perjantai 29. heinäkuuta 2016

Hyvaa 20-v. hääpäivää, toivotti minulle The Julkkis


Tuli tosiaan toissapäivänä täyteen se tasan kaksikymmentä vuotta aviossa. Juhlapäivä oli tarkoitus ohittaa suht eleettömästi, huolimatta siitä, että suunnitelmissa oli kakkukahvit lähimmille (kelle? emme päässeet siitä koskaan miehen kanssa yhteisymmärrykseen, eikä mies myöskään suostunut leipomaan mitään, eikä minulla ollut aikomustakaan ehtiä leipomaan) ja Tallinnan risteily, mutta kahvitilaisusuus jäi aikomukseksi, eikä rahaakaan ole tällä hetkellä mihinkään risteilyyn. Olen kertakaikkiaan PA, matti kukkarossa. Minulle riitti, kun postasin hääkuvan Faceen ja otin vastaan tykkäyksiä. *virn*.

Mutta mutta. Hääpäivästä tulikin aivan erityinen, hyvin yllättävällä tavalla. Meille nimittäin paukkasi töihin The Julkkis. Olin siinä työntouhussa aivan normaalisti, työvuorokin alkoi lähetä loppuaan, ja hoideltuani yhden asiakkaan pihalla palasin sisälle tiskin taakse. Hiukan hämmästyin filmiryhmää sisällä... siinä oli takahuoneen oviaukossa kuvaaja ja äänimieskin sellainen karvainen mikki kädessä. Arvelin, ettei asia kuulu minulle, mutta sitten aloin kuunnella, että nyt on kyllä jollain samanlainen ääni kuin The Julkkiksella - ja olin silmäni pudottaa, kun The Julkkis tulla leuhotti meidän takahuoneestamme...! Siis - mitä hittoa täällä tapahtuu?

En jäänyt ihmettelemään, vaan nappasin The Julkkista käsipuolesta ja sanoin olleeni tänään tasan 20 vuotta naimisissa ja että hänen olisi siitä hyvästä tultava kanssani valokuvaan. Hän suostui siihen ilomielin, mutta asetti ehdon: minun on tultava tanssimaan myymälän pihalle letkajenkkaa. No, totta hemmetissä, ja niin kiidimme pihalle käsikynkkää. Hän juoksenteli pitkin S-marketin pihaa haalimassa väkeä letkikseen ja minä + pomo teimme tahollamme samaa - ja kuinka ollakaan, löysin pihalta myös miehen ja juniorin! Olivat tulleet minua hakemaan ja pääsivätkin nyt osallisiksi tähän hassuun performanssiin. Vedimme (n. 30 henkeä) letkajenkat siinä työpaikkani edessä The Julkkiksen johdolla - tottakai! Vesivehmaan jenkan -, minkä jälkeen juniori lähti The Julkkiksen kanssa jätskikioskille, ja tilaisuus oli ohi.


Tunnistatteko? Minä onnittelen itseäni siitä, että tosiaankin tunnistin, kun en aina tunnista edes omaa aviomiestäni! (Niin, siis vasemmalla olen minä, älkää minua alkako tunnistella. Minä työlookissani).

Nyt sitten jännätään, milloin se oma naama pläjähtää telkkariin kera pomon, työkavereiden, miehen, juniorin ja monen muun. Saimme ikkunaamme myös pienen tarran "Vieraanvarainen? Kyllä" kiitokseksi siitä, että Kuokkavieras kuvausryhmineen pääsi meille vessaan. *huutonaurua*

Koko häppeninki oli aikuisten-oikeasti mieleenpainuva ja ennen kaikkea HAUSKA. Nauraa kihersimme sitä vielä seuraavana päivänäkin pomon ja työkavereiden kanssa. Jäi kyllä niin mieleen tämä hääpäivä!


