tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kirottu Jaakko sen kylmän kivensä kanssa!


Heitä siinä sitten kylmää kiveä, kun järvivedet eivät ole missään vaiheessa lämmenneet sen vertaa, että minä olisin uskaltaunut veteen edes polvia myöten. Asiakkaat vakuuttelevat kyllä, että eeeeei se vesi niin kovin kylmää ole, mutta sanovat sitten heti perään käyvänsä tosin talvella avannossa niin että ehkä he eivät ole kovin valideja arvioimaan veden kylmyyttä normiuimarin mittakaavassa. Hohhoijaa. Viime viikolla vilkaisin vesilämpömittaria ja se näytti +14C. Että repikää siitä.

No, laitan toivoni siihen, että EHKÄ saisimme vielä lämpimän elokuun. Toivo on kyllä hyvin pieni ja kuoli taas vähän, kun tämän viikon helteet peruttiin. Joskaan en uskonut niihin alunperinkään, vaan totesin vain, että iloitsen vasta, kun mittari näyttää +25C tai enemmän. Sitä hetkeä lie turha odottaa, kun mittari jaksaa päivällä kohota häthätää +15C:een. Paska kesä.

Liekö sitten paskan kesän ansiota, että otin ja sekosin, minkä seurauksena meille on nyt sitten ylihuomenna tulossa UUSI KOIRA. En tajua, miten siinä näin kävi. Ei pitänyt käydä näin, ei sen jälkeen, kun olin täysillä nauttinut yhden koiran suht rauhallisesta taloudesta ja jopa koirien petikin oli sahattu pienemmäksi niin, ettei siihen edes mahdu kahta koiraa nyt ( = portailla oleva laveri, jonka päällä varsinainen peti on). Taas menee kaikki uusiksi ja rauha rikkoontuu!

Mutta kun. Kun se toinen on welsh corgi pembroke ja sitä myötä haaveeni olla oikea corgi-mama toteutuu. Kaksi corgia! Pariskunta, perhe - mutta ei pentuja, ei sentään.


Tässä joskus kesäkuussa bongasin Kodinvaihtajissa iäkkäämmän corgirouvan etsimässä uutta kotia ja laitoin sinne hakemuksen, tarjoten kotia, joka mielestäni oli enemmän kuin passeli. Sain sähköpostia, että palaavat asiaan, mutta siihen se sitten jäi - joskin ko. koira on yhä siellä kotia etsivissä, ja minä eilen ilmoittelinkin, että minut voi poistaa laskuista siinä asiassa. Koska meille tulee toinen hieman iäkkäämpi rouva, Vilma.

Näin ilmoituksen Vilmasta corgi-ryhmässä ja otin välittömästi yhteyttä, harkitsematta sekuntiakaan, ja sain melkein heti vastauksenkin, että muitakin kyselyjä on tullut, mutta meidän kotimme vaikuttaa ehdottomasti parhaalta ja täyttää ne vaatimukset, joita Vilman omistajilla on. Vaatimuksia ei ollut paljonkaan, oikeastaan vain se, että kodissa ei olisi pieniä lapsia eikä toisia narttukoiria, sillä syy, miksi Vilmasta joudutaan luopumaan, on juurikin lapset. Vilma ei pidä pienistä lapsista lainkaan. Tätä vaaraa meillä ei ole, jos ei ota huomioon naapurin kersoja, jotka edelleen mielellään pölähtävät pihaamme, ja joille voi ehkä tästä lähtien sanoa, että koiramme ei pidä lapsista. Että jos tulette pihaamme kutsumatta purtaviksi, omahan on häpeänne, muahahaa.

