perjantai 30. joulukuuta 2016

Loma alkaa än yy tee...


No, okei. Ei ala vielä ihan "nyt", vaan vasta huomisen jälkeen. Huomenna pitää käydä hoitamassa uudenvuodenaatto-lauantai alta pois ja sitten se alkaa: loma loma loma!

Jos alkaa. Nimittäin kävi kuten olin arvannutkin käyvän; pomo kävi jo eilen kyselemässä, että kai pystyn tulemaan tarvittaessa töihin tässä talvellakin... *virn*. Hyvä on, pystynhän minä ja tulen jopa ihan mielelläni (sitä en kyllä hänelle sanonut), koska hyvin pienen työttömyyspäivärahan lisäksi saan ansaita sen kolmesataa (brutto) ilman että se pienentää pv-rahaani. Jokainen sentti on tervetullut ja tosiaankin voin käydä tarvittaessa raapaisemassa päivän silloin, toisen tällöin. Mutta ei sitten yhtään enempää! Sanoinkin pomolle, että tulen töihin jos on aivan järjetön megapaniikki, mutta jos on vain pieni paniikki, älä soita. En tule. Minun tuurillani se megapaniikki alkaa ensi viikolla, sillä nyt joulun jälkeen joku unohti Taivaan portit auki (tai P. Pietari on lomalla) ja vainajia syntyy kuin sieniä sateella. Siis ihan oikeasti.

Toisaalta, en kuole tai edes masennu, jos töitä ei olekaan ennen kuin keväällä. Olen NIIN loman tarpeessa ja aion ottaa siitä kyllä nyt kaiken irti. Ensi viikon vain nukun. Sitten voisin siivota pois vuoden aikana kertyneet sotkut (plus siivota joulun pihalle, luonnollisestikin). Siinä ohessa pelaan, teen käsitöitä ja kirjoitan. Ja, toivottavasti, varaan meille lennot Teneriffalle ja, ikävä kyllä, myös takaisin. Eilen jo ilmoittauduin netin kautta työttömäksi ja kai työkkäristä minuun jossain vaiheessa otetaan yhteyttä, jolloin pääsen kertomaan, että minulla mitä todennäköisimmin alkaa jo taas huhtikuussa määräaikainen työsuhde ainakin puoleksi vuodeksi.

Loman aikana pitää ottaa yhteyttä sinne velkaneuvontaan ja pitää jossain vaiheessa ottaa taas jokusen kuukauden jakso HBO-palvelua. Tammikuun lopussa alkaa Black Sailsin neljäs ja viimeinen kausi, iih. Ja jossain vaiheessa pitää käydä katsastamassa Rogue One, luultavasti hyvinkin pian.


Joulu  oli ja meni nopeammin kuin vuosi sitten. Johtui ehkä osin siitä, että vuosi sitten tein 6-tuntista työpäivää, nyt aivan normia 7,5-tuntista, eikä jouluvalmisteluille jäänyt aikaa samalla tavoin. Eikä oikein jaksanutkaan joulufiilistellä, plus että eipä se sääkään kovin jouluinen ollut, taaskaan. Tapaninakin satoi vettä kaatamalla. Aattona oli kyllä mukava kiitää kotiin ja vanhempien luo kahville, siskon kanssa vaihdettiin lahjat jne. Annoin siskolleni (hänen perheelleen yhteisesti) virkkaamani Sophie's Universum-peiton, toivottavasti oli mieluinen. Lähetin tädilleni virkkaamani Mandala Madness-peiton ja se ainakin oli paitsi ylläri, niin myös iloinen ylläri. Minulla ei ollut sille käyttöä ja kun mietin, kuka osaisi arvostaa, tuli tätini mieleen, ja valinta oli oikein onnistunut. Tätini kiitteli tekstiviestein, puhelimitse ja vielä joulupäivänä tuli serkkuni numerosta muutama valokuva, joissa molemmat tätini ja serkkuni lapsineen köllöttelevät MM:n alla.

Aattoiltana äiti ja isä tulivat meille jouluaterialle, ja kyllä oli taas pöydässä sen seitsemää sorttia! Äidin kanssa yhteistuumin ostimme / laitoimme siten, että äiti toi hirvipadan ja leikkeleitä sekä juustoja, plus jälkiruuan ja minä huolehdin laatikot ja kala- sekä salaattipuolen, ynnä juomat, joihin lukeutui maito, ja maustamaton sekä sitruunavissy. Absolutistin perheessä kun ei viinejä pöydässä näy. Keittiön kaapissa tosin näkyy, sain nimittäin pomolta pullon punkkua. Säästän sen johonkin spesiaaliin - juon itse tai sitten käytän ruuanlaittoon.

Kiltti olin tosiaan ollut, pukki muisti! Lahjoja tuli työkavereilta, pomolta ja yllättäen myös Meltsulta, joka oli valinnut minulle oikein mieluisan tuoksun. Onnistunut valinta! Pitänee huomenna testata suihkusaippua ja kosteusvoidekin, kun saan pienen tauon jälkeen mennä saunaan. Olin viime viikon maanantaina luomenpoistossa ja vaikka haava oli mielestäni pieni ja mitätön, siihen ommeltiin neljä tikkiä ja sain sauna- ja uintikiellon. Tikit poistettiin tänään, joten saan kaiketi taas saunoa. Koepalavastauskin näkyi terv.keskuksen koneella, vaikka minulle asti se ei vielä ollut ehtinytkään. Siniluomi, ei aiheuta toimenpiteitä.


Huomenna on siis vuoden viimeinen päivä, eikä sekään aiheuta kertakaikkiaan mitään toimenpiteitä perheessämme. Tavallinen lauantai. En aio luvata mitään, paitsi ehkä olla entistäkin sekopäisempi jatkossa. Vuoden ekana arkipäivänä pitää piipahtaa töissä hakemassa tilinauha ja työtodistus ja samalla matkalla pitänee käydä DNA-kaupassa ja hakea uusi modemi. Vanha nimittäin ei suostu yhteistyöhön kanssani, ei sitten millään! Olen yrittänyt yrittämästä päästyänikin muuttaa sen siltaavasta reitittäväksi, olen ollut asiasta yhteydessä DNA:n asiakaspalveluunkin, josta sain ohjeet modemiin, mutta ei onnistu niilläkään ohjeilla. Vaikka toimin ohjeiden mukaan, homma ei pelitä, vaan minulta katoavat kaikki yhteydet ja modemi pitää taas resetoida, jolloin se muuttuu siltaavaksi jälleen ja pääsen sentään jollakin nettiin, vaikka kaikilla laitteilla ei pääsekään. Ongelmaa ei ole, jos olen miehen kanssa kahdestaan kotona, mutta kun juniori on myös paikalla, IP-osoitteet loppuvat kesken. DNA:lla tulivat siihen tulokseen, että purkkini lie mennyt jotenkin rikki ja että voin käydä hakemassa uuden, kun minulla on vuokramodemi. No, tehdään niin sitten.


Ja mitäs tänne muuta? Perhe lähti katsomaan liiga-jääkiekkoa, minä olen yksin kotona. Herkuttelin sipseillä äsken ja tyrkkäsin karjalanpaistin uuniin. Tälle illalle on suunnitteilla huikea elokuvaelämys Kummisetä II:n parissa kera käsityön. Aloitin virkkaamaan Whispers from the Past-peittoa, siitä tulee pienehkö, lähinnä tyyliä peitto vauvalle / taaperolle ja sen ehkä lahjoitan vastaanottokeskukseen ennen kuin se suljetaan. Joo-o, totta se on, vastaanottokeskus pistää pillit pussiin kesään mennessä. Ko. lafkan olemassaoloa on tällainen tavan ihminen tuskin huomannut, joten sen poistuminen ei kyllä vaikuta mitenkään mihinkään, paitsi siihen, että en luultavasti koskaan tule toipumaan niistä traumoista, jotka sain tajuttuani, että jotkut aiemmin ihan fiksuina pitämäni ihmiset ovatkin oikeasti kusipääidiootteja.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Yrjöt niskassa


Olisin oikein mielelläni nukkunut näin vapaapäivänä, kolmantena adventtina, pitempäänkin kuin seitsemään, mutta nuku siinä sitten, kun koira oksentaa sänkyyn, eikä edes suostu menemään lattialle alkaessaan kukoa. Ääh. Kaksi kertaa kiikutin koiran pihalle (ensimmäisen kerran puoli seiskalta) ja toisen kerran jälkeen alistuin tilanteeseen ja totesin, että ei mua olis nukuttanutkaan.No, ei vaan. Olis, mutta uni karkasi. Mikäs siinä, valvotaan sitten, mukavahan se on olla hereilläkin ihan yksin. Keitin sufeet tummasta presidentistä ja nautiskelen sitä kaikessa rauhassa, mietittyäni ensin ihan hetken, tekisinkö sittenkin itselleni kupin espressoa tai ehkä moccachinoa... Mies nimittäin meni ja ostin meille (halvalla) sellaisen kahvikoneen, ei sitä, minkä mukana tulee George Clooney, vaan Cupsolon. Ihan turha ostos taas kerran, mutta kyllä sillä on itsekin tullut jälkiruokakahvit hurautettua jo muutaman kerran. Pahimpaan kahvinhimoon on toki paras juoda tätä suodatinkahvia kuten ennenkin, mutta kyllä joku pikkuinen capuccino toisinaan on ihan kiva suoda itselleen.

Jostain kumman syystä olemme alkaneet siirtyä tummaan kahviin. Tänään presidenttiä syystä, että se oli tarjouksessa (kolme kympillä), normisti meillä juodaan edullisempia kahveja, mutta enenevässä määrin tummapaahtoisena. En tiedä, miten tässä nyt näin pääsi käymään, kun vielä muutama vuosi sitten ei Puertossa ollessamme paikallinen (tumma) kahvi tahtonut sopia meikäläisenkään suuhun millään.

Pari viime päivää olen hetkittäin harmitellut (mielessäni) sitä tosiseikkaa, ettei ihmisiin voi oikeasti luottaa. Olen harmikseni huomannut, että Facebookiin kirjoittamani asioita on taas vaihteeksi levitelty eteenpäin siitäkin huolimatta, että hölmönä kuvittelin kaikille kavereilleni olevan selvää, ettei sellaista tehdä. Itselläni ei tulisi mieleenkään kertoa kenenkään asioita eteenpäin jos niitä ei ole julkiseen levitykseen tarkoitettu, eikä varsinkaan näyttää päivityksiä eteenpäin. Eli että jos vaikka mies olisi tässä hereillä, huutaisin hänet katsomaan: "Kato nyt mitä Pekka kirjoittaa vain kavereille-päivityksessään!" Minusta sellainen olisi jokseenkin kusipäistä. Olen tarkoituksella pitänyt kaverimääräni pienenä, mutta en nähtävästi tarpeeksi pienenä sittenkään. Ehkä täytyy mennä siihen, että teen kaksi ryhmää, joista toiselle voin edelleen kertoa asioita kuten ennenkin, toiset pääsevät osalliseksi vain hassuista kissakuvista ja uudenvuodentoivotuksista.

Tällä kertaa tiedän, kuka on ollut lörppö ja se ei oikeastaan ihmetytä minua lainkaan, pikemminkin ihmettelen sitä, etten ottanut kuuleviin korviinsa varoituksia siitä, että hän rakastaa toisten asioista puhumista. Olen näemmä edelleen sinisilmäinen ihmisten suhteen, joskin siinä olen ehkä kasvanut, etten juurikaan jaksa välittää tästä tapauksessa, pientä harmitusta lukuunottamatta. Asia, jota hän oli levittänyt, ei ollut sinänsä minulle kovin tärkeä eikä henkilökohtainen, enkä aio ottaa asiaa hänen kanssaan edes puheeksi - siirrän vain hänet siihen ryhmään, joka näkee kissakuvat, ei henkilökohtaisia päivityksiäni. Case solved.


Jouluun on tosiaan enää pari viikkoa, ja niin ollen minulla on duunia enää tasan kolme viikkoa. Pomo hiukan jo kyseli, miten olen Suomessa, jos vaikka tulee "jos"-tilanne, enkä minä oikeastaan panisi pahakseni muutamaa tuntia silloin, toista tällöin, lähinnä nyt siinä 300 euron rajoissa, jonka saa tienata (bruttona) ilman että se vaikuttaa pv-rahaan. Se olisi oikeastaan varsin kivakin juttu, sillä muutama satanen on muutama satanen, enkä ainakaan ennen helmikuun puoliväliä ole poistumassa maasta. Toisaalta, kolmen kuukauden lomakin on kolmen kuukauden loma.

Joulun vietämme kotona, tietenkin, ja sovin jo äidin kanssa, että syödään aattona meillä, kuten tehtiin viime vuonnakin, ja jaetaan kuluja sitten ostamalla molemmat jotakin. Minä teen laatikot, samoin kuin kinkun, ja ajattelin, että olisi kiva vaihteeksi laittaa juhlapöytään karitsaa pataruokana. Meillä on ollut aiempina vuosina lehmää / sikaa / hirveä, mutta lammasta ei koskaan. Kaverilta ostettua karitsaa on pakastimessa vielä ihan kiva biitti.
Joululahjatehdas on mukavasti käynnissä, miehen ja juniorin lahjat on ostettu ja tämän päivän ohjelmaan kuuluu joulukorttien kirjoittaminen. Rahatilanne on tosi tiukka, koska sain tosiaan normaalia aika paljonkin pienemmän palkan, ja miehen pv-raha tulee vasta päivää ennen joulua. Mutta kyllähän silloinkin vielä kerkiää ruokaostoksia tehdä, ja toivoa, että jotain on vielä jäljellä. Kinkku ja laatikkotarpeen on tosin syytä ostaa etukäteen, mutta lantut ja maksat on jo ostettu, ja kinkkuunkin meillä on 20 euron lahjakortti.

Joulu on mukavaa aikaa, tuoksuja ja tunnelmia.

torstai 1. joulukuuta 2016

Urkumusiikkia kirkkoparvella


Koska mies on tavallaan seurakunnan "työntekijä" (no, vapaaehtoistyöntekijä), hän sai seurakunnalta vapaan sisäänpääsyn itselleen ja avecilleen (minulle!) paikkakunnallemme osuneeseen konserttiin / levynjulkistamistilaisuuteen, mistä olin kovasti innoissani monta päivää ennen häppeninkiä. Enhän ollut koskaan ollut a) urkukonsertissa tai b) levynjulkistamistilaisuudessa - enkä varmaan olisi mennyt nytkään, jos siitä olisi pitänyt jotain maksaa tai jos työvuorot eivät olisi käyneet yksiin tapahtuman kanssa. Mutta eilen minulla oli sopivan poikkeuksellisesti aamuvuoro ja ehdin siksi oikein mukavasti kirkkoon iltaseitsemäksi, peräti pizzerian kautta.

Huomasin olevani jossain määrin epämusikaalinen ja asiaa ymmärtämätön, mitä tulee urkumusiikkiin. En erottaisi taitavaa urkuria vähemmän taitavasta, enkä syttynyt taiteilija Kiviniemelle oikein missään vaiheessa, PAITSI sitten, kun hän pyysi lavalle (anteeksi, sinne eteen alttarin luo) meille kuulijoille varaamansa yllätyksen: tenori Mika Nisulan, joka esitti ensin kaksi kappaletta  ja konsertin päätteeksi vielä yhden. HÄN oli se, joka liikutti jotain minussa siinä määrin, että en voinut estää kyyneleitä vierimästä silkasta tunteesta hänen esiintyessään. Oli kyllä niin upeaääninen mies ja hänen läsnäolonsa oli todella, todella intensiivistä - siinä määrin, että tavoitti jopa minut, vaikka istuin ylhäällä parvella. Mikä ääni, mikä läsnäolo. Ihan huikea. Olen vieläkin, vuorokausi konsertin jälkeen fiiliksissä.

Plus että olipa hyvää glögiä, talven ekat glögit kohdallani. Ja tupla-plus, en ollut koskaan ennen (!!!) edes käynyt ylhäällä parvella ja ällistyin tajutessani, miten valtavasti siellä on istumapaikkoja. Parvelle mahtuu varmaan saman verran sakkia kuin varsinaisille "permantopaikoillekin". puhumattakaan siitä, miten hyvin sieltä näkee alas, jos sattuu istumaan hyvillä paikoilla.


Mitä elämään muuten tulee, niin väsyttää. Töissä on aivan käsittämättömän hiljaista, mitään ei oikein tapahdu. Olen vääntänyt hiki hatussa havuseppeleitä (6 kpl valmiina, odottamassa nauhoja ja itsenäisyyspäivää) ja vääntänyt kaikkea jouluista, kuten pukenut amarylliksiä rondelloihin niin että kohta hukumme niihin, kun kauppa ei käy. Viime viikolla oli hiukan vilkkaampaa, liekö eka adventti vaikuttanut, mutta tällä viikolla ei ole tapahtunut  yhtään mitään, tai jos onkin, niin ei ainakaan mitään kovin mieltä piristävää. Harvat asiakkaat ovat olleet niitä ns. haastavia, suomeksi sanottuna vittumaisia, hö hö höö.

Tänään tuli marraskuun palkkakin, mikä oli parisataa pienempi kuin normipalkka niiden muutaman palkattoman vapaan takia - ja väärin laskettu. Lauantailisät palkanlaskija oli laskenut oikein, mutta sunnuntailisät loistivat poissaolollaan. Pomo soitteli palkanlaskijalle asiasta ja sovimme, että puuttuvan palkan voi laittaa joulukuun tiliin sitten.

Laskin itse, että marraskuun palkasta ulosmitattava määrä olisi 5 euroa 60 senttiä, ja yritin ottaa omaan ulosottohenkilööni yhteyttä kertoakseni asiasta, mutta hänen sijastaan puhelimeen vastasi herra Haloo. En missään vaiheessa saanut tietää, kenen kanssa puhuin, mutta hän kertoi haikailemani ulosottohenkilöni "hiihtelevän jossain" ja tivasi hyvin kiukkuisella äänellä asiaani. Sanoin keskustelevani mieluumin oman vastuuhenkilöni kanssa, mutta hän ei luovuttanut ja lopulta kerroin, että palkkani jäi niin pieneksi, että ulosmitattava määrä olisi viisi euroa. Hän tivasi, mistä minä sen keksin. No, ihan hatusta, saatana. Laskurilla laskin, tollo. Minulle jäi epäselväksi, mitä herra Haloo minun halusi tekevän, sillä hän kysyi, oliko minulla vastuuhenkilöni s.postiosoitetta, mihin vastasin, että ei, koska sitä ei ole nettisivulla. Juu, ei ole, ei saa olla siellä näkyvillä, mutta laita sinne postia, niin ko. henkilö ottaa yhteyttä jos siltä tuntuu. Aha. En tosiaan tiedä, kenen kanssa puhuin, liekö ollut siivooja tai huoltomies?!

Sukulaismiehen kuolinsyytutkimusraportti ja kuolintodistus tulivat viimein. Olin jo ehtinyt ajatella, että onkohan joku unohtanut laittaa niitä meille, mutta ei, tulivat siinä mielessä ajallaan, että oikeuslääketieteellisestä sanottiin, että voi mennä puolikin vuotta ja sehän siinä jokseenkin meni. Ei mitään dramaattista niissä, vaan kuolinsyy oli sinänsä aivan luonnollinen: sukulaismies joi itsensä hengiltä, kuten olin ounastellutkin. Sydän oli suurentunut, luultavasti pitkään jatkuneen runsaan alkoholinkäytön takia, mikä - siis se suurentunut sydän - altisti sydänpysähdyksille, koska sähköimpulssit eivät kulje kunnolla ja blaa-blaa-blaa. Sydänpysähdys olisi saattanut siis tapahtua oikeastaan milloin vain, ja syy, miksi se tapahtui nyt, oli luultavasti sekin viinan vika. Promilleja oli veressä ollut se melkein kolme ja pumppu vain petti. Pumpun pysähtyminen johti vakavaan aivovaurioon (raportissa tilannetta kuvailtiin sanalla "toivoton") ja keuhkokuume iski sitten sen viimeisen niitin. Ei myrkytystä, ei salaliittoja, ei murhaa, ei mitenkään sanottavammin edes mömmöjä veressä, vain viinaa. Case closed.


Kuten sanoin, väsyttää. Haluaisin vain nukkua talviunta, horrostaa. Ja tehdä käsitöitä! Olen innostunut tekemään joululahjoja, pieniä käyttöesineitä, ja vähän isompiakin - ja yllättäen olen osan saanut tehtyä loppuun asti! Sukkiakin olen kutonut muutaman parin paikkakunnalla meneillään olevaan keräykseen, missä sukkia kerätään oman kunnan asumispalvelujen piirissä oleville mummuille ja papoille.

Ja lapseni on tänään täysi-ikäinen <3.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Siivouskukkia ja pöllittyjä veronpalautuksia


Viime viikon viiden päivän yllärilomani venyi yllättäen kuuteen päivään, kun sen viimeisenä päivänä (keskiviikkona) sain soiton, että haluaisinko pitää vielä torstainkin vapaata ja koska minulla ei ollut mitään pakottavaa tarvetta päästä töihin, sehän sopi minulle kyllä. Olin töissä siis pe-su, enkä rahallisesti hävinnyt kovinkaan paljon, kun ottaa huomioon la- ja su-lisät. Kerroin myös halukkuudestani / mahdollisuudestani 4-päiväiseen työviikkoon, jos näyttää kovin hiljaiselta (en oikeasti jaksa kökkiä töissä, jos ei siellä ole mitään tekemistä) ja vähän mielessäni toivoin, että tämä viikko ja ehkä ensi viikkokin voisivat olla sellaisia, mutta ainakin tämän viikon olen ollut aivan normaalisti töissä. Ensi viikosta en vielä tiedä (puhelin on keksitty), mutta luultavasti adventin jälkeen alkaakin joulumyynti ja kauppa vilkastuu.

Yllärilomani meni jossain määrin hieman persiilleen, sillä vaikka ajattelin etukäteen olevani luova ja tuottava kaikilla elämänalueilla, en saanut mitään aikaiseksi, oikeastaan. En saanut siivottua, en selätettyä pyykkikasaa, en edes avannut läppäriäni. Haahuiluksi meni. Toisaalta, mukava oli haahuillakin, tehdä käsitöitä ja tuijottaa töllöä. Olen kohta saanut valmiiksi Sophie's universum-mandalan, josta päätin tehdä joululahjan siskolleni virkkaamalla sen neliöstä suorakaiteeksi > torkkupeitto. Pitäjän asumispalvelujen piirissä oleville vanhuksille kerätään villasukkia nyt ennen joulua ja sain sinne valmiiksi yhden parin, ja aion tässä nyt viikonloppuna kutoa toisenkin. Vuosi sitten kudoin pakolaisille, nyt siis tämä. Sotaveteraanisukkatempaukseen en aio osallistua, koska sukkien pitää olla tietyn värisiä ja se ei minulle passaa.
Yhtenä päivänä kävin miehen kanssa uimahallilla, mikä oli oikein mukavaa. Talvi kävi kylässä (yhtenä aamuna oli -15C!!!) ja kylmän hiipiessä luihin ja ytimiin oli enemmän kuin ihana seisoa pieni ikuisuus kuumassa suihkussa pelkäämättä, että kuuma vesi loppuu. Saunaa, löylyä ja uimista altaassa, joka toi jostain syystä mieleen muistoja ensimmäiseltä matkaltamme Puertoon.


Sittemmin lyhyesti meillä vieraillut talvi palasi sinne, mistä oli tullutkin ja maailma näyttää ihan marraskuiselta. Joulua kohti kuitenkin mennään ja vaikka yllärilomani varalleni tekemäni pyhät lupaukset suursiivosta ja ties mistä eivät toteutuneet, menen jouluun hyvällä mielellä, koska olen kuin olenkin saanut siistittyä huushollia tällä viikolla työpäivien jälkeen. Ei, en puhu mistään joulusiivouksesta, vaan ikuisuusprojektistani nimeltä "vähemmän materiaa". Viime viikonloppuna minulla oli vain yksi vapaapäivä, viime maanantai siis, ja kun se meni täysin haahuillessa, otin itseäni tiistaina niskasta kiinni ja päätin pyhästi tehdä jotain. Ostin töistä itselleni ns. siivouskukat eli kaksi ihanaa princettiaa, jotka kotiuduttani jätin paketeissa keittiön tuolin karmille odottamaan sitä hetkeä, kun olisin siivonnut keittiön kunnolla (imurointi, moppaus) ja silittänyt lakanat. Vasta sitten sain avata paketin. Se toimi! Seuraavana iltana silitin loput pyykit ja päätin, etten enää päästä niitä kasaantumaan tupaan sillä tavoin, vaan silitän ja viikkaan ne kaappeihin asap.
Samalla aloin katsella keittiötä kriittisin silmin ja ihmetellä aiempia ratkaisujani tavaroiden sijoittamisen suhteen. Joo, on totta, että vanhassa talossa on aivan liian vähän kaappitilaa, mutta oikeasti - miksi minulla on esim. mehumaija keittiön kaapin päällä? Läpi vuoden? Kun käytän sitä vain muutaman kerran kesällä? Tai termoskannut sen kyljessä, joilla on jokseenkin yhtä paljon käyttöä? Kakkukupu jääkaapin päällä? Leivänpaahtimen vielä ymmärrän siinä mielessä, että sähkölaitteet on kai hyvä pitää lämpimässä, mutta en tarjotin/kakkulautaspinoa sen vierellä. Meillähän on porstuassa KOMERO, miksi ihmeessä en veisi mehumaijaa sinne ottaakseni sen esiin sitten taas kesällä? Sopivasti siivosin komeron alkukesästä, sinne mahtuu nyt kyllä vaikka mitä. Vanha ruokakomero, jossa ei ole säilytetty ruokaa vuosikymmeniin.

Mieskin innoissaan "siivosi" tässä jokin aika sitten tuvan ison kaapin, tyhjentäen sieltä roskiin vanhoja työvaatteitaan, jotta sai sinne tilaa virveleilleen (!!!), mistä minä en oikein ilahtunut. Nimittäin asia, mikä minua myöskin ärsyttää, on se, että koska meillä ei ole eteistä, tulemme sisään tupaan kengät / saappaat jalassa ja jätämme ne yleensä uunin eteen tai piisille. Siinä sitten tönöttää maihareita, crocseja, kumppareita... Keksin, että kun mies muiluttaa (typerät) virvelinsä porstua toiseen komeroon, voisimme laittaa käyttövaatteet tuvan kaappiin ulkotakkeja myöten, jolloin naulakko ei pursuisi ja tursuisi holtittomasti kuten nyt. Mies ei tietenkään innostunut porstuan komerosta, väitti, ettei saa ovea auki ja että siellä on hiiriä (kerro jotain uutta - hiiriä on sisälläkin), mutta toissapäivänä, kun tulin kotiin, virvelit oli otettu kaapista. Tuossa ne nyt odottavat tätä päivää ja että yhdessä tyhjennämme komerosta pois 30 vuotta vanhat veneilylehdet ja hiirten syömät petauspatjat. Mies jo innoissaan suunnittelee laittavansa komeroon paitsi virvelinsä, niin myös kalapakkinsa, pelastusliivinsä.... Ou jea.


