tiistai 28. helmikuuta 2017

Matkakertomus osa kaksi - Puerto de la Cruz

Lumihuippuinen Teide

Ensimmäiset päivät Puertossa saimme nauttia (trooppisesta) myrkystä, mikä oli jönnittävä kokemus sekin jo sinällään, vaikka en vieläkään saanut sitä kauan toivomaani ukkosta. Ei kaikkea kerralla? Sain kokea tällä matkalla jo niin paljon kaikkea sellaista, mitä pitkään olin toivonut saavani kokea, että annettakoon ukkosen puuttuminen anteeksi, kyllä sekin joskus vielä kohdalle osuu. Lauantaina viranomaiset antoivat jopa varoituksen myrskystä: vie parvekekalusteet sisälle, varaa pattereita radioon ja lääkkeitä kaappiin, älä parkkeeraa barrancoon, vaikka taivas olisikin kirkas, vältä puhelimen turhaa käyttöä jne, mutta isompi myrsky iski saarelle sitten vasta sunnuntaina. Meri kuohui, palmut taipuivat ja viimein alkoi vihmoa vettäkin oikein kunnolla. Atlantinpuoleisen parvekkeen lasit natisivat (ovat itseasiassa jotain pleksiä eikä lasia ensinkään) ja uima-altaaseen oli jo yön aikana lentänyt kaikenlaista epämääräistä mustasta jätesäkistä alkaen. Linnut eivät päässeet vastatuuleen ja ilmassa kiisi jos jonkinmoista muovipussia ja paperisälää. TV Canaria lähetti ylimääräisen lähetyksen myrskyn takia ja näin, että sama sää vaivasi kaikkia saaria. Iltaan mennessä se oli sitten ohi, eikä oikeastaan ollut lopultakaan saanut muuta aikaiseksi kuin Teidelle kauniin lumipeitteen.

Sade lähestyy!

Sanoinko jo ed. postauksessa, että säät osuivat todella kohdilleen? Päivät ja yöt olivat niin lämpimiä, ettei lämmitystä tarvinnut laittaa lainkaan päälle, ja saatiin juuri sopivassa määrin aurinkoa ja sadetta. Oli hiukan sen näköistä, että nyt oli ollut kuivempaa kuin edellisinä vuosina, sillä beisbol-kentän laita ei rehottanut yhtä vihreänä kuin esimerkiksi kaksi vuotta sitten, eikä ilmeisesti siksi nyt tuotu yhtäkään cabraa siihen ruokailemaan, mikä oli harmi. Näin ehkä juurikin tutun lauman La Orotavan puolella bussin ikkunasta, paimenet ja varsinkin paimenkoirat näyttivät tutuilta noin äkkiseltään katsottuna. Kotikadullakaan ei näkynyt vuohenpaskaa, mutta San Pedron reitillä sen sijaan näkyi. Ei näkynyt yhtään vuohta kyllä sielläkään.

El Fonilin seinällä oli vuohipariskunta(parka).

Kaupunki oli entisellään. San Telmon remontti oli saatu valmiiksi ja tyhjät liiketilat Calle de San Telmon varrella olivat nyt viimeistä myöten taas käytössä. Entisen Haribo-kaupan tilallekin oli tullut karkkikauppa taas. Muutenkin talouselämä saarella on kovasti piristymään päin. Kaikilla menee paremmin. Mitä San Telmon remonttiin tulee, en ymmärrä siitä kohkaamista nyt, kun se on valmis. Eihän juuri mikään lopultakaan muuttunut, vaikka itsekin olin sitä mieltä, ettei San Telmoon saa koskea. Hyvä siitä tuli.

Puerton kivoin hömppäkauppa, Ale-Hop.

Kaikkea mitä halusin tehdä, ei tullut tehtyä. En nähnyt guanchi-ympyrää, mutta sen sijaan näin guanchi-esineitä ja jopa muumioita Santa Cruzin luonnontieteellis-arkeologisessa museossa, jossa kävimme toisena sunnuntainamme. Tämä oli retki, jonka olin jo pitkään halunnut tehdä ja jossa hurahtikin melkein koko päivä, semminkin kun Santa Cruzissa oli (jokasunnuntaiset) markkinat. Olisin halunnut nähdä Santa Cruzia enemmänkin, mutta se jäi taas toiseen kertaan, koska museossa meni useampi tunti (kyllä, mieskin viihtyi!) ja markkinoilla kierreltiin. Olen kovasti kiinnostunut guancheista, jostain syystä, ja huomasin aika useinkin miettiväni sitä, kuinka he näkivät aikoinaan saman maiseman kuin minä näin nyt.... että täällä hekin kävelivät ja paimensivat vuohiaan ja mitä nyt on jäljellä? Rivi pääkalloja museossa ja muutama muumio. Viivyin muumioiden äärellä pitkään ja mietin, keitä olivat nämä ihmiset - mitä he kokivat, tunsivat, mikä oli heidän tarinansa.

Guanchi-muumio.

Kälyäkin tapasimme pikaiseltaan, sillä hän oli ekan viikonlopun saarella. Kävimme porukalla El Monasteriossa jätskillä, mikä oli kivaa jo siksikin, että El Monasterio oli paikka, jossa olin halunnut piipahtaa. Kiva oli tavata myös kälyn miesystävä - nimenomaan MIES, koska hän on kälyä 8 vuotta vanhempi ja tosiaan ihan miehen iässä. Komea. Mukava. Jos olisin nuorempi... ha ha haa. Hän osaa poikkeuksellisesti englantia yhtä hyvin kuin äidinkieltään, joten kerrankin oli niin, ettei ollut kielimuuria esteenä. Käly on muuten tulossa kesällä Suomeen opiskelemaan, sai Erasmus-ohjelman kautta opiskelupaikan täältä muutamaksi kuukaudeksi. Jotain liiketalouttahan hän opiskelee Madridin yliopistossa tällä hetkellä.

Santa Cruzin markkinahumua.

Muita uusia ruokapaikkoja: El Cubano ja Jorman baari eli Cuatro Vientos. El Cubanossa kävimme keskiviikkona, joka sattui myös olemaan sadepäivä, kera apen ja anopin, molempien kauhistellessa sitä tosiseikkaa, ettei ko. guachincheen ollut edes kunnollista tietä. Minusta tiessä ei ollut mitään vikaa, melkein samanlainenhan se oli kuin meidän kotitie täällä Suomessa. *virn*. Cubanoon ei ollut myöskään mitään opastusta, eikä siellä tainnut edes perilläkään missään lukea, että tässä on ravintola, josta saa aivan hiton hyvää ruokaa. Kovasti oli kuulemma suosittu paikka kuitenkin, enkä ihmettele, olihan se aika hauska interiööriltään, palvelu oli erittäin ystävällistä ja sitten se ruoka, ah ja nam. Otimme ropa viejaa, sitten jotain minkä nimeä en tiedä, mutta siinä oli papas fritas ja paistettua munaa päällä, ja vielä piti ahtaa itseensä oikein kunnon possunpihvitkin, avotulella paistetut. Kanat ja kukot tepastelivat melkein jaloissa ja kaikki oli kuin toisesta maailmasta.

El Cubanon pihaa, taustalla La Orotavaa.