Vilma on 8-vuotias, perusterve corgirouva, paperit seuraavat mukana. Silmäongelmaa (ahdas kyynelkanava), jota jo yhden kuivasilmäisen corgin mamina hoidan rutiinilla. Toisista nartuista ei siis pidä, ja niitähän meillä ei ole. Tottunut kissoihin, osaa olla ulkona ilman hihnaa. Ei maksa mitään, tarvikkeet tulevat mukana ja koira tuodaan meille kotiin. Omistajat haluavat vain Vilman saavan hyvän loppuelämän kodin ja uskovat, että meiltä sen saa, kun puitteet ovat ihanteelliset, ihan jo siitä alkaen, että Vilma on neljäs corgimme (tai ainakin corgisukuinen) eli rodusta on kokemusta.


Mutta kyllä jänskättää ihan pirusti! Että mitä ihmettä minä nyt menin tekemään ja tuleeko tästä mitään ja mitä tulee. Kaksi corgia?! Jutellessani omistajan kanssa sanoin tietenkin kysyväni mieheltäni ennen lopullisen päätöksen tekemistä ja mies, joka on aina ollut sitä mieltä, että ei ikinä kahta corgia, vilkaisi kerran Vilman kuvaa ja rakastui välittömästi, ilmoittaen, että meidän koira tuossa.

Niin ne haaveet pikkuhiljaa muuttuvat tosiksi. Elämässä on muutenkin kaikki mallillaan, tajusin sen sunnuntaina, kun huseerasin kaupassa ihan yksin ja asiakkaat muodostivat jonoa tiskin eteen. Minä osaan, minä pärjään. Niin moni asia järjestyy, ei välttämättä silloin, kun haluaisin, eikä siten kuin haluaisin, mutta järjestyy kuitenkin.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Jos tänään vaan olis?


Vietän viikon ainoaa vapaapäivää yksin kotona; juniorilla on autokoulun ajotunti ja mies lähti viemään häntä sinne. Saan olla ainakin jokusen hetken ihan itsekseni, mikä on oikeinkin virkistävää. En ajatellut tehdä mitään ihmeellistä, olla vain.

Alan alistua ajtukseen, ettei tänä vuonna tule kesää. Se, siis kesän jääminen täysin tyngäksi, vaikuttanee työhönikin, sillä tässä pari päivää sitten varmistui, että töitä on vain elokuun loppuun, mikä on huomattavasti aikaisempi ajankohta kuin olin odottanut. Viime vuonnakin minun oli tarkoitus olla sentään lokakuun alkuun, vaikka se sitten muuttuikin liki vuoden pestiksi. On aivan älyttömän hiljaista jo nyt, vaikka ollaan vasta heinäkuun puolivälissä, mikä kyllä turhauttaa. En oikeasti jaksaisi notkua töissä ja hinkata myyntitiskiä puhtaaksi sadatta kertaa asiakkaita odotellessani ja ymmärrän hyvin, ettei yrittäjälläkään ole mieltä tai edes resursseja tässä tilanteessa maksaa palkkaa pitkälle syksyyn. Melkein jo alan odottaa "syyslomaani"! Jos työt tosiaan loppuvat elokuussa, voi toivoa lämmintä ja kesäistä syyskuuta, jolloin ehtisin vielä puuhailla kotona vaikka mitä ulkohommaa. Lisäksi pomo kysyi jo halukkuuttani käydä (viikottain?) tekemässä sunnuntaivuoroja, mihin sanoin heti jees. Työttömyyskorvauksen päälle nelisensataa käteen muutaman tunnin työstä kuukausittain ei todellakaan kuulosta pahalta. Siis käteen = verojen jälkeen, en minä pimeää duunia ole tekemässä.

