tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kirottu Jaakko sen kylmän kivensä kanssa!


Heitä siinä sitten kylmää kiveä, kun järvivedet eivät ole missään vaiheessa lämmenneet sen vertaa, että minä olisin uskaltaunut veteen edes polvia myöten. Asiakkaat vakuuttelevat kyllä, että eeeeei se vesi niin kovin kylmää ole, mutta sanovat sitten heti perään käyvänsä tosin talvella avannossa niin että ehkä he eivät ole kovin valideja arvioimaan veden kylmyyttä normiuimarin mittakaavassa. Hohhoijaa. Viime viikolla vilkaisin vesilämpömittaria ja se näytti +14C. Että repikää siitä.

No, laitan toivoni siihen, että EHKÄ saisimme vielä lämpimän elokuun. Toivo on kyllä hyvin pieni ja kuoli taas vähän, kun tämän viikon helteet peruttiin. Joskaan en uskonut niihin alunperinkään, vaan totesin vain, että iloitsen vasta, kun mittari näyttää +25C tai enemmän. Sitä hetkeä lie turha odottaa, kun mittari jaksaa päivällä kohota häthätää +15C:een. Paska kesä.

Liekö sitten paskan kesän ansiota, että otin ja sekosin, minkä seurauksena meille on nyt sitten ylihuomenna tulossa UUSI KOIRA. En tajua, miten siinä näin kävi. Ei pitänyt käydä näin, ei sen jälkeen, kun olin täysillä nauttinut yhden koiran suht rauhallisesta taloudesta ja jopa koirien petikin oli sahattu pienemmäksi niin, ettei siihen edes mahdu kahta koiraa nyt ( = portailla oleva laveri, jonka päällä varsinainen peti on). Taas menee kaikki uusiksi ja rauha rikkoontuu!

Mutta kun. Kun se toinen on welsh corgi pembroke ja sitä myötä haaveeni olla oikea corgi-mama toteutuu. Kaksi corgia! Pariskunta, perhe - mutta ei pentuja, ei sentään.


Tässä joskus kesäkuussa bongasin Kodinvaihtajissa iäkkäämmän corgirouvan etsimässä uutta kotia ja laitoin sinne hakemuksen, tarjoten kotia, joka mielestäni oli enemmän kuin passeli. Sain sähköpostia, että palaavat asiaan, mutta siihen se sitten jäi - joskin ko. koira on yhä siellä kotia etsivissä, ja minä eilen ilmoittelinkin, että minut voi poistaa laskuista siinä asiassa. Koska meille tulee toinen hieman iäkkäämpi rouva, Vilma.

Näin ilmoituksen Vilmasta corgi-ryhmässä ja otin välittömästi yhteyttä, harkitsematta sekuntiakaan, ja sain melkein heti vastauksenkin, että muitakin kyselyjä on tullut, mutta meidän kotimme vaikuttaa ehdottomasti parhaalta ja täyttää ne vaatimukset, joita Vilman omistajilla on. Vaatimuksia ei ollut paljonkaan, oikeastaan vain se, että kodissa ei olisi pieniä lapsia eikä toisia narttukoiria, sillä syy, miksi Vilmasta joudutaan luopumaan, on juurikin lapset. Vilma ei pidä pienistä lapsista lainkaan. Tätä vaaraa meillä ei ole, jos ei ota huomioon naapurin kersoja, jotka edelleen mielellään pölähtävät pihaamme, ja joille voi ehkä tästä lähtien sanoa, että koiramme ei pidä lapsista. Että jos tulette pihaamme kutsumatta purtaviksi, omahan on häpeänne, muahahaa.

Vilma on 8-vuotias, perusterve corgirouva, paperit seuraavat mukana. Silmäongelmaa (ahdas kyynelkanava), jota jo yhden kuivasilmäisen corgin mamina hoidan rutiinilla. Toisista nartuista ei siis pidä, ja niitähän meillä ei ole. Tottunut kissoihin, osaa olla ulkona ilman hihnaa. Ei maksa mitään, tarvikkeet tulevat mukana ja koira tuodaan meille kotiin. Omistajat haluavat vain Vilman saavan hyvän loppuelämän kodin ja uskovat, että meiltä sen saa, kun puitteet ovat ihanteelliset, ihan jo siitä alkaen, että Vilma on neljäs corgimme (tai ainakin corgisukuinen) eli rodusta on kokemusta.


Mutta kyllä jänskättää ihan pirusti! Että mitä ihmettä minä nyt menin tekemään ja tuleeko tästä mitään ja mitä tulee. Kaksi corgia?! Jutellessani omistajan kanssa sanoin tietenkin kysyväni mieheltäni ennen lopullisen päätöksen tekemistä ja mies, joka on aina ollut sitä mieltä, että ei ikinä kahta corgia, vilkaisi kerran Vilman kuvaa ja rakastui välittömästi, ilmoittaen, että meidän koira tuossa.

Niin ne haaveet pikkuhiljaa muuttuvat tosiksi. Elämässä on muutenkin kaikki mallillaan, tajusin sen sunnuntaina, kun huseerasin kaupassa ihan yksin ja asiakkaat muodostivat jonoa tiskin eteen. Minä osaan, minä pärjään. Niin moni asia järjestyy, ei välttämättä silloin, kun haluaisin, eikä siten kuin haluaisin, mutta järjestyy kuitenkin.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Jos tänään vaan olis?


Vietän viikon ainoaa vapaapäivää yksin kotona; juniorilla on autokoulun ajotunti ja mies lähti viemään häntä sinne. Saan olla ainakin jokusen hetken ihan itsekseni, mikä on oikeinkin virkistävää. En ajatellut tehdä mitään ihmeellistä, olla vain.

Alan alistua ajtukseen, ettei tänä vuonna tule kesää. Se, siis kesän jääminen täysin tyngäksi, vaikuttanee työhönikin, sillä tässä pari päivää sitten varmistui, että töitä on vain elokuun loppuun, mikä on huomattavasti aikaisempi ajankohta kuin olin odottanut. Viime vuonnakin minun oli tarkoitus olla sentään lokakuun alkuun, vaikka se sitten muuttuikin liki vuoden pestiksi. On aivan älyttömän hiljaista jo nyt, vaikka ollaan vasta heinäkuun puolivälissä, mikä kyllä turhauttaa. En oikeasti jaksaisi notkua töissä ja hinkata myyntitiskiä puhtaaksi sadatta kertaa asiakkaita odotellessani ja ymmärrän hyvin, ettei yrittäjälläkään ole mieltä tai edes resursseja tässä tilanteessa maksaa palkkaa pitkälle syksyyn. Melkein jo alan odottaa "syyslomaani"! Jos työt tosiaan loppuvat elokuussa, voi toivoa lämmintä ja kesäistä syyskuuta, jolloin ehtisin vielä puuhailla kotona vaikka mitä ulkohommaa. Lisäksi pomo kysyi jo halukkuuttani käydä (viikottain?) tekemässä sunnuntaivuoroja, mihin sanoin heti jees. Työttömyyskorvauksen päälle nelisensataa käteen muutaman tunnin työstä kuukausittain ei todellakaan kuulosta pahalta. Siis käteen = verojen jälkeen, en minä pimeää duunia ole tekemässä.

Mutta joo, ans kattoo ny. Tällä hetkellä olen vain väsynyt. Kuusipäiväinen työviikko, johon tosin onneksi sisältyy kaksi lyhyttä (6 tuntia) päivää, ja jota kyllä kompensoi ensi viikon 4-päiväinen työviikko, mutta silti - tämä "kesä" väsyttää ja turhauttaa. Joskin viikonloppuna oli ihan kiva ilma, sunnuntaina taisi olla melkein hellettäkin. Minä olin tosin töissä, enkä aivan kybällä ehtinyt keleistä nauttimaan. Joskin kiipesin sunnuntaina töiden jälkeen kirkon kellotapuliin ja tein kesän ensimmäisen mansikkakakun, jotain vähän erilaista sentään kesäpäivän kunniaksi. Kirkontornissa ei ollut oikeastaan mitään näkemistä, sillä ikkunaluukut olivat kiinni, eikä maisemia päässyt lainkaan ihailemaan, mutta voinpahan sanoa siellä käyneeni, semminkin kun kyseessä on jonkinlaine "no go"-alue, heh. Juniori oli käynyt kirkon kellarissakin, eikä siellä ollut sitäkään vähää näkemistä. Ei ollut katakombeja eikä mitään muutakaan jännää.


sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Joko se kesä sitten saapui?


Viime viikonlopun juhlat olivat hauskat, joskaan emme viipyneet siellä kuin muutaman tunnin. Omalla tavallaan virkistävää, että mies on nykyään aina se, joka alkaa ehdotella kotiinlähtöä, ja jokseenkin ensimmäisten joukossa. Ei haittaa minua, ei pätkääkään. Juhliin oli saatu kivasti teemaan sopivaa tunnelmaa, mm. ruokatarjoilu ei sisältänyt "nykyaikaisia" juttuja, kuten vaikka peruna tai kahvi. Alkuruokapöydässä oli savustettuja muikkuja, erilaisia mausteisia makkaroita ja kaalilaatikkoa kera maukkaiden leipien / kakkaroiden ja pääruokana oli rosvopaistia, jossa oli neljää eri lihaa (lammas, peura, sika, nauta) ja naurista sekä porkkanaa. Jälkiruokana köyhiä ritareita, joista me tosin jäimme paitsi, koska lähdimme niin aikaisin pois, mutta kävimme seuraavana päivänä juomassa kahvit ja nautimme ne ritarit silloin. Ja ilmakin suosi!

Suurin osa vieraista oli ainakin yrittänyt pukeutua teeman ja kutsun mukaisesti, ja osa oli nähnyt oikein vaivaakin, ommellen asuja aivan näitä juhlia varten. Aloin itsekin harkita, taas kerran, oman puvun valmistamista, koska erilaisia keskiaikajuttuja kuitenkin vuosittain on. Seuraava tapahtuma on Hämeenlinnan keskiaikamarkkinat, joiden ajankohdan olen merkinnyt jo vapaapäiväksi itselleni. Sinne menen ihan vain markkinavieraaksi, kuten aina, mutta olisi kiva sulautua joukkoon asianmukaisessa puvussa.


Lahjamandalani sai niin paljon kehuja ja huomiota, että sain eilen tilauskyselyn vastaavasta ts. paljonko maksaisi jos tekisin. Haluaisin todellakin tehdä! Hinnoittelu vain on vaikeata, tutkin FB-ryhmästä hintoja, joilla muut ryhmäläiset lähtisivät tekemään ja hinnoittelu oli aika suolaista, vaikkakin varmasti ihan "totuudenmukaista". Joillakin hintapolitiikka oli 4 x lankojen hinta, joillakin taas langat + 15 e/h. Tuo jälkimmäinen ainakin on hinta, jota kukaan tuskin maksaa! Koska kyllähän mandalapeittoon tunteja uppoaa nopealtakin (minä!) virkkaajalta. Tätä ylläolevaa (lahjaa) taisin tehdä koko kevään iltatöinä. Jopa tuo 4 x lankojen hinta on paljon, liian paljon. Ja kyllä, tiedän, että käsityö on, tai ainakin sen pitäisi olla arvokasta ja että sitä ei avosteta riittävästi ja että sitä alihinnoitellaan, mutta minun tapauksessani tärkein syy tehdä tilausmandalapettio on vain ja yksinomaan se tekemisen ilo. Se, että voin ostaa langat jonkun toisen laskuun ja tehdä hommaa, jota joka tapauksessa tekisin. Olen siksi ajatellut käyväksi hinnaksi lankojen hinta + 50 e vaivanpalkkaa. Nyt pitäisi vain tietää, mitä langat maksavat! Se riippuu toki langoista... satasen pintaan? 100 - 130 e olettaisin. Koko työstä ajattelin veloittaa 150 - 180 - 200 e. Täytyy toki kysellä, mitä siitä ollaan valmiita maksamaan. Oma missioni on tosiaan saada ilmaiset langat (siis minulle ilmaiset), joiden kanssa voin toteuttaa tarvettani virkata ja saada siitä muutaman kympin ylimääräistäkin.


Vaan tänään tuntuu viimeinkin KESÄltä! On odotettavissa ja oletettavissa kesäinen päivä ja samaa säätä on luvattu muutamaksi päiväksi eteenpäinkin. Kyllä sitä aurinkoa ja lämpöä tarvitaankin. Tomaattinikin ovat aivan nysiä, joskin todella tukevia sellaisia. Minitomaateissa on yllättäen jo raakileita, ja yksi chileistäni kukkii jo, toisissa kukat ovat vielä nupuillaan. Kurkkuja saadaan odottaa vielä pieni ikuisuus. Mutta ehkä, jos kesä ottaa aikaa syksyltä, saan edes jotain satoa niistäkin.
Kasvimaalta olenkin saanut jo korjattua satoa. Retiisejä ja villirukolaa. Woah.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Elämä se on kuin silkkiä vaan


Juhannus ja koko kesäkuu olivat ja menivät menojaan suorastaan pikavauhtia. Yllättäen sainkin juhannusviikonlopun kokonaan vapaaksi, vaikka ei minulla mitään sunnuntaivuoroa vastaankaan olisi ollut. Myymälä oli toisena juhannuspäivänä auki vain kolme tuntia, eikä minun maksanut vaivaa sitä varten oikeastaan töihin tullakaan. No, mikä ettei. Mukava, hyvin rauhallinen kotijuhannus; aattona saunoimme pitkän kaavan mukaan, 1. juhannuspäivänä juniori lähti omille teilleen ja palasi kotiin sitten sunnuntaina, minä ja mies kävimme lauantaina kokeilemassa, josko kala olisi syönnillään, mutta ei ollut. Sunnuntaina molemmat isänpuoleiset tätini sekä toinen serkuistani lapsineen poikkesi kotimatkallaan mökiltä kaupunkiin meille, mikä oli hauskaa. Lapset (joista nuorempikin on täysi-ikäinen) saivat nähdä mummonsa lapsuudenkodin, ja muutenkin havaita, että ihmiset voivat asua näinkin.