Jormalla kävimme palattuamme Anagasta. Emme sinänsä ole mitään Suomi-paikkojen vakiokävijöitä, mutta kun fiilis oli todella vetämätön, ja nälkä kamala, päätimme seurata suosituksia ja käydä Jormalla, koska emme kertakaikkiaan jaksaneet vääntää espanjaa tai edes englantia. Palvelua suomeksi kera suomalaisen ruokalistan, kiitos. Ei kuitenkaan Suomen hinnoilla, joskaan ei nyt aivan paikallisillakaan. Siitä väliltä. Ruoka oli hyvää. Mies otti alkupalaksi sardiineita kera perunoiden ja mojojen, minä salaatin, pääruoaksi mies otti metsästäjänleikkeen muusilla, minä puolikkaan kanan bbq-kastikkeella kera ranskalaisten. Juomaksi vettä. Pelkkää vettä, koko matkan ajan - minäkin. Ja lukemattomia kuppeja cortadoa plus kämpillä tuoremehuja. Jorma osasi kertoa, miksi Valle Luzin ravintola oli lopettanut; oli tullut perintöriitoja ja siksi oli pantu pillit pussiin. Iso harmitus meille entisille asiakkaille.

Puerton kalasatama, jossa viihdyn paljon paremmin kuin millään löhörannalla.

Kiinlaisessa kävimme pari kertaa, ja ekalla kerralla paikka oli suomalaisten valloittama. Kyllä, ei siellä paljon porukkaa ollut (olisiko ollut maanantai-iltapäivä se) ja nekin harvat järjestäin suomalaisia. Mies tietysti jo tunsi naapuripöydän seurueen, mistä tulikin mieleeni, että lomakotimme naapurissa asusteli eräs suomalainen perhe, johon mies niin ikään ehti tutustua ominpäin. Siinä sitten herrat huutelivat toisilleen päivittäin, mies parvekkeella ja kaverinsa kuistillaan. Samoin juniorin kummitädin veli oli Puertossa viettämässä talvea, olikohan tämä nyt kolmas talvi. Mies tutustuu niin käsittämättömän helposti ihmisiin ja minua sosiaalisempana myös käy paikoissa, joissa voi uusia kavereita tavata. Hänellä on niitä omia juttujaan ja lisäksi hän kävi kolmena, vai peräti neljänä iltana La Bambassa laulamassa. Minua ei kiinnosta, joten ne illat istuin tekemässä käsitöitä ja katsoin CSI Las Vegasia, New Yorkia ja Miamia putkeen. Todellakin putkeen, sillä tuolla on outo tapa näyttää niitä yhteen pötköön (Energy-kanavalla), jolloin kaikki introt ja alku- sekä lopputekstit on leikattu pois. Hyvä kun tajusi, milloin jakso loppui ja uusi alkoi.

Kukkohan se.

Syömisestä vielä, El Fonilissä kävimme myös apen ja anopin kanssa, ja siellä söimme garpanzosta ja kertakaikkisen herkulliset naudanlihapihvit. En ole mikään naudanlihan ystävä siinä mielessä, että se on turhan usein tehty jotenkin niin kuivaksi, mutta tämä piffi oli kaikkea muuta kuin kuivaa. Hyvää! Muutoin laitoinkin ruuan itse. Possupataa, enchilladaa, ym., langustinojakin yhtenä päivänä. Lidl on ystävämme! Tällä kertaa mieskin jaksoi kävellä sinne sanomatta jälkeenpäin, ettei enää ikinä kävele ylös "Lidlin mäkeä".

San Pedroon matkalla, talo myynnissä, ostakee poikkeen.

Mutta ne patikoinnit. Saimme niitä mahtumaan reiluun viikkoon kolme varsinaista, ja toki kävelimme päivittäin muutenkin paljon, lähes joka päivä kaupunkiin ja kaupungilla tuli myös tallusteltua ihan kivasti. Ai niin! Playa Jardinilla seistä tönötti tuttu "elävä patsas" vanhalla paikallaan. Hän oli kahdella edellisellä reissulla ollut poissa, mutta nyt hän oli taas kannon nokassa guanchiasussaan. Juttelimme pitkät tovit ja hän lertoi olleensa muutaman vuoden "pohjoisessa" ja palanneensa takaisin saarelle elokuussa, vaimo ja lapset olivat jääneet Viroon.

Tuttua näkymää, Los Roques ja sininen Maritim.

Ensimmäisen reissun teimme minulle ennestään tutulle San Pedron reitille, ei siis San Pedroon, vaan reitille, koska en ole koskaan kävellyt San Pedroon asti, emmekä kävelleet nytkään. Reissu oli harjoitus ja osoitus miehelle siitä, että hänen tahtiinsa mennään. Että en "juokse", enkä mihinkään juossutkaan. Kiersimme Lidlin kautta, koska piti saada matkajuomaa mukaan ja lisäksi vaikka se kiertääkin aika paljon, mieluummin kierrän kuin nousen Los Roquesin luota suoraan ylös, se nousu on aika rankka. Plus kierto El Toscalin (?) kautta on kiva, koska reitti menee idyllisen asuinalueen läpi.

Tuohon oranssiin rakennukseen oli ilmestynyt kahvila, joka ei tosin ollut auki ainakaan meidän siitä ohikulkiessamme.

Reitillä kaikki oli aivan ennallaan, ja polulla oli turvallista kävellä ts. nyt ei ollut sortumia missään. Ilma oli kaunis ja viikonlopun jäljiltä oli vielä muutamia lätäköitä siellä täällä, kun etenimme mielestäni ihan hyvää vauhtia, mutta miehen tahdissa, eikä pääasia ehkä niinkään ollut se käveleminen vaan se, että kävelimme yhdessä, viimeinkin. Kaunis reitti, ja aikamme käveltyämme palailimme samaa reittiä takaisin, laskeutuen tällä kertaa Los Roquesin luona jyrkkää rinnettä alas ja tupsahtaen ihmisten ilmoille Maritimin luona.

Vanhoja puolusmuureja (merirosvoja vastaan) ja mies riettaana.

Varmempana siitä, että en "juokse" lähdimme kauan haaveilemalleni retkelle La Calderaan. Lähdimme aamulla bussilla 345, jonka päätepysäkki sopivasti oli La Calderassa, mukanamme patikointipas - jonka huomasin myös edessämme istuvalla pariskunnalla, joten tokihan piti juttusille ryhtyä. Onneksi he lähtivät Calderassa omaan suuntaansa kuitenkin, en halunnut matkakumppaniksi muita kuin miehen.

Kanarianmäntyjä naavoineen.

Päätimme kävellä ihan kirjan ehdottaman kuuden kilometrin reitin, jonka pituudeksi ajassa oli merkitty muistaakseni pari tuntia, mutta me saimme sillä kulumaan kyllä paljon pitemmän ajan, koska emme kävelleet kovinkaan nopeasti ja pysähdyimme usein vain ihailemaan maisemaa ja valokuvaamaan. Reitti lähti La Calderasta metsään, kulki kiviurkujen (Los Organos) ohitse ja kierteli naavaisten mäntyjen suojissa. Teide pilkahti ensin pienenä valkoisena nyppylänä puiden välistä ja kasvoi vähitellen hallitsemaan läntistä maisemaa. Metsästä tupsahdimme viimein keskelle hiljaista kylämaisemaa, perunapeltoja, viiniköynnöksiä... vuohet määkyivät ja pörriäiset surisivat tuhansissa nuokkukäenkaalin kukissa. Kyläraitilla oli pari pappaa, joille kohteliaasti toivotimme hyvät päivät, muutama kaveri remonttihommissa.... Ja viimein päädyimme bussipysäkille Aguamansaan, jossa hyppäsimme taas bussiin 345 ja palasimme Puertoon.