Juniori kotiutui tällä viikolla jo torstaina, koska perjantaina oli lähtö festareille. Torstai-iltani meni siksi tietokoneen kanssa tapellessa, sillä yllättäen kaikilla laitteilla ei päässyt nettiin, kun kotona oli kolme ihmistä. Milloin oli juniori marisemassa, että läppärillä ei pääse nettiin, milloin mies kitisi, että tabletti ei skulaa, ei pääse Ruutuun, kun netti ei toimi. Milloin minun koneeni näytti, ettei yhteyttä ole. Perkele, modemi oli ihan jotenkin itsekseen pompahtanut jossain vaiheessa NAT-tilasta takaisin oletusasetuksiin eli operaattorilta jaettiin meidän perheelle huimaavat viisi IP-osoitetta, joista modemi vei yhden. Meillä on: kolme puhelinta, kaksi läppäriä, yksi pöytäkone, yksi tabletti ja yksi pelikonsoli, jotka KAIKKI taistelevat noista neljästä IP-osoitteesta. Haloo taas?! Yritin säätää modemin takaisin NAT-tilaan ja onnistuin saamaan kaiken täysin sekaisin, kun menin "vanhasta muistista" klikkailemaan ihan jotain muuta kuin olisi pitänyt. Säädin perkeleen purkkia neljä tuntia ja olin aivan valmis soittamaan jo asiakaspalveluun saadakseni jonkun tosinörtin auttamaan minua muodostamaan edes jonkin yhteyden, mutta onneksi purkin resetoiminen palautti sen oletusasetuksiin ja pääsimme taas taistelemaan niistä neljästä IP-osoitteesta. Pitää tässä jossain vaiheessa yrittää uudelleen ja seurata tällä kertaa tosi tarkasti ohjeita.

Verottajakin muisti sukulaismiestä tässä viikolla, kertomalla kirjeitse, että veronpalauts on käytetty verovelan lyhennyksiin. Siis mitä?! Voiko niin muka tehdä? En löytänyt mistään aivan selkeää vastausta asiaan, ainoastaan sen, että kohtuulliset hautauskulut menevät kaikkien velkojen edelle. Ulosottomies (nainen) sanoi omasta puolestaan, että he eivät sitä ulosmittaa, mutta näköjään verokarhu ei piittaa, vaikka vainaja jäisi hautaamatta, rahat pois vain. Aion tehdä asiasta oikaisupyynnön, eihän se mitään ota jos ei annakaan. Nimittäin tuo kohtuulliset hautauskulut käsittää myös muistotilaisuuden ja siitähän kuolinpesällä on vielä maksamatta jokseenkin tuon veronpalautuksen verran. Hautaustoimisto ja seurakunta, plus muistolaatta on jo maksettu.

Ai niin. Luomi, josta huolestuin, on vaaraton. Ärsyttävä se kyllä on, koska se on paikassa, josta helposti raapaisen sen pinnan rikki. Sen sijaan toinen luomi, jota näytin lääkärille miehen kehotuksesta, menee poistoon. Lääkärin mielestä sekin on vaaraton, mutta koska sen on "tuon värinen", se on parempi varmuuden vuoksi poistaa. Nyt odottelen, että omalääkäri palaa joskus lomalta ja laittavat minulle hänelle jonoon sitten.


Joulu tosiaan lähestyy kovaa vauhtia. Töissä meille jaettiin jo tehtäviä joulumyyntiin, tai pikemminkin rooleja. Tämä hoitaa leikot, tuo joulukorien koristelun jne. Minulle lankesi, kuinkas ollakaan, myynti. Tonttuhatutkin on kaivettu jo esiin, joskaan minä en ihan heti voi kuvitella itseäni tonttuhatussa... vaikka melkoinen tonttu olenkin, jo ilman hattuakin. Itsenäisyyspäiväkin koittaa ihan kohta ja sen tiimoilta pääsin tekemään havuseppeleitä jo valmiiksi. Voi, miten tykkäsin siitä puuhasta vääntäessäni toissapäivänä peräti kolme seppelettä! Yksi on vielä tekemättä, ja toivon, ettei kukaan muu ehdi tehdä sitä. Työkaveri nauroikin, että miten voi olla joku noin täpinöissään havuseppeleistä. *virn*. Ei ilmeisesti hänen lempipuuhaansa. Totesinkin, että voisin tehdä niitä vaikka kuinka ja kauan, ja siitä saimme syyn jutustella, kuinka kaikki viihtyisimme varmasti Elannon sitomossa, jossa vierailin muutama vuosi sitten. Ei asiakkaita häiritsemässä, pelkkää surusidontaa liukuhihnalta, ilman aivoja. Eikun oikeasti. Minä pidän työstäni, mutta ihan varmasti pitäisin myös tuosta. Ja ei tietenkään tuolla sitomossa tehdä työtä ilman aivoja, en minä nyt sitä tarkoittanut. Mutta siis tavallaan tehdasmaista tuotantoa, josta työkaveri haaveilee - hän kertoi viihtyneensä aiemmin tehdastyössä, jossa sai olla ilman meikkiä ja jossa pystyi samalla ajattelemaan omiaan. Sitähän noita seppeleitä sitoessakin pystyi tekemään: tuli nättiä, mutta samalla ajatukset lensivät vauhdilla muissa sfääreissä ja kuuntelin radiota. Piirtäminen oli hyvin paljon samaa. Olin nopea ja olin huolellinen, mutta samalla sain miettiä omia asioitani ja kuunnella radiota.

Mitä teen jouluna, sitä en vielä tiedä. Ehkä viime joulun toisinto ts. jouluateria meillä äidin ja isän kanssa. Saimme 20 euron kinkkulahjakortin S-ryhmän kauppohin, jee! Aattona olen varmaankin töissä, ja jouluhan sijoittuu nyt siten, ettei siinä montaa vapaapäivää ole. Olen kai joulun välipäivät töissä ja sitten alkaakin pitkä loma. Jee sillekin!

maanantai 7. marraskuuta 2016

Yllärilomalla

Emma från Bengtsbo teki äpärälapsen, joka ei, ikävä kyllä, selvinnyt, vaikka yritin juurruttaa sen.

Yllätyin viime viikon alkupuolella iloisesti tajutessani, että tulevana viikonloppuna olisi pyhäinpäivä ja että se todennäköisesti tarkoittaisi kolmen päivän viikonloppua, koska lauantai oli pyhäpäivä, eikä meillä tehdä töitä sunnuntaisin, paitsi poikkeustapauksissa. Käytännössä olen ollut töissä tasan yhtenä pyhänä, äitienpäivänä. Yrittäjän ei kannata pitää ihmisiä tuplapalkalla töissä, paitsi jos odotettavissa on todella vilkas päivä, se on selvä. Pomo kävikin sitten sanomassa, että niin, sulla on muuten lauantai sitt vapaa, minkä otinkin ilolla vastaan. Kolmen päivän vapaa, jee!

Mutta sittenhän se vasta iloksi muuttui, kun pomo eilen soitti minulle ja kysyi, olisinko halukas olemaan töissä ensi sunnuntaina, ts. isänpäivänä, sillä jos olisin, saisin tiistain ja keskiviikon vapaaksi (ja sunnuntaista tietty tuplapalkka ja lauantaistakin lauantailisä kuten tavallista). Ekskusemua? Sanotko uudelleen - tulisinko töihin tästä nyt sitten vasta torstaina? Correct. No totta hitossa! Eli kahden viikon syklissä minulla oli neljän päivän työviikko, viiden päivän vapaa ja taas neljän päivän työviikko. *happy dance*.
Arvatkaa vaan, otanko kaiken irti tästä minilomasta! Lauantai menikin ihan vain laiskotellessa, juniori oli tyttöystävän luona ja minä pelasin WoWia oikeastaan koko päivän. Lämmitin saunan ihan vain itselleni ja laitoin perheelle karitsanjalkaa (ostimme ystävältä puolikaan karitsan asevelihintaan) kera herkullisen kastikkeen. Eilen veimme juniorin kaupunkiin jo hyvissä ajoin, sillä kävimme porukalla shoppailemassa (hurraa kauppojen sunnuntaiaukiolo!), sitten elokuvissa käyttämässä viimeiset kesäliput pois (Inferno, tykkäsimme) ja lopuksi haimme vielä pizzat. Tänään minulla on, ikävä kyllä, aika lääkärille, mutta huominen ja ylihuominen, ei mitään velvollisuuksia. Nyt tuuletan päätäni oikein reippaalla kädellä, istun sukulaismiesvainaan vanhan läppärin ääreen ja annan pulputa. Tänään ajattelin selättää pyykkikasan silitysraudalla ja - laudalla... ja pelata WoWia.


Wowissa ensikokemukseni Legionista eivät olleet kovinkaan miellyttäviä. Ensinnäkin kauhistuin, kuinka hunter oli turmeltu, erityisesti survival-specci, josta minun oli pakko luopua, koska en halunnut olla melee-hunter, en sittenkään, vaikka kokemukseni mukaan survival on vahvempi kuin nykyiseni, beast master. Mutta kamoon - hunter ilman jousta? Beast master on nyt hunter ilman ansoja, mikä riipii sydäntä, mutta olen kuullut huhuja, että saisimme ansamme takaisin.

Toiseksi en löytänyt mitään iloa tai mielenkiintoa tehtävistä. Alueet olivat tylsiä ja ensimmäisen kuukauden jälkeen harkitsin vakaasti, etten ostaisi peliaikaa lisää. Pelaan virtuaalirahalla, kun sitä kerta on, joten oikeaa rahaa ei mene, vaikka ostaisinkin peliaikaa. Ostin sitten, ajatellessani pimeitä syysiltoja, kun ei ole mitään tekemistä. Pelasin kuitenkin aika harvakseltaan ja dingasin lvl110 melko nopeasti, koska olin koko ajan "rested" ts. sain jatkuvasti tuplasti XP:tä. Mutta sitten. Suramar (kuva alla). Jouduin sinne vähän vahingossa, sillä päätin hypätä alas kalliolta ihan kokeeksi testatakseni kotkansiipibuffia ja leijailin sulavasti alas, päätyen Suramarin kaupunkiin. Oo, mikä paikka tämä on? Mitä täällä tapahtuu? Pian tehtäväketjut veivät minut kaupunkiin uudemman kerran ja naps, olin koukussa. Viimeinkin jotain uutta; jännittävä paikka, jännittävä tarina. Eikä seuraavakaan alue, Azsuna tuottanut pettymystä, vaan löysin sieltä uuden, yhtä jännittävän tarinan. Ihan mahtavuutta. Val'sharah, se oli jo mallia "no joo", mutta Stormheim, josta epäonnekseni tulin aloittaneeksi seikkailun, oli todellakin pettymys, samoin kuin Highmountain, johon siirryin seuraavaksi. Muilla hahmoilla jättänen ne suosiolla väliin kokonaan, mutta Erkkiksellä tavoitteeni on tehdä kaikki mahdolliset tehtävät, tutkia kaikki mahdolliset alueet.

Pettymystä tuottaa yhä se, kuinka heikkona koen hunterin: vihulaisia saa hakata ja takoa ikuisuuden ennen kuin henki lähtee, kun aiemmin tuntui, että hunterilla se oli lähestulkoon "laaki ja vainaa". Myös se, että uusilla alueilla kaikki skaalautuu oman levelin mukaan, on turhauttavaa, koska "helppoja" alueita ei ole, vaikka olet maksimilevelillä. Toisaalta se on myös hyvä, siis se skaalautuminen, siinä mielessä, että alueelta ei tarvitse siirtyä toiselle saadakseen haastavuutta. Molempi parempi. Joten ei, en missään tapauksessa laita WoWia tauolle nyt, kun ei vielä ihan mahdottomasti tehtävää, ja olen aivan innoissani niiden tekemisestä. Ja jos sitä vaikka ne ansat saisi takaisin... Ja sitten on uusi transmog-systeemi, joka antaa mahdollisuuden kustomoida oman hahmon kuteita todellakin persoonallisiksi ilman, että kaikkia rättejä pitää säilyttää pankissa tai peräti kantaa mukana.


Tänään on tosiaan lääkäri. Kasvoihini on ilmaantunut luomi, josta olen hieman huolissani, joten käyn näyttämässä sitä tohtorille. Samalla voisi näyttää muutamaa muutakin luomea, sillä ilmeisesti olen perinyt äitini ihon siinä mielessä, että luometun helposti. Äidiltä on ainakin kerran poistettu luomia niin paljon, että se tehtiin vallan nukutuksessa: rouva uneen ja sitten napsittiin luomia etupuolelta, sitten käännettiin vatsalleen ja luomia poistettiin selästä. Äiti oli sen jälkeen kuin neulatyyny, tikattuna sieltä ja täältä. Jos minun uusin luomeni ei ole mitään, on hyvä kuulla se ja jos se olisi hyvä poistaa, niin sitten poistetaan.

maanantai 31. lokakuuta 2016

Väsymys


Tai ei ehkä niinkään väsymys, vaan todellakin jonkinlainen talviuneen vaipuminen. Elämä rullaa ihan mukavastikin eteenpäin, mutta melkein liiankin mukavasti. Tasaisena. Talvea odotellessa. Ei mitään  odotettavissa ennen joulua. Pimeää. Oikeastaan odotan jo kovasti paitsi sitä joulua, sillä se tuo töihin vipinää ja muutenkin, joulussa on parasta sen odotus, niin myös kolmen kuukauden lomaani. Ehtii tehdä juttuja ja toivottavasti saa myös päänsä järjestykseen. Ei niin ettäkö minun päässäni mitään vikaa olisi, mutta haluaisin päästä taas kunnon kirjoitusdraiviin, ainakin.

Suunnittelen katoamista etelään ainakin pariksi viikoksi. Saan lomani rahana (joko olen tämän kertonut?) ja sillä rahalla pääsen kivasti häipymään täältä. Olen katsellut lentoja, valmispaketit maksavat hiukan alle 300 euroa ja Norwegianilla pääsee vieläkin halvemmalla, jos päivät natsaavat. Lähtö tapahtuisi luultavasti - siis jos se yleensä tapahtuu, ajankohta on kyllä varmasti tuo - helmikuun puolivälin jälkeen, sillä juniorilla alkaa lukuloma silloin. YO-kuuntelu on muistaakseni 14.2 ja sitten seuraavat kirjoitukset vasta kuukausi siitä. Hän jäisi ihan mielellään kotiin koira- ja talovahdiksi ja olisi halukas lähtemään sitten itse, yksin, viikoksi isoisänsä luo. Ehdotti tätä siis itse, ilmoittaen olevansa sitten täysi-ikäinen ja haluavansa lähteä hieman treenaamaan kieltä.

Katsotaan nyt. Juuri tällä hetkellä voisin olla halukas lähtemään miehen kanssa kahden, vaikka sanoinkin hänelle viime reissun jälkeen, etten aio lähteä hänen kanssaan enää, koska se, mitä haluamme tehdä tai mitä odotamme, poikkeaa toisistaan niin paljon. Haluan eri asioita ja koska mies ei halua samaa, saisin touhuta ihan yksikseni. Mutta nyt tilanne on muuttunut. Mies vakuuttaa, että suorastaan odottaa, että pääsisi kanssani kävelemään, kunhan ei mennä verenmaku suussa, koska ei hän jaksa samalla tavoin kuin minä. No, enhän minä koskaan siellä mene verenmaku suussa, vaan siihen tahtiin, että varmasti ehdin ihailla kaikkea.


Miehen eläkepäätös tuli. Hylätty. Jopa sairaspv-rahapäätös oli kielteinen?! Vaikka omalääkärin mukaan mies on kykenemätön tekemään mitään työtä ja on sairaslomalla toistaiseksi! Kelan lausunnon mukaan hän ei ole sillä tavoin sairas, etteikö kykenisi tekemään tavanomaista työtään, joksi on katsottu kuorma-autonkuljettaja. Perussairaudet ovat lääkkeillä hallittavissa. Juu, kyllä, mutta ihan hilppasen nyt ihmettelen sitä, että Kelan mielestä on ihan OK, että tuolla liikkuu ison auton ratissa ihmisiä kolmiolääkkeiden vaikutuksen alaisena... sillä ei tietenkään ADHD estä ihmistä ajamasta autoa, vaan juurikin ne lääkkeet, joita on syötävä, jotta sen saa pysymään hallinnassa. Miehelle on määrätty kolmea eri mielialaan vaikuttavaa lääkettä, enkä ainakaan minä työnantajana ikipäivinä luovuttaisi kuorma-autoa ihmiselle, jolla on sellainen lääkekombo. Mies kun pyrkii olemaan ottamatta rauhoittavia jos on tiedossa, että pitäisi ajaa jonnekin edes omalla autolla.

Eläkepäätöksestä on jo valitettu (eläkeneuvojan avustuksella), sairaspv-rahapäätöksestä valittamista harkitsen. Muutoin asialla ei niin olisi väliä, koska rahallisestihan se on aivan yksi lysti, mutta tuntuu kyllä kummalliselta, että kolmiolääkkeitä säännöllisesti syövä on Kelan mielestä sovelias rattiin. Täytyy miettiä, mitä tuon kanssa tekee.

Ulkona höytyilee lunta / räntää. Ensilumi piipahti kylässä jo viime viikolla ja mielestäni talvi saisi jo tulla - varsinkin kun sain eilen (!) tulppaanit viimein maahan ja viimeiset juureket nostettua kasvimaasta. Aiemmin viikolla poimin vihreitä tomaatteja kasvihuoneesta sisälle kypsymään, ehkä pitäisi kiskoa tomaatinvarret sieltä vielä ylös. Hajuherneet kukkivat yhä! Olen kahteen otteeseen ottanut niistä siemeniä, ehkä otan vielä yhden satsin. Tulppaanit haksahdin ostamaan Korpikankaalta, oli alennusmyynti siellä, enkä voinut hillitä itseäni. Mutta eivätkö ne olekin ihania?!

Joulua odotan tosiaan aikasta paljon. Viime joulunaika oli töissä niin ihanaa, ja olen iloinen, että pääsen tänä vuonna siihen mukaan jo aikaisemmin. Meillä on jo laitettu joulua esille ja ensimmäiset amarylliksetkin ovat tulleet, samoin joulutähdet, joita tosin myydään "princettia"-nimellä. Mutta joulutähti mikä joulutähti.

Ja ai niin, telkkarissakin sitten olin ja olen siitä eräänkin kerran tässä viikon aikana kyllä kuullut. *virn*

maanantai 17. lokakuuta 2016

Makaaberi maailma


Täytyy sanoa, että hautaustoimistossa työskentely antaa oman näkökulmansa kuolemaan ja vainajiin jopa silloin, kun ei itse vainajien kanssa tekemisissä olekaan. Asioista, joita ehkä jotkut eivät halua edes ajatella, tulee arkipäiväisiä ja niistä voi vääntää vitsiä. Sattuu ja tapahtuu asioita, joita ei missään tapauksessa kerrota työpaikan ulkopuolelle, kenellekään, ja asioita, joille nauretaan vedet silmissä. Ei niistäkään voi kertoa kenellekään, siitä että nauretaan.

Tänä aamuna minulla hujahti hyvä tovi lukiessani erään tuttavantuttavan blogia: hän myi kaiken, irtisanoutui työstään ja pakkasi mukaan vain sen, mikä henkilöautoon mahtui ja häipyi Espanjaan. Noin vain, ajoi Euroopan halki mukanaan omaisuutensa. Suurinpiirtein ikäiseni nainen. Ooh. Käytin ruokatuntini selaamalla työpaikkoja Espanjasta...

Mistä tulikin mieleen appeni, joka ei MUKA ollut ottanut kuin yhdensuuntaisen lennon, koska ei tiennyt, kuinka kauan olisi Suomessa, ja joka ei meiltä matkaa jatkettuaan paljon antanut itsestään kuulua. Soitteli eilen - Espanjasta. Tai siis Puertosta, johon hän oli palannut jo kai pari viikkoa sitten, koska hänellä oli kuin olikin ollut myös paluulento varattuna. Häh? Hulluja koko suku. Miksi ihmeessä pitää satuilla, ettei muka tiedä, koska palaa kotiin? Ei pieni pää taas ymmärrä.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Lokakuu hiipii niskaan


Miten voi kaksi viikkoa hävitä johonkin näin äkkiä? Vastahan minä eilen kirjoitin omituisesta asiakkaasta... Alan selvästi vaipua talviuneen, jossa minua ei näy juuri täällä, eikä välttämättä Naamakirjassakaan. No, toivottavasti ei, siitäkin huolimatta, miten terapaeuttista on istua TV:n edessä tekemässä käsitöitä, tulen räiskyessä uunissa.

Tulesta puheenollen, meille tehtiin uusi piippu! En ole itseasiassa edes nähnyt sitä vielä, koska muurarit saivat työnsä valmiiksi eilen juuri ennen pimeäntuloa, enkä ole käynyt katsomassa, miltä piippu nyt näyttää. Nuohooja oli jo kahtena vuotena huomauttanut piipun huonosta kunnosta, ja viimein saimme muurarin paikalle (viivyttely johtui muurarista, ei meistä), ja hän purki apulaisineen vanhan piipun pois ja teki uuden tilalle urakkahommana. Vähän kyllä ihmettelen, MIKSI vanha piippu piti purkaa, sillä muurari kertoi sen olevan niin vankkaa tekoa, että purkaminen oli ollut yhtä työtä ja tuskaa?! Maalaisjärkeni sanoo, ettei se ollut lähelläkään sortumista, mutta pah, olkoon, nyt se on tehty, eikä nuohooja enää huomauttele, kuinka 150 vuotta vanha piippu sortuu justiinsa.

Töissä on ollut ehkä hieman kireä ilmapiiri johtuen pomon kiukkuamisesta, joka taas johtunee hiljentyneestä kaupasta. Aloin jo miettiä työpaikan vaihtoa sellaiseen, jossa ei tarvitsisi kulkea varpaillaan siksi, että firman omistaja on niin kiukkuinen ja saa kaikki muutkin kiukkuisiksi. Yleensä suljen silmäni ja korvani hänen kiukutteluiltaan, mutta nyt se on mennyt sen verran ööveriksi, etten edes minä ole voinut olla huomaamatta. On perhetragediaa ja ties mitä. Kaiken huippuna minulla on tänä viikonloppuna vain yksi vapaapäivä, koska lupauduin vaihtamaan huomisen vapaani keskiviikoksi, jotta pomo pääsee pienelle lomalle. Hän kyllä on sen tarpeessakin...! Ja koska hän ei ole paikalla pariin päivään, ilmapiiri töissäkin on leppoisampi. Tosin ihan leppoisa se on ollutkin tämän viikon, viime viikko oli se, jolloin moukka minussa olisi halunnut kysyä, eikö hän ole saanut riittävästi munaa vai mistä puristaa. *virn*.

Kysyin pomolta (ei siltä, joka kiukkuaa) kesälomistani, sillä tajusin, että ansaitsen koko ajan lomapäiviä, jotka minun kuuluisi pitää ensi kesänä, ja tajusin myös, että enhän minä voi silloin lomailla, koska työhöni kuuluu ikäänkuin lomittaa vakituisia työntekijöitä. Enkä edes kaipaa kesälomaa, ei se ole niin kovin tärkeää ja oleellista minulle. Nyt on jo pari viikkoa ansaittu, milloin minä ne pidän? Pomo sanoi minun saavan ne rahana ja pikainen laskutoimitus päässäni kertoi minulle, että saan joulukuussa (tai siis tammikuussa) tuplapalkan. En tiedä, miten se vaikuttaa työttömyyspäivärahoihini - vaikuttaa varmaankin - mutta mielessäni näen jo itseni nousemassa koneeseen kesälomarahoillani ja suuntaavani jonnekin lämpimään. Ei varmaankaan yksin, mutta yksin tekisi mieli lähteä. Kauas pois, pitkäksi aikaa. Palmujen alle lämpimään.


Miehen kanssa ei aina jaksais. Mitään. Hänen pakonomainen tarpeensa OSTAA ei osoita laantumisen merkkejä sittenkään, vaikka hän lupailee, ettei nyt osta enää yhtään kenkäparia / T-paitaa / hilavitkutinta. Jos minä en anna rahaa, hän lainailee kavereilta ja tutuilta voidakseen ostaa jotain, mitä hän ei oikeasti tarvitse ollenkaan. Tällä viikolla hän on ostanut 7 paitaa ja yhden hilavitkuttimen pari viikkoa sitten ostamaansa tablettiin. Varmaan pari vuotta sitten laskin hänen bändipaitansa ja niitä oli hiukan auki SATA paitaa, ja koska niitä on tullut sittemmin lisää ja muitakin paitoja on ostettu, mutta yhtään ei ole pois heitetty, arvelen hänellä olevan ehkä 150 T-paitaa. Kuka hitto tarvitsee niin paljon paitoja? Eilen hermostuin totaalisesti, kun hän matsiin lähtiessään pyysi vähän rahaa, että saisi edes kahvin ja kaivelin hänelle viimeiset pennoseni lompakostani, ja hän tulikin sitten kotiin mukanaan uusi paita. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän pyytää rahaa, koska on muka PA ja sitten selviääkin, että kyllä hänellä on rahaa ollut, kunhan kokeilee, annanko minä.

Hermostuin eilen niin, että olin vähällä lyödä. Ja päätin, että en enää pese hänen paitojaan ennen kuin niiden määrä putoaa järkevään, mikä mielestäni on maksimissaan 20. Tästä saa jokainen olla mitä mieltä haluaa, mutta minun mielestäni ihminen ei tarvitse 150 T-paitaa, vaan parikymmentä on ihan hyvä. Aivan älytöntä, kun minä yritän saada tavarapaljoutta pienemmäksi mm. heittämällä menemään / antamalla eteenpäin vaatteita, joita en oikeasti käytä säännöllisesti, niin toinen kantaa selkä väärälllään tavaraa sisään samassa ovenavauksessa.

Mies osti tosiaan tabletin, mikä mielestäni oli vain semi-turha ostos. Hänen on vaikea lukea puhelimestaan mitään näön huononnuttua, eikä lukulasien käyttäminenkään auta kovin paljon. Tabletilla voi katsoa suoratoistopalveluita ja lähettää kuvaa töllöön sillä hilavitkuttimella, jonka hän viimeksi osti, tai siis se vempain on vastaanottava taho (chromecast). Sinänsä ihan näppärää, vaikka se hankittiinkin sen takia, että miesväki voi katsoa liigaotteluita suorana, koska meille hankittiin myös Ruutu plus, koska sen sai kausikortilla nyt puoleen hintaan. Juuri niitä pahuksen liigaotteluita varten. Paitsi että yhdistelmällä tabletti-chromecast kuva pätkii, että se siitä sitten.

Ostettuaan tablettinsa (se on muuten niin uusi, että takuutakin on jäljellä... osan maksoi rahalla, osan vaihtokaupalla virveliin tms) mies totesi, ettei tarvitse enää vuosi sitten ostamaani konetta, joka on ollut fiksattuna televisioon ja on ollut käytännössä meillä aivan tyhjänpanttina. Keksin kysyä, josko äiti haluaisi sen ja hän arveli, että voisi halutakin. Niinpä mies hankki siihen 17-tuumaisen näytön (hänen vimmastaan OSTAA on toisinaan hyötyäkin, silloin kun pitää hankkia jotain hyödyllistä edullisesti / käytettynä - tori.fi rulaa!) ja minä irrottelin masiinan telkkarista. Ajattelin päivittää koneen ensin, koska se oli tosiaan ollut reilun vuoden käyttämättömänä ja siinä, kun aloin sitä avata ja päivityksiä etsiä, tajusin, että koneen käyttöjärjestelmä olikin Windows 8.1, eikä Windows 10. Kymppinä olin koko ajan pitänyt... *LOL*

Koska en kaikesta huolimatta ole kalkkis enkä seniilikään, päätin päivittää äidin koneen kymppiin, sillä kasin näyttö ja käyttö olivat mielestäni syvältä sieltä. Jopa minulla oli vaikeuksia löytää haluamaani, saati äidillä, joka on tottunut käyttämään XP:tä sen vähän, mitä nyt yleensä on käyttänyt konetta. Tiesin, että vanhemman version sai päivittää kymppiin ilmaiseksi, mutta voi jee. Se tarjous oli loppunut jo heinäkuussa. Mutta ei hätiä mitiä, näppäränä tyttönä selvitin, miten päivityksen voi tehdä yhä ilmaiseksi ja aivan laillisesti.


Ensin kuitenkin piti ajaa sisään kaikki ne päivitykset, jotka olivat jääneet ajamatta reilun vuoden aikana. "Älä poistu koneen äärestä, asennetaan päivitystä 1/262". Auts. Päivitys kesti 13 tuntia. Kuinka kauan meni uuden käyttöjärjestelmän asentamiseen, en tiedä, sillä menin jo nukkumaan siinä vaiheessa, kun oli 10% asentunut. Mutta seuraavana aamuna kone tervehti minua kertomalla, että Windows 10 oli asennettu ja kaikki oli valmista aloitettavaksi. Loin vielä äidille oman tilin, varmuuden vuoksi "lapsen tilin", jotta hän pääsee käyttämään konetta sekoittamatta sitä, sillä siitä hänellä olikin huoli; että saa koneen sekaisin. Ei, äiti, et saa. Minä olen järjestelmänvalvoja ja minun tilini on salasanan takana. Vielä tarvittiin internet-yhteys, ja siihen oli kaksi vaihtoehtoa: kone käyttää minun yhteyttäni tai yritän saada mokkulan toimimaan. Minun yhteyteni nimittäin riitti pihan toiselle puolelle tässä taannoin, kun juniori vei läppärinsä mummulle lainaan pankkikäyntiä varten ja mitä mokkulaan tulee, sitähän en saanut toimimaan mitenkään, kun pari vuotta sitten se tuli kiinteän kylkiäisenä. Vanha 3G-palikka toimi kuin unelma, 4G ei suostunut tekemään mitään.

Koska äiti halusi koneensa (kera pienen tietokonepöydän, joka meillä myöskin oli jäänyt ylimääräiseksi) omaan makuuhuoneeseensa, joka on toisella puolella taloa meidän taloomme ja wlan-purkkiin nähden, kone ei jaksanut ottaa yhteyttä purkkiin, joten minun oli kokeiltava mokkulaa. Jösses. Toimi. Asentui ongelmitta, eikä kysellyt mitään PINejäkään? Outoa. Itse palikka on sama vanha, jonka sain reilut pari vuotta sitten ja joka ei toiminut mitenkään päin, mutta vaikuttaneeko siihen mitenkään se, että liittymäni on tavallaan muuttunut tuossa syyskuun alussa? Edellinen määräaikainen sopimushan loppui ja minulle tehtiin uusi, samanlainen. En tiedä, eikä sillä ole väliäkään, pääasia, että mokkulakin toimii nyt, kun sille on käyttöä. Äiti jo tiedotti, että osaa avata koneen, ottaa yhteyden nettiin ja osaa sulkea koneen, mutta muuten se ei toimi. Ei pääse nettiin, ei pankkiin. Nakitin juniorin eilen tsekkaamaan tilanteen ja ongelman ytimeksi paljastui se, että mummu ei ollut hallinnut paitsi tuplaklikkausta niin oli myös klikkaillut väärästä painikkeesta...

Äidistä tuli mieleen, toissapäivänä kävi asiakas ostamassa adressin ja rahastaessani hän kertoi, että hänen nelikymppinen kummipoikansa oli kuollut. Itku silmässä avautui myös veljestään, jossa oli juuri todettu syöpä, joka oli jo keuhkoissa ja maksassa - että kai se velikin menee ihan kohta. Tuntui hyvältä kertoa hänelle, ettei vielä kannata toivoa heittää ja että äitini, jolla kaksi vuotta sitten todettiin syöpä keuhkoissa, maksassa JA luustossa, elää nyt hyvinkin normaalia elämää. Hoidot ja lääkkeet ovat tehokkaita! Äidin syöpä ei ole parantunut, mutta se on nyt aisoissa, "stabiili". Asiakas oli kovin huojentunut, kysyi vielä, missä äitiäni hoidetaan ja oli ilahtunut kuullessaan, että aivan julkisessa terveydenhoidossa. Hän sanoi kertovansa heti veljelleen tämän ja kannustin vielä, että ei kannata luovuttaa taistelua ennen kuin se on alkanutkaan.


Luulin, ettei minulla ole mitään sanottavaa / kirjoitettavaa /tänäänkään), mutta näemmä erehdyin. *virn*.

Piha ja puutarha alkavat pikkuhiljaa siirtyä kesästä talveen. Kipein sydämin päätin luopua muutamista liian isoksi rehahtaneista huonekasveista, joille ei kertakaikkiaan löydy paikkaa talvella tuvasta, tai löytyy kyllä, mutta sitten ei näe enää ikkunoista ulos. Otin purppurajuorusta ja kiinanruususta pistokkaita kuitenkin, koska molemmilla on tarina, valtavaksi rehahtaneen kultaköynnöksen heitin sinällään menemään, koska siitä minulla on jo olemassa aiemmin otettu "poikanen". Passiflora ja kroton saivat vielä jäädä, tosin passiflorankin leikannen matalaksi jossain vaiheessa. Pelargoneista päätin säästää vain viitisentoista (*köh*) yksilöä ja nekin tulen leikkaamaan mataliksi talvea vasten. Yleensähän ne leikataan vasta keväällä, mutta lopullisen päätöksen leikata ne nyt, kunhan kukinta lakkaa (olin harkinnut sitä jo) tein keskusteltuani erään iäkkään asiakkaan kanssa. Hän oli pelargoniharrastaja ja neuvoi leikkaamaan pelargonit nyt puoleenväliin, jotta vievät vähemmän tilaa ja uusi leikkaus sitten keväällä. Puerton, mårbackan ja scarlet ramblerin jo leikkasin.

Korpikangas siemeneltä tuli sähköpostia jotta nyt ale. Menin sitten katsomaan ja eikun tulppaaneita tilaamaan. Aaaaa. Ei voinut vastustaa niitä. 10 erikoistulppaania hintaan 2,90 euroa, joten siinä vaiheessa, kun menin kassalle, tajusin tilanneeni 80 tulppaania. Onneksi järki voitti ja klikkailin muutamia ostoksia pois niin että minulle tuli vain 40 tulppaania. Nyt pitäisi saada ne vielä multaan, vaikka yhtään ei nappaa puutarhahommat enää tähän aikaan. Kasvimaakin pitäisi kääntää. Kasvihuoneesta kiskoinkin ylös jo chilit, kohta kai saa kiskoa kaiken muunkin. Kaikki ulkokukat hajuherneitä lukuunottamatta ovat jo kompostissa, sillä hajuherneet kukkivat yhä, ja aion sitä paitsi ottaa niistä vielä siemeniä talteen. Olen ottanut jo aika paljon niistä siementä, samoin minulla on ipomeaa, kahta lajia krassia ja tietenkin pelargoneja siemeninä. Ajattelin jaella niitä ystäville yllätyksinä, joten ystävät, jos luette tätä, olkaa sitten yllättyvinänne.

Skannasin muuten isän vanhoja albumeita. Ihania kuvia, suurimmaksi osaksi ihmisistä, joita en tunne / tunnista. Tai siis, isän ja isän - osa albumeista on kyllä ukin ja mummun. Ylimmän kuvan tälläsin tähän siksi, että osa siinä olevista esineistä on minulle hyvinkin tuttuja, esim. kuvan pöytäliina on tällä hetkellä uudenportaan pöydällä ja seinällä oleva pyöreä taulu on salissa. En keksi, mistä huoneesta kuva on, ehkä keskikammarista? Tai ei... ei olekaan. Se taitaa olla salista ja takana oleva  huone on peräkammari. Valokatkaisijan sijainti kertoo paljon, plus että eikö tuolla takana ole ikkuna?

Eikun. Voi olla, ettei kuva ole meiltä ollenkaan, vaan mummun kotoa. No, kumminkin, tuttuja esineitä siinä, tyttöjä en tunnista.


Tässä kuvassa ovat ukki ja mummu syyskuussa 1962, kuva on otettu salista, sen tunnistan. Tuolit ovat äidillä, pöytää ei ole enää, ryijykin on äidillä ja seinällä oleva taulu on minulla. Miksi tämä kuva on erityisen tärkeä, on se, että se on otettu ukin ja mummun täyttäessä 50 vuotta. (Heillähän oli vain 4 päivää ikäeroa). He ovat vanhoja ja arvokkaita. Näyttävätkö tämänpäivän 5-kymppiset tuolta? Eivät näytä.

Tämä vapaapäivä menee varmaan ihmetellessä ja huuhaillessa. En jaksa tehdä oikein mitään, enkä edes viitsi. Juniori pitää palauttaa kaupunkiin, en tiedä, menenkö mukaan vai en. Ei jaksais sitäkään. Pari viikkoa sitten kävinkin miehen kanssa katsomassa leffan "Love and Friendship", olin vähällä nukahtaa, mies ei, kumma kyllä.

Kirjoittaakin tekisi mieli, mutta ei välttämättä oikein runosuoli syki nyt. Pari viikkoa sitten "uhrasin" vapaapäiväni kirjoittamalla pienen... ööö, tuokiokuvan liittyen tulevaan menestysromaaniini (hah) ja nautin suunnattomasti siitä prosessista. Kirjoittamisen mahdollisti paitsi vapaapäivä niin myös se, että minun ei tarvinnut lähteä mihinkään ja että mieskin meni omia menojaan > rauha, yksinäisyys. Odotan aivan mahdottomasti jo pakkolomaani ja mahdollisuutta kirjoittamiseen. Nyt ei vain ole aikaa, eivätkä aika ja inspiraatio aina kohtaa. Joskus se harmittaa, ahdistaa.

Mitä muuta olen tehnyt: käsitöitä ja pelannut WoWia. Edellistä enemmän kuin jälkimmäistä, sillä sain erään projektin päättelemistä vaille valmiiksi ja aloitin jo toisen. WoWia pelaan harvakseltaan, sillä Legion ei ole varsinaisesti vakuuttanut minua, mutta otin kuitenkin lisää peliaikaa. Vanha charmi on kadonnut. Ehkä pitäisi hakea draivia roolipelaamisesta? Se on jäänyt niin lapsipuolen asemaan viime vuosina.

Mitä sanoinkaan nykypäivän 5-kymppisistä? *virn*

Ah joo, talveksi on tarjolla kaikkea ihanaa katsottavaa. Black Sails, Game of Throne, Sleepy Hollow'n kakkoskausikin on katsomatta, samoin Marco Polon, Narcosin...

lauantai 1. lokakuuta 2016

Olen myyjä - ja sen huomaa


Päättyneen työviikon kunniaksi voikin taas avautua myyjän työn huvittavista (joskus myös vittumaisista) puolista. Tai pikemminkin, niistä asiakkaista, joista ei oikein tiedä, pitäisikö heille nauraa vai tirauttaa jonkinlainen itku.

Oma lukunsa on se asiakastyyppi, joka kohtelee myyjää yliolkaisesti, koska myyjä nyt vain on myyjä ja olemassa palvellakseen. No juu, kyllä me siellä kaupassa olemme tosiaankin palvellaksemme, mutta siitä huolimatta olemme ihan oikeita, tuntevia ihmisiä. Ja myyjän roolin ulkopuolella saatamme olla ties mitä sellaista, jota kukaan ei voisi edes kuvitella.

Sitten ovat ne asiakkaat, jotka tahtovat tinkiä. Mikään ei saisi maksaa mitään. Ei siinä mitään, nykyään jopa minä saatan antaakin vähän alennusta, jos asiakas keksii sitä kysyä, riippuen toki siitä, mitä hän on ostamassa. Jos laskun loppusumma on mittava, siitä putoaa hiukan paljon helpommin kuin jos asiakas ostaa vitosen ostoksen ja ryhtyy siitä tinkimään. Mutta ihan varmaa on, että jos tuote on jo valmiiksi alennettu, ei siitä mitään lisäalennuksia enää saa - vaikka ihmeen moni niin kuvitteleekin.

Meillä on tämän viikon ollut jonkinlainen syysale: kaikki monivuotiset puoleen hintaan, syystä että eipähän jää niin paljon tavaraa roudattavaksi talvikorjuun. Sinänsä ihan hyvä ale, sillä sehän tarkoittaa suurinpiirtein esim. että kaksi isoa omenapuuta saa yhden hinnalla - ja omenapuita tänään liikkeessä poikennut rouva Asiakas halusikin. Hän oli jo eilen käynyt kysymässä, että hänen haluamiaan puita oli vielä, ja niitä löytyikin kaksi, jolloin hän sanoi tulevansa tänään ne hakemaan ja maksamaan. Hän jo eilen harmitteli, ettei "se poika" ollut paikalla, hän olisi halunnut asioida pojan kanssa. 33-v. poika ei ollut tänäänkään paikalla, kun hän sitten tuli puitaan hakemaan, joten hänen piti kinuta alennuksensa minulta. Kaksi komeata puuta, yhteensa 35 euroa, mikä innotti rouvan toteamaan, että nämähän lähtee kolmeenkymppiin, eikö totta. No, ei todellakaan lähde. Jos niistä on jo puolet hinnasta pois, enempää ei hintaa pudoteta.

Asiakas: Poika kyllä antaisi kolmeenkymppiin.
Minä: Mutta minä en voi antaa enää yhtään alennusta. Nämä ovat jo puoleen hintaan.
A: Mutta multapussin saan varmasti kaupan päälle.
M: Ei, multasäkki maksaa 4.40 euroa, sitä ei saa kaupan päälle.
A: Mikäs te olette täällä? Omistajan tytär?
M: Kyllä minä olen ihan myyjä.
A: Ja sen kyllä huomaa.
M: *ällistynyt katse*
Asiakas huomaa pomoni.
A: Kukas tuo mies on? Onko hän omistaja?
M: Kyllä on.
A: Minä neuvottelen hänen kanssaan, hän kyllä ymmärtää antaa multapussin kaupan päälle.

Voi sitä riemukasta hetkeä, kun pystyin pomolleni suhauttamaan asiakkaan huomaamatta, että älä anna sille mitään alennusta, saati multasäkkiä, eikä pomoni sitten antanut senttiäkään alennusta. *virn*. Kehui vain jälkeenpäin asennettani olla tiukkana silloin, kun asiakas tahtoo ihan mahdottomia.

Asiakas muuten olisi halunnut myös ruiskutuksen puilleen ilmaiseksi, tai vähintäänkin ruiskun (hän kysyi sanatarkasti näin: "Ja se ruiskukin tietysti maksaa teillä?"), ja kun siinä ei onnistunut, hän kysyi, että voisiko "poika" tuoda puut hänelle kotiin. Pomo totta kai sanoi sen onnistuvan kyllä, mutta kuljetusmaksu meillä on tämän-ja-tämän verran. Asiakas päätyi sitten tunkemaan puut ja multasäkin autoonsa, ja viimeinen vilaus hänestä näkyi marketin parkkipaikalla, jossa hän riiteli miehensä kanssa saksaksi ties mistä.

Tää on niin tätä.

Työkaverini jäi eilen eläkkeelle, ja minun työni jatkuu nyt sitten vuoden loppuun (toivottavasti) säännöllisellä työajalla, jossa työviikkoni on ti-la, su-ma ovat vapaat, ja päivittäinen työaikani on pääsääntöisesti nine to five. Suurinpiirtein, käytännössä siis puoli kymmenestä viiteen, paitsi näin lauantaina tietenkin. Mukavaa, kun näistä voi sopia molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Talvella lomailen tammikuun alusta maaliskuun loppuun, suurinpiirtein, mikä sekin on ihan ookoo.

*huoks* Ah joo, viikonloppu. Ja yksin kotona; juniori lähti tyttöystävän kanssa isolle kirkolle ts. Helsinkiin ja mies puolestaan kaverinsa kanssa Manseen. Hakevat jonkun kassakaapin kaverille sieltä. Minä ajattelin tehdä jonkinlaisen pikasiivouksen ja ottaa sitten hyvin rennosti. Ja huomenna menen / menemme kaiketikin leffaan. Jospa sen Tom Hanksin tähdittämän draaman kävisi katsomassa, kavereiden kanssa.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Valvontakameran karua kertomaa


Meillä töissä oli viikonloppuna käynyt rosmoja. Kun kerroin kaverilleni asiasta, hän ilman muuta oletti, että rosmot olivat murtautuneet sisään myymälään ja vieneet esimerkiksi viikon kassan, mutta e-hei toki. Nämä rosvot olivat rosvonneet pihalta pensaita ja köynnöksiä aidan yli kurottelemalla. Vahinko on totta kai rahallinen, mutta eiköhän rosmokaksikko ole kuitenkin se, joka siitä joutuu kalleimman mukaan maksamaan, heti kun poliisi ehtii paikalle hakemaan valvontakameran kuvaaman filminpätkän, josta näkyy koko rosvoustapahtuma, alusta loppuun. Ja näkyy kuulkaa hyvin ja terävästi ihan kaikki, myös itse varkaat todella tunnistettavasti.

Toisaalta tapaus on huvittava. Ei kaksikolla sitten tullut mieleen, että kukkakaupan piha saattaa olla kameravalvottu? Meillä valvonta on jokseenkin aukoton, sillä äkkiseltään en keksi myymälän ulkotiloista yhtäkään kulmaa, johon kamerat eivät ylettyisi, plus sitten myös itse myymälä on valvottu usealla kameralla. Poliisia odotellessa. Onneksi ei ole tämän vakavampaa rikosta tapahtunut, sillä herraties milloin virkavalta ehtii paikalle.


Appi tuli, oli ja lähti taas. Hädintuskin ehdin hänelle päivää sanomaan, vaikka hän viipyikin meillä pari vuorokautta, saapuen maanantaina ja lähtien tänään päivällä jatkamaan matkaa kohti Itä-Suomea. Aina sama laulu; hänen saapumisensa ärsyttää, mutta kuitenkin hänen lähtönsä harmittaa. Olisin halunnut ehtiä juttelemaan hieman enemmän kuin nyt ehdin.

Apella oli kolme syytä, omien sanojensa mukaan, saapua Suomeen. Masennus, sisaren lonkkaleikkaus ja serkun 8-kymppiset. Plus se tosiseikka, että hän ei ehtinyt nauttia Suomen suvesta tänä vuonna lainkaan ja ikävä kotimaahan iski nyt syksyllä. Plus se, minkä olin jo hiukan arvellutkin, että hän etsii itselleen asuntoa Suomesta. Kyllä vain. Hän suunnittelee ostavansa itselleen pienen asunnon, ensin lomakodiksi kesän ajaksi, jolloin hän pitäisi sen vuokralla esim. jollekin opiskelijalle muun ajan, ja myöhemmin kenties peräti vakituiseksi asunnoksi. Ajatus Suomeen palaamisesta alkaa tuntua yhä paremmalta niin että hän tulevaisuudessa olisikin Suomessa taas kirjoilla ja kävisi talvisin lomailemassa Saarella. Ja sitten, viimein, lopullinen jääminen Suomeen, esim. johonkin palvelutaloon.

Tällä hetkellä appi on perinjuurin kyllästynyt koko Saareen. Ei viihdy lainkaan, ei ole mitään tekemistä. Ei jaksa mittailla samoja kivisiä katuja, kaikki on niin pientä, kun saaren päästä päähän ajaa parissa tunnissa. Levoton sielu, kuten poikansakin, sanoisin.

Hän järjesti minulle ylimääräisiä sydämentykytyksiä kertomalla, että aikoo myydä toisen asuntonsa pois - siis juuri SEN, josta piti tulla meidän talvikotimme. Pelästyin, että käykö noin, että hän jättää meille perinnöksi Puerton asunnon sijasta jonkun kämäsen pikku yksiön Lahdesta - en ala mitään. Mainitsin asiasta miehelle, joka tietenkin sanoi isälleen minun tykänneen kyttyrää myyntiajatuksesta. Auts! Pitikö se nyt mennä sanomaan? Aivan kuin tässä nyt kyttäisin jo matkalaukku pakattuna, että koska appi potkaisee tyhjää, vaikka järkevä minä tietää aivan hyvin, että hän saa tehdä omaisuudellaan aivan mitä haluaa. Hän katsoi sitten asiakseen tarkentaa minulle sanomisiaan, kertoen, että ei ole myymässä sitä asuntoa vielä, vaan joskus sitten, ja ostaa tilalle jonkun toisen, mielle sopivamman = uudemman ja pienemmän. Nykyiseen on tulossa luultavasti mittavaa remonttia jossain vaiheessa, ja apen mielestä kivempi meidän olisi asua sitten uudemmassa, remonttivapaassa, minkä ei tarvitsisi olla edes yhtä ydinkeskustassa kuin tämä nykyinen. Juu, ei tarvitse. Huh. Helpotuksen huokaus, saan edelleen unelmoida eläkepäivistä Ikuisen Kevään saarella. Ja voin kertoa, että minulla on siellä kyllä tekemistä! Kun asuu jossain, on ne samat kotihommat paikasta riippumatta... ja en aio kävellä "samoja kivisiä katuja", vaan kipittää lukuisia patikointireittejä. Lukea, kirjoittaa, tehdä käsitöitä... elää.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Mistähän nyt tuulee?


Appiukko soitteli tässä muutama päivä sitten ja kertoi tulevansa Suomeen ihan koht'sillään. Mitäh? Sanoi olevansa korviaan myöten täynnä saarta ja haluavansa tulla kotimaahan, jossa hänellä on myös hoidettavia asioita. Lento laskeutuu tällä (vai ensi?) viikolla ja paluulippua ei ole. Oikeesti: mitäh?

Siis tokihan hän saa tulla ja on tervetullut, mutta ihmettelen suuresti, että mistä tässä nyt on kysymys. Mitä hoidettavia asioita? Hänellä ei ole mitään omaisuutta Suomessa, josta on asunut pois nyt yli 20 vuotta. Sukulaisia ja ystäviä toki, joita hän ei juurikaan ehtinyt nähdä täällä viimeksi ollessaan, sattuneesta syystä. Mieleeni juolahti, liittyisivätkö ne hoidettavat asiat ehkä siihen tosiasiaan, että elämä on rajallinen ja hänenkin on kenties mietittävä, missä viimeiset vuotensa viettää. Muistan hänen joskus puhuneen siitä, että haluaa ehkä tulla takaisin Suomeen vanhoilla päivillään, koska täällä vanhustenhoidon taso on parempaa kuin hänen nykyisessä kotimaassaan. Mene ja tiedä. Yllätys tämä vierailu, jonka päättymisajankohta on avoin, on kyllä, varsinkin ottaen huomioon vuodenajan.

Mies sai eilen viimeinkin paperit "sisään" eläkeasiassa. Nyt sitten jännätään, tuleeko taas hylky vai joko hänet katsottaisiin kyvyttömäksi tekemään kuorma-autohommia (ja mitään muutakaan). Selkeyttäisi elämää todella paljon, jos ei enää tarvitsisi roikkua siinä löysässä hirressä, missä hän on roikkunut kohta viisi vuotta, ollessaan kortistossa sairaslomalaisena. Ei tarvitsisi tehdä selkoa siitä, miten on päivänsä viettänyt ja mitä tehnyt työllistyäkseen. Ja toki toivon, että eläke olisi edes hitusen isompi kuin Kelan työvoimatuki, jota hän tällä hetkellä "nauttii".

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Ehkä pikkuisen väärässä kehossa yhä aina vaan


Eilen koin mitä miellyttävimmän yllätyksen, kun kysyin pomolta ensi viikon työvuoroista ja hän varovasti kysyi, voisinko sittenkin tulla töihin lauantaina, vaikka minulla pitäisikin silloin olla vapaapäivä ja niin ikään kolmen vapaan putki. Kyllähän se minulle sopi, sillä lauantait ovat ihan viikon parhaita päiviä - yleensä työpäivän pituus on vain kuusi tuntia ja lisäksi asiakkaita riittää usein muidenkin päivien edestä. Pomo kysyi, milloin haluaisin pitää viikon toisen vapaapäiväni ja ilmoitin heti, että maanantaina. Käy. Jei! Tämän viikonlopun sunnuntaivapaa muuttui siis täysimittaiseksi kahden päivän vapaaksi. Jipijaijee.

Syy, miksi pomo toivoi minun vaihtavan lauantaivapaani joksikin toiseksi, oli se, että molemmat floristit ovat vapaalla silloin ja hän toivoi, omien sanojensa mukaan, että silloin olisi töissä joku, "joka osaa tehdä töitä". Wot? Kiitos, otin kehuna. Ja ihan syystäkin. Olen taas NIIN tyytyväinen itseeni työelämässä, ettei tosikaan.

Mutta siitä huolimatta, voisihan sitä päästä jo välillä lomallekin. Voisi lepuuttaa päätä ja mieltä, ja parasta olisi, kun voisi olla ihan yksin. Kaipaan kiireettömiä aamuja, kun kukaan muu ei ole vielä hereillä moneen tuntiin, rauhaa ja yksinäisyyttä. Työssä kohtaan ihmisiä ja kun tulee kotiin, täälläkin on yksi, jolla on vahva läsnäolo. Viikonloppuisin on juniorikin jaloissa pyörimässä, eikä omaa rauhaa ole kovinkaan paljon. Tänäänkin tarkoitukseni oli istahtaa päivittämään blogiani ja pari tuntia sitten, mutta päivitä siinä sitten, kun mies hyörii koko ajan jaloissa ja kurkkii olan yli, mitä teen.

Miehestä puheenollen, lääkärinlausunto tuli viimeinkin. Se oli päivätty 7.9, ja muistaakseni kaksi päivää siitä mies oli käynyt sitä terv.keskuksesta kysymässä, ja hänelle oli sanottu, että se on ehditty postittaa. Mies kyseli sen perään uudemman kerran, kun sitä ei ollut tullut, ja hänelle sanottiin, että 8.9 on postitettu. Kirje saapui viimein pari päivää sitten, ja postileimasta näkyi, että se oli oikeasti pistetty postiin vasta sen jälkeen, kun mies oli sen perään toistamiseen kysellyt. Mahtavaa toimintaa terveyskeskukselta. No, pääasia, että todistus on nyt täällä, ja tiistaina mies menee sen keralla kolmannen kerran eläkeneuvojan pakeille. Ehkä nyt saisimme asiat viimeinkin eteenpäin! Loppuisi se löysässä hirressä roikkuminen työllistymisen osalta.

Todistuksen mukaan miehen työkykyyn vaikuttavat: COPD, metabolinen syndrooma, diabetes mellitus, hypacusis combitana l.a, määrittämätön ahdistuneisuushäiriö ja määrittämätön aikuisiän persoonallisuus- ja käytöshäiriö. Hämmästyn suuresti, jos kela ja vakuutusyhtiön lääkärit yhä ovat sitä mieltä, että häntä ei vaivaa yhtään mikään. Töihin vaan. Siitäkin  huolimatta, että omalääkärin mielestä edes ammatilliseen kuntoutukseen tai uudelleenkoulutukseen ei ole edellytyksiä.

Ah, mutta joo, voisin tehdä miehestä vielä yhden diagnoosin: sänkypelko, eli kammotus petimus. Aiemmin, jo varmaan pari vuotta sitten, minä huolsin myös miehen sängyn ts. vaihdoin puhtaat lakanat siinä missä itselle ja juniorillekin, mutta lopulta hermostuin siihen, ettei hän viitsinyt itse edes pedata petiään, ei suoristaa petauspatjaa tai oikaista yös aikana rypistyneitä lakanoita, ja lopetin tämän palvelun hänen osaltaan. Lakanat vimppaan toki koneeseen, jos ne sinne asti jotenkin hankkiutuvat. Nyt sitten mies on laistanut siinäkin. Joskus alkukesästä hän vaihdatti juniorilla (! kyllä) lakanat, sittemmin hän kai aikoi vaihtaa ne itse ja onnistui kiskomaan pussilakanan täkin päältä ja koneeseen - mutta siihen se sitten jäi. Hän siirtyi nukkumaan päiväpeiton päällä lakanaton täkki peittonaan silloin, milloin nyt peittoa tarvitsi, minkä ansiosta hänellä on nyt likainen täkki ja riekaleiksi revennyt päiväpeitto. Eilen hän, ihme kyllä, muilutti sitten aluslakanan ja tyynyliinat pesuun ja ilmoitti palaavansa sivistyneeseen käytäntöön, mitä tulee nukkumiseen, mutta pahoin pelkään, että hän nukkuu tästä lähtien sitten kokonaan ilman lakanoita, koska ei ilmeisesti jostain syystä kertakaikkiaan kykene niitä paikoilleen laittamaan. Siis oikeasti. Hän on eilisestä asti varovasti tiedustellut minulta, josko voisin pedata hänen petinsä - no, en voi. Josko edes lakanat hänelle katsoisin. En katso.  Jotain rajaa, olen vaimo, enkä äiti. Juniorikin on jo pitkään itse huolehtinut omat lakanansa, joten on kumma, jos ei 46-vuotias äijä sitä saa tehdyksi.


Minä itse eilen tuhmasti vaihdoin omat lakanani, itse. Nimittäin mies lähti naapureille juoppokuskiksi ja minä keksin sillä välin lämmittää saunan, ihan vain itselleni ja saunoa kaikessa rauhassa, aivan yksin. Sitten hyvää ruokaa ja illan päätteeksi potkähdys puhtaisiin lakanoihin. Ihanaa. Koirat päästin johonkin aikaan pihalle ja jatkoin nukkumistani aina yhdeksään asti, katsellen unia, jotka jättivät minulle haikean, hieman eksyneen olon.

Näin unta, että jollakin tuttavallani (?) oli tarjota, tai pikemminkin myydä jotain lääkettä, eräänlaista hormonia, joka muutti käyttäjänsä sukupuolen toiseksi. Otin sitä, muutuin mieheksi, ja oloni oli varmaan parempi kuin koskaan. Nautin vartalostani ja siitä, että muut näkivät sen samoin kuin minä itse. Tunsin olevani siinä kotonani, kokonainen, peilikuva vastasi sitä, miten itseni tunsin sisäisesti, ja kun hormonin vaikutus alkoi haihtua, halusin toisen annoksen pitkittääkseni olotilaa mahdollisimman kauan.

Tosin siinä vaiheessa vilkas mielikuvitukseni astui peliin: minun piti tavata diilerini (?) naapurin kasvimaalla, mutta ennen kuin ehdin ostaa häneltä mitään, päätin olla tekemättä kauppoja hänen kanssaan, koska olin aivan varma, että kyseessä on ansa. Palasin kotiin, pelkissä miehisissä alushousuissa (minulla oli muuten varsin komea vartalo...), eikä aikaakaan, kun poliisit olivat oven takana kolkuttelemassa, eikä kyseessä suinkaan ollut kotimainen poliisi, vaan amerikkalainen. Minut ja kaikki muut (ketkä kaikki? no idea) pidätettiin, mutta minut ainoana iskettiin käsirautoihin, tosin poliisit olivat kovasti ystävällisiä minua kohtaan ja taisivat siinä vähän pahoitellakin asiaa.

Mutta se tunne, kun näin itseni samaan aikaan itseni ulkopuolelta ja olin kuitenkin omassa miehisessä kropassani - se tyytyväisyys, että viimeinkin näytin siltä, miltä minun pitikin näyttää. Se ei oikeasti ole koskaan mahdollista, enkä ole niin hukassa itseni kanssa, että edes harkitsisin sukupuolenkorjausta millään tasolla, mutta se on tunne, joka ei varmastikaan koskaan häviä mihinkään. Ja siksi, jos lukee kirjoittamiani tarinoita, vaikkapa tätä, mitä edelleen kirjoitan kirjoitettuani kohta kai parituhatta sivua, älkää etsikö minua yhdestäkään naispuolisesta henkilöstä. Minun alter egoni ei ole Katiana, eikä edes Diadiamina, ei Haria, ei edes Thuya. Ihan joku muu.

Ajatus rintojen pienennyksestä velloo päässäni yhä voimakkaampana. Alan saada tarpeekseni, ja kun ystävänikin sai pienennyksen ihan julkisella puolella pienemmillä lolloilla kuin minun, niin ehkä, kenties, toiveeni pienennyksestä saattaisi olla toteutettavissa. Varsinkin nyt, kun lienen laihtunut kymmenisen kiloa, enkä varmasti grammaakaan rinnoista. Väsyttää niin perkeleesti, kun ei ikinä ole hyvä olla. Ei yksiäkään kunnollisia rintaliivejä, kun mikään ei oikeasti tue tarpeeksi, vaikka kuinka luvataan. Nousee ylös selästä, tai kaarituki painaa tai tai tai. Ei perkele. Ja joo, leikkaisipa joku ne pois kokonaan, en panisi pahakseni. Mutta eivät taida niin radikaaliin toimenpiteeseen ryhtyä?

tiistai 13. syyskuuta 2016

Syksyä kohti


Luin jostain, että saadaan lämmin syksy, ja ainakin kohta jo puoliväliinsä ehtinyt syyskuu on näyttänyt ehdottomasti parhaita puoliaan sen suhteen. Lukuunottamatta - tietenkin - viime lauantaita, jolloin oli sadonkorjuujuhla ja esimerkiksi eilisen kaltainen ihanan aurinkoinen ja lämmin päivä olisi ollut enemmän kuin suotava. Sunnuntaista puhumattakaan! Oli oikeasti kesäinen päivä, ja omenoita hakemaan tullut kaveri ihmetteli suuresti, olinko sekaisin, koska kuljin pihalla paljain jaloin. No daa? Mittari näytti +22C tai sinne päin ja aurinko porotti lähes helteisesti.

Mutta kyllä se syksy sieltä tulee, ennemmin tai myöhemmin. Nyt viikonloppuna, ja siis myös eilen, joka ei varsinaisesti ollut viikonloppua, mutta minun viikonloppuani kylläkin.... niin, viikonloppuna järkkäsin taloa pikkuhiljaa syksy-/talvikuntoon. Toin tupaan jokseenkin kaikki ne pelargonit, jotka haluan ainakin yrittää säilyttää talven yli (en ole vielä päättänyt, mitä teen kirjavalehtisille), samoin kuin toin tupaan lähes kaikki isot viherkasvit, joista en yritä päästä eroon. Osasta yritän, siitä yksinkertaisesta syystä, että ne eivät mahdu yhtään mihinkään. Jättiläisiksi kasvaneet purppurajuoru, kultaköynnös ja kiinanruusu saavat mennä, siitäkin huolimatta, että ihan sydämeen sattuu ajatuskin luopua varmaan 30 vuotta vanhasta kiinanruusustani. En vain jaksa katsella sitä tuvan nurkassa enää yhtäkään talvea. On niin hankalaa, kun talossa on käytännössä vain yksi huone, jossa on valoa riittävästi kasvien selvitä. Jos kaverini, jolle niitä tyrkytin, ei ota niitä, heitän pois. En nyt tietenkään ihan kokonaan! Ei sentään. Keittiössä minulla on pieni kultaköynnös ja purppurajuorusta sekä kiinanruususta leikkasin pistokkaita juurtumaan. Mutta jättimäisille emokaseille sanon nyt näkemiin - siiheksi kunnes niiden poikaset kasvavat samanlaisiksi rotjakkeiksi, jotka saavat minut habituksellaan hulluuden partaalle.

Pelargoneista olen ottanut siemeniä talteen, samoin krasseista... hajuherneet saavat vielä vähän aikaa "kypsyä". Kasvihuoneesta kaivoin kurkut ylös ja istutin tilalle pelargoneja, saavat kukkia siellä kuolemaansa asti - siis sellaiset pelargonit, joita en halua talvettaa. Talvetukseen pääsivät pinkit ja muutama kaunein valkoinen, sekä punainen ruusunnuppu, joka on ihan omanlaisensa. Tuvan ikkunat ovatkin nyt kauniit, pinkkinä kukkamerenä.


Päivä tai kaksi sen jälkeen, kun olin sopinut pomon kanssa uudesta työvuorostani, hän kysyi, josko tulisin tämän viikon iltavuoroon. Ei hyvää päivää. No, sama se. Ymmärrän toki, miksi tämä järjestely (sairaslomia, lomia), mutta mielenkiinnolla odotan ensi viikkoa, että mikähän minun päivittäinen työaikani silloin on. Ja muutenkin, miten mahtaa elämä, lähinnä siis työelämä, mennä tämän syyskuun jälkeen. En osaa edes aavistaa tai arvata. Eräs työntekijämme on ilmeisesti oikeasti nyt jäämässä pois; hän sanoi siitä minulle (aikaa perheelle ja ystäville, viimeinkin) ja sanoi, ettei ollut vielä sanonut pomolle, ettei aio enää tulla töihin edes jouluksi, mutta sanoi tai ei sanonut, niin se tietää muutoksia meidän muiden työelämään. jollain tasolla.

Huomasin viime viikolla, että minun asenteeni on totisesti aivan toista kuin kokoaikaisten työntekijöidemme. En osaa stressata sillä tavoin Asioista, enkä myöskään suostu tuntemaan pienintäkään omatunnonpistosta siitä, että otan sen, mikä minulle kuuluu. Että jos minun pitäisi mennä lääkäriin kesken työpäivän, en ihan oikeasti pelkäisi sanoa siitä pomolle niin paljon, että tulisi melkein itku, ja jos tietäisin jääväni sairaslomalle, en pyytelisi sitä anteeksi. En ota itseeni pomon murinaa - toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. En myöskään pidä työtäni, tai yhtään mitään muutakaan työtä, niin tärkeänä, etten voisi jättää sitä, jos tuntisin, että minua kohdellaan väärin tai jos en viihtyisi. Tuntuu hassulta, että minulle selitetään, kuinka tämä työ on tärkeä rahan takia, kun uskon tietäväni, ettei ko. ihminen varmasti osaa edes kuvitella, miten pitkälle minä olen venynyt rahattomuudessani ja selvinnyt. Mutta mitäpä sitä, sanon vain "jaa joo, onhan se niinkin" ja mennä porhallan eteenpäin valitsemllani tiellä.

