lauantai 30. huhtikuuta 2016

Klaaratkaa vappu


Minun vappuni tarkoittaa vapaata viikonloppuna, monen viikon tauon jälkeen! Ei ole munkkeja, ei serpentiinejä, ei simaa, eikä tarkoitus olisi lähteä yhtään mihinkään, jos emme hakisi tänään junioria kotiin. Vappu on myös hyvin "klara", koska olen käytännössä lopettanut alkoholinkäytön kokonaan, eikä vappu ole sellainen tapahtuma tai tilaisuus, jolloin minulla olisi tarvetta ottaa vichyä vahvempaa, jos ei kahvia lasketa. Viimeksi join laivalla lounaan yhteydessä muutaman lasin valkkaria ja yhden punkkua.

No mutta siis, vapaa viikonloppu. Sunnuntait minulla ovatkin pääsääntöisesti vapaat (esim. ensi sunnuntaina, äitienpäivänä, olen töissä) ja vuoroviikoin minulla on myös vapaa lauantain (JA vapaa maanantai siihen saumaan > ihana kolmen päivän vapaa), mutta nyt työkaveri on tarvinnut vapaita lauantaita ja olemme vaihtaneet työvuoroja päikseen. Työvuorolistan mukaan minun olisi kuulunut ollakin tänään töissä, mutta vastavuoroisesti työkaveri tekee tänään minun vuoroni. Oli mukava eilen päättää työviikko perjantaihin, vaikka en oikeastaan edes tiedä, miksi. Periaatteessa minulle on aivan sama, minä viikonpäivänä vapaani ovat, tärkeintä on se, että viikkovapaani ovat peräkkäin, eikä siroteltuna sinne-tänne. Siksi meillä töissä toimivaksi havaittu systeemi sopii minulle enemmän kuin hyvin, eli että joka toinen viikonloppu on kolmen päivän vapaa, joka toinen on vain vapaa sunnuntai. Ehtii tehdä kaikenlaista, ja sitä kaikenlaista tekemistähän minulla riittää näin, kun kesä toivottavasti tekee tuloaan.


Viikko on ollut säiden puolesta hyvin ankea. Sadetta ja kylmyyttä, joten eilinen lämmin ja aurinkoinen päivä sai minut lähestulkoon villiksi. Onnelliseksi! Töissä oli erittäin vilkas päivä, mikä on juuri sellainen työpäivä, josta minä eniten pidän. On ihanaa, kun on vilskettä ja vilinää. Mutta eihän sitä iloa kestänyt kauan - tänään on taas ankean harmaata, eikä maksa vaivaa edes ajatella, että veisi kasvihuoneeseen mitään harjoittelemaan ulkona / kasvihuoneessa olemista. Mieli menee matalaksi ja vitutus kiertelee korvien välissä.

Voisin tietenkin kylvää kasveja, jotka vaativat vain lyhyen esikasvatuksen, mutta toisaalta, mitä jos tästä ei tänäkään vuonna tule kesää ja kohta minulla on tupa täynnä purkkia ja purnukkaa, kuten oli viime vuonnakin? Jo nyt ikkunalaudat ja kukkapöydät ovat täynnä, kasvilamppu töhöttää aamusta iltaan, siitäkin huolimatta, että olen siirtänyt osan pelargoneista uusille portaille ja osan mökkiin niin että sisällä ovat enää pistokkaat ja taimet. Siis pelargoninpistokkaat ja -taimet, joita niitäkin on... ääh, liikaa taas. *virn*. Kokeilin viime syksynä pelargonin siementen keräämistä ja kylvin ne jo tammikuun alkupäivinä ajatuksena, että jos nyt vaikka viisi itäisi, niin hyvä. Mullasta nousi noin neljäkymmentä tainta..! Onneksi otin järjen käteeni ja koulin niistä kymmenen parasta. Odotan innolla, mitä niistä tulee! Siemenlisätythän eivät ole "emojensa" kaltaisia, ja kun siemeniä on niin nimettömistä kuin nimellisistäkin (ainakin Mårbackasta ja Tosacana Gezasta), voi tulla vaikka mitä sekoituksia. Pistokkaita on vain nimellisistä, hiljattain niitä otin, ja niitä olen onneksi luvannut sekä ystävälle että naapurille. Kasvaisivat nyt sen verran, että tekisivät kunnon juuret ja voisin lähettää / antaa pois nurkistani kuleksimasta.

Petunioitakin kylvin, mutta niistä ei tullut mitään. Ääh. Toisaalta, ehkä hyvä niin, niiden taimet veivät viime vuonnakin paljon tilaa ja melkein hermotkin. Ostan töistä valmiit taimet (jotka tosin ovat luultavasti vain "tavallisia", eivätkä ihania kerrottuja) tai jätän kokonaan ostamatta / laittamatta. Minulla on pelargoneja pilvin pimein, joista suurin osa on tarkoitettu kestämään ja kukkimaan vain tulevan kesän, plus sitten päivänsinet, elämänlangat ja ennen kaikkea tuoksuherneet. Niiden kanssa villiinnyin vähän liikaakin... Laitoin viime vuonna jotain vanhoja siemeniä portaanpieleen saaviin, missä ne tuoksuivat huumaavasti, ja päätin, että tätä lisää tänä vuonna. Olisin ottanut siemeniä niistä, mutta kesän kylmyyden takia ne eivät ehtineet kehittää niitä, ja meni siis ostohommiksi. Päätin tilata Korpikankareelta, mutta tilauksen tehtyäni en muistanut, olinko tilannut vai en, ja ostin varmuuden vuoksi niitä kaupasta. Arvatkaa vaan, onko minulla nyt neljä pussia tuoksuherneen siemeniä? Ihanaa, on! Upeasta Emperor-krassista keräsin siemeniä varmaan satoja, ja niitä laitan myös.

