torstai 1. kesäkuuta 2017

Ruusujen pystytystä ja muita sattumuksia


Kuluneet viikot ovat olleet kiireiset - ja mukavat. Joskin hyvin huomaa, että 6-päiväiset työviikot  vaativat kyllä jo tässä iässä veronsa, vaikka varsinaista väsymystä en huomaisikaan. Tarkkaavaisuus alkaa herpaantua kuudentena päivänä niin, että puhun asiakkaalle esimerkiksi ruusujen pystytyksestä, vaikka piti sanomani, että säilytys pystyasennossa (no, ihan helpostihan siitä tulee pystytys, eikö vain *virn*) tai annan asiakkaalle vallan väärät ruusut. Niittaan ilmoitustaululle kyltin nurinniskoin ynnä muuta, mikä väsyneenä naurattaa tavanomaista enemmän. Mutta kyllähän siitä kaikesta saa sitten palkintonsa. Kolmen ja neljän päivän vapaat ovat nannaa (joskin hyvin, hyvin kiireisiä!) ja mitä taas palkkapussiin tulee, niin kurkistus sinne näin ensimmäisen kokonaisen työkuukauden päättyessä taikoo kyllä hymyn huulille. Niin taikoo taatusti ulosottohenkilöllekin, koska nyt pystyn lyhentämään velkojani neljä kertaa isommalla summalla kuin vuosi sitten.... voihan plääh. Tosi "kiva" maksaa palkasta päältä heti aimo osa vanhojen velkojen kuittaamiseen, mutta nou kän duu. Minun ovat velat, sittenkin, vaikka en niitä tahallani tai harkiten hankkinut. Niin se maailma toimii ja minä toimin mukana parhaani mukaan.
Mutt hei, jää siitä palkasta sittenkin melkein yhtä paljon käteen kuin vuosi sitten oli nettopalkkani, joten hys-hys, en valita nyt yhtään. Sunnuntaiduunit rulaa!

Jokin työssäni on muuttunut sitten viime talven. Varmasti eniten oma asenteeni, tai näin ainakin uskon. Työstä on tullut pitkästä, pitkästä aikaa luonteva osa elämääni sillä tavoin, että en jaa omaa aikaani työhön ja vapaa-aikaan, vaan koen ikään kuin kaiken olevan vain luonnollista jatkumoa. Totta kai on kiva työpäivän ja -viikon jälkeen päästä vapaille, mutta niiden loppuminenkaan ei harmita. Ehkä se johtuu siitä, että viihdyn työssäni entistä paremmin. Minuun kohdistettu luottamus on ... hm, huikeata? Se, että minuun uskotaan, saa minut uskomaan itsekin itseeni. Tunnen olevani ihan "täysverinen" työntekijä meillä, en mikään ns. kesätyttö, On yhä jotenkin niin extremeä sunnuntaiaamuna olla ensimmäisenä myymälässä ja alkaa avata sitä uutta päivää varten ihan itse, yksin - ja kiroten mielessäni sitä, että missä se Pentti nyt viipyy, en minä näitä kaikkia rullakoita yksin jaksa... *virn*

Kuitenkin, päivä kerrallaan. Siis niin kerrallaan kuin ikinä voi olla, en osaa ajatella elämää eteenpäin oikeastaan yhtään. Katse on ollut ylihuomisen YO-juhlissa ja niiden jälkeen... ei sitten mitään ajatusta tai suunnitelmia mihinkään suuntaan.


Tänään ohjelmassa on shoppailua. Olen visusti laskenut, mitä tarvitsen juhlatarjoiluihin ja tehnyt listan oikein ajatuksen kanssa, sen listan kanssa tänään pitää sitten lähteä liikenteeseen. Juniorin jätämme kyydistä entisen asuntonsa luona, hänen polkupyöränsä on vielä siellä, ja hänellä vakaa aikomus ajaa se kotiin, poiketen (tietenkin ) tyttöystävänsä luona niin, että häntä saa odotella kotiin luultavasti vasta iltasella. Minä puolestani ajattelin illemmalla jo aloittaa leipomisen, ja varmaan pitäisi hakea kielojakin jo valmiiksi sisään aukenemaan. Ovat aivan nuppusia vielä, ja minulla kun on tarkoitus tehdä pieniä kielokimppuja ruokapöytään. Huomisen ohjelmassa on lisää leipomista, loppusiivoukset, kukitus... ja jossain välissä pitää kiillottaa hopeat. Siis kirjaimellisesti, haluan juhlapöytään tälläkin kertaa mummun kermakon ja sokerikon, ovat päässeet tummumaan sitten viime juhlien.

