maanantai 19. kesäkuuta 2017

Itkevä merirosvo


Näin viime yönä mitä omituisinta unta, jossa olin Jack Sparrow, mutta en aivan sellainen kuin hän on elokuvissa. Vakavampi, tolkullisempi. Minulla oli lapsi, poika, josta kaikesta huolimatta välitin hyvin paljon - ja tällä tarkoitan sitä, että niin erilainen en elokuvien Jackista ollut, että olisin ollut naimisissa tai edes asunut yhdessä lapseni äidin kanssa. Ei sentään. Unessani oli mukana myös monista unista tuttuja teemoja, kuten metsä, jonne pakenin... jotain. Metsä on olemassa, joskin nykyään sinne ei hakkuiden jäljiltä ole paljon pakenemista, joten uneksin siitä ilmeisesti sellaisena kuin koin sen lapsena. Unissani sinne vie polku, joka on samalla polku turvaan.

Unessa lapseni kuoli, kun joku oli antanut minulle jonkinlaisen kellon (?), joka oikeasti oli aikapommi tmv. ja pommi oli huoneessa, jossa poikani oli muiden lasten kanssa. Hassuinta oli, että jotenkin tiesin koko ajan, että näin tulee käymään. Muistan suruni ja sen, kuinka minua ei päästetty katsomaan lasten jäännöksiä. Sitten unen näkökulma muuttui, olinkin taas minä ja menossa joihinkin pippaloihin, joita Jack S. isännöi. Hänen poikansa kuolemasta oli kulunut vuosi ja suru oli yhä hänen sisällään, vaikka hän yrittikin peittää sen. Kyselin hänen vointiaan ja sain ympäripyöeritä vastauksia kunnes hän alkoi itkeä ja itki itkemistään. Se oli outoa, sillä kirjaimellisesti tunsin hänen surunsa ja se oli jotain niin syvää ja musertavaa, että en oikeasti usko koskaan itse tunteneeni sellaista.

Tänään on vapaapäivä ja hyvä päivä makustella yön tunnelmia ja ottaa rennosti. Kulunut työviikko ja varsinkin viikonloppu oli todella mukava ja olen alkanut hyväksyä sen tosiasian, että oli sittenkin mahdollista löytää työ, työpaikka, ammatti, jossa työ ei tunnu enää työltä. Tämä työvuosi on ollut aivan mahtava, tunnen olevani töissä kuin kotonani (vaikka toki edelleenkin minulla on kova kiire aina iltaisin kotiinkin) ja elämä tosiaankin on vain yhtä ja samaa jatkumoa. Tällä viikolla minulla piti olla vapaa tämä maanantai ja la-su (koska on juhannus), mutta meninkin sitten lupautumaan töihin sunnuntaiksi. No, mikä ettei. Viime kuun palkka oli tosiaan jo suorastaan säällinen ja ajattelin tavoitella tälle kuulle samaa. Ulosottohenkilö vie siitä suuren osan, mutta jää siitä silti itsellekin. Syytä onkin jäädä, olen velkaa äidille vaikka kuinka auton huollosta, koiran tuhkauksesta ym. ym. Yritin jo toukokuussa saada maksuvapaita kuukausia ulosotosta, juurikin siksi, että auton huoltoon meni n. 800 euroa, mutta en saanut, koska niitä saa vasta, kun ulosottoa on kestänyt vuosi. Yritän siis heinäkuussa uudelleen.

Tänään siis oleilua ja puutarhailua. Juniori lähti töihin ja mies on kotona, koska auto on TAAS huollossa, nyt saadaan vetokoukku viimeinkin kuntoon.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Arjessa hengähtäkäämme


Viimeinkin ihan normi-arkinen vapaapäivä. Tai siis kaksi, sillä olihan minulla viime viikollakin YKSI vapaa niin että tajusin itse vasta jälkeenpäin, että työviikkoni oli jälleen kuusipäiväinen, jonka yksi vapaapäivä vain jakoi kateen osaan. Mutta se ei tuntunut raskaalta, kun ne kuusi päivää eivät olleet pötköön ja kun se päättyi viikonloppuun. Viikon lopussa kaksi kuuden tunnin päivää (joskin lauantait ovat viime aikoina olleet 7-tuntisia toissapäivää lukuunottamatta), joista toisesta saa 12 tunnin palkan, ovat ihan parhautta. En osaa lopettaa viikonloppuvuorpoista iloitsemista - olenco ilceä niitä kohtaan, jotka tekevät viikonloppuja vastentahtoisesti? En ole. Minun työpanokseni mahdollistaa viikonloppuvapaan jollekin toiselle ja kaikilla on kivaa.

Mutta nyt siis kaksi ihanaa vapaapäivää, joita tunnen olevani vailla ja ansainneeni. Luonnollisestikin sää on ihan paska, mutta olkoon. Sille en varmaankaan mitään voi, ja alan pikkuhiljaa uskoa, ettei kesää tänä vuonna tule. Joskin eilen auton mittari näytti +25C, kun lähdin kotiin! Sitä iloa ei kestänyt kauan, sillä kotiin ehdittyäni alkoikin sataa ja lämpötila putosi tutumpiin lukemiin. Vettä tulikin sitten kuin aisaa ja hyvä niin. Ei tarvitse kastella kasvimaata, sillä kylmyydestä huolimatta on ollut aivan älyttömän kuivaa. Olisin kyllä mielelläni puuhastellut ulkona vapaapäivinäni, mutta ei kai sitten. Kasvihuoneen olen saanut suht mukavaan malliin, ainoastaan kurkut odottavat vielä istuttamistaan, sillä taimet ovat vielä aika pieniä. Olen istuttanut sinne jo tomaatit, chilit ja paprikat, jotka olen itse kasvattanut ja lisäksi laitoin ruukkuihin pari miniluumutomaattia, jotka toin töistä. Harkitsen vielä, josko kokeilisin munakoisoa, niitäkin meillä on myynnissä. Ihan vain yksi taimi ruukkuun. Kasvimaassa on nyt kaikki muu paitsi pavut edelleen ovat purkeissa kasvihuoneessa. Taisin kylvää toistakymmentä papua ja lopulta niistä tuli kuusi vaivaista taimea. Ostin sitten töistä lisää siemeniä (toista lajiketta) ja niiden itämistä odottelen yhä. Siis kasvihuoneessa ovat nekin. Samoin kasvihuoneessa on kymmenen siemenkasvatettua pelargonia, sillä suureksi riemukseni tätini veivät pistokastameni kaikki, eikä minun tarvitse enää tuskitella, mitä niidenkin kanssa teen. Täti O. vei kolme taimea ja täti P. toiset kolme ja kaikki olivat ylen tyytyväisiä. 

Ruohokin pitäisi leikata, takapihalta, sillä mies leikkasi sen (pyytämättä! elämänsä ekan kerran ajeli leikkuria, ja todellakin yllätti minut sillä, että oli ajanut nurmikon!) viime viikolla, mutta nyt se on taas pitkää kuin nälkävuosi. Nakitan sen juniorille, joka tänään on muutaman tunnin kotona (häntä ei nykyään enää paljon näy...), mikäli tuo keli nyt antaa yhtään myöten. Myös etupihaa pitää siistiä, kasvihuoneen, grillin ja pöytäryhmän luota. Ja muutakin puutarhailua olisi; hajuherneet pitäisi istuttaa, samoin krassit, päivänsinet... värinokkoset, ja kai niille siemenkasvatetuille pelargoneillekin pitäisi purkit kehittää. Kukkapenkkiin, johon jo syksyllä istutin tulppaanini ja nyt viikko sitten gladiolukset, pitäisi roiskia auringonkukkaa ja mitähän muuta minulla nyt tuolla yksivuotista kukkaa olikaan. Argh, kamalasti vielä tekemistä, vaikka tänä vuonna aioin päästä vähällä.


