maanantai 15. toukokuuta 2017

Yksi on poissa


Viime viikolla koitti se hetki, jonka olin ounastellut tulevaksi: meidän piti päästää vanha Mindi-neitimme autuaammille metsästysmaille. Jalat, tai siis oikeastaan takajalat ja lonkat, menivät huonommiksi päivä päivältä ja koira toisinaan kaatuili, kun jalat kertakaikkiaan lähtivät alta. Yhtenä päivänä Mindi selkeästi satutti itsensä, sillä se vinkui kivusta, ja vaikka se pääsikin vielä sen jälkeenkin ylös ja kävelemään, se ei suostunut enää menemään portaita alas. Tuntui armeliaimmalta päästää se lähtemään sinne, missä ei ole kipuja ja missä voi "harrastaa" lintujen varjoja pyydystämällä vaikka aamusta iltaan.

Jätin ilomielin käytännönjärjestelyt miehen hoidettavaksi. Perustelin sitä sillä, että olin hoitanut kaksi edellistä lopetusta itse ja että en työpäivän ja mojovan flunssan lisäksi olisi jaksanut koiran lopettamista, jolloin mies sanoi hoitavansa sen. Hän piipahti eläinlääkärillä kertomassa tilanteen ja lääkäri tuli sitten iltapäivällä antamaan piikin meille kotiin niin että Mindi sai lähteä matkalleen kotona, omalla pedillä miehen ja juniorin läsnäollessa. Lääkäri vei koiran mukanaan tuhkattavaksi ja viimeisen leposijansa Mindi saa muistolehdosta. Kuten Hipposenkin kohdalla, emme kokeneet tarvitsevamme tuhkaa säilyttääksemme muiston.

Olen oikeastaan ennen kaikkea helpottunut. Nyt ei tarvitse enää pelolla seurata, milloin tulee se hetki, kun ei ole enää mieltä katsella koiran kompurointia, minkä lisäksi viime vuosina pahentunut johtajuusongelma Kidin kanssa on poissa. Kidi on nyt rauhallisempi, kun sen ei tarvitse leikkiä laumanjohtajaa, ja sitä myötä minä olen rauhallisempi, kun ei tarvitse puuttua turhanaikaisiin kärhämöinteihin. Miltä Kidistä muutoin tuntuu, en osaa sanoa. Alkuun se vaikutti olevan hiukan ihmeissään, kun toista ei näkynyt missään, mutta nyt en huomaa siinä mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Nyt voin keskittyä hellimään "mamman poikaa" tuntematta syyllisyyttä siitä, huomioinko molempia tasapuolisesti.

Yksi asia kuitenkin on varma: meille ei enää ikinä niin isoa koiraa, ettenkö jaksaisi tarvittaessa kantaa sitä sylissäni. Ja mieluiten ei enää koiraa ollenkaan, jos ei sitten corgia -- ja koska mies on sitä mieltä, ettei ikinä enää corgia, niin....


Onnistuin hankkimaan flunssan, mikä on varsin harvinaista, koska olen välttänyt kaikki töissä tähän asti jyllänneet flunssat. Viime syksynäkin olin ainoa, joka mennä porskutin menemään, kun muut kärvistelivät räkätaudissa, ja olin jo tuudittautunut siihen luuloon, ettei minuun mikään flunssa tartu, osaksi kiitos sinkkivalmisteen, jota olen suihkinut kitusiini heti, kun on alkanut tuntua flunssaiselta. Ei auttanut tällä kertaa, vaan raahustin koko viime viikon töissä puolikuntoisena, minkä eilen aloin jo todellakin tuntea nahoissani, kun painoin toista päivää pysähtymättä ja pakkasin äitienpäiväkukkia. Jossain vaiheessa alkoi väistämättä tahti hidastua. Nyt tunnen todella ansainneeni kaksi vapaapäivääni - semminkin kun niiden jälkeen häämöttää peräti kaksi kuuden päivän työputkea. Tosin putkien välissä on se kolmen päivän vapaa ja niiden päätteeksi neljän päivän vapaa, jonka aikana juhlimme juniorin ylioppilasjuhlat ja kenties käymme tapaamassa kapteeni Jack Sparrow'takin. (Jihuu!)


Olen selvitellyt, että juniori tosiaankin on oikeutettu toimeentulotukeen, jos mitään työtä ei löydy, joskin nyt näyttää siltä, että hän sai ainakin muutamaksi viikoksi ihan oikeata, palkattua työtä seurakunnalta, josta maksetaan itseasiassa paremmin kuin mitä minun duunistani! Mutta sitä on vain muutamaksi viikoksi, mutta on kuitenkin. Onhan jotain. Ja ennen kaikkea on mieluista työtä.

YO-juhlien kutsut saimme tehtyä ja lähetettyäkin, ja tarjottavat, aikataulut yms. hahmottuvat pikkuhiljaa. Mieluusti ryhtyisin jo siivouspuuhiinkin, mutta siivoa siinä sitten, kun sali on yhä jääkylmä. Juniorin kämppä täytyy tyhjentää joku päivä / ilta, ja kai vierasmökkikin siivota, koska miehen täti tulee sinne YO-viikonlopuksi, plus että miehen isä vaimokkeineen asustelee meillä myös saman viikonlopun, joskin asuntoautossaan. Eipä siinä mitään, kivaa, että on puuhaa.

Mielelläni puuhaisin kasvieni ja puutarhankin kanssa, mutta kun kesä on päättänyt olla tulematta Suomeen tänä vuonna ollenkaan. Osa siemenistä on yhä pusseissaan, saa nähdä, saanko niitä ollenkaan kylvettyä. Tänään ajattelin kylvää, ja koulia edellisiä kylvöjä isompiin ruukkuihin. Osa kasveista saa luvan siirtyä kasvihuoneeseen harsojen alle olemaan. En jaksa katsella niitä enää sisällä, oli sää mikä tahansa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti