tiistai 31. toukokuuta 2016

Hirviösulhoja ja äkkikuolemia


Viikko on hurahtanut vauhdikkaasti ja vaihtelevissa säissä. On ollut hellettä ja on ollut (kaato)sadetta, minkä ansiosta ainakin ruohikko rehottaa ja ruohonleikkuria saa ulkoiluttaa takapihalla alvariinsa. Jää minulle se homma vielä, kun juniorin koulu loppuu vasta lauantaina. Muutenkin illat töiden jälkeen ovat olleet työntäyteisiä, vaikka olinkin viime viikon aamuvuorossa - ei ole pahemmin ehtinyt koneelle istahtaa, josko siihen on ollut edes kiinnostusta. Eipä juuri. Työelämä on vieroittanut minut internetin ihmeellisestä maailmasta aika tehokkaasti.

Saimme viime viikon keskiviikkona sukulaismiehen kämpän kokonaan tyhjäksi: ensin tiistaina mies kävi kaverinsa kanssa hakemassa pikkusälää roudaten sitä sekä kotiin että suoraan roskiin ja sitten keskiviikkona toisen kaverin kanssa toivat suurimmat jutskat meille lukuunottamatta tavaroita, mm. sohvapöytää, jotka kaveri otti itselleen. Toivat myös matot meille, vaikka olin niistä sanonut, että heittäisivät suoraan roskiin nekin. Harmitti, mutta oikeastaan voisin pestä niistä ainakin yhden suht siistin räsymaton, sille olisi meilläkin käyttöä kenties. Nyt ei olekaan muuta kuin yleissilmäyksen tekeminen ja avainten luovutus, joka oli alunperin tarkoitus tehdä eilen, mutta sovimme vuokraisännän kanssa, että teemme sen huomenna, kun minulla on vapaapäivä ja menemme muutenkin kaupunkiin. Siivota siellä ei tarvitse, koska asunto jää nyt tyhjilleen ja sinne tehdään remontti, joten tsekkaamme ja poimimme mukaamme mahdollisen postin ja jätämme avaimet sinne. Postin pitäisi nyt tullakin tänne meille, sen vähän mitä sukulaismiehelle nyt vielä voi olettaa tulevan ennen kuin tieto hänen kuolemastaan menee kaikille instansseille. Karhukirjeitä kai sieltä tulee.

Appi on ollut kovasti huolissaan asunnon tyhjentymisestä ja sai minut eilen jo hieman huolestumaan viestillään, jossa kyseli (mieheltä), onko selkä kipeä muutosta ja missä vaiheessa muutto nyt on. Mies kun oli viime viikolla keskustellut hänen kanssaan ja kertonut, että asunto on tyhjä, mutta ilmeisesti apella ei ollut asiasta mitään muistikuvaa. En tiedä, onko kyseessä kaiken tapahtuneen aiheuttama shokki vai onko apella oikeasti muistihäiriöitä. Laitoin järkytyksen piikkiin sen, ettei hän muistanut koskaan kuulleensakaan siitä, mitkä asiat piti hoitaa ja miten, mutta tämä saa minut miettimään, että mitä sitten jos hän alkaa käydä oikeasti muistamattomaksi. Kuka pitää hänestä huolta siellä kaukana? Anoppi, joka ei ole oikeasti anoppini ja virallisesti vain apen naisystävä, ei edes avovaimo? Hänen poikansa on täällä ja hänen tyttärensä Madridissa.

Mitä sukulaismiehen tavaroihin muuten tulee, niitä on onneksi saatu eteenpäinkin jo, niitä vähiä, joita hänellä nyt edes oli. Pakastin ja mikro lähtivät nimellishintaan uusille omistajille, töllön jalustoineen vei juniori jne. Ja minä innostuin käyttämään sunnuntaivapaani siivoamalla vinttikammarin ja aulan kesäkuntoon ja heittämään siinä yhteydessä yhä enemmän tavaraa menemään, mm. päiväkirjani. Muilutin ne uuniin ja kunhan sopiva rako löytyy, heitän tulitikun perään. siellä palavat juniorin vanhojen koulupapereiden keralla iloisesti. Huomasin myös aulan kaapissa vaatteita, jotka luulin laittaneeni jo ajat sitten kierrätykseen. Pitää vimpata ne huomenna säkkiin ja UFF:lle tai sitten roskiin. 


Tänään minulla on taas puutarhapäivä ja olen myymälässä peräti yksin, koska harjoittalijamme harjoittelujakso on päättynyt, joskin pomo sanoi tulevansa päivällä kastelemaan. Hyvä niin, en voi samaan aikaan olla tarhalla kastelemassa ja myymälässä myymässä, ja myyjäksi minut on palkattu. Minä myös saan tehdä sitä työtä, jota tulin tekemään, toisin kuin kesäf:mme. Hän avautui minulle pettymyksestään siitä, että hän ei ole saanut tehdä koulutustaan vastaavaa työtä eli sitä, jota hän kuvitteli tulevansa tekemään ja jonka takia hän valitsi tämän paikan toisen paikan ohi - paikan, jossa hän olisi tehnyt samaa työtä kuin nyt, lähempänä kotia ja paremmalla palkalla. Hän suunnitteleekin lähtevänsä pois, jos vain hänen ajatuksensa vaihtoehdoista toteutuu. Niin kai sitten. Ymmärrän häntä oikein hyvin, enkä aivan ymmärrä sitä, miksi hänet alunperinkään palkattiin, koska suurimman osan ajasta toimimme hieman ylimiehityksellä.

Itse olen tullut työssäni varmemmaksi ja myös omatoimisemmaksi. En arastele tehdä omia ratkaisuja ja päätöksiä, ja erityisen tyytyväinen olen siitä, että floristiikan alalla tunnen kehittyneeni jopa siinä määrin, että olen saanut luvan/kehotuksen/pyynnön tehdä jotain pienempiä juttuja itse sen sijaan, että veisin tilauksen sitomon tehtäväksi (mikäli on hiljainen hetki myymälän puolella). Surunvalittelukimput, jopa muutaman kukan hautakimput luonnistuvat nyt niin, että olen itsekin niihin tyytyväinen.

Vaan hermo menee kohta asiakkaisiin, jotka tulevat ja taivastelevat kuka minkäkin rehunsa kuolemaa viime talvena, aivan kuin jotain tavatonta olisi tapahtunut. Haloo - et sitten huomannut, että pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta ja maa käytännössä lumeton? Voihan naamapalmu sentään. Ehkä oletan liikaa, kun oletan, että harrastelijapuutarhurikin näkisi tässä jonkinlaisen syy-seurausyhteyden sen sijaan, että pitää tapahtunutta tavattomana ja suurinpiirtein henkilökohtaisena loukkauksena.

Eilen myymälään pölähti henkilö, joka oli jo aiemmin käynyt tilaamassa morsiuskimpun ja tuli nyt tilaamaan sulhasen rintakukkaa, joka oli unohtunut tilauksesta. Oletin hänet tietenkin morsioksi, mutta hän ei ollutkaan, vaan oman ilmoituksen mukaansa kaaso, jonka ystävä oli menossa vihille ihmishirviön kanssa. Näin hän oikeasti sanoi: sulhanen on ihmishirviö ja kaaso pelkää häntä. Hän on toinen morsion jäljellä olevista ystävistä, sillä kaikkien muiden kanssa sulhanan on kieltänyt yhteydenpidon, eikä kaasolla ollut aavistustakaan, oliko hänen tilaamansa (ja maksamansa?) morsiuskimppu lainkaan morsiammen toiveiden mukainen vai sulhon. Sanoi, että ohjeet sen tekemiseen oli huudettu hänelle puhelimitse, samoin kuin ilmoitus siitä, että mitään "krääsää" ei saa häälahjaksi ostaa ja että kai hän ymmärtää, että arkivaatteissa ei sitten häihin tulla. Öh? Koska kaaso sattuu olemaan ammatiltaan kokki, hän oli uhmannut käskyä morsiuskimpun tekemisestä ja oli sen sijaan käynyt tilaamassa sen meiltä, peläten jo valmiiksi, millainen huuto asiasta syntyy (huutajana siis sulhanen) jos kimppu ei miellytä. Sanoi, ettei haluaisi mennä koko häihin ollenkaan. Vakuutin, että kimpusta tulee ainakin kaunis, mutta jos se ei miellytä, sillehän ei sitten voi mitään.

Jäin ihmettelemään, millainen nainen antaa miehelle vallan päättää ystävistään, morsiuskimpustaan, elämästään. Tai toisinpäinkin, onhan näitä naisiakin, jotka haluavat hallita, määrätä, eihän se ole sukupuolesta kiinni. Väistämättä tuli mieleen entinen ystäväni, johon yhteyteni katkesi neljä vuotta sitten, ja hänen ilmoituksensa siitä, että hän oli saanut mieheltään luvan pitää minuun yhteyttä. Hän pelkäsi miestään niin paljon, että pakeni kodistaan turvakotiin miehen ollessa töissä - ja palasi kiltisti takaisin miehen luo, joka katsoi asiakseen määritellä, kehen hän saa olla yhteydessä. Kiitos, minuun ei tarvitse, jos se on luvanvaraista toimintaa. Enkä jaksanut enää toimia olkapäänäkään, jos ihminen itse haluaa päänsä hirttosilmukkaan asettaa. Mikä minä olen sitä sieltä pois kiskomaan?

tiistai 24. toukokuuta 2016

Hakkerointia ja lasinsirpaleita


Sukulaismiehen asunnon tyhjennys osoittautui suuremmaksi operaatioksi kuin ensin kuvittelinkaan, sillä sen sijaan, että se olisi ollut eilen yhdellä käynnillä pakettiautoa vaille valmis, siellä pitää käydä ainakin kolme kertaa vielä. Tänään mies menee kaverinsa kanssa jatkamaan eilen keskenjäänyttä hommaa, sitten on pakettiautokeikka ja viimeisenä pitänee käydä pyyhkäisemässä vielä lattioita ja tarkastamassa, että kaikki on niin kuin pitääkin, lukuunottamatta kylmäkellaria, jonka ovessa oli lukko, johon emme mistään löytäneet avaimia. Oven rakosista kurkimme, ettei siellä mitään ihmeellistä ole, ilmeisesti tyhjiä olutlaatikoita. Mopoa, jonka olemassaolosta tuli Trafilta kirje (että sen omistus on siirretty kuolinpesälle) emme myöskään mistään löytäneet, eikä meillä ole sen olinpaikasta pienintäkään aavistusta. Emme olleet koskaan aiemmin moisesta moposta kuulleetkaan, eikä sen rekisteriotettakaan missään ollut.

Muuta paperia sen sijaan oli laatikkokaupalla, osan revin roskiin, mutta kun laatikoita alkoi tupsahdella kaapeista, väsyin ja toin lopulta joka hemmetin paperin kotiin, kävin läpi päällisin puolin ja työnsin uuniin. Sukulaismies oli säästänyt kaikki mahdolliset kuitit, karhut (vaikka ei ollut avannut niitä), tuomiolauselmat ja loma-anomukset, plus sekä ex-vaimoltaan saamansa että tälle lähettämänsä kirjeet. Nuo omat kirjeet minua hämmästyttivät - oliko hän eron jälkeen pyytänyt vaimoltaan kirjeensä takaisin vai miten ne olivat hänelle takasin päätyneet? Ja ei, en lukenut kirjeitä, vaan poltin ne. Tunsin itseni riittävästi tunkeilijaksi jo sillä, että ne olivat minulla. Kävin niput kyllä läpi sillä mielellä, että niiden seassa olisi jotain muutakin, ja olihan siellä; kirje anopin miesvainaan siskolta, jossa hän kysyi sukulaismieheltä lupaa laskea veljensä tuhkan miehen sukuhautaan. Selvisi sekin mysteeri, mehän taannoin ihmettelimme, miten anopin mies oli sukuhautaan päätynyt ja kenen luvalla, koska meille ei koskaan ollut tullut siitä infoa, eikä lupaa oltu kysytty. Sukulaismieheltä oli kysytty ja hän oli sen antanut. Kirjeessä oli puhelinnumero ja mies soitti sinne, käyden mukavan keskustelun hyvässä hengessä "isäpuolensa" siskon kanssa.

Myös kaikki kuulustelupöytäkirjat saivat seurata kirjeitä uuniin. Ne luin, mielenkiinnosta, ja eteeni piirtyi surullinen kuva siitä, miten sekakäyttäjien elämä koostuu monista "en muista mitään"-hetkistä, jotka seuraavat toisiaan päivästä päivään. Mukana oli valokuvia rikospaikalta, surkea kämppä, läävä, jossa oli verta pitkin lattioita sekasotkun keskellä. Sukulaismies verisenä käsiraudoissa. Onneksi mies ei halunnut edes vilkaista yhtäkään papereista, em. kirjettä lukuunottamatta.

Tavaroiden selvittely sai minut ajattelemaan, että jos elän vanhaksi, alan hyvissä ajoin hävittää / jakaa pois omaa omaisuuttani. En halua omien perillisteni joutuvan survomaan jätesäkkeihin minun rikkinäisiä vaatteitani ja kelan kuitteja vuodelta kivi ja keppi. Eilinen homma oli pakko jättää kesken, koska se kaikki alkoi ahdistaa fyysisestikin jo liikaa, tunkkainen tupakanhaju tunki joka paikkaan, kun tavaroita siirteli, varsinkin tekstiileitä. Olin etukäteen ajatellut, että käyn vaatteet läpi ja jopa pesen ne, jotka käyvät UFF:lle, mutta lopulta päädyimme survomaan roskiin niin vaatteet kuin astiatkin. Tuntui, ettei meillä vain riittänyt energiaa lajitella mitään, vaikka esim. peitteet olisi voinut viedä Kodittomille Kissoille. Ei jaksa.


Toimme kotiin kaikesta huolimatta tavaraa autolastillisen. Otin parhaimmat pyyheliinat ja lakanat junioria varten, mutta jouduin eilen toteamaan, ettei tupakanhaju lähde ainakaan yhdessä pesussa pois. Joitakin astioita toimme kotiin, lähinnä kattiloita ja veitsiä, pölynimurin, kuulokkeet, langattoman hiiren... ja himoitsemani läppärin, koska se on uudempi kuin omani. Läppärihän oli suojattu salasanalla, mutta näppäränä tyttönä selvitin, miten pystyn kiertämään sen (ts. pääsen sisälle koneeseen sen verran, että pystyn vaihtamaan salasanan) ja se onnistui todella helposti. Voin kertoa, että jättäkää vain suosiolla käyttäjätilinne salasanatta ainakin vanhemmissa Windows-versioissa, ei se suojaa yhtään mitään. *virn*. Koneessa ei onneksi ollut oikeastaan yhtään mitään (pelkäsin törmääväni kuviin, joita en haluaisi nähdä tai epäilyttäviin s.posteihin, mutta s.postia ei oltu edes aktivoitu) ja nekin vähät - muutama kissakuva - heitin roskakoriin.

Ennen kämpäntyhjennystä teimme kierroksen pankki-sossu-kela, ja pankissa annoin noottia virkailijalle, joka oli antanut apen maksaa laskuja tililtä, johon hän ei ollut voinut osoittaa käyttöoikeuttaan. Virkailija puolusteli, että oli antanut maksaa, koska laskut olivat selvästi olleet kuolinpesän laskuja, mutta minä sanoin (moneen kertaan), että hän toimi vastoin heidän omia sääntöjään, jotka sanovat, että oikeus tilinkäyttöön tulee todistaa virkatodistuksella. Apella ei sellaista ollut, vaan hän oli saanut virkailijan hoitamaan laskut kertomalla, että lähtee Suomesta ja haluaa hoitaa laskut ennen sitä. Virkailija-parka oli kuvitellut apen lähtevän suurinpiirtein samana päivänä. Sanoin myös, että jos teidän käytäntönne on uskoa jokaista, yhtä hyvin vainajan ex-vaimo voisi tulla maksamaan laskuja vain sillä perusteella, että toki hänellä on siihen oikeus, kun on sama sukunimi. Jos kerta ei mitään virkatodistusta vaadita! Siis kyllähän apella oli / on oikeus sinne tilille päästä, mutta EI ilman pankin itsensä vaatimaa todistusta oikeudestaan.

Eri asia olisi, jos tilillä olisi ollut rahaa - jos nyt laskuihin mennyt raha ei olisi pois siitä, millä oli tarkoitus maksaa hautajaiset. Tokihan kaikki, mitä ei yhteiskunta kustanna, jää apen maksettavaksi, joten häviö on vain hänen, mutta kuitenkin. Kun sanoin moneen kertaan, että mitään laskuja ei nyt makseta. Ääh. Ei jaksa.

Sos.toimistossa kaikki oli nyt kunnossa. Jokainen lippu ja lappu toimitettiin sinne ja päätös tulee joskus. Kelaan kävin tekemässä selvityksen olosuhteista, joissa liikamaksu syntyi (kun olivat maksaneet toukokuun asumistuen ja haluavat sen nyt takaisin) ja annoin sinne kuolinpesän (meidän) osoitteen.

Sunnuntaina kävimme suunnitelmien mukaan syömässä ja hautausmaalla. Hautausmaan parkkipaikalla auton taakse oli kasvanut täysimittainen mänty sinä aikana, minkä viivähdimme muistolehdossa ja totta kai mies peruutti suoraan siihen mäntyyn. Takaosa on lommolla ja takalasi on nyt siellä männyn juurella tuhansina sirpaleina lukuunottamatta sitä osaa siitä, joka putosi sisään takakonttiin. Voi perse. Oli kieltämättä hetkellinen syvän epätoivon tunne, kun hautausmaan parkkipaikalla ihmettelin sitä tuhoa, enkä osannut sanoa muuta kuin "Mitä sä nyt tolleen?". Ajoimme kotiin ilman takalasia sitten ja kotona tuppasi jo naurattamaan. Teippasimme takalasin tilalle muovin ja sillähän nyt ajelee syksyyn asti jos niikseen tulee. Uusi takalasi asennettuna kolmesataa, ei se nyt ihan pahin mahdollinen ole, joskin ei se ilahdutakaan, kun ottaa huomioon, että katsastusremonttiin meni vasta viisisataa ja kaksisataa uuteen laturiin. Wittu. Onneksi on töitä!

