torstai 23. heinäkuuta 2015

Haplo ja sartanit


Elämä pysyvästi hyperiksi muuttuneen aviomiehen kanssa on kai uuvuttanut minut niin, etten ole jaksanut tänne mitään kirjoittaa. Otsalohkon takana pyörii pysyvä vitutus ja aivot naksahtavat defensseille heti aamusta niin etten jaksa edes ajatella. Tai jotain. Muutoin kyllä olen jaksanut, tehnyt, touhunnut kaikenlaista, vaikka kesä edelleen onkin enimmäkseen leikkinyt piilosta ja on ollut viileähköä ja sateista. Toissapäivänä tosin oli hetkellisesti lähestulkoon hellepäivä, lämpötilan keikkuessa +24C:ssa, minkä käytin hyväkseni ajattelemalla, että pitäisi pestä (lisää) mattoja ja poimimalla 10 kg mansikoita. Kävimme nimittäin mansikkatilalla, jossa oli itsepoimintaa ja poimimme itselle kaksi laatikollista ja äidille yhden, mistä tuli 15 kg, joista Toni poimi 5 kg samassa ajassa kuin minä 10 kg, ja Meltsu lähinnä valitteli, kulki puhelin korvalla pitkin rivejä ja oli olevinaan tapansa mukaan surkea ja kykenemätön poimimaan muutamaa mansikkaa enempää.

Meltsun adhd:hen liittyy olennaisesti (vaiko vain hänen luonteeseensa?), että hän auttaa mielellään muita ihmisiä, mutta kotona hän ei tee mitään, ja jos tekeekin, siitä nostetaan iso numero. Esimerkkinä se, että hän on mielestään suurenkin kehun arvoinen siksi, että hakee meille maitoa. "Montakos kertaa sinä olet hakenut maitoa?!". Joo, en kertaakaan, mutta lukemattomia kertoja siitä maidosta olen laittanut ruokaa ja leiponut.

Mutta ei lähdetä nyt tälle tielle, antaa olla. Meltsu sai eilen varmasti ihan riittävästi isältään, joka tuli meille la-su-yönä ja eilen taas lauloi saman laulun, jonka laulaa joka kesä. Hänen mukaansa Meltsu on nyt pohjalla ja masentunut ja pitäisi mennä lääkäriin ja saada masennukseen lääkettä. Minäkin olen masentunut siitä, että ei ole töitä, mutta näytän sen vain eri tavoin - pelaamalla. Opiskelin uuden ammatin, mutta paljonpa oli siitäkin hyötyä, kun en ole saanut töitä. Meidän pitäisi nyt päästä takaisin elämään kiinni, mutta ei se onnistu, kun asumme täällä keskellä ei-mitään.

Tuo on jo niin sataan kertaan kuultu litania, etten jaksanut edes kiihtyä, kun Meltsu kertoili, mitä isänsä oli sanonut. Ärsyynnyin toki siitä, että ihminen, joka ei oikeasti tunne minua lainkaan (eikä välitä tutustuakaan?), kuvittelee tietävänsä, mitä tunnen. Enhän ole vähääkään masentunut, ja kaikkein viimeksi omasta työttömyydestäni. Ja mitä pelaamiseen tulee, mikä ihmeen masennuksen merkki se on? Jotkut katsovat töllöä, appi itsekin, minä pelaan WoWia ja olen niin tehdessäni suorassa vuorovaikutuksessa muihin pelaajiin ympäri Eurooppaa. Selkeä masentuneisuuden merkki. Meltsun suhteen isänsä osuu huomioissaan ajoittain oikeaan, mutta ei aina. Me emme esimerkiksi ole tosiaankaan irti elämästä, eikä Meltsu ole lähelläkään pohjaa. Elämä olisi oikeinkin mukavaa, jos saataisiin yhden ylikierroksilla käyvän perheenjäsenen moottorin käyntiääni hieman tasoittumaan ja ottamaan vähemmän kierroksia. Ehkä kohta saadaan siihen muutosta tai sitten ko. moottori saa mennä muualle revittelemään.

Minulle rauhaa, rakkautta ja tyyneyttä elämään, kiitos. Ja tästä ei nyt tämän enempää tällä kertaa.


Tätini 7-kymppiset onnistuivat aivan täydellisesti. Lähdimme täältä koko porukka kohti Helsinkiä ja löysimme suurinpiirtein vaikeuksitta perille juhlapaikalle, sillä paitsi että se oli kätevästi siinä matkan varrella, kun Lahdesta tullaan kohti Helsingin keskustaa, niin älypuhelimien aikakaudella on kai mahdotonta eksyä, kun on googlemapsit ja heremapsit. Ajoituskin oli niin täydellinen, että ehdimme siinä kätellä kaikki vieraat ja tututkin sopivasti ennen kuin huikeannäköinen avo-lotus kaarsi ravintolan pihaan tätini kyydissään. Yllätys oli kyllä täydellinen. Tätini hihkui ja itki ilosta nähdessään meidät kaikki: vanhat ystävänsä ja lähes kaikki sukulaisensa. Hänelle kun oli etukäteen vain ilmoitettu, että pitää olla valmiina klo silloin-ja-silloin, vähän parempaa päällä, ja sitten hänet tosiaan haettiin lotuksella ja ajelutettiin pitkin Helsingin keskustaa kera kuohuviinin, jolla hän oli skoolaillut oikealle ja vasemmalle. Tunnin kuluttua auto kaarsi sitten ravintolan pihaan ja hän näki läheisensä siinä seisomassa, hurraamassa ja nauramassa. (Minullekin voi järjestää vastaavan yllärin sitten, kun täytän 70-v!)

Juhlat kestivät kolmisen tuntia, mikä oli ihan sopiva aika. Ravintola oli todella viihtyisä, henkilökunta ammattimaista, ruoka oli herrrrrrkullista ja tunnelma oli katossa. Päivänsankari oli juuri niin yllättynyt kaikesta kuin pitikin olla ja kyyneleitä pyyhittiin moneen kertaan puheiden aikana myös vieraiden joukossa. Oli mukava tavata uudelleen serkkuni, ja nyt oli paikalla sentään yksi Tonin pikkuserkuistakin, jokseenkin samanikäinen hänen kanssaan, sillä vaikka syntymävuosi on eri, heillä on oikeasti vain 2 kk ikäeroa. Kuulin myös asian, jota en ollut tiennytkään: tätini on syntynyt peräkammarissa eli samassa huoneessa, jota minä pidän makuuhuoneenani. Tiesin hänen syntyneen kotona, mutta ajattelin automaattisesti saunaa.

Täällä talossa on siis synnytty ja kuoltu.

Minun juhlaeleganssinikin oli sellainen, että pääsin tunnelmaan ja tunsin itseni sieväksi. Ostin uudet kengät, oranssit matalakantaiset teräväkärkiset avokkaat, täsmälleen samaa oranssia kuin leveä patellavyöni, ja puin ne tietenkin uuden mekkoni ja tyllihameeni seuraksi. Hiusten laittaminen oli haastavin osa, sillä en halunnut nutturaa ja kukkia, kuten minulla oli omissa juhlissani, ja päädyinkin klassiseen 40/50-luvun "pompadour"-kampaukseen, missä otsahiukset tupeerataan ja niistä muodostetaan tötsä, johon nostetaan sivuhiukset vielä kiinni. Seuraaviin juhliin pitänee opetella myös aikakauteen sopiva meikki! Nyt se, että yleensä meikkasin, oli jo paljon. Värivoide, valokynä, puuteri, ripsiväri, kulmaväri, sipaisu luomiväriä ja huulipuna. Voisi tulla vaikka tavaksi, jos olisi useammin tilaisuuksia. Seuraavat juhlat lienevät parin vuoden kuluttua, kun juniori pääsee ylioppilaaksi.


Mattoja on siis pesty, mansikoita poimittu, kukkia ja kasveja hoidettu ja muutenkin kesähommia puuhattu. Uimaan en ole uskaltautunut, mutta sen suhteen toivo ei ole vielä menetetty. Kesällä 1996 heitin talviturkin vasta 10.8, jos en aivan väärin muista, sillä silloinkin oikea kesä tuli vasta elokuussa.

Kaikki pelargonini, lukuunottamatta siemenkasvatuksiani, ovat nyt kukassa, viimeinkin. Tomaatit paisuvat, kasvimaalla nauriit ja porkkanat tekevät samaa, herneet ovat kukassa ja retiisiä + salaatteja tein uuden kylvön. Viime viikolla ostin jo siemeniä ensi kesää ajatellen, kun olivat "alennuksessa", mm. erilaisia monivuotisia yrttejä ja kirjavakukkaisen päivänsinen. Ensi viikolla voisin piipahtaa kaupoilla uudelleen, sillä kun siemeniä saa parilla eurolla 5 pussia, niitä kannattaa ostaa, varsinkin kun se "parasta ennen päiväys" on vuonna 2017. Toissapäiväinen mansikanpoiminta sai minussa aikaan ajatuksen, että ensi kesäksi laitan mansikkamaan, senkin voisi tehdä valmiiksi jo nyt, samoin kuin alueen monivuotisille yrteille, joita minulla on jo nyt, ja jotka tällä hetkellä sinnittelevät purkeissa.