Mistä tulikin mieleeni, että juhannuksen jälkeen tuttava kävi hätyyttelemässä minua vanhojen valokuvien tiimoilta,joita olin lupaillut ja jotka olivat jotenkin jääneet lähettämättä, vaikka olinkin hänelle niitä lähetettäväksi skannannut.Näyttely, johon kuvien oli tarkoitus tulla, alkaa ensi maanantaina (ylihuomenna siis) ja kestää kaksi viikkoa ja hän toivoi, että tältä "rantakulmaltakin" olisi kuvia mukana. Lupasin katsoa ja lähettää hänelle kuvat samana iltana ja sen teinkin. Isää haastattelemalla sain jopa nimet kuvien henkilöille. Täytyy ehdottomasti käydä katsomassa itse näyttelykin, joka alkaa tosiaan ylihuomenna ja kestää kaksi viikkoa. Mies on parina päivänä siellä valvomassa.


Miehestä puheenollen, hänen psykologisten tutkimusten yhteenveto tuli viimein nettiin uettavaksi ja hän sai tässä pari päivää sitten sen paperiversiona postitse kotiinkin kera psykiatrin b-lausunnon. Herraisä. Hänhän on oikeasti täysi sekopää. *virn*. Aikuisten-oikeasti testien tulokset olivat tavallaan masentavia. Hänellä ei ole ADHD:ta, vaan melko vakava persoonallisuushäiriö, joka on ja pysyy (koska eihän ihmisen persoona mihinkään muutu) ja jota ei oikeastaan voi edes hoitaa. Oirehtimista voidaan lievittää lääkityksellä, mutta siitä huolimatta psykiatri tutkimusryhmineen oli sitä mieltä, että hänestä ei ole työelämään, eikä myöskään uuteen ammattiin kouluttautumaan. Diagnooseja hän sai peräti neljä erilaista. Ainoa "positiivinen" asia lääkärin lausunnossa oli oikeastaan huomio siitä, että tutkittava on motivoinut tutkimuksiin, käyttäytyy pääosin kohteliaasti ja suorittaa vaaditut tehtävät parhaansa mukaan.

Aivan suomeksi sanottuna mies on lasisen lapsuutensa arpeuttama. Papereiden mukaan hän on kokenut varhaislapsuudesta lähtien "vakavaa traumatisoitumista, mm. henkisen ja fyysisen väkivallan toistuvaa todistamista ja kohteeksi joutumista", mistä johten hänen tunne-elämänsä on kasvanut kieroon ja hänen tapansa käsitellä tunteita on ollut torjua tai tukahduttaa ne. Tunne-elämän vaikeudet eivät tietenkään ole syy anoa eläkettä, vaan se kaikki, mikä on seurannut kaikkea tätä - ahdistuneisuus, impulssikontrollin heikkous, itseohjautuvuuden puute, ja ties mitä muuta kaikkea.

Sinänsä hassua. Olen aina pitänyt miestä ns. normaalina, joskin hieman erikoisena ja pidän häntä sellaisena edelleen. Hän on onnistunut luovimaan elämän karikoissa jotakuinkin onnistuneesti, ainakin ajoittain ja hänen elämässään on paljon onnistumisiakin. Kun peilaan hänen elämäänsä (jota olen katsellut aivan koht'sillään neljännesvuosisadan) psykiatrin ja psykologin lausuntoihin, en voi olla ihmettelemättä, kuinka "hullu" pitää sellaisen ihmisen olla, jonka mielenterveys on todellakin järkkynyt. Mies kuitenkin pystyy normaaliin elämään ja on ollut työelämässä mukana siihen asti, kun sairastui v. 2011, silloinkin kyse oli somaattisesta sairaudesta, eikä päästä viirannut aivan yhtä pahasti kuin nyt. Vaan jos noilla papereilla eläkettä irtoa, ihmettelen, millä sitten.


Tänä viikonloppuna minulla on ensimmäinen oikea vapaa viikonloppu sen jälkeen, kun aloitin työt keväällä. Tokihan siis viime viikonloppukin oli, mutta se oli juhannus ja firma oli kiinnikin yhden päivän, ei silloin kannattanut töihin tunkea. Merkitsin työvuorolistaan tälle päivälle vapaatoiveen, koska ystävämme viettävät tänään sitä 100-vuotisjuhlaa keskiaikateemalla kotonaan, ja sainkin sitten koko viikonlopun vapaaksi. Outoa (siis olla vapaalla la + su). On ollut kaikenlaista tässä, plus että olen ollut iltavuorossa, joten en ole ehtinyt miettiä asuani oikein ollenkaan. Minulla on monenmoista naamiaisasua kyllä, mutta ei keskiaikapukua, joten lähdin rakentamaan sellaista pitkästä puolihameesta, joka oli mm. siskollani vanhojentansseissa aikoinaan ja jossa on pieni turnyyri takana. Purin laskokset ja hame muuttui laahushameeksi, jonka päälle puin pitkän kaavun Kiina-henkisestä asusta. Ihan jees. Alle sovittelin ihan vain pitkähihaista t-paitaa ja päähän huntua. Ihan ookoo, mutta heti tuli kuumakin ja kaapu ei oikein istunut.... sitten keksin sängyllä lojuvan rantamekkoni ja kokeilin sitä kaavun tilalle - täydellinen! Siis kertakaikkiaan mahtava. Mies ehdotti hunnun sijaan vapaita kiharoita ja kukkaseppelettä ja sille linjalle taidan lähteä. Mies puolestaan laittaa harmaat verkkarit ja t-paidan, lammasliivin ja lyhyen viitan (juniorin vanhasta Harry Potter-asusta!), vyön ja vyölle miekan ja päähän juniorin davycrocket-lakin, jonka Puskissa joskus toi Disneylandista. Ajattelin kysyjille kertoa, että "hän on mun renki". *virn*. Asumme kelpaavat oivallisesti teemaan ja menettelevät sen aikaa, mitä juhlissa nyt sitten viihdymme. Absolutisti mieheni ei luultavasti jaksa montaa tuntia ja tuttuun tapaan lienemme ensimmäiset poislähtijät. Fransiskaanimunkiksi (?) pukeutunut kaverimme tulee kyydissämme sinnepäin, poispäin tuskin.

Lahjaksi olen tehnyt juhlakaluille virkatun mandala-peiton ja ajattelin liittää siihen vielä pullon punaviiniä, joita sattuneesta syystä on kerääntynyt kaappiin. Voivat kääriytyä yhdessä peittoon ja naukkailla viiniä.


Junioria ei ole juhliin kutsuttu, eikä hän luultavasti olisi tullut kutsuttunakaan. Hän on pakertanut töitä nyt pari viikkoa dementia- ja alzheimerpotilaiden parissa ja ei eilen töiden jälkeen tullut kotiinkaan, vaan jäi suoraan tyttöystävälle, josta matka jatkuu tänään Helsinkiin joillekin kristillisille rock-festareille tms. Kotiutuu vasta huomenna. Oikeastaan minusta on mukava, kun hän on poissa. Hänen asuessaan muualla opiskelujen takia totuin olemaan kaistapäisen mieheni kanssa kahdestaan ja nyt arvostan kahdenkeskistä aikaamme ja myös omaa aikaani. Lapsi on aikuiseksi saatettu, tehtäväni on jossain määrin tehty. Rakastan häntä enemmän kuin ketään tai mitään, mutta hän on oma ihmisensä ja saa mennä.

Ah joo, naapurin lasten kanssa meinaa kyllä hermo mennä. Jostain syystä heidän alle kouluikäiset lapsensa ovt alkaneet viihtyä meillä. Lapset pyöräilevät meidän pihassamme, jopa nurmikollamme ja ilmestyvät usein pihaan välittömästi, kun kotiudumme töistä, tai mistä sitten tulemmekin. Kyllä, olen hirveä ihminen, mutta minusta kotini ja pihani ovat omani ja haluaisin varsinkin työpäivän jälkeen vain olla ja rentotua omassa rauhassani. En halua puuhailla kasvieni parissa kahden natiaisen riehuessa minun pihassani. Toissailtana jo hermostuin ja sanoinkin vanhemmalle, että menkääs kotiinne siitä, jolloin sain vastauksen; "Ei siellä ole mitään tekemistä". Mies yritti myös hätistää lapsia sen jälkeen, kun olivat seuranneet appea vessaan asti ja vastaus oli: "Äiti antoi luvan tulla". Kyllä, heidän äitinsä antaa heille luvan tulla meille, kysymättä meiltä asiasta mitään. Apen todetessa, että eikös äiti jo kaipaa teitä, lapsi sanoi, ettei äiti kaipaa, koska äiti makaa sohvalla ja syö sipsiä. Ja joo, ei mitään pahaa sipsin syönnissä, eikä äidin omassa ajassa kun äiti kuitenkin on lasten kanssa melkein 24/7, mutta en minä halua lapsia kaitsea työpäiväni jälkeen. En myöskään sitä ennen tai vapaapäivänäni, enkä muutenkaan koskaan milloinkaan, kun kyse on perheestä, jonka kanssa olemme ainoastaan tervehtimisväleissä.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Itkevä merirosvo


Näin viime yönä mitä omituisinta unta, jossa olin Jack Sparrow, mutta en aivan sellainen kuin hän on elokuvissa. Vakavampi, tolkullisempi. Minulla oli lapsi, poika, josta kaikesta huolimatta välitin hyvin paljon - ja tällä tarkoitan sitä, että niin erilainen en elokuvien Jackista ollut, että olisin ollut naimisissa tai edes asunut yhdessä lapseni äidin kanssa. Ei sentään. Unessani oli mukana myös monista unista tuttuja teemoja, kuten metsä, jonne pakenin... jotain. Metsä on olemassa, joskin nykyään sinne ei hakkuiden jäljiltä ole paljon pakenemista, joten uneksin siitä ilmeisesti sellaisena kuin koin sen lapsena. Unissani sinne vie polku, joka on samalla polku turvaan.

Unessa lapseni kuoli, kun joku oli antanut minulle jonkinlaisen kellon (?), joka oikeasti oli aikapommi tmv. ja pommi oli huoneessa, jossa poikani oli muiden lasten kanssa. Hassuinta oli, että jotenkin tiesin koko ajan, että näin tulee käymään. Muistan suruni ja sen, kuinka minua ei päästetty katsomaan lasten jäännöksiä. Sitten unen näkökulma muuttui, olinkin taas minä ja menossa joihinkin pippaloihin, joita Jack S. isännöi. Hänen poikansa kuolemasta oli kulunut vuosi ja suru oli yhä hänen sisällään, vaikka hän yrittikin peittää sen. Kyselin hänen vointiaan ja sain ympäripyöeritä vastauksia kunnes hän alkoi itkeä ja itki itkemistään. Se oli outoa, sillä kirjaimellisesti tunsin hänen surunsa ja se oli jotain niin syvää ja musertavaa, että en oikeasti usko koskaan itse tunteneeni sellaista.

Tänään on vapaapäivä ja hyvä päivä makustella yön tunnelmia ja ottaa rennosti. Kulunut työviikko ja varsinkin viikonloppu oli todella mukava ja olen alkanut hyväksyä sen tosiasian, että oli sittenkin mahdollista löytää työ, työpaikka, ammatti, jossa työ ei tunnu enää työltä. Tämä työvuosi on ollut aivan mahtava, tunnen olevani töissä kuin kotonani (vaikka toki edelleenkin minulla on kova kiire aina iltaisin kotiinkin) ja elämä tosiaankin on vain yhtä ja samaa jatkumoa. Tällä viikolla minulla piti olla vapaa tämä maanantai ja la-su (koska on juhannus), mutta meninkin sitten lupautumaan töihin sunnuntaiksi. No, mikä ettei. Viime kuun palkka oli tosiaan jo suorastaan säällinen ja ajattelin tavoitella tälle kuulle samaa. Ulosottohenkilö vie siitä suuren osan, mutta jää siitä silti itsellekin. Syytä onkin jäädä, olen velkaa äidille vaikka kuinka auton huollosta, koiran tuhkauksesta ym. ym. Yritin jo toukokuussa saada maksuvapaita kuukausia ulosotosta, juurikin siksi, että auton huoltoon meni n. 800 euroa, mutta en saanut, koska niitä saa vasta, kun ulosottoa on kestänyt vuosi. Yritän siis heinäkuussa uudelleen.

Tänään siis oleilua ja puutarhailua. Juniori lähti töihin ja mies on kotona, koska auto on TAAS huollossa, nyt saadaan vetokoukku viimeinkin kuntoon.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Arjessa hengähtäkäämme


Viimeinkin ihan normi-arkinen vapaapäivä. Tai siis kaksi, sillä olihan minulla viime viikollakin YKSI vapaa niin että tajusin itse vasta jälkeenpäin, että työviikkoni oli jälleen kuusipäiväinen, jonka yksi vapaapäivä vain jakoi kateen osaan. Mutta se ei tuntunut raskaalta, kun ne kuusi päivää eivät olleet pötköön ja kun se päättyi viikonloppuun. Viikon lopussa kaksi kuuden tunnin päivää (joskin lauantait ovat viime aikoina olleet 7-tuntisia toissapäivää lukuunottamatta), joista toisesta saa 12 tunnin palkan, ovat ihan parhautta. En osaa lopettaa viikonloppuvuorpoista iloitsemista - olenco ilceä niitä kohtaan, jotka tekevät viikonloppuja vastentahtoisesti? En ole. Minun työpanokseni mahdollistaa viikonloppuvapaan jollekin toiselle ja kaikilla on kivaa.