Mutta joo, ans kattoo ny. Tällä hetkellä olen vain väsynyt. Kuusipäiväinen työviikko, johon tosin onneksi sisältyy kaksi lyhyttä (6 tuntia) päivää, ja jota kyllä kompensoi ensi viikon 4-päiväinen työviikko, mutta silti - tämä "kesä" väsyttää ja turhauttaa. Joskin viikonloppuna oli ihan kiva ilma, sunnuntaina taisi olla melkein hellettäkin. Minä olin tosin töissä, enkä aivan kybällä ehtinyt keleistä nauttimaan. Joskin kiipesin sunnuntaina töiden jälkeen kirkon kellotapuliin ja tein kesän ensimmäisen mansikkakakun, jotain vähän erilaista sentään kesäpäivän kunniaksi. Kirkontornissa ei ollut oikeastaan mitään näkemistä, sillä ikkunaluukut olivat kiinni, eikä maisemia päässyt lainkaan ihailemaan, mutta voinpahan sanoa siellä käyneeni, semminkin kun kyseessä on jonkinlaine "no go"-alue, heh. Juniori oli käynyt kirkon kellarissakin, eikä siellä ollut sitäkään vähää näkemistä. Ei ollut katakombeja eikä mitään muutakaan jännää.


sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Joko se kesä sitten saapui?


Viime viikonlopun juhlat olivat hauskat, joskaan emme viipyneet siellä kuin muutaman tunnin. Omalla tavallaan virkistävää, että mies on nykyään aina se, joka alkaa ehdotella kotiinlähtöä, ja jokseenkin ensimmäisten joukossa. Ei haittaa minua, ei pätkääkään. Juhliin oli saatu kivasti teemaan sopivaa tunnelmaa, mm. ruokatarjoilu ei sisältänyt "nykyaikaisia" juttuja, kuten vaikka peruna tai kahvi. Alkuruokapöydässä oli savustettuja muikkuja, erilaisia mausteisia makkaroita ja kaalilaatikkoa kera maukkaiden leipien / kakkaroiden ja pääruokana oli rosvopaistia, jossa oli neljää eri lihaa (lammas, peura, sika, nauta) ja naurista sekä porkkanaa. Jälkiruokana köyhiä ritareita, joista me tosin jäimme paitsi, koska lähdimme niin aikaisin pois, mutta kävimme seuraavana päivänä juomassa kahvit ja nautimme ne ritarit silloin. Ja ilmakin suosi!

Suurin osa vieraista oli ainakin yrittänyt pukeutua teeman ja kutsun mukaisesti, ja osa oli nähnyt oikein vaivaakin, ommellen asuja aivan näitä juhlia varten. Aloin itsekin harkita, taas kerran, oman puvun valmistamista, koska erilaisia keskiaikajuttuja kuitenkin vuosittain on. Seuraava tapahtuma on Hämeenlinnan keskiaikamarkkinat, joiden ajankohdan olen merkinnyt jo vapaapäiväksi itselleni. Sinne menen ihan vain markkinavieraaksi, kuten aina, mutta olisi kiva sulautua joukkoon asianmukaisessa puvussa.


Lahjamandalani sai niin paljon kehuja ja huomiota, että sain eilen tilauskyselyn vastaavasta ts. paljonko maksaisi jos tekisin. Haluaisin todellakin tehdä! Hinnoittelu vain on vaikeata, tutkin FB-ryhmästä hintoja, joilla muut ryhmäläiset lähtisivät tekemään ja hinnoittelu oli aika suolaista, vaikkakin varmasti ihan "totuudenmukaista". Joillakin hintapolitiikka oli 4 x lankojen hinta, joillakin taas langat + 15 e/h. Tuo jälkimmäinen ainakin on hinta, jota kukaan tuskin maksaa! Koska kyllähän mandalapeittoon tunteja uppoaa nopealtakin (minä!) virkkaajalta. Tätä ylläolevaa (lahjaa) taisin tehdä koko kevään iltatöinä. Jopa tuo 4 x lankojen hinta on paljon, liian paljon. Ja kyllä, tiedän, että käsityö on, tai ainakin sen pitäisi olla arvokasta ja että sitä ei avosteta riittävästi ja että sitä alihinnoitellaan, mutta minun tapauksessani tärkein syy tehdä tilausmandalapettio on vain ja yksinomaan se tekemisen ilo. Se, että voin ostaa langat jonkun toisen laskuun ja tehdä hommaa, jota joka tapauksessa tekisin. Olen siksi ajatellut käyväksi hinnaksi lankojen hinta + 50 e vaivanpalkkaa. Nyt pitäisi vain tietää, mitä langat maksavat! Se riippuu toki langoista... satasen pintaan? 100 - 130 e olettaisin. Koko työstä ajattelin veloittaa 150 - 180 - 200 e. Täytyy toki kysellä, mitä siitä ollaan valmiita maksamaan. Oma missioni on tosiaan saada ilmaiset langat (siis minulle ilmaiset), joiden kanssa voin toteuttaa tarvettani virkata ja saada siitä muutaman kympin ylimääräistäkin.