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Villi vapauden kaipuu


Nautin kolmen päivän vapaastani niin kybällä kuin ikinä voi nauttia. Tuntuu aivan ruhtinaalliselta jälkeen ikuisuudelta tuntuneen työviikon, jossa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta jonka halusi vain olevan äkkiä ohi. Nyt se on ja otan pidennetystä viikonlopustani kyllä kaiken irti.

Eilinen meni touhutessa siivousten kanssa niin pihalla kuin sisälläkin. Istuttelin jo köynnöksiä pihalle, siistin kasvihuoneen ympäristöä jne. Tarkoitukseni oli kylvää kasvimaalle salaatit, nauriit sun muut, mutta äiti sanoi, että ostaisin sinne ensin multaa lisää, kun viime vuonna hankittu ostomulta osoittautui niin huonoksi. Taidan tänään ajaa duunin kautta ja hakea sieltä neljä säkkiä mustaa multaa, sen kun sekoittaa kasvimaan nykyiseen maaperään, tulee hyvä. Ehkä ehdin tänään jo kylvääkin jotain. Samalla reissulla tekisi mieli ostaa jotain kukkaa anopin (suku)haudalle. Monena kesänä on ollut ajatus, että laittaisin sinne edes jotain, mutta aina on jäänyt laittamatta. Hopealehteä ja kesäbegoniaa ajattelin. Saa nyt nähdä.

Sisällä sain ylimääräiset roinat pois uusilta portailta ja päivän päätteeksi otin vielä esiin ns. kalastuskunnan laatikon ts. piirongin laatikoista sen, jossa oli epämääräinen läjä kalastuskunnan papereita. Olen sanonut miehelle monesti sen siivoamisesta, mutta koska vastaus on ollut "huomenna", päätin hoitaa asian itse. Mieskin sitten innostui ja laatikosta lensi varmaan puolet papereista uuniin ja loputkin järjestin asiallisesti. Hyvä me. Illan päätteeksi katselin vielä Friiltä murhia ja tyrkkäsin samalla tulemaan pitkät pätkät mandala madnessia, minkä päätteeksi sitten tänään nukuin melkein yhdeksään. Yhdeksään?! Minä? Koirat päästin toki ulos ennen seitsemää ja kissan (Sulon) sisään jo ennen sitä, mutta on äärimmäisen harvinaista, että nukahtaisin uudelleen ja nukkuisin vielä pari tuntia. Woah. Juniorikaan ei ole kotona, vaan lähti eilen jo hyvissä ajoin tyttöystävän luo katsomaan ensin jääkiekkoa ja sitten seurakunnan tilaisuuteen, josta nuoriso menee sitten uudemman kerran tyttiksen kotiin, josta haemme juniorin tänään matkaan, kun menemme kaupunkiin. Nuo seurakuntanuorten illanvietot kun tuppaavat aina "hieman" venähtämään, juniorista oli mukavampi olla vaivaamatta meitä hakemisella, ja mikäs siinä.


Tänään ohjelmassa on siis kaupunkireissu, appi (joka kävikin meillä eilen maksamassa laskuja ja kuuntelemassa ohjeitani) tarjoaa meille kiitosaterian Santa Fessä. Ooh ja nam. Eilen jo tutkin ruokalistaa sillä mielellä, olisiko sitä uusittu ja olisiko tarjolla jotain uusia herkkuja, mutta samalta näytti kuin ennenkin. Tarkoitan siis, että yhtä herkulliselta kuin ennenkin. Mietin, että samalla voisi ajaa hautausmaalle viemään sukulaismiehelle jonkin pienen kukkatervehdyksen. Hänet on viety muistolehtoon ja tilaamani laatta on siellä paikoillaan.

Koska on ihana ilma, ajattelin tänään pukeutua ensimmäisen kerran tänä keväänä mekkoon. Toiseen uusista Lindy Bopin mekoistani, täytyy vain hieman ottaa siitä sisään, sillä sekin on ryntäiden kohdalta väljä ja olen sitä paitsi laihtunut aika paljon vuoden alusta. En tiedä, kuinka paljon, sillä en tiedä, mitä silloin painoin. Olen pienentynyt ainakin yhden vaatekoon, ja mitä nyt olen käynyt vaa'alla, olen laihtunut noin kilon viikkovauhtia. Painoni alkaa kyllä edelleen kasilla, ja se on asia, mistä en piittaa vähääkään - olen ollut suurinpiirtein tämän kokoinen viimeiset kymmenen vuotta ja minulla on ollut mietittävänä paljon tärkeämpiäkin asioita kuin painonu, mutta myönnän kyllä, että olo on mukavampi nyt, kun viime syksynä ja talvena (?) kerääntyneet kilot ovat poissa, ja ihan vain sillä, että palasin ihmisten pariin ja töihin.

Tänä iltana appi lähtee Suomesta ja huomenna alamme tyhjentää sukulaismiehen asuntoa siis. Ja hoitaa asioita. Ex-avokki otti minuun yhteyttä pyydellen kuolintodistusta, jotta hän voisi sulkea vainajan some-tilit, mutta olin ilkeä ja sanoin hoitavani nekin sitten kun tärkeämmät asiat on hoidettu. Että minä hoidan kuolinpesän asiat pesänjakajien valtakirjalla, eikä kukaan muu. No, en minä aivan noin sanonut, mutta viestini sisältö oli kyllä ihan se. Että älä sählää, olet ulkona kuvioista. Back off bitch.

Mies sanoi ottavansa nyt kesällä parikin uutta tatuointia, oli sopinut jo J:n kanssa alustavasti, että J. tulee meille ne tekemään. Minä kanssa! Otan ainakin sen viidennen tatuointini, jos en peräti kuudetta. Mies haluaa vanhoihin tatuointeihinsa lisää väriä myös ja kysyi, tarvitsisinko minäkin - no, en tarvitse, koska minun kuvani ovat musta-valkoisia juuri siitä syystä, etten halua niiden haalistuvan. Tai siis, jos haalistuvatkin, ne eivät muutu miksikään paitsi haaleammiksi. Musta muuttuu harmaammaksi, mutta itse kuva ei siitä muutu.
Jotain fantasia-aiheista kuvaa ajattelin selkääni Black Pearlin seuraksi.

torstai 19. toukokuuta 2016

Odotettavissa hermojen repeilyä


Kiukkupäisyys tuntuu vain jatkuvan. Sellainen mälsä olo, ettei oikein huvittaisi mennä töihin, vaikka tiedänkin, että tälle tunteelle ei pitäisi antaa valtaa, vaan ajatella päinvastoin positiivisesti - muistuttaa itseään siitä, että on kiva mennä töihin. On vain ollut jotenkin niin hiljaistakin töissä, ettei sekään innosta... ja se varmaan onkin pääsyy, ettei työ nyt oikein nappaa, tai että se ei ala nappaamaan työpaikallakaan. Suurin toivein odotan kyllä, että tänään olisi vilkkaampaa. Päivä menee niin paljon vikkelämmin, kun on töitä, mitä tehdä. Onneksi töissä saan tehdä sitä, mistä eniten pidän: myydä. Minua, floristia ja osa-aikaista lukuunottamatta muita on roudattu pitkin kylää istuttamaan kesäkukkaistutuksia, minä-tyttö se vain kaupalla myyn kuin heikkopäinen. Koska olen hyvä siinä. Saa sen itsekin sanoa. *virn*. Ja kyllä sen työkaveritkin sanoivat taas yhtenä päivänä: kun sä todellakin osaat ja vaikka sulla olisi pipo kireällä, et ikinä näytä sitä asiakkaalle.

Odotan viikonloppua niin että pää repeää kohta. Appi tulee meille käsittääkseni huomenna taas selvittelemään asioita, ja olen jo valmiiksi tehnyt parit naamapalmut, koska hän on kuitenkin onnistunut sitten viime näkemän sotkemaan nekin asiat, joita ei siihen mennessä ollut sotkenut. Kuten vuokratakuun palauttaminen. Hän jo aiemmin siitä mainitsi, että vuokranantaja palauttaa sen hänelle ja hän antaa sen meille - mutta eihän niin SAA tehdä. Takuu on vainajan = kuolinpesän tuloa, ei vainajan isä saa sitä ryhtyä jakelemaan. Lauantaina menemme hänen kustantamanaan ainakin syömään, kuten jo mainitsinkin. Hän oli aikeissa kutsua ex-avokin mukaan, mutta mies sai sanottua, että eikö voitaisi nyt kerrankin tavata vain omalla porukalla. Kun juniorikaan ei ole tavannut isoisäänsä juuri ollenkaan - että pitääkö tähänkin tapaamiseen joku ulkopuolinen tulla.

En voi kyllin odottaa, että appi häipyy ja saan hoidettua ne asiat, jotka hänen (ja ex-avokin) piti hoitaa ja jotka hän onnistui sekoittamaan. Eilen tuli yllättäen seurakunnasta vainajan virkatodistus, josta selviää kaikki sekin, mitä maistraatin papereista ei, joten siltä osin kaikki ookoo. Paitsi että seurakunnan papereissa on virhe; niissä sukulaismiehen vuoden kestäneestä kakkosavioliitosta on tehty kymmenen vuotta todellista pitempi. Oikeesti - eikö niitä papereita printata mistään, vaan käsin (koneella) kirjoitetaan niin että niihin tosiaan voi tulla tuollaisia virheitä?! En ala asiasta huomauttamaan, koska eihän sillä ole merkitystä, aviossa oltiin, lapsia ei - luojan kiitos - tullut ja sitten erottiin.
Aviovaimo numero ykkoseltä tuli eilen adressi, vaikka hänen avioliittonsa päättyi jo 14 vuotta sitten. Kaunis ele, arvostan.

On ollut mielenkiintoista huomata, miten kamala asia on lähisukulaisen kuolema tuolla (täällä) somen maailmassa. Facebookissa kissakuvani saavat kymmeniä tykkäyksiä, sen sijaan sukulaismiehen kuolemaan reagoi mitenkään huomattavasti vähäisempi määrä ihmisiä. Osa sellaisia, että en voi olla tuntematta itseäni ihan pikku-pikkuisen loukkaantuneeksi siitä, ettei edes pientä osanottoa voinut kirjoittaa, ei edes klikata sitä "surullinen" ikonia tai laittaa kommenttiosioon sydäntä. Kun hautajaispäivänä kuitenkin tein kaksi asiaan liittyvää päivitystä, vaiettuani siitä ensin siihen asti.
Mutt joo, elämä on. Ja kuolemakin on. Harva tänne on jäänyt.

Miehen kaveri soitti eilen ja kysyi sukulaismiehen uurnanlaskutilaisuuden aikaa. Kun appi oli kutsunut heidät uurnanlaskuun perjantaina. Eikä. Mää en kestä. Kun appi on ihan varmasti ollut tietoinen kutsuessaan, ettei sitä aikaa edes ilmoiteta omaisille, eikä sinne saa tulla mukaan. Mies sitten valaisi kaveriaan ja tämä sanoi, että menevät porukalla sinne hautausmaalle kumminkin viemään lyhdyn, mistä mies kiitti lämpimästi.

Kunpa kaikki olisi vain pian ohi. Asiat hoidettu ja kämppä tyhjennetty. Ja ai niin, juniori ei saanut kesätöitä, joten asuntonsa jää kesäksi tyhjilleen ja siihen tarvitaan vuokralainen siksi aikaa. Eilen laittoi ilmoituksen siitä ohjeideni mukaan ja nyt sitten odottelen soittoja (klo 19 jälkeen, ei töistä voi vastailla). Vuosi sitten saatiin ihan kivasti homma hoidettua, toivottavasti tänäkin vuonna, vaikka vähän myöhään ollaankin liikkeellä (koska vasta toissapäivänä tuli tieto siitä, että työpaikka meni ohi suun).

Stressi iskee, näin viime yönä niin päättömiä unia, ettei ole tosikaan.

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Minä joka hiton muijaa muista


Toisinaan ärsyttää (paljon), että asiakkaat olettavat minun muistavan ja tunnistavan heidät jo yhden käynnin jälkeen, ja jos niin ei ole, ollaan suorastaan kiukkuisia, ettei heidän (minulle) mitäänsanomaton olemuksensa olekaan jäänyt minulle mieleen siinä määrin, että voisin muistaa heidät tai jopa, mitä he edellisellä kerralla ostivat. Tiedoksenne: en muista. Paitsi että minun vaikea muistaa ihmisten kasvoja, niin jos niitä parhaina päivänä näkee kulkevan ohitseen neljäkinsataa, on aivan mahdoton painaa mieleen joka akkaa ja hänen ostoksiaan. En kyllä yritäkään muistaa, koska loppujen lopuksi olen töissä tekemässä työtäni ja minun työni on myydä, ei ystävystyä asiakkaiden kanssa, vaikka asiakaspalvelijana olenkin ystävällinen. Tiedoksenne, asiakkaat. Olette minulle loppujen lopuksi vain asiakkaita, ohikulkijoita, ja kun olette maksaneet ja lähteneet, unohdan teidät. Ei minua kiinnosta.

Olinkohan nyt vähän ilkeä? Mutta olen aiemminkin sen sanonut; on helppo olla asiakkaalle ystävällinen, kun tietää, ettei minun oikeasti tarvi ystävystyä heidän kanssaan. Ei tarvitse välittää kuin sen hetken ajan, mutta sen hetken olen läsnä ja välitän.

Tällä viikolla olen vähän väsynyt, luultavasti se, että ei hetkeen ole ollut edes kahta päivää putkeen vapaata, ottaa nyt veroaan. Odotan vain viikonloppua, joskin siitäkin tulee taas turhankin hektinen, mutta kolme päivää vapaata kuitenkin on kolme päivää vapaata. Lauantaina käymme apen kanssa syömässä ja luultavasti hautausmaalla viemässä sukulaismiehelle kukkia, tai ainakin katsomassa, onko nimilaatta jo kiinnitetty muistolehdon muuriin. Appi ensin suunnitteli, että kiinnitämme sen silloin, mutta kun kävin tilaamassa sen toissapäivänä, minulle kerrottiin, että seurakunta kiinnittää. Loogista, muutenhan laattoja fiksailtaisiin sinne miten ja minne sattuu. Seurakunnasta saimme laatan, veimme sen viereiseen liikkeeseen kaiverrettavaksi ja koska maksoimme (siis minä ja mies) sen heti tilatessa, liikkeestä palautetaan se seurakuntaan ja seurakunta tosiaan käy sitten kiinnittämässä sen.

Hiukan kyllä ihmettelen, ettei appi voinut sitten tuotakaan itse hoitaa, kun oli eilen maisemissa, mutta sama kai se nyt on. Saan häneltä lauantaina takaisin sen 50 euroa, minkä kaiverrus maksoi. Hän oli eilen ollut sukulaismiehen taloyhtiön yhtiökokouksessa (tms?) ja oli sopinut asuntoasiat vuokraisännän kanssa siten, että kun olemme tyhjentäneet asunnon, jätämme avaimet sinne. Ajattelin aloittaa homman jo maanantaina (eli siihen tuhrautuu toinen kolmesta vapaastani), koska se päivä menee kuitenkin kokonaan kaupungissa, sillä nyt saimme maistraatista sukuselvityksen (josta puuttuu miehen tiedot...) ja pääsen toivottavasti selvittämään pankkiasiat, sosiaalitoimiston asiat sun muut. Samalla voimme tyhjentää asunnosta jo sellaista, mikä mahtuu autoon. Myöhemmin haemme / mies hakee kaverin pakettiautolla sängyn, sohvan ja sohvapöydän.

Jotenkin sitä toivoo, että koko homma olisi vain pian ohi. Elämässä on muutakin huolta riittämiin, tai ei ehkä niinkään huolta, mutta - - - no, hoidettavia asioita. Miehen eläkeasia on viimeinkin lähtenyt etenemään ja siitä voi antaa kiitoksen TE-toimistolle, josta soitettiin ja kerrottiin, että kylällä olisi vapaa työpaikka maatilalla. Astmaatikko ja keuhkoahtautunut sopiikin oikein hyvin siihen hommaan, lehmien kanssa puuhaamaan. Polvivaivainen on ehdottomasti vikkelin kiipeämään traktoriin. Virkailija ehdotti eläkeneuvojalla käyntiä ja aikansa ihmeteltyään, että mikä sellainen on, mies sai neuvojalle ajan. Byrokratian pyörät lähtivät pyörimään, ja mies on sittemmin käynyt eläkeneuvojalla, pitkäaikaistyöttömien terv.hoitajalla, labrassa ja lääkärillä. Kaikkien mielestä miehen paikka olisi eläkkeellä eikä kortistosta, ja lääkäri laittoi vielä jonoon psykologille, jotta mies saisi lausunnon siitä, mikä hänen päässään on loppujen lopuksi vialla - onko se adhd vai paniikkihäiriö.

Mielenkiintoista, ettei Suomessa pääse eläkkeelle fyysisten rajoitteiden takia, vaan kiusataan ihmistä niin kauan,.että pää sekoaa. Sitten pääsee eläkkeelle. Tuttavani yritti vaivojensa takia eläkkeelle vuosia, mutta vasta, kun hän siinä ruljanssissa sairastui henkisesti, eläke irtosi.

Totta kai olisi hienoa, että mies olisi terve ja voisi tehdä töitä, sehän se olisi se ihannetilanne. Mutta kun hän ei ole terve, niin tuntuu turhauttavalta notkua kortistossa, kun ei töitä kuitenkaan ole, ei sellaisia töitä, joita hän voisi tehdä. Mielestäni olisi jopa enemmän ihmisarvoisempaa (jos nyt näin voi sanoa) olla ihan reilusti sairaseläkkeellä, silloin koko elämä tuntuisi jotenkin vakaammalta ja selkeämmältä. Se, että ei tarvitsisi stressata sitä työttömyyttä, toisi osaltaan eloon ja oloon vakautta, ja uskon, että mies saattaisi innostua ajattelemaan, mitä voisi tehdä eläkkeellä ollessaan, jotain pientä, esim. lähtisi kaverin kanssa toisinaan jollekin työkeikalle seuraksi tai pieneksi avuksi tmv.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Valehtelemalla tekee eniten hallaa itselleen


Sukulaismiehen siunaustilaisuus oli kaunis, juuri sellainen kuin varmasti kaikki toivoivatkin sen olevan. Harras ja omalla tavallaan koruton. Meitä surijoita oli tasan kymmenen, ja se oli juuri sopiva määrä: mahduimme kaikki yhdelle penkkiriville ja siksi tilaisuus tuntui ennen kaikkea... läheiseltä ja läsnäolevalta. Tulijoita olisi varmasti ollut paljonkin, mutta tuntui juuri oikealta ratkaisulta se, että läsnä oli laajasta ystäväpiiristä vain kolme, jotka olivat olleet sukulaismiehen ystävinä lapsuudesta asti, ja olivat pysyneet matkassa mukana loppuun saakka. Ex-avokin vanhempien läsnäolokin puolsi paikkaansa, loppujen lopuksi.

Muistotilaisuus kesti ehkä tunnin. Lounaskahvila, jossa se pidettiin, oli jo kiinni muilta asiakkailta ja meille oli katettu yksi pitkä pöytä, laitettu tarjolle kahta voileipäkakkua ja täytekakku. Se oli aivan riittävä kattaus. Joimme kahvia, söimme kakkua ja muistelimme ennen kaikkea nauraen vainajan tekemisiä ja toilauksia aina sieltä lapsuudesta asti, väistelemättä kuitenkaan sitä tosiseikkaa, että hänen elämäänsä oli mahtunut muutakin. Puhuimme myös niistä vaikeista asioista, väkivaltaisuudesta ja päihteistä. Kukaan ei pyytänyt sen kummemmin puheenvuoroa, jaoimme vain muistojamme, lukuunottamatta vainajan isän puhetta, joka oli suorastaan raadollisen rehellinen, alkaen toteamuksella, että hänen poikansa eivät koskaan saaneet kokea isän ja äidin rakkautta. Mielestäni hän otti itselleen osan vastuuta siitä, että olimme hänen poikansa hautajaisissa ja että pojan elämä oli mennyt kuten oli tehnyt. Hän näki syy- ja seuraussuhteet, mutta ei rypenyt omassa syyllisyydessään. Ihailen hänen rehellisyyttään, ja sitä, että hän myös uskalsi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Perheväkivalta, alkoholismi.

Sukulaismies tuhkataan keskiviikkona ja viedään muistolehtoon perjantaina. Lupauduin hankkimaan muistolehdon muuriin kiinnitettävän laatan, jonka käymme viemässä paikoilleen lauantaina, minkä jälkeen menemme vielä syömään. Sunnuntaina appi palaa Teneriffalle.


Ja nyt seuraa valitusosio - armoton vinkuminen siitä, että KAIKKI käytännönasiat jäivät kuin jäivätkin minun (meidän) harteilleni. Appi, jonka piti hoitaa asiat täällä ollessaan, sai hoidettua kyllä hautauksen, mutta ne muut asiat - ne hän onnistui vain sotkemaan ja niiden selvittely jää nyt minulle. Hän toi eilen kaikki paperit, ja vähän enemmänkin, takaisin minulle, myös ne laskut, jotka hän oli "tyhmyyksissään" maksanut, ja sanoi, että kun hän ei tiennyt, ettei niitä saa maksaa. En hennonut sanoa, että sanoin asian kyllä useammankin kerran, koska hän ei ilmiselvästi muistanut yhtäkään niistä kerroista. Hän puhui myös sopineensa vuokraisännän kanssa, että tämä tuo vuokratakuun apelle ja että siitä sitten voimme maksaa perunkirjoituksen - - paitsi että hän oli jo sos.toimistossa sopinut, että toukokuun vuokra menee siitä takuusta. Mies oli ollut siellä mukana ja kertoi minulle asiasta jo silloin, ja nyt appi ei muistanut mitään sellaista. Voi hyvänen aika.

Virkatodistuksen pyytäminen vaikuttaa täysin mahdottomalta. Sanoin apelle, että perunkirjoitusta varten tarvitsen hänen virkatodistuksensa, ja hän ei mielestään saa sellaista mistään. Yritin kysyä, että kai sinä nyt jossain olet kirjoilla - missä: onko se Puerton väestörekisteri, seurakunta vai mikä, mutta hän ei tuntunut tietävänsä, missä rekisterissä on. Sanoin, että hänen on kotiin palattuaan käytävä ko. rekisteriviranomaisella ja pyydettävä sieltä virkatodistusta vastaava paperi, että hän on hengissä ja asuu ko. paikkakunnalla, tai mikä se käytäntö siellä nyt onkaan. "Mutta se tulee espanjaksi". Whatever, kunhan nyt joku tulee.

Myös se tosiseikka, että vainaja maksaa omat hautajaisensa, oli mahdoton ymmärtää. Hänen oli vaikea tajuta selkokielistä selostustani mm. siitä, että kun haetaan hautausavustusta, siihen eivät vaikuta hakijan (hänen / meidän) tulot ja varallisuus, vaan vainajan. Ja että jos ja kun maksamme omasta pussistamme jotain, meillä on oikeus saada se takaisin vainajan jäämistöstä, jos jotain jäämistöä jää (tuskin).

Ottaa pattiin. En ole vainajalle edes mitään sukua ja minä hoidan hänen jälkeenjäävät asiansa. Toisaalta, myönnän, että jotain minussa hivelee ajatus, että se olen minä, joka tietää, mitä tehdä ja tekee sen mitä täytyy. Joskaan ei kyseessä ole mikään rakettitieteeseen verrattava seikka - hakemalla minäkin olen tietoni hakenut, ei minulla ole mitään sisäänrakennettua lähdettä, josta ammennan tiedot perunkirjoituksen järjestämisestä yms. Tässä jossain vaiheessa printtaan muutaman valtakirjan: ihan yleisen, pankkiasiointia varten ja perunkirjoitusta varten (varmaan yleinenkin riittäisi, mutta varma on varmaa) ja otan niihin sitten lauantaina apen nimen.


Mutta nyt valitus seis. Tänään on sunnuntai, helluntai, minun vapaapäiväni. Otan rennosti siivoamalla, silittämällä ja koulimalla krasseja. Miten vapaapäivän voisi paremmin viettää? Käki kukkui äsken, kun kävin ottamassa hallaharsot viljelyksiltä, joutsenet lensivät pellon viertä toitottaen. Pilvistä, sateenuhka taitaa olla aika todellinen, mutta ilma on yllättävänkin lämmin.

Alimmaisessa kuvassa uusin hankintani, joka löytyi töistä "tavis"pelakuitten seasta. Piti oikein ottaa puutarhaan yhteyttä saadakseni tietää, mikä oli kaunokaisen nimi: Avenida Mosaic Purple.
Tänä keväänä ei olekaan ollut viime kevään lailla aikaa huseerata pelargonien kanssa. Napsin niistä kyllä pistokkaita, joista osan laitoin jo ystävälle ja osa odottaa pääsyä naapuriin (kyllä, juuri sille kamalalle ämmälle - olemme solmineet rauhan, vaikka mitään ystäviä emme olekaan, enkä halua meistä tulevankaan, mutta semmoiset naapurivälit), ja muutama pistokas jää itsellenikin istutettavaksi ulos, samoin kuin kymmenen itse siemenlisättyä taintani. Niiden suhteen odotukset ovat korkealla, sillä eihän ole YHTÄÄN hajua, millaisia kukkia ne tuottavat. Jo lehdissäkin on hajontaa.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Tänään ei kannata laittaa ripsiväriä


Tänään on se päivä, jolloin saatamme sukulaismiehen viimeiselle matkalleen. Hänen kuolemansa alkaa oikeastaan vasta nyt tuntua todelta, tapahtuneelta, lopulliselta tosiasialta, ja samalla se, mitä hän oli viimeisinä vuosina tai miten hän kuoli, alkaa haihtua pois niiden hetkien ja muistojen tieltä, kun hän oli sellainen, jollaisena hänet haluan muistaa. Fiksu, hauska, huumorintajuinen. Hän sai minut aina nauramaan. Haluan muistaa hänet sellaisena kuin hän oli kaksikymmentä - viisitoista vuotta sitten; sen, kuinka hän minun häissäni piteli pöydästä kiinni, kun sulhanen oli ryöstetty ja morsian laitettu tanssimaan pöydällä. Pöytä oli vähän hutero, joten hän seisoi siinä varmistamassa, ettei pöytä morsiamineen kuukahda nurin.

Kunpa hänen elämänsä olisi mennyt toisin. Me osasimme viime vuosina odottaa, että se päättyisi näin, mutta se ei pyyhi pois sitä, mitä hän joskus oli ja oli viimeisiin päiviinsä asti sen alla, mitä hänestä oli tullut.

Sukulaismies siirrettiin Helsingistä eilen takaisin Lahteen ja pomoni kävi hänet pukemassa, laittamassa arkkuun ja siirtämässä kappeliin. Sukulaismies oli näyttänyt verraten hyvältä, sillä tavoin, ettei hänen katsomisensa ennen siunausta varmastikaan ole paha kokemus hänen isälleen. Mies päätti olla katsomatta, joten saavumme kappeliin vasta, kun arkku on kiinni.


Maanantaina meille saapui sitten Milo, 10 kk:n ikäinen leikattu raitapaita, joka edelleenkin enimmäkseen piilottelee turvallisen korkealla. Puskee silittäjän kättä, heittää selälleen ja tulee myös luo, syökin jo ja käy potalla, jonka nostin sille muurinpäälle, ja osoittaa suurta uteliaisuutta Suloa kohtaan, mutta koiria pelkää kovasti. Ja vähän kaikkea muutakin, minkä kyllä ymmärtää - täällä on kaikki niin SUURTA, yksi huonekin on isompi kuin Milon koko maailma (yksiö kerrostalossa) tähän asti. Mutta eiköhän kissa pikkuhiljaa totu ja kotiudu, mitään kiirettähän ei ole, ja kissan tahtiin edetään. Ensin ajattelin, että pidämme Milon sisällä ehkä viikon ennen kuin se saa mennä ulos, jotta tottuu paikkoihin ja tietää, että tämä on koti, mutta aikataulua täytyy "hieman" muuttaa. Milo ei viikossa uskaltaudu vielä edes keittiöön asti, joten ulosmenolla tuskin on kiirettä. *virn*.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Voihan ahdistus


Vapaapäivästä huolimatta ahdistaaaaaaaa.... silleen semisti. Auto tuottaa harmaita hiuksia, sillä vasta, kun sille tehtiin viidensadan katsastusremontti, niin nyt laturi on jokseenkin paskana, eikä sillä uskalla ajaa kovin pitkälle, eikä mitenkään ole varaa uuteen laturiinkaan ennen kuin saan toukokuun palkkani, koska edellinen remontti söi huhtikiin palkasta ison osan. Kittujen kevät, sanon minä. Tänään pitäisi ajella katsomaan uutta kissaa, ehkä peräti hakemaan se, eikä omalla autolla kyllä uskalla Uudellemaalle lähteä. Kysyin isän autoa lainaksi, ja myönteinen vastaus oli vähän nihkeä. Ei viitsi reissuakaan siirtää, kun sitä jo kerran siirrettiin.

Jotta autuas olo olisi täydellinen, appikin soitteli ja kysyi olemmeko hoitaneet asioita eteenpäin. Eks kuse mua? Niinku mitä asioita? Niitäkö, jotka hän otti hoidettavakseen (ja sotki täydellisesti)? Mies vastasikin hyvin hämmästyneenä, että miten muka - kaikki paperithan ovat sulla. Ai, ovat vai?

Joo, kyllä ovat.

No mutta, on vapaapäivä ja taitaa olla ulkosalla melkein helle! Innostuin siivoamaan, ja siivosin jo komeron ja salista pyyhin lattian, kohta saan sinne matot lattiaan ja kaiken muutenkin reilaan. Tavaraa on mennyt ohessa roskiin taas jätesäkillinen ja ihan varmasti menee lisää. Haluan eroon, jos en nyt kaikesta, niin PALJOSTA. Vanhoja juhlavaatteitanikin heitin pois, tai siis kierrätykseen menevään kassiin, sillä mitä tahansa tapahtuukin, en usko enää ikipäivinä mahtuvani 20 vuotta vanhoihin koon 34 ja 36 vaatteisiin. Ja jos mahdunkin, ostan uudet. Se nimittäin olisi sellainen saavutus, että siitä olisin todellakin ansainnut uudet vaatteet!

Näin kuin näinkin toissayönä unta kultaketjumiehestä. *virn*

lauantai 7. toukokuuta 2016

Naamapalmuja ja herroja kultaketjut kaulassa


Toissapäivänä ajelimme sovitusti tapaamaan appea, ja viivyimme sillä reissulla kuutisen tuntia. Kävimme läpi asioita ja keskustelimme ne mielestäni hyvinkin selviksi. Olin jo etukäteen katsonut valmiiksi, hoitanut, mahdollisimman paljon, jotta apen olisi helppo jatkaa siitä, mihin jäin, olin etsinyt ja hankkinut papereita ja liitteitä, jotka olivat minun hankittavissani ja olin ottanut selvää. Olin kirjoittanut mahdollisimman selkeästi kaiken ylös, ja kävimme listani läpi monta kertaa, minkä lisäksi appi teki oman listansa, johon merkitsi järjestysnumeroin kaikki hoidettavat asiat, ja missä järjestyksessä.

Listassa oli 1) kirkkoherranvirasto, josta saisi virkatodistukset, jolla saisi 2) pankista vainajan tiliotteet ynnä muut tarvittavat pankkitiedot sosiaalitoimistoa varten. Tehtävä numero 3) oli sähkölaitos ja 4) oikeusaputoimisto ja 5) taisi olla kahvila-pitopalvelu ja numero 6) minun työpaikkani, josta saisi arvion hautauskuluista. Sosiaalitoimisto eli numero 7) päätettiin jättää ensi viikkoon, koska sinne ei ollut tarvetta mennä ilman kaikkia niitä papereita, joita edellisistä paikoista saisi. Apella oli kova huoli vainajan rästilaskuista ja karhukirjeistä, vuokrasta yms. ja tähdensin moneen kertaan, ettei niistä ollut tarpeen huolehtia vielä ja jopa luin hänelle, kai kahteenkin kertaan, toimeentulohakemuksen ohjeista, ettei vainajan pankkitililtä saisi maksaa yhtään mitään ennen kuin hautauskulut olisi maksettu.

No, appi tosiaan pyörähti meillä töissä iltapäivästä, ehdimme vaihtaa vain pari sanaa ja kun kysyin, saiko hän asiat hoidettua, sanoi saaneensa. Olin tyytyväinen, koska hänellä oli kuitenkin aika monta virastoa juostavana. Mutta ehkä hänen käsityksensä asioiden hoitamisesta oli kuitenkin eri kuin minun, sillä kun mies tuli hakemaan minut töistä, sain kuulla, että appi ei ollut hoitanut oikeastaan mitään, vaan sooloillut aivan omiaan ja tehnyt nimenomaan sen, jota ei olisi saanut tehdä. Hän ei ollut saanut virkatodistusta, mutta siitä huolimatta hän oli päättänyt mennä pankkiin, oli mennyt jonon ohi, päässyt jonkun (?) puheille suljetun oven taakse, ja kun oli tullut sieltä, oli päättänyt, että nyt oli aika mennä sosiaalitoimistoon. Mies oli sitä vähän hämmästellyt, koska heillä ei ollut ollut ainuttakaan tarvittavaa asiakirjaa (koska eivät pankista saaneet tiliotteita ilman virkatodistusta), mutta appi oli pitänyt päänsä. Sosiaalitoimistossa hän oli kuin ohimennen ilmoittanut maksaneensa vainajan tililtä sähkölaskun ja muut erääntyneet laskut.

Siis mitä ihmettä?

Kun niitä nimenomaan EI olisi saanut maksaa. Tähdensin sen moneen kertaan ja kyllähän sosiaalitoimiston virkailija sanoi sitten saman, luki apelle täsmälleen sen saman kohdan toimeentulotukihakemuksesta kuin minäkin olin lukenut, mutta mitäs asialle enää mahtoi. Appi oli saanut päähänsä, että laskut on maksettava. Mitä hän kuvitteli tapahtuvan, jos niitä ei olisi maksanut eräpäivänä? Perintätoimisto olisi kaivanut vainajan ylös ja läpsinyt naamaan?

Oikeusaputoimistossa oli kai sekoiltu urakalla, ja jostain syystä appi oli antanut MINUN puhelinnumeroni sinne, samoin miehen ja vainajan avo-exän, joka apen sanojen mukaan tunsi vainajan paremmin kuin kukaan, ja joka on älykäs ja viisas nainen. Hah! Miehen ja minun mielipide avo-exästä on sama: kieroileva ja manipuloiva pikku narttu, josta luulimme jo kerran päässeemme eroon. Mies olikin sanonut, että kun hautajaiset ovat ohi, emme halua olla avo-exän kanssa enää missään tekemisissä. Sähkölaitoskäynti oli jäänyt kokonaan tekemättä, ja ihan ensimmäisenä appi oli hoitanut kahvila-pitopalvelun, mikä toki oli ollut ihan hyvä. Minun työpaikallani hän ei ollut pyytänyt hinta-arviota, tiedä sitten, miksi hän yleensä kävi vielä puhumassa asioista, sillä pomoni mielestä kaikki oli tullut selväksi jo puhelinkeskustelun aikana. Pomo tosin minun kuulteni kysyi häneltä arkkulaitteesta ja surulaitteesta, mutta hän ei ilmiselvästi ymmärtänyt, mitä häneltä kysyttiin, sanoi vain jättävänsä ne pomon ja minun asiaksi. En kuitenkaan alkanut suunnitella ja valita hänen surulaitettaan, vaan annoin pomon tehdä ehdotuksia, arkkulaitteeseen sen sijaan ehdotin liljoja ja peikonpähkinää. Jotain yksinkertaista ja simppeliä.


Koen samaan aikaan vahvaa halua iskeä pääni seinään ja tehdä maailman syvimmän naamapalmun apen takia. En jaksa ymmärtää, miksi hän ei tehnyt, kuten sovimme. Omahan on asiansa ja kyllä minä ymmärrän, että kotomaan byrokratia voi hämmentää, varsinkin hänen tilanteessaan, enkä minä ole loukkaantunut siitä, että hän ei "noudattanut" minun ohjeitani, mutta ihmettelen silti. Kun olin tosiaan kaiken mahdollisen katsonut ja laittanut valmiiksi, alkaen eri virastojen osoitteista. Olin ottanut selvää, missä pankkikonttorissa vainajalla oli ollut tili, ja mahdollisimman selvästi olin kirjoittanut, mitä mistäkin virastosta pitää pyytää. Missä järjestyksessä kannattaa eri paikoissa käydä. Niin ei. Hän teki kaiken  juuri päinvastoin, enkä voi mitään sille, että nyt minulla on huoli siitä, että jääkö asioiden selvittely kuitenkin minulle. Äitini ja pomoni ovat sitä mieltä, että minun ei tarvitse eikä edes kannata stressata siitä: en ole edes sukua, asia ei kuulu minulle. Tein voitavani ja ratkaisut ovat tästä lähtien appeni. Onhan se niinkin. Tästä eteenpäin minun tehtäväni on ilmestyä siunaustilaisuuteen, ei muu.

Niin ja, tyhjentää vainajan kämppä. Mies hankki jo pakettiauton, joskaan päivää ei ole vielä lyöty lukkoon. Tämän kuun aikana kuitenkin. Paljon tyhjentämistä siinä ei olekaan, sillä vainajalla ei ollut edes muita huonekaluja kuin sänky, sohva, sohvapöytä ja nojatuoli. Lisäksi tietenkin vaatetta, liinavaatetta, astioita, TV, pölyimuri yms. Sosialisoimme käyttökelpoisen tavaran, muun lahjoitan SPR:lle, tai heitän suoraan roskiin. Sosialioinnilla tarkoitan lähinnä tavaraa, joka passaa juniorille - TV (se on pieni, eikä mikään kovin uusikaan), pölynimuri, digitaalinen herätyskello...


Tänään töissä oli varmasti yksi vuoden vilkkaimmista päivistä, äitienpäivänaatto ja kun lisäksi suloiseen Suomeemme on iskenyt helleaalto, kauppa kävi. Kassaan oli tullut nelisensataa lyöntiä, kun loppupäivästä laskuria vilkaisin. Asiakkaita tunki ovista ja ikkunoista vielä puoli tuntia virallisen sulkemisajan jälkeenkin ja kun viimein saimme oven kiinni, söimme jäätelöt kaikessa rauhassa. Huomenna jatkuu! Mii laiks!

Tapaan työssäni paljon vanhoja tuttuja, ja tänään asiakkaakseni sattui henkilö, joka on ex-mieheni siskon ex-mies, kuten itse asian työkaverille ilmaisin. *virn*. No siis, onhan hän, olimme naimisissa sisarusten kanssa, joskin molemmat olemme noista ensimmäisistä aviopuolisoistamme sittemmin eronneet. Häneltä meni hetki tajuta, kuka olin, hihkaisi sitten, että etkös sä ole K...:lan Sari! Oon oon. Ja sitten hän kaappasi minut karhumaiseen syleilyyn. Uh ja klonks. En muista, että olisimme koskaan aiemmin halanneet, ja nyt se tuli häneltä niin aidosti ja spontaanisti, että olen vieläkin vähän pyörällä päästäni. Ja ou mai gaad, miten komea hän oli. En koskaan aiemmin pitänyt häntä komeana, mutta ilmeisesti avioero on päästänyt hänessä jotain valloilleen, sillä hänellä oli hoidettu ja muotoiltu leukaparta, valkoinen bleiseri, kaulassa paksua kultaketjua ja jalassa mitä upeimmat käärmeennahka(?)kengät. Hän näytti charmantisti ikääntyneeltä rokkarilta - ja oli aidosti iloinen minut nähdessään. Jutustelimme siinä palvelutilanteen ohessa nopeat kuulumiset, mm. kerroin valmistuneeni pari vuotta sitten kukkakaupanmyyjäksi, jolloin hän totesi: "Sä oletkin aina ollut semmonen taiteellinen." Ai olen vai?

Taidan nähdä hänestä ensi yönä unta. Ooh.

torstai 5. toukokuuta 2016

Unen rippeitä


Mikä kumma siinä on, että ei nukuta edes vapaapäivänä? Ei sen puoleen, aivan sama, onko vapaa- vai työpäivä, saan kyllä unta tarpeeksi, enkä (juuri koskaan) vapaapäivänä nuku sen pitempään kuin työpäivinäkään, mutta olisin minä kumminkin nukkunut ihan mieluusti pitempään kuin puoli kuuteen tänään. Heräilen liian aikaisin, vaikka ei ole mitään syytä tai tarvetta. Pari edellistä yötä nukuinkin aina kellonsoittoon asti ja siitä ajattelin kiittää hunajaa, jota olen ottanut pari teelusikallista iltaisin. Eilen illalla unohdin hunajan ja eihän sitä unta sitten riittänyt. Täytyy tänään muistaa ottaa ja jos nukun huomennakin aamuun asti heräilemättä tuhat kertaa neljästä alkaen, on kai uskottava, että hunaja todella toimii myös unilääkkeenä. Minä ostin sitä yskääni hillitsemään muutama päivä sitten, kun flunssainen olo ei puhjennutkaan flunssaksi vaan yskäksi. Vaikuttiko se yskään, en osaa sanoa.

Vaan JEE! kesä on tullut!!! Ei voi valittaa kylmyyttä nyt, auton mittari näytti eilen kuuden maissa iltasella vielä +22C, kun perhe haki minut töistä ja kieltämättä on muutamat päivät saanut töissä painaa hiki päässä niin, että olen pujahtanut suihkuun heti kotiuduttuani. Ja laittanut sen jälkeen yöpuvun päälle, mutta sillä nyt ei ole mitään tekemistä kesän ja lämmön kanssa. Iltavuoron ja suihkun jälkeen yöpuku nyt vain tuntuu parhaimmalta asulta. No, kumminkin, on siis ollut lämmintä ja säätiedotuksen mukaan sitä lajia säätä jatkuu ainakin vielä ensi viikolla. Voi kyllä, kiitos. Huomenna saan ehkä laittaa uudet capri-verkkarit jalkaan, jotka ostin jo joulunaikaan. Ne ovat asialliset, mutta mukavat. Pitää vain muistaa ajaa säärikarvat, *virn*.

Töihin on tällä viikolla tullut kaikkea ihanaa, ja kotona olen saanut touhuttua lähes kaikki touhuamiset, jotka voi tähän aikaan vuodesta tehdä. Uudet portaat ovat kesäkunnossa, tomaatit, chilit sun muut ovat jo päivisin kasvihuoneessa harjoittelemassa, ja eilen illalla jätin ne sinne yöksikin hallaharson alle sen sijaan että olisin kantanut ne uusille portaille. Kylvin krassit ja hajuherneet ja miten sorruinkin ostamaan Lidlistä 30 gladioluksen mukulaa, jotka pitäisi istuttaa ruukkuihin. Öhöm, joo. Ei ollut tarkoitus laittaa yhtään gladiolusta tänä vuonna. Basilikat, sinitähtöset, laventeli kylvetty. Äiti on kääntänyt kasvimaan, ja se odottaa nyt kylvöksiä, joita en aio laittaa vielä. Olen ammattilainen, pro (*muahahaa*), enkä ahnehdi laittamaan kylvöksiä liian aikaisin. Kyllä, tänäänkin on tulossa melkein hellepäivä, mutta silti on vasta toukokuun viides ja tästä voi tulla vielä hyvinkin kylmät ilmat. Töissä tuntui hurjalta, kun eräs asiakas eilen valitti, ettei meillä ole tomaatintaimia. Hänen mielestään oli JO jotain, en tiedä mitä, koska keskeytin hänet rumasti sanomalla, että on VASTA toukokuun neljäs.


Tänään on siis helatorstai ja vapaapäivä. Minulle oli merkitty tälle viikolle jostain syystä vain yksi vapaapäivä, mutta se kelpasi minulle hyvin, koska tarvitsen ensi viikolla sukulaismiehen hautajaisia varten yhden ylimääräisen vapaapäivän (sen sijaan että olisin siirtänyt jommankumman ensi viikon kahdesta vapaapäivästä perjantaille), ja se sopi pomollekin oikein hyvin. Olin siis nyt alkuviikon töissä, tänään vapaa, sitten töissä pe-su, ma vapaa, ti-to töissä, pe vapaa, la töissä, su vapaa. Sitten tilanne normalisoituu.

