keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Valvontakameran karua kertomaa


Meillä töissä oli viikonloppuna käynyt rosmoja. Kun kerroin kaverilleni asiasta, hän ilman muuta oletti, että rosmot olivat murtautuneet sisään myymälään ja vieneet esimerkiksi viikon kassan, mutta e-hei toki. Nämä rosvot olivat rosvonneet pihalta pensaita ja köynnöksiä aidan yli kurottelemalla. Vahinko on totta kai rahallinen, mutta eiköhän rosmokaksikko ole kuitenkin se, joka siitä joutuu kalleimman mukaan maksamaan, heti kun poliisi ehtii paikalle hakemaan valvontakameran kuvaaman filminpätkän, josta näkyy koko rosvoustapahtuma, alusta loppuun. Ja näkyy kuulkaa hyvin ja terävästi ihan kaikki, myös itse varkaat todella tunnistettavasti.

Toisaalta tapaus on huvittava. Ei kaksikolla sitten tullut mieleen, että kukkakaupan piha saattaa olla kameravalvottu? Meillä valvonta on jokseenkin aukoton, sillä äkkiseltään en keksi myymälän ulkotiloista yhtäkään kulmaa, johon kamerat eivät ylettyisi, plus sitten myös itse myymälä on valvottu usealla kameralla. Poliisia odotellessa. Onneksi ei ole tämän vakavampaa rikosta tapahtunut, sillä herraties milloin virkavalta ehtii paikalle.


Appi tuli, oli ja lähti taas. Hädintuskin ehdin hänelle päivää sanomaan, vaikka hän viipyikin meillä pari vuorokautta, saapuen maanantaina ja lähtien tänään päivällä jatkamaan matkaa kohti Itä-Suomea. Aina sama laulu; hänen saapumisensa ärsyttää, mutta kuitenkin hänen lähtönsä harmittaa. Olisin halunnut ehtiä juttelemaan hieman enemmän kuin nyt ehdin.

Apella oli kolme syytä, omien sanojensa mukaan, saapua Suomeen. Masennus, sisaren lonkkaleikkaus ja serkun 8-kymppiset. Plus se tosiseikka, että hän ei ehtinyt nauttia Suomen suvesta tänä vuonna lainkaan ja ikävä kotimaahan iski nyt syksyllä. Plus se, minkä olin jo hiukan arvellutkin, että hän etsii itselleen asuntoa Suomesta. Kyllä vain. Hän suunnittelee ostavansa itselleen pienen asunnon, ensin lomakodiksi kesän ajaksi, jolloin hän pitäisi sen vuokralla esim. jollekin opiskelijalle muun ajan, ja myöhemmin kenties peräti vakituiseksi asunnoksi. Ajatus Suomeen palaamisesta alkaa tuntua yhä paremmalta niin että hän tulevaisuudessa olisikin Suomessa taas kirjoilla ja kävisi talvisin lomailemassa Saarella. Ja sitten, viimein, lopullinen jääminen Suomeen, esim. johonkin palvelutaloon.

Tällä hetkellä appi on perinjuurin kyllästynyt koko Saareen. Ei viihdy lainkaan, ei ole mitään tekemistä. Ei jaksa mittailla samoja kivisiä katuja, kaikki on niin pientä, kun saaren päästä päähän ajaa parissa tunnissa. Levoton sielu, kuten poikansakin, sanoisin.

Hän järjesti minulle ylimääräisiä sydämentykytyksiä kertomalla, että aikoo myydä toisen asuntonsa pois - siis juuri SEN, josta piti tulla meidän talvikotimme. Pelästyin, että käykö noin, että hän jättää meille perinnöksi Puerton asunnon sijasta jonkun kämäsen pikku yksiön Lahdesta - en ala mitään. Mainitsin asiasta miehelle, joka tietenkin sanoi isälleen minun tykänneen kyttyrää myyntiajatuksesta. Auts! Pitikö se nyt mennä sanomaan? Aivan kuin tässä nyt kyttäisin jo matkalaukku pakattuna, että koska appi potkaisee tyhjää, vaikka järkevä minä tietää aivan hyvin, että hän saa tehdä omaisuudellaan aivan mitä haluaa. Hän katsoi sitten asiakseen tarkentaa minulle sanomisiaan, kertoen, että ei ole myymässä sitä asuntoa vielä, vaan joskus sitten, ja ostaa tilalle jonkun toisen, mielle sopivamman = uudemman ja pienemmän. Nykyiseen on tulossa luultavasti mittavaa remonttia jossain vaiheessa, ja apen mielestä kivempi meidän olisi asua sitten uudemmassa, remonttivapaassa, minkä ei tarvitsisi olla edes yhtä ydinkeskustassa kuin tämä nykyinen. Juu, ei tarvitse. Huh. Helpotuksen huokaus, saan edelleen unelmoida eläkepäivistä Ikuisen Kevään saarella. Ja voin kertoa, että minulla on siellä kyllä tekemistä! Kun asuu jossain, on ne samat kotihommat paikasta riippumatta... ja en aio kävellä "samoja kivisiä katuja", vaan kipittää lukuisia patikointireittejä. Lukea, kirjoittaa, tehdä käsitöitä... elää.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Mistähän nyt tuulee?


Appiukko soitteli tässä muutama päivä sitten ja kertoi tulevansa Suomeen ihan koht'sillään. Mitäh? Sanoi olevansa korviaan myöten täynnä saarta ja haluavansa tulla kotimaahan, jossa hänellä on myös hoidettavia asioita. Lento laskeutuu tällä (vai ensi?) viikolla ja paluulippua ei ole. Oikeesti: mitäh?

Siis tokihan hän saa tulla ja on tervetullut, mutta ihmettelen suuresti, että mistä tässä nyt on kysymys. Mitä hoidettavia asioita? Hänellä ei ole mitään omaisuutta Suomessa, josta on asunut pois nyt yli 20 vuotta. Sukulaisia ja ystäviä toki, joita hän ei juurikaan ehtinyt nähdä täällä viimeksi ollessaan, sattuneesta syystä. Mieleeni juolahti, liittyisivätkö ne hoidettavat asiat ehkä siihen tosiasiaan, että elämä on rajallinen ja hänenkin on kenties mietittävä, missä viimeiset vuotensa viettää. Muistan hänen joskus puhuneen siitä, että haluaa ehkä tulla takaisin Suomeen vanhoilla päivillään, koska täällä vanhustenhoidon taso on parempaa kuin hänen nykyisessä kotimaassaan. Mene ja tiedä. Yllätys tämä vierailu, jonka päättymisajankohta on avoin, on kyllä, varsinkin ottaen huomioon vuodenajan.

Mies sai eilen viimeinkin paperit "sisään" eläkeasiassa. Nyt sitten jännätään, tuleeko taas hylky vai joko hänet katsottaisiin kyvyttömäksi tekemään kuorma-autohommia (ja mitään muutakaan). Selkeyttäisi elämää todella paljon, jos ei enää tarvitsisi roikkua siinä löysässä hirressä, missä hän on roikkunut kohta viisi vuotta, ollessaan kortistossa sairaslomalaisena. Ei tarvitsisi tehdä selkoa siitä, miten on päivänsä viettänyt ja mitä tehnyt työllistyäkseen. Ja toki toivon, että eläke olisi edes hitusen isompi kuin Kelan työvoimatuki, jota hän tällä hetkellä "nauttii".

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Ehkä pikkuisen väärässä kehossa yhä aina vaan


Eilen koin mitä miellyttävimmän yllätyksen, kun kysyin pomolta ensi viikon työvuoroista ja hän varovasti kysyi, voisinko sittenkin tulla töihin lauantaina, vaikka minulla pitäisikin silloin olla vapaapäivä ja niin ikään kolmen vapaan putki. Kyllähän se minulle sopi, sillä lauantait ovat ihan viikon parhaita päiviä - yleensä työpäivän pituus on vain kuusi tuntia ja lisäksi asiakkaita riittää usein muidenkin päivien edestä. Pomo kysyi, milloin haluaisin pitää viikon toisen vapaapäiväni ja ilmoitin heti, että maanantaina. Käy. Jei! Tämän viikonlopun sunnuntaivapaa muuttui siis täysimittaiseksi kahden päivän vapaaksi. Jipijaijee.

Syy, miksi pomo toivoi minun vaihtavan lauantaivapaani joksikin toiseksi, oli se, että molemmat floristit ovat vapaalla silloin ja hän toivoi, omien sanojensa mukaan, että silloin olisi töissä joku, "joka osaa tehdä töitä". Wot? Kiitos, otin kehuna. Ja ihan syystäkin. Olen taas NIIN tyytyväinen itseeni työelämässä, ettei tosikaan.

Mutta siitä huolimatta, voisihan sitä päästä jo välillä lomallekin. Voisi lepuuttaa päätä ja mieltä, ja parasta olisi, kun voisi olla ihan yksin. Kaipaan kiireettömiä aamuja, kun kukaan muu ei ole vielä hereillä moneen tuntiin, rauhaa ja yksinäisyyttä. Työssä kohtaan ihmisiä ja kun tulee kotiin, täälläkin on yksi, jolla on vahva läsnäolo. Viikonloppuisin on juniorikin jaloissa pyörimässä, eikä omaa rauhaa ole kovinkaan paljon. Tänäänkin tarkoitukseni oli istahtaa päivittämään blogiani ja pari tuntia sitten, mutta päivitä siinä sitten, kun mies hyörii koko ajan jaloissa ja kurkkii olan yli, mitä teen.

Miehestä puheenollen, lääkärinlausunto tuli viimeinkin. Se oli päivätty 7.9, ja muistaakseni kaksi päivää siitä mies oli käynyt sitä terv.keskuksesta kysymässä, ja hänelle oli sanottu, että se on ehditty postittaa. Mies kyseli sen perään uudemman kerran, kun sitä ei ollut tullut, ja hänelle sanottiin, että 8.9 on postitettu. Kirje saapui viimein pari päivää sitten, ja postileimasta näkyi, että se oli oikeasti pistetty postiin vasta sen jälkeen, kun mies oli sen perään toistamiseen kysellyt. Mahtavaa toimintaa terveyskeskukselta. No, pääasia, että todistus on nyt täällä, ja tiistaina mies menee sen keralla kolmannen kerran eläkeneuvojan pakeille. Ehkä nyt saisimme asiat viimeinkin eteenpäin! Loppuisi se löysässä hirressä roikkuminen työllistymisen osalta.

Todistuksen mukaan miehen työkykyyn vaikuttavat: COPD, metabolinen syndrooma, diabetes mellitus, hypacusis combitana l.a, määrittämätön ahdistuneisuushäiriö ja määrittämätön aikuisiän persoonallisuus- ja käytöshäiriö. Hämmästyn suuresti, jos kela ja vakuutusyhtiön lääkärit yhä ovat sitä mieltä, että häntä ei vaivaa yhtään mikään. Töihin vaan. Siitäkin  huolimatta, että omalääkärin mielestä edes ammatilliseen kuntoutukseen tai uudelleenkoulutukseen ei ole edellytyksiä.

Ah, mutta joo, voisin tehdä miehestä vielä yhden diagnoosin: sänkypelko, eli kammotus petimus. Aiemmin, jo varmaan pari vuotta sitten, minä huolsin myös miehen sängyn ts. vaihdoin puhtaat lakanat siinä missä itselle ja juniorillekin, mutta lopulta hermostuin siihen, ettei hän viitsinyt itse edes pedata petiään, ei suoristaa petauspatjaa tai oikaista yös aikana rypistyneitä lakanoita, ja lopetin tämän palvelun hänen osaltaan. Lakanat vimppaan toki koneeseen, jos ne sinne asti jotenkin hankkiutuvat. Nyt sitten mies on laistanut siinäkin. Joskus alkukesästä hän vaihdatti juniorilla (! kyllä) lakanat, sittemmin hän kai aikoi vaihtaa ne itse ja onnistui kiskomaan pussilakanan täkin päältä ja koneeseen - mutta siihen se sitten jäi. Hän siirtyi nukkumaan päiväpeiton päällä lakanaton täkki peittonaan silloin, milloin nyt peittoa tarvitsi, minkä ansiosta hänellä on nyt likainen täkki ja riekaleiksi revennyt päiväpeitto. Eilen hän, ihme kyllä, muilutti sitten aluslakanan ja tyynyliinat pesuun ja ilmoitti palaavansa sivistyneeseen käytäntöön, mitä tulee nukkumiseen, mutta pahoin pelkään, että hän nukkuu tästä lähtien sitten kokonaan ilman lakanoita, koska ei ilmeisesti jostain syystä kertakaikkiaan kykene niitä paikoilleen laittamaan. Siis oikeasti. Hän on eilisestä asti varovasti tiedustellut minulta, josko voisin pedata hänen petinsä - no, en voi. Josko edes lakanat hänelle katsoisin. En katso.  Jotain rajaa, olen vaimo, enkä äiti. Juniorikin on jo pitkään itse huolehtinut omat lakanansa, joten on kumma, jos ei 46-vuotias äijä sitä saa tehdyksi.


Minä itse eilen tuhmasti vaihdoin omat lakanani, itse. Nimittäin mies lähti naapureille juoppokuskiksi ja minä keksin sillä välin lämmittää saunan, ihan vain itselleni ja saunoa kaikessa rauhassa, aivan yksin. Sitten hyvää ruokaa ja illan päätteeksi potkähdys puhtaisiin lakanoihin. Ihanaa. Koirat päästin johonkin aikaan pihalle ja jatkoin nukkumistani aina yhdeksään asti, katsellen unia, jotka jättivät minulle haikean, hieman eksyneen olon.

Näin unta, että jollakin tuttavallani (?) oli tarjota, tai pikemminkin myydä jotain lääkettä, eräänlaista hormonia, joka muutti käyttäjänsä sukupuolen toiseksi. Otin sitä, muutuin mieheksi, ja oloni oli varmaan parempi kuin koskaan. Nautin vartalostani ja siitä, että muut näkivät sen samoin kuin minä itse. Tunsin olevani siinä kotonani, kokonainen, peilikuva vastasi sitä, miten itseni tunsin sisäisesti, ja kun hormonin vaikutus alkoi haihtua, halusin toisen annoksen pitkittääkseni olotilaa mahdollisimman kauan.

Tosin siinä vaiheessa vilkas mielikuvitukseni astui peliin: minun piti tavata diilerini (?) naapurin kasvimaalla, mutta ennen kuin ehdin ostaa häneltä mitään, päätin olla tekemättä kauppoja hänen kanssaan, koska olin aivan varma, että kyseessä on ansa. Palasin kotiin, pelkissä miehisissä alushousuissa (minulla oli muuten varsin komea vartalo...), eikä aikaakaan, kun poliisit olivat oven takana kolkuttelemassa, eikä kyseessä suinkaan ollut kotimainen poliisi, vaan amerikkalainen. Minut ja kaikki muut (ketkä kaikki? no idea) pidätettiin, mutta minut ainoana iskettiin käsirautoihin, tosin poliisit olivat kovasti ystävällisiä minua kohtaan ja taisivat siinä vähän pahoitellakin asiaa.

Mutta se tunne, kun näin itseni samaan aikaan itseni ulkopuolelta ja olin kuitenkin omassa miehisessä kropassani - se tyytyväisyys, että viimeinkin näytin siltä, miltä minun pitikin näyttää. Se ei oikeasti ole koskaan mahdollista, enkä ole niin hukassa itseni kanssa, että edes harkitsisin sukupuolenkorjausta millään tasolla, mutta se on tunne, joka ei varmastikaan koskaan häviä mihinkään. Ja siksi, jos lukee kirjoittamiani tarinoita, vaikkapa tätä, mitä edelleen kirjoitan kirjoitettuani kohta kai parituhatta sivua, älkää etsikö minua yhdestäkään naispuolisesta henkilöstä. Minun alter egoni ei ole Katiana, eikä edes Diadiamina, ei Haria, ei edes Thuya. Ihan joku muu.