Mutta nyt siis kaksi ihanaa vapaapäivää, joita tunnen olevani vailla ja ansainneeni. Luonnollisestikin sää on ihan paska, mutta olkoon. Sille en varmaankaan mitään voi, ja alan pikkuhiljaa uskoa, ettei kesää tänä vuonna tule. Joskin eilen auton mittari näytti +25C, kun lähdin kotiin! Sitä iloa ei kestänyt kauan, sillä kotiin ehdittyäni alkoikin sataa ja lämpötila putosi tutumpiin lukemiin. Vettä tulikin sitten kuin aisaa ja hyvä niin. Ei tarvitse kastella kasvimaata, sillä kylmyydestä huolimatta on ollut aivan älyttömän kuivaa. Olisin kyllä mielelläni puuhastellut ulkona vapaapäivinäni, mutta ei kai sitten. Kasvihuoneen olen saanut suht mukavaan malliin, ainoastaan kurkut odottavat vielä istuttamistaan, sillä taimet ovat vielä aika pieniä. Olen istuttanut sinne jo tomaatit, chilit ja paprikat, jotka olen itse kasvattanut ja lisäksi laitoin ruukkuihin pari miniluumutomaattia, jotka toin töistä. Harkitsen vielä, josko kokeilisin munakoisoa, niitäkin meillä on myynnissä. Ihan vain yksi taimi ruukkuun. Kasvimaassa on nyt kaikki muu paitsi pavut edelleen ovat purkeissa kasvihuoneessa. Taisin kylvää toistakymmentä papua ja lopulta niistä tuli kuusi vaivaista taimea. Ostin sitten töistä lisää siemeniä (toista lajiketta) ja niiden itämistä odottelen yhä. Siis kasvihuoneessa ovat nekin. Samoin kasvihuoneessa on kymmenen siemenkasvatettua pelargonia, sillä suureksi riemukseni tätini veivät pistokastameni kaikki, eikä minun tarvitse enää tuskitella, mitä niidenkin kanssa teen. Täti O. vei kolme taimea ja täti P. toiset kolme ja kaikki olivat ylen tyytyväisiä. 

Ruohokin pitäisi leikata, takapihalta, sillä mies leikkasi sen (pyytämättä! elämänsä ekan kerran ajeli leikkuria, ja todellakin yllätti minut sillä, että oli ajanut nurmikon!) viime viikolla, mutta nyt se on taas pitkää kuin nälkävuosi. Nakitan sen juniorille, joka tänään on muutaman tunnin kotona (häntä ei nykyään enää paljon näy...), mikäli tuo keli nyt antaa yhtään myöten. Myös etupihaa pitää siistiä, kasvihuoneen, grillin ja pöytäryhmän luota. Ja muutakin puutarhailua olisi; hajuherneet pitäisi istuttaa, samoin krassit, päivänsinet... värinokkoset, ja kai niille siemenkasvatetuille pelargoneillekin pitäisi purkit kehittää. Kukkapenkkiin, johon jo syksyllä istutin tulppaanini ja nyt viikko sitten gladiolukset, pitäisi roiskia auringonkukkaa ja mitähän muuta minulla nyt tuolla yksivuotista kukkaa olikaan. Argh, kamalasti vielä tekemistä, vaikka tänä vuonna aioin päästä vähällä.


Mutta, mielellänihän minä puuhastelen. Ja nautin lopputuloksesta. Saunasta olen saanut tehtyä suorastaan kauniin. Viime kesänähän mies kavereineen hieman korjasi sitä; nakutteli kattoon uusia huopia, oikaisi ja teki isomman terassin. Nyt tänä vuonna he ovat saaneet sinne kuumavesisäiliön! Mikä tarkoittaa sitä, että voimme monen vuoden tauon jälkeen peseytyä saunassa, eikä tarvitse juosta sieltä sisälle suihkuun ja täyttää (pieniä) likakaivoja pesuvedellä. Ja muutenkin. On ihanaa peseytyä kaikessa rauhassa saunassa, käydä välillä kuistilla jäähyllä ja löylytellä taas. Vein saunan kuistille rottinkituolin ja -pöydän, pari tyynyä, maton... ja istutin muutamaan amppeliin petuniota ja ripustin ne kuistille. Hieno! Viihtyisä. Siinä istuskelee ihan mielikseen muulloinkin kuin saunan jälkeen.

On mukava, että miehellä riittää tekemistä ja että hän haluaa tehdä asioita. On ollut toisinkin. Eilen hän oli ollut kaverinsa kanssa (ja luona) tekemässä vasikka-aitausta ja siirtämässä vasikoita uuteen aitaukseen, toissapäivänä hän oli kyydittänyt SPR-ystäväänsä kylillä ja sitä rataa. Hän ei paljon kotona ehdi istuskella minun ollessani töissä ja vaikka se tarkoittaakin sitä, että minun työmatkani ovat hänen kyydityksensä varassa, niin hyvähän se on. Varsinkin kun hän itse maksaa omien ajojensa polttoainekulut, koska olen sanonut, että minä en enää laita palkastani hänen huviajoihinsa, ainoastaan omiin työmatkakuluihini. Se on nyt toiminut. 

Miehestä puheenollen, näin viime yönä mitä kummallisinta unta juuri ennen heräämistäni. Olin liikkeellä miehen kanssa, meidän piti mennä seurakunnan virastoon tai johonkin vastaavaan hakemaan sukulaismiehen tuhkauurnaa ja jotta saisimme oikean uurnan, meillä piti olla sukulaismiehen leukaluu mukana tunnistusta varten. Siis oikeasti, minä ojensin leukaluun virkailijalle, se oli muistaakseni minulla ihan taskussa. Virkailija skannasi sen ja skanneri piippasi sen merkiksi, että sitä ei voitu lukea. Virkailija totesi, että hammaslääkäri on tehnyt taas virheen ja alkoi piirtää paperille jonkilaista hammaskarttaa siitä leukaluusta, jotta saisi oikeat lukemat. Heräsin ennen kuin saimme sitä tuhkauurnaa, ja ihmettelen vieläkin, miten meillä saattoi olla sukulaismiehen leukaluu, kun hänen piti olla tuhkattu? *LOL*


Tosiaan, juniorikin on vaihteeksi kotona. Tuli eilen illalla ja lähtee kai taas tänään, sillä hänellä alkaa huomenna uusi työrupeama toisella leirillä, eli yhteensä noita leirivahdin hommia onkin siunaantunut kolme duunipätkää. Tänään hän menee tyttöystävän luo ja jää sinne yöksi. Mikäpäs siinä, täysi-ikäinen ihminen, joka tienaa nyt itse rahansakin.

YO-juhlat menivät oikein mukavasti. Aikatauluni piti hyvin, siitäkin huolimatta, että torstaina meni shoppaillessa koko päivä. Ihan koko päivä! Lähdimme matkaan aamulla yhdeksän jälkeen ja pääsimme kotiin iltasella hiukan ennen kuutta. En tajua, mihin se päivä oikein meni. (Niin meni kyllä palkkanikin...) Siitä huolimatta ehdin illalla leipoa vielä pullaa ja pari suolaista piirasta, jotka työnsin pakastimeen. Ja hain kieloja ja muita kukkia mukanani sekä koira että kissa.
Perjantaina mies haki tätinsä bussilta ja hänen isänsä naisystävineen palasi maisemiin, eikä minulta mennyt kauankaan todeta, että he saavat minut helposti hermoraunioksi. Ensin hirmuinen säätö siitä, kuka menee juniorin YO-juhlaan, koska kuten arvelin, miehen suku halusi sinne joka iikka. Sitten miehen täti istui minun seurakseni keittiöön ja totta kai anoppikin siihen asettui niin että leivoin ja tein kukka-asetelmia kahta vanhempaa rouvaa koko ajan väistellen ja vakuutellen, että en halua heidän apuaan. Minulla kun on päässäni tarkka aikataulu, enkä halua tai edes voi alkaa jakamaan tehtäviä kenellekään muulle. Ja se aikataulu piti, siitäkin huolimatta, että jouduin tekemään kolme tuulihattutaikinaa ennen kuin hattuihin tuli tuulta. Minulla oli joku uusi / outo ohje, joka ei toiminut lainkaan ja vasta juhla-aamuna tekemäni taikina kohosi kuten sen pitkin ja saatiin kuin saatiinkin pekoni-chili-täytteisiä tuulihattuja pöytään.

Minulle oli tärkeätä, että pöydässä oli seitsemää sorttia. Onneksi pääsin vain kuuden leipomisella, koska äiti teki mokkapaloja. Minulla jäi tehtäväksi em. tuulihattujen lisäksi omena-vanilja naked cake, kinuski-karpalojuustokakku, sitruunaiset lakritsipullat, broileri-juustopiiras ja lohikääretorttu. Juhlajuomana/-maljana tarjosin mustikka-karhunvattumehua, joka oli jatkettu soodavedellä ja koristeltu jäisillä mustikoilla. Huvituin, kun juomia tarjoillessani muutamat vieraat kysyivät "Mikä näistä on alkoholiton?". No, kaikki ovat meillä alkoholittomia, myös siksi, että minusta olisi ollut outoa tarjoilla muille alkoholia ja ylioppilaalle itselleen mehua.

Olin iloinen, että tätini P. tuli, sillä hän laittoi jo etukäteen lahjan postitse, mistä oletin hänen jättävän juhlat väliin. Hän on jo iäkäs, ja jotenkin haluan ottaa takaisin ne vuodet, jolloin kuvittelin hänen olevan hapan ja suorastaan ilkeä. Nuorempana en todellakaan pitänyt hänestä, ja ehkä hän olikin silloin hapan, mutta nyt aika on hänet pehmentänyt. Tai sitten olin vain väärässä koko ajan. Ei sillä ole väliä. Hän on fiksu ja persoonallinen ihminen. Hauska ja lämmin. Pidän hänestä kovasti, aivan kuten pidän hänen sisarestaankin. Ja äitini sisaresta, tädistäni A:sta, joka ei tullut juhliin. Juniori sai häneltä lahjakortin ja kirjeen postitse, jossa hän kertoi, ettei ole oikein kunnossa. Hän on vuosikausia kamppaillut mielenterveysongelmien kanssa ja luulen, että masennuskaudet ovat pahentuneet hänen vanhenemisensa myötä.

Miehen sukulaiset sen sijaan... argh. Nolottaa heidän puolestaan ja samalla hiukan kiukuttaakin. Nimittäin sekä appi että anoppi datasivat oikeastaan koko ajan kahvipöydässä. Kyllä, molemmilla puhelin kourassa ja näpyti-näpyti muiden seurustellessa keskenään. Välillä appi nousi pöydästä ja meni toiseen huoneeseen näpyttelemään. Miehen täti jo sanoikin kerran puolileikillään, että pankaa nyt ne puhelimet pois - kun aina sanotaan, että nuoriso on nenä kiinni puhelimessa, niin täällä ovat vanhukset. Oikeasti se oli todella noloa. Äiti kuiskuttikin minulle, että ilmeisesti me muut olemme niin huonoa seuraa, että puhelinkin on parempi. Että tulee kyllä todella ylenkatsottu olo. No niin tuli.


Illalla juniori lähti kavereidensa kanssa juhlimaan seurakunnan saunalle ja jäi sinne yöksi, sieltä hän meni tyttöystävän luo ja sitten vielä Helsinkiin niin että hän kotiutui vasta maanantaina. Tiistaina alkoivat työt ja sitä ennen hän ehti käydä lahjarahoillaan ostamassa halajamansa uuden puhelimen, jonka ovh oli lähemmäs tonnin. Kreisiä. Tonni puhelimesta?! Itse maksoin muutama vuosi sitten omastani hiukan reilun satasen ja hyvin toimii. Mutta minähän käytänkin puhelintani lähinnä siihen, että olen tavoitettavissa silloin, kun haluan olla. Mikä tarkoittaa sitä, että toisinaan minua ei saa kiinni mitenkään eikä mistään ainakaan soittamalla. Yhtenä joulunakin olin unohtanut puhelimeni autoon moneksi päiväksi ja akkukin oli luonnollisesti tyhjentynyt. *virn*.

Mutta sitten sunnuntaina: veimme miehen tädin bussiasemalle ja kävimme miehen kanssa katsomassa uusimman Pirates-leffan. Oli hyvä! Miehen mielestä paras Pirates ja minäkin totesin sen olevan parempi kuin kolme edellistä yhteensä. En ollut ollenkaan samaa mieltä arvostelujen kanssa esim. siitä, että juoni olisi ollut sekava tai että Salazar olisi ollut tarpeeton hahmo. Ei, kaikki meni juuri nappiin, ja elokuvassa oli samaa charmia, mitä ihan ensimmäisessä. Jack oli taas oma itsensä, nuoret rakastavaiset olivat nuoria ja kauniita ja viattomia, Barbossa aivan mahtava ja juoni oli minusta aivan tolkullinen. Odotan jo innoissani sitä hetkeä, kun elokuva tulee dvd:lle, sillä toisin kuin ennen, tätä en mene katsomaan toistamiseen. Tulotasoni kun ei nykyisin enää salli moista, ei nykyisillä lippuhinnoilla.


Koska sadekeli ei oikein suosi ulkopuuhia, aion ainakin tänään viihdyttää itseäni TV:n ääressä viimeistelemällä käsityötä, joka menee 100-vuotislahjaksi. Saimme nimittäin kutsun 100-v. pippaloihin, joissa ei ole siis yhtä 100-vuotiasta juhlakalua, vaan kaksi 50-vuotiasta. Pukukoodi 1500-luku. Voihan kääk! Juhliin on kolmisen viikkoa, joten aikaa pukujen valmistamiseen ei ole, eikä oikein rahaakaan. Tiedän paikan, josta voisi vuokrata pukuja, 50 euroa per pukukokonaisuus, mutta ehkä sekin on poissuljettu ajatus. Pitää miettiä. Onneksi lahja oli jo melkein valmiina; mandala madness-peitto, jota olen virkkaillut ajankulukseni ja jota tiedän päivänsankareiden varmasti osaavan arvostaa.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Ruusujen pystytystä ja muita sattumuksia


Kuluneet viikot ovat olleet kiireiset - ja mukavat. Joskin hyvin huomaa, että 6-päiväiset työviikot  vaativat kyllä jo tässä iässä veronsa, vaikka varsinaista väsymystä en huomaisikaan. Tarkkaavaisuus alkaa herpaantua kuudentena päivänä niin, että puhun asiakkaalle esimerkiksi ruusujen pystytyksestä, vaikka piti sanomani, että säilytys pystyasennossa (no, ihan helpostihan siitä tulee pystytys, eikö vain *virn*) tai annan asiakkaalle vallan väärät ruusut. Niittaan ilmoitustaululle kyltin nurinniskoin ynnä muuta, mikä väsyneenä naurattaa tavanomaista enemmän. Mutta kyllähän siitä kaikesta saa sitten palkintonsa. Kolmen ja neljän päivän vapaat ovat nannaa (joskin hyvin, hyvin kiireisiä!) ja mitä taas palkkapussiin tulee, niin kurkistus sinne näin ensimmäisen kokonaisen työkuukauden päättyessä taikoo kyllä hymyn huulille. Niin taikoo taatusti ulosottohenkilöllekin, koska nyt pystyn lyhentämään velkojani neljä kertaa isommalla summalla kuin vuosi sitten.... voihan plääh. Tosi "kiva" maksaa palkasta päältä heti aimo osa vanhojen velkojen kuittaamiseen, mutta nou kän duu. Minun ovat velat, sittenkin, vaikka en niitä tahallani tai harkiten hankkinut. Niin se maailma toimii ja minä toimin mukana parhaani mukaan.
Mutt hei, jää siitä palkasta sittenkin melkein yhtä paljon käteen kuin vuosi sitten oli nettopalkkani, joten hys-hys, en valita nyt yhtään. Sunnuntaiduunit rulaa!