Lauantain ohjelma mennee siten, että juniori lähtee koululle vain isänsä kanssa ja ottavat tyttöystävän matkalta mukaan. Mies tuo sitten nuoret tilaisuuden jälkeen tänne. Minä toki haluaisin mukaan myös, mutta olen päättänyt jäädä laittelemaan kaiken täällä valmiiksi, jolloin minun ei tarvitse edellisenä päivänä koristella kakkuja, eivätkä ne sitten juhlapäivänä ole ihan lussuja. Ehkä suurin syy siihen, että jään pois, on se, että sillä voi perustella sen, että miehenkään sukulaisia ei koululle kaivata. Juniori on saanut ohjeen "muutamasta" lähisukulaisesta ja sinne on nyt tunkemassa miehen tätiä yms. Pitäisi mennä kahdella autolla, tai jopa useammalla, ja tosiaan sieltä pitäisi tulla eri aikaan poiskin, kun juhla loppuu tiettyyn aikaan ja kuitenkin ylioppilaat jäävät vielä sitten touhuamaan omiaan (sankarihaudoilla käynti yms.) On ehkä meille helpompi sanoa, että sinne menee vain ylioppilas itse ja isänsä. Ja ehkä joku kolmas, joka on joku mummu tai abuelo. Loppujen lopuksi, eihän siellä nyt mitään kummoista tapahdu. Lakkien ja todistusten jako. Ylioppilaalle itselleen taitaa olla tärkeintä, että tyttöystävä tulee ja sitä kunnioittakaamme.

BTW, appiukko jaksaa yllättää. Viime sunnuntaina, kun olin työpäivän jälkeen kasvimaalla, mies tuli sanomaan, että isä soitti ja kertoi olevansa tunnin kuluttua täällä. Aha? Odotimme vasta loppuviikosta, mutta suunnitelmansa olivat muuttuneet ja hän hurauttikin naisystävineen meille jo sunnuntaina, viipyen yhden yön ja jatkaen matkaa sitten sukulaisiin. Palaavat taas huomenna. Tuliaisiksi saimme kinkun! (Kuvassa). Oikein kokonainen jamon serrano ja minä sain sen kanssa nautittavaksi pullon punkkua, jonka asetin kaappiin joululahjapulloni kanssa. Hiukan mietin, josko avaisin jommankumman lauantai-iltana nauttiakseni sen miehen tädin avustuksella...


Juniorista puheenollen, hän on tosiaankin saanut töitä, käytännössä kuudeksi viikoksi. Ensin kaksi leiriä, joissa hän toimii siis yövalvojana ja sen lisäski hyvinvointikuntayhtymä (tai mikä nimihirviö meidän terveydestämme nykyään pitääkään huolta) tarjosi hänelle neljän viikon työtä vanhusten parissa, jonka hän mielellään otti vastaan. Hänellä on ensin leiri, sitten tuo pitempi työpätkä ja sitten taas leiri. Hieno homma! Hän saa omaa rahaa ja kuten olen todennut, minun palkkani ei palkankorotuksen tai sunnuntailisienkään jälkeen riitä elättämään kolmea aikuista ihmistä. Ajokortinkin hän saanee jossain vaiheessa, kohta on kaikki teoritunnit käyty ja sitten on jäljellä ajotunteja.

Juniorin kämppä saatiin tyhjäksi viime viikolla. Pari päivää siinäkin urakassa meni, vaikka ensin kuvittelin sen olevan kerralla selvä. Ensimmäisenä päivänä pakkasimme ja tyhjensimme (kaveri lainasi pakettiautoa) ja toiselle päivälle jäi loppusiivous. Kotona piti tietenkin keksiä tavaroille paikka, siinäkin meni oma aikansa, ja kolmas lomapäiväni meni siivotessa kesähuoneet ja tupa. Mutta kannatti, nyt juhlaviikonloppuna ei tarvitse tehdä muuta kuin imuroida, kun lattiat on pesty jo, ihan höyrypesurilla. Juniorin kanssa puuhasin, mies on yleensä kaikessa vain tiellä, joten olen ottanut tavakseni häätää hänet vaikka kaverille pois jaloistani pyörimästä.

Vaan kunpa tulisi jo se kesä..! Viime viikolla oli pari lämmintä päivää, mutta sittemmin on ilma viilennyt reippaasti. Sain kasvimaan melkein valmiiksi sunnuntaina, kylväen sinne kaiken muun paitsi pavut ja perunat. Pavut esikasvatan, koska olen huomannut lajikkeen itävän tosi huonosti, viime vuonnakin taisin kylvää kaksi riviä ja sainkohan satoa sitten peräti viidestä pensaasta - hah. Nyt laitan valmiit taimet.
Kasvihuonetta varten toin töistä mustaa multaa ja tarkoitukseni oli saada sinne kasvit istutettua ennen juhlia, mutta aherrettuani yhden illan kärräten vanhaa multaa ulos kukkapenkkiin, totesin, että no joo, antaa olla. Ehtii sitä myöhemminkin. Kasvihuoneeseen tulevat kasvit ovat jo harjoitelleet siellä olemista, mutta yhä purkeissaan. Istuttelen sitten myöhemmin... nyt on yhä niin kylmää öisin, että olen heittänyt niille hallaharson niskaan.

Mutta tulppaanini ovat nousseet ylös ja kukkivat!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti