perjantai 26. elokuuta 2016

Miksi myyjää saa kähmiä?


En muistanutkaan eilen ihmetellä erästä ilmiötä,johon kukkakaupanmyyjänä olen törmännyt ihan kotimaisten miesten taholta: kukkakaupanmyyjää saa vapaasti kähmiä. Se iloisesti hymyilevä tyttö (joo-o) ei ole moksiskaan, jos hän tulee auttamaan korttien valinnassa ja minä tässä asiakkaana kietaisen käteni hänen hartioidensa ympäri. Tai jos myyjätär auttaa valitsemaan omenapuuta, silloin voi tulla lähelle ja rutistaa kainaloon. Ei mitään väliä, että myyjä on aikuinen nainen, naimisissa (joo-o, on sillä sormus) ja että myyjällä kaiken järjen mukaan pitäisi olla oikeus fyysiseen koskemattomuuteen siinä missä muillakin, oikeastaan jopa enemmänkin, koska hän myyjänä tekee työtään. Mitä todennäköisemmin myyjä ei ole kaupassa viihdyttämässä asiakkaita tai siksi, että häntä saisi kähmiä.

Sillä sitä se on ja siltä se tuntuu: kähmimiseltä, kun täysin vieras mies tulee (tai vaikka tulisi tutumpikin) ja äkkiä rutistaa tuttavallisesti. Miten kukaan urospuolinen voi edes kuvitella, että se on muka ihan ookoo? Ei kenelläkään tulisi varmaan mieleenkään tunkea itseään S-marketissa kassahihnan tuolle puolen ja kiskaista myyjä kainaloonsa, miksi sellainen tulee mieleen kukkakaupassa? Varsinaisiin törkeyksiin en ole törmännyt, siis sanallisiin - kukaan ei ole ehdotellut mitään tai sanonut jotain seksististä, lukuunottamatta jotain tosi typeriä vitsejä, kuten vaikka että mitä puutarhuri sanoi - "Multa tuli" (hahhahhaa. no olipa hauskaa), mutta jokusen kerran on fyysiseen koskemattomuuteen kajottu muka leikillisesti, tuttavallisesti, mikä tahansa sillä nyt onkaan sitten tarkoitus ollut. Eikä se mielestäni ole lainkaan oikein. Eikä to-del-la-kaan miellyttävää.

Jos ja kun minä koen fyysisen lähentelyn epämiellyttävänä, saatan vain kuvitella, miten epämiellyttävää se on henkilöstä, joka on minua herkempi.

Mutta perjantai. Tänään juniori tulee vain piipahtamaan kotona, sillä taas kutsuu viikonloppuleiri. Saan olla siis miehen kanssa ihan kahdestaan kaksi kokonaista päivää. Hui.

torstai 25. elokuuta 2016

Asiakaspalvelun juhlaa


Ensimmäisen kerran työasiat tulivat kunnolla uniin, joskin aika oudosti johonkin todellisuuden tuolle puolen vääntyneinä. Unessa pomoni "Matti" pyysi minua hoitamaan hautauksen, ja siis nimenomaan juurikin hautauksen. Hän oli hoitanut vainajan hautausmaalle, avonaisen haudan ääreen ja jätti minun harteilleni vainajan hoitamisen siitä eteenpäin. Vainaja oli laitettu pahviarkkuun, tai pikemminkin isoon pahvilaatikkoon, joka oli sentään suljettu. Jostain syystä lähdin puuhastelemaan kokonaan muuta ja unohdin, että minun piti hoidella vainaja maanpoveen, ja muistin asian vasta paljon myöhemmin. Pelästyin, koska olin varma, että Matti olisi minulle vihainen. Kiirehdin takaisin hautausmaalle, jossa odotti paitsi Matti niin myös hyvin märkä pahviarkku, koska oli alkanut sataa ja se oli kastunut oikein kunnolla. Yllättäen Matti ei ollut lainkaan vihainen unohduksestani, vaan otti puukon ja alkoi iskeä reikiä arkun kanteen, ja käänsi sitten arkun ylösalaisin ja ravisteli sitä, jotta sisään valunut vesi pääsisi pois.

Mitä sitten tapahtui, sitä en enää muista, mutta voin kertoa, että en ole hetkeen katsellut yösydännä jotain noin hullua.

Ja ei, vaikka olenkin töissä hautaustoimistossa, en työssäni ole tekemisissä vainajien kanssa. Omaisten kyllä, mutta en vainajien.

Työssäni tapaa kyllä kaikenlaista elävääkin viheltäjää, toisinaan yli oman tarpeen. Viime viikolla meille soitti nainen, joka ei ollut millään uskoa soittaneensa väärään liikkeeseen, vaan selitti yhä uudestaan ja uudestaan asiansa, haluamatta kuulla tai ymmärtää, ettei hänen tilauksensa ollut häntä odottamassa meidän liikkeessämme. Asian tajuamisen sijasta hän tulistui oikein tosissaan ja käski hänen kanssaan puhelimessa keskustellutta myyjää olemaan HILJAA ja kuuntelemaan. Kun hän viimein ymmärsi soittaneensa väärään liikkeeseen, hän vain katkaisi puhelun, hyvästelemättä tai pyytämättä anteeksi.

Tänään puolestani jäin ihmettelemään asiakasta, joka olisi halunnut tilata 30 tietynväristä ruusua. Hänellä oli mukana pieni vaasi, johon oli tarkoitus tulla ruusu, siis yksi per vaasi. Esittelin hänelle ruusuja ja hintoja, ja kerroin, että jos hän haluaa ensi viikon lauantaiksi juuri tätä väriä, hänen on tehtävä sitova tilaus viimeistään tiistaina, jotta ehdimme hankkia ko. kukkia. Hän ihmetteli ja kyseli ja soitti tyttärelleen ja otti valokuvan ruusuista, joita näytin ja kysyi sen tuhanteen kertaan, kuinka isoksi tämä ruusu aukeaa. Kerroin tuhanteen kertaan, että en mitenkään voi taata, että se aukeaa tuosta yhtään mihinkään, ja että jos hän haluaa ison, avonaisen ruusun, hänen on sitten tilattava näitä isoja tästä tai tästä. Hän lupasi miettiä ja tulla uudelleen - ja sitten hän olikin kymmenen minuutin päästä uudelleen myymälässä jahkaamassa samaa asiaa. Kysyi taas niistä ruusuista, aukeneeko ne (en edelleenkään voinut luvata niiden aukeavan yhtään mihinkään) ja soitti taas tyttärelleen. Kiitin luojaani mielessäni, että työvuoroni loppui ja saatoin jättää hänet työkaverin harteille -  - ja vasta sitten kuulin, että ko. asiakas oli edellisenä päivänä käynyt jahkaamassa täsmälleen samaa asiaa! Ja oli jo tilannut / varannut 30 ruusua. Mitä hittoa? Minun kanssani hän käyttäytyi aivan kuin olisi ensimmäistä kertaa asialla, vaikka hän oli kuulemma käynyt itse asiassa jo KAKSI kertaa sitä jahkaamassa. Kuvittelikohan hän asian muuttuvan, jos hän käy läpi kaikki myyjät? Että kun pomo ei lupaa, että hänen toivomansa ruusu aukenisi isoksi, niin minä pystyisin sen lupaamaan?

Aaaaaa. Eih.

No, enivei, tilasin sitten uuden tietokoneen. Perus-pelikoneen. Pitäisi siirtää tiedostot tästä vanhasta jotenkin johonkin, valokuvat olen jo siirtänyt OneDriveen, mutta se alkaa olla täynnä, sillä sitä pienennettiin hiljattain 15 jostain-tilavuudesta vain viiteen. Hiffasin, että Gmailissa on 15 jotain-tilavuutta (en minä muista, onko se nyt megaa vai gigaa vai mitä), joten saanen sinne mahtumaan kaiken sen sälän, jonka haluan säilyttää valokuvien lisäksi.

Väsyttää. Huomenna on perjantai, thank god.

maanantai 22. elokuuta 2016

Aika rientää, kun on kaunis


Tähyän jo kovasti kohti perjantaita, jolloin minulla alkaa pitkästä aikaa kolmen päivän vapaa... touhua ja tohinaa on ollut siinä määrin, että todellakin tarvitsen nyt kunnollisen hengähdystauon, tai pikemminkin; muutaman päivän pistää kotia järjestykseen. Vapaat maanantait ovat olleet jokseenkin ohjelmallisia niin, ettei itselle - tai siis kodille - ole jäänyt juurikaan aikaa. On ollut pankkiasioiden hoitamista ja muuta juoksemista ties mnkä asian takia. Plääh.

Niin, se pankkiasia..! Päätin olla ilkeänsuloinen ja marssin viikko sitten pankkiin, mukanani niin passini, valtakirjani ja perukirjakin, plus pitopalvelun lasku, mutta en ottanut esille muuta kuin passin ja sukulaismiehen viimeisimmän tiliotteen ja esitin ne kassalla kysäisten, pitikö tiliotteen saldo yhä paikkansa. Kassavirkailija totesi, että näin oli, jolloin sanoin nostavani sieltä summan X käteisenä. Arvatkaapa mitä virkailija minulta siinä vaiheessa vaati? Tietoa siitä, millaisina seteleinä summan haluan.
Kyllä vain. Hän EI kysynyt perukirjaa, ei valtakirjaa, ei yhtään mitään muuta kuin millaisia seteleitä haluan.
Ilmoitin haluavani sellaisia-ja-sellaisia seteleitä ja pyysin kirjaamaan noston kohdalle merkinnän "Muistotilaisuuteen", minkä virkailija tekikin, latoi setelit tiskiin ja asiointikäynti oli sitä myötä ohi.

Siis oikeesti nyt. MIKSI minulta ei kysytty mitään? Ei voi olla kyse vain siitä, että perunkirjoituksen jälkeen pitää tulla perukirjan kanssa, vaan pakosti siitä, että se, mitä asiakkaalta vaaditaan, riippuu aivan asiakkaan naamasta. Appi pystyi käyttämään sukulaismiehen tiliä ilman mitään todistusta siitä, että hän on pesänosakas, eikä minulta kysytty yhtään mitään, kun taas mies joutui lähtemään samaisesta pankista tyhjin toimin.

Miehestä puheenollen, hän sai nyt diagnoosin pällitohtorilta: hänellä on a) määrittämätön ahdistuneisuushäiriö ja b) määrittämätön aikuisiän persoonallisuus- ja käytöshäiriö, joiden tohtori katsoo alentavan hänen työkykyään. Höhöhöö. Olen naimisissa virallisesti kaistapään kanssa. *virn*. Mikäpäs siinä. Ei kai sitä normaalin miehen kanssa enää osaisi elääkään.


Eilen olin kaistapään, juniorin ja miniäkokelaan kanssa viettämässä kaunista (pilvipoutaista) kesäpäivää Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoilla ja sillä reissulla hurahtikin ihan koko päivä. Nuoripari luonnollisestikin viiletti omia menojaan ja minä + mies kuljimme omiamme, siis tarkoitan, että me yhdessä, koska hän nykyään on kaikesta (diagnoosista) huolimatta paaaljon rauhallisempi kuin männä vuosina, eikä katoile omille teilleen, vaan malttaa kulkea rauhallisesti ja katsella kaikkea. Istuimmekin pariinkin otteeseen katsomaan bändejä, ihan kaikessa rauhassa, kuuntelimme ja taputimme ja vähän jammailimmekin, ja voi että minä nautin. Siis siitä bändien katselemisesta ja kuuntelemisesta.

Rahaa oli hyvin vähän mukana (olen jokseenkin PA ja tilipäivään on yli viikko..!), juuri ja juuri sen verran, että pystyin maksamaan meidät sisään (nuoriso sai maksaa itse itsensä) ja sain totta kai karkkiomenan ja muutaman palan fudgea, joten huvittelin paitsi nauttimalla bändeistä, niin myös juttelemalla myyjien kanssa heidän tuotteistaan. Erityisen kiinnostavan keskustelun kävin esikoiskirjailijattaren kanssa, joka olisi myynyt minulle kirjansa, jos minulla olisi ollut millä ostaa (olisin mieluusti ostanut sen!), mutta koska olin tosiaankin varannut viimeiset roponi siihen karkkiomenaan, puhuimme kirjoitusprosessista ja siitä, kuinka henkiöt tuppaavat elämään ihan omaa elämäänsä. Kyselin hänen aikatauluistaan (kuinka kauan meni kirjoittamisessa) mitä hän tekee elääkseen yms. ja hän auliisti jutteli, kiittäen lopuksi mielenkiinnosta. Toki minua kiinnosti! Ja aivan varmasti luen kirjan asap, kunhan saan sen käsiini (kirjastosta), koska nyt tiedän jotain sen syntyhistoriastakin ja on mielenkiintoista nähdä, miten hän aiheen käsitteli sen muututtua alkuperäisestä suunnitelmasta ihan toiseksi.


Kotimatkalla poikkesimme katsomassa vanhaa tuttuani, Hanssin-Jukkaa. Kävin siellä kauan sitten, isän kanssa, kun se oli vielä kahvilana Hämeenlinnassa, ja jostain syystä kone ja nimi jäi mieleen. Muistan sen enää hämärästi, sillä mahdoin olla alle kouluikäinen silloin, mutta siitä huolimatta, kun näin sen melkein kuin uutena ja uljaana omassa hienossa hangaarissaan, tunsin hetken sellaista sydäntä pakahduttavaa tunnetta. Herra ties miksi. Ja miksi kone on yleensä jäänyt mieleeni nimeä myöten. Ehkä oikea lentokone, vaikkakin lentokyvytön, oli lapsesta vain jotain niin vaikuttavaa.
Aivan mahtavaa, että se on taas olemassa. Sehän ehti melkein jo romuksi, katsoin aiheesta dokumentin jokin aika sitten.