Jokin työssäni on muuttunut sitten viime talven. Varmasti eniten oma asenteeni, tai näin ainakin uskon. Työstä on tullut pitkästä, pitkästä aikaa luonteva osa elämääni sillä tavoin, että en jaa omaa aikaani työhön ja vapaa-aikaan, vaan koen ikään kuin kaiken olevan vain luonnollista jatkumoa. Totta kai on kiva työpäivän ja -viikon jälkeen päästä vapaille, mutta niiden loppuminenkaan ei harmita. Ehkä se johtuu siitä, että viihdyn työssäni entistä paremmin. Minuun kohdistettu luottamus on ... hm, huikeata? Se, että minuun uskotaan, saa minut uskomaan itsekin itseeni. Tunnen olevani ihan "täysverinen" työntekijä meillä, en mikään ns. kesätyttö, On yhä jotenkin niin extremeä sunnuntaiaamuna olla ensimmäisenä myymälässä ja alkaa avata sitä uutta päivää varten ihan itse, yksin - ja kiroten mielessäni sitä, että missä se Pentti nyt viipyy, en minä näitä kaikkia rullakoita yksin jaksa... *virn*

Kuitenkin, päivä kerrallaan. Siis niin kerrallaan kuin ikinä voi olla, en osaa ajatella elämää eteenpäin oikeastaan yhtään. Katse on ollut ylihuomisen YO-juhlissa ja niiden jälkeen... ei sitten mitään ajatusta tai suunnitelmia mihinkään suuntaan.


Tänään ohjelmassa on shoppailua. Olen visusti laskenut, mitä tarvitsen juhlatarjoiluihin ja tehnyt listan oikein ajatuksen kanssa, sen listan kanssa tänään pitää sitten lähteä liikenteeseen. Juniorin jätämme kyydistä entisen asuntonsa luona, hänen polkupyöränsä on vielä siellä, ja hänellä vakaa aikomus ajaa se kotiin, poiketen (tietenkin ) tyttöystävänsä luona niin, että häntä saa odotella kotiin luultavasti vasta iltasella. Minä puolestani ajattelin illemmalla jo aloittaa leipomisen, ja varmaan pitäisi hakea kielojakin jo valmiiksi sisään aukenemaan. Ovat aivan nuppusia vielä, ja minulla kun on tarkoitus tehdä pieniä kielokimppuja ruokapöytään. Huomisen ohjelmassa on lisää leipomista, loppusiivoukset, kukitus... ja jossain välissä pitää kiillottaa hopeat. Siis kirjaimellisesti, haluan juhlapöytään tälläkin kertaa mummun kermakon ja sokerikon, ovat päässeet tummumaan sitten viime juhlien.

Lauantain ohjelma mennee siten, että juniori lähtee koululle vain isänsä kanssa ja ottavat tyttöystävän matkalta mukaan. Mies tuo sitten nuoret tilaisuuden jälkeen tänne. Minä toki haluaisin mukaan myös, mutta olen päättänyt jäädä laittelemaan kaiken täällä valmiiksi, jolloin minun ei tarvitse edellisenä päivänä koristella kakkuja, eivätkä ne sitten juhlapäivänä ole ihan lussuja. Ehkä suurin syy siihen, että jään pois, on se, että sillä voi perustella sen, että miehenkään sukulaisia ei koululle kaivata. Juniori on saanut ohjeen "muutamasta" lähisukulaisesta ja sinne on nyt tunkemassa miehen tätiä yms. Pitäisi mennä kahdella autolla, tai jopa useammalla, ja tosiaan sieltä pitäisi tulla eri aikaan poiskin, kun juhla loppuu tiettyyn aikaan ja kuitenkin ylioppilaat jäävät vielä sitten touhuamaan omiaan (sankarihaudoilla käynti yms.) On ehkä meille helpompi sanoa, että sinne menee vain ylioppilas itse ja isänsä. Ja ehkä joku kolmas, joka on joku mummu tai abuelo. Loppujen lopuksi, eihän siellä nyt mitään kummoista tapahdu. Lakkien ja todistusten jako. Ylioppilaalle itselleen taitaa olla tärkeintä, että tyttöystävä tulee ja sitä kunnioittakaamme.

BTW, appiukko jaksaa yllättää. Viime sunnuntaina, kun olin työpäivän jälkeen kasvimaalla, mies tuli sanomaan, että isä soitti ja kertoi olevansa tunnin kuluttua täällä. Aha? Odotimme vasta loppuviikosta, mutta suunnitelmansa olivat muuttuneet ja hän hurauttikin naisystävineen meille jo sunnuntaina, viipyen yhden yön ja jatkaen matkaa sitten sukulaisiin. Palaavat taas huomenna. Tuliaisiksi saimme kinkun! (Kuvassa). Oikein kokonainen jamon serrano ja minä sain sen kanssa nautittavaksi pullon punkkua, jonka asetin kaappiin joululahjapulloni kanssa. Hiukan mietin, josko avaisin jommankumman lauantai-iltana nauttiakseni sen miehen tädin avustuksella...


Juniorista puheenollen, hän on tosiaankin saanut töitä, käytännössä kuudeksi viikoksi. Ensin kaksi leiriä, joissa hän toimii siis yövalvojana ja sen lisäski hyvinvointikuntayhtymä (tai mikä nimihirviö meidän terveydestämme nykyään pitääkään huolta) tarjosi hänelle neljän viikon työtä vanhusten parissa, jonka hän mielellään otti vastaan. Hänellä on ensin leiri, sitten tuo pitempi työpätkä ja sitten taas leiri. Hieno homma! Hän saa omaa rahaa ja kuten olen todennut, minun palkkani ei palkankorotuksen tai sunnuntailisienkään jälkeen riitä elättämään kolmea aikuista ihmistä. Ajokortinkin hän saanee jossain vaiheessa, kohta on kaikki teoritunnit käyty ja sitten on jäljellä ajotunteja.

Juniorin kämppä saatiin tyhjäksi viime viikolla. Pari päivää siinäkin urakassa meni, vaikka ensin kuvittelin sen olevan kerralla selvä. Ensimmäisenä päivänä pakkasimme ja tyhjensimme (kaveri lainasi pakettiautoa) ja toiselle päivälle jäi loppusiivous. Kotona piti tietenkin keksiä tavaroille paikka, siinäkin meni oma aikansa, ja kolmas lomapäiväni meni siivotessa kesähuoneet ja tupa. Mutta kannatti, nyt juhlaviikonloppuna ei tarvitse tehdä muuta kuin imuroida, kun lattiat on pesty jo, ihan höyrypesurilla. Juniorin kanssa puuhasin, mies on yleensä kaikessa vain tiellä, joten olen ottanut tavakseni häätää hänet vaikka kaverille pois jaloistani pyörimästä.

Vaan kunpa tulisi jo se kesä..! Viime viikolla oli pari lämmintä päivää, mutta sittemmin on ilma viilennyt reippaasti. Sain kasvimaan melkein valmiiksi sunnuntaina, kylväen sinne kaiken muun paitsi pavut ja perunat. Pavut esikasvatan, koska olen huomannut lajikkeen itävän tosi huonosti, viime vuonnakin taisin kylvää kaksi riviä ja sainkohan satoa sitten peräti viidestä pensaasta - hah. Nyt laitan valmiit taimet.
Kasvihuonetta varten toin töistä mustaa multaa ja tarkoitukseni oli saada sinne kasvit istutettua ennen juhlia, mutta aherrettuani yhden illan kärräten vanhaa multaa ulos kukkapenkkiin, totesin, että no joo, antaa olla. Ehtii sitä myöhemminkin. Kasvihuoneeseen tulevat kasvit ovat jo harjoitelleet siellä olemista, mutta yhä purkeissaan. Istuttelen sitten myöhemmin... nyt on yhä niin kylmää öisin, että olen heittänyt niille hallaharson niskaan.

Mutta tulppaanini ovat nousseet ylös ja kukkivat!

maanantai 15. toukokuuta 2017

Yksi on poissa


Viime viikolla koitti se hetki, jonka olin ounastellut tulevaksi: meidän piti päästää vanha Mindi-neitimme autuaammille metsästysmaille. Jalat, tai siis oikeastaan takajalat ja lonkat, menivät huonommiksi päivä päivältä ja koira toisinaan kaatuili, kun jalat kertakaikkiaan lähtivät alta. Yhtenä päivänä Mindi selkeästi satutti itsensä, sillä se vinkui kivusta, ja vaikka se pääsikin vielä sen jälkeenkin ylös ja kävelemään, se ei suostunut enää menemään portaita alas. Tuntui armeliaimmalta päästää se lähtemään sinne, missä ei ole kipuja ja missä voi "harrastaa" lintujen varjoja pyydystämällä vaikka aamusta iltaan.

Jätin ilomielin käytännönjärjestelyt miehen hoidettavaksi. Perustelin sitä sillä, että olin hoitanut kaksi edellistä lopetusta itse ja että en työpäivän ja mojovan flunssan lisäksi olisi jaksanut koiran lopettamista, jolloin mies sanoi hoitavansa sen. Hän piipahti eläinlääkärillä kertomassa tilanteen ja lääkäri tuli sitten iltapäivällä antamaan piikin meille kotiin niin että Mindi sai lähteä matkalleen kotona, omalla pedillä miehen ja juniorin läsnäollessa. Lääkäri vei koiran mukanaan tuhkattavaksi ja viimeisen leposijansa Mindi saa muistolehdosta. Kuten Hipposenkin kohdalla, emme kokeneet tarvitsevamme tuhkaa säilyttääksemme muiston.

Olen oikeastaan ennen kaikkea helpottunut. Nyt ei tarvitse enää pelolla seurata, milloin tulee se hetki, kun ei ole enää mieltä katsella koiran kompurointia, minkä lisäksi viime vuosina pahentunut johtajuusongelma Kidin kanssa on poissa. Kidi on nyt rauhallisempi, kun sen ei tarvitse leikkiä laumanjohtajaa, ja sitä myötä minä olen rauhallisempi, kun ei tarvitse puuttua turhanaikaisiin kärhämöinteihin. Miltä Kidistä muutoin tuntuu, en osaa sanoa. Alkuun se vaikutti olevan hiukan ihmeissään, kun toista ei näkynyt missään, mutta nyt en huomaa siinä mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Nyt voin keskittyä hellimään "mamman poikaa" tuntematta syyllisyyttä siitä, huomioinko molempia tasapuolisesti.

Yksi asia kuitenkin on varma: meille ei enää ikinä niin isoa koiraa, ettenkö jaksaisi tarvittaessa kantaa sitä sylissäni. Ja mieluiten ei enää koiraa ollenkaan, jos ei sitten corgia -- ja koska mies on sitä mieltä, ettei ikinä enää corgia, niin....


Onnistuin hankkimaan flunssan, mikä on varsin harvinaista, koska olen välttänyt kaikki töissä tähän asti jyllänneet flunssat. Viime syksynäkin olin ainoa, joka mennä porskutin menemään, kun muut kärvistelivät räkätaudissa, ja olin jo tuudittautunut siihen luuloon, ettei minuun mikään flunssa tartu, osaksi kiitos sinkkivalmisteen, jota olen suihkinut kitusiini heti, kun on alkanut tuntua flunssaiselta. Ei auttanut tällä kertaa, vaan raahustin koko viime viikon töissä puolikuntoisena, minkä eilen aloin jo todellakin tuntea nahoissani, kun painoin toista päivää pysähtymättä ja pakkasin äitienpäiväkukkia. Jossain vaiheessa alkoi väistämättä tahti hidastua. Nyt tunnen todella ansainneeni kaksi vapaapäivääni - semminkin kun niiden jälkeen häämöttää peräti kaksi kuuden päivän työputkea. Tosin putkien välissä on se kolmen päivän vapaa ja niiden päätteeksi neljän päivän vapaa, jonka aikana juhlimme juniorin ylioppilasjuhlat ja kenties käymme tapaamassa kapteeni Jack Sparrow'takin. (Jihuu!)


Olen selvitellyt, että juniori tosiaankin on oikeutettu toimeentulotukeen, jos mitään työtä ei löydy, joskin nyt näyttää siltä, että hän sai ainakin muutamaksi viikoksi ihan oikeata, palkattua työtä seurakunnalta, josta maksetaan itseasiassa paremmin kuin mitä minun duunistani! Mutta sitä on vain muutamaksi viikoksi, mutta on kuitenkin. Onhan jotain. Ja ennen kaikkea on mieluista työtä.

YO-juhlien kutsut saimme tehtyä ja lähetettyäkin, ja tarjottavat, aikataulut yms. hahmottuvat pikkuhiljaa. Mieluusti ryhtyisin jo siivouspuuhiinkin, mutta siivoa siinä sitten, kun sali on yhä jääkylmä. Juniorin kämppä täytyy tyhjentää joku päivä / ilta, ja kai vierasmökkikin siivota, koska miehen täti tulee sinne YO-viikonlopuksi, plus että miehen isä vaimokkeineen asustelee meillä myös saman viikonlopun, joskin asuntoautossaan. Eipä siinä mitään, kivaa, että on puuhaa.