 Los Organos, kiviurut.

Neulaset peittivät La Calderan alueen polkuja.

Anagan retki oli kuitenkin kaikkein hienoin. Lähdimme jo hyvissä ajoin matkaan ehtiäksemme klo 9.15 bussiin (102), sillä ainoa vuoro El Bailaderoon lähtisi klo 10.35 La Lagunasta. Emme ostaneet vettä, sillä oletin ilman muuta, että ehdimme ostaa sitä Lagunan bussiasemalta, mutta hopsis heijaa. Autopista oli todella ruuhkainen ja pelättyäni, ettemme ehtisikään Lagunaan ajoissa, pääsimme sinne viimein 5 minuuttia ennen Bailaderon bussin (077) lähtöaikaa, emmekä siksi ehtineet ostaa mitään vettä. No, ostetaan El Bailderosta, kai siellä on kauppa. No, ei ollut. Siellä ei ollut yhtään mitään! Yksi talo, jossa ei tainnut asua kukaan, joten patikoimme ilman vettä sitten. Ja olipa kallis matka Lagunasta Bailederoon, peräti kymmenen (10) SENTTIÄ per nenu. Meni nimittäin ilmeisesti jollain siirtomaksulla, muistaakseni Titsalla on jotenkin niin, että puolentoista (?) tunnin sisään bussia vaihdettaessa pääsee siirtomaksulla. Puertosta Lagunaan oli 2,70 euroa, eli matkan hinnaksi Puerto - El Baildero tuli sitten huimaavat 2,80 euroa, bono-kortilla luonnollisestikin.


Näkymää La Calderasta Puertoon.

Matka Lagunasta Bailderoon oli itsessään jo elämys, tosin tuttu elämys meille, sillä bussi puksutti Mercedes-metsän läpi reittiä, jota appi meidät viimeksi kyyditti. Monet matkustajista jäivät pois Cruz del Carmenissa ja loputkin Casa Forestalissa (?), minä ja mies ainoina jatkoimme Bailaderoon asti ja jäimme kyydistä tosiaan toteamaan, että olimme jokseenkin keskellä ei-mitään. Polku, jota pitkin meidän piti lähteä laskeutumaan alas meren rantaan, löytyi sentään heti, siinä se tönötti kyltti "Taganana 3,2". Opaskirja varoitti ihan aiheellisesti, että reitin haastavin osuus on ihan alku, koska polku voi olla liukas. Joo, oli se, liukkaita kiviä ja mutaista maastoa tiheiden laakeripuiden alla ja koko ajan alaspäin alaspäin alaspäin, serpentiininä vuoren rinnettä pitkin. Ei se kuitenkaan liian haastava ollut edes meille, kun rauhassa edettiin ja välillä pysähdyttiin vetämään henkeä ja lepuuttamaan jaloista lihaksia, joiden olemassaolosta olimme erittäin tietoisia vasta seuraaavana päivänä...


Tuolta löytyy Aguamansa!

Kun pääsimme pois metsästä, eteemme aukeni jotain niin jylhän ihmeellistä, etten ollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Tai olin, auton ikkunasta, mutta on aivan eri asia olla keskellä sitä kuin töllistelellä lasin läpi vauhdissa. Reitin paras osuus oli ehkä puolivälin jälkeen, kun ensin olimme laskeutuneet tielle, jossa kävelimme ehkä sata metriä maisemapaikalle ja sitten jatkoimme siitä taas alaspäin vuoren rinnettä serpentiininä. Metsä oli hieno, niin se laakeripuumetsäkin kuin mäntymetsäkin, mutta hienointa oli kuitenkin se matalan kasvillisuuden reitti. Kaikki "teolliset" äänet katosivat (autot) ja tilalle tulivat luonnon omat äänet; ennen kaikkea kaikkialla rapistelevat liskot. Aurinko, meri, taivas... agavet ja kaktukset, ja jossain hento "mää-mää", kun kili huuteli emoaan. Kukot kiekuivat, koirat haukkuivat jossain alhaalla laaksossa, mutta yhtään ihmisääntä ei missään. Vuorten värit ja muodot huikaisivat kaikkia aisteja ja me laskeuduimme yhä alaspäin ja alaspäin, päätyen viimein ihmisasumuksen luo. Yhtään ihmistä ei vieläkään näkynyt, mutta kun pysähdyimme tutkimaan kirjasta reittiohjeita, meille huuteli muuli ja pari hassua pikkukoiraa liittyi seuraamme. Onneksi eivät lähteneet seuraamaan, sillä emmehän me olisi niille espanjaksi osanneet sanoa, että menkää kotiinne siitä. Jatkoimme hiljaista kylätietä yhä alaspäin kohti Almacigan kylää, jonne saavuttuamme näimme ekat ihmiset; herttaiset mummu ja pappa istuivat paistattelemassa päivää ja nauroivat meille hereästi, kun totesimme, että huh huh. Kovasti heillä muutakin asiaa oli, mutta emmehän me ymmärtäneet sanaakaan.


Tuolla alhaalla on Tagananan kylä, jonka läpi menimme bussilla.

Almacigastakin oli vielä jonkinlainen laskeutuminen yhä alemmas kunnes saavutimme merenpinnan tason ja tepastelimme vielä viimeisen kilometrin Roques de Bodegasiin, jossa ei muuta ollutkaan kuin ravintoloita. Istuimme ryystämään vettä ja olisimme syöneet mielellämme lounaankin siinä klo 15.30 bussia odotellessa, mutta valitsemassamme raflassa oli tarjolla vain menu del dia, 12 euroa per nenu, kalaa, ja minulla oli vain kaksikymppinen mukana. Ei ollut varaa siihen, emmekä muista menneet hintaa kyselemään, joten istuimme vain ja ihailimme merta kunnes bussi (946) tuli ja vei meidät Santa Cruziin (komeat olivat nekin matkanvarren maisemat! toisella tapaa näkyivät bussista kuin henkilöauton takapenkiltä) ja siellä hyppäsimme taas bussiin 102 ja palasimme Puertoon ja tosiaan Jorman baarin kautta lomakotiin. Kaksi seuraavaa päivää etureisilihakseni huusivat hoosiannaa niin että portaiden laskeutuminenkin oli yhtä tuskaa, mutta retki oli ehdottomasti sen arvoista. Tekisin sen koska tahanasa uudelleen!

 Ja tuolla alhaalla Almacigan kylä, jonne laskeuduimme jalkaisin, tässä kohtaa olemme noin puolivälissä matkaa.

Ehkä olisin mieluusti tehnyt useampiakin kävelyitä, esim. juurikin Tenolla, mutta kaikki huomioonottaen tämä oli ihan hyvä alku. Ehdottomasti tätä lisää! Suosittelen ihan jokaiselle kävelemistä, patikoimista, koska vain siten näkee ja KOKEE jotain oikeasti tosi ainutlaatuista. Ei auton ikkunasta, eikä edes pysähtymällä jonnekin maisemapaikoille. Eikä mieluusti kyllä yksin, sillä vaikka valitsemamme reitit olivat osastosta "helppo", niillä on helppo myös liukastua, kompastua jne. ja vaikka patikoijia oli busseissa aina ruuhkaksi asti, reiteillä ei sitten paljon vastaantulijoita ollutkaan, varsinkin kun meillä oli ne omat (kirjan) reittimme, emmekä seuranneet virallisia reittejä. Niitä voisi kokeilla sitten seuraavalla kerralla, milloin se sitten lieneekään.

