tiistai 15. syyskuuta 2015

Syyskuun puolivälissä


Tuntuu haikealta nähdä, miten aurinko on jo siirtynyt ja miten päivät lyhentyneet. Kesällä herään aika normisti noin klo seitsemän-puoli kahdeksan ja herätys on miellyttävä siltä osin, että aurinko paistaa täydeltä terältä kammarin ikkunasta sisään. Vähemmän miellyttävä siltä osin, että kun havahdun unestani, päälläni on kaksi koiraa kaivamassa minua esiin peiton alta, olettaen että olen peiton alla. On kuitenkin ihana herätä auringonpaisteeseen, ja on se koirien suorittama herätyskin ihana. Minua on selvästi kaivattu nukkuessani!
Mutta nyt. Tänä aamuna tajusin, että aurinko oli puoli kahdeksan aikaan hädintuskin jaksanut kiivetä metsän ylle ja kurkisteli puiden runkojen välistä punertavana. Alkaa olla se aika, jolloin lentäisin etelään, jos olisin muuttolintu.

Ei toisaalta tunnu yhtään syyskuulta. Pelargonit, auringonkukat, gladiolukset, dahliat, hajuherneet, kelloköynnökset kukkivat vielä aivan täysiä ja osa on alkanut vasta nyt ihan parin viikon sisään kukkia. Tuntuu pikemminkin elokuun puoliväliltä, eikä syyskuun. Tuntuu myös siltä kuin kesä olisi vuosien saatossa siirtynyt kohti syksyä, sillä oikeastaan melkein koko tämän ajan, kun olen asunut täällä, elokuut ovat olleet kesäisiä, osin jopa syyskuutkin siinä missä ennen syksy tuli jo elokuussa. Jos muistelen esim. kouluaikojani, niin kesä päättyi koulujen alkamiseen, eikä sen jälkeen tosiaankaan enää ollut kesäntuntua edes ilmassa. Vai onko aika vain kullannut muistot? Mutta syyskuu nyt ainakin oli jo syksyä! Myös sen jälkeen, kun koulut oli käyty moneen kertaan. Muistan, kuinka kymmenisen (ylikin) vuotta sitten olin Meltsun kanssa mökkilomaa viettämässä ja olin kovin hämmästynyt, kun menin saunasta uimaan ja totesin veden olevan vielä oikeasti lämmintä, 20. elokuuta. Nyt en hämmästyisi yhtään, päinvastoin. Uimakelit jatkuvat usein pitkälle syyskuuhun. Muistan myös, kuinka 1.9 jonakin syksynä istuin uusilla portailla suorimassa puolukoita ja ihmettelin, kuinka siellä olikin vielä niin lämmin, sillä olin sulkenut kesähuoneet talveksi jo viikkoja aiemmin ts. siivonnut salin, uudet portaat ja vintin, eikä niissä enää oleiltu, eikä porstuan ovea pidetty auki. Nyt minulle on päivänselvää, että uusilla portailla tarkenee syyskuussa, tietenkin tarkenee, ja varsinkin jos aurinko paistaa. Pelargonit kukkivat täyttä häkää siellä vielä lokakuussakin.


Keskustelin taannoin erään henkilön kanssa, joka oli huolissaan jaksamisestani.ja siinä ohessa kevyesti jutustelimme muutenkin asioista, joita sairaan omainen kohtaa. Yksi, jonka hän allekirjoitti täysin, oli se, kuinka auttajat ja ymmärtäjät pikkuhiljaa katoavat tilanteen pitkittyessä. Pitkäaikaissairastaminen ei ole mediaseksikästä ja ihmiset eivät ehkä tajua, että sairaan omainen tarvitsee sitä tukea vielä sen jälkeenkin, kun ensimmäiset viikot ovat ohi. Minua ainakin loukkasi... tai ainakin olin hyvin pettynyt joihinkin ns. ystäviini, jotka eivät olleet kiinnostuneita minun tilanteestani sen jälkeen, kun olivat soveliaasti kauhistelleet Meltsun joutumista teholle. En tiedä, ehkä he ajattelivat, että asia oli sillä selvä, kun hän jäi henkiin.

Tosin, en ole ajatellut tarvitsevani niin ihmeesti sitä "tukea" tässä kohta neljänä kuluneena vuotena, vaikka nyt kun katson taaksepäin, tajuan, että elämä on viskonut minua aika tehokkaasti. En oikeastaan koe vieläkään tarvitsevani "tukea", mutta tarvitsisin kyllä hengähdystauon, loman, ja sen pitäisi olla viikkoa pitempi. Alkuvuoden tauko, jonka Meltsun matka Turkkiin minulle tarjosi, ei rittänyt alkuunkaan. Uskon, että mieleni, joka on levoton ja ei jaksa keskittyä oikein mihinkään (esim. blogin kirjoittamiseen) yrittää viestittää minulle jotain ja minun pitäisi kuunnella sitä. Niin monet asiat jäävät puolitiehen tai ajatuksen asteelle, ja äkkiä päivä on jo mennyt, enkä saanut mitään aikaiseksi. En aina jaksa laittaa edes ruokaa nyt, kun olemme taas kahden kotona.