Mielelläni puuhaisin kasvieni ja puutarhankin kanssa, mutta kun kesä on päättänyt olla tulematta Suomeen tänä vuonna ollenkaan. Osa siemenistä on yhä pusseissaan, saa nähdä, saanko niitä ollenkaan kylvettyä. Tänään ajattelin kylvää, ja koulia edellisiä kylvöjä isompiin ruukkuihin. Osa kasveista saa luvan siirtyä kasvihuoneeseen harsojen alle olemaan. En jaksa katsella niitä enää sisällä, oli sää mikä tahansa.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Kiitävi aika, vierivät viikot...


Tuntuu, ettei sitä tahdo enää pysyä ajan perässä millään. Päivämäärät vilisevät ihan silmissä, mutta ulkona kyllä näyttää siitä huolimatta ihan samalta koko ajan. Kylmää ja tuulista. Joka päivä ei sentään sada, onhan sekin jotain. Pääsiäinen meni, vappu meni. Kohta pukkaa päälle äitienpäivä ja sitten juniorin YO-juhlat. Äitienpäivä tarkoittaa töissä vuoden kiireisintä viikonloppua, juniorin pippalot puolestaan kivaa breikkiä työkiireiden keskellä, sillä alunperin olin merkinnyt sille viikonlopulle kaksi vapaapäivää, jotka minun oli ehdottomasti saatava vapaiksi, mutta lopulta sainkin niitä neljä eli kesäkuun ensimmäiset päivät, to-su. Sen mahdollisti pomon hulvaton tapa merkitä työvuoroja - hän oli innoissaan merkkaillut minulle yhden kuuden päivän ja yhden seitsemän (!) päivän työvuoron. Niiden välissä oli tosin kolmen päivän vapaa, mutta silti... sanoinkin, että jos hän haluaa minun jaksavan syksyyn asti, ei ehkä ihan seitsemän päivän työputkia kannata merkitä. *virn*. Hän kumitti seitsemästä päivästä yhden pois ja sanoin itse, että jos pidän vielä tuon sunnuntainkin vapaata, niin olkoon siinä kaksi kuuden päivän putkea, niin hänen ei tarvitse taas muiden vuoroja laittaa uusiksi. Minä olen kuitenkin aika joustava työvuoroissani ja niin on kyllä pomokin.

Juniori suunnittelee jo kovasti juhliaan - pohtii, ketä kutsuu tai mitä hänen tulee tehdä, ottaen huomioon, että minä kuitenkin olen töissä. Pidämme tavanomaisen pienet juhlat ts. tyyliin mummit ja kummit. Päädyin pudottamaan serkkuni pois kutsuvieraslistalta, koska miehen serkkujakaan ei kutsuta, mutta kaikki tätini (ts. juniorin isotädit) kutsun kyllä, koska miehen tätikin kutsui jo itse itsensä. Alunperin mietin miniäkokelaan vanhempien kutsumista, mutta eilen tulin siihen tulokseen, että ei. He eivät tuntisi juhlista ketään muita kuin juniorin, eikä tämä ole mielestäni paras tilaisuus tutustua heihin. Miniäkokelas saa luonnollisestikin kutsun, hänet juniori haluaa koulullekin.

Yritin juniorilta kysellä, mitä hän haluaa juhliinsa - että miten olisi taikuri vääntämään ilmapalloeläimiä tai jotain sellaista, mutta ei. Kuulema ihan tavallista vain. *virn*. Omien juhliensa jälkeen hän lähteekin kaverin juhliin saunaillan merkeissä.


Tämä kuukausi onkin muutenkin kiireiden juniorin touhujen tiimoilta. Hän aloitti (viimeinkin) autokoulun (mummu ja pappa maksavat ajokortin YO-lahjana), samoin hän ilmoittautui työttömäksi työnhakijaksi ja on hakenut töitä omatoimisestikin, käyden jo yhdessä työhaastattelussa. Jotainhan sitä pitäisi keksiä ennen tammikuuta, jolloin armeija kutsuu, joskaan en oleta tai odotakaan hänen saavan töitä. Onhan haettu ainakin. Päivärahaa hän alkaa saada vasta... marraskuussa? ja toivon totisesti, että hänellä on oikeus edes johonkin tukeen ennen sitä. Toimeentulotukeen? Nimittäin minullahan ei ole mitään velvollisuutta häntä elättää, vaikka kotona asuukin, ja jos olen rehellinen, minun on pakko todeta, ettei minun palkallani kolmea aikuista ihmistä elätetäkään, aivan riippumatta siitä, mikä on velvollisuuteni tai haluaisinko elättää. Mikään instanssihan ei ota huomioon aikuista kotona asuvaa lasta minun kohdallani.

Juniorin kämppäkin pitää tyhjentää ennen kuunvaihdetta. Se on onneksi muistettu irtisanoa hyvissä ajoin, ja pitääpä muistutella, että irtisanoo myös nettiliittymän, joka on ollut kyllä maksuton, mutta josta piti silti tehdä sopimus palveluntarjoajan vaihtuessa. Tai liittymähän on itseasiassa minun nimissäni, koska juniori oli tuolloin alaikäinen.


Ja mitä muuta? Miehen ostovimma ei osoita laantumisen merkkejä, ja minä alan olla aika neuvoton sen suhteen, miten katkaisen hänen vimmaisen tarpeensa ostaa ja ostaa. Meillä on mehulinko. moccamaster, kohta ovesta tunkee uusi mikroaaltouuni, applewatch, iphone6.... ja siinä sivussa kotiin vyöryy vaatteita, ja nyt myös miesten ihonhoitotuotteita. Auton vuosihuoltoon renkaineen meni melkein tonni ja jouduimme lainaamaan siihen äidiltä rahaa plus että saimme maksuaikaa, joten mielestäni rahalle olisi todellakin muutakin käyttöä kuin vaatteet tai mehulinko. Kohta ei ole kai muuta keinoa kuin ne radikaalit ts. mies jäähylle joksikin aikaa tavaroineen. Vaikka metsään ison kuusen alle. Miettiköön siellä muutaman viikon käytöksensä järkevyyttä.



perjantai 14. huhtikuuta 2017

Takaisin kustannuspaikalle


Paluu lomalta takaisin töihin on sujunut kuin unelma. Ei aivan alkuperäisten suunnitelmien mukaan, sillä varsinainen aloituspäivä siirtyi muutamalla päivällä (ts. palasin töihin toissapäivänä), mutta ehdin sitä ennen tehdä jo muutaman sairaslomatuurauksen pari viikkoa sitten ja siinä ohessa olin yhden päivän vastuussa liikkeestä ihan yksin, vain työharjoittelija apunani. Ei ollenkaan pöllömpi tunne tajuta, kuinka paljon minuun ja kykyihini luotetaan.

Oli oikeastaan aika hassua palata töihin kolmen kuukauden tauon jälkeen, sillä kun ensin tuntui, että olin ollut poissa ikuisuuden, niin astuessani sisään firmaan ja tiskin taakse, tuntui, että olisin lähtenyt sieltä vasta edellispäivänä. Kaikki oli suurinpiirtein ennallaan, mitä nyt koulutuspäivässä (tai oikeastaan -illassa) näkemämme jutskat olivat innostaneet pomon ostamaan uusia pakkausmateriaaleja, joita on ollut mukava testailla. Pari kertaa olenkin onnistunut tekemään aivan huikeanhienon paketin kimpulle, vaikka itse sanonkin. Muutaman kerran olen onnistunut tekemään tosi hienon kimpunkin, sillä yllättäen huomaan olevani varmempi myymään asiakkaalle isompaa, enemmän ja kimppua tehdessäni uskallan käyttää paitsi enemmän materiaalia niin myös omaa ns. luovuuttani. Road show-illassa saikin hyviä vinkkejä myymiseen, asiakaspalveluun ja pakkaamiseen.

Palasin töihin tietämättä oikein mitään tulevista työajoistani tai palkastanikaan, ja eilen sain ne puhuttua selväksi pomon kanssa. Palkka nousi kivasti, joskin pieni se on edelleenkin, mutta silti, ja mitä työaikoihin tulee, palkallisia tunteja tulee myöskin enemmän, sillä alan tehdä pääsääntöisesti viikonloppuduunia. Tarkoittaen siis sitä, että työviikkoni on oletusarvoisesti ke-su, mikä taas tarkoittaa sitä, että vaikka tunteja fyysisesti (voiko niin sanoa?) on vähemmän, niin niistä maksetaan enemmän, kun sunnuntaina 6 tunnin työpäivä tarkoittaa 12 tunnin palkkaa. Me likes. Nyt pääsiäisenäkin minulla on tänään vapaa, huominen ja ylihuominen töitä, sitten on ma ja ti vapaat, ja ensi viikolla olen töissä ke-su. Monikaan ei mielellään tee viikonloppuisin töitä, minä teen. Sanoinkin pomolle, että kun en tarvitse "aikaa perheen kanssa", ei ole väliä, mikä viikonpäivä olen vapaalla. Ihan sama, onko se vapaa sunnuntai tai tiistai, mieshän on kotona joka tapauksessa ja viettää aikaa kanssani, ja pieniä lapsia ei ole. Enkä minä vapaa-ajallani edes käy missään, kotona voi olla minä päivänä tahansa.

Palkankorotuksen ohella koin eilen toisenkin valuutta-yllärin. Sain nimittäin veronpalautuksia. Oikein tosi paljon, eikä niihin oltu huomioitu edes työmatkakulujani. Sillä ei sinänsä ole merkitystä, koska ne rahat eivät koskaan päädy minulle asti, mutta se tosiseikka, että pitkästä, pitkästä aikaa en joudu maksamaan mätkyjä, lämmitti sydäntä melkoisesti. Ei ole ollut kivaa olla peruspäivärahalla, maksaa 20% veroa siitäkin vähästä ja sitten saada vielä useita satasia lisäveroa. Minusta siinä on joku epäsuhta, kun ottaa huomioon, että palkansaajana veroprosenttini on huomattavasti pienempi kuin tuo 20% ja silti tulee takaisin yhtä paljon kuin työttömänä saan kuukaudessa pv-rahaa.

Ja meninpä sitten liittymään työttömyyskassaankin. Ensimmäistä kertaa elämässäni! Kelan pv-raha on niin surkean pieni, ettei sillä kertakaikkiaan elä. Jospa työttömyyskassan jäsenenä saisin edes satasen tai pari enemmän, sillä se oikeasti olisi valtavan iso apu elämiseen, se parisataakin. Kun perheemme (minä ja mies) yhteenlasketut tulot olivat 1200 e/kk, tulimme toimeen, nyt 1000 e/kk homma menee kamppailuksi. Laskuja on ollut pakko jättää rästiin, sopia uusia eräpäiviä jne. kun raha ei vain riitä. Se voi olla satasesta tai parista kiinni, oikeasti.


Viimeiset lomaviikot ja -päivät menivät samoin kuin edellisetkin, paitsi että vaihdevuosioireet ovat edelleenkin pysyneet poissa. Mieli on ollut jees, ei mitään kuumia aaltoja tai unettomuutta. Olen nukkunut hyvin ja nauttinut olostani. Puutarhaankin on tehnyt mieli, mutta kevät viipyilee, eikä ulkona voi oikein vielä mitään tehdä. Takapihaa olen yrittänyt haravoida, mutta siellä on ollut liian märkää, ja nythän siellä on sitten taas luntakin, kuten ylläolevata kuvasta näkyy. Kuva otettu eilen aamulla, joskin eiliset lumet sulivat ennen iltaa pois, mutta nyt on sitten kipakka pakkanen ja maa jäässä. Tomaatit, chilit ja paprikat odottavat yhä koulimistaan, pelargonit näyttävät tosi hyviltä lukuunottamatta niitä, jotka tulivat yllättäen syödyiksi mökissä. Kyllä vain, olin vienyt muutamia ruukkuja sinne lämpöön ja valoon, sellaisia, joiden uskoin pärjäävän, vaikka eivät ole koko aikaa valvovan silmäni alla, ja kun menin katsomaan, tarvitsevatko ne kastelua, huomasin kauhukseni, että niissä oli enää muutamia lehtiä jäljellä. Joku oli käynyt nakertamassa niitä! Pelastin muutamat sisälle kasvivalon alle ja kun kävin pari päivää sitten katsomassa niitä, jotka olin jättänyt mökkiin ("näistä ei nyt niin väliä ole"-kasvit), ne oli syöty ihan kokonaan. Pelkät purkit vain jäljellä. Hui hai, pääsinhän niistäkin eroon.

Viime vuonna tähän aikaan pelargonini olivat jo uusilla portailla, nyt ei puhettakaan. Kovasti tekisi mieli jo siivota kesähuoneetkin, mutta siivoa siinä nyt sitten, kun pitäisi olla toppavaatteissa. Nöy.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Menopaussi ja ilmeisesti myös tulopaussi


Olen vahvasti kallistumassa siihen, että epämääräiset "vaivani", tai pikemminkin tuntemukseni ovat vaihdevuosioireita, sillä tutkittuani oirelistaa olin tunnistavinani niistä useitakin. Kuumat aallot alkoivat jo syksyllä, eivät tosin niin voimakkaina kuin oirekuvauksissa, sillä ei pukkaa hikeä eikä kaiketikaan naamakaan punota (? en tiedä, en ole katsonut peiliin). Se on vain hyvin hetkellinen kuuma tunne, joka menee pian ohi. Oire oli hetken talvella hävyksissäkin, mutta palasi Puertossa ollessamme, missä alkoivat myös yölliset hikoilusessiot. Kuvittelin niiden liittyvän siihen tosiasiaan, että untuvapeiton alla tuppaa tulemaan aika lämmin, mutta kun ne jatkuivat kotonakin, totesin, ettei kyse ollut tropiikin yöstä eikä peitosta. (Okei, tiedän, ettei Pohjois-Teneriffa mitään tropiikkia ole).