Hyötykasvipuolella kasvihuoneeseen tulee kahta lajia tomaattia, kurkkua, paprikaa ja chiliä, kaikkia minulla on nyt kuusi tainta, ja se riittää. Kasvimaalle laitan äidin kanssa (äiti on verraten hyväkuntoinen, jee!) sipulia, vähän perunaa, porkkanaa, punajuurta, naurista, hernettä, papua, salaatteja, tilliä... Ei missään tapauksessa mitään lanttuja tai kaaleja tänä vuonna. Ruusukaalistakaan ei tullut mitään, mutta jänikset varmasti kiittävät siitä vähästä, mitä tuli. 
 

 Äiti on tosiaan yllättävänkin hyvässä kunnossa. Hän sairastaa edelleen syöpää, mutta tauti on hallinnassa hoitojen ansiosta ja hän voi elää suhteellisen normaalia elämää, jota kyllä yhä rytmittävät hoidot ja tutkimukset. Syöpäpesäkkeet ovat hävinneet monin paikoin kokonaan ja jäljellä olevat pesäkkeetkin ovat pieniä. Hän ei koskaan parane syövästään, mutta sen kanssa pystyy elämään todellakin lähes normaalia elämää, jossa äiti jaksaa tonkia pihaa kuten ennenkin. Hän hyödyntää myös sen tosiasian, että minä olen kukkakaupassa / puutarhamyymälässä töissä ja kannankin hänelle selkä väärällään milloin multaa, milloin dahlian mukuloita. *virn*.

Ai niin, töistä sen verran, että minun työpaikkani on kansainvälinen <3. Meille on tulossa työharjoitteluun thai-tyttönen (nuori nainen) käsittääkseni osana suomenkielenkurssia, joskin hänen suomenkielensä vaikutti minusta oikeinkin hyvältä, kun hän päivänä eräänä piipahti tuomassa papereitaan, ja lisäksi puutarhamyymälään tulee työharjoitteluun nuori mies, jonka oletin olevan turvapaikanhakija, tai pikemminkin ehkä henkilö, joka on jo sellaisen saanut, koska hänen osoitteensa ei ollut paikkakuntamme vastaanottokeskus vaan ihan muu. Hän ei osaa suomea, mutta onneksi englannissa meillä on yhteinen kieli hänen kanssaan. Hän tulee vain muutamaksi viikoksi ja muutamaksi tunniksi päivässä. Ymmärsin hänen olleen puutarhuri kotimaassaan (koska sanoi tuntevansa kasvien latinalaiset nimet) ja on valmis tulemaan meille työhän, joka ei aivan vastaa hänen koulutustaan, sillä meillä on tarjolla hänelle oikeastaan vain niitä hanttihommia... ruukutusta ja lapiohommia (koska niitä riittää aina, kun taas totta kai muut paikat on täytetty jo aiemmin - minäkin sain oman työpaikkani jo joulukuussa varmaksi.) Harjoittelijatyttömme on tullut Suomeen avioliiton myötä. Minusta on hieno juttu, että he haluavat oppia kieltä ja päästä kiinni työelämään, ja vielä hienompi on se, että pomoni on ennakkoluuloton ja haluaa antaa siihen mahdollisuuden. Niin paljon toisenlaisia ihmisiäkin tällä paikkakunnalla on.


Vastaanottokeskuksen avaaminen joulukuussa oli täällä tietenkin The Tapahtuma, joka aiheutti valtavasti kuohuntaa ja sai minut näkemään monissa tutuissakin piirteitä, joita en olisi koskaan voinut kuvitella heissä näkeväni. Henkistä rumuutta, ennakkoluuloja, aivan käsittämätöntä vihaa, joka varmasti muutti ajatukseni heistä niin, etten koskaan enää voi ajatella heitä samalla tavoin kivoina ihmisinä kuin millaisina heitä aiemmin pidin. En voi ymmärtää sitä. Ymmärrän toki huolen, mutta en sitä vihaa ja halveksuntaa, mikä saa kirjoittamaan julkisesti esim. että tulijat ja vastaanottokeskuksen johtaja pitäisi hirttää kylänraitille lyhtypylväisiin. Oikeasti, kamoon nyt - miten paljon pitää olla kusta päässä, että edes ajattelee moista? Tai että antaa koko vastaanottokeskukselle ihmisineen mielessään sellaisen vallan, että energiaa riittää tällaisiin fantasioihin?

Ja mikä oli sitten todellisuus? Mitä tapahtui? Ei yhtään mitään. Vastaanottokeskuksen asukkaat ovat eläneet hyvin hissukseen aiheuttamatta pienintäkään häiriötä, vaikka tokihan heidän kontolleen on yritetty saada mm. pahoinpitely ja nuorten tyttöjen känniin juottaminen. Onneksi selvisi hyvin pian, että pahoinpidelty oli ihan itse kaatunut kännissä ilman että ketään oli ollut lähimaillakaan ja nuoret tytöt itse olivat kännissä tunkeneet vastaanottokeskukseen niin että heidät oli sieltä kaksi kertaa poistettu ja poliisilla uhattu ennen kuin uskoivat. Suurin synti, mihin vastaanottokeskuksen asukkaat lienevät syyllistyneet, on äänekäs keskustelu ja rukoushetki väärässä paikassa. Hui kauhea. Meilläkin heitä toisinaan käy asiakkaina, ja he ovat ystävällisiä ja hieman ujonoloisia kaikki järjestäin. Yhtenä päivänä muutama rouva kävi meillä vain silmittelemässä, ja kuvasivat toisiaan kukkameremme keskellä tabletilla, joka kirvoitti erään miesasiakkaan sanomaan: "Olen koko ikäni töitä tehnyt, eikä mulla vaan tommosta ole.". No, käy ostamassa, idiootti. Ei tabletti paljon maksa. Ja mistä äijä voi tietää, ettei se vanhempi rouva, jonka tabletti ilmeisesti oli, ole tehnyt koko ikäänsä töitä? Eivät he köyhyyttä tänne pakoon tulleet, vaan sotaa. Ääliö.

Ja ei, en sano, että tervetuloa tänne kaikki. Tai saahan tänne tulla, mutta kaikki eivät ole oikeutettuja turvapaikkaan - eivätkä he sitä saa. Tulijoiden joukossa voi olla rikollisia, kyllä, ja mutta asia on kuten olen todennut: noin viisi prosenttia meistä ihmisistä kaikkialla on kusipäitä, joten miksei niin olisi myös turvapaikanhakijoiden kohdalla? 95% on kuitenkin ihan okei ja aivan tavallisia ihmisiä.
Mietin syksyllä, josko lähtisin vapaaehtoiseksi sen lisäksi, että lahjoitin paljon tavaraa eri keräyksiin, mutta päätin olla lähtemättä, ja syy siihen on minun luonteenlaatuni. Minun on parempi olla sitoutumatta mihinkään tuollaiseen, koska en kuitenkaan jaksaisi sitä kovin pitkään. Tämä on niin nähty. Nyt varsinkin, kun olen töissä asiakaspalvelussa, en jaksa ihmisiä enää töiden jälkeen. Minulle riittää se, että kohtelen kaikkia kuten haluan itseäni kohdeltavan - jopa niitä idiootteja asiakkaita, jotka nurisevat huivipäisen rouvan tabletista. Tosin joskus saattaa lipsahtaa paha sana, kuten lipsahti silloin, kun eräs asiakas sanoi naistenpäivän olevan turhaa kaupallista hömpötystä. Tuli työkaverin kanssa vähän valistettua ja kerrottua, mikä naistenpäivän tarkoitus on.


Sukulaismiehen hautajaisjärjestelyt kiristävät päätä ja hermoja. Ei apen takia, vaan "läheisen", joka ilmeisesti kuvittelee olevansa sukulaismiehen leski ja käyttäytyy sen mukaan. Hänen on mm. hyvin vaikea ymmärtää hänelle usein kerrottua tietoa siitä, että sukulaismiehen omaiset haluavat siunauksen tapahtuvan lähipiirissä ja soittelee suurinpiirtein päivittäin kysellen voiko tämä-ja-tuo osallistua, ja vänkyttää jotain muistotilaisuudesta, vaikka mitään muistotilaisuutta ei ole tulossakaan. Pelkään, että siunaustilaisuuteen tunkee pilvein pimein jotain piripäitä neiti läheisen ilmoitettua sen ajankohdan ympäri kaupunkia, aivan kuten hän on ilmeisesti toitottanut sukulaismiehen kuolemaa, vaikka sekä appi että mies eivät haluaisi siitä kerrottavan ennen kuin siunaus on toimitettu. Neiti läheinen oli eilen myös ilmoittanut, että hänen isänsä tulee laulamaan siunaustilaisuuteen.

Anteeks, mutta mitä vittua nyt taas?

Yritän olla stressaamatta ja hoitaa vain oman osani, mutta en todellakaan haluaisi jonkun vuosientakaisen tyttöystävän (no, okei, hän oli avovaimokin, mutta sukulaismiehellä oli kaksikin aviovaimoa, joista kumpikaan ei käyttäydy tuolla tavoin) tekevän sirkusta tapahtumasta, jonka halutaan olevan pieni, ja oikeastaan myös nopeasti ohi. Siunaukselle on jo aika ja paikka (myös pappi), ja asiat etenevät aivan hyvin ilman neiti läheistäkin - joka muuten on ottanut pitkän sairas(?)loman töistä tämän kamalan tapahtuman takia.

Okei, en halua vähätellä kenenkään surua, mutta nyt muistan, miksi olin iloinen, kun tästä ihmisestä päästiin aikoinaan ja toivon todellakin, että kun tämä on ohi, hän jatkaa elämäänsä ilman meitä.

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Tämän olen elänyt ennenkin


Tuntuu kuin tämä kevät olisi toisinto viime keväästä. On kylmää ja sateista, eikä mitään voi viedä vielä ulos, vaan kasvit rehottavat sisällä kasvaen valjuina pituutta lämmön ja valon puutteessa. Eilen aamulla orvokkini rapun pielessä olivat jäässä! Tekivät onneksi ihmetempun ja selvisivät siitä. Kasvihuone on valmis vastaanottomaan kasveja, mutta eihän sinne mitään voi viedä. Uusille portaille vein joitakin pelargoneja, mutta parhaillaan nekin nököttävät hallaharson alla. Ehkä tuon ne takaisin tupaan? Mökkiin viemäni pelargonit paleltuivatkin kireän pakkaskauden aikana, kun patteri oli mennyt rikki siellä. Onneksi ne olivat vain "kaksoiskappaleita".

Ensialkuun olin harmissani siitä, että appi päättikin pyörtää puheensa hautajaisjärjestelyistä, mutta nyt olen yksinomaan iloinen ja tyytyväinen, ja tunnen, että näinhän asian pitikin mennä. Hänellä on asioita ja ajatuksia, jotka hän haluaa hoitaa ja minä hoidan muun, esim. ne asiat, joita ei puhelimitse Teneriffalta voi. Hän valitsi siunaus- ja hautapaikan, minä valitsin arkun ja luultavasti valitsen myös kukkaset.

Hautajaiset ovat kahden viikon kuluttua. Appi itse tulee Suomeen ensi viikolla ja viipyy noin kolme viikkoa, mikä tarkoittaa, että hän ehtii jutella asioista kasvokkainkin pomoni kanssa, jos on sellaista juttelemista. Samoin hän voi halutessaan valita itse kukat (joskin sanoi haluavansa jättää nämä asian pomon ja minun päätettäväksi) ja ajatus olisi, että hän ehtisi vielä tällä matkalla sirotella poikansa tuhkat muistolehtoon. Jos ei, niin hän tulee uudemman kerran kesäkuussa ja sitottelemme tuhkat silloin.

Koska minä olen minä, olen jo suunnitellut kukkalaitteita. Tiedän, millaisen haluaisin arkulle (sitä en aio tehdä itse), ja tiedän, millaisen haluan itse arkun viereen laskea. Sen teen kyllä itse, koska läheisten kukkalaitteet teen ns. ajatuksella ja jo tekoprosessi on minulle tärkeä. Koska tunsin vainajan, tiedän itse parhaiten, millainen kuvaa häntä ja voin tehdessä liittää kukkalaitteeseen ajatuksia ja muistoja. Sukulaismiestä ajatellessani näen keltaisia sävyjä, auringon- ja kevään keltaisia. Ajattelin liljaa, neilikkaa, ruusua...

Tänään on perjantai ja kerrankin minun perjantaini ts. monen viikon tauon jälkeen vapaa lauantai. Haemme juniorin vasta huomenna kotiin, tänään hän menee johonkin seurakunnan juttuun ja nehän tunnetusti venähtävät pikkutunneille. Oikeasti. Hurjaa menoa seurakuntanuorissa. Ja onhan siellä se sydämenvalittu, tietty :-)

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Plaudite, amici, comedia finita est


Sukulaismies lähti lopullisesti kohti Suurta Tuntematonta tänä aamuna n. klo 7.30. Eilen aivokäyrä oli jo näyttänyt pelkkää viivaa, hänellä oli ollut alkava keuhkokuume ja lääkärin sanojen mukaan uusi sydänpysähdus oli odotettavissa ehkä hyvinkin pian. Tänä aamuna sydän oli pysähtynyt ja rippeet elämästä olivat hiipuneet pois. Hyvä niin.

Puhuimme jo eilen hautajaisjärjestelyistä apen kanssa, ja hän valtuutti meidät / minut hoitamaan ne. Hän oli jo pyörtänyt päätöksensä ajaa Euroopan halki ja oli päättänyt lentää Suomeen vasta lähempänä hautajaisia. Sovimme hieman jo siitä, ketä kutsutaan yms. ja että siunaustilaisuus tulee olemaan todella pienimuotoinen. Muistotilaisuutta emme järjestä lainkaan.
Tänä aamuna töissä jo alustavasti suunnittelin pomon kanssa hautajaisjärjestelyjä, hänen esittäessään mielestäni todella varteenotettavan vaihtoehdon - että siunaus voisi olla sairaalan pienessä kappelissa. Mutta koska appeni rakastaa kaikkea säätämistä, hän jo ehtikin pyörtää puheensa myös siitä, että minä hoidan järjestelyt täällä päässä ja haluaakin nyt keskustella hautajaisista itse, henkilökohtaisesti pomoni kanssa. Siihen hänellä tietenkin on oikeus, enkä minä pane pahakseni, mutta hiukan hirvittää, että mikä säätäminen tässä taas alkaa, varsinkin kun ottaa huomioon, että appi ei ole järjestänyt hautajaisia... ääh, varmaan neljäänkymmeneen vuoteen ja on luultavasti pihalla nyky-Suomen käytännöistä. Mutta onneksi pomo on ammattilainen, ja voi tietty sopia asioita myös minun kanssani, jos apen ajatukset lähtevät liian lennokkaiksi.

Totta kai kuoleman ympärillä liikkuu jo ties mitä huhuja ja juttuja. Kaupungin piripäät soittelevat ja haluavat hautajaisiin tai esittävät mitä lennokkaampia teorioita siitä, kuka murhasi sukulaismiehen. Mies jo tänään yhdelle ilmoittikin, ettei tunne KETÄÄN sukulaismiehen viime aikojen kavereista, eikä haluakaan tuntea. Hän haluaa sukulaismiehen vain hautaan ja sitten asia on hänen osaltaan ohitse.

Mutta kaikenkaikkiaan, toivon, että se, mitä sukulaismies viimeiset vuotensa pakeni, on nyt lopullisesti poissa ja hän saa nukkua ikiuntaan rauhassa. Hän juoksi pakoon painajaisiaan, mutta enää ne eivät voi häntä satuttaa.

Hyvää matkaa, Janne.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Se elää vielä, tuokaa kirves


Appi tekee lähtöä Suomeen, aikoo ajaa Euroopan halki ja on täällä "toukokuussa", mikä on kyllä hieman laaja käsite minun ymmärtää, milloin hän tarkalleen ajatteli olla perillä, ottaen huomioon, että Euroopan halki ajaa noin viikossa. No, jos hän lähtee vaikka tänään, niin kyllähän on toukokuussa perillä. En tiedä, aikooko hän pitää asian kanssa kiirettä, vai onko sitä mieltä, että kiirettä ei ole - ainakin hän suunnittelee jo hautajaisia, vaikka vainaja on yhä ainakin fyysisesti mitä suurimmassa määrin elossa, eikä tosiaan ole mitään pätevää syytä, miksi ei olisi sitä viikon tai kuukaudenkin päästä. Apen mielestä sukulaismies on haudattava Helsinkiin, koska sukuhauta täällä on täynnä.

Häh? No, eikä ole täynnä, uurnia mahtuu sukuhautaan pilvin pimein. Yhtä uurnaa olen ollut sinne laskemassa joten on hyvässä muistissa, ettei uurnaa kaiveta mihinkään puoleentoista metriin, vaan siihen ihan pintaan peitellään. Miten niin täynnä? Ja siksi toiseksi; miksi ihmeessä Helsinkiin? Jos tulee tilanne, että hautausasia on ajankohtainen, miksi sukulaismies pitäisi haudata nimenomaan Helsinkiin, johon hänellä ei ole mitään suhteita? Miksi ei ripoteltaisi vaikka muistolehtoon. Paitsi jos appi jostain syystä haluaa, että sukulaismies saa perinteisen arkkuhautauksen, vaikkakaan en keksi, miksi niin. Hän on täysin varaton, vailla tuloja, joten tietenkin mennään halvimmalla mahdollisella tavalla. Mikäli appi ei sitten kuvittele, että hänen on viulut maksettava. Ei ole.

Enkä minä kyllä häntä alkaisi haudata ennen kuin hän on kuollutkaan.


Nukuin viime yön aivan erityisen huonosti. Olen muutenkin nukkunut huonosti, alken heräillä kilpaa auringon kanssa niin että erittäin harvoin herään kellonsoittoon klo 7, vaan olen hereillä ja pystyssä jo hyvissäkin ajoin ennen sitä. Nyt heräsin kellonsoittoon ja olisin enemmän kuin mielelläni jäänyt sänkyyn. Kurkku on tuntunut eilisestä asti karhealta ja viluttaa, eikä räntäsade ainakaan motivoi nousemaan, eikä varsinkaan lähtemään töihin puutarhamyymälään. En keksi, mitä tekemistä siellä on räntäsateella paitsi päivystää myymälässä, josko joku hönö sattuisi tulemaan multaostoksille. Pitäisikö minun ottaa jotain viihdykettä matkaan? Ehkä ei, pomo repisi pelihousunsa, jos näkisi minun vaikka vääntävän mandalaa työaikana. *virn*. Olettaen, että hän siellä näyttäytyisi, harvemmin näyttäytyy. No, kai päivä menee. Kunhan muistaa pukeutua lämpimästi, kipeäksi tuleminen ei todellakaan ole prioriteetti numero yksi minulla juuri nyt.

Hiukan ennen heräämistäni näin unta, että olin paitsi töissä niin myös siitä, että heräsin ja menin ulos, ja ulkona oli mitä upein kesäaamu. Huikaisevan sininen taivas, linnut lauloivat, ja ulkohuussin takana oli kylpytynnyri. Olin alasti ja päätin mennä kylpyyn, mutta vesi oli vähän turhan viileää, joten laskin letkulla sinne kuumaa vettä. Kuulin kulman takaa ähkimistä ja kun katsoin sinne, siellähän mies teki verkka-asu päällä punnerruksia ja ihmeellisiä spurtteja aivan läkähtymäisillään. Hän oli sukulaismiehen kohtalon pelästyttämänä päättänyt tehdä elämäntaparemontin ja teki sitä niin antaumuksella, että minun piti huomauttaa hänelle, että moisella menolla hän on kohta itsekin sairaalassa vihanneksena. Aurinko meni pilveen, alkoi sataa ja tuli kylmä. Minä palelin alasti pihalla ja valelin itseäni lämpimällä vedellä siitä kylpytynnyristä.

Oh, joo, viimeinkin panuedun Starzin sarjaan "Black Sails", siinä vaiheessa, kun sitä esitettiin HBO:lla jo kolmatta kautta. Aivan huippu. Muutenkin on tullut tuijotettua talven aikana sarjoja niin Netflixiltä kuin HBO:ltakin. Hyviä sarjoja.

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Ei kai sillä niin väliä ole


Tänään minulla oli viikon ensimmäinen vapaapäivä, eikä tämä tuntunut aivan siltä kuin sen olisin suonut tuntuvan, sillä aamusella, käyttäessäni (-essämme) junioria tekemässä hakemusta uudesta passista, saimme tiedon, että sukulaismies oli teho-osastolla. Se oli tieto, joka oli oikeastaan vain odottanut tulemistaan - tieto siitä, että hän on menehtynyt väkivallan tai yliannostuksen uhrina. Nyt tieto tuli tuosta jälkimmäisestä ja vaikka hänet saatiin elvytettyä, hän voisi kai yhtä hyvin olla kuollut. Hänen sydämensä oli ollut pysähdyksissä kolmen vartin ajan, ja jokainen, joka on perehtynyt edes hiukan lääketieteeseen, tietää, ettei ole mahdollista toipua noin pitkästä ajasta, jonka aivot ovat olleet ilman happea. Omahoitaja ei lupaillut mitään, ei antanut toivoa, totesi vain (useaankin kertaan), että tilanne ei todellakaan ole hyvä.

Iltapäivästä kävimme katsomassa sukulaismiestä, mukanamme henkilö, jonka hän oli nimennyt lähimmäksi omaisekseen, ja sovimme, että jos tilanteessa tapahtuu muutos huonompaan, siitä ilmoitetaan meille ja sukulaismiehen isälle. Me ilmoitamme sitten tälle "läheiselle" - eivätkä lainausmerkit tarkoita tässä kohtaa, etteikö hän olisi sukulaismiehelle läheinen. On varmasti, koska on ainoana kestänyt mukana kaikki nämä vuodet, jotka sukulaismies on tehnyt hidasta itsemurhaa päihteillä. Ja ei, hän ei ole vaimokaan. Yksi vaimo lähti, kun sukulaismiehen alamäki alkoi ja toinenkin tuli ja meni meidän koskaan edes häntä tapaamatta.

Promillet olivat sukulaismiehellä olleet yli kolmen, ilmeisesti sekoitettuna masennus- ja kipulääkkeisiin. Myrkytettyä viinaakin epäiltiin, mutta minä en voinut olla ajattelematta, että oliko sillä mitään merkitystä. Kävimme asunnolla, mukanamme kaveri, joka oli ollut paikalla, kun sukulaismies oli mennyt tajuttomaksi ja sitten elottomaksi ja joka oli elvyttänyt häntä ennen ambulanssin tuloa, ja siellä oli virolainen viinaputeli edelleen keittiössä, vajaana. Oli puhetta, että pitäisi ehkä lähettää tutkittavaksi se puteli, mutta oikeasti, mitä sillä on väliä? Ei yhtään mitään. Mikään ei muutu, oli viinassa sitten jotain tai ei. Kuten sanoin, sukulaismies on tehnyt hidasta itsemurhaa jo viidentoista vuoden ajan. Asunto oli todella siisti lukuunottamatta lattialle jääneitä ruiskuja, tippapusseja, neuloja, hengitysputkia yms. jotka elvytyshenkilökunta oli jättänyt jälkeensä. Läheinen jäi siivoamaan niitä pois meidän lähtiessämme kotiin.

Kuka oli antanut mitä, kuka oli sanonut mitä, kenellä oli riitaa ja kuka oli antanut tappouhkausen - ei sillä ole mitään väliä. Ei niin mitään väliä enää tässä tilanteessa. Merkitystä on vain sillä, mitä on nyt: vihanneksena teho-osastolla makaava vielä suhteellisen nuori mies, joka oli aiemmin fiksu ja mukava ja oli sitä yhä harvoina selvinä päivinään. Oli outoa nähdä hänet monen, monen vuoden jälkeen. En tuntenut oikeastaan mitään, vain sääliä siitä, että hän heitti elämänsä kaksin käsin hukkaan. Moni asia olisi voinut olla toisin. Iloitsen siitä, että viime kuukausina monen vuoden hiljaisuus katkesi ja aloimme pitää häneen yhteyttä, puhelimitse alkuun, ja puhe oli tapaamisestakin, mutta se jäi. Viimeinen puhelu oli hyvä ja jos se todella jäi viimeiseksi, hän oli sen aikana oma vanha itsensä ja selvinpäin.


Nyt voimme vain odottaa, ja käydä läpi kaikkea, mitä pitää hoitaa, koska satumme olemaan hänen ainoita läheisiä sukulaisiaan Suomessa. Pitäisi hoitaa vuokra, ja muut asumiseen liittyvät asiat, sairaalamaksu jossain vaiheessa - tai pikemminkin pitäisi tietää, mihin pitää ottaa yhteyttä. Näin hänen pöydällään kirjeen sos.toimistosta, josta nappasin hänen asioitaan hoitavan virkailijan nimen ja puhelinnumeron, joskin minulle jäi epäselväksi, aikooko läheinen ottaa sinne yhteyttä, vai otanko minä. Läheinen oli shokissa, minä en, mutta en halua asioita hoidettavan tuplaten ts. jos hän haluaa hoitaa, minä en puutu niihin.

Siispä me odotamme. Voi olla, ettei koskaan tapahdu mitään. Että hän jää vuosiksi sellaiseksi, vihannekseksi. Hän ei sitä olisi halunnut.

torstai 21. huhtikuuta 2016

Back in pisniss


Suureksi yllätyksekseni minua on lähestetty "mitä kuuluu"-kyselyin ja toivottu, että päivittäisin blogiani ja kilttinä tyttönä yritän vastata toiveeseen parhaani mukaan, toivoen niin tehdessäni itse, että tapa, joka tässä välissä hiipui moneksi kuukaudeksi, tulisi taas samanlaiseksi tavaksi kuin se aiemmin oli. Että ehkä jatkossa kirjoittelisin ainakin useamman kerran viikossa ylös pieniä tapahtumia ja ajatuksiani, jos en nyt joka päivä sentään.

Mihin katosin, sitä en tiedä oikein itsekään. Jonkinlainen väsymys ja harmaa mieli, johtuen luultavasti useistakin asioista, joita ei maksa vaivaa avata tässä sen enempää. Kaikki näennäisesti hyvin, rankoista hetkistä huolimatta, mutta siitä huolimatta tunne, ettei sitä pieni ihminen jaksa taipua kaikkeen. Päivät valuivat ohitse toinen toisensa perään kai aika samanlaisina, tai jos jotain poikkeamaa olikin, niin ehkä väsymys ja vitutus olivat ne tunteet, jotka vuorottelivat mielessäni. Töissä oli muutama päivä sitten jotain puhetta viime syksystä ja minä jouduin omalla kohdallani toteamaan, etten muista siitä mitään. En oikein yhtään tapahtumaa tai hetkeä, jäljellä on vain vino pino pehmoeläimiä todisteena siitä, että todentotta tein jotain kaikesta huolimatta. Nyt keväällä innostuinkin virkkaamaan peittoja ja mandaloita (mandaloista peittoja). Ja ei, kyseessä ei ole ikäkriisi. *virn*. Siis sen syynä, että syksy ja talvi meni niin kuin meni.

Joulunaika oli kyllä pääsääntöisesti kiva. TE-toimisto alkoi ahdistella minua sillä, olinko noudattanut omaa työllistymissuunnitelmaani ja koska suunnitelmissani ei ollut ollut missään vaiheessa noudattaa sitä ts. hakea töitä, minun piti keksiä jotain saadakseni tilanteeni näyttämään siltä, että olin tehnyt jotain, mitä en siis ollut tehnyt. Pelastava (joulu)enkeli laskeutui keskuuteemme entisen työnantajani hahmossa, sillä luettuaan FB:sta tilanteestani (ei työtilanteesta, vaan siitä, mitä privaelämässäni tapahtui), hän pyysi minua heille joulumyyntiin "lepäämään" (tai rentoutumaan, en muista sanamuotoa) ja otin tarjouksen ilomielin vastaan. Pääsin pois kotoa, työpaikkaan jossa olin viihtynyt vuosi aiemmin, jossa olisi taatusti tekemistä ja tekemisestä saisi palkkaakin, joka oli jouluaikaan enemmän kuin tervetullutta (vaikka palkka toki tulikin vasta vuodenvaihteen jälkeen). Olin kaksi viikkoa joulutonttuna ja jo ensimmäisenä iltana, kun jäin pomon avuksi tekemään hautajaisjuttuja työajan jälkeen, hän kysyi minulta, tulisinko heille "oikeisiin töihin". Siis kysyi minulta! No, oho. Hämmennyin niin, etten osannut vastata siinä mitään, mutta myöhemmin vastasin kuin morsian alttarilla konsanaan, että tahdon.

Työasioista lisää myöhemmin, nyt ensin joulusta ja talvesta muutenkin. Appiukko innostui antamaan meille joululahjarahan, ehkä omista syistään ja tietoisena siitä, missä meidän perheessä mentiin, ja ehkä siitä syystä, että tänä talvena emme Teneriffalle lähteneet. Olin kuvitellut pääseväni palkkani ja joululahjarahan voimin vuodenvaihteen jälkeen Tonin kanssa jonnekin lämpimään, mutta niin iso se raha ei kuitenkaan ollut. Olin hieman pettynyt, mutta sitten komensin itseni olemaan iloinen jokaisesta sentistä, jonka häneltä sain, ja laitoin joiuluna niillä rahoilla pöydän koreaksi. Äiti ja isä kävivät meillä syömässä sekä aattona että joulupäivänä, ja oli ehkä ihanin jouluaatto ikinä, johtuen suurelti osin siitä, että olin töissä. Ei ole ihanampaa päivää olla töissä kuin jouluaatto, jos haluaa saada joulumielen! Olettaen siis, että pääsee lähtemään kotiin ihan ihmisten aikoihin.