Hanssin-Jukasta tuli mieleen, juniorilla oli viime viikolla kutsunnat ja armeijan harmaisiin hän astuu sitten tammikuussa 2018, Parolaan, aivan kuten hän toivoikin. Lukion ja armeijan välissä hän suunnittelee ajavansa ajokortin ja tietenkin pyrkivänsä teatterikorkeaan / yliopistoon. Ajokortti vaatii toki sitä, että hän saa jostain töitä. Niin paljon kuin haluaisinkin, äidillä ja isillä ei ole sellaisia rahoja, että niillä juniorille ajokortti kustannettaisiin.


Niin ikään viime viikolla tapasin haamun menneisyydestä, paitsi ettei hän mikään haamu ollut, vaan verta ja lihaa ja vähän kyyneleitäkin. Entinen luokkakaverini ilmestyi perheineen meille töihin, minua moikkaamaan, matkallaan itään, emmekä voineet olla ihmettelemättä, miten vähän olimme 35 vuodessa muuttuneet. Hän oli sama vanha M. vaikkakin silmäkulmissa taisi olla muutama ryppy lisää. Uskomatonta - siis todellakin, viime tapaamisesta oli 35 vuotta! Yhteyksissä olemme kyllä olleet, ensin kirjeitse ja viime vuodet totta kai modernisti Facen välityksellä.

Virtuaalirakastajani otti minuun viikonloppuna yhteyttä, kysellen, näkyykö minua (E::tä) Legionissa vai olenko kokonaan lopettanut (WoWin), mihin minun oli vastattava totuudenmukaisesti, etten tosiaankaan tiedä. Tällä hetkellä peliaika on todella rajallista, plus kone vetelee viimeisiään. Muisti loppuu ihan kohta, siis tuo... ääh, käyttömuisti tai mikä se nyt on (RAM?), WoW ei jaksa pyöriä kunnolla, ja yli kuusi vuotta sitten tehokkaana ostettu näytönohjain alkaa olla auttamattomasti vanha. Tarvitsisin uuden koneen ja lisää tunteja, jos haluaisin pelata Legionissa.
Tosin, tein jo päätöksen uuden koneen hankkimisesta, ja mitä aikaan tulee, talvi on tulossa (Winter is coming!) ja jos ei nyt mitään mullistavaa tapahdu, jään joulun jälkeen / vuodenvaihteessa siis kolmen kk:n lomalle. Ulkona ei ole mitään tekemistä > Azeroth kutsuu! Tällä kertaa en tee samaa tyhmyyttä, jonka tein viime kesänä, kun hätäpäissäni ostin edullisen koneen, jolla ei sitten ollutkaan mitään käyttöä minulle, vaan nyt ostan nimenomaan PELIkoneen. Perus-sellaisen, mutta kuitenkin koneen, jossa on suoritustehoa myös näytönohjaimella. Seitsemänsataa. *köh*. Mies näytti koneelle jo vihreää valoa, varsinkin kun hän ei missään tapauksessa halua luopua omasta koneestaan, siis siitä, minkä vuosi sitten ostin ja minkä hän sosialisoi ja fiksasi kiinni töllöön, ja minun koneeni (tämä) vetelee kyllä jo kaikin tavoin tosiaan viimeisiään. Kaatuilee, käynnistyessä on nykyään aina joku tiedosto kateissa, ei aina suostu yhdistymään nettiin jne. mikä kaiketi kertoo siitä, että verkkokorttikin alkaa olla tiensä päässä. Mitään uutta ei kannata vanhaan ostaa, kun käyttiskin on tosiaan WinXP. Kohta on aika jäähyväisten.

Niin, ja mitä kauneuteeni tulee, sain lauantaina suloisista suloisimman kohteliaisuuden, kun asiakkaaksi tuli nuorehko mieshenkilö, selkeästi paitsi hiukan liikuttuneessa tilassa (lue: ei ihan selvinpäin), niin myös ilmeisesti jonkinlaisessa syntymähumalassa (ts. hän ei tainnut käydä ihan täysillä valoilla), antoi minulle muutaman kolikon ja halusi saada kukan niillä. Eipä niillä juuri muuta saanut kuin yhden neilikan ja siihen sanikanlehden, mutta laitoin ne mielestäni nätisti ja palvelin hänet kuten kaikki muutkin: hyvin. Lähtiessään hän hymyili koko naamallaan ja sanoi:
"Kehtaanko sanoa?"
"No, sano."
"Kaunis oot."
Voi herttileijaa. Tämä myyjä taisi punastua ja kiitti kauniisti.

Kauniisti kiitti myös se herttainen pappa, joka tuli ostamaan haudalle leikkokukkia ja valitsi neljä vaaleanpunaista neilikkaa. Niitä laittaessani hän jutteli, että tänään oli kulunut tasan kolme vuotta vaimon kuolemasta ja hän ajatteli siksi jotain nättiä haudalle viedä. Se liikutti tämän myyjän mieltä kovin, ja koska vaasiin oli jäänyt harsokukan pätkää, laitoin neilikat pieneksi kimpuksi kera harson ja sanikan, ja sain palkkioksi sanat siitä, kuinka pappa ei olisi osannut edes kuvitella mitään noin nättiä.

Kukas kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse?
*kulkee tiehensä häntä ylväästi pystyssä*
MJAU.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Nalle-vainaa markkinoilla


Eilen meidän kylämme keskustassa ammuttiin keskenkasvuinen karhu, ilmeisesti ihan hyvästä syystä, mutta meidän keskustassa asuvien tai työskentelevien mielestä 99%:sesti turhaan, syyttä suotta. Kyllä, karhu oli jo monta päivää tallustellut lähellä asutusta, ensin syrjäisemmillä mökkialueilla, ja eilen aamulla se tosiaan oli päättänyt lähteä katsomaan ihmisvilinää jokavuotisille isoille markkinoille. Oli pyörinyt omakotitaloalueella, hakenut ilmeisesti vastaanottokeskuksesta turvapaikkaa ja sitten se olisi halunnut golfaamaan. Viranomaiset olivat hätistäneet sen takaisin omakotitaloalueelle ja ampuneet sinne. Meitä, jotka seurasimme innoissamme karhun liikkeitä somen välityksellä, asia harmitti ja suretti kovasti, eikä yksikään asiakkaista, jotka meillä eilen poikkesivat, sanonut, että hyvä, kun ampuivat. Ei se tehnyt kenellekään mitään pahaa - miksi se ampua piti? Miksi ei nukuttaa ja viedä jonnekin korpeen? Ihmisiin tottunut - my ass. Olisivat vieneet sitten vaikka Ranualle eläinpuistoon. Kohtahan se olisi käynyt talviunillekin, nalle-rassukka. Oli ollut tosiaan melkein pentu vielä.

Erään asiakkaan kanssa juttelinkin, että ympärillämme on paljon enemmän tuota villiä faunaa kuin oikeasti tajuammekaan. Suurin osa vain osaa väistää ihmistä. Melkein vieressä ovat laajat metsäerämaat, joissa karhuja liikkuu ilmeisesti useinkin, jättäen jälkiään ihan tähän lähimetsiinkiin. Ilvekset ovat lisääntyneet todella paljon, nyt niitä näkee toisinaan, tulevat jopa pihaan asti, kun esim. isäni lapsuudessa ne olivat hyvin harvinaisia. Jokunen vuosi sitten, kun näin elämäni ensimmäisen ilveksen, isä ilmoittikin, ettei se ollut ilves, koska hän itse ei ollut 60-vuotisen elämänsä aikana yhtään nähnyt. Kyllä minä nyt ilveksen tunnistan, ja sittemmin niitä on saanut olla useamminkin tunnistelemassa.

Vaan kyllä eilinen karhutapaus jää mieleen. Ajelin aamulla töihin juniorin kanssa, kun radiolähetys keskeytyi ja sielä tuli varoitus taajamassa liikkuvasta karhusta. Asukkaita kehotetaan varovaisuuteen. Sen verran itsekin pelästyin, että kun meillä ei ollut tietoa, missäpäin tarkalleen karhuvaara oli akuutein, vein juniorin tyttöystävän kotiovelle sen sijaan, että olisin tuttuun tapaan jättänyt kävelemään hiljaisen - ja metsäisen - omakotitaloalueen halki. Varmasti jää mieleen myös sille hääparille, jonka suuri päivä oli mennä ihan pipariksi siksi, että karhun takia virkavalta oli sulkenut tien hääpaikalle.


Perjantaina mies oli käynyt sukulaismiehen tilillä, tai oli pikemminkin yrittänyt tehdä niin. Appihan oli sanonut, että voimme pitää loput ja mies ilman muuta ajatteli, että pesänosakkaana hänellä on oikeus nostaa sieltä, mitä siellä oli nostettavissa. Ei onnistunut. Hän oli nostanut valtaisan shown, johon oli osallistunut virkailija ja pankin lakimies, eikä hän ollut sittenkään ymmärtänyt, miksi ei saanut tililtä rahaa. Hän oli ymmärtänyt asian niin, että tarvitsee siihen minulta valtakirjan... Kun lakimies oli sanonut, että pitää tulla vaimon kanssa. Yritin soittaa lakimiehelle kysyäkseni, minkä ihmeen valtakirjan pesänosakas VAIMOLTAAN tarvitsee (kun minulla ei ole osaa eikä arpaa vainajan jäämistöön), mutta eihän häntä saanut kiinni. Käteen jäi vain vihainen mies, joka ilmoitti, ettei koskaan enää astu jalallaan siihen pankkiin.