Mutta, mielellänihän minä puuhastelen. Ja nautin lopputuloksesta. Saunasta olen saanut tehtyä suorastaan kauniin. Viime kesänähän mies kavereineen hieman korjasi sitä; nakutteli kattoon uusia huopia, oikaisi ja teki isomman terassin. Nyt tänä vuonna he ovat saaneet sinne kuumavesisäiliön! Mikä tarkoittaa sitä, että voimme monen vuoden tauon jälkeen peseytyä saunassa, eikä tarvitse juosta sieltä sisälle suihkuun ja täyttää (pieniä) likakaivoja pesuvedellä. Ja muutenkin. On ihanaa peseytyä kaikessa rauhassa saunassa, käydä välillä kuistilla jäähyllä ja löylytellä taas. Vein saunan kuistille rottinkituolin ja -pöydän, pari tyynyä, maton... ja istutin muutamaan amppeliin petuniota ja ripustin ne kuistille. Hieno! Viihtyisä. Siinä istuskelee ihan mielikseen muulloinkin kuin saunan jälkeen.

On mukava, että miehellä riittää tekemistä ja että hän haluaa tehdä asioita. On ollut toisinkin. Eilen hän oli ollut kaverinsa kanssa (ja luona) tekemässä vasikka-aitausta ja siirtämässä vasikoita uuteen aitaukseen, toissapäivänä hän oli kyydittänyt SPR-ystäväänsä kylillä ja sitä rataa. Hän ei paljon kotona ehdi istuskella minun ollessani töissä ja vaikka se tarkoittaakin sitä, että minun työmatkani ovat hänen kyydityksensä varassa, niin hyvähän se on. Varsinkin kun hän itse maksaa omien ajojensa polttoainekulut, koska olen sanonut, että minä en enää laita palkastani hänen huviajoihinsa, ainoastaan omiin työmatkakuluihini. Se on nyt toiminut. 

Miehestä puheenollen, näin viime yönä mitä kummallisinta unta juuri ennen heräämistäni. Olin liikkeellä miehen kanssa, meidän piti mennä seurakunnan virastoon tai johonkin vastaavaan hakemaan sukulaismiehen tuhkauurnaa ja jotta saisimme oikean uurnan, meillä piti olla sukulaismiehen leukaluu mukana tunnistusta varten. Siis oikeasti, minä ojensin leukaluun virkailijalle, se oli muistaakseni minulla ihan taskussa. Virkailija skannasi sen ja skanneri piippasi sen merkiksi, että sitä ei voitu lukea. Virkailija totesi, että hammaslääkäri on tehnyt taas virheen ja alkoi piirtää paperille jonkilaista hammaskarttaa siitä leukaluusta, jotta saisi oikeat lukemat. Heräsin ennen kuin saimme sitä tuhkauurnaa, ja ihmettelen vieläkin, miten meillä saattoi olla sukulaismiehen leukaluu, kun hänen piti olla tuhkattu? *LOL*


Tosiaan, juniorikin on vaihteeksi kotona. Tuli eilen illalla ja lähtee kai taas tänään, sillä hänellä alkaa huomenna uusi työrupeama toisella leirillä, eli yhteensä noita leirivahdin hommia onkin siunaantunut kolme duunipätkää. Tänään hän menee tyttöystävän luo ja jää sinne yöksi. Mikäpäs siinä, täysi-ikäinen ihminen, joka tienaa nyt itse rahansakin.

YO-juhlat menivät oikein mukavasti. Aikatauluni piti hyvin, siitäkin huolimatta, että torstaina meni shoppaillessa koko päivä. Ihan koko päivä! Lähdimme matkaan aamulla yhdeksän jälkeen ja pääsimme kotiin iltasella hiukan ennen kuutta. En tajua, mihin se päivä oikein meni. (Niin meni kyllä palkkanikin...) Siitä huolimatta ehdin illalla leipoa vielä pullaa ja pari suolaista piirasta, jotka työnsin pakastimeen. Ja hain kieloja ja muita kukkia mukanani sekä koira että kissa.
Perjantaina mies haki tätinsä bussilta ja hänen isänsä naisystävineen palasi maisemiin, eikä minulta mennyt kauankaan todeta, että he saavat minut helposti hermoraunioksi. Ensin hirmuinen säätö siitä, kuka menee juniorin YO-juhlaan, koska kuten arvelin, miehen suku halusi sinne joka iikka. Sitten miehen täti istui minun seurakseni keittiöön ja totta kai anoppikin siihen asettui niin että leivoin ja tein kukka-asetelmia kahta vanhempaa rouvaa koko ajan väistellen ja vakuutellen, että en halua heidän apuaan. Minulla kun on päässäni tarkka aikataulu, enkä halua tai edes voi alkaa jakamaan tehtäviä kenellekään muulle. Ja se aikataulu piti, siitäkin huolimatta, että jouduin tekemään kolme tuulihattutaikinaa ennen kuin hattuihin tuli tuulta. Minulla oli joku uusi / outo ohje, joka ei toiminut lainkaan ja vasta juhla-aamuna tekemäni taikina kohosi kuten sen pitkin ja saatiin kuin saatiinkin pekoni-chili-täytteisiä tuulihattuja pöytään.

Minulle oli tärkeätä, että pöydässä oli seitsemää sorttia. Onneksi pääsin vain kuuden leipomisella, koska äiti teki mokkapaloja. Minulla jäi tehtäväksi em. tuulihattujen lisäksi omena-vanilja naked cake, kinuski-karpalojuustokakku, sitruunaiset lakritsipullat, broileri-juustopiiras ja lohikääretorttu. Juhlajuomana/-maljana tarjosin mustikka-karhunvattumehua, joka oli jatkettu soodavedellä ja koristeltu jäisillä mustikoilla. Huvituin, kun juomia tarjoillessani muutamat vieraat kysyivät "Mikä näistä on alkoholiton?". No, kaikki ovat meillä alkoholittomia, myös siksi, että minusta olisi ollut outoa tarjoilla muille alkoholia ja ylioppilaalle itselleen mehua.

Olin iloinen, että tätini P. tuli, sillä hän laittoi jo etukäteen lahjan postitse, mistä oletin hänen jättävän juhlat väliin. Hän on jo iäkäs, ja jotenkin haluan ottaa takaisin ne vuodet, jolloin kuvittelin hänen olevan hapan ja suorastaan ilkeä. Nuorempana en todellakaan pitänyt hänestä, ja ehkä hän olikin silloin hapan, mutta nyt aika on hänet pehmentänyt. Tai sitten olin vain väärässä koko ajan. Ei sillä ole väliä. Hän on fiksu ja persoonallinen ihminen. Hauska ja lämmin. Pidän hänestä kovasti, aivan kuten pidän hänen sisarestaankin. Ja äitini sisaresta, tädistäni A:sta, joka ei tullut juhliin. Juniori sai häneltä lahjakortin ja kirjeen postitse, jossa hän kertoi, ettei ole oikein kunnossa. Hän on vuosikausia kamppaillut mielenterveysongelmien kanssa ja luulen, että masennuskaudet ovat pahentuneet hänen vanhenemisensa myötä.

Miehen sukulaiset sen sijaan... argh. Nolottaa heidän puolestaan ja samalla hiukan kiukuttaakin. Nimittäin sekä appi että anoppi datasivat oikeastaan koko ajan kahvipöydässä. Kyllä, molemmilla puhelin kourassa ja näpyti-näpyti muiden seurustellessa keskenään. Välillä appi nousi pöydästä ja meni toiseen huoneeseen näpyttelemään. Miehen täti jo sanoikin kerran puolileikillään, että pankaa nyt ne puhelimet pois - kun aina sanotaan, että nuoriso on nenä kiinni puhelimessa, niin täällä ovat vanhukset. Oikeasti se oli todella noloa. Äiti kuiskuttikin minulle, että ilmeisesti me muut olemme niin huonoa seuraa, että puhelinkin on parempi. Että tulee kyllä todella ylenkatsottu olo. No niin tuli.


Illalla juniori lähti kavereidensa kanssa juhlimaan seurakunnan saunalle ja jäi sinne yöksi, sieltä hän meni tyttöystävän luo ja sitten vielä Helsinkiin niin että hän kotiutui vasta maanantaina. Tiistaina alkoivat työt ja sitä ennen hän ehti käydä lahjarahoillaan ostamassa halajamansa uuden puhelimen, jonka ovh oli lähemmäs tonnin. Kreisiä. Tonni puhelimesta?! Itse maksoin muutama vuosi sitten omastani hiukan reilun satasen ja hyvin toimii. Mutta minähän käytänkin puhelintani lähinnä siihen, että olen tavoitettavissa silloin, kun haluan olla. Mikä tarkoittaa sitä, että toisinaan minua ei saa kiinni mitenkään eikä mistään ainakaan soittamalla. Yhtenä joulunakin olin unohtanut puhelimeni autoon moneksi päiväksi ja akkukin oli luonnollisesti tyhjentynyt. *virn*.