Toissapäivänä kävin kirjastossa ja lainasin jälleen kerran Weiss+Hickmannin "Kuolemanportti"-sarjan ekan osan. Se on yksi niistä kirjoista (kirjasarjoista), joiden lumoon ja kerrontaan en kyllästy koskaan. Olen lukenut sen ainakin kaksi kertaa aiemmin, ehkä kolmekin, ja kun sen eilen aloitin, se tempaisi heti mukaansa. En ole mikään Weiss+Hickman-fani, sillä joitakin heidän kirjojaan olen yrittänyt lukea ja jättänyt kesken, koska ei vain ole napannut, mutta tämä tarina on vain.... se vie mennessään. Rakastan sitä.

Iloa tuottaa myös se tosiasia, että Netflixiin on tullut Borgioiden kolmas kausi katsottavaksi jokin aika sitten. Eilen oli sopiva sadepäivä (vettä tulikin kaatamalla) istahtaa käsityön keralla alas sitä katsomaan ja katsoin kaksi jaksoa putkeen. Cesare Borgian nahkahousut ovat ennallaan, ooh ja nam.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Elämää ADHD:n kanssa


Neljäkymmentä vuotta sitten nykyään ah-niin muodikas diagnoosi ADHD kaikkine esiintymismuotoineen oli vielä tuntematon, joten armasta aviopuolisoani ei koskaan ole diagnosoitu yhtään miksikään. Hän oli vain "ylivilkas" ja hänellä oli "keskittymishäiriöitä", enkä asiaa tämän paremmin tuntevana ryhdy ihmettelemään, johtuivatko ne ehkä kotioloista vai pahensivatko kotiolot niitä, varmaa kuitenkin on, ettei häntä koskaan kohdeltu millään tavoin ns. erityislapsena lukuunottamatta sitä, että seiskaluokan tuplattuaan hänet siirrettiin tarkkailuluokalle. Nyt, kun asioista tiedetään enemmän, jopa minäkin voin sanoa, että hänen aikuisuutensa olisi taatusti helpompaa, jos hänen keskittymishäiriöstään olisi tiedetty ja sitä olisi osattu "hoitaa" oikein.

Myönnän suoraan, että joskus väsyn hänen ylivilkkauteensa niin paljon, että ajatus yksin (Tonin kanssa osa-aikaisesti) asumisesta houkuttelee suuresti. Minun mahdollinen aikuisiän ADHD:ni kun on aivan toista maata kuin hänen, suorastaan päinvastainen - vajoan omiin maailmoihini siinä missä toinen kohkaa ja kohkaa, ja sitten on riita valmis, kun minä en jaksa sitä ja reagoin siihen puhumattomuudella. En millään jaksaisi toisen impulsivisuutta ja sitä, että pitää toimia jarruna, varsinkin kun tehtävä tuntuu toivottomalta silloin, kun toista ei jarruta oikein mitään. Kun toinen tokaisee ensimmäisen asian, mikä mieleen tulee tai ryhtyy toteuttamaan sitä ajatusta siitä paikasta. Erityisesti kaikki normiarjesta poikkeava saa Meltsun oireilemaan, hermostumaan. Hyvänä esimerkkinä synttärini. Niistähän saatiin heti riita aikaiseksi, koska Meltsu halusi, että niistä tulee kaverisynttärit, joissa ryypätään ja että jos minun sukulaisiani tulee, hän ei sitten tule. Kun pääsimme sopuun vieraslistasta, alkoi muu hermoilu. Meltsu kyseli moneen kertaan, olenko hermostunut, jännittääkö jne. ja vastailin, että ei tietenkään, mitä tässä nyt olisi jännäämistä. Vastaus: "Kyllä sua jännittää, mä tunnen sut, sua jännittää."

Ekskusemua?