Ajatus rintojen pienennyksestä velloo päässäni yhä voimakkaampana. Alan saada tarpeekseni, ja kun ystävänikin sai pienennyksen ihan julkisella puolella pienemmillä lolloilla kuin minun, niin ehkä, kenties, toiveeni pienennyksestä saattaisi olla toteutettavissa. Varsinkin nyt, kun lienen laihtunut kymmenisen kiloa, enkä varmasti grammaakaan rinnoista. Väsyttää niin perkeleesti, kun ei ikinä ole hyvä olla. Ei yksiäkään kunnollisia rintaliivejä, kun mikään ei oikeasti tue tarpeeksi, vaikka kuinka luvataan. Nousee ylös selästä, tai kaarituki painaa tai tai tai. Ei perkele. Ja joo, leikkaisipa joku ne pois kokonaan, en panisi pahakseni. Mutta eivät taida niin radikaaliin toimenpiteeseen ryhtyä?

tiistai 13. syyskuuta 2016

Syksyä kohti


Luin jostain, että saadaan lämmin syksy, ja ainakin kohta jo puoliväliinsä ehtinyt syyskuu on näyttänyt ehdottomasti parhaita puoliaan sen suhteen. Lukuunottamatta - tietenkin - viime lauantaita, jolloin oli sadonkorjuujuhla ja esimerkiksi eilisen kaltainen ihanan aurinkoinen ja lämmin päivä olisi ollut enemmän kuin suotava. Sunnuntaista puhumattakaan! Oli oikeasti kesäinen päivä, ja omenoita hakemaan tullut kaveri ihmetteli suuresti, olinko sekaisin, koska kuljin pihalla paljain jaloin. No daa? Mittari näytti +22C tai sinne päin ja aurinko porotti lähes helteisesti.

Mutta kyllä se syksy sieltä tulee, ennemmin tai myöhemmin. Nyt viikonloppuna, ja siis myös eilen, joka ei varsinaisesti ollut viikonloppua, mutta minun viikonloppuani kylläkin.... niin, viikonloppuna järkkäsin taloa pikkuhiljaa syksy-/talvikuntoon. Toin tupaan jokseenkin kaikki ne pelargonit, jotka haluan ainakin yrittää säilyttää talven yli (en ole vielä päättänyt, mitä teen kirjavalehtisille), samoin kuin toin tupaan lähes kaikki isot viherkasvit, joista en yritä päästä eroon. Osasta yritän, siitä yksinkertaisesta syystä, että ne eivät mahdu yhtään mihinkään. Jättiläisiksi kasvaneet purppurajuoru, kultaköynnös ja kiinanruusu saavat mennä, siitäkin huolimatta, että ihan sydämeen sattuu ajatuskin luopua varmaan 30 vuotta vanhasta kiinanruusustani. En vain jaksa katsella sitä tuvan nurkassa enää yhtäkään talvea. On niin hankalaa, kun talossa on käytännössä vain yksi huone, jossa on valoa riittävästi kasvien selvitä. Jos kaverini, jolle niitä tyrkytin, ei ota niitä, heitän pois. En nyt tietenkään ihan kokonaan! Ei sentään. Keittiössä minulla on pieni kultaköynnös ja purppurajuorusta sekä kiinanruususta leikkasin pistokkaita juurtumaan. Mutta jättimäisille emokaseille sanon nyt näkemiin - siiheksi kunnes niiden poikaset kasvavat samanlaisiksi rotjakkeiksi, jotka saavat minut habituksellaan hulluuden partaalle.

Pelargoneista olen ottanut siemeniä talteen, samoin krasseista... hajuherneet saavat vielä vähän aikaa "kypsyä". Kasvihuoneesta kaivoin kurkut ylös ja istutin tilalle pelargoneja, saavat kukkia siellä kuolemaansa asti - siis sellaiset pelargonit, joita en halua talvettaa. Talvetukseen pääsivät pinkit ja muutama kaunein valkoinen, sekä punainen ruusunnuppu, joka on ihan omanlaisensa. Tuvan ikkunat ovatkin nyt kauniit, pinkkinä kukkamerenä.


Päivä tai kaksi sen jälkeen, kun olin sopinut pomon kanssa uudesta työvuorostani, hän kysyi, josko tulisin tämän viikon iltavuoroon. Ei hyvää päivää. No, sama se. Ymmärrän toki, miksi tämä järjestely (sairaslomia, lomia), mutta mielenkiinnolla odotan ensi viikkoa, että mikähän minun päivittäinen työaikani silloin on. Ja muutenkin, miten mahtaa elämä, lähinnä siis työelämä, mennä tämän syyskuun jälkeen. En osaa edes aavistaa tai arvata. Eräs työntekijämme on ilmeisesti oikeasti nyt jäämässä pois; hän sanoi siitä minulle (aikaa perheelle ja ystäville, viimeinkin) ja sanoi, ettei ollut vielä sanonut pomolle, ettei aio enää tulla töihin edes jouluksi, mutta sanoi tai ei sanonut, niin se tietää muutoksia meidän muiden työelämään. jollain tasolla.