Nyt nautin reilut kolme tuntia sitten alkaneesta pidennetystä viikonloppuvapaastani. Uaaaaaa! Vasta tiistaina töihin - nyt otan niin relax ja nautin kuin ikinä. Tänään kävin töiden jälkeen uimassa, kuten olen tehnyt kaikkina muinakin päivinä tällä viikolla (pari päivää vesi oli viileää, mutta tänään kuin linnunmaitoa.... love it love it love it), ja haahuilin pihalla huoltamassa kasvejani. Kasvihuoneessa on menossa melkoinen kasvupyrähdys, tomaatit eivät tahdo enää kestää pystyssä, kurkkua putkahtelee päivittäin lisää ja paprikat ovat muuttuneet chileiksi. Minulla on nimittäin kolme tainta jalapeñoa (kuvassa) kahdessa ruukussa, siis kuusi tainta yhteensä, ja kuvittelin minulla olevan myös kuusi paprikan tainta. Ee-ei. Kaksi niistä on osoittautunut jonkinsortin chileiksi. Ihmettelin jo niitä ennen kuin alkoivat tehdä palkoakaan, sillä ne olivat niin selkeästi erilaiset kuin neljä muuta. Kukkivat aikaisemmin ja lehdet olivat ainakin puolet pienemmät. Tyrkkäsivät sitten chiliä siinä missä paprikat tekevät nyt ihan selkeää paprikaa. 

Olen mietiskellyt uutta tatuointia oikein tosissani ja tein siitä jo hahmotelmankin. Miltä näyttäisi? Kuvassa siis olemassaoleva tatuointini (espanjalainen kaljuuna) ja ihan kuvankäsittelyllä sommittelin siihen jatkoa, näkyy vähän himmeästi, koska jostain syystä kuvankäs.ohjelma ei suostunut yhteistyöhön kanssani, eikä suostunut leikkaamaan kuvaa ääriviivoja pitkin. Piti sitten heittää se transparenttina tuohon. Mutta siis jotakuinkin noin.

Hämmästyin kovasti tajutessani, että tatuointini on noin iso. Harvemmin olen nähnyt sitä itse.


Tämän viikon helteisimpänä päivänä tapasin rannassa, tai tarkemmin sanottuna järvessä lapsuudenystäväni, joka viettää kesiään kotipaikassaan perheensä kanssa. Myös hänen miehensä oli mukana, ja kun kysäisin, onko jälkikasvukin mukana, he yllättäen avautuivat minulle, että heillä ei ole enää poikaa (joka on samanikäinen juniorin kanssa) ja tyttöä, vaan heillä on nykyään kaksi tyttöä. Heillä oli selkeästi tarve puhua asiasta, ehkä siksi, että minun reaktioni oli lähinnä (hyvin) kiinnostunut "Ai?"

Olen ollut jonkin verran tekemisissä transihmisten kanssa, jotka ovat todella vaihtaneet sukupuoltaan, tarkoitan siis käyneet läpi leikkauksen, hormonihoidot yms. saadakseen ulkoisen sukupuolensa vastaamaan oikeaa sukupuoltaan, ja pidän itseänikin enemmän tai vähemmän transgenderinä, mutta kun asia tulee näin lähelle, melkein iholle, jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa. Että miltä tuntuisi, jos oma lapsi... Ystäväni oli lipsauttaa lapsensa ristimänimen, korjasi sen sitten uudeksi nimeksi ja sanoi, että vaikea oppia, että Pekka onkin nyt Petra. En ihmettele. En tiedä, miten koskaan itse oppisin kutsumaan junioria vastakkaisen sukupuolen (tai tässä tapauksessa tietysti hänen oikean sukupuolensa) nimellä. Transseksuaalisuus ei sinänsä ole mikään iso juttu, siis sillä tavoin, että totta kai lapsi olisi edelleen oma ja sama, mutta äitinä ilman muuta haluaa taistella hänen rinnallaan sitä taistelua, jota hän varmasti joutuu taistelemaan. Olen kieltämättä iloinen, ettei minun lapseni tarvitse taistella ainakaan oikeudestaan omaan sukupuoleensa.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Bääd ääs. Ääs ääs.


Ah ja oh hellettä. Ja oh oh tätä tunnetta, kun päivä ei etene, ei kulu, ja töissä ei tapahdu mitään, ja kellon viisarit ovat jumittuneet yhteen ja samaan asentoon, ja kun tulee kotiin, täälläkään ei ole KETÄÄN uimaseuraa. Uaah. Onneksi on sentään lämmin, joskin kunnon ukkonen voisi tehdä eetvarttia, mutta se ei vaikuta todennäköiseltä. Koko kesänä ei ole ukkostanut oikeastaan kertaakaan, oikein sellaista kunnollista ukkosta.

Eilen... vai toissapäivänä sain valmiiksi mandala madnessini. Sitä oli ihana tehdä! Oli suorastaan harmi saada se valmiiksi. Teen luultavasti toisen hyvinkin pian, joskin suunnittelin tekeväni muutaman maton tässä seuraavaksi, mutta sellaisen, joihin ostan kut - - - tai enpäs ostakaan. Tajusin juuri, että ostokude maksaa enemmän kuin jos ostaisin valmiin maton, joten kaipa teen omista kuteista. Sain vinkin tekniikkaan, johon ei uppoa varsinaista kudetta oikeastaan paljon mitään. Eilen jo testailin tekniikkaa, mutta en ollut oikein tyytyväinen lopputulokseen, työn aloitus kirrasi. Ehkä se siitä löystyy tai sitten puran ja teen aloituksen löysemmin.


Odotan ensi viikonloppua niin että melkein rätisen. Naapurikunnassa olisi keskiaikamarkkinat, mutta minulla ei ole yhtään rahaa, ei siis sentinlatia, että pystyisin maksamaan edes 8 euron sisäänpääsymaksun. Tili on vasta maanantaina, mutta se ei paljon lohduta, jos en pysty ennen sitä taikomaan mistään rahaa. Se, että tulot ovat suuremmat, tarkoittaa myös suurempia menoja, ja hetkittäin tuntuu, ettei käteen kyllä jää yhtään enempää kuin ennenkään.

Olen päättänyt (no, päättänyt ja päättänyt.... mieli voi muuttua) seuraavan tatuointini. Selkääni, espanjalaisen kaljuunan seuraksi tatuoidaan merirosvokapteeni James Flint (Toby Stephens), syistä, jotka ovat itselleni selvät ja loogiset. Sitten minussa on paitsi em. espanjalainen kaljuuna niin myös kaksi kuuluisaa merirosvokapteenia. Ja lohikäärme, joka saanee ennemmin tai myöhemmin parikseen haltiakuningas Thranduilin. Plus ihan ensimmäinen tatuointini, pieni sudenkorento herraties kuinka monen vuoden takaa. Vuodelta 1994?

Oh, hellettä. Oh, elämää. Beibi, beibi, palaa kotiin luokseni skootterillasi ja lähde uimaseurakseni. *virn*.

WoWiin tulee uusi laajennus ensi kuussa. Tarvitsen sitä varten uuden, tehokkaamman koneen, olettaen, että olen kiinnostunut asiasta. Tällä hetkellä en juurikaan. Täytynee alkaa myydä itseään, jos ja kun haluan uuden tietokoneen ja kaksi tatuointia? Kysyntä XXL-kokoisilla keski-ikäisillä rouvilla ei vain taida olla kovinkaan kova.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Herttainen tyttö


Tämä on se viikonloppu, kun minulla on kahden työviikon välissä vain yksi vapaapäivä, ja ajattelin ottaa siitä kaiken mahdollisen irti. Ei mitään siivousta tai pyykkäystä tai yhtään mitään muutakaan "tuottavaa", vaan aion vain olla ja nauttia elostani. Jos keli yhtään selkeää (edelleen taivaalla jöllii monta päivää siellä jöllinyt pilvilautta, tosin herätessäni aurinko paistoi kauniisti pilvien lomasta), voisi mennä uimaan ja roki ajatus on olla ulkona muutenkin. Jotain puutarhahommia, ehkä, kirjoittamista ja käsitöitä. Nautiskelua. Lämpöä ainakin riittänee, nyt jo on yli kahdenkymmenen asteen, reippaasti.

Eilen nautiskelimme serkkuni juhlista, ja isot juhlat ne olivatkin. Oli pitopalvelu ja baari ja lähestulkoon koko pihan kokoinen juhlateltta, kutsuttujakin taisi olla noin sata. Musiikista vastasi erään TV:sta tutun tähtösen orkesteri, kera tähtösen, tietenkin ja joku maailmanluokan tähti piti olla yllätysesiintyjänä.Me tosin lähdimme pois jo ennen ohjelman alkamista, luultavasti ensimmäisinä... Ja hyvä niin. Ei meillä alunperinkään ollut aikomusta viivähtää kuin alkuillan ts. käydä syömässä, joskin saimme siihen kulumaan kivasti viisi tuntia niin että emme varsinaisesti nyt ihan ennen aikojaan poistuneet. Viiden tunnin (ja ruokailun ja kahvin) jälkeen tuli sellainen olo, että nyt on kaksi vaihtoehtoa: a) lähteä kotiin tai b) vetää kännit. Tiedättekö, sellainen vaihe, kun huomaa, että muut alkavat olla humalassa ja päästäkseen samaan tunnelmaan heidän kanssaan pitäisi itsekin tosiaankin kiskaista kännit? Tai lähteä kotiin, kun ei jaksa katsella ihmisiä, jotka toikkaroivat jo tukevassa lärvissä siihen aikaan. Ja ei, en minä istunut kuivin suin, en minä sitä. Ruuan kanssa meni monta lasia valkkaria ja kakkukahvien kera baileys-snapsi, ja oli kivaa ja tunsin itseni somaksi kukkamekossani ja hipsiessäni paljain varpain kuin mikäkin vintage-luonnonlapsi (niin että lähtiessä isä, 77-v., sanoi tyttärelleen, 51-v, että Sari, nyt sun kengät jäi jonnekin. Ei jääneet, isi, ne on mulla jo autossa).

Mutta kun ei jaksa, ei tahdo. Kun on herännyt kuudelta, vetäissyt työpäivän ja sitten syönyt ja juonut itsensä ähkyksi, ja nauranut ja vähän itkenytkin (juhlakalu piti kauniin puheen) ja ollut soma ja sosiaalinen. Ihana ajella kotiin kesäillassa ja sitten vaihtaa äkkiä mekko uikkariin ja pulahtaa viileään järveen, koska pilvisyydestä huolimatta ilma oli kostea ja hikinen.


On pakko olla samaa mieltä eilisen juhlakalun kanssa, että silloin, kauan sitten, kun vaikkapa hänen oma isänsä piti 50-v. juhlat (joissa me molemmat olimme mukana), hänen isänsä oli vanha, kuten silloin kaikki 5-kymppiset olivat. Miten me emme ole yhtään vanhoja omissa 5-kymppisissämme? Serkkunikin on mies parhaassa iässään, oikeasti, ja mitä minuun tulee, eilen eräs asiakas myymälästä poistuessaan sanoi minulle: "Kiitos - olet herttainen tyttö". TYTTÖ?! Ei 5-kymppinen ollut silloin ennen mikään tyttö, vaan aikuinen nainen, melkein elämänsä ehtoopuolella. Pidettiin pönötysjuhlia siinä missä nyt rokataan ja ollaan rennosti.

Juttelin sisareni ja tätini kanssa työstäni, todettuani tädilleni, että voisitko kuvitella, että musta tuli sitten kukkakaupan myyjä, tätini totesi, että voin, oikein hyvin. Että sovin siihen täydellisesti, koska olen aito ja ystävällinen, ja sisareni lisäsi siihen vielä määreen "empaattinen". Empaattinen?! En koe olevani empaattinen, en oikeasti koe. En ole empaattinen, usein ihmisten ongelmat tai ilot ovat minulle pohjimmiltaan EVVK. Tai sitten olen laittanut sanalle "empaattinen" sisältöä, joka siihen ei kuulu.

Mutta niin tai näin, sanon sen taas kerran: pidän työstäni. Kovasti. Oikein kovasti.
Mutta en niin kovasti, ettenkö nauttisi vapaapäivästäni 110%:sesti. *virn*.

Jostain syystä en saa nyt James Flintiä mielestäni - hänen tarinansa koko syvyys valkeni vasta monta kuukautta sarjan kolmen ensimmäisen kauden katsomisen jälkeen. Jos Jack Sparrow on hauska ja harmiton, James Flint on hänen täydellinen vastakohtansa.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Wanted: Kesä


Aamu valkeni harmaana (ja levottomana, kun kissoja ja koiria laukkasi sisään ja ulos, osa pahasti huutaen) ja herätti minussa toiveen, että olisi nyt edes satamatta, jos ei kerta voi paistaa. Plääh. Töissä toki on oikeastaan yksi ja sama, sataako vai paistaako, kun kesäkukkasesonki on ohi ja minä olen suurimman osan ajasta sisällä, mutta kyllähän se asiakasvirtaan vaikuttaa, jos ulkona sataa. Kukaan ei poikkea sisään vain huvikseen, siinä samalla kun käy jäätelökioskilla tai kaupassa. On ollut kyllä ilmojen puolesta vähän tylsä kesä, taas. Orvokitkin ottivat ja hukkuivat ja ihana petunia-amppelini murjottaa saunan kuistilla vailla yhtäkään kukkaa. Pelargonit piti siirtää sisätiloihin, kun ei niistä tullut ulkona mitään. Nyt osa niistä saakin nautiskella ulkoilmasta saunan uudella, tilavalla kuistilla, jossa ne ovat suojassa sateelta.

Eilen oli sentään oikein mukava ilma, mittari näytti +23C, kun palailin töistä kotiin. Kävimme miehen kanssa uimassa ja vesi yllätti lämpimyydellään. Toivoin, että se olisi ollut lämmintä, mutta en odottanut sen olevan niin lämmintä. Se kun on pitkin kesää lämmennyt, kylmennyt ja lämmennyt taas vain kylmentyäkseen uudelleen. Nyt oli hyvinkin lämmintä, ja oli ihanaa uida ja uida ja uida, ja tajuta, että tämä on elämää, jota haluan. Arki, ja se, että työpäivän jälkeen pulahdan kotirannan laiturilta Vesijärven aaltoihin - se, että minun ei tarvitse odottaa mitään spesiaalia, ei mitään lomaa voidakseni tehdä niin. Kunpa voisikin olla aina niin - että kun herää, näkee ympärillään aina sen maiseman, jota rakastaa. En tiedä, ymmärtääkö kukaan, mitä ajan takaa.

Siinä pulikoidessani, uidessani pitkin auringonsiltaa, iski ikävä Puertoon. Leikin mielessäni ajatuksella elää ja tehdä työtä siellä talvikausina. Pystyn hyvin kuvittelemaan, että pääsisin siellä samaan tunnelmaan - kuvittelin itseni kävelemässä töistä kotiin Playa Jardinin rantapolua pitkin ohi rannalla lekottelevien turistien, paitsi että eihän siihen aikaan enää rannalla paljon porukkaa ehkä olisi. Kumminkin, saisi olla ja elää todeksi tulleessa unelmassa. Asuminen täällä, maalla - kesäaikaan!- on minulle sitä todeksitullutta unelmaa, ympärilläni nämä 150 vuotta vanhat seinät, jotka kuiskivat minulle tarinoita. Toisinaan kuulen, kuinka joku kulkee vintin portaissa ja toisinaan ohitse menee juna pitkin rataa, joka purettiin pois jo vuonna 1914. Ihan aikuisten oikeasti kuulen toisiaan sen junan, tsup-tsup-tsup.

Ongelma on se, että enimmäkseen en pidä syksystä enkä talvesta. Eih, ääh. Silloin voisi olla köllötellä kaukana talvesta, Pohjois-Teneriffan vehreydessä. Ei välttämättä lomalla, vaan ihan arkisesti. Olisi ihana olla töissä siinä kukkakaupassa hautausmaan vieressä. Pitäisi vain osata paikallista kieltä niin mahdollisuudet saada töitä voisivat olla edes lähelle realistisia.


Sukulaismiehen asiat ovat viimeinkin jokseenkin hoidossa. Sain tehtyä perunkirjoituksen (meni siihen ainakin tunti aikaa, kun fiilasin sanamuotoja ja laskin yhteen lukuja!) ja perukirjan olen lähettänyt paitsi verotoimistoon niin kaikille neljälle perintätoimistolle, jotka olivat yrittäneet karhuta sukulaismiestä niin myös ulosottovirastoon. Pitää vielä kysäistä appiukolta, maksaisinko muutaman sähkölaskun pois sukulaismiehen tililtä, kuten ajattelin tehdä, ja siirtäisin loput sitten hänen tililleen korvauksena hautauskuluista. Olihan nimittäin apen idea pistää sähkö poikki vasta 31.5, joten mielestäni hän olisi velvollinen tuon toukokuun sähkölaskun maksamaan.

Kuolinpesä osoittautui "hiukan" velkaiseksi, sillä kun olin laskenut yhteen varat ja saatavat ja miinustanut niistä velat, viivan alle jäi yli 26tuhatta - miinusta. Että ihan kiva, että pystyin tekemään perusnkirjan ajoissa, 26 000 euroa olisi ollut varsin ikävä lisä velkoihin, joita tässä yritetään maksella muistona yrittämisen ihanuudesta. No, muistan sanonnan "kuolema kuittaa univelat" (tämä oli joskus puhelimeni logona, ennen älypuhelimen keksimistä) ja yhtä hyvin voisi todeta "kuolema kuittaa velat". Siis sukulaismiehen tapauksessa, toki omassanikin, jos nyt potkaisisin tyhjää. En ole ajatellut, en vielä. Paljon tehtävää jäljellä.

Perunkirjoituksen tehtyäni olo on melkein höntähtänyt, kun ei tosiaan oikeastaan ole enää mitään tehtävää sukulaismiehen kuoleman tiimoilta. Pankkitilit käyn lopettamassa, joskin odottelen UO-mieheltä (-naiselta) tietoa siitä, miten vainajan veronpalautuksen kanssa toimitaan: jos se tulee tilille, en vielä lopeta hänen käyttötiliään, mutta jos se ulosmitataan, niin sitten lopetan. S-tilin voi lopettaa, samoin osuuskaupan jäsenyyden voi muuttaa rahaksi. Sopivassa välissä sitten, kun työvuorot antavat myöten. Tällä viikolla minulla onkin iltavuoro, vähän rukattiin työvuoroja lomien ja kesäfloristin potkujen takia. Vapaa maanantai on seuraavan kerran vasta 1.8, ehkä silloin.

Sukulaismiehen FB-tilin lopetin myös, lähetin sinne skannauksen hautausluvasta, jonka alaosasta bongasin sanan "kuolintodistus". Kelpasi ja sukulaismiehen FB-tili katosi muutamassa tunnissa kokonaan. Sain vastauksen pyyntööni henkilöltä nimeltä "Katie" ja se oli englanniksi, mikä sai minut epäilemään, että olisin ehkä voinut yhtä hyvin lähettää sinne vaikka ostoslistan.... kun lähettämäni todistus oli suomeksi, ja minulla oli epäilys, ettei Katie ymmärtänyt siitä mitään. Whatever, se on nyt tehty. Mitään google-tilejä en ala metsästämään tai lopettamaan, vaikka ex-avokki sellaisesta kantoikin huolta.


Juniori lähti eilen kesän viimeiselle leirille, ja kun tulin kotiin ja hiffasin olevani miehen kanssa kahdestaan, vaihteeksi, tuli jotenkin hyvä fiilis. Olen jo tottunut siihen, että juniori menee omia menojaan ja vaikka toisinaan ikävöinkin häntä, huomaan nauttivani siitä, että hän on poissa. Muutaman viikon päästä juniorilla on kutsunnat, ja lukion viimeinen vuosi alkaa ennen sitä... On tosiaan aika päästää irti, ja jollain tasolla olenkin päästänyt. Olen antanut käteen heliumipallon ja käskenyt lentää. Toki kotona olevasta asiallisesta teinistä on paljon apuakin. Voi lähteä töihin ja määrätä lapselle tehtävät, jotka tulee olla tehtynä: ripusta pyykit, leikkaa takapihan nurmkko. Hae kasvimaalta perunoita, tee salaatti. Mies ei ole yhtä palvelualtis.

Lauantaina on serkkuni 5-kymppiset. Menen sinne suoraan töistä eli pitää ottaa töihin mukaan tyllihame ja kukkamekko. Ja piikkikärkiset kengät. Lahjaa olen miettinyt ja siihen jo rahankin varannut (vanhempien kanssa puoliksi sen ostamme), mutta edelleen ihmettelen, mitä kummaa voisin ostaa. Töistä toki, mitä sitä merta edemmäs kalaan, mutta olisiko se joku kasvi... puu? pensas? vai ostanko lahjatavarapuolelta jotain? Meillä on aivan ihania lyhtyjä, ehkä minä semmoisen? Tuomaan valoa pimeneviin iltoihin.

Täytyisi katsoa "Black Sails" uudelleen, kaikki kolme kautta. James Flint (McGraw) on yksi kaikkien aikojen ristiriitaisimpia (fiktiivisiä) henkilöitä, ja sellaisena äärimmäisen kiehtova. Hänen tarinansa on surullisista surullisin.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Katson pihaa ja iloitsen


Sanoi mies tässä yhtenä päivänä. Ja toki, mikä ettei, iloitsen pihastamme minäkin, sen verran mitä työn touhussa siitä ehtii ihailla. Viikolla ei niin kovin intensiivisesti ehdi / jaksa, mutta josko tulevana viikonloppuna iloitsisin senkin edestä. Miksi sitten iloita pihasta, tai ennen kaikkea, miksi mies siitä nyt yhtäkkisesti alkoi iloita? Siksi, että pihasta löytyy nyt kaikkea, mistä hän ilahtuu. Grilli on sille vartavasten tehdyn (betoni)jalustan päällä ja grillin päällä on uusi suojapeite. Grillin vierellä on puutarhakalusto aurinkovarjoa myöten, eikä iloa yhtään himmennä, että kaluston sain lapsuudenystävältä ja varjokin löytyi liiteristä. Saunassa on uusi kiuas ja kuisti, ja kuistikin on tuplasti isompi kuin vanha, hautatervalla ruskeaksi vedetty. Pihassa nököttää myös yksi puoliksi tervattu karhu ja yksi tervaamaton - odottelemme nimittäin sateetonta päivää maalausurakan loppuunsuorittamiseen, sillä sunnuntaina  loppui terva kesken ja nyt, kun sitä taas on, sataa joka päivä.