Ja sitten se, kun ei oikein mikään huvita. Masisfiilis ja vielä se tosiasia, että toisinaan nyppii päästä oikein kunnolla. Tekee mieli rähjätä ja rähjäänkin. Eilenkin onnistuin pilaamaan kolmen ihmisen päivän oikeastan ihan mitättömästä syystä, tai pikemminkin ihan oikea syy sai megalomaaniset mittasuhteet aivan turhaan. Ja vielä; kun ei saa kunnolla nukuttua. Kuvittelin työperäiseksi stressiksi, minkä luulin menevän ohi viikossa tai parissa päästyäni lomalle, mutta ei se mennyt ohi. Heräilin vähän väliä, aamuyöstä meni ihan pyörimiseksi. Kumma kyllä, päivisin ei kuitenkaan ole väsyttänyt.

Päädyin googlettamaan ja ongelma oli siinä, että joka paikassa sanottiin vaihdevuosien alkavan kuukautisten loppumiseen. Mutta kun ei ole ollut kuukautisia sitten vuoden 2003? Siinähän sitten ihmettelet ja kuuntelet itseäsi, että onks tää nyt sitä. Kyllä kai se sitten on.

Kuumat aallot ja yöhikoilu ovat nyt ainakin toistaiseksi tauolla ja niiden myötä myös univaikeudet ovat helpottaneet. Olen ehkä viikon verran nukkunut kertakaikkisen mainiosti, jonka luulisi vähentävän ärtymystä tai alakuloa, mutta ärtymykseen se ei ainakaan ole vaikuttanut. Alakuloon kylläkin.


Tulopaussi niin ikään kiristää hermoja. Kun rahaa ei ole edes laskuihin. Vähistä tuloista yritän ostaa ensin ruuan ja muun tarpeellisen, sitten makselen laskuja sen minkä pystyn. Mies pyörittää omaa pientä bisnestään myymällä ja ostamalla, ja sekös minua sieppaa, kun hän kuvittelee sen olevan jotain "omaa" tuloaan. Minä en yhtään panisi pahakseni, että nekin muutamat eurot hyödyttäisivät koko perhettä, eivätkä menisi hänen omiin yksityisiin leikkeihinsä. Tai jos ostaisi edes jotain oikeasti tarpeellista, eikä kolmeasataa T-paitaa ja viittäkymmentä pipoa. Siis oikeasti. Ottaa pattiin oikein kunnolla, kun toinen tyydyttää jotain tarvetta ostamalla mukamas tarpeellista. Joo, on huonompiakin ostoksia kuin esim. pipo, mutta kuinka monta pipoa mies tarvitsee? Kuinka monta T-paitaa? Mies ostaa valehtelematta viikottain vaatteita. Kaupasta, kirppareilta, netistä, kavereilta. Kaiken huippu mielestäni oli T-paita, jonka hän oli ostanut kaverin tyttöystävältä ja joka odotti meitä täällä, kun palasimme matkalta. Ed Hardyn strassikuvioinen NAISTENpaita. Mutta kun se on Ed Hardy ja siinä on pääkallo. Ziisus sentään.

Motörhead-pipo sai minulla keittämään kunnolla yli. Mies kertoi aikovansa ostaa sellaisen, oli katsellut EMP:ltä. Totesin, että nyt mieti tarkkaan, kumpi on tärkeämpi, vaimo vai pipo, sillä asia on niin, että jos taloon tulee vielä yksikin pipo, vaimo lähtee. Mies totesi, että no okei, ei tule pipoa. Ehkä sitten joskus, kun on enempi rahaa. Hyvä.
Parin päivän päästä mies esitteli uutta Motörhead-pipoaan. Kaveri oli ostanut fanikaupasta tavaraa ja hänelle tämän pipon, hän maksaa sitten joskus kaverille.

ARGH.

Meidän piti lähteä eilen käymään Helsingissä, mies käyttää puhelimensa huollossa siellä. Myi kalastustarvikkeita, että sai rahaa tuohon reissuun, mutta minä olin niin vihainen siitä piposta, että sanoin, etten tule mukaan ja että jos mies menee, menköön, mutta saa sitten ihan ITSE ottaa netistä liput Onnibussiin ja etsiä ko. liikkeen jostain Töölöstä. Matka jäi tekemättä, kun mies ymmärsi, että jos haluaa päästä vitosella Helsinkiin, pitää ottaa se lippu tosiaankin netistä ja että siihen tarvitaan pankkitunnuksia, joita mies ei tiedä eikä osaa käyttää. Minä olin raivoissani ja harmissani, koska olin jo katsonut Kansallismuseon aukioloajatkin valmiiksi, olisin halunnut käydä siellä samalla reissulla (kun puhelin huolletaan saman päivän aikana, emmekä me aikoneen liikkeessä sitä aikaa seistä), ja matka meni mönkään pipo-episodin takia. Ja kysehän ei ollut pelkästään siitä piposta, vaan miehen pakottavasta tarpeesta OSTAA ja siitä, että nyt kyseinen pipo sai kunnian edustaa sitä, kuinka hän ei ymmärrä, ettei kaikkea voi ostaa ja ettei hän ennen kaikkea tarvitse kaikkea ostamaansa.

Ärsyynnyin jo suunnattomasti siitä, kun hän osti puhelimeensa Motörhead-kuoret. Ne piti saada ihan pakosta, hienot kuoret uuteen (käytettynä ostetty) puhelimeensa, sen vielä jotenkin tajusin, sillä tokihan kivat kuoret piristävät, varsinkin kun ne eivät olleet kovinkaan kalliit. Mutta. Kun ne päätyivätkin seinälle. Ja niiden pariksi seinälle tuli Motörhea-nappikuulokkeet, jotka mies välttämättä halusi, vaikka hän ei kuulolaitteensa takia voi käyttää nappikuulokkeita. Puhelimen vanhat kuoret ovatkin nyt ihan hyvät, uudet nököttävät seinällä. Ja joo, ymmärrän fanituksen, mutta jos eletään säästöliekillä, se PITÄÄ ottaa huomioon ja siirtää fanituotteiden ostoa siiheksi, kun siihen on varaa. Miehellä tämän tajuaminen ei nyt onnistu millään ja minulta repeää pää ja pelihousut. En tajua, mitä enää voisin tehdä asian eteen, kun mies lupaa ja lupaa, ettei yhtään T-paitaa tule, ja sitten tajuan hänen pyytäneen junioria ostamaan itselleen uuden paidan.


Illaksi olin rauhoittunut sen verran, että aloimme miettiä uutta päivää, jolloin käydä Helsingissä. Museo on silloin suljettu (muistaakseni), mutta ehdotin, että voisimme mennä viettämään aikaa Korkeasaareen. Miehen mielestä hyvä ajatus, joskaan en nyt ihan heti keksi, mistä siihenkin revimme rahat. Mies sai kalastustarvikkeistaan ihan kivasti rahaa, mutta suurin osa meni jo. Jäljellä on raha puhelimen huoltoon ja matkoihin, oheisohjelma langenneen minun maksettavakseni sen jälkeen kun olen maksanut uudet kesärenkaamme. Tätä juuri tarkoitan: talousrahat menevät vaikkapa nyt vaikka kesärenkaisiin ja laskut rästiintyvät, kun mies käyttää ns. ylimääräiset rahat paitoihin ja pipoihin. Minun mielestäni ne rahat pitäisi tulla yhteiseen kassaan ja niillä kustannettaisiin vaikkapa nyt auton huolto ja renkaat.

Tulisipa miehelle edes se myönteinen sairaspv-rahapäätös. Se kohentaisi talouttamme todella paljon, vaikka kyse ei ole sen enemmästä kuin kahdestasadasta lisäeurosta kuukausittain. Eläkkeestä en uskalla edes haaveilla.

Eilen aloimme, pitkästä aikaa, katsoa uutta sarjaa. "Glitch", katsoimme siitä viisi ensimmäistä osaa ahmimalla. Oli mielenkiintoinen. Tälle päivälle jäi yksi osa ja sitten onkin ensimmäinen kausi katsottu.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Kevätväsymystä ilmassa?


Vai liekö yhdistetty talvi- ja kevätväsymys? Vaihdevuosioireita? Kun ei ole tarmoa eikä oikein mikään huvita, mutta mikään ei ole hullustikaan ja kuitenkin harmittaa, kun ansaittu ja odotettu loma menee ihan pelkkään haahuiluun. Kirjoittaminenkaan ei ole sujunut, paitsi tällä viikolla olen editoinut vanhaa ja tuntuu, että kohta saattaa alkaa taas uuttakin syntymään. Sitten pitääkin mennä jo töihin, eikä taas ole aikaa "itselle". En tiedä. No, näillä mennään.

Kevättä kohti mennään kovaa ja hiukan tuntuu kyllä siltä, että kyllä meikäläinenkin tästä horteesta taitaa pikkuhiljaa alkaa heräillä. Joutsenetkin ovat saapuneet ja valonmäärä on lisääntynyt huimasti. Ilmassa on kevään tuoksu siitäkin huolimatta, että viime yönä oli taas satanut lunta / räntää. Revonhännät, värinokkonen, tomaatit ja jalapenot ovat nousseet taimelle ja kahta kirjavalehtistä lukuunottamatta kaikki pelargonit ovat selvinneet talvesta todella hyvin. Ja menin sitten kuitenkin ostamaan Plantagenista kolme pistokastakin, kun niitä sai sen kolme vitosella. Plus kun omista siemenistä koulin samanverran taimia kuin vuosi sitten, ts. kymmenen, niin onhan noita kesäksi taas melkoinen läjä.



Käsitöitä olen tietenkin tehnyt koukku sauhuten siihen malliin, että langat loppuivat, eikä nyt tosi pienellä päivärahalla ole varaa ostaa uusia (seiskaveikkaa). Yläkuvassa peitto "Demelza", jonka aloitin ennen matkaa ja sain matkan jälkeen loppuun. Haluaisin thdä peitolle pariksi "Ross Poldarkin", mutta tyhjästä on paha nyhjästä. Olen sitten virkkaillut sytomyssyjä, kun viime vuoden puolella ystävältäni saaduissa langoissa oli muutama kerä ihanan pehmeää puuvillalankaa.


Eilen kävin Seurahuoneella koulutustilaisuudessa työn puolesta. Se oli ihan antoisa ja juurikin minun työtäni sivuten, koska koulutuksesta noin puolet oli pakkaamisniksejä ja sehän on iso osa minun työtäni, siis pakkaaminen. Saimme pomon kanssa hyviä ideoita, joskin totesimme, ettei sitä organzaa ihan joka tavis-valmiskukkakimpun ostajan pakettiin aleta pyörittämään. Mutta jos on näyttävä tilauskimppu, niin miksi ei sitten lisättäisi näyttävyyttä sillä paketoinnilla.

Työt alkavat joko 10. tai 17. huhtikuuta. Oikeastaan jo melkein odotankin sitä, pääsee täältä lorvimasta, kun en kerta mitään aa aikaiseksikaan. Näillä näkymin teen lyhyemmän rupeaman kuin viime vuonna, ts. syksyyn, sitten pieni tauko ja sitten taas joulumyyntiin. Pomo sanoi, että jos ensi vuonna sitten taas pitempi pätkä, mutta siinä vaiheessa totesin, että älä nyt vielä sinne asti mieti minun työvuorojani, herrajjestassentään. Sitä katsotaan sitten vuoden päästä.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Koska unelmia pitää olla


Lomasta on mennyt 2/3 ja tuntuu, etten ole saanut mitään aikaiseksi. Matkaa lukuunottamatta olen vain lorvinut ja häälynyt jossain laiskan ja tosi laiskan välimaastossa, enkä tiedä, mikä minua oikein vaivaa. Sellainen kumma tyytymättömyys ja olo kuin olisin totisesti jossain välitilassa. Kevääntulokaan ei oikein jaksa innostaa ja vain oikeastaan pakottamalla sain eilen itseni kylvämään tomaatit, chilit ja paprikat. Kävin läpi siemenvarastoani ja totesin minulla olevan aivan tolkuttomasti siemeniä, joiden kylvämiseen ja esikasvatukseen minulla ei riitä ennen kaikkea TILAA. En ala ostaa kasvilamppuja saadakseni kaiken sen valoon vanhassa talossa, jossa on vain pari varteenotettavaa ikkunaa etelään päin (sali, yläkerta, uudet portaat, nehän ovat kylmillään), joten tein sen radikaalin ratkaisun, että annoin vinon pinon siemeniä ystävälle. Osa on jo niin vanhoja, että mitään itämistakuuta ei todellakaan ole, mutta jos ja kun hän haluaa kokeilla, niin olen enemmän kuin tyytyväinen, koska en ihan vain roskiinkaan raaskisi siemeniä vipata. Itselleni jäi vain niitä, joita ei tarvitse esikasvattaa ja niitä, joita ehdottomasti haluan (hajuherneet, ipomeat, kelloköynnös...).

Pelargoneja päätin olla ostamatta ensimmäistäkään tänä vuonna. Ei, en mene Plantageniin tai Siemen ja koneeseen, joissa pistokkaita on kuulemma kolmattakymmentä eri lajia, en. Kylvin ennen matkaa syksyllä keräämäni siemenet ja muutama päivä sitten koulin ne niin, että kymmenen parasta tainta on nyt omissa purkeissaan, Puertossa sen sijaan olin kovana, enkä ostanut siemeniä lisää (ostin korianteria ja värinokkosta), enkä liioin aio pistokaslisätä yhtään mitään, joten pelargonien määrä pysynee tolkun rajoissa tänä vuonna. Siis kyllähän niitä muuten, mutta se tilanpuute..! Lähestulkoon kaikki pelargonit ovat selvinneet talvesta ja olivat matkan aikana kasvaneet huimasti, joten leikkelin niitä jo lyhyemmiksi ja tökkäsin pistokkaat kokeiluluontoisesti emokasvin kanssa samaan ruukkuun. En lisää siis määrää, vaan tuuheutta.

