sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Anna pesää, sanoi Sinuhe


Sinuhen kuuntelu on tuottanut minulle suunnattomasti hupia viime päivinä ja olenkin kohta kuunnellut jo puolet kirjasta, nauranut ja itkenytkin (ihan pikkuisen). Jostain syystä en ole koskaan ollut mikään Waltari-fani, vaikka "Kaarina Maununtytär" onkin ollut yksi lapsuuteni rakkaimpia kirjoja, ja muistan ahmineeni teininä "Mikael Karvajalan" (nämä molemmat kirjat löytyivät omasta kirjahyllystä, siksi luin ne lapsena, kuten niin monet, monet muutkin kirjat). Mieleen on jäänyt ehkä hieman vanhahtava kieli ja luultavasti asia saattaa olla hieman niinkin kuin Toni totesi; Waltari (ja erityisesti Sinuhe) on ollut liian main streamia minulle. Ehkä.

Ja hyvä niin, koska se ilo, kun löytää jotain huikeaa, on yhtä mahtava ikään katsomatta, ja nyt minulla oli monta vuotta tämä ilo odottamassa! Enkä ole ollenkaan varma, olisinko nuorempana tajunnut edes kaikkia Waltarin tekstin nyansseja, ja sitä, mitä tekstissä oikeastaan sanottiin. Rakastan Waltarin tapaa maalata sanoilla kuvia, ja jättää kuva hieman kesken niin että lukija saa kuvitella loput. Sitä, miten sitä jää miettimään, että hetkinen, sanoiko kirjailija todella NOIN..?! Aivan huikea tarina, kerrassaan. Oma tyylini on suorasukaisempaa, modernimpaa ja on ihana nähdä, että asiat voi ilmaista toisinkin, eikä tarina kärsi siitä lainkaan. Ei aina tarvitse sanoa suoraan, jotta asia tulee ymmärretyksi. (Minä toki sanon, koska se on minun tyylini, tai siis sanon ainakin suorempaan.)

Olen silmät päästä pöllöttäen kuunnellut, kuinka Sinuhe huoran takia myy omaisuutensa, vanhempiensa omaisuuden ja jopa vanhempiensa hautapaikan, ja kuinka hän pestautuu ruumiinlaittajaksi paikkaan, missä toiset naivat niitä ruumiita. Kuinka hän hautaa vanhempansa faaraon hautaan, ryhtyy haudanryöstäjäksi ja lähtee lätkimään. On pääsemättömissä kiimaisen orjatytön kanssa, joka ei tokene, vaikka kuinka kepillä lyödään, vaan kulkee perässä ja kerjää munaa. Kirjassa on muuten yllättävän paljon seksiä. *virn*.


Sinuhea kuunnellessani sain valmiiksi myös toisen happypotamukseni, ja nyt tulee niiden kanssa kyllä tauko. Ranteet laulavat hallelujaa ja silmissä vilisee. Teen ystävälle villasukat ja sitten aloittanen uuden smaugin, mutta ajankanssa, Sinisävyisen happypotamuksen tein ennätysvauhtia, koska halusin saada sen äkkiä valmiiksi.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Lohikäärmeitä ja virtahepoja


Virkkuoosini on yhä pahentunut ja huomaan sairastuneeni tautiin, johon ei ehkä ole lääkettä lainkaan. Ostin lisää lankoja, kuten minulla aikomus oli ja sitten viime päivitykseni olen luonut Smaug-lohikäärmeen JA Happypotamus-vitahevon, ja olen tehnyt jo suurimman osan toiseen virtahepoon tarvittavista afrikankukista. Niin ikään olen suunnitellut jo toisen Smaugin värit ja tiedän aloittavani sen seuraavaksi, kunhan saan ensimmäiselle virtahevolleni kaverin aikaiseksi. Ihastuin nimittäin virtahepoon niin paljon, että en todellakaan anna sille nyt syntyvää kaveria yhtään kenellekään. Teen oikean Happypotamus-lauman itselleni! Mutta Smaug saa lähteä uuteen kotiin, sellaiseen, missä sillä leikitään. Se on iloisenkirjava ja pehmeä (pehmeistä langoista), joten uskon, että siitä on iloa tuttavan taaperolle enemmän kuin minulle. Teen itselleni uuden *virn*.