Huomasin viime viikolla, että minun asenteeni on totisesti aivan toista kuin kokoaikaisten työntekijöidemme. En osaa stressata sillä tavoin Asioista, enkä myöskään suostu tuntemaan pienintäkään omatunnonpistosta siitä, että otan sen, mikä minulle kuuluu. Että jos minun pitäisi mennä lääkäriin kesken työpäivän, en ihan oikeasti pelkäisi sanoa siitä pomolle niin paljon, että tulisi melkein itku, ja jos tietäisin jääväni sairaslomalle, en pyytelisi sitä anteeksi. En ota itseeni pomon murinaa - toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. En myöskään pidä työtäni, tai yhtään mitään muutakaan työtä, niin tärkeänä, etten voisi jättää sitä, jos tuntisin, että minua kohdellaan väärin tai jos en viihtyisi. Tuntuu hassulta, että minulle selitetään, kuinka tämä työ on tärkeä rahan takia, kun uskon tietäväni, ettei ko. ihminen varmasti osaa edes kuvitella, miten pitkälle minä olen venynyt rahattomuudessani ja selvinnyt. Mutta mitäpä sitä, sanon vain "jaa joo, onhan se niinkin" ja mennä porhallan eteenpäin valitsemllani tiellä.

Sillä loppujen lopuksi, elämä on edelleenkin niitä valintoja. Sinä voit valita työn, josta et pidä ja uskotella itsellesi, ettet selviäisi elämästä ilman sen tuomia tuloja TAI sinä voit olla rohkea, uskaltaa ja heittäytyä. Tee vaan, kokeile vaan. *virn*. Elämä kantaa, oikeasti.

Ah joo, miehen eläkeasia ei ole edennyt yhtään mihinkään. Hänhän kävi pari viikkoa sitten vielä kertaalleen omalääkärillä, joka kirjoitti viimeinkin lausunnon, että katsoo miehen olevan toistaiseksi työkyvytön, ja mies sopi, että hakee tarvitsemansa b-lausunnon terv.keskuksesta seuraavana päivänä. Mies meni sitä hakemaan ja hänelle sanottiin, että se on laitettu postiin. No, kiva. Nyt se posti on ollut matkalla... äkkiseltään laskien 12 päivää. Kauan kestää tulla yksi kirje 20 kilsan matkan. Mies sitä muutaman kerran on kysellyt, mutta tietenkään terv.keskuksessa ei tiedetä mistään mitään.

torstai 8. syyskuuta 2016

Tyytyväisyys taattu


Uuden koneen asennus oli huomattavasti helpompi prosessi kuin olisin voinut kuvitellakaan. Sain lähetettyä vanhasta kaiken mielestäni säilyttämisen arvoisen pilvipalvelimeen, joka yllättäen ei täyttynytkään kaikesta siitä sälästä (kuvista), vaan vielä jäi muutama prosentti tilaakin. Tosin tarjolla on yhä tätä Googlen tarjoamaa pilvitilaa ja taisin saada koneen mukana peräti 100 megaa (?) tilaa tuolla jossain. Perehtynen joskus.

Mutta siis uuden koneen asennus - jee, helppo nakki. Piuhat kiinni ja siinä se. Suurin pelotus siitä, etteivät vanhat laitteet ehkä enää pelittäisi uuden koneen kanssa, oli onneksi aivan aiheeton. Tokihan jouduin etsimään yhteensopivat ajurit, mutta se onnistui helposti laitevalmistajan sivuilta ja ne koneeseen asennettuani itse laitteen asennus ei vaatinut muuta kuin sen yhdistämistä koneeseen ja muutaman klikkauksen. Olin ihan hirmuisen tyytyväinen. Näyttö on ikivanha, mutta sekin pelittää uuden koneen kanssa yhä hyvin.