Mutta joo, niitä unelmia. Pari päivää sitten palasin mielessäni vanhaan unelmaani pyhiinvaelluksesta Santiago de Compostelaan ja eilen mietin, että se ei saisi jäädä vain unelmaksi, vaan minun pitäisi ryhtyä toteuttamaan sitä NYT. Nykyisellä kunnollani ei ehkä ihan Compostelaan kävellä, ottaen huomioon, että rinkkakin pitäisi mukana raahata, mutta nyt olisi hyvä aika alkaa satsata siihen. Ryhtyä kävelemään oikein tosissaan, ensin pikkupainon kanssa, sitten isomman. Alkaisin säästää rahaa matkaan ja voisin alkaa vihjailla miehelle, että ajatteles, eikös olisikin kivaa tämmöinen 750 kilometrin ja yhden kuukauden kävely?! Koska hänet minä sinne mukaan otan.

Ai niin! Toukokuussa tapahtuu tätä:

tiistai 28. helmikuuta 2017

Matkakertomus osa kaksi - Puerto de la Cruz

Lumihuippuinen Teide

Ensimmäiset päivät Puertossa saimme nauttia (trooppisesta) myrkystä, mikä oli jönnittävä kokemus sekin jo sinällään, vaikka en vieläkään saanut sitä kauan toivomaani ukkosta. Ei kaikkea kerralla? Sain kokea tällä matkalla jo niin paljon kaikkea sellaista, mitä pitkään olin toivonut saavani kokea, että annettakoon ukkosen puuttuminen anteeksi, kyllä sekin joskus vielä kohdalle osuu. Lauantaina viranomaiset antoivat jopa varoituksen myrskystä: vie parvekekalusteet sisälle, varaa pattereita radioon ja lääkkeitä kaappiin, älä parkkeeraa barrancoon, vaikka taivas olisikin kirkas, vältä puhelimen turhaa käyttöä jne, mutta isompi myrsky iski saarelle sitten vasta sunnuntaina. Meri kuohui, palmut taipuivat ja viimein alkoi vihmoa vettäkin oikein kunnolla. Atlantinpuoleisen parvekkeen lasit natisivat (ovat itseasiassa jotain pleksiä eikä lasia ensinkään) ja uima-altaaseen oli jo yön aikana lentänyt kaikenlaista epämääräistä mustasta jätesäkistä alkaen. Linnut eivät päässeet vastatuuleen ja ilmassa kiisi jos jonkinmoista muovipussia ja paperisälää. TV Canaria lähetti ylimääräisen lähetyksen myrskyn takia ja näin, että sama sää vaivasi kaikkia saaria. Iltaan mennessä se oli sitten ohi, eikä oikeastaan ollut lopultakaan saanut muuta aikaiseksi kuin Teidelle kauniin lumipeitteen.

Sade lähestyy!

Sanoinko jo ed. postauksessa, että säät osuivat todella kohdilleen? Päivät ja yöt olivat niin lämpimiä, ettei lämmitystä tarvinnut laittaa lainkaan päälle, ja saatiin juuri sopivassa määrin aurinkoa ja sadetta. Oli hiukan sen näköistä, että nyt oli ollut kuivempaa kuin edellisinä vuosina, sillä beisbol-kentän laita ei rehottanut yhtä vihreänä kuin esimerkiksi kaksi vuotta sitten, eikä ilmeisesti siksi nyt tuotu yhtäkään cabraa siihen ruokailemaan, mikä oli harmi. Näin ehkä juurikin tutun lauman La Orotavan puolella bussin ikkunasta, paimenet ja varsinkin paimenkoirat näyttivät tutuilta noin äkkiseltään katsottuna. Kotikadullakaan ei näkynyt vuohenpaskaa, mutta San Pedron reitillä sen sijaan näkyi. Ei näkynyt yhtään vuohta kyllä sielläkään.

El Fonilin seinällä oli vuohipariskunta(parka).

Kaupunki oli entisellään. San Telmon remontti oli saatu valmiiksi ja tyhjät liiketilat Calle de San Telmon varrella olivat nyt viimeistä myöten taas käytössä. Entisen Haribo-kaupan tilallekin oli tullut karkkikauppa taas. Muutenkin talouselämä saarella on kovasti piristymään päin. Kaikilla menee paremmin. Mitä San Telmon remonttiin tulee, en ymmärrä siitä kohkaamista nyt, kun se on valmis. Eihän juuri mikään lopultakaan muuttunut, vaikka itsekin olin sitä mieltä, ettei San Telmoon saa koskea. Hyvä siitä tuli.

Puerton kivoin hömppäkauppa, Ale-Hop.

Kaikkea mitä halusin tehdä, ei tullut tehtyä. En nähnyt guanchi-ympyrää, mutta sen sijaan näin guanchi-esineitä ja jopa muumioita Santa Cruzin luonnontieteellis-arkeologisessa museossa, jossa kävimme toisena sunnuntainamme. Tämä oli retki, jonka olin jo pitkään halunnut tehdä ja jossa hurahtikin melkein koko päivä, semminkin kun Santa Cruzissa oli (jokasunnuntaiset) markkinat. Olisin halunnut nähdä Santa Cruzia enemmänkin, mutta se jäi taas toiseen kertaan, koska museossa meni useampi tunti (kyllä, mieskin viihtyi!) ja markkinoilla kierreltiin. Olen kovasti kiinnostunut guancheista, jostain syystä, ja huomasin aika useinkin miettiväni sitä, kuinka he näkivät aikoinaan saman maiseman kuin minä näin nyt.... että täällä hekin kävelivät ja paimensivat vuohiaan ja mitä nyt on jäljellä? Rivi pääkalloja museossa ja muutama muumio. Viivyin muumioiden äärellä pitkään ja mietin, keitä olivat nämä ihmiset - mitä he kokivat, tunsivat, mikä oli heidän tarinansa.

Guanchi-muumio.

Kälyäkin tapasimme pikaiseltaan, sillä hän oli ekan viikonlopun saarella. Kävimme porukalla El Monasteriossa jätskillä, mikä oli kivaa jo siksikin, että El Monasterio oli paikka, jossa olin halunnut piipahtaa. Kiva oli tavata myös kälyn miesystävä - nimenomaan MIES, koska hän on kälyä 8 vuotta vanhempi ja tosiaan ihan miehen iässä. Komea. Mukava. Jos olisin nuorempi... ha ha haa. Hän osaa poikkeuksellisesti englantia yhtä hyvin kuin äidinkieltään, joten kerrankin oli niin, ettei ollut kielimuuria esteenä. Käly on muuten tulossa kesällä Suomeen opiskelemaan, sai Erasmus-ohjelman kautta opiskelupaikan täältä muutamaksi kuukaudeksi. Jotain liiketalouttahan hän opiskelee Madridin yliopistossa tällä hetkellä.

Santa Cruzin markkinahumua.

Muita uusia ruokapaikkoja: El Cubano ja Jorman baari eli Cuatro Vientos. El Cubanossa kävimme keskiviikkona, joka sattui myös olemaan sadepäivä, kera apen ja anopin, molempien kauhistellessa sitä tosiseikkaa, ettei ko. guachincheen ollut edes kunnollista tietä. Minusta tiessä ei ollut mitään vikaa, melkein samanlainenhan se oli kuin meidän kotitie täällä Suomessa. *virn*. Cubanoon ei ollut myöskään mitään opastusta, eikä siellä tainnut edes perilläkään missään lukea, että tässä on ravintola, josta saa aivan hiton hyvää ruokaa. Kovasti oli kuulemma suosittu paikka kuitenkin, enkä ihmettele, olihan se aika hauska interiööriltään, palvelu oli erittäin ystävällistä ja sitten se ruoka, ah ja nam. Otimme ropa viejaa, sitten jotain minkä nimeä en tiedä, mutta siinä oli papas fritas ja paistettua munaa päällä, ja vielä piti ahtaa itseensä oikein kunnon possunpihvitkin, avotulella paistetut. Kanat ja kukot tepastelivat melkein jaloissa ja kaikki oli kuin toisesta maailmasta.

El Cubanon pihaa, taustalla La Orotavaa.

Jormalla kävimme palattuamme Anagasta. Emme sinänsä ole mitään Suomi-paikkojen vakiokävijöitä, mutta kun fiilis oli todella vetämätön, ja nälkä kamala, päätimme seurata suosituksia ja käydä Jormalla, koska emme kertakaikkiaan jaksaneet vääntää espanjaa tai edes englantia. Palvelua suomeksi kera suomalaisen ruokalistan, kiitos. Ei kuitenkaan Suomen hinnoilla, joskaan ei nyt aivan paikallisillakaan. Siitä väliltä. Ruoka oli hyvää. Mies otti alkupalaksi sardiineita kera perunoiden ja mojojen, minä salaatin, pääruoaksi mies otti metsästäjänleikkeen muusilla, minä puolikkaan kanan bbq-kastikkeella kera ranskalaisten. Juomaksi vettä. Pelkkää vettä, koko matkan ajan - minäkin. Ja lukemattomia kuppeja cortadoa plus kämpillä tuoremehuja. Jorma osasi kertoa, miksi Valle Luzin ravintola oli lopettanut; oli tullut perintöriitoja ja siksi oli pantu pillit pussiin. Iso harmitus meille entisille asiakkaille.

Puerton kalasatama, jossa viihdyn paljon paremmin kuin millään löhörannalla.

Kiinlaisessa kävimme pari kertaa, ja ekalla kerralla paikka oli suomalaisten valloittama. Kyllä, ei siellä paljon porukkaa ollut (olisiko ollut maanantai-iltapäivä se) ja nekin harvat järjestäin suomalaisia. Mies tietysti jo tunsi naapuripöydän seurueen, mistä tulikin mieleeni, että lomakotimme naapurissa asusteli eräs suomalainen perhe, johon mies niin ikään ehti tutustua ominpäin. Siinä sitten herrat huutelivat toisilleen päivittäin, mies parvekkeella ja kaverinsa kuistillaan. Samoin juniorin kummitädin veli oli Puertossa viettämässä talvea, olikohan tämä nyt kolmas talvi. Mies tutustuu niin käsittämättömän helposti ihmisiin ja minua sosiaalisempana myös käy paikoissa, joissa voi uusia kavereita tavata. Hänellä on niitä omia juttujaan ja lisäksi hän kävi kolmena, vai peräti neljänä iltana La Bambassa laulamassa. Minua ei kiinnosta, joten ne illat istuin tekemässä käsitöitä ja katsoin CSI Las Vegasia, New Yorkia ja Miamia putkeen. Todellakin putkeen, sillä tuolla on outo tapa näyttää niitä yhteen pötköön (Energy-kanavalla), jolloin kaikki introt ja alku- sekä lopputekstit on leikattu pois. Hyvä kun tajusi, milloin jakso loppui ja uusi alkoi.

Kukkohan se.

Syömisestä vielä, El Fonilissä kävimme myös apen ja anopin kanssa, ja siellä söimme garpanzosta ja kertakaikkisen herkulliset naudanlihapihvit. En ole mikään naudanlihan ystävä siinä mielessä, että se on turhan usein tehty jotenkin niin kuivaksi, mutta tämä piffi oli kaikkea muuta kuin kuivaa. Hyvää! Muutoin laitoinkin ruuan itse. Possupataa, enchilladaa, ym., langustinojakin yhtenä päivänä. Lidl on ystävämme! Tällä kertaa mieskin jaksoi kävellä sinne sanomatta jälkeenpäin, ettei enää ikinä kävele ylös "Lidlin mäkeä".

San Pedroon matkalla, talo myynnissä, ostakee poikkeen.

Mutta ne patikoinnit. Saimme niitä mahtumaan reiluun viikkoon kolme varsinaista, ja toki kävelimme päivittäin muutenkin paljon, lähes joka päivä kaupunkiin ja kaupungilla tuli myös tallusteltua ihan kivasti. Ai niin! Playa Jardinilla seistä tönötti tuttu "elävä patsas" vanhalla paikallaan. Hän oli kahdella edellisellä reissulla ollut poissa, mutta nyt hän oli taas kannon nokassa guanchiasussaan. Juttelimme pitkät tovit ja hän lertoi olleensa muutaman vuoden "pohjoisessa" ja palanneensa takaisin saarelle elokuussa, vaimo ja lapset olivat jääneet Viroon.

Tuttua näkymää, Los Roques ja sininen Maritim.

Ensimmäisen reissun teimme minulle ennestään tutulle San Pedron reitille, ei siis San Pedroon, vaan reitille, koska en ole koskaan kävellyt San Pedroon asti, emmekä kävelleet nytkään. Reissu oli harjoitus ja osoitus miehelle siitä, että hänen tahtiinsa mennään. Että en "juokse", enkä mihinkään juossutkaan. Kiersimme Lidlin kautta, koska piti saada matkajuomaa mukaan ja lisäksi vaikka se kiertääkin aika paljon, mieluummin kierrän kuin nousen Los Roquesin luota suoraan ylös, se nousu on aika rankka. Plus kierto El Toscalin (?) kautta on kiva, koska reitti menee idyllisen asuinalueen läpi.

Tuohon oranssiin rakennukseen oli ilmestynyt kahvila, joka ei tosin ollut auki ainakaan meidän siitä ohikulkiessamme.

Reitillä kaikki oli aivan ennallaan, ja polulla oli turvallista kävellä ts. nyt ei ollut sortumia missään. Ilma oli kaunis ja viikonlopun jäljiltä oli vielä muutamia lätäköitä siellä täällä, kun etenimme mielestäni ihan hyvää vauhtia, mutta miehen tahdissa, eikä pääasia ehkä niinkään ollut se käveleminen vaan se, että kävelimme yhdessä, viimeinkin. Kaunis reitti, ja aikamme käveltyämme palailimme samaa reittiä takaisin, laskeutuen tällä kertaa Los Roquesin luona jyrkkää rinnettä alas ja tupsahtaen ihmisten ilmoille Maritimin luona.

Vanhoja puolusmuureja (merirosvoja vastaan) ja mies riettaana.