Anagan maisemia.

Summa summarum, oli huikean hieno reissu. Costa Adeje ja etelärannikko olivat tosiaan aika tylsiä, mutta onneksi vietimme siellä oikeastaan vain kaksi kokonaista päivää, jotka nyt jotenkin kesti, hah. Sain kokea paljon sellaista, mikä edellisillä kerroilla oli jäänyt haaveeksi ja onneksi paljon jäi vielä kokemattakin. Erityisen iloinen olen siitä, että pääsin viimeinkin käymään La Gomeralla! Ennen reissua katselin myös lauttamatkojen hintoja Gran Canarialle (olisi voinut mennä sielläkin käymään päiväseltään), mutta kyllä ne ovat tavoittamattomissa meikäläisen kukkarolle, kun en ole ns. residenssi. Ymmärrän kyllä, että paikallisille hinnat ovat puolet halvempia kuin turisteille, mutta en ilahdu siitä kyllä yhtään, sillä niillä turistihinnoilla meikäläinen ei matkusta yhtään mihinkään.

 Anaga oli kieltämättä huikea paikka kävellä. Ei sitä voi sanoin kuvailla.

Parisuhdelomaakin odotin ja sellaisen sain. Häämatka, uusi alkukin jollain tasolla, sillä paljon siitä, mikä on mennyt rikki, saatiin ei ehkä korjattua, mutta sanotaan niin, että korjaustoimenpiteet saatiin hyvin alkuun. Naurettiin paljon, hassuteltiin. Kuljettiin sateessa saman sateenvarjon alla, istuttiin Santa Cruzin katukahvilassa ja syötiin churroja. Käytiin parturissa / kampaajalla! Minä peräti kolmen vuoden tauon jälkeen... kuivat latvat pois ja jonkinlainen pitkien, kiharien hiusten malli, oli kallis (14 euroa pesu ja leikkaus), mutta tokihan kotimaassa olisin saanut samasta maksaa nelinkertaisesti. Miehelle tuli pesu ja leikkaus 10.50 euroa ja vielä väri 18 euroa, joten kaksi ihmistä selvisi alle viidelläkympillä, onhan se jotain säästöä sentään. Kampaamo valittiin läheisen Jeans Cornerin myyjän vinkistä, sillä halusimme jonnekin, missä puhutaan englantia. Jeans Cornerista mies kävi ostamassa itselleen farkut, viidenkympin pintaan olivat, sai lähtöhinnasta 10% alennusta, koska "your father is such a good customer", plus samaan hintaan tuli lahkeiden lyhennys JA vanhojen samasta liikkeestä ostettujen farkkujen revenneiden haarojen paikkaus. Palvelua parhaimmillaan!


Hauska talo.

Kotona kaikki oli mallillaan. Lento oli ajoissa, matkalaukut saapuivat hihnalle todella nopeasti ja ehdimme hyvin klo 17 bussiin Lahteen, josta äiti ja juniori poimivat meidät matkaan. Jätimme juniorin asunnolleen ja jatkoimme kotiin, jossa ei ollut muuta "hullusti" kuin että seuraavina päivinä bongasin 12 pissat sisältä, kun Kidi the Corgi oli ilmeisesti HIUKAN protestoinut sitä, että mamma oli poissa ja kotona huseerasivat juniori tyttöystävineen. Sellaisia pieniä merkkausliruja ovenpielissä, penkinjalassa jne.

 Playa Almaciga

Sellainen matka se. Ensi talvesta ei vielä mitään tietoa, koska juniori menee armeijaan tammikuussa ja niin ollen hän ei voi olla kotimiehenä, joskaan meillä tuskin on enää silloin kahta koiraa enää. Hassua, miten elämä voikin olla nykyään niin, ettei huomisesta tiedä yhtään. Tai eihän siitä kai ole koskaan tiennyt, mutta aiemmin olen jotenkin olettanut, että elämä menee tiettyjä ratoja, nyt en oleta, enkä tosiaankaan yhtään voi ajatella, mitä teen vuoden päästä, missä olen. Jotenkin pidän tästä tunteesta - että huomisesta ei tiedä. Tavallaan se on jopa helpotus, ei tarvitse tehdä mitään pitkäntähtäyksen suunnitelmia, eikä oikeastaan voikaan, kun ei tosiaan tiedä. On varmasti elämässä ollut toisenlaisiakin aikoja, mutta nyt elämäni on sellaisessa jamassa, että mitä vain voi tapahtua, nopeastikin, enkä siksi osaa pitää oikein mitään kovin varmana. No, juniorin armeija kyllä, mutta mitä tapahtuu ennen sitä ja sen jälkeen, sitä en tiedä. Mitä hän aikoo tehdä kesän ja syksyn, mitä aikoo tehdä armeijan jälkeen, minne menee ja mitä tekee. Miten miehen tulevaisuus, meneekö eläkehakemus viimein läpi, tai miten omat ikääntyvät vanhemmat (meidän molempien, itse asiassa). Haaveita toki on (huomasin Puertossa erään kiinteistövälityksen ikkunassa, että Victoriassa oli kaksio hintaan 280 e/kk...), mutta niitä pitääkin aina olla, eikö vain?

lauantai 25. helmikuuta 2017

Matkakertomus osa yksi - Costa Adeje (Torviscas) ja La Gomera

Aurinko laskee mereen, kuva hotellihuoneemme parvekkeelta

Jo menomatka Teneriffalle antoi viitteitä siitä, että tästä tulee hieno reissu, jo alkaen ihan siitä, että lähtöaika oli melkoisen passeli; lento lähti klo 17.15, mikä tarkoitti sitä, että ei tarvinnut lähteä kotoa kukonlaulun aikaan ja siinä mennessä jäi luppoaikaa sillä tavoin kivasti, että ehdimme syödä Lahden matkakeskuksessa lounaankin, mikä on aina hyvä juttu. Siis se, että ehtii syödä ennen kuin saapuu lentokentälle, koska ei siellä ole varaa mitään syödä, eikä varsinkaan juoda. Toki emme pyrikään juomaan kuin kahvia (hiton kallista oli sekin), mutta vieläkin muistelen kauhulla edellistä matkaa, kun olisimme ottaneet yhdet oluet, mutta haaveeksi jäi, koska pieni olut maksoi melkein kympin. No mutta joo, ehdimme siis syödä ja koneessa ei kuollut nälkään, kun söimme siellä vitosen sandwichit kera virvoitusjuoman. Koneessa sai kerrankin istua mukavasti, kun lento ei ollut buukattu aivan täyteen, eikä meidän penkkirivillemme tullut ketään kolmatta, oli tilaa.

Sunset Bay Club, näkymä hotellihuoneemme ovelta pohjoiseen päin. Ei nyt ihan silleen mikään VIP-hotelli tule heti mieleen, vaikka VIP-vieraita oltiinkin (meillä oli ihan oma respakin, VIP-reception)

Sofia Reinalla olivat appi ja yllättäen myös anoppi (joka ei siis ole anoppini vaan appeni pitkäaikainen naisystävä) vastassa ja kiidättivät meidät ensimmäiseen etappiimme, jonka sijainti viimeinkin tarkentui oltuaan alkuun Las Americas, sitten Costa Adeje (tämän päättelin itse) ja viimein tosiaankin Torviscas, joka kylläkin siis on Costa Adejea. Kyse oli enimmäkseen brittien kansoittamasta viikko-osakehotellista, jossa anopilla on jo parikymmentä vuotta ollut oma osake, joskin se nimenomainen huoneisto oli juuri remontissa ja anopille oli siksi annettu pienempi ihan ylimmästä kerroksesta. Ymmärsin, että eivät oikein siitä tykänneet ja olivat siksi olleet siellä vain viikonlopun (pe-ma) ja jos me emme olisi menneet sinne loppuajaksi (ti-pe), huone olisi jäänyt tyhjilleen.