Pihassa on myös skootteri, ja kalastusvälineitä vietäväksi veneelle, joka on puunattu viimeisen päälle ja jossa on uusitut puuosat - ja joka on järvessä, parin vuoden tauon jälkeen. Pihassa on myös auto, jossa on edelleen takalasin tilalla muovi roudarinteipillä kiinnitettynä, mutta uusi takalasi odottelee salin pöydällä sitä hetkeä, kun korjaamolla on aikaa se kiinnittää. Pihan nurmikko on siisti ja kukat kukkivat. Mitä muuta voisi kuin iloita?

Miehellä on myös uusi tatuointi käsivarressaan ja jos kaikki käy hyvin, ensi maanantaina on toinenkin. Minä odottelen yhä vuoroani miettien, mikä minun kuvani olisi. Thranduil selässä? Luultavasti. Ja sin'dorei-kaksoiskeihäs käsivarteen, kyllä vain.


Työ vie ison osan päivistäni ja tulee viemään edelleenkin. Lomautusta ei olekaan näköpiirissä! Meidän kesäfloristimme irtisanottiin koeaikana ja minä tavallaan sain hänen paikkansa, ei toki floristina, vaan siten, että kun hänen piti olla vuoden loppuun ja minun syyskuun loppuun (vai alkuun?), niin minun työni jatkuu ainakin sinne vuoden loppuun nyt yhtäjaksoisesti, sitten tullee ehkä kolmen kk:n tauko ja sitten onkin kevät ja töissä alkaa se kiireisin sesonki.

Hei, miten mulle kävi näin hyvin? Tässä iässä sain mukavan työpaikan omalta paikkakunnalta, alalta jolle kouluttauduin?

Pakko oli leuhottaa appiukollekin, joka toki onnitteli, mutta kiirehti sitten luennoimaan, kuinka tajuaa, ettei palkka ole suuri, mutta kuinka työllä on mielenterveydelle positiivisia vaikutuksia. Siis täh - onko minun mielenterveydessäni ollut jotain vikaa hänen mielestään? *virn*

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Heissun heiluvilles


Heinäkuussa mennään - ihan uskomatonta. Vastahan oli vappu?! Kohta olen ollut kolme kuukautta töissä ja oletettavasti tätä työrupeamaa on jäljellä toiset kolme kuukautta ennen kuin syksyksi hiljenee siinä määrin, että joutunen pakkolomalle. Sitä odotellessa. *virn*.

En oikein osaa lakata ihmettelemästä hyvää tuuriani työn suhteen. Ja sitä, ettei elämä, siis nimenomaan elämä työn ulkopuolella muuttunutkaan niin radikaalisti kuin kuvittelin sen muuttuvan, jos "joudun" kokopäivätöihin. Elämä vain soljuu eteenpäin ja kaikki tuntuu ihan normaalilta ja luonnolliselta, enkä koe jääväni yhtään mistään paitsi. Tältä tuntui viimeksi silloin, kun olin vielä piirtäjänä ja nautin työstäni, työpaikastani ja työkavereistani tavalla, jonka uudelleenkokemisen luulin olevan mahdotonta. Ei se ollutkaan. Piti vain löytää se oikea ammatti ja työpaikka, jossa kykyni nähdään ja niitä arvostetaan. Ihan hyvä löytö, se kykyjeni näkeminen, koska en tosiaankaan tiennyt etukäteen, että minusta olisi tähän! Muistan Elannon (?) sitomossa käydessäni todenneeni, että se on juuri se työ, jota haluan tehdä - piilossa, pois asiakkaiden ulottuvilta. No, ei se sitten ollutkaan. Tehomyyjä, sanoi pomo eilen.

Olen ihan hirmuisen ylpeä itsestäni ja tyytyväinen itseeni.Olen tullut yhä rohkeammaksi työssäni, omatoimisemmaksi, millä tarkoitan, että uskallan tehdä keneltäkään kysymättä asioita, tai näen ihan itse, mitkä asiat vaativat tekemistä.Ällistyin pomon kehuja siitä, kuinka olen aina niin ahkera, koska omasta mielestäni en ole. Työtahtini on hitaampi kuin monen muun, mutta toisaalta, siitäkin on tullut kehuja: kun olen rauhallinen, enkä sählää. Joinakin aamuina oikein odotan töihin pääsyä. Lienen seonnut päästäni. Parhaita päiviä ovat ehdottomasti ne kiireisimmät, kun ei jää turhaa luppoaikaa, eikä tarvi keksimällä keksiä tekemistä. Senkun myy ja palvelee, ja hymyilee orkideankukka hiuksissa.


Imartelee, että minua luullaan paljon nuoremmaksi kuin olenkaan, vaikka hiuksissani on jo harmaata. Joo-o, en tiedä, milloin mustat hiukset katosivat kuontalostani (minulla oli mustia, paksuja hiuksia) ja niiden tilalla on nykyään valkoisia, hentoisia hiuksia. Ei haittaa minua, päinvastoin. Kukaan muu ei niitä huomaa, eikä huomannut sekään asiakas, joka eilen moitti laskutaidottomuuttani (kun en laskenut päässäni, vaan käytin laskinta) sanomalla "Kun ette te nykynuoret opi päässälaskua enää". Nykynuoret?! Aloitin kouluni kansakoulussa ja voin kertoa, että kyllä siellä päässälaskua opetettiin. Minä en vain koskaan oikein sitä oppinut, vaikka lukion matikka olikin kymppi ja YO-kirjoituksissa kirjoitin eximian. Mutta että nykynuori? Asiakas oli minun arvioni (olen hirmu huono arvioimaan ihmisten ikiä, kun kasvot eivät jää mieleen) mukaan luultavasti samaa ikäluokkaa kanssani. Tosi paljon tytötellään myös, ja sitä toki tekee myös pomo: "hei kuulkaas, tytöt", mutta se on eri asia.

Mutta joo, nyt on kolmen päivän vapaa (JIHUU!) ja aloitin sen katselemalla hyvin homoeroottisia unia. Se oli oikein mukava uni. Tänään ohjelmassa olisi saunan korjaamista, kaveri on kaiketikin tulossa miehen avuksi siihen ja minä laitan ainakin kahvit, ehkä ruuankin riippuen siitä, kuinka paljon on hommaa ja kuinka kauan siinä menee aikaa. Saunaa on tarkoitus hieman pönkätä suorempaan, nakuttaa siihen uusi, isompi kuisti ja viedä vanha kiuas ulos ja fiksata uusi kiuas tilalle. EHKÄ tänään päästäisiin omaan saunaan saunomaan...! Mattoja ajattelin pestä, koska tulossa on ilmeisesti hellepäivä, ja totta kai aion huristaa höyrypesurilla ainakin keittiön lattiasta kattoon, kirjaimellisesti, ja keskikammarin. Saan iltasella molempiin puhtaisiin huoneisiin sitten puhtaat matot lattiaan. Pakastimet pitäisi sulattaa ja viimevuotiset loput mansikat ja vatut laittaa mehuksi. Eilen ostin lisää lankaa, jotta voin jatkaa Mandala Madness-mandalaani, tai ehkä teenkin valmiiksi tilkut afrikankukkaleopardiini, jonka ohjeen ostin jokunen viikko sitten. Huomenna pitää hakea juniori kotiin leiriltä ja maanantaina mies toivottavasti pääsee tatuoitavaksi, edellinen aika peruuntui, kun tatuoija ei saanut lapsenvahtia. Miehelle tatuoidaan molemmat käsivarret, mikä ei hoidu tunnissa tai parissa, joten lapsenvahti olisi kova juttu.

Olen kade noista tatuoinneista ja ihan vähän käärmeissäni, koska alunperin oli puhe, että lähdemme matkaan yhdessä ja että minutkin tatuoidaan samalla. Nyt ei onnistukaan, juuri siksi, että miehen kanssa menee koko päivä. Toisella kertaa sitten. Otan selkääni laivan kaveriksi haltian.

Elämä on kyllä kieltämättä laiffii. Kissatkin antoivat viime yön nukkua ja katsella niitä homoeroottisia unia, eivätkä mourunneet tai ravanneet edestakaisin. Suloa ei ole näkynyt eilisillan jälkeen ja Milo tuli sisään johonkin aikaan, mutta ravaamisen sijasta se köllähti viereeni nukkumaan niin että kun käänsin kylkeä, siinä oli kissan takatassut melkein suussani.