Varmempana siitä, että en "juokse" lähdimme kauan haaveilemalleni retkelle La Calderaan. Lähdimme aamulla bussilla 345, jonka päätepysäkki sopivasti oli La Calderassa, mukanamme patikointipas - jonka huomasin myös edessämme istuvalla pariskunnalla, joten tokihan piti juttusille ryhtyä. Onneksi he lähtivät Calderassa omaan suuntaansa kuitenkin, en halunnut matkakumppaniksi muita kuin miehen.

Kanarianmäntyjä naavoineen.

Päätimme kävellä ihan kirjan ehdottaman kuuden kilometrin reitin, jonka pituudeksi ajassa oli merkitty muistaakseni pari tuntia, mutta me saimme sillä kulumaan kyllä paljon pitemmän ajan, koska emme kävelleet kovinkaan nopeasti ja pysähdyimme usein vain ihailemaan maisemaa ja valokuvaamaan. Reitti lähti La Calderasta metsään, kulki kiviurkujen (Los Organos) ohitse ja kierteli naavaisten mäntyjen suojissa. Teide pilkahti ensin pienenä valkoisena nyppylänä puiden välistä ja kasvoi vähitellen hallitsemaan läntistä maisemaa. Metsästä tupsahdimme viimein keskelle hiljaista kylämaisemaa, perunapeltoja, viiniköynnöksiä... vuohet määkyivät ja pörriäiset surisivat tuhansissa nuokkukäenkaalin kukissa. Kyläraitilla oli pari pappaa, joille kohteliaasti toivotimme hyvät päivät, muutama kaveri remonttihommissa.... Ja viimein päädyimme bussipysäkille Aguamansaan, jossa hyppäsimme taas bussiin 345 ja palasimme Puertoon.

 Los Organos, kiviurut.

Neulaset peittivät La Calderan alueen polkuja.

Anagan retki oli kuitenkin kaikkein hienoin. Lähdimme jo hyvissä ajoin matkaan ehtiäksemme klo 9.15 bussiin (102), sillä ainoa vuoro El Bailaderoon lähtisi klo 10.35 La Lagunasta. Emme ostaneet vettä, sillä oletin ilman muuta, että ehdimme ostaa sitä Lagunan bussiasemalta, mutta hopsis heijaa. Autopista oli todella ruuhkainen ja pelättyäni, ettemme ehtisikään Lagunaan ajoissa, pääsimme sinne viimein 5 minuuttia ennen Bailaderon bussin (077) lähtöaikaa, emmekä siksi ehtineet ostaa mitään vettä. No, ostetaan El Bailderosta, kai siellä on kauppa. No, ei ollut. Siellä ei ollut yhtään mitään! Yksi talo, jossa ei tainnut asua kukaan, joten patikoimme ilman vettä sitten. Ja olipa kallis matka Lagunasta Bailederoon, peräti kymmenen (10) SENTTIÄ per nenu. Meni nimittäin ilmeisesti jollain siirtomaksulla, muistaakseni Titsalla on jotenkin niin, että puolentoista (?) tunnin sisään bussia vaihdettaessa pääsee siirtomaksulla. Puertosta Lagunaan oli 2,70 euroa, eli matkan hinnaksi Puerto - El Baildero tuli sitten huimaavat 2,80 euroa, bono-kortilla luonnollisestikin.


Näkymää La Calderasta Puertoon.

Matka Lagunasta Bailderoon oli itsessään jo elämys, tosin tuttu elämys meille, sillä bussi puksutti Mercedes-metsän läpi reittiä, jota appi meidät viimeksi kyyditti. Monet matkustajista jäivät pois Cruz del Carmenissa ja loputkin Casa Forestalissa (?), minä ja mies ainoina jatkoimme Bailaderoon asti ja jäimme kyydistä tosiaan toteamaan, että olimme jokseenkin keskellä ei-mitään. Polku, jota pitkin meidän piti lähteä laskeutumaan alas meren rantaan, löytyi sentään heti, siinä se tönötti kyltti "Taganana 3,2". Opaskirja varoitti ihan aiheellisesti, että reitin haastavin osuus on ihan alku, koska polku voi olla liukas. Joo, oli se, liukkaita kiviä ja mutaista maastoa tiheiden laakeripuiden alla ja koko ajan alaspäin alaspäin alaspäin, serpentiininä vuoren rinnettä pitkin. Ei se kuitenkaan liian haastava ollut edes meille, kun rauhassa edettiin ja välillä pysähdyttiin vetämään henkeä ja lepuuttamaan jaloista lihaksia, joiden olemassaolosta olimme erittäin tietoisia vasta seuraaavana päivänä...


Tuolta löytyy Aguamansa!

Kun pääsimme pois metsästä, eteemme aukeni jotain niin jylhän ihmeellistä, etten ollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Tai olin, auton ikkunasta, mutta on aivan eri asia olla keskellä sitä kuin töllistelellä lasin läpi vauhdissa. Reitin paras osuus oli ehkä puolivälin jälkeen, kun ensin olimme laskeutuneet tielle, jossa kävelimme ehkä sata metriä maisemapaikalle ja sitten jatkoimme siitä taas alaspäin vuoren rinnettä serpentiininä. Metsä oli hieno, niin se laakeripuumetsäkin kuin mäntymetsäkin, mutta hienointa oli kuitenkin se matalan kasvillisuuden reitti. Kaikki "teolliset" äänet katosivat (autot) ja tilalle tulivat luonnon omat äänet; ennen kaikkea kaikkialla rapistelevat liskot. Aurinko, meri, taivas... agavet ja kaktukset, ja jossain hento "mää-mää", kun kili huuteli emoaan. Kukot kiekuivat, koirat haukkuivat jossain alhaalla laaksossa, mutta yhtään ihmisääntä ei missään. Vuorten värit ja muodot huikaisivat kaikkia aisteja ja me laskeuduimme yhä alaspäin ja alaspäin, päätyen viimein ihmisasumuksen luo. Yhtään ihmistä ei vieläkään näkynyt, mutta kun pysähdyimme tutkimaan kirjasta reittiohjeita, meille huuteli muuli ja pari hassua pikkukoiraa liittyi seuraamme. Onneksi eivät lähteneet seuraamaan, sillä emmehän me olisi niille espanjaksi osanneet sanoa, että menkää kotiinne siitä. Jatkoimme hiljaista kylätietä yhä alaspäin kohti Almacigan kylää, jonne saavuttuamme näimme ekat ihmiset; herttaiset mummu ja pappa istuivat paistattelemassa päivää ja nauroivat meille hereästi, kun totesimme, että huh huh. Kovasti heillä muutakin asiaa oli, mutta emmehän me ymmärtäneet sanaakaan.


Tuolla alhaalla on Tagananan kylä, jonka läpi menimme bussilla.

Almacigastakin oli vielä jonkinlainen laskeutuminen yhä alemmas kunnes saavutimme merenpinnan tason ja tepastelimme vielä viimeisen kilometrin Roques de Bodegasiin, jossa ei muuta ollutkaan kuin ravintoloita. Istuimme ryystämään vettä ja olisimme syöneet mielellämme lounaankin siinä klo 15.30 bussia odotellessa, mutta valitsemassamme raflassa oli tarjolla vain menu del dia, 12 euroa per nenu, kalaa, ja minulla oli vain kaksikymppinen mukana. Ei ollut varaa siihen, emmekä muista menneet hintaa kyselemään, joten istuimme vain ja ihailimme merta kunnes bussi (946) tuli ja vei meidät Santa Cruziin (komeat olivat nekin matkanvarren maisemat! toisella tapaa näkyivät bussista kuin henkilöauton takapenkiltä) ja siellä hyppäsimme taas bussiin 102 ja palasimme Puertoon ja tosiaan Jorman baarin kautta lomakotiin. Kaksi seuraavaa päivää etureisilihakseni huusivat hoosiannaa niin että portaiden laskeutuminenkin oli yhtä tuskaa, mutta retki oli ehdottomasti sen arvoista. Tekisin sen koska tahanasa uudelleen!

 Ja tuolla alhaalla Almacigan kylä, jonne laskeuduimme jalkaisin, tässä kohtaa olemme noin puolivälissä matkaa.

Ehkä olisin mieluusti tehnyt useampiakin kävelyitä, esim. juurikin Tenolla, mutta kaikki huomioonottaen tämä oli ihan hyvä alku. Ehdottomasti tätä lisää! Suosittelen ihan jokaiselle kävelemistä, patikoimista, koska vain siten näkee ja KOKEE jotain oikeasti tosi ainutlaatuista. Ei auton ikkunasta, eikä edes pysähtymällä jonnekin maisemapaikoille. Eikä mieluusti kyllä yksin, sillä vaikka valitsemamme reitit olivat osastosta "helppo", niillä on helppo myös liukastua, kompastua jne. ja vaikka patikoijia oli busseissa aina ruuhkaksi asti, reiteillä ei sitten paljon vastaantulijoita ollutkaan, varsinkin kun meillä oli ne omat (kirjan) reittimme, emmekä seuranneet virallisia reittejä. Niitä voisi kokeilla sitten seuraavalla kerralla, milloin se sitten lieneekään.

Anagan maisemia.

Summa summarum, oli huikean hieno reissu. Costa Adeje ja etelärannikko olivat tosiaan aika tylsiä, mutta onneksi vietimme siellä oikeastaan vain kaksi kokonaista päivää, jotka nyt jotenkin kesti, hah. Sain kokea paljon sellaista, mikä edellisillä kerroilla oli jäänyt haaveeksi ja onneksi paljon jäi vielä kokemattakin. Erityisen iloinen olen siitä, että pääsin viimeinkin käymään La Gomeralla! Ennen reissua katselin myös lauttamatkojen hintoja Gran Canarialle (olisi voinut mennä sielläkin käymään päiväseltään), mutta kyllä ne ovat tavoittamattomissa meikäläisen kukkarolle, kun en ole ns. residenssi. Ymmärrän kyllä, että paikallisille hinnat ovat puolet halvempia kuin turisteille, mutta en ilahdu siitä kyllä yhtään, sillä niillä turistihinnoilla meikäläinen ei matkusta yhtään mihinkään.

 Anaga oli kieltämättä huikea paikka kävellä. Ei sitä voi sanoin kuvailla.

Parisuhdelomaakin odotin ja sellaisen sain. Häämatka, uusi alkukin jollain tasolla, sillä paljon siitä, mikä on mennyt rikki, saatiin ei ehkä korjattua, mutta sanotaan niin, että korjaustoimenpiteet saatiin hyvin alkuun. Naurettiin paljon, hassuteltiin. Kuljettiin sateessa saman sateenvarjon alla, istuttiin Santa Cruzin katukahvilassa ja syötiin churroja. Käytiin parturissa / kampaajalla! Minä peräti kolmen vuoden tauon jälkeen... kuivat latvat pois ja jonkinlainen pitkien, kiharien hiusten malli, oli kallis (14 euroa pesu ja leikkaus), mutta tokihan kotimaassa olisin saanut samasta maksaa nelinkertaisesti. Miehelle tuli pesu ja leikkaus 10.50 euroa ja vielä väri 18 euroa, joten kaksi ihmistä selvisi alle viidelläkympillä, onhan se jotain säästöä sentään. Kampaamo valittiin läheisen Jeans Cornerin myyjän vinkistä, sillä halusimme jonnekin, missä puhutaan englantia. Jeans Cornerista mies kävi ostamassa itselleen farkut, viidenkympin pintaan olivat, sai lähtöhinnasta 10% alennusta, koska "your father is such a good customer", plus samaan hintaan tuli lahkeiden lyhennys JA vanhojen samasta liikkeestä ostettujen farkkujen revenneiden haarojen paikkaus. Palvelua parhaimmillaan!


Hauska talo.

Kotona kaikki oli mallillaan. Lento oli ajoissa, matkalaukut saapuivat hihnalle todella nopeasti ja ehdimme hyvin klo 17 bussiin Lahteen, josta äiti ja juniori poimivat meidät matkaan. Jätimme juniorin asunnolleen ja jatkoimme kotiin, jossa ei ollut muuta "hullusti" kuin että seuraavina päivinä bongasin 12 pissat sisältä, kun Kidi the Corgi oli ilmeisesti HIUKAN protestoinut sitä, että mamma oli poissa ja kotona huseerasivat juniori tyttöystävineen. Sellaisia pieniä merkkausliruja ovenpielissä, penkinjalassa jne.

 Playa Almaciga

Sellainen matka se. Ensi talvesta ei vielä mitään tietoa, koska juniori menee armeijaan tammikuussa ja niin ollen hän ei voi olla kotimiehenä, joskaan meillä tuskin on enää silloin kahta koiraa enää. Hassua, miten elämä voikin olla nykyään niin, ettei huomisesta tiedä yhtään. Tai eihän siitä kai ole koskaan tiennyt, mutta aiemmin olen jotenkin olettanut, että elämä menee tiettyjä ratoja, nyt en oleta, enkä tosiaankaan yhtään voi ajatella, mitä teen vuoden päästä, missä olen. Jotenkin pidän tästä tunteesta - että huomisesta ei tiedä. Tavallaan se on jopa helpotus, ei tarvitse tehdä mitään pitkäntähtäyksen suunnitelmia, eikä oikeastaan voikaan, kun ei tosiaan tiedä. On varmasti elämässä ollut toisenlaisiakin aikoja, mutta nyt elämäni on sellaisessa jamassa, että mitä vain voi tapahtua, nopeastikin, enkä siksi osaa pitää oikein mitään kovin varmana. No, juniorin armeija kyllä, mutta mitä tapahtuu ennen sitä ja sen jälkeen, sitä en tiedä. Mitä hän aikoo tehdä kesän ja syksyn, mitä aikoo tehdä armeijan jälkeen, minne menee ja mitä tekee. Miten miehen tulevaisuus, meneekö eläkehakemus viimein läpi, tai miten omat ikääntyvät vanhemmat (meidän molempien, itse asiassa). Haaveita toki on (huomasin Puertossa erään kiinteistövälityksen ikkunassa, että Victoriassa oli kaksio hintaan 280 e/kk...), mutta niitä pitääkin aina olla, eikö vain?