Apen joulurahan ja palkkani ansiosta joulunaika oli mukavaa. Ostin vaatteita kesää varten, aina Englannista asti. Nimittäin viime kesänä ostamani vintage-mekko oli (ja on) niin ihana, että halusin niitä lisää. Onneksi tajusin katsoa suoraan Lindy Bopin verkkokaupan, missä samat mekot, jotka Suomessa maksavat vähintään kuusikymppiä, lähtivät suoraan valmistajalta tulemaan minulle hintaan noin viisitoista puntaa. Siis oikeasti, ostin alesta about 15 punnalla mekon, jota nyt suomalaisissa kaupoissa mainostetaan uutuutena ja hintaa taitaa olla... No jaa, en nyt löydäkään sitä liikettä, joka mainosti ostamaani mekkoa, mutta oletan, että seitsemäänkymppiin euroissa se hinta menee. Minä sain kaksi mekkoa postikuluineen viiteenkymppiin. Jei, olen söpö ja naisellinen! Pitää vain pienentää mekkoni, ovat tosi rintavalle, vaikka muuten koko on hyvä, pitää ottaa hiukan sisään puskureiden kohdalta. (Ei uskoisi, minun ollessani kyseessä!)
Muitakin vaatteita ostin, sellaisia, joita voi pitää töissä. Työvaatteita!

Tammikuu oli kylmä. Paleli ja puita kului. Kissat eivät menneet ollenkaan ulos. Onneksi kylmä ajanjakso ei kestänyt ihan kamalan kauan, vaikka silloin se toki tuntui siltä, ettei se lopu ikinä.

Helmikuussa jouduimme päästämään rakkaan kissaperkeleen, Hipposen, tähtien tuolle puolen. Huomasin kissassa muutoksia, joita ensin pidin suht luonnollisina vanhalle kissalle, mutta sitten huomasin, että jotain oli vialla. Vein kissan lääkäriin ja suusta löytyi kasvain (olin jo paikantanut vian suuhun siinä vaiheessa, kun tilasin lääkäriajan), joka oli varmastikin kipeä ja esti erityisesti juomisen ja turkin puhdistamisen. Saimme vaivaan antibiootit siltä varalta, että kasvain olisikin ollut jokin paise tms. vaikka lääkäri totesikin heti, että tilanne ei näytä hyvältä. Eikä se hyvä ollutkaan. Lääkkeistä ei ollut apua ja päätös siitä, ettei kissan tarvitse kärsiä enempää, oli "helppo" (jos se nyt koskaan voi olla sitä) ja ehdottoman oikea. Jätimme Hipposen lääkärille, tai siis ruumiin, olimme kyllä läsnä loppuun asti, sillä eihän sitä voinut haudata jäiseen maahan, ei voinut laittaa pakastimeen, emmekä myöskään kokeneet millään tavoin tärkeäksi saada tuhkaa itselle. Hipponen siroteltiin muistolehtoon eläinkrematorion luona ja hyvä niin. Maallinen on vain maallista.

Nyt pitäisi saada uusi kissa Sulolle kaveriksi. Ajan kanssa etsitään.

Kuukausi sitten piipahdimme päiväseltään Tallinnassa. Se oli mukava reissu, joskin laivamatka enimmiltä osilta oli tylsä, koska laiva on suunniteltu ihmisille, jotka vetävät kännin mennen tullen, eikä siellä ollut oikein mitään paikkaa mihin kaksi selväpäistä ihmistä saattaisi istahtaa nauttimaan olostaan. Paluumatkalla saimme sentään kulumaan puolitoista tuntia buffetissa, jonka olimme varanneet jo etukäteen - lähdimmehän nimenomaan Buffet-risteilylle. Ooh ja nam. Tallinna oli paikallaan, nimenomaan vanhakaupunki, ja siellä oli kylmä, kylmempi kuin Helsingissä. Mietin, että sinne voisi mennä uudelleen toukokuussa käymään, ehkä jopa sellaiselle vuorokauden risteilylle = laivalla voisi olla omassa hytissä, eikä haahuilla laivan käytävillä ihmettelemässä, minne voisi istahtaa. Työvuoroni nimittäin mahdollistavat esim. su-ma-risteilyn.


Maaliskuussa kuoli setäni. Joka ei siis ole oikeasti setäni, mutta jotain sinnepäin. Sedänkaltainen sukulainen, ja juuri sama setä, jonka saapuminen kesällä syntymäpäivilleni oli minulle suuri ilo, koska jotenkin tiesin tai aavistin, että jos en näkisi häntä silloin, en näkisi häntä koskaan enää. En kuitenkaan oikeasti kuvitellut, että niin kävisi. Että se oli viimeinen kohtaamisemme, sillä hän oli iästään huolimatta reipas ja pirteä. Nyt talvella hän oli sairastanut ja oli menehtynyt sairaalassa, ymmärtääkseni keuhkokuumeeseen tms. Olen surullisempi kuin olin voinut kuvitellakaan olevani, sillä vaikka meni monia vuosia, jolloin olimme etäisiä, hän oli osa lapsuuttani ja aina, kun ajattelen häntä, kuulen korvissani hänen naurunsa. Hänen savolaisen huumorinsa :-).
Hautajaiset olivat kauniit, ja meidän perheen + äidin ja isän puolesta laskin arkun viereen kukkalaitteen, jonka tein itse ja johon minulla oli selvä visio siitä hetkestä lähtien, kun tiesin, että tämmöinen työ omalle kohdalle osui. Sidontataitoisena kukkakaupantätinä kukkalaitteiden merkitys on minulle ehkä hieman toinen kuin tavis-tallaajalle, joten tämäkin työ oli minulle tärkeä. Ajatus, materiaalit, toteutus. Ja vaikka kyse oli hautajaisista, joissa pääfocus varmasti oli muussa kuin hautajaisväen kukkalaitteissa, olin tyytyväinen saadessani usealtakin taholta kiitosta työstäni. Äitikin sanoi, että ei ole tusinatavaraa tuo, heh.