Mutta sitten sunnuntaina: veimme miehen tädin bussiasemalle ja kävimme miehen kanssa katsomassa uusimman Pirates-leffan. Oli hyvä! Miehen mielestä paras Pirates ja minäkin totesin sen olevan parempi kuin kolme edellistä yhteensä. En ollut ollenkaan samaa mieltä arvostelujen kanssa esim. siitä, että juoni olisi ollut sekava tai että Salazar olisi ollut tarpeeton hahmo. Ei, kaikki meni juuri nappiin, ja elokuvassa oli samaa charmia, mitä ihan ensimmäisessä. Jack oli taas oma itsensä, nuoret rakastavaiset olivat nuoria ja kauniita ja viattomia, Barbossa aivan mahtava ja juoni oli minusta aivan tolkullinen. Odotan jo innoissani sitä hetkeä, kun elokuva tulee dvd:lle, sillä toisin kuin ennen, tätä en mene katsomaan toistamiseen. Tulotasoni kun ei nykyisin enää salli moista, ei nykyisillä lippuhinnoilla.


Koska sadekeli ei oikein suosi ulkopuuhia, aion ainakin tänään viihdyttää itseäni TV:n ääressä viimeistelemällä käsityötä, joka menee 100-vuotislahjaksi. Saimme nimittäin kutsun 100-v. pippaloihin, joissa ei ole siis yhtä 100-vuotiasta juhlakalua, vaan kaksi 50-vuotiasta. Pukukoodi 1500-luku. Voihan kääk! Juhliin on kolmisen viikkoa, joten aikaa pukujen valmistamiseen ei ole, eikä oikein rahaakaan. Tiedän paikan, josta voisi vuokrata pukuja, 50 euroa per pukukokonaisuus, mutta ehkä sekin on poissuljettu ajatus. Pitää miettiä. Onneksi lahja oli jo melkein valmiina; mandala madness-peitto, jota olen virkkaillut ajankulukseni ja jota tiedän päivänsankareiden varmasti osaavan arvostaa.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Ruusujen pystytystä ja muita sattumuksia


Kuluneet viikot ovat olleet kiireiset - ja mukavat. Joskin hyvin huomaa, että 6-päiväiset työviikot  vaativat kyllä jo tässä iässä veronsa, vaikka varsinaista väsymystä en huomaisikaan. Tarkkaavaisuus alkaa herpaantua kuudentena päivänä niin, että puhun asiakkaalle esimerkiksi ruusujen pystytyksestä, vaikka piti sanomani, että säilytys pystyasennossa (no, ihan helpostihan siitä tulee pystytys, eikö vain *virn*) tai annan asiakkaalle vallan väärät ruusut. Niittaan ilmoitustaululle kyltin nurinniskoin ynnä muuta, mikä väsyneenä naurattaa tavanomaista enemmän. Mutta kyllähän siitä kaikesta saa sitten palkintonsa. Kolmen ja neljän päivän vapaat ovat nannaa (joskin hyvin, hyvin kiireisiä!) ja mitä taas palkkapussiin tulee, niin kurkistus sinne näin ensimmäisen kokonaisen työkuukauden päättyessä taikoo kyllä hymyn huulille. Niin taikoo taatusti ulosottohenkilöllekin, koska nyt pystyn lyhentämään velkojani neljä kertaa isommalla summalla kuin vuosi sitten.... voihan plääh. Tosi "kiva" maksaa palkasta päältä heti aimo osa vanhojen velkojen kuittaamiseen, mutta nou kän duu. Minun ovat velat, sittenkin, vaikka en niitä tahallani tai harkiten hankkinut. Niin se maailma toimii ja minä toimin mukana parhaani mukaan.
Mutt hei, jää siitä palkasta sittenkin melkein yhtä paljon käteen kuin vuosi sitten oli nettopalkkani, joten hys-hys, en valita nyt yhtään. Sunnuntaiduunit rulaa!