Sillä loppujen lopuksi, elämä on edelleenkin niitä valintoja. Sinä voit valita työn, josta et pidä ja uskotella itsellesi, ettet selviäisi elämästä ilman sen tuomia tuloja TAI sinä voit olla rohkea, uskaltaa ja heittäytyä. Tee vaan, kokeile vaan. *virn*. Elämä kantaa, oikeasti.

Ah joo, miehen eläkeasia ei ole edennyt yhtään mihinkään. Hänhän kävi pari viikkoa sitten vielä kertaalleen omalääkärillä, joka kirjoitti viimeinkin lausunnon, että katsoo miehen olevan toistaiseksi työkyvytön, ja mies sopi, että hakee tarvitsemansa b-lausunnon terv.keskuksesta seuraavana päivänä. Mies meni sitä hakemaan ja hänelle sanottiin, että se on laitettu postiin. No, kiva. Nyt se posti on ollut matkalla... äkkiseltään laskien 12 päivää. Kauan kestää tulla yksi kirje 20 kilsan matkan. Mies sitä muutaman kerran on kysellyt, mutta tietenkään terv.keskuksessa ei tiedetä mistään mitään.

torstai 8. syyskuuta 2016

Tyytyväisyys taattu


Uuden koneen asennus oli huomattavasti helpompi prosessi kuin olisin voinut kuvitellakaan. Sain lähetettyä vanhasta kaiken mielestäni säilyttämisen arvoisen pilvipalvelimeen, joka yllättäen ei täyttynytkään kaikesta siitä sälästä (kuvista), vaan vielä jäi muutama prosentti tilaakin. Tosin tarjolla on yhä tätä Googlen tarjoamaa pilvitilaa ja taisin saada koneen mukana peräti 100 megaa (?) tilaa tuolla jossain. Perehtynen joskus.

Mutta siis uuden koneen asennus - jee, helppo nakki. Piuhat kiinni ja siinä se. Suurin pelotus siitä, etteivät vanhat laitteet ehkä enää pelittäisi uuden koneen kanssa, oli onneksi aivan aiheeton. Tokihan jouduin etsimään yhteensopivat ajurit, mutta se onnistui helposti laitevalmistajan sivuilta ja ne koneeseen asennettuani itse laitteen asennus ei vaatinut muuta kuin sen yhdistämistä koneeseen ja muutaman klikkauksen. Olin ihan hirmuisen tyytyväinen. Näyttö on ikivanha, mutta sekin pelittää uuden koneen kanssa yhä hyvin.

Suurin hämmästys oli ehkä se tosiseikka, että käyttöjärjestelmälle on tehty jotain sitten viime näkemän. Muistan, kuinka suuren ärsytyksen minussa vuosi sitten aiheutti uuden koneeni työpöytänäkymä - kun sitä ei ollut lainkaan, vaan sen tilalla oli kummallinen puhelimesta tuttu näkymä ruutuineen. Koin se tavattoman ärsyttäväksi, siitäkin huolimatta, että jotain kautta siitä pääsi perinteiseen työpöytänäkymään kyllä. Olin nyt tämän Asukseni kanssa valmistautunut kohtaamaan saman, kaamean näkymän, ja olin päättänyt kestää sen kuin mies (tai jotain), mutta haa. Kone avautui työpöytänäkymään. Työpöydällä oli siinä vaiheessa yksi ainoa kuvake - roskakori -, mutta tässä viikon aikana niitä on toki tullut lisää. Tulikettu, Ukkoslintu... Battle.net, toimisto-ohjelma, kuvankäsittelyohjelma. En aikuisten-oikeasti halua kymmeniä kuvakkeita työpöydälleni, saati että sen pitäisi näyttää samalta kuin puhelimeni näyttö. Olen vanhanaikainen, en käytä suurinta osaa puhelimenkaan sovelluksista. Työn myötä netin käyttö on muutenkin vähentynyt varmaan 80%, ei ole aikaa eikä kiinnostustakaan.

Summa summarun, olen ihan hirmuisen tyytyväinen ostokseeni tällä kertaa. Myös sen ominaisuuksiin siinä tarkoituksessa, johon sen rehellisesti sanottuna ostin. Pyysin junioria tuomaan minulle kaupungista fyysisen kopion Legionista, mutta sitä ei löytynyt CM:sta ja juniori ei omien sanojensa mukaan halunnut lähteä rämpimään aukirevittyjen katujen yli Puolenkuun Peleihin, joten hän ei tuonut minulle himoitsemaani lättyä. Latasin sen sitten digikopiona, hinta sama. Mistä tulikin mieleeni huolestus, jonka koin ihmetellessäni, miten saan WoWin vanhasta koneesta uuteen - että pitääkö ladata levykkeiltä vai miten, mutta haaah, sekin kävi helposti. Kirjauduin tililleni ja klikkasin "reinstall" ja jo noin kymmenen minuutin päästä olin jo Azerothissa. Tosin siihen, että kaikki oli latautunut, meni varmaan puoli vuorokautta, mutta siellä on nyt. Myös Legion. Hienosti pelittää. Laskun eka eräkin tuli, äiti toi sen minulle ja maksoin samantien pois.

Peliaika on hieman kortilla, joten vielä en sano mitään itse Legionista, paitsi että voi apua, mitä olivat tehneet hunterille. En lainkaan pidä muutoksista, mutta ehkä minä totun siihen, että jos en halua olla melee hunter, on pakko jättää survival taakse ja olla suosiolla sitten beast master.


Työvuoroihini tuli jonkinverran muutoksia tässä syksyn tullessa: pomo kysyi eilen, josko minulle sopisi aamu-/iltavuoron sijasta vakaa ysistä viiteen-malli ja koska minulla ei ollut mitään sitä vastaankaan, sanoin sen toki sopivan. Ja koska työaikani sai olla suurinpiirtein tuo ja sain itse valita mikä näissä rajoissa eniten miellytti, päädyin siihen, että työpäiväni ovat tästä lähtien klo 9.30 - 17.00, koska meillähän työpäivän pituus on juuri se, mistä meille maksetaankin, 7,5 tuntia. Toisaalta hiukan harmittaa, että enää ei ole aamuvuoroja, jotka päättyvät jo klo 16.15, mutta pitää muistaa vastapainona, että myöskään ei ole vuoroja, jotka alkavat klo 8.45.

Toissailtana olin pomon kanssa Helsingissä. Se oli pitkä päivä, ensin täysimittainen duunipäivä ja sitten Helsinkiin, jonne ajaa puolitoista tuntia suuntaansa, plus siihen se kolme tuntia, jotka istuimme katselemassa floristimestarin havaintoesitystä. Pysyimme hereillä *virn*. Minulle parasta antia oli varmasti entisen opettajani tapaaminen ko. tapahtumassa. Toivoinkin hänen ilmestyvän sinne, jotta pääsisin leuhottamaan sitä tosiasiaa, että olin jäänyt alalle, työllistynyt ja rrrrrrakastin työtäni. Hän oli iloinen puolestani ja kysyi pilke silmäkulmassa: "Milloin tulet takaisin kouluun?" En luvannut tulla ainakaan ihan heti ja sanoin, ettei ole suunnitelmissa, kuten ei olekaan. Ajatuksellahan olen kyllä leikitellyt, mutta enpä sitten enempää.

perjantai 2. syyskuuta 2016

Viimeinen päivitys kenties


Nimittäin tältä vanhalta koneelta, hah haa. Olenpas minä nyt dramaattinen.
Uusi kone saapui jo alkuviikosta ja kävin sen heti seuraavana päivänä hakemassa, ensimmäisen osamaksueränkin olen ehtinyt jo maksaa pois, mutta itse kone nököttää vielä tuossa vieressä lattialla suojamuoveissaan. Olen lähestulkoon epätoivon vimmalla yrittänyt käydä läpi, mitä vanhassa koneessa on säilytettävää ja pilvipalvelimeen lähetettävää, mikä taas joutaa jäädä koneeseen ja mennä kaatopaikalle. Sillä kyllä, en aio jättää vanhaa nurkkiin kuljeksimaan, saa painua kierrätyskeskukseen asap.

Kauhulla odotan sitä hetkeä, kun pitää uuteen koneeseen liittää kaikki vanhat laitteet (skanneri, tulostin), eivätkä ne tietenkään käy siihen. Tuttu tunne siltä ajalta, kun ostin nykyisen masiinani, eikä Vista tuntenut tai tunnistanut yhtään mitään, eikä yhteensopivia ajureita löytynyt. Krääh. Katsotaan nyt, miten akan käy.

Akka pääsi tällä viikolla jälleen filmille, sillä meillä kävi töissä väkeä jonkin.... ää, kouluprojektin tiimoilta. Oli opettaja ja kuvaaja, jotka haastattelivat pomoa todella pitkään, aiheena oli yrittäjyys ja se tosiasia, että hän oli ollut alalla aikasta kauan. Halusivat sitten haastatella meitä "tyttöjä", eikä minulla ollut mitään sitä vastaan, että minua haastateltiin koskien sitä, miten olen alalle tullut ja millaista on olla alalla. Tieni kukkakaupantädiksi on kuitenkin ollut omanlaisensa, ei se tavanomaisin.

Haastattelun jälkeen ope kysyi, voiko hän ehkä käyttää juuri kuvattua materiaalia omassa projektissaan: hän opettaa kaupallista alaa ja on kaivannut kovasti jotain materiaalia siitä, miten tärkeitä vuorovaikutustaidot ovat tässä työssä. Sellaista materiaalia ei ole, ja kuinka ollakaan, minä satuin puhumaan asiasta haastattelussani, ottaen esille tärkeitä pointteja. Lisäksi olin hänen mukaansa "todella luonteva". Öhöm. No, mikä ettei.

Eilen oli palkkapäivä, aah ja iih. Elokuun viimeinen viikko mentiin kyllä melkein sammutetuin lyhdyin, mitä tuli rahatilanteeseen, jouduin jopa käyttämään äidin korttia saadakseni bensaa ja töissä oli eväänä pelkkää leipää. Nyt saa taas leivälle lihaa, ja eilen villiinnyinkin käymään pizzerian kautta työpäivän jälkeen. Edes jotain palkintoa itsellekin siitä, että raadan töitä ja eräs toinen henkilö laittaa perheen kaikki rahat omiin hömpötyksiinsä. Nyt laitan kukkaronnyörit niin tiukalle, että soi. Mitä nyt käyn jossain vaiheessa ostamassa itselleni Legionin. Sehän se suurin syy oikeastaan oli, miksi keksin tarvitsevani uuden tietokoneen... haa.

Minulla onkin taas kaksi kertaa kaksipäiväinen viikonloppu edessä, mikä on mukavaa. Normistihan tänä viikonloppuna olisi ollut vain vapaa sunnuntai, nyt on sekä sunnuntai että maanantai. Ja tiistaina Helsinkiin luennolle, kivaa.

perjantai 26. elokuuta 2016

Miksi myyjää saa kähmiä?


En muistanutkaan eilen ihmetellä erästä ilmiötä,johon kukkakaupanmyyjänä olen törmännyt ihan kotimaisten miesten taholta: kukkakaupanmyyjää saa vapaasti kähmiä. Se iloisesti hymyilevä tyttö (joo-o) ei ole moksiskaan, jos hän tulee auttamaan korttien valinnassa ja minä tässä asiakkaana kietaisen käteni hänen hartioidensa ympäri. Tai jos myyjätär auttaa valitsemaan omenapuuta, silloin voi tulla lähelle ja rutistaa kainaloon. Ei mitään väliä, että myyjä on aikuinen nainen, naimisissa (joo-o, on sillä sormus) ja että myyjällä kaiken järjen mukaan pitäisi olla oikeus fyysiseen koskemattomuuteen siinä missä muillakin, oikeastaan jopa enemmänkin, koska hän myyjänä tekee työtään. Mitä todennäköisemmin myyjä ei ole kaupassa viihdyttämässä asiakkaita tai siksi, että häntä saisi kähmiä.

Sillä sitä se on ja siltä se tuntuu: kähmimiseltä, kun täysin vieras mies tulee (tai vaikka tulisi tutumpikin) ja äkkiä rutistaa tuttavallisesti. Miten kukaan urospuolinen voi edes kuvitella, että se on muka ihan ookoo? Ei kenelläkään tulisi varmaan mieleenkään tunkea itseään S-marketissa kassahihnan tuolle puolen ja kiskaista myyjä kainaloonsa, miksi sellainen tulee mieleen kukkakaupassa? Varsinaisiin törkeyksiin en ole törmännyt, siis sanallisiin - kukaan ei ole ehdotellut mitään tai sanonut jotain seksististä, lukuunottamatta jotain tosi typeriä vitsejä, kuten vaikka että mitä puutarhuri sanoi - "Multa tuli" (hahhahhaa. no olipa hauskaa), mutta jokusen kerran on fyysiseen koskemattomuuteen kajottu muka leikillisesti, tuttavallisesti, mikä tahansa sillä nyt onkaan sitten tarkoitus ollut. Eikä se mielestäni ole lainkaan oikein. Eikä to-del-la-kaan miellyttävää.

Jos ja kun minä koen fyysisen lähentelyn epämiellyttävänä, saatan vain kuvitella, miten epämiellyttävää se on henkilöstä, joka on minua herkempi.

Mutta perjantai. Tänään juniori tulee vain piipahtamaan kotona, sillä taas kutsuu viikonloppuleiri. Saan olla siis miehen kanssa ihan kahdestaan kaksi kokonaista päivää. Hui.