Jos totean, että en jaksa laittaa ruokaa, se tarkoittaa sitä, että meillä ei sitten syödä "kunnon" ruokaa sinä päivänä, koska on turha odottaa, että Meltsu laittaisi, vaikka osaakin laittaa. Häneltä on nykyään turha odottaa yhtään mitään, enkä edelleenkään tiedä, kumpi on parempi, hyper-Meltsu vai sellainen flegmaattinen kuin hän on lääkityksen ansiosta. Joka toinen hetki ajattelen, että hänet on saatava takaisin hereille ja joka toinen totean, että oikeastaan hän on ihan hyvä noin. Mutta kun ei ole hyvä noinkaan, koska flegmaattisuus rikkoutuu toisinaan ilman mitään näkyvää syytä sekavuuteen, joka on viedä hermot aivan totaalisesti. Olen yrittänyt sanoa, että ehkä lääkitys kannattaisi tarkistaa, mutta sanat ovat vain sanoja, hän ei tartu niihin, eikä toimintaankaan. Joinakin hetkinä tulee sääli ja rakkaus vahvana, ja ajatus, että pitää ymmärtää ja olla tukena.

Mutta kuka ymmärtää ja tukee minua? Tämä em. henkilö, jonka kanssa jutustelin, sanoi, että tekee totta kai oletuksia ihmisistä sen perusteella, mitä heistä näkee ja tietää noin päällisin puolin, ja minusta hän oli saanut kuvan, että olen ihminen, jolla ei ole huolenhäivää. Oli kuulemma yllätys tajuta, mitä sen kuvan alla oikeasti on ja mitä olen viime vuosina käynyt läpi. Että ei ehkä kannattaisi tehdä niitä olettamuksia ihan niin helposti. Mutta emmekö me kaikki tee? Minäkin. Sitä paitsi, en tuo juurikaan julki sitä, mitä mieleni käy läpi tai mitä elämässäni tapahtuu. Olen oppinut läksyni jo kymmenen vuotta sitten, kun ne ihmiset, joihin luotin oikeastaan eniten Meltsun lisäksi, pettivät luottamukseni tavalla, jota en ole unohtanut ja jota todennäköisesti en koskaan anna anteeksi. Se tunne on yksi voimavaroistani, sinällään ja toiseksi muutettuna.

Onneksi elämässäni on paljon hyviä asioita ja ilonaiheita. Minulla on omat juttuni, jotka tuottavat minulle iloa. Ihmisetkin. Olen viime aikoina alkanut kurottua kohti toisia ihmisiä, tarjonnut kättä itsekin.

torstai 10. syyskuuta 2015

En halua taistella pahaa vastaan, vaan hyvän puolesta

"Sexy librarian look", sanoi Puskissa :-D

Hups. Tasan kuukauden tauko! Enkä välttämättä päivittäisi nytkään, jos en olisi päättänyt laittaa muutamaa sanaa tänne kertoakseni, että elämä jatkuu ja että ei ole oikeastaan mitään ihmeempää syytä siihen, etten ole jaksanut / viitsinyt mitään nakuttaa. Ei nimittäin ole. Kaikki kunnossa, ennallaan, mukavasti, elämä rullaa. On vain jotenkin haahuileva olo, kaikkea pitäis tehdä, mutta oikein mitään ei saa aikaan.

Tuntuu, että tässä kuluneen kuukauden aikana Suomi on mennyt sekaisin "pakolaiskriisistä". Lainausmerkit siksi, että ei meillä, rikkaassa Suomessa, voi olla mitään kriisiä muutamasta tuhannesta ihmisestä. Tai ei voisi, jos siitä ei tehtäisi kriisiä. Ahdistaa, että monet aiemmin ihan järkevinä pitämäni ihmisetkin ovat ryhtyneet jakamaan vihapuhetta, -linkkejä ja kirkuvat, että oman maan asiat pitää saada ensin kuntoon ennen kuin ryhdytään hyysäämään elintasosurfareita. Ihmiset, joilla en ikinä olisi voinut kuvitellakaan olevan tällaisia ajatuksia. Tuntuu, että hiukan poikkeava tilanne.... mikäli tämä tilanne edes on poikkeava! eihän se vaikuta meidän tavisten elämään mitenkään.... on saanut joissakin ihmisissä esiin heidän rumimmat puolensa. Onneksi vastaavasti monissa ihmisissä se on saanut esiin sen hyvyyden, jota heissä on. Tilanne on mennyt jopa niin pahaksi, että minun on täytynyt laittaa osa ystävistäni Facebookissa "banniin" ts. olen nipsauttanut heidän nimensä kohdalta pois "seurataan"-pukstaavin, jotta heidän jakamansa linkit eivät pomppaa minun etusivulleni, koska se vihan määrä aiheuttaa minussa ahdistusta, enkä sitä paitsi halua arvottaa heitä heidän muukalaisvihamielisyytensä tai suoranaisen rasisminsa kautta, koska heissä on paljon muutakin kuin tuo pelko ja viha. Todella paljon muutakin. Minun on nyt vain hyvin vaikea ymmärtää ja käsitellä sitä vihaa. Muutoin niin järkevät ihmiset. *virn*.