Jokin työssäni on muuttunut sitten viime talven. Varmasti eniten oma asenteeni, tai näin ainakin uskon. Työstä on tullut pitkästä, pitkästä aikaa luonteva osa elämääni sillä tavoin, että en jaa omaa aikaani työhön ja vapaa-aikaan, vaan koen ikään kuin kaiken olevan vain luonnollista jatkumoa. Totta kai on kiva työpäivän ja -viikon jälkeen päästä vapaille, mutta niiden loppuminenkaan ei harmita. Ehkä se johtuu siitä, että viihdyn työssäni entistä paremmin. Minuun kohdistettu luottamus on ... hm, huikeata? Se, että minuun uskotaan, saa minut uskomaan itsekin itseeni. Tunnen olevani ihan "täysverinen" työntekijä meillä, en mikään ns. kesätyttö, On yhä jotenkin niin extremeä sunnuntaiaamuna olla ensimmäisenä myymälässä ja alkaa avata sitä uutta päivää varten ihan itse, yksin - ja kiroten mielessäni sitä, että missä se Pentti nyt viipyy, en minä näitä kaikkia rullakoita yksin jaksa... *virn*

Kuitenkin, päivä kerrallaan. Siis niin kerrallaan kuin ikinä voi olla, en osaa ajatella elämää eteenpäin oikeastaan yhtään. Katse on ollut ylihuomisen YO-juhlissa ja niiden jälkeen... ei sitten mitään ajatusta tai suunnitelmia mihinkään suuntaan.


Tänään ohjelmassa on shoppailua. Olen visusti laskenut, mitä tarvitsen juhlatarjoiluihin ja tehnyt listan oikein ajatuksen kanssa, sen listan kanssa tänään pitää sitten lähteä liikenteeseen. Juniorin jätämme kyydistä entisen asuntonsa luona, hänen polkupyöränsä on vielä siellä, ja hänellä vakaa aikomus ajaa se kotiin, poiketen (tietenkin ) tyttöystävänsä luona niin, että häntä saa odotella kotiin luultavasti vasta iltasella. Minä puolestani ajattelin illemmalla jo aloittaa leipomisen, ja varmaan pitäisi hakea kielojakin jo valmiiksi sisään aukenemaan. Ovat aivan nuppusia vielä, ja minulla kun on tarkoitus tehdä pieniä kielokimppuja ruokapöytään. Huomisen ohjelmassa on lisää leipomista, loppusiivoukset, kukitus... ja jossain välissä pitää kiillottaa hopeat. Siis kirjaimellisesti, haluan juhlapöytään tälläkin kertaa mummun kermakon ja sokerikon, ovat päässeet tummumaan sitten viime juhlien.

Lauantain ohjelma mennee siten, että juniori lähtee koululle vain isänsä kanssa ja ottavat tyttöystävän matkalta mukaan. Mies tuo sitten nuoret tilaisuuden jälkeen tänne. Minä toki haluaisin mukaan myös, mutta olen päättänyt jäädä laittelemaan kaiken täällä valmiiksi, jolloin minun ei tarvitse edellisenä päivänä koristella kakkuja, eivätkä ne sitten juhlapäivänä ole ihan lussuja. Ehkä suurin syy siihen, että jään pois, on se, että sillä voi perustella sen, että miehenkään sukulaisia ei koululle kaivata. Juniori on saanut ohjeen "muutamasta" lähisukulaisesta ja sinne on nyt tunkemassa miehen tätiä yms. Pitäisi mennä kahdella autolla, tai jopa useammalla, ja tosiaan sieltä pitäisi tulla eri aikaan poiskin, kun juhla loppuu tiettyyn aikaan ja kuitenkin ylioppilaat jäävät vielä sitten touhuamaan omiaan (sankarihaudoilla käynti yms.) On ehkä meille helpompi sanoa, että sinne menee vain ylioppilas itse ja isänsä. Ja ehkä joku kolmas, joka on joku mummu tai abuelo. Loppujen lopuksi, eihän siellä nyt mitään kummoista tapahdu. Lakkien ja todistusten jako. Ylioppilaalle itselleen taitaa olla tärkeintä, että tyttöystävä tulee ja sitä kunnioittakaamme.