Vaan tänään tuntuu viimeinkin KESÄltä! On odotettavissa ja oletettavissa kesäinen päivä ja samaa säätä on luvattu muutamaksi päiväksi eteenpäinkin. Kyllä sitä aurinkoa ja lämpöä tarvitaankin. Tomaattinikin ovat aivan nysiä, joskin todella tukevia sellaisia. Minitomaateissa on yllättäen jo raakileita, ja yksi chileistäni kukkii jo, toisissa kukat ovat vielä nupuillaan. Kurkkuja saadaan odottaa vielä pieni ikuisuus. Mutta ehkä, jos kesä ottaa aikaa syksyltä, saan edes jotain satoa niistäkin.
Kasvimaalta olenkin saanut jo korjattua satoa. Retiisejä ja villirukolaa. Woah.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Elämä se on kuin silkkiä vaan


Juhannus ja koko kesäkuu olivat ja menivät menojaan suorastaan pikavauhtia. Yllättäen sainkin juhannusviikonlopun kokonaan vapaaksi, vaikka ei minulla mitään sunnuntaivuoroa vastaankaan olisi ollut. Myymälä oli toisena juhannuspäivänä auki vain kolme tuntia, eikä minun maksanut vaivaa sitä varten oikeastaan töihin tullakaan. No, mikä ettei. Mukava, hyvin rauhallinen kotijuhannus; aattona saunoimme pitkän kaavan mukaan, 1. juhannuspäivänä juniori lähti omille teilleen ja palasi kotiin sitten sunnuntaina, minä ja mies kävimme lauantaina kokeilemassa, josko kala olisi syönnillään, mutta ei ollut. Sunnuntaina molemmat isänpuoleiset tätini sekä toinen serkuistani lapsineen poikkesi kotimatkallaan mökiltä kaupunkiin meille, mikä oli hauskaa. Lapset (joista nuorempikin on täysi-ikäinen) saivat nähdä mummonsa lapsuudenkodin, ja muutenkin havaita, että ihmiset voivat asua näinkin.

Mistä tulikin mieleeni, että juhannuksen jälkeen tuttava kävi hätyyttelemässä minua vanhojen valokuvien tiimoilta,joita olin lupaillut ja jotka olivat jotenkin jääneet lähettämättä, vaikka olinkin hänelle niitä lähetettäväksi skannannut.Näyttely, johon kuvien oli tarkoitus tulla, alkaa ensi maanantaina (ylihuomenna siis) ja kestää kaksi viikkoa ja hän toivoi, että tältä "rantakulmaltakin" olisi kuvia mukana. Lupasin katsoa ja lähettää hänelle kuvat samana iltana ja sen teinkin. Isää haastattelemalla sain jopa nimet kuvien henkilöille. Täytyy ehdottomasti käydä katsomassa itse näyttelykin, joka alkaa tosiaan ylihuomenna ja kestää kaksi viikkoa. Mies on parina päivänä siellä valvomassa.