Näkymää hotellihuoneemme parvekkeelta toiseen suuntaan (ei merelle). Vehreetä ja nättiä. NOT.

No joo, en tykännyt kyllä oikein minäkään. Kun en ole rantalomaihmisiä alkuunkaan. Ranta ja meri ovat toki kivoja elementtejä, mutta mutta. Kun en tykkää väenpaljoudesta rannalla / uima-altaalla. Ranta oli lähellä, kilometrikaupalla hiekkarantaa ja vihreä lippu rannalla liehumassa, mutta emme sitten koskaan päässeet edes niin lähelle merta, että olisimme jalkojamme kastelleet. Nyt hiukan harmittaa, että jäi sitten uimatta meressä kuitenkin. Uima-altaalla kävimme kerran ja tunsin oloni lähinnä hölmöksi, en sopinut allasalueella lomastaan nauttivaan joukkoon ollenkaan.

No mutt ihan kivannäköistä rantaa, jos tommosesta tykkää.

Huoneemme oli tosiaan pienen nousun takana, ensin mäkeä ylös ja sitten vielä neljä kerrosta rappusia, ja oli mielestäni ankeahko. Steriili, jos ei oteta lukuun sitä, että näin siellä ekana aamuna elämäni ensimmäisen elävän torakan (tapoin sen kengällä). Se oli vain yksi pitkänomainen huone, jossa oli keittiönurkka ja vessa. Parivuoteeksi levitetty vuodesohva, pari tuolia ja pöytä. Parvekkeella oli pöytä ja tuolit, ja sinne paistoi aurinko ihan koko päivän, se oli plussaa. Telkkari oli tietenkin ja keittiönurkka oli kyllä hyvin varusteltu. Niin, ja se sänky oli hyvä siitä huolimatta, että se oli vuodesohva. Iso peitto ja hyvät tyynytkin.

Ja sitä rantaahan riitti.

Meille oli jätetty jääkaappiin sen verran sapuskaa, että saimme ekana aamuna aamupalan syötyä, minkä jälkeen lähdimme tutustumaan lähiympäristöön ja käymään kaupassa. Ihan siinä lähellä oli HiperDino ja olin kieleni nielaista, kun näin a) valikoiman ja b) hintatason. Ei juma. Puoli kiloa jauhelihaa maksoi enemmän kuin Suomessa! Keräsin koppaan jo jotain tavaroita, mutta päätimme sitten laittaa ne takaisin hyllyyn ja hipsiä pois, todeten, että niillä hinnoilla matkakassamme on tyhjä ennen kuin päsemme edes Puertoon. Harmitti melkein itkuun asti. Luojan kiitos, pienen googlettamisen jälkeen keksin, että vaikka lähimpän Lidliin oli liikaa matkaa kävellä, n. parin kilometrin päässä oli kauppakeskus ja siellä Mercadona. Kävelimme sinne ja sieltä löytyi onneksi kuluttajaystävällisempään hintaan kaikkea, mitä olimme vailla. Mieliala parani kummasti, kun ajelimme taksilla takaisin hotelliin ja sain laitettua meille kunnon pihvit kera pottujen.

Hard Rock Cafe Tenerife.

Seuraavana päivänä kävimmekin ulkona syömässä, mies nimittäin halusi Hard Rock Cafeehen, jonka tiesimme olevan Las Americasissa. Googlen mukaan sinne oli matkaa nelisen kilometriä ja mies oli sitä mieltä, että otetaan taksi, mutta emmepäs ottaneetkaan, vaan lähdimme tepastelemaan rantaa pitkin kohti Americasia ja lopulta olimme tepastelleet niin pitkälle, että totesimme, ettei tässä mitään taksia enää kannata ottaa, kävellään perille asti. Paikka löytyi helposti ja pitihän siellä syödä helvetin kalliit hampurilaisateriat. Toki ne olivat tukusatkin, eikä meillä ollut ollut aikomusta siellä kitsastella, mutta kalliit ne olivat silti, ottaen huomioon hintatason saarella yleensä. Toki ne turistialueella saattoivat olla ihan kohtuuhinnat. Palvelu oli kymppi plus, tietty, ja pääsimme extrana käymään yläkerrassakin, joka oli vielä suljettu (siellä oli baari, joka käsittääkseni aukeaa vasta iltasella?). Mies oli tyytyväinen.

Hamburgesa local tai jotain.... söin Prahassakin "paikallisen" burgeriaterian ja pitihän se syödä täälläkin. Hampurilaisen välissä oli ainakin hillottua banaania (!) ja olisko ollut jotain nyhtöpossua. Hyvä oli kyllä, ja täyttävä.

Ja sitt näitä. Mies kuvasi KAIKEN.

Pääsin tosiaan viimeinkin käymään siellä La Gomerallakin..! Meille oli hotellihuoneeseen jätetty Suomi Retkien mainoslehtinen, jossa suureksi ilokseni oli myös retki Gomeralle. En ollut ollut tietoinen siitä, että tekevät retkiä sinnekin, muutoin olin kyllä jo etukäteen ottanut selvää, että on olemassa tällainen Suomi Retket, joka tarjoaa retkiä suorastaan pilkkahintaan, koska retkeen kuuluu joku peittoesittely. Netissä toiset kehuivat, toiset totesivat, että ei ikinä toistamiseen. La Gomeran retki oli torstaisin, hinta 35 euroa sisältäen noudon tietyistä pisteistä (ja palautuksen samaan paikaan), lauttamatkan mennentullen, kiertoajelun saarella ja "pientä purtavaa". Siis KOLMEKYMMENTÄVIISI euroa?! Muut suomenkieliset retket lähtevät tuosta seitsemästäkympistä eli tämä olisi puolet halvempi. Sanoin, että kyllä minä tuohon hintaan yhden peittoesittelyn kuuntelen, joten mies soitti esitteessä olevaan numeroon ja ilmoitti meidät retkelle, vaikka ennakkoilmoittautumista ei olisi tarvittukaan. Iloinen naisihminen otti ilmoittautumisen vastaan ja kertoi, että retki toteutuu vain jos osallistujia on väh. kymmenen, mutta jos ei porukkaa tule sen verran, mennään "johonkin toiseen kivaan paikkaan".

 Fred. Olsen lähestyy La Gomeraa ja San Sebastiania.

Tsekkasimme lähimmän noutopaikan (reilun 5 min. kävelymatkan päässä hotellilta) ja seistä tökötimme siellä toisen suomalaisen pariskunnan kanssa torstaiaamuna klo seitsemän. Olivat muuten jokseenkin ekat suomalaiset, joihin tuolla Costa Adejessa törmäsimme ja he sanoivat meistä samaa. Brittipaikka on. Heilläkin loma oli sujunut viikko-osakkeessa Holiday Clubin kautta, sillä paitsi että alueella on niitä brittejä, siellä on paljon viikko-osakehotelleja. Bussi tuli ja oppaamme kertoi, että jo ennakkoilmoittatumia on tullut niin paljon, että Gomeran retki toteutuu. Jippii!