Enkä sitä paitsi halua taistella heitä tai heidän edustamaansa pelon ja vihan ilmapiiriä vastaan. Taistelu on turha, tuomittu hävittäväksi. Sen sijaan minä taistelen hyvän puolesta. Teen, autan, mitä ja missä pystyn. Suojaan itseni vihalta. Ymmärrän, tunnen myötätuntoa, enkä kääri itseäni kylmyyden viittaan. Ehkä minusta ei ole apua, mutta olen ainakin yrittänyt.


Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että minun ei tarvitse olla taistelussani yksin. Yllättäen armas aviomieheni on liittynyt rintamaani - entinen junttipulla, maahanmuuttovastainen ja ties mitä. Oikeasti. Näistä pakolaisasioista on aiemmin ollut oikeastaan turha edes puhua Meltsun kanssa, koska hänkin on ulissut kritiikittömästi, että oman maan asiat kuntoon ja ei neekereitä tänne. En tiedä, mikä hänet on muuttanut. Aika? Vai ehkä se, että kun uskaltaa lähteä Suomen rajojen ulkopuolelle, on aina se vaara, että näkökulma laajenee ja sitä oppii näkemään, että me kaikki olemme vain ihmisiä. Olen ihan hirmuisen ylpeä ja onnellinen siitä, että hän on uskaltanut muuttaa näkökulmaansa (milloin se on tapahtunut? en edes tiedä) ja uskaltaa jopa puolustaa sitä kavereidensa edessä. Hän haluaisi kovasti mukaan Punaisen Ristin ystävätoimintaan, pitääkin ehdottaa, että hän voisi ehkä ryhtyä ystäväksi nimenomaan turvapaikanhakijoille. Minulle se taas ei sovi, en halua ystäväksi kenellekään, en edes suomalaisille. En halua enkä jaksa sitoutua siihen. Mutta Meltsu on jo jonkin aikaa odotellut ystäväkurssia alkavaksi / pidettäväksi, koska tahtoo auttaa omalla tavallaan niitä, jotka apua tarvitsevat, oli sitten kyse kenestä tahansa. Minulle sopii paremmin vaikkapa sukkien kutominen. Ensimmäiset lähtivät SPR:lle maanantaina.


Mitä Meltsuun muutoin tulee, niin joskus tuppaa väsyttämään. Sekä minua että häntä itseään. Lääkitys väsyttää, joskin se myös auttaa todella paljon. Hän on tyyni ja tasainen, mutta joskus vähän liiankin kanssa. Joskus hän on suoraan sanottuna vähän pihalla, enkä minä oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua siihen, että hän kysyy, sainko Finlaysonilta ne pussilakanat, jotka kaverini oli luvannut minulle järjestää. Hän saattaa nukkua suurimman osan päivästä ja yllättäen myös yöstä niin että unta kertyy vuorokautta kohti hyvinkin 20 tuntia.

Kelan ja vakuutusyhtiön mukaan työkykyinen mies, onpa hyvinkin.

Otin selvää siitä, että hänellä on oikeus vaihtaa niin lääkäriä kuin koko terveysasemaakin, jos siltä tuntuu, ja kehotin häntä vaihtamaan omalääkärinsä toiseen, samaan, jonka luona hän viimeksi kävi omalääkärin ollessa lomalla ja joka otti vakavasti hänen masennuksensa ja muut tuntemuksensa siinä missä omalääkärin mielestä pitää lenkkeillä. Hän otti asian puheeksi myös viimeksi keuhkopolilla, fysioterapeuttinsa kehotuksesta, mutta sieltä asia tuli bumerangina takaisin: kehotettiin kääntymään omalääkärin puoleen ja sitä kautta pääsee psyk.polin potilaaksi. Mutta kun omalääkärin mukaan lenkkeily auttaa. Onneksi lääkäriä voi tosiaan vaihtaa ja sanoinkin Meltsulle, että kun tulee aika uusia kolmiolääkeresepti, hakeutuu sen kirjoittaneelle lääkärille omalääkärin sijasta, ja sitä kautta varmasti asiat alkavat rullata.

Eiku. Pakolaisten vika! Jos Suomi ei ottaisi turvapaikanhakijoita, tämäkin asia olisi korjattu, kuten kaikki muutkin. Argh. Dream on.


Kesä oli kovin lyhyt, mutta onneksi sitä kesti edes sen muutaman viikon. Ilman noita viikkoja en selviäisi edes syksystä, saati talvesta. En tiedä, miten jaksan talven näillä eväillä. Ehkä keksin jotain.