Miehestä puheenollen, hänen psykologisten tutkimusten yhteenveto tuli viimein nettiin uettavaksi ja hän sai tässä pari päivää sitten sen paperiversiona postitse kotiinkin kera psykiatrin b-lausunnon. Herraisä. Hänhän on oikeasti täysi sekopää. *virn*. Aikuisten-oikeasti testien tulokset olivat tavallaan masentavia. Hänellä ei ole ADHD:ta, vaan melko vakava persoonallisuushäiriö, joka on ja pysyy (koska eihän ihmisen persoona mihinkään muutu) ja jota ei oikeastaan voi edes hoitaa. Oirehtimista voidaan lievittää lääkityksellä, mutta siitä huolimatta psykiatri tutkimusryhmineen oli sitä mieltä, että hänestä ei ole työelämään, eikä myöskään uuteen ammattiin kouluttautumaan. Diagnooseja hän sai peräti neljä erilaista. Ainoa "positiivinen" asia lääkärin lausunnossa oli oikeastaan huomio siitä, että tutkittava on motivoinut tutkimuksiin, käyttäytyy pääosin kohteliaasti ja suorittaa vaaditut tehtävät parhaansa mukaan.

Aivan suomeksi sanottuna mies on lasisen lapsuutensa arpeuttama. Papereiden mukaan hän on kokenut varhaislapsuudesta lähtien "vakavaa traumatisoitumista, mm. henkisen ja fyysisen väkivallan toistuvaa todistamista ja kohteeksi joutumista", mistä johten hänen tunne-elämänsä on kasvanut kieroon ja hänen tapansa käsitellä tunteita on ollut torjua tai tukahduttaa ne. Tunne-elämän vaikeudet eivät tietenkään ole syy anoa eläkettä, vaan se kaikki, mikä on seurannut kaikkea tätä - ahdistuneisuus, impulssikontrollin heikkous, itseohjautuvuuden puute, ja ties mitä muuta kaikkea.

Sinänsä hassua. Olen aina pitänyt miestä ns. normaalina, joskin hieman erikoisena ja pidän häntä sellaisena edelleen. Hän on onnistunut luovimaan elämän karikoissa jotakuinkin onnistuneesti, ainakin ajoittain ja hänen elämässään on paljon onnistumisiakin. Kun peilaan hänen elämäänsä (jota olen katsellut aivan koht'sillään neljännesvuosisadan) psykiatrin ja psykologin lausuntoihin, en voi olla ihmettelemättä, kuinka "hullu" pitää sellaisen ihmisen olla, jonka mielenterveys on todellakin järkkynyt. Mies kuitenkin pystyy normaaliin elämään ja on ollut työelämässä mukana siihen asti, kun sairastui v. 2011, silloinkin kyse oli somaattisesta sairaudesta, eikä päästä viirannut aivan yhtä pahasti kuin nyt. Vaan jos noilla papereilla eläkettä irtoa, ihmettelen, millä sitten.


Tänä viikonloppuna minulla on ensimmäinen oikea vapaa viikonloppu sen jälkeen, kun aloitin työt keväällä. Tokihan siis viime viikonloppukin oli, mutta se oli juhannus ja firma oli kiinnikin yhden päivän, ei silloin kannattanut töihin tunkea. Merkitsin työvuorolistaan tälle päivälle vapaatoiveen, koska ystävämme viettävät tänään sitä 100-vuotisjuhlaa keskiaikateemalla kotonaan, ja sainkin sitten koko viikonlopun vapaaksi. Outoa (siis olla vapaalla la + su). On ollut kaikenlaista tässä, plus että olen ollut iltavuorossa, joten en ole ehtinyt miettiä asuani oikein ollenkaan. Minulla on monenmoista naamiaisasua kyllä, mutta ei keskiaikapukua, joten lähdin rakentamaan sellaista pitkästä puolihameesta, joka oli mm. siskollani vanhojentansseissa aikoinaan ja jossa on pieni turnyyri takana. Purin laskokset ja hame muuttui laahushameeksi, jonka päälle puin pitkän kaavun Kiina-henkisestä asusta. Ihan jees. Alle sovittelin ihan vain pitkähihaista t-paitaa ja päähän huntua. Ihan ookoo, mutta heti tuli kuumakin ja kaapu ei oikein istunut.... sitten keksin sängyllä lojuvan rantamekkoni ja kokeilin sitä kaavun tilalle - täydellinen! Siis kertakaikkiaan mahtava. Mies ehdotti hunnun sijaan vapaita kiharoita ja kukkaseppelettä ja sille linjalle taidan lähteä. Mies puolestaan laittaa harmaat verkkarit ja t-paidan, lammasliivin ja lyhyen viitan (juniorin vanhasta Harry Potter-asusta!), vyön ja vyölle miekan ja päähän juniorin davycrocket-lakin, jonka Puskissa joskus toi Disneylandista. Ajattelin kysyjille kertoa, että "hän on mun renki". *virn*. Asumme kelpaavat oivallisesti teemaan ja menettelevät sen aikaa, mitä juhlissa nyt sitten viihdymme. Absolutisti mieheni ei luultavasti jaksa montaa tuntia ja tuttuun tapaan lienemme ensimmäiset poislähtijät. Fransiskaanimunkiksi (?) pukeutunut kaverimme tulee kyydissämme sinnepäin, poispäin tuskin.