Hermiguan kylä.

Ajelimme Los Christianokseen, josta saartenvälinen lauttaliikenne lähtee. Opas haki meille liput ja pääsimme Fred. Olsenin lautalle näyttämällä lipun JA passin. Esitteessä jo sanottiin, että pitää olla PASSI mukana, samaa tähdennettiin myös miehen soittaessa palvelunumeroon. En tiedä, mihin se passin mukanaolo perustuu, kun passia ei kuitenkaan tarvi näyttää Teneriffalle saapuessa. Sen sijaan se piti näyttää Gomeralle mennessä ja sieltä pois tullessa. No, ei ongelmaa, kunhan ihmettelen. Googlailin muuten etukäteen noita lauttamatkan hintoja, kun ajattelin, että La Gomeralle voisi mennä ihan omatoimisesti. Juu ei, ei voi. Pelkät matkat olisivat olleet muistaakseni n. 140 euroa meiltä kahdelta, joten jo matkatoimiston 70 euron retki olisi ollut parempi vaihtoehto.

45 minuutin lauttamatkan päässä oleva Teneriffa La Gomeralta katsottuna.

Näin delfiinejä! Jo melkein heti siinä, kun lautta alkoi puksuttaa kohti La Gomeraa, aivan siinä vierellä, ja vielä uudelleen kauempana. Tästä on jokunen vuosi, kun kävimme oikein sellaisella delfiininbongausreissulla eli olin toki nähnyt delfiinejä aiemminkin, mutta kyllä se edelleen sykähdytti. Myöhemmin opas kertoi, että koska La Gomeran ja Teneriffan välillä on syvää yli kolme kilometriä, delfiinit ja pienet valaat tulevat siihen ruokailemaan.

Ikivihantaa laakerimetsää (laurisilva) Garajonayn kansallispuistossa.

San Sebastianin satamassa hyppäsimme taas bussiin ja ajoimme kuuntelemaan sen pakollisen peittoesittelyn. Hei, se oli ihan kiva! Oikeasti. Firma oli Bedwool (saksalainen) ja meille esiteltiin siis ihan suomeksi patjoja, peittoja, tyynyjä ja joitakin villaisia pikkujuttuja, kuten tossuja, liivejä jne. Pieni purtava oli kolmioleipä ja viiniä / vettä, mikä ei tuottanut millään tavoin pettymystä, koska aina erehtymätön internet oli kertonut minulle, että syötäväksi saa vain kälysen leivän ja viiniäkin saa vain pullon per pöytä. No juu, mutta leipä oli tuore ja ihan jees, ja viiniäkin sai monta pulloa per pöytä ja pyytämällä me viinittömät saimme tuoremehua. Firman tuotteet vaikuttivat hyviltä ja kyllä ainakin yksi pariskunta teki jo tilauksenkin patjoista. Olin etukäteen lukenut myös tuotteiden olevan "helvetin kalliita" ja että niitä "pakkomyytiin" - no, eikä. Laskeskelin, että kyllä hyvätasoinen joustinpatja menee samoihin hintoihin ja mitään pakkomyyntiä ei tosiaankaan harrastettu. Esittely ei myöskään kestänyt "tuntikausia" ja sen ohessa nuori nainen tuli antamaan meille näytteitä kuuluisasta gomeralaisesta vihellyskielestä, silbosta, jota opetetaan kaikille lapsille jo koulussa. Nyt vasta hiffasin, mitä tarkoitettiin sillä, että silbo on foneettinen kieli. Vihelletään sanoja niin kuin ne lausutaan! Opimme myös, että silbo on elävää kieltä, sitä todellakin käytetään ja tästä saimme oivan esimerkin melkein heti, sillä pihalla oli menossa joku rakennus/maansirtotyö ja työmiehet viheltelivät toisilleen.

Kaikkihan tietävät sen vanhan tarinan Kolumbuksesta ja munasta? Tässä on Kolumbuksen Muna, joka siis tietenkin tarkoittaa kananmunaa, mutta koska suomalaisena sanalla "muna" minä käsitän jotain muutakin, en mitenkään nähnyt tässä kananmunaa...  (Oikeasti tämä on joku pystysuora laavapurkaus, opas selitti kyllä, miten näitä syntyy, mutta en nyt enää muista).

Villapeitoista tarpeeksi kuultuamme bussi lähti kohti vuoria ja jösses, mitä ihania serpentiiniteitä ja mitä MAISEMIA näimmekään. La Gomera on ollut vakaa niin pitkään, että sen maisema on omanlaisensa (ts. ei tulivuorenpurkauksia) ja minä olin aivan aah ja ooh. Ajoimme vuorten yli Hermiguaan, ja sieltä sitten Garajonayn kansallispuistoon, jossa viivähdimme puolisen tuntia. Sieltä sitten takaisin San Sebastianiin, jossa meille jäi puolitoista tuntia vapaata aikaa. Miehen kanssa tepastelimme keskustassa, kävimme kirkossa ja istuimme rantakahvilassa, jossa joimme cortadot ja mies söi hampurilaisaterian. Hän tilasi listalta hampurilaisen, joka tosiaan osoittautui ateriaksi ts. ISO hampurilainen ja ranskalaiset (papas fritas eli paistetut perunat) ja joka maksoi KAKSI EUROA VIISIKYMMENTÄ SENTTIÄ. Woah. Samankokoinen ateria maksoi Hard Rock Cafeessa 15,50 euroa. Että repikää siitä, kun puhutaan hintaeroista.

Näkymää Kolumbuksen munalta alas laaksoihin. Komeeta on!

Alhaalla merenrannassa kylä, johon ei ole tietä. Polkuja tai vettä pitkin vain sinne pääsee.

Paluumatkalla San Sebastainista Los Christianokseen taisin jo torkahdella. Delfiinejä ei näkynyt ja väsyttikin. Bussi vei tosiaan takaisin sinne, mistä oli kyytiin poiminutkin ja pienen kävelyn jälkeen olimme takaisin hotellilla, jossa paistoin meille maukkaat munakkaat siitä, mitä jääkaapista löytyi. Munia löytyi, toki, ne kai ovat olennainen osa munakasta.

San Sebastianin näkymiä. Saaren pääkaupunki ja itse asiassa, myös ainoa kaupunki.

 San Sebastianin kirkko, rakennettu joskus 1500-luvulla.

Seuraavana aamuna piti pakata ja tyhjätä huoneesta pois kaikki ylimääräinen, sillä huoneen luovutus oli jo klo 10. Laukut saimme säilytykseen ja vietimme aamupäivän kävelemällä rantaa toiseen suuntaan (siis ei Las Americanokseen päin), palaten hotellille puolen päivän jälkeen, sillä treffit apen kanssa oli sovittu klo 12.30. Hän tuli ajallaan, heitimme laukut kyytiin ja appi ajoikin meidät Adejeen, jossa kävimme syömässä "Adejen kanaa" ts. alkupalaksi salaattia ja pääruuaksi rapeaksi paistettua valkosipulista kanaa ja papas fritas. Nam nam nam! Ilokseni ajoimme Puertoon Santiago del Teiden ja El Tanquen kautta, sillä moottoritien kautta on kokolailla tylsä ajella. Adejesta Santiago del Teideen on tehty uusi tie ja matka sinne hurahti aivan hetkessä. Pysähdyimme siellä juomaan cortadot ja siellä oli kylmä... pilvistä vihmoi vettä ja tuuli kovaa. Ei haitannut, oli ihanaa tietää olevansa viimeinkin matkalla Puerto de la Cruziin, jonne päästyäni (Lidlin kautta kiertäen) purin äkkiä laukut, kävin suihkussa ja vedin yöpaidan päälleni, istahdin mattojen peittämälle lattialle ja nautiskelin parit hedelmät. Ah ja oi, Puerto, mi corazon.