Suurin hämmästys oli ehkä se tosiseikka, että käyttöjärjestelmälle on tehty jotain sitten viime näkemän. Muistan, kuinka suuren ärsytyksen minussa vuosi sitten aiheutti uuden koneeni työpöytänäkymä - kun sitä ei ollut lainkaan, vaan sen tilalla oli kummallinen puhelimesta tuttu näkymä ruutuineen. Koin se tavattoman ärsyttäväksi, siitäkin huolimatta, että jotain kautta siitä pääsi perinteiseen työpöytänäkymään kyllä. Olin nyt tämän Asukseni kanssa valmistautunut kohtaamaan saman, kaamean näkymän, ja olin päättänyt kestää sen kuin mies (tai jotain), mutta haa. Kone avautui työpöytänäkymään. Työpöydällä oli siinä vaiheessa yksi ainoa kuvake - roskakori -, mutta tässä viikon aikana niitä on toki tullut lisää. Tulikettu, Ukkoslintu... Battle.net, toimisto-ohjelma, kuvankäsittelyohjelma. En aikuisten-oikeasti halua kymmeniä kuvakkeita työpöydälleni, saati että sen pitäisi näyttää samalta kuin puhelimeni näyttö. Olen vanhanaikainen, en käytä suurinta osaa puhelimenkaan sovelluksista. Työn myötä netin käyttö on muutenkin vähentynyt varmaan 80%, ei ole aikaa eikä kiinnostustakaan.

Summa summarun, olen ihan hirmuisen tyytyväinen ostokseeni tällä kertaa. Myös sen ominaisuuksiin siinä tarkoituksessa, johon sen rehellisesti sanottuna ostin. Pyysin junioria tuomaan minulle kaupungista fyysisen kopion Legionista, mutta sitä ei löytynyt CM:sta ja juniori ei omien sanojensa mukaan halunnut lähteä rämpimään aukirevittyjen katujen yli Puolenkuun Peleihin, joten hän ei tuonut minulle himoitsemaani lättyä. Latasin sen sitten digikopiona, hinta sama. Mistä tulikin mieleeni huolestus, jonka koin ihmetellessäni, miten saan WoWin vanhasta koneesta uuteen - että pitääkö ladata levykkeiltä vai miten, mutta haaah, sekin kävi helposti. Kirjauduin tililleni ja klikkasin "reinstall" ja jo noin kymmenen minuutin päästä olin jo Azerothissa. Tosin siihen, että kaikki oli latautunut, meni varmaan puoli vuorokautta, mutta siellä on nyt. Myös Legion. Hienosti pelittää. Laskun eka eräkin tuli, äiti toi sen minulle ja maksoin samantien pois.

Peliaika on hieman kortilla, joten vielä en sano mitään itse Legionista, paitsi että voi apua, mitä olivat tehneet hunterille. En lainkaan pidä muutoksista, mutta ehkä minä totun siihen, että jos en halua olla melee hunter, on pakko jättää survival taakse ja olla suosiolla sitten beast master.


Työvuoroihini tuli jonkinverran muutoksia tässä syksyn tullessa: pomo kysyi eilen, josko minulle sopisi aamu-/iltavuoron sijasta vakaa ysistä viiteen-malli ja koska minulla ei ollut mitään sitä vastaankaan, sanoin sen toki sopivan. Ja koska työaikani sai olla suurinpiirtein tuo ja sain itse valita mikä näissä rajoissa eniten miellytti, päädyin siihen, että työpäiväni ovat tästä lähtien klo 9.30 - 17.00, koska meillähän työpäivän pituus on juuri se, mistä meille maksetaankin, 7,5 tuntia. Toisaalta hiukan harmittaa, että enää ei ole aamuvuoroja, jotka päättyvät jo klo 16.15, mutta pitää muistaa vastapainona, että myöskään ei ole vuoroja, jotka alkavat klo 8.45.