Lahjaksi olen tehnyt juhlakaluille virkatun mandala-peiton ja ajattelin liittää siihen vielä pullon punaviiniä, joita sattuneesta syystä on kerääntynyt kaappiin. Voivat kääriytyä yhdessä peittoon ja naukkailla viiniä.


Junioria ei ole juhliin kutsuttu, eikä hän luultavasti olisi tullut kutsuttunakaan. Hän on pakertanut töitä nyt pari viikkoa dementia- ja alzheimerpotilaiden parissa ja ei eilen töiden jälkeen tullut kotiinkaan, vaan jäi suoraan tyttöystävälle, josta matka jatkuu tänään Helsinkiin joillekin kristillisille rock-festareille tms. Kotiutuu vasta huomenna. Oikeastaan minusta on mukava, kun hän on poissa. Hänen asuessaan muualla opiskelujen takia totuin olemaan kaistapäisen mieheni kanssa kahdestaan ja nyt arvostan kahdenkeskistä aikaamme ja myös omaa aikaani. Lapsi on aikuiseksi saatettu, tehtäväni on jossain määrin tehty. Rakastan häntä enemmän kuin ketään tai mitään, mutta hän on oma ihmisensä ja saa mennä.

Ah joo, naapurin lasten kanssa meinaa kyllä hermo mennä. Jostain syystä heidän alle kouluikäiset lapsensa ovt alkaneet viihtyä meillä. Lapset pyöräilevät meidän pihassamme, jopa nurmikollamme ja ilmestyvät usein pihaan välittömästi, kun kotiudumme töistä, tai mistä sitten tulemmekin. Kyllä, olen hirveä ihminen, mutta minusta kotini ja pihani ovat omani ja haluaisin varsinkin työpäivän jälkeen vain olla ja rentotua omassa rauhassani. En halua puuhailla kasvieni parissa kahden natiaisen riehuessa minun pihassani. Toissailtana jo hermostuin ja sanoinkin vanhemmalle, että menkääs kotiinne siitä, jolloin sain vastauksen; "Ei siellä ole mitään tekemistä". Mies yritti myös hätistää lapsia sen jälkeen, kun olivat seuranneet appea vessaan asti ja vastaus oli: "Äiti antoi luvan tulla". Kyllä, heidän äitinsä antaa heille luvan tulla meille, kysymättä meiltä asiasta mitään. Apen todetessa, että eikös äiti jo kaipaa teitä, lapsi sanoi, ettei äiti kaipaa, koska äiti makaa sohvalla ja syö sipsiä. Ja joo, ei mitään pahaa sipsin syönnissä, eikä äidin omassa ajassa kun äiti kuitenkin on lasten kanssa melkein 24/7, mutta en minä halua lapsia kaitsea työpäiväni jälkeen. En myöskään sitä ennen tai vapaapäivänäni, enkä muutenkaan koskaan milloinkaan, kun kyse on perheestä, jonka kanssa olemme ainoastaan tervehtimisväleissä.