Itselleni matkamuiston ostin.

Summa summarum. etelärannikko ei ole minua varten, enkä ikipäivinä maksaisi siitä "ilosta", että saisin viettää siellä aikaani. Nyt tämä menetteli, koska asuminen ei maksanut mitään ja koska sieltä pääsi yhdeksi päiväksi pois - ja koska Suomi Retket tekee retkiä nimenomaan etelästä eli siinä mielessä osui kyllä hyvään saumaan tämä etelän "harharetki". Aurinko paistoi ja hieno kokemus oli iltaisin katsella omalta parvekkeelta kuinka aurinko laski mereen. Hintataso oli tosiaan jotain ihan hurjaa. Cortadosta sai pulittaa 2,50 e siinä missä Puertossa se maksaa 0,80 e. Riippuu toki paikasta molemmissa, sillä söimme Costa Adejessa erittäin hyvät jätskit vitosella per nessu, kun Puertossa ne maksavat (sen kokoiset annokset) seitsemän euron pintaan.

Näkymää Adejesta, joka siis on ihan eri juttu kuin Costa Adeje.

Parasta oli kuitenkin päiväretki La Gomeralle. Olin pitkään halunnut tutustua saareen ja myös nähdä, miltä Teneriffa ja Teide näyttävät sieltä katsottuina. Oih. Tulikin napsittua eräskin kuva kaukaisuudessa kohoavasta Teidestä, ja opin, että nimi Teneriffa - Tenerife - on guanchikieltä ja tarkoittaa valkoista vuorta. Tiesin jo ennestään yhtä sun toista La Gomeran historiasta, mutta opin sitä vielä lisää, ja näin paikkoja, joissa oli sattunut ja tapahtunut. Näin myös kaukaisuudessa kylän,jonne ei ole lainkaan autotietä - tällaisiakin paikkoja La Gomeralla vielä on.

La Gomera, San Sebastian, taustalla Teneriffa ja Teide.

To be continued...

torstai 23. helmikuuta 2017

Näytänkö rusketusraitani?


No, en näytä. Eivät ne kummoiset ole, käsivarret, kaula ja naama ovat ruskettuneet, mutta kun en mitään auringonottoa harrasta, muualta olen kuin kalkkilaivan kapteeni - siitäkin huolimatta, että sää suosi aivan ihanasti. Costa Adejessa aikkola paistoi toki koko ajan pilvettömältä taivaalta sen noin kolme päivää, jonka siellä tylsistyimme vietimme, mutta myös Puerton sää oli tällä kertaa todella kohdillaan. Päivät (ja yötkin) olivat lämpimiä, enimmän aikaa paistoi aurinko, yhtenä päivänä oli kunnon myrsky, jolloin pelkäsin, että parvekkeen lasit helähtävät alas ja muutaman päivän sateli tavalla, joka kasteli kunnolla (ja jonka jälkeen maailma tuoksui).

Kirjoitan pitemmästi matkasta jossain vaiheessa myöhemmin, nyt tyydyn vain toteamaan, että kaikki meni nappiin ja että sain kokea aivan mahtavia juttuja tällä reissulla, ihan jo siitä lähtien, että on mulla sitten kiva mies. Ollaan naurettu vatsat kippurassa ja saatu paljon uskoa siihen, että vaikeudet voidaan voittaa, tapahtuipa melkein mitä tahansa.

"Tänään syödään basilikaa ja matoja, huomenna matoja ja basilikaa ja ylihuomenna pelkkiä matoja, kun basilika on loppu."

Joo, meidän sisäpiirin vitsit tosiaankin on sisäpiirin vitsejä. *virn*.

Ylläoleva kuva on otettu La Gomeralta, Garajonayn kansallispuistosta kohti Teneriffaa ja Teideä. Hieno, eikö? Eli pääsin kuin pääsinkin käymään La Gomeralla! Pääsin myös patikoimaan ja näkemään guanchi-muumioita ja vaikka mitä. Kaikesta lisää, kunhan vähän palaudun. Palasimme kotiin eilen illalla kahdeksan aikoihin ja mieli on vielä vähän pyörryksissä kaikesta.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Aamuja nolla


Tänään se sitten alkaa, unelmamatka. Erilainen (koska juniori ei ole mukana) ja matka, johon olen ladannut paljon odotuksia myös parisuhteen tiimoilta. Häämatka, kuherruskuukausi, uudenlaista yhdessäoloa monenkin syyn takia. Minulla on mukanani erilainen mies kuin on koskaan ollut ja jos tällä matkalla pytymme yhdessä korjaamaan sen, mikä pikkuhiljaa on menneinä vuosina mennyt rikki, ei juuri parempaa matkalta voisi toivoa. Puolenpäivän maissa kaveri tulee hakemaan meidät ja vie bussiasemalle ja siitä se matka sitten lähtee. Kaupungista bussilla lentokentälle ja sitä rataa. Laukut on pakattu, viihdykkeet lentomatkoille mietitty.

Ja emmehän me mihinkään Playa Las Americasiin menekään! *virn*. Vaan Costa Adejeen, jossa pitäisi olla huomattavasti rauhallisempaa, ei yöelämää ja kuulemma suurin osa turisteista on hieman iäkkäämpää porukkaa. Meidän hotellimme on britti-eläkeläisten suosiossa, joten sopinemme sekaan hyvin. Ylläolevassa kuvassa, jonka sain toissapäivänä Whatsapin kautta lähetettynä, näkyy lähin ranta (300 metrin päässä, sanoi viesti) ja - jee! - rannalla liehuva VIHREÄ lippu. Vihreä! Pääsen uimaan!

Hyvää matkaa minulle, nähdään ehkä vasta loppukuusta. On epävarmaa, pääsenkö matkan aikana nettiin lainkaan, siis noin niinkuin enemmälti. Puhelimessa on toki netti ja jostain varmasti löytyy wifiä sen verran, mitä tarvitsen, ja minulle on toimitettu pikkuinen asus hotellille, mutta esimerkiksi Puertossa meillä ei nettiä ole lainkaan, kämpillä siis. Ei haittaa pätkääkään.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Mitä turistihelvettiä?!