Toissailtana olin pomon kanssa Helsingissä. Se oli pitkä päivä, ensin täysimittainen duunipäivä ja sitten Helsinkiin, jonne ajaa puolitoista tuntia suuntaansa, plus siihen se kolme tuntia, jotka istuimme katselemassa floristimestarin havaintoesitystä. Pysyimme hereillä *virn*. Minulle parasta antia oli varmasti entisen opettajani tapaaminen ko. tapahtumassa. Toivoinkin hänen ilmestyvän sinne, jotta pääsisin leuhottamaan sitä tosiasiaa, että olin jäänyt alalle, työllistynyt ja rrrrrrakastin työtäni. Hän oli iloinen puolestani ja kysyi pilke silmäkulmassa: "Milloin tulet takaisin kouluun?" En luvannut tulla ainakaan ihan heti ja sanoin, ettei ole suunnitelmissa, kuten ei olekaan. Ajatuksellahan olen kyllä leikitellyt, mutta enpä sitten enempää.

perjantai 2. syyskuuta 2016

Viimeinen päivitys kenties


Nimittäin tältä vanhalta koneelta, hah haa. Olenpas minä nyt dramaattinen.
Uusi kone saapui jo alkuviikosta ja kävin sen heti seuraavana päivänä hakemassa, ensimmäisen osamaksueränkin olen ehtinyt jo maksaa pois, mutta itse kone nököttää vielä tuossa vieressä lattialla suojamuoveissaan. Olen lähestulkoon epätoivon vimmalla yrittänyt käydä läpi, mitä vanhassa koneessa on säilytettävää ja pilvipalvelimeen lähetettävää, mikä taas joutaa jäädä koneeseen ja mennä kaatopaikalle. Sillä kyllä, en aio jättää vanhaa nurkkiin kuljeksimaan, saa painua kierrätyskeskukseen asap.

Kauhulla odotan sitä hetkeä, kun pitää uuteen koneeseen liittää kaikki vanhat laitteet (skanneri, tulostin), eivätkä ne tietenkään käy siihen. Tuttu tunne siltä ajalta, kun ostin nykyisen masiinani, eikä Vista tuntenut tai tunnistanut yhtään mitään, eikä yhteensopivia ajureita löytynyt. Krääh. Katsotaan nyt, miten akan käy.

Akka pääsi tällä viikolla jälleen filmille, sillä meillä kävi töissä väkeä jonkin.... ää, kouluprojektin tiimoilta. Oli opettaja ja kuvaaja, jotka haastattelivat pomoa todella pitkään, aiheena oli yrittäjyys ja se tosiasia, että hän oli ollut alalla aikasta kauan. Halusivat sitten haastatella meitä "tyttöjä", eikä minulla ollut mitään sitä vastaan, että minua haastateltiin koskien sitä, miten olen alalle tullut ja millaista on olla alalla. Tieni kukkakaupantädiksi on kuitenkin ollut omanlaisensa, ei se tavanomaisin.

Haastattelun jälkeen ope kysyi, voiko hän ehkä käyttää juuri kuvattua materiaalia omassa projektissaan: hän opettaa kaupallista alaa ja on kaivannut kovasti jotain materiaalia siitä, miten tärkeitä vuorovaikutustaidot ovat tässä työssä. Sellaista materiaalia ei ole, ja kuinka ollakaan, minä satuin puhumaan asiasta haastattelussani, ottaen esille tärkeitä pointteja. Lisäksi olin hänen mukaansa "todella luonteva". Öhöm. No, mikä ettei.

Eilen oli palkkapäivä, aah ja iih. Elokuun viimeinen viikko mentiin kyllä melkein sammutetuin lyhdyin, mitä tuli rahatilanteeseen, jouduin jopa käyttämään äidin korttia saadakseni bensaa ja töissä oli eväänä pelkkää leipää. Nyt saa taas leivälle lihaa, ja eilen villiinnyinkin käymään pizzerian kautta työpäivän jälkeen. Edes jotain palkintoa itsellekin siitä, että raadan töitä ja eräs toinen henkilö laittaa perheen kaikki rahat omiin hömpötyksiinsä. Nyt laitan kukkaronnyörit niin tiukalle, että soi. Mitä nyt käyn jossain vaiheessa ostamassa itselleni Legionin. Sehän se suurin syy oikeastaan oli, miksi keksin tarvitsevani uuden tietokoneen... haa.

Minulla onkin taas kaksi kertaa kaksipäiväinen viikonloppu edessä, mikä on mukavaa. Normistihan tänä viikonloppuna olisi ollut vain vapaa sunnuntai, nyt on sekä sunnuntai että maanantai. Ja tiistaina Helsinkiin luennolle, kivaa.