Virkkaamisen ohessa olen myös kutonut sukkaa ja tehnyt tavanomaisia kotihommiani, kirjoittanutkin (kirjoitan parhaillaan lukua 66), lukenut, katsonut töllöä ja varsinkin kuunnellut radiota. Olen löytänyt itselleni mieluisan radiokanavan, Yle Puheen, jossa nimensä mukaan ei ole lainkaan musiikkia, vaan pelkkää puhetta. Politiikkaa, urheilua, ajankohtaisia aiheita... Milloin oikein kadotin mielenkiintoni näihin? Muistan, kuinka joskus vuonna kivi ja keppi kuuntelin öisin radiota (jossa ei silloin ollut todellakaan yhtä paljon kuuntelemista kuin nykyisin) ja opin paljon asioita tästä maailmasta, asioita jotka jäivät elämään. Radion kuuntelu - enkä puhu mistään kaupallisesta radioasemasta! - saa ahneeksi elämälle.

Radion kuuntelusta sain myös idean kuunnella virkatessani fiktiota. Kuuklettelin ilmaisia äänikirjoja, ja päätin sitten hakea niitä sieltä, mistä niitä oikeastaan kätevimmin saa: kirjastosta. Tiistaina kävin hakemassa paitsi pari viimeistä osaa Kuolemanporttia niin myös elämäni ensimmäisen äänikirjan, joksi valikoitui kirja, jota en jostain mystisestä syystä ollut koskaan lukenut, Waltarin "Sinuhe egyptiläinen". Ou mai fakkin kaad. Lumouduin. Miten voikaan kirjasta näin lumoutua? Olin jo unohtanut. Lukijana on Lars Svedberg, mikä ei ainakaan vähennä kuuntelunautintoa.

Miten pienet asiat voivatkaan olla suuria ja miten pienistä asioista voikaan elämä tuntua täydeltä. Sinä hetkenä, kun istuu työpöydän ääressä Sinuhea kuunnellen, kädessä koukku ja langanjuoksu, vierellä räiskyy uuunissa tuli - - - sinä hetkenä ei enää kaipaa mitään muuta. 


Viime viikolla kuulin erääm tuttavan / ystävän taas lähteneen kohti Suurta Tuntematonta. Se oli odotettavissa, jollain tasolla ja se, että hän ei ollut lähtenyt omankäden kautta, oli pieni yllätys, sillä hän oli ollut jo pitkään onneton omassa elämässään. Masennusta, päihdeongelmaa. Tai ehkä se olikin itsemurha, sillä hän kirjaimellisesti joi itsensä hengiltä, tai jos ei niin tehnytkään, niin en tiedä, miten sen voisi tehdä tehokkaammin paitsi ehkä hukuttautumalla kaljaämpäriin. Sääli. Hän ei ollut minun ystäväni, vaikka olinkin tuntenut hänet oikeastaan koko ikäni, mutta Meltsulle hän oli läheisempi, ja se ihminen, joka hänen ystävistään ainoana syöksyi sairaalaan kuullessaan hänen makaavan teholla. Meltsu puolestaan taisi olla ainoa, joka yritti pitää häneen yhteyttä ihan loppuun asti, siitä huolimatta, että hän ei kovinkaan usein vastannut puhelimeen tai "ei ollut kotona", kun Meltsu ilmoittamatta meni katsomaan, missä kunnossa hän oli.

Tuttavan kuolema sai minut ajattelemaan ystävyyttä ja sitä, miten vähän me piittaamme toisistamme, varsinkin jos emme ole "ystäviä". Asia on korostunut viimeaikaisissa tapahtumissa: siinä, miten vaikea monen on nähdä ihmistä niiden erilaista leimojen alta, joita toisiin iskemme. Kaipaan jotain globaalia välittämistä, halua auttaa pyytettömästi, halua tuottaa iloa. Ihmisen näkemistä ihmisenä.

Mitä em. tuttavaani tulee, hän ei oikeastaan ehkä koskaan kuulunut tänne. Hän oli aina hieman poikkeava, hieman erilainen, ei sopinut muotteihin. En oikeastaan ymmärrä, miksi hän koskaan jäi tänne, pikkukylään keskellä ei mitään. Hänen olisi pitänyt elää jossain aivan muualla, aivan toisenlaista elämää. Stetsonisaan, bootseissaan, cadillacissaan, kitara kainalossaan. Hänen olisi kuulunut ajaa kohti Nashvilleä. Ehkä hän nyt ajaakin.

Hyvää matkaa, Mikko.