Eilen tuli aivan puskista tieto, etten pääsekään ensi maanantaina Puertoon, vaan minut viedään lentokentältä Playa Las Americasiin ja jätetään sinne perjantaihin asti. En muista, milloin viimeksi olisin ollut niin pettynyt ja jopa niin ahdistunut kuin eilen olin: joutua nyt neljäksi päiväksi (!!!) johonkin etelän turistihelvettiin ihanan Puerton sijaan. Hyvä, ettei itku tullut ja purin pettymystäni eräässä some-ryhmässä, jossa saamani kommentit olivat lähinnä sitä luokkaa, että minun pitäisi olla kiitollinen, että pääsen yleensä mihinkään, kun on niin paljon ihmisiä, joilla ei ole varaa matkustaa. Sain sentään muutaman ymmärtävänkin kommentin ("totta kai se ahdistaa jos lomakohde muuttuu sellaiseksi, johon ei alunperinkään halunnut") ja joitakin ihan varteenotettavia vinkkejäkin, mitä Americasissa voi tehdä. Tosin vinkkien mukaan siellä ei voi tehdä yhtään mitään, kuten arvelinkin, vaan vinkit olivat lähinnä vinkkejä siitä, miten sieltä pääsee muualle viettämään päivää. *virn*. Minulla kun on noita rajoitteita alkaen siitä, että en halua maata rannalla, en halua osallistua yöelämään ja mihinkään maksulliseen ei oikeastaan ole varaa, ravintoloissa syöminenkin on poissa laskuista, varsinkin kun mielikuvani mukaan etelän turistikohteissa on aina se kuuluisa turistilisä hinnoissa. Voihan räkä, eilinen päivä oli aikalailla pilalla.

Mutta koska tapanani on ensin panikoida ja asiaa tarkemmin ajateltuani miettiä, mitä positiivista tästä paskasta saa esiin kaivettua, uneksin jo viime yönä aurinkoisesta Playa Las Americasista päätettyäni illalla, että kokemushan se on sekin ja siitä otetaan kyllä kaikki mahdollinen irti miehen kanssa. Olemme kuitenkin menossa, ei itseasiassa oikeastaan ollenkaan neljäksi, vaan vain kolmeksi kokonaiseksi päiväksi kuvauksen perusteella ihan kivaan hotelliin, jossa on paitsi kaksi uima-allasta niin meitä vartoomassa myös "täysin varusteltu yksiö omalla aurinkoparvekkeella". Eikä maksa meille mitään, joten siinäkin mielessä aion nauttia koko rahan edestä - lahjahevosen suuhun ei katsota, eikös sitä niin sanota. Meille tämä oli kuitenkin (käsittääkseni) ihan lahjaksi, ylläriksi tarkoitettu, enkä mene syyttämään antajaa siitä, että hän ei tiedä, ettemme kumpikaan välitä aurinkorannoista tai turistirysistä. Tai siis nämä kaksi yhdistettynä, itse aurinkorantoja vastaan minulla ei ole mitään, voisin viettää vaikka loppuelämäni aurinkorannalla, olettaen, ettei siellä olisi muita. Vain palmuja ja valkoisia pärskeitä, ei kiljuvia lapsia tai humalaisia brittejä, kiitos.

Tänne menemme. Kuva napattu Booking.comista
 
Uskon, että ensimmäisestä viikostamme turistihelvetissä voi tulla ikimuistoinen, eikä ollenkaan negatiivisessa mielessä. Lahjan antajan mukaan voimme olla neljä päivää (oikeasti kolme, koska maanantainahan olemme vasta illalla perillä ja perjantaina jatkamme matkaa) "ihan relax" ja vaikka en ole koskaan ihan relax, sitäkin voisi opetella. Kun ei ole kotitöitä eikä muitakaan tavanomaisia aktiviteetteja. Etelässä on muutamia patikointireittejä, jotka eivät tosin kovin kiinnosta maaston ja luonnon takia ("ei mitään" nähtävää), mutta jos täysi kyllästys relax-olemiseen iskee, voi lähteä patikoimaan sielläkin. Läheisen tulivuoren rinteillä laiduntaa vuohia, niitä voi mennä katsomaan jos ei muuta. Rantaviivaa riittää kilometrikaupalla, siellä dallailu nyt ainakin kuuluu ohjelmaan, samoin nyt voidaan käydä kätevästi siellä Hard Rock Cafeessa. Mascaan pääsee Adejestakin, ja uimaan pääsee ainakin hotellin altaisiin jos ei mereen uskalleta. Kivaa siitä tulee! Aikaa jää kuitenkin Puertossa olemiseenkin, vaikka neljä päivää nyt tuhrautuukin matkustamiseen ja turistihelvetissä kykkimiseen. Tämä on häämatkamme, jota emme koskaan tehneet ja samalla 20-v. häämatkamme.


Sain sopivasti eilen päätöksen pv-rahastakin ja ilmoituksen, että ensimmäiset maksetaan huomenna, joten matkakassamme sai kivasti muutaman satasen lisän, eikä budjettimme nyt olekaan ihan niin tiukka kuin ensiksi laskeskelin. La Gomera oli jo poissa laskuista, mutta eihän sitä nyt sitten tiedäkään, josko sitä viettäisi siellä yhden päivän, jos sopiva kansainvälinen retki löytyisi, kotimaisella kielellä tarjottavat kun tahtovat olla vähän kalliimpia. Nimittäin kun sitä kuitenkin on jo valmiiksi etelässä, eikä matkasta Puertosta - Puertoon tarvitse maksaa mitään. Saa nyt nähdä. Pääseehän sitä normilaivalla sinne itsekin, mutta olisi kiva, jos siellä voisi vähän reissata saarellakin. Pitää tutustua asiaan tarkemmin. Samoin miehelle tulee pv-rahat muistaakseni ensi, vai seuraavalla viikolla, kunhan saamme jostain lähetettyä hakemuksen. Puerton kämpässämme ei ole nettiyhteyttä, mutta jos mies ottaa tabletin mukaan, voimme sen kanssa tepastella vaikka seurakuntakodille, jossa on wifi plus kahvia ja pullaa.

Muuten onkin ollut varsin hiljaista tämä minun elämäni. Juniori on ollut kotona on-off-modessa ts. on viettänyt päivän tai pari kaupungissa tenttien mukaan, plus on käynyt tyttiksen kanssa suuressa maailmassa, Helsingissä. On ollut mukavaa, kun hän on ollut läsnä. Käsitöitä olen tehnyt, tietenkin, ylimmässä kuvassa hiljattain valmistunut peite, Whispers from The Past, ja parhaillaan teon alla on peite nimeltä Demelza - juu, juurikin "Poldark"-sarjan Demelzan innoittama malli, jolla on parikin nimeltä, kuinkas muutenkaan, Ross Poldark. Teen senkin joskus.

Mutta eräs asia on hiipinyt tajuntaani minua häiritsemään. Nimittäin Kiinassa tiikeri tappoi miehen eläintarhassa ja tapahtuman voi kuka tahansa tsekata netistä, koska monet kuvasivat sen kännykällä. Ei se ehkä muuten olisi mielenkiintoani saanutkaan, itse tapahtuma, jos siitä olisi uutisoitu ihan vain ilman kuvaa, sillä saahan näistä aina välillä lukea, kuinka joku urhea on lähtenyt painiin milloin tiikerin, leijonan tai jääkarhun kanssa. Tuo video, joka uutisen yhteydessä oli, sai minut ankarasti miettimään, mitä helvettiä liikkuu ihmisen päässä silloin, kun hän päättää kavuta tiikeriaitaukseen (tai nousta autosta safaripuistossa kesken matkan). Tässäkin tapauksessa ulkomaiset lähteet kertoivat, että mies oli halunnut välttyä maksamasta pääsymaksua ja oli siksi kaverinsa kanssa päättänyt yrittää pummilla sisään kiipeämällä aidan yli, siinä missä molempien vaimot ja jälkikasvu olivat kiltisti maksaneet liput. Miehen kaveri oli jättänyt leikin kesken, mutta tämä urhea oli päätynyt sitten tiikeriaitaukseen ja tullut tapetuksi oman vaimonsa katsellessa aidan takaa. Miten meni niin kuin omasta mielestäsi?