maanantai 31. lokakuuta 2016

Väsymys


Tai ei ehkä niinkään väsymys, vaan todellakin jonkinlainen talviuneen vaipuminen. Elämä rullaa ihan mukavastikin eteenpäin, mutta melkein liiankin mukavasti. Tasaisena. Talvea odotellessa. Ei mitään  odotettavissa ennen joulua. Pimeää. Oikeastaan odotan jo kovasti paitsi sitä joulua, sillä se tuo töihin vipinää ja muutenkin, joulussa on parasta sen odotus, niin myös kolmen kuukauden lomaani. Ehtii tehdä juttuja ja toivottavasti saa myös päänsä järjestykseen. Ei niin ettäkö minun päässäni mitään vikaa olisi, mutta haluaisin päästä taas kunnon kirjoitusdraiviin, ainakin.

Suunnittelen katoamista etelään ainakin pariksi viikoksi. Saan lomani rahana (joko olen tämän kertonut?) ja sillä rahalla pääsen kivasti häipymään täältä. Olen katsellut lentoja, valmispaketit maksavat hiukan alle 300 euroa ja Norwegianilla pääsee vieläkin halvemmalla, jos päivät natsaavat. Lähtö tapahtuisi luultavasti - siis jos se yleensä tapahtuu, ajankohta on kyllä varmasti tuo - helmikuun puolivälin jälkeen, sillä juniorilla alkaa lukuloma silloin. YO-kuuntelu on muistaakseni 14.2 ja sitten seuraavat kirjoitukset vasta kuukausi siitä. Hän jäisi ihan mielellään kotiin koira- ja talovahdiksi ja olisi halukas lähtemään sitten itse, yksin, viikoksi isoisänsä luo. Ehdotti tätä siis itse, ilmoittaen olevansa sitten täysi-ikäinen ja haluavansa lähteä hieman treenaamaan kieltä.

Katsotaan nyt. Juuri tällä hetkellä voisin olla halukas lähtemään miehen kanssa kahden, vaikka sanoinkin hänelle viime reissun jälkeen, etten aio lähteä hänen kanssaan enää, koska se, mitä haluamme tehdä tai mitä odotamme, poikkeaa toisistaan niin paljon. Haluan eri asioita ja koska mies ei halua samaa, saisin touhuta ihan yksikseni. Mutta nyt tilanne on muuttunut. Mies vakuuttaa, että suorastaan odottaa, että pääsisi kanssani kävelemään, kunhan ei mennä verenmaku suussa, koska ei hän jaksa samalla tavoin kuin minä. No, enhän minä koskaan siellä mene verenmaku suussa, vaan siihen tahtiin, että varmasti ehdin ihailla kaikkea.


Miehen eläkepäätös tuli. Hylätty. Jopa sairaspv-rahapäätös oli kielteinen?! Vaikka omalääkärin mukaan mies on kykenemätön tekemään mitään työtä ja on sairaslomalla toistaiseksi! Kelan lausunnon mukaan hän ei ole sillä tavoin sairas, etteikö kykenisi tekemään tavanomaista työtään, joksi on katsottu kuorma-autonkuljettaja. Perussairaudet ovat lääkkeillä hallittavissa. Juu, kyllä, mutta ihan hilppasen nyt ihmettelen sitä, että Kelan mielestä on ihan OK, että tuolla liikkuu ison auton ratissa ihmisiä kolmiolääkkeiden vaikutuksen alaisena... sillä ei tietenkään ADHD estä ihmistä ajamasta autoa, vaan juurikin ne lääkkeet, joita on syötävä, jotta sen saa pysymään hallinnassa. Miehelle on määrätty kolmea eri mielialaan vaikuttavaa lääkettä, enkä ainakaan minä työnantajana ikipäivinä luovuttaisi kuorma-autoa ihmiselle, jolla on sellainen lääkekombo. Mies kun pyrkii olemaan ottamatta rauhoittavia jos on tiedossa, että pitäisi ajaa jonnekin edes omalla autolla.

Eläkepäätöksestä on jo valitettu (eläkeneuvojan avustuksella), sairaspv-rahapäätöksestä valittamista harkitsen. Muutoin asialla ei niin olisi väliä, koska rahallisestihan se on aivan yksi lysti, mutta tuntuu kyllä kummalliselta, että kolmiolääkkeitä säännöllisesti syövä on Kelan mielestä sovelias rattiin. Täytyy miettiä, mitä tuon kanssa tekee.

Ulkona höytyilee lunta / räntää. Ensilumi piipahti kylässä jo viime viikolla ja mielestäni talvi saisi jo tulla - varsinkin kun sain eilen (!) tulppaanit viimein maahan ja viimeiset juureket nostettua kasvimaasta. Aiemmin viikolla poimin vihreitä tomaatteja kasvihuoneesta sisälle kypsymään, ehkä pitäisi kiskoa tomaatinvarret sieltä vielä ylös. Hajuherneet kukkivat yhä! Olen kahteen otteeseen ottanut niistä siemeniä, ehkä otan vielä yhden satsin. Tulppaanit haksahdin ostamaan Korpikankaalta, oli alennusmyynti siellä, enkä voinut hillitä itseäni. Mutta eivätkö ne olekin ihania?!

Joulua odotan tosiaan aikasta paljon. Viime joulunaika oli töissä niin ihanaa, ja olen iloinen, että pääsen tänä vuonna siihen mukaan jo aikaisemmin. Meillä on jo laitettu joulua esille ja ensimmäiset amarylliksetkin ovat tulleet, samoin joulutähdet, joita tosin myydään "princettia"-nimellä. Mutta joulutähti mikä joulutähti.

Ja ai niin, telkkarissakin sitten olin ja olen siitä eräänkin kerran tässä viikon aikana kyllä kuullut. *virn*

maanantai 17. lokakuuta 2016

Makaaberi maailma


Täytyy sanoa, että hautaustoimistossa työskentely antaa oman näkökulmansa kuolemaan ja vainajiin jopa silloin, kun ei itse vainajien kanssa tekemisissä olekaan. Asioista, joita ehkä jotkut eivät halua edes ajatella, tulee arkipäiväisiä ja niistä voi vääntää vitsiä. Sattuu ja tapahtuu asioita, joita ei missään tapauksessa kerrota työpaikan ulkopuolelle, kenellekään, ja asioita, joille nauretaan vedet silmissä. Ei niistäkään voi kertoa kenellekään, siitä että nauretaan.

Tänä aamuna minulla hujahti hyvä tovi lukiessani erään tuttavantuttavan blogia: hän myi kaiken, irtisanoutui työstään ja pakkasi mukaan vain sen, mikä henkilöautoon mahtui ja häipyi Espanjaan. Noin vain, ajoi Euroopan halki mukanaan omaisuutensa. Suurinpiirtein ikäiseni nainen. Ooh. Käytin ruokatuntini selaamalla työpaikkoja Espanjasta...

Mistä tulikin mieleen appeni, joka ei MUKA ollut ottanut kuin yhdensuuntaisen lennon, koska ei tiennyt, kuinka kauan olisi Suomessa, ja joka ei meiltä matkaa jatkettuaan paljon antanut itsestään kuulua. Soitteli eilen - Espanjasta. Tai siis Puertosta, johon hän oli palannut jo kai pari viikkoa sitten, koska hänellä oli kuin olikin ollut myös paluulento varattuna. Häh? Hulluja koko suku. Miksi ihmeessä pitää satuilla, ettei muka tiedä, koska palaa kotiin? Ei pieni pää taas ymmärrä.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Lokakuu hiipii niskaan


Miten voi kaksi viikkoa hävitä johonkin näin äkkiä? Vastahan minä eilen kirjoitin omituisesta asiakkaasta... Alan selvästi vaipua talviuneen, jossa minua ei näy juuri täällä, eikä välttämättä Naamakirjassakaan. No, toivottavasti ei, siitäkin huolimatta, miten terapaeuttista on istua TV:n edessä tekemässä käsitöitä, tulen räiskyessä uunissa.

Tulesta puheenollen, meille tehtiin uusi piippu! En ole itseasiassa edes nähnyt sitä vielä, koska muurarit saivat työnsä valmiiksi eilen juuri ennen pimeäntuloa, enkä ole käynyt katsomassa, miltä piippu nyt näyttää. Nuohooja oli jo kahtena vuotena huomauttanut piipun huonosta kunnosta, ja viimein saimme muurarin paikalle (viivyttely johtui muurarista, ei meistä), ja hän purki apulaisineen vanhan piipun pois ja teki uuden tilalle urakkahommana. Vähän kyllä ihmettelen, MIKSI vanha piippu piti purkaa, sillä muurari kertoi sen olevan niin vankkaa tekoa, että purkaminen oli ollut yhtä työtä ja tuskaa?! Maalaisjärkeni sanoo, ettei se ollut lähelläkään sortumista, mutta pah, olkoon, nyt se on tehty, eikä nuohooja enää huomauttele, kuinka 150 vuotta vanha piippu sortuu justiinsa.

Töissä on ollut ehkä hieman kireä ilmapiiri johtuen pomon kiukkuamisesta, joka taas johtunee hiljentyneestä kaupasta. Aloin jo miettiä työpaikan vaihtoa sellaiseen, jossa ei tarvitsisi kulkea varpaillaan siksi, että firman omistaja on niin kiukkuinen ja saa kaikki muutkin kiukkuisiksi. Yleensä suljen silmäni ja korvani hänen kiukutteluiltaan, mutta nyt se on mennyt sen verran ööveriksi, etten edes minä ole voinut olla huomaamatta. On perhetragediaa ja ties mitä. Kaiken huippuna minulla on tänä viikonloppuna vain yksi vapaapäivä, koska lupauduin vaihtamaan huomisen vapaani keskiviikoksi, jotta pomo pääsee pienelle lomalle. Hän kyllä on sen tarpeessakin...! Ja koska hän ei ole paikalla pariin päivään, ilmapiiri töissäkin on leppoisampi. Tosin ihan leppoisa se on ollutkin tämän viikon, viime viikko oli se, jolloin moukka minussa olisi halunnut kysyä, eikö hän ole saanut riittävästi munaa vai mistä puristaa. *virn*.

Kysyin pomolta (ei siltä, joka kiukkuaa) kesälomistani, sillä tajusin, että ansaitsen koko ajan lomapäiviä, jotka minun kuuluisi pitää ensi kesänä, ja tajusin myös, että enhän minä voi silloin lomailla, koska työhöni kuuluu ikäänkuin lomittaa vakituisia työntekijöitä. Enkä edes kaipaa kesälomaa, ei se ole niin kovin tärkeää ja oleellista minulle. Nyt on jo pari viikkoa ansaittu, milloin minä ne pidän? Pomo sanoi minun saavan ne rahana ja pikainen laskutoimitus päässäni kertoi minulle, että saan joulukuussa (tai siis tammikuussa) tuplapalkan. En tiedä, miten se vaikuttaa työttömyyspäivärahoihini - vaikuttaa varmaankin - mutta mielessäni näen jo itseni nousemassa koneeseen kesälomarahoillani ja suuntaavani jonnekin lämpimään. Ei varmaankaan yksin, mutta yksin tekisi mieli lähteä. Kauas pois, pitkäksi aikaa. Palmujen alle lämpimään.


Miehen kanssa ei aina jaksais. Mitään. Hänen pakonomainen tarpeensa OSTAA ei osoita laantumisen merkkejä sittenkään, vaikka hän lupailee, ettei nyt osta enää yhtään kenkäparia / T-paitaa / hilavitkutinta. Jos minä en anna rahaa, hän lainailee kavereilta ja tutuilta voidakseen ostaa jotain, mitä hän ei oikeasti tarvitse ollenkaan. Tällä viikolla hän on ostanut 7 paitaa ja yhden hilavitkuttimen pari viikkoa sitten ostamaansa tablettiin. Varmaan pari vuotta sitten laskin hänen bändipaitansa ja niitä oli hiukan auki SATA paitaa, ja koska niitä on tullut sittemmin lisää ja muitakin paitoja on ostettu, mutta yhtään ei ole pois heitetty, arvelen hänellä olevan ehkä 150 T-paitaa. Kuka hitto tarvitsee niin paljon paitoja? Eilen hermostuin totaalisesti, kun hän matsiin lähtiessään pyysi vähän rahaa, että saisi edes kahvin ja kaivelin hänelle viimeiset pennoseni lompakostani, ja hän tulikin sitten kotiin mukanaan uusi paita. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän pyytää rahaa, koska on muka PA ja sitten selviääkin, että kyllä hänellä on rahaa ollut, kunhan kokeilee, annanko minä.

Hermostuin eilen niin, että olin vähällä lyödä. Ja päätin, että en enää pese hänen paitojaan ennen kuin niiden määrä putoaa järkevään, mikä mielestäni on maksimissaan 20. Tästä saa jokainen olla mitä mieltä haluaa, mutta minun mielestäni ihminen ei tarvitse 150 T-paitaa, vaan parikymmentä on ihan hyvä. Aivan älytöntä, kun minä yritän saada tavarapaljoutta pienemmäksi mm. heittämällä menemään / antamalla eteenpäin vaatteita, joita en oikeasti käytä säännöllisesti, niin toinen kantaa selkä väärälllään tavaraa sisään samassa ovenavauksessa.

Mies osti tosiaan tabletin, mikä mielestäni oli vain semi-turha ostos. Hänen on vaikea lukea puhelimestaan mitään näön huononnuttua, eikä lukulasien käyttäminenkään auta kovin paljon. Tabletilla voi katsoa suoratoistopalveluita ja lähettää kuvaa töllöön sillä hilavitkuttimella, jonka hän viimeksi osti, tai siis se vempain on vastaanottava taho (chromecast). Sinänsä ihan näppärää, vaikka se hankittiinkin sen takia, että miesväki voi katsoa liigaotteluita suorana, koska meille hankittiin myös Ruutu plus, koska sen sai kausikortilla nyt puoleen hintaan. Juuri niitä pahuksen liigaotteluita varten. Paitsi että yhdistelmällä tabletti-chromecast kuva pätkii, että se siitä sitten.

Ostettuaan tablettinsa (se on muuten niin uusi, että takuutakin on jäljellä... osan maksoi rahalla, osan vaihtokaupalla virveliin tms) mies totesi, ettei tarvitse enää vuosi sitten ostamaani konetta, joka on ollut fiksattuna televisioon ja on ollut käytännössä meillä aivan tyhjänpanttina. Keksin kysyä, josko äiti haluaisi sen ja hän arveli, että voisi halutakin. Niinpä mies hankki siihen 17-tuumaisen näytön (hänen vimmastaan OSTAA on toisinaan hyötyäkin, silloin kun pitää hankkia jotain hyödyllistä edullisesti / käytettynä - tori.fi rulaa!) ja minä irrottelin masiinan telkkarista. Ajattelin päivittää koneen ensin, koska se oli tosiaan ollut reilun vuoden käyttämättömänä ja siinä, kun aloin sitä avata ja päivityksiä etsiä, tajusin, että koneen käyttöjärjestelmä olikin Windows 8.1, eikä Windows 10. Kymppinä olin koko ajan pitänyt... *LOL*

Koska en kaikesta huolimatta ole kalkkis enkä seniilikään, päätin päivittää äidin koneen kymppiin, sillä kasin näyttö ja käyttö olivat mielestäni syvältä sieltä. Jopa minulla oli vaikeuksia löytää haluamaani, saati äidillä, joka on tottunut käyttämään XP:tä sen vähän, mitä nyt yleensä on käyttänyt konetta. Tiesin, että vanhemman version sai päivittää kymppiin ilmaiseksi, mutta voi jee. Se tarjous oli loppunut jo heinäkuussa. Mutta ei hätiä mitiä, näppäränä tyttönä selvitin, miten päivityksen voi tehdä yhä ilmaiseksi ja aivan laillisesti.


Ensin kuitenkin piti ajaa sisään kaikki ne päivitykset, jotka olivat jääneet ajamatta reilun vuoden aikana. "Älä poistu koneen äärestä, asennetaan päivitystä 1/262". Auts. Päivitys kesti 13 tuntia. Kuinka kauan meni uuden käyttöjärjestelmän asentamiseen, en tiedä, sillä menin jo nukkumaan siinä vaiheessa, kun oli 10% asentunut. Mutta seuraavana aamuna kone tervehti minua kertomalla, että Windows 10 oli asennettu ja kaikki oli valmista aloitettavaksi. Loin vielä äidille oman tilin, varmuuden vuoksi "lapsen tilin", jotta hän pääsee käyttämään konetta sekoittamatta sitä, sillä siitä hänellä olikin huoli; että saa koneen sekaisin. Ei, äiti, et saa. Minä olen järjestelmänvalvoja ja minun tilini on salasanan takana. Vielä tarvittiin internet-yhteys, ja siihen oli kaksi vaihtoehtoa: kone käyttää minun yhteyttäni tai yritän saada mokkulan toimimaan. Minun yhteyteni nimittäin riitti pihan toiselle puolelle tässä taannoin, kun juniori vei läppärinsä mummulle lainaan pankkikäyntiä varten ja mitä mokkulaan tulee, sitähän en saanut toimimaan mitenkään, kun pari vuotta sitten se tuli kiinteän kylkiäisenä. Vanha 3G-palikka toimi kuin unelma, 4G ei suostunut tekemään mitään.

Koska äiti halusi koneensa (kera pienen tietokonepöydän, joka meillä myöskin oli jäänyt ylimääräiseksi) omaan makuuhuoneeseensa, joka on toisella puolella taloa meidän taloomme ja wlan-purkkiin nähden, kone ei jaksanut ottaa yhteyttä purkkiin, joten minun oli kokeiltava mokkulaa. Jösses. Toimi. Asentui ongelmitta, eikä kysellyt mitään PINejäkään? Outoa. Itse palikka on sama vanha, jonka sain reilut pari vuotta sitten ja joka ei toiminut mitenkään päin, mutta vaikuttaneeko siihen mitenkään se, että liittymäni on tavallaan muuttunut tuossa syyskuun alussa? Edellinen määräaikainen sopimushan loppui ja minulle tehtiin uusi, samanlainen. En tiedä, eikä sillä ole väliäkään, pääasia, että mokkulakin toimii nyt, kun sille on käyttöä. Äiti jo tiedotti, että osaa avata koneen, ottaa yhteyden nettiin ja osaa sulkea koneen, mutta muuten se ei toimi. Ei pääse nettiin, ei pankkiin. Nakitin juniorin eilen tsekkaamaan tilanteen ja ongelman ytimeksi paljastui se, että mummu ei ollut hallinnut paitsi tuplaklikkausta niin oli myös klikkaillut väärästä painikkeesta...

Äidistä tuli mieleen, toissapäivänä kävi asiakas ostamassa adressin ja rahastaessani hän kertoi, että hänen nelikymppinen kummipoikansa oli kuollut. Itku silmässä avautui myös veljestään, jossa oli juuri todettu syöpä, joka oli jo keuhkoissa ja maksassa - että kai se velikin menee ihan kohta. Tuntui hyvältä kertoa hänelle, ettei vielä kannata toivoa heittää ja että äitini, jolla kaksi vuotta sitten todettiin syöpä keuhkoissa, maksassa JA luustossa, elää nyt hyvinkin normaalia elämää. Hoidot ja lääkkeet ovat tehokkaita! Äidin syöpä ei ole parantunut, mutta se on nyt aisoissa, "stabiili". Asiakas oli kovin huojentunut, kysyi vielä, missä äitiäni hoidetaan ja oli ilahtunut kuullessaan, että aivan julkisessa terveydenhoidossa. Hän sanoi kertovansa heti veljelleen tämän ja kannustin vielä, että ei kannata luovuttaa taistelua ennen kuin se on alkanutkaan.


Luulin, ettei minulla ole mitään sanottavaa / kirjoitettavaa /tänäänkään), mutta näemmä erehdyin. *virn*.

Piha ja puutarha alkavat pikkuhiljaa siirtyä kesästä talveen. Kipein sydämin päätin luopua muutamista liian isoksi rehahtaneista huonekasveista, joille ei kertakaikkiaan löydy paikkaa talvella tuvasta, tai löytyy kyllä, mutta sitten ei näe enää ikkunoista ulos. Otin purppurajuorusta ja kiinanruususta pistokkaita kuitenkin, koska molemmilla on tarina, valtavaksi rehahtaneen kultaköynnöksen heitin sinällään menemään, koska siitä minulla on jo olemassa aiemmin otettu "poikanen". Passiflora ja kroton saivat vielä jäädä, tosin passiflorankin leikannen matalaksi jossain vaiheessa. Pelargoneista päätin säästää vain viitisentoista (*köh*) yksilöä ja nekin tulen leikkaamaan mataliksi talvea vasten. Yleensähän ne leikataan vasta keväällä, mutta lopullisen päätöksen leikata ne nyt, kunhan kukinta lakkaa (olin harkinnut sitä jo) tein keskusteltuani erään iäkkään asiakkaan kanssa. Hän oli pelargoniharrastaja ja neuvoi leikkaamaan pelargonit nyt puoleenväliin, jotta vievät vähemmän tilaa ja uusi leikkaus sitten keväällä. Puerton, mårbackan ja scarlet ramblerin jo leikkasin.

Korpikangas siemeneltä tuli sähköpostia jotta nyt ale. Menin sitten katsomaan ja eikun tulppaaneita tilaamaan. Aaaaa. Ei voinut vastustaa niitä. 10 erikoistulppaania hintaan 2,90 euroa, joten siinä vaiheessa, kun menin kassalle, tajusin tilanneeni 80 tulppaania. Onneksi järki voitti ja klikkailin muutamia ostoksia pois niin että minulle tuli vain 40 tulppaania. Nyt pitäisi saada ne vielä multaan, vaikka yhtään ei nappaa puutarhahommat enää tähän aikaan. Kasvimaakin pitäisi kääntää. Kasvihuoneesta kiskoinkin ylös jo chilit, kohta kai saa kiskoa kaiken muunkin. Kaikki ulkokukat hajuherneitä lukuunottamatta ovat jo kompostissa, sillä hajuherneet kukkivat yhä, ja aion sitä paitsi ottaa niistä vielä siemeniä talteen. Olen ottanut jo aika paljon niistä siementä, samoin minulla on ipomeaa, kahta lajia krassia ja tietenkin pelargoneja siemeninä. Ajattelin jaella niitä ystäville yllätyksinä, joten ystävät, jos luette tätä, olkaa sitten yllättyvinänne.

Skannasin muuten isän vanhoja albumeita. Ihania kuvia, suurimmaksi osaksi ihmisistä, joita en tunne / tunnista. Tai siis, isän ja isän - osa albumeista on kyllä ukin ja mummun. Ylimmän kuvan tälläsin tähän siksi, että osa siinä olevista esineistä on minulle hyvinkin tuttuja, esim. kuvan pöytäliina on tällä hetkellä uudenportaan pöydällä ja seinällä oleva pyöreä taulu on salissa. En keksi, mistä huoneesta kuva on, ehkä keskikammarista? Tai ei... ei olekaan. Se taitaa olla salista ja takana oleva  huone on peräkammari. Valokatkaisijan sijainti kertoo paljon, plus että eikö tuolla takana ole ikkuna?

Eikun. Voi olla, ettei kuva ole meiltä ollenkaan, vaan mummun kotoa. No, kumminkin, tuttuja esineitä siinä, tyttöjä en tunnista.


Tässä kuvassa ovat ukki ja mummu syyskuussa 1962, kuva on otettu salista, sen tunnistan. Tuolit ovat äidillä, pöytää ei ole enää, ryijykin on äidillä ja seinällä oleva taulu on minulla. Miksi tämä kuva on erityisen tärkeä, on se, että se on otettu ukin ja mummun täyttäessä 50 vuotta. (Heillähän oli vain 4 päivää ikäeroa). He ovat vanhoja ja arvokkaita. Näyttävätkö tämänpäivän 5-kymppiset tuolta? Eivät näytä.