BTW, appiukko jaksaa yllättää. Viime sunnuntaina, kun olin työpäivän jälkeen kasvimaalla, mies tuli sanomaan, että isä soitti ja kertoi olevansa tunnin kuluttua täällä. Aha? Odotimme vasta loppuviikosta, mutta suunnitelmansa olivat muuttuneet ja hän hurauttikin naisystävineen meille jo sunnuntaina, viipyen yhden yön ja jatkaen matkaa sitten sukulaisiin. Palaavat taas huomenna. Tuliaisiksi saimme kinkun! (Kuvassa). Oikein kokonainen jamon serrano ja minä sain sen kanssa nautittavaksi pullon punkkua, jonka asetin kaappiin joululahjapulloni kanssa. Hiukan mietin, josko avaisin jommankumman lauantai-iltana nauttiakseni sen miehen tädin avustuksella...


Juniorista puheenollen, hän on tosiaankin saanut töitä, käytännössä kuudeksi viikoksi. Ensin kaksi leiriä, joissa hän toimii siis yövalvojana ja sen lisäski hyvinvointikuntayhtymä (tai mikä nimihirviö meidän terveydestämme nykyään pitääkään huolta) tarjosi hänelle neljän viikon työtä vanhusten parissa, jonka hän mielellään otti vastaan. Hänellä on ensin leiri, sitten tuo pitempi työpätkä ja sitten taas leiri. Hieno homma! Hän saa omaa rahaa ja kuten olen todennut, minun palkkani ei palkankorotuksen tai sunnuntailisienkään jälkeen riitä elättämään kolmea aikuista ihmistä. Ajokortinkin hän saanee jossain vaiheessa, kohta on kaikki teoritunnit käyty ja sitten on jäljellä ajotunteja.

Juniorin kämppä saatiin tyhjäksi viime viikolla. Pari päivää siinäkin urakassa meni, vaikka ensin kuvittelin sen olevan kerralla selvä. Ensimmäisenä päivänä pakkasimme ja tyhjensimme (kaveri lainasi pakettiautoa) ja toiselle päivälle jäi loppusiivous. Kotona piti tietenkin keksiä tavaroille paikka, siinäkin meni oma aikansa, ja kolmas lomapäiväni meni siivotessa kesähuoneet ja tupa. Mutta kannatti, nyt juhlaviikonloppuna ei tarvitse tehdä muuta kuin imuroida, kun lattiat on pesty jo, ihan höyrypesurilla. Juniorin kanssa puuhasin, mies on yleensä kaikessa vain tiellä, joten olen ottanut tavakseni häätää hänet vaikka kaverille pois jaloistani pyörimästä.

Vaan kunpa tulisi jo se kesä..! Viime viikolla oli pari lämmintä päivää, mutta sittemmin on ilma viilennyt reippaasti. Sain kasvimaan melkein valmiiksi sunnuntaina, kylväen sinne kaiken muun paitsi pavut ja perunat. Pavut esikasvatan, koska olen huomannut lajikkeen itävän tosi huonosti, viime vuonnakin taisin kylvää kaksi riviä ja sainkohan satoa sitten peräti viidestä pensaasta - hah. Nyt laitan valmiit taimet.
Kasvihuonetta varten toin töistä mustaa multaa ja tarkoitukseni oli saada sinne kasvit istutettua ennen juhlia, mutta aherrettuani yhden illan kärräten vanhaa multaa ulos kukkapenkkiin, totesin, että no joo, antaa olla. Ehtii sitä myöhemminkin. Kasvihuoneeseen tulevat kasvit ovat jo harjoitelleet siellä olemista, mutta yhä purkeissaan. Istuttelen sitten myöhemmin... nyt on yhä niin kylmää öisin, että olen heittänyt niille hallaharson niskaan.

Mutta tulppaanini ovat nousseet ylös ja kukkivat!