Tänään meillä on ohjelmaa niin paljon, että vapaapäivä onkin oikein tervetullut. Oli pakko jo karsia suunnitelmista Uudellemaalle suunniteltu kissankatsomisreissu ja siirtää se ensi viikkoon. Olemme siis haeskelleet meille toista kissaa, Meltsu on toivonut samanlaista "karvista" kuin Sulo ja minäkin oikeastaan, mutta ei ole tärpännyt. Ihmiset pyytävät paperittomista "sekarotuisista" kissoistaan aivan älyttömiä summia, sellaisia, etten minä todellakaan ole valmis moisia maksamaan. Paperittomasta rotukissasta ehkä, en mistään pitkäkarvaisesta maatiaisesta. Plus sitten on niitä kissanvaihtajia, jotka antavat kissansa vain sisäkissaksi. Pah. Ei ole mitään kissanelämää sellainen. *on mieltä*.
Viikonloppuna minuun otti sitten yhteyttä H. jolta haimme pari vuotta sitten Sulon. Hänen äitinsä on luopumassa alle vuoden ikäisestä leikatusta Milo-pojasta suurinpiirtein samasta syystä kuin H. luopui Sulosta; kissa ei sopeudu sisäkissaksi, vaan on levoton ja tekee jopa tuhoja, ja H. oli heti ajatellut meitä, tietoisena siitä, että jouduimme luopumaan Hipposesta jokin aika sitten ja siitä, että Sulokin sai meiltä ihan maailman parhaan kodin. Kiinnostuin! Milo ei ole etsimämme "leveälärvi", vaan suloinen raitapaita, jolla on valtavat korvat ja etutassuissa tossut sekä takatassuissa sukat, mutta siitä huolimatta minusta tuntuu, että Milo on meidän tuleva perheenjäsenemme. En ensinnäkään voi sanoa H:lle "ei" ja toiseksi, jos emme ota Miloa, murehdin sitä, minne se mahtaa joutua. H:n äiti oli ilahtunut jo siitä, mitä H. oli hänelle kertonut Sulon uudesta kodista ja hän varmasti pettyy, jos Milo ei pääse meille. Milo maksaa sen verran, mitä menee bensaan, kun haemme sen ts. saa ilmaiseksi. Taidan todellakin haluta raitapaidan meille. Sovimme, että menemme ensi viikolla "katsomaan", mutta kyllähän me otamme jo heti kuljetusboksin mukaan. Menimmehän me Suloakin vain katsomaan...

Kissankatsomisreissun sijasta reissaamme Lahteen tapaamaan appiukkoa, ja samalla reissulla juniori ja tyttis menevät elokuviin. Nappaamme tyttiksen mukaan matkalta, ajamme sukulaismiehen asunnolle, jossa juniori saa tervehtiä isoisäänsä ja esitellä tyttiksen hänelle, minkä jälkeen nuoriso jatkaa matkaa keskustaan joko omatoimisesti tai kyydillä. Me muut jäämme sukulaismiehen asunnolle puhumaan hautajaisjärjestelyistä, tai pikemminkin kaikesta, mitä pitää hoitaa ja järjestää kuoleman takia, hautajaisasiat ovat jokseenkin selviä kyllä. Haemme nuorison leffasta ja EHKÄ menemme koko porukalla syömään.

Jossain välissä aion ommella itselleni essun. Työkavereista osa käyttää töissä essua, jollaisen saisi ihan työpaikan puolestakin, mutta jo harjoitteluaikana sanoin essulle "ei". Essu on musta, duunin logolla, enkä minä mitään mustaa tahdo. Pikkuhiljaa olen kuitenkin alkanut nähdä essun edut, sillä paitsi että se suojaa vaatteita, se antaa pukeutumiselle tiettyä vapautta. Lisäksi essussa on yleensä tasku(t), ja minulla on tarve tyrkätä taskuihin milloin mitäkin, ennen kaikkea hanskat, koska töissä on hommia, joissa sormet multaantuu ja kynnet napsahtelevat poikki, jos hanskoitta tuhertaa. Ei kiva. Yhdellä työkaverilla on parikin erilaista omaa essua, joita olen ihaillut, joten eilen piipahdin paikallisessa kangaskaupassa ja ostin puolitoista metriä tukevaa puuvillakangasta, jossa on kukallinen printti. Haluan nimittäin ehdottomasti kukallisen essun. Kangas on vaalea beige ja siinä on keltaisia ja sinisiä ruusuja ja sinisiä ritarinkannuksia. Suloinen! Ja äidillä on uusi ompelukone, joten sur-rur.


Sukulaismiehen kuolemassa tuli mutkia matkaan sen tiimoilta, saammeko häntä lainkaan hautaan säädyllisessä ajassa, vai pitääkö hautajaispäivää siirtää, jotta hän yleensä ehtisi omiin hautajaisiinsa. Nimittäin hän meneekin ensi viikolla tiistaina (!!!!!!!!!!!!!!!!) oikeuslääketieteelliseen ruumiinavaukseen Helsinkiin, ja kun soitin sairaalan obduktio-osastolle kysyäkseni, että mitä ihmettä, sieltä ei luvattu, että hän ehtisi takaisin perjantaiksi omiin hautajaisiinsa. Hänet nimittäin piti laittaa arkkuun ja siirtää kappeliin toissapäivänä, mutta sen sijaan pomoa kohtasikin sairaalassa tieto, että ei onnistu ja että sukulaismies avataan poliisin toimesta. Sairaalassa oli asiasta vastaamassa aivan outo ihminen, joka ei halunnut antaa oikein mitään tietoa pomolleni, joten soitin sinne itse ja tiukkasin vastauksia. Niitä en saanut minäkään, vaan kysymykseeni siitä, miksi VASTA nyt moinen päätös, minulle vastattiin vain "poliisin asia" ja että osastolta tulivat paperit vasta nyt. Sain neuvon kysyä asiasta lisää "poliisilta" ja kun kysyin, että MISTÄ - soitanko Lahteen poliisiasemalle vai mitä teen, sain sentään numeron, mihin soittaa. "Tutkintasihteeri."

Tutkintasihteeri oli aluksi aivan ymmällään, koska hänellä ei ollut mitään tietoa sukulaismiehestä tai hänen avauksestaan. Ei ollut papereita, mutta puhelun aikana ne sitten saapuivatkin, faksilla. Faksilla? Käyttääkö joku vielä faksia? No, kumminkin, kun asia alkoi selvitä, tutkintasihteeri muuttui hyvin yhteistyöhaluiseksi ja -kykyiseksi, ihmetellen hänkin, miten pyyntö avauksesta tuli niin myöhään, lähes viikko kuoleman jälkeen, ja lupasi ihan varmaksi, että sukulaismies palautetaan Lahteen torstaina niin että saamme hänet perjantaina hautaan. Laittoi papereihin vielä tiedon, että siunaus on perjantaina, joten asian tärkeys ymmärretään varmasti. Samoin suostui ilman muuta pyyntööni saada avaukseen ja kuolemaan liittyvät tiedot sitten aikanaan suoraan tänne meille sen sijaan että ne kiertävät sairaalan kautta.

Muutoinhan tässä ei olisi mitään varsinaista ongelmaa, mutta se on juuri tämä helatorstai, kun sekoittaa pakkaa. Ymmärsin, että jos tänään olisi ollut tavan torstai, sukulaismies olisi avattu tänään, mutta koska on pyhä, asia siirtyy ensi tiistaille. Täytyy nyt toivoa, että avaus todella on silloin ja että palautus Lahteen on torstaina. Pomo sanoi, että torstai käy heille oikein hyvin, sukulaismiehen ehtii laittaa arkkuun ja siirtää silloin, tai vaikka ihan perjantaiaamustakin, koska siunaus on vasta klo 15.

Mutta mitä ihmettä taas. Miksi poliisi haluaa sukulaismiehen avattavaksi? Tai no, en minä sitä oikeastaan ihmettele, sillä olihan kuolema jossain määrin yllättävä ja tapahtui ehkä hieman hämärissä olosuhteissa. Sukulaismies oli verraten terve, enkä usko, että pelkkä viina hänet tappoi, tarkoitan siis, että viinan kanssa on varmasti nautittu muutakin, joskaan asunnossa ei ollut näkyvillä muuta kuin alkoholia silloin, kun sinne ensimmäisen kerran menimme. Jos muuta oli, ne on tietysti saatettu siivota pois, koska henkilö, joka soitti ambulanssin, oli viimeinen, joka asunnosta lähti, ja hän puolestaan epäili viinan olevan myrkytettyä. Mutta hän käsittääkseni joi samaa ainetta, samasta pullosta, eikä oirehtinut mitenkään? Whatever. Asialla ei oikeastaan ole edelleenkään väliä. Kuollut mikä kuollut, ja sukulaismiehen elämäntyylillä se oli ollut odotettavissa jo useita vuosia.

Se on vain sääli, niin hurjan iso sääli. Viikonloppuna kävin läpi anoppivainaan valokuvia ajatuksena löytää sukulaismiehestä joku kiva kuva muistotilaisuuteen (jonka appi nyt kuitenkin tahtoo järjestää meille noin kymmenelle hengelle) ja kun katselin kuvia sukulaismiehestä pienenä poikana, tuli kovin sääli. Miksi miksi miksi.

Elämä on kaunis, ja kallisarvoinen. Eläkää se.