Setäni kuolema on pehmentänyt minua entisestään. Se saa ymmärtämään yhä selvemmin, mikä elämässä on tärkeintä. Rakkaus ja inhimillisyys.

Rakkaudesta puheenollen, juniori on löytänyt naisen! Tyttöystävä on esitelty meille virallisesti ja sitä rataa. Hieno homma <3.


Mutta työasiaa siis. Tuntui enemmän kuin hienolta, että minua nimenomaan pyydettiin töihin, syynä se, että osaan työn ja tunnen talon tavat. Että ei tarvisi taas etsiä ihan uutta duunaria. Totta kai siinä tilanteessa tuntui myös että EI EN HALUUUUU mihinkään töihin, mutta ei kehdannut kieltäytyäkään oikein, ja ihan hyvä niin. Kyseessä on tällä erää tälle alalle niin tyypillinen kesätyö, jonka aloitin tämän kuun alusta ja jota jatkan niin pitkälle kuin duunia nyt riittää, ehkä syyskuun loppuun, ja sitten tietysti joulumyynti jos ei nyt mitään ihmeellistä satu. Olen kyllä ollut töissä tässä kevättalvellakin, mukavasti sen verran, ettei muutaman satasen palkka ole pienentänyt työttömyyskorvaustani, mutta tosiaan nyt huhtikuusta en ole enää ollut TYÖTÖN. Vaan ihan oikeasti, oikeissa kokopäivätöissä sillä alalla ja siinä hommassa, johon pari vuotta sitten kouluttauduin. Am I lucky or not? I AM!

Hetkittäin minusta tuntuu jopa, että nyt mä sen löysin. Nimittäin sen työn, jota teen mielelläni, jonka osaan ja jossa olen hyvä, jossa viihdyn ja jonka jätän taakseni siinä siunaamassa, kun painan työpaikan oven takanani kiinni. Työn, jossa minua arvostetaan ja minuun luotetaan, ja jossa minua kannustetaan ja kiitetään silloin, kun aihetta kiitokseen on (ja sitä on). Minuun ja kykyihini luotetaan jopa siinä määrin, että sain vastuulleni kerran viikkoon kokonaisen puutarhamyymälän ihan yksin. Siis joo, oikeasti. Myymälänhoitajan vapaapäivänä (esim. juuri tänään) minä huolehdin myymälästä kaikilta niiltä osin, jotka on hoidettava. Jätän jokaisen oman mielikuvituksen varaan, mitä kaikkea puutarhamyymälässä pitää tehdä, ja samoin jokainen voi mielessään ihmetellä, miten tällaiselle tuulihatulle ja lahopäälle moinen vastuu annetaan. Ihmettelen sitä yhä itsekin. *virn*. Melkoinen vastuu ja melkoinen kunnia saada se vastuu näille harteille.

Varsinaisella pääkallonpaikalla ts. "pääkonttorilla" työhöni kuuluu ennen kaikkea myynti. Meille palkattiin toinenkin henkilö huhtikuusta vuoden loppuun, ja tässä työssä vaadittiin floristin koulutusta, ja toiminkin tämän ihmisen kanssa ikäänkuin parina ts. kun hän tulee iltavuoroon, tulen minä aamuun ja kun hänellä on vapaa lauantai, minä olen töissä yms. Olen ollut hurjan hämmästynyt, kun nyt, taimien saapuessa myymälään, se onkin ollut meidän "kesäfloristi", joka on takapihalla siivoamassa, enkä minä, tai että edes vuorottelisimme sitä hommaa. Ei, se on ollut niin, että kun minä saavun töihin, minulle ilmoitetaan, että Sari "päivystää" ts. minä olen myymälässä ja paitsi myyn niin myös hoidan myymälän puolen muutenkin siinä sivussa. Siihen minä sovin, siinä minä olen erityisen hyvä, ja siitä minä vasta muutama päivä sitten sain pomolta kiitosta hänen ohimennen ravistaessa minua käsivarresta ja kuiskatessa "Voi Sari, kun mä niin tykkään susta. Sä olet niin hyvä ihmisten kanssa", ja työkaverin ihmetellessä, miten jaksan olla aina niin iloinen ja ystävällinen - hän itse koki turtuneensa ja olevansa asiakasystävällinen vain tavan vuoksi, kun se minulla on hänen mielestään aitoa. No, ehkä niin.

Kokopäivätyö ei yllättäen olekaan niin rankkaa kuin kuvittelin. On se rankkaa fyysisesti, olla jaloillaan koko pitkä päivä, ja tokikaan ei jää aikaa harrastuksille enää samalla tavoin, mutta mutta. Minulla on ihanasti joka toinen viikonloppu kolme päivää vapaata putkeen (ja joka toinen yksi), jolloin jää aikaa olla ja tehdä omia juttuja, ja toisaalta kun sitä viihtyy työssään, ei se vapaa-aika olekaan enää NIIN tärkeätä ja ikäänkuin aivan erillistä työajasta. Jokainen tunti on samaa elämää, minun elämääni, ja otan siitä irti sen minkä voin. Nyt tosiaan olen noin puolen vuoden kesätyössä, mutta jo talvella pomo puhui mahdollisuudesta kokopäiväiseen, jatkuvaan työsuhteeseen, koska R. alkaa olla eläkeiässä ja luultavasti alkaa jäädä pikkuhiljaa pois työelämästä > minulle olisi töitä myös talvella ainakin osa-aikaisesti. No, katsotaan. En jaksa huolehtia huomisesta.

Vaan nyt minun pitää huolehtia itseni työkuntoon. Tunnin päästä pitää lähteä avaamaan puutarhamyymälä ja myymään niin perkeleesti multaa ja taimia innokkaille kotipuutarhureille.. *virn*.

Ai joo. Ostin sitten eilen töistä pelargoneja. Pomo oli tilannut myyntiin erikoispelargoneja, ja minun mukaani lähtivät Prins Gustav ja Selma.