Kotona tutkin hiukan asioita ja totesin, että ilmeisesti kyse oli siitä, että nyt, kun perunkirjoitus on tehty, pankkiasiointiin tarvitaankin kaikkien pesänosakkaiden suostumus. Eli nostaakseen rahaa tililtä, mies olisi tarvinnut valtakirjan isältään tai sitten paikalle juurikin minut, jolla on kuin onkin valtakirja kaikilta pesänosakkailta ts. itseltään ja isältään. Minä saan ja voin tehdä tilillä mitä haluan, mies ts. vainajan veli ei. Mutta kumma juttu, minultakaan ei oltu kysytty perukirjaa, kun kävin maksamassa laskuja. Sehän oli silloin tehty, totta kai, koska vainajan kuolemasta oli kulunut yli 3 kk. Käsittääkseni sitä olisi pitänyt kysyä minulta. No, käyn huomenna tekemässä tilisiirron, jolla siirrän miehen tilille sen, minkä hän yritti nostaa käteisenä.Se voisi olla vaikka osasuoritus muistotilaisuudesta; kun sen siirtää tililtä tilille, jäähän siitä kuitti viitteineen, niin ei luulisi tulevan miltään suunnalta turhia kysymyksiä asiasta.

Mutta kyllä on hankalaa! Ison osan elämästään Amerikoissa asunut serkkuni oli tukehtua nauruunsa tästä kuullessaan, todeten että voi apua tätä Suomen byrokratiaa. Joopa.

Kaksi vapaapäivää, ihanaa. Nukuin tänään puoli kymmeneen, mikä tarkoittaa... ööö, yli 10 tunnin yöunia. Ihanaa. Mies ehdotteli eilen, että josko menisimme kylämarkkinoille käymään, mutta tiedä sitten. Isot markkinat jätimme väliin, koska oli kovin sateista, juniori oli niillä tyttöystävän kanssa eilen käynyt sen verran, että oli ostanut pakolliset lakut ja rinkelit. Minun suunnitelmissani on tänään ottaa kaikinpuolin rennosti. Virkata.

torstai 11. elokuuta 2016

Työniloa ja iloa työstä


Parina kuluneena päivänä olen päässyt toteuttamaan itseäni töissä enemmän kuin parina kuukautena ennen sitä. Ensin sain tehdä hautakimpun, josta jo mainitsinkin, eilenkin taisin taiteilla jotain ja tänään sain tehdä pieniä asetelmia myyntiin ja lisäksi väkersin asiakkaille jo hieman haastavampaakin kuin vain se "kaksi neilikkaa ristissä". Molempiin kimppuihin olin kovasti tyytyväinen ja niin oli asiakaskin. Lisäksi sain pakata siunaustilaisuuteen meneviä kukkalaitteita, minkä koin jonkinlaisena luottamuksenosoituksena kyllä - pitäähän varmistaa, että laitteiden päälle tulevat nimet oikein ja että paketointi on helposti avattava.

Ja ai niin! Sain viimeinkin työpaikan avaimenkin. *virn*. Minulla on ollut alusta asti avain puutarhamyymälään, mutta ei "pääkallonpaikalle", mutta nyt sekin puute on korjattu. Ei tarvitse enää odotella, että joku tulisi avaamaan oven, jos satun olemaan ensimmäisenä kustannuspaikalla.Kilttinä tyttönä aina silloin tällöin olen.

Tunnen oikein uhkuvani iloa ja varmuutta omasta osaamisestani. Kehityn koko ajan, ja ennen kaikkea: saan todellakin varmuutta siitä, että minä handlaan tämän, minä osaan - tai jos en osaakaan, kysyn neuvoa, apua ja ehkä seuraavalla kerralla osaan itse. Teen asiakkaan odottaessa kimput, kirjoitan adressit, autan valitsemaan surulaitteeseen kukkia ja värejä, ja koko ajan olen se... mikä se nyt olikaan? Herttainen tyttö!

Mitä jos joskus, jossain vaiheessa, jatkaisinkin tästä eteenpäin? Tiedän (aivan varmaksi?), että jos kysyisin, haluaisiko pomo kouluttaa minut siinä työn ohessa floristiksi, hän sanoisi, että haluan juu. Mutta tämä on vasta pelkkä pieni ajatus, ajatusleikki.


Tässä yhtenä päivänä eksyin muuten taas pitkästä aikaa omaan toiseen blogiini, Kidan Jack Sparrow-tarinoihin, ihan vain tarkistaakseni kävijälaskurin (siis sen bloggerin oman) ja näin, että kyllä sielläkin joku joskus käy. Unohduin selaamaan omia tekstejäni yli kymmenen vuoden takaa ja ennen kuin huomasinkaan, jumituin lukemaan niitä oikein tosissani. Jösses. Tykästyin omiin teksteihini. Kai minä vissiin osaan kirjoittaa, kun tahdon.

Osaan aika paljonkin, kun vain tahdon.

Miehellä oli tänään viimeinkin psykiatrin vastaanotto, osana eläkeselvittelyjä. En tiedä, minkä diagnoosin hän mahtoi saada (lausunto tulee sitten aikanaan kotiin / nettiin), vai saiko mitään, mutta kyllä se ADHD ainakin näyttää vahvalta vaihtoehdolta diagnoosiksi. Lisäksi psykiatri oli sitä mieltä, että miehen on syytä tuplata mielialalääkkeiden annostus - hänen nykyinen annostuksensa on turhan pieni niinkin isolle miehelle kuin tämä minun mieheni on. Ihan mielenkiinnolla odotan nähdäkseni, mitä lausunnossa mahtaa lukea. Varttihullu, varmaan. *virn*. No, ei sentään.


Eilen postittelin pelargoneja ympäri Suomen, sillä totesin, että en pitänyt yhtään osasta pelargonejani, mutta en raaskinut niitä myöskään vipata roskiin, joten laitoin pelargoniryhmään ilmoituksen, että annan pois sen-ja-sen ihanuuden, postikulujen hinnalla (tai nouto). Eipä tarvinnut kauan ihmetellä, kun kaikki oli jo varattu, ja eilen tosiaan pistin ne menemään uusille omistajilleen. Ajan ja vähän jaksamisenkin puute rajoittaa pelargonointiani, ja päätin omistautua vain niille lajikkeille, joista pidän eniten, tahtoo sanoa kaikki pinkit ja muutama ruusunnuppu, plus tietenkin oma löytöni, "Puerto". Omista siemenkylvöksistä on noussut muutamia ihania pinkkejä, ne yritän talvettaa kera mm. Mårbackan, Emman, Appleblossomin...

Syötävien kasvien puolella kurkut ovat aivan riehaantuneet, kurkkua lykkää enemmän kuin ehdimme käyttää. Tomaatit kypsyvät harvakseltaan, jalapeñoa tulee valtavasti, ja kasvimaalla pavut ovat putkahtaneet esiin kuin varkain. Niitä pitäisi jo alkaa kerätä, ihan valtava sato per taimi. Monta tainta siellä ei kyllä olekaan, pahuksen pavut ovat aika huonoja itämään. No, ensi vuonna pitää laittaa vielä enemmän!

Ja gladiolukset, ihanat gladiolukset...!
Mutt jospa sitä vaikka pyykkiä silittäis. Tuppaa kasaantumaan.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Nopeasti ennen aamuvuoron alkua


Kesälomista johtuen minulla on nyt muutama "normaali" viikko, sisältäen kaksi vapaapäivää peräkkäin eli su ja ma. Mukavaa niinkin, varsinkin kun viikon viimeinen päivä on lauantai, mikä on paitsi lyhyt niin myös yleensä melko kiireinen = mukava. Alkuviikot ovat yleensä hiljaisempia, tosin eilen oli yllättävänkin hoppu päivä, jonka täthihetki ehdottomasti oli, ei suinkaan kotiinlähtö, vaan se, että sain tehtäväkseni oikein "oikeata" sidontaa. Yleensä minun kontolleni jäävät ne simppelit "kaksi neilikkaa ristissä"-kimput, nyt tein hautajaisiin pienen (edullisen) surukimpun. Olin kovasti tyytyväinen kimppuun ja aikaan, jonka siihen käytin. Toivonkin, että pikkuhiljaa tästä pääsisin tekemään enemmänkin sidontaa.

Mitä kesälomaan tulee, niin juniorilla se nyt loppui. Alivuokralainen lähti lauantaina tiehensä, sunnuntaina veimme jo kamoja kämpälle ja totesimme sen jääneen siistiin kuntoon (emme muuta olettaneetkaan) ja eilen mies vei juniorin fillarin kera kaupunkiin oikein olemaan. Koulu alkaa tänään, viimeinen vuosi, abivuosi. Ja on ihan kiva olla taas miehen kanssa kahdestaan, myönnän.

Eilen olin saada slaagin, kun nettilasku tuli; hinta oli pompsahtanut alta kolmestakympistä reilusti yli viiteenkymppiin, sillä määräaikaissopimus oli päättynyt. Minä siitä soittamaan palveluntarjoajalle, jossa oikein mukava nuori mies käytti ehkä peräti kymmenen minuuttia kaikkinensa siihen, että irtisanoi sopimukseni ja laati uuden, aivan samanhintaisen kuin vanhakin, määräaikaisen sekin. Olin kovasti tyytyväinen, sillä n. 55 euroa olisi ollut liikaa minun kukkarolleni, koska jo puhelinlaskuun menee saman verran (kolmelta ihmiseltä, joka on sekin mielestäni liikaa, mutta olkoon).

Aloin katsoa Black Sailsia uudelleen alusta. Siitä saa irti paljon enemmän nyt, kun hahmot ovat tuttuja.

tiistai 2. elokuuta 2016

Kypsyvä vilja, pimenevät illat


Elokuussa mennään ja kesä alkaa kallistua kohti loppuaan. Pikkuhiljaa, vaan ei kesä vielä ole loppu, ei sittenkään, vaikka  juniori miettii jo aikatauluja ja ostaa ensimmäisen jakson kirjoja ja viimeinen kouluvuosi pyörähtää ensi viikolla käyntiin. Kesä on vielä täällä ja nautin siitä täysin siemauksin puutarhailemalla ja uimalla, ja sillä, että on lämmin ja kesähuoneet käytössä.

Takana on oikeasti rentouttuva pidennetty viikonloppu. Kotitöitä siihen mahtui sopivasti, rentoutumista paljon ja roppakaupalla parisuhdeaikaa juniorin viilettäessä omissa menoissaan. Häntä ei mitenkään ylenpalttisen paljon ole tänä kesänä kotona näkynytkään. Lauantai oli mitä ihanin hellepäivä, järvivesi oli ihanan lämmintä, sunnuntaina kävin miehen kanssa ajelulla lähikaupungissa ihan vain huvin vuoksi, jätskit ostimme, ja sitten ajelimme naapurikylän vanhaan kestikievariin kahville. Aamupäivällä jyrisi ukkonenkin, kaukana, ja heitti pienen sadekuuron, mutta siinäpä se.

Eilinen päivä, palkkapäivä, meni cityn sykkeessä ostoksilla ja asioita hoitaessa. Sain lopetettua sukulaismiehen tilin ja jäsenyyden osuuskaupassa ja vein sieltä käteisenä saamani rahat hänen tililleen säästöpankissa, josta sitten maksoin apen tilille hautaustoimiston, seurakunnan ja kilpitehtaan laskut. Tilille jäi reilui satanen, joka oli tarkoitukseni tilittää apella myös myöhemmin, sitten, kun tulee tieto siitä, mitä sukulaismiehen veronpalautuksille tapahtuu (tuleeko tilille vai meneekö ulosottoon), mutta asiasta ilmoitettuani appi sanoi, että pitäisin ne itse, palkkiona kaikesta. Kiitos, pidän.

Soittelin heti aamusta Trafille ja kysyin, mitä kummaa teemme sukulaismiehen mopon kanssa, joka on nyt siis kuolinpesän nimissä, mutta jonka sijainnista tai muustakaan kohtalosta meillä ei ole mitään tietoa. Ei tarvitse tehdä mitään, sanottiin Trafilla. Mopo ei ole vakuutuksessa ja se on poistettu rekisteristä jo vuosia sitten, sukulaismies on vain ollut sen viimeinen omistaja ja oli sitä edelleen, koska Trafille ei ollut tullut tietoa romutuksesta tms.Okei sitten, uskon, ettei mopoa enää ole missään.

Tänä kesänä Laalaa-maa näyttää tältä

Sain eilen maksettua ensimmäisen erän UO-virastolle, ensimmäisen erän tilaamistamme polttopuista ja muutenkin kaikki laskut pois. Tilille ei montaa satasta palkasta jäänyt, ja vaikka miehelle tulee työttömyyspv-raha niin ikään tällä viikolla, syönemme taas loppukuusta kynsiä, mutta hui hai, nyt on kaikinpuolin hyvä fiilis kumminkin, kun sai ostettua paitsi ruokaa pakastimeen niin myös muuta tarpeellista tavaraa, kuten miehelle housuja ja juniorille kengät. Itselleni ostin kuin ostinkin trikookudetta kaksi kerää, a 6.90 e.

Elämä on kyllä niin laiffii. Tänään taas töihin, pirteällä ja levänneellä mielellä.