Tämä vapaapäivä menee varmaan ihmetellessä ja huuhaillessa. En jaksa tehdä oikein mitään, enkä edes viitsi. Juniori pitää palauttaa kaupunkiin, en tiedä, menenkö mukaan vai en. Ei jaksais sitäkään. Pari viikkoa sitten kävinkin miehen kanssa katsomassa leffan "Love and Friendship", olin vähällä nukahtaa, mies ei, kumma kyllä.

Kirjoittaakin tekisi mieli, mutta ei välttämättä oikein runosuoli syki nyt. Pari viikkoa sitten "uhrasin" vapaapäiväni kirjoittamalla pienen... ööö, tuokiokuvan liittyen tulevaan menestysromaaniini (hah) ja nautin suunnattomasti siitä prosessista. Kirjoittamisen mahdollisti paitsi vapaapäivä niin myös se, että minun ei tarvinnut lähteä mihinkään ja että mieskin meni omia menojaan > rauha, yksinäisyys. Odotan aivan mahdottomasti jo pakkolomaani ja mahdollisuutta kirjoittamiseen. Nyt ei vain ole aikaa, eivätkä aika ja inspiraatio aina kohtaa. Joskus se harmittaa, ahdistaa.

Mitä muuta olen tehnyt: käsitöitä ja pelannut WoWia. Edellistä enemmän kuin jälkimmäistä, sillä sain erään projektin päättelemistä vaille valmiiksi ja aloitin jo toisen. WoWia pelaan harvakseltaan, sillä Legion ei ole varsinaisesti vakuuttanut minua, mutta otin kuitenkin lisää peliaikaa. Vanha charmi on kadonnut. Ehkä pitäisi hakea draivia roolipelaamisesta? Se on jäänyt niin lapsipuolen asemaan viime vuosina.

Mitä sanoinkaan nykypäivän 5-kymppisistä? *virn*

Ah joo, talveksi on tarjolla kaikkea ihanaa katsottavaa. Black Sails, Game of Throne, Sleepy Hollow'n kakkoskausikin on katsomatta, samoin Marco Polon, Narcosin...

lauantai 1. lokakuuta 2016

Olen myyjä - ja sen huomaa


Päättyneen työviikon kunniaksi voikin taas avautua myyjän työn huvittavista (joskus myös vittumaisista) puolista. Tai pikemminkin, niistä asiakkaista, joista ei oikein tiedä, pitäisikö heille nauraa vai tirauttaa jonkinlainen itku.

Oma lukunsa on se asiakastyyppi, joka kohtelee myyjää yliolkaisesti, koska myyjä nyt vain on myyjä ja olemassa palvellakseen. No juu, kyllä me siellä kaupassa olemme tosiaankin palvellaksemme, mutta siitä huolimatta olemme ihan oikeita, tuntevia ihmisiä. Ja myyjän roolin ulkopuolella saatamme olla ties mitä sellaista, jota kukaan ei voisi edes kuvitella.

Sitten ovat ne asiakkaat, jotka tahtovat tinkiä. Mikään ei saisi maksaa mitään. Ei siinä mitään, nykyään jopa minä saatan antaakin vähän alennusta, jos asiakas keksii sitä kysyä, riippuen toki siitä, mitä hän on ostamassa. Jos laskun loppusumma on mittava, siitä putoaa hiukan paljon helpommin kuin jos asiakas ostaa vitosen ostoksen ja ryhtyy siitä tinkimään. Mutta ihan varmaa on, että jos tuote on jo valmiiksi alennettu, ei siitä mitään lisäalennuksia enää saa - vaikka ihmeen moni niin kuvitteleekin.

Meillä on tämän viikon ollut jonkinlainen syysale: kaikki monivuotiset puoleen hintaan, syystä että eipähän jää niin paljon tavaraa roudattavaksi talvikorjuun. Sinänsä ihan hyvä ale, sillä sehän tarkoittaa suurinpiirtein esim. että kaksi isoa omenapuuta saa yhden hinnalla - ja omenapuita tänään liikkeessä poikennut rouva Asiakas halusikin. Hän oli jo eilen käynyt kysymässä, että hänen haluamiaan puita oli vielä, ja niitä löytyikin kaksi, jolloin hän sanoi tulevansa tänään ne hakemaan ja maksamaan. Hän jo eilen harmitteli, ettei "se poika" ollut paikalla, hän olisi halunnut asioida pojan kanssa. 33-v. poika ei ollut tänäänkään paikalla, kun hän sitten tuli puitaan hakemaan, joten hänen piti kinuta alennuksensa minulta. Kaksi komeata puuta, yhteensa 35 euroa, mikä innotti rouvan toteamaan, että nämähän lähtee kolmeenkymppiin, eikö totta. No, ei todellakaan lähde. Jos niistä on jo puolet hinnasta pois, enempää ei hintaa pudoteta.

Asiakas: Poika kyllä antaisi kolmeenkymppiin.
Minä: Mutta minä en voi antaa enää yhtään alennusta. Nämä ovat jo puoleen hintaan.
A: Mutta multapussin saan varmasti kaupan päälle.
M: Ei, multasäkki maksaa 4.40 euroa, sitä ei saa kaupan päälle.
A: Mikäs te olette täällä? Omistajan tytär?
M: Kyllä minä olen ihan myyjä.
A: Ja sen kyllä huomaa.
M: *ällistynyt katse*
Asiakas huomaa pomoni.
A: Kukas tuo mies on? Onko hän omistaja?
M: Kyllä on.
A: Minä neuvottelen hänen kanssaan, hän kyllä ymmärtää antaa multapussin kaupan päälle.

Voi sitä riemukasta hetkeä, kun pystyin pomolleni suhauttamaan asiakkaan huomaamatta, että älä anna sille mitään alennusta, saati multasäkkiä, eikä pomoni sitten antanut senttiäkään alennusta. *virn*. Kehui vain jälkeenpäin asennettani olla tiukkana silloin, kun asiakas tahtoo ihan mahdottomia.

Asiakas muuten olisi halunnut myös ruiskutuksen puilleen ilmaiseksi, tai vähintäänkin ruiskun (hän kysyi sanatarkasti näin: "Ja se ruiskukin tietysti maksaa teillä?"), ja kun siinä ei onnistunut, hän kysyi, että voisiko "poika" tuoda puut hänelle kotiin. Pomo totta kai sanoi sen onnistuvan kyllä, mutta kuljetusmaksu meillä on tämän-ja-tämän verran. Asiakas päätyi sitten tunkemaan puut ja multasäkin autoonsa, ja viimeinen vilaus hänestä näkyi marketin parkkipaikalla, jossa hän riiteli miehensä kanssa saksaksi ties mistä.

Tää on niin tätä.

Työkaverini jäi eilen eläkkeelle, ja minun työni jatkuu nyt sitten vuoden loppuun (toivottavasti) säännöllisellä työajalla, jossa työviikkoni on ti-la, su-ma ovat vapaat, ja päivittäinen työaikani on pääsääntöisesti nine to five. Suurinpiirtein, käytännössä siis puoli kymmenestä viiteen, paitsi näin lauantaina tietenkin. Mukavaa, kun näistä voi sopia molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Talvella lomailen tammikuun alusta maaliskuun loppuun, suurinpiirtein, mikä sekin on ihan ookoo.

*huoks* Ah joo, viikonloppu. Ja yksin kotona; juniori lähti tyttöystävän kanssa isolle kirkolle ts. Helsinkiin ja mies puolestaan kaverinsa kanssa Manseen. Hakevat jonkun kassakaapin kaverille sieltä. Minä ajattelin tehdä jonkinlaisen pikasiivouksen ja ottaa sitten hyvin rennosti. Ja huomenna menen / menemme kaiketikin leffaan. Jospa sen Tom Hanksin tähdittämän draaman kävisi katsomassa, kavereiden kanssa.