Synttärit tulivat ja menivät ja jättivät ihania muistoja (ja ihan aikuisten-oikeasti minua ei jännittänyt, olin innoissani), enkä juhlien aikana kiinnittänyt Meltsuun suurtakaan huomiota, kunnes... Sain jälkeenpäin kuulla, että hänen luultiin olleen humalassa. Voi pyhä sylvi sentään. Onpa kivaa, Sarilla oli kivat synttärit, mutta miehensä oli kännissä. Pitäisiköhän laittaa juhliin osallistuneille tekstaria, että mieheni EI ollut juonut pisaraakaan?

Olen kai niin tottunut hänen hössötykseensä, etten osannut kiinnittää siihen synttäreilläni sen enempää huomiota, mutta kun ryhdyin oikein ajattelemaan sitä ja montaa muutakin vastaavaa kertaa, voin hyvin ymmärtää, että hänen kuvitellaan olevan juovuksissa. Hän jännittää uusia tilanteita jo hyvissä ajoin etukäteen, kuvittelee niitä mielessään ja ilmeisesti näkee kaikenlaisia kauhuskenaarioita siitä, mikä voi mennä pieleen ja sitten kun h-hetki koittaa, hän saattaa käyttäytyä huomionhakuisesti ja heitellä kommentteja, jotka vähän oudomman korvissa saattavat kuulostaa vähintäänkin hämmentäviltä. Hän miettii jo etukäteen, mitä sanoisi, mutta mielestäni ihan vääriä asioita, esim. synttäreilläni hän päätti esittää serkulleni surunvalittelut tämän ex-miehen kuolemasta ja ilmeisesti teki sen, vaikka sanoinkin, että kun siitä taitaa olla jo kolme vuotta, niin etköhän antaisi olla, semminkin kun laitoimme silloin surunvalittelut postitse.


En osaa olla paikallani, en osaa olla hiljaa, hän sanoo, ja muiden hiljaisuus häiritsee häntä tavattomasti. Siksi tiedänkin, että varmin keino piinata häntä, on olla hiljaa. *virn*. Siedän ja ymmärrän hänen luonnettaan tiettyyn pisteeseen asti, mutta joko se on käynyt vähemmän siedettäväksi hänen vanhetessaan tai sitten minun toleranssini on pienentynyt, sillä toisinaan todellakin tuntuu, etten jaksa. Se häiritsee häntä itseäänkin ja hän olikin puhunut siitä lääkärille viimeksi lääkärillä käydessään, oli pyytänyt rauhoittavia, mutta lääkäri ei ollut niitä kirjoittanut, vaan passittanut kokeisiin, joiden tiimoilta lääkärin piti sitten soitella, vaan eipä soitellut. Narisen hetken kuluttua lisää terveyskeskuksemme toimimattomuudesta... Ymmärsin, että lääkäri tahtoisi tsekata kilpirauhasen ennen kuin määräisi yhtään mitään rauhoittavaa. Vai pitäisiköhän minun pyytää lääkäriltä rauhoittavia, että jaksaisin katsella toisen kohkaamista?!

Eilen illalla menetin hermoni (vaihteeksi) aivan totaalisesti. En muista, milloin olisin ollut viimeksi niin vihainen, jopa NIIN vihainen, etten edes huutanut. Appi on nimittäin sairaalassa (siitäkin vähän lisää kohta), minkä tiimoilta Meltsu eilen ilmoittikin, ettei lähde viikon päästä tätini juhliin. Mitä vittua? Juu ei, ei voi lähteä kun isä on sairas. Helvetti, minun äidilläni on syöpä, eikä se ole estänyt MINUA lähtemästä Puertoon tai juhlimasta omia synttäreitäni, eikä se myöskään ole este sille, ettenkö lähtisi oman tätini synttäreille. Ilmoitin, että lähdet vaikka kilon kappaleina, koska en todellakaan lähde yksin seikkailemaan johonkin Helsinkiin, mihin Meltsu totesi: "Eikö isäs voi ajaa?". Wattafak?! Argh. Isä saa juuri ja juuri ajettua kuntakeskukseen tuttuja reittejä pitkin (ja Meltsu tietää sen), Lahdessa ei suostu ajamaan, ja parempi niin, ja nyt sitten isä muka suhailisi Helsingin keskustassa?

Muutenkin Meltsu on ottanut stressin tätini syntymäpäivistä aivan samalla tavoin kuin otti minun synttäreistäni ja kuin ottaa joka kesä isänsä tulosta Suomeen tai jopa joulusta. Kaikki, aivan kaikki vähänkin arjesta poikkeava alkaa muodostaa hänen päähänsä jotain uhkia, joihin pitää varautua pohtimalla, mitä voi käydä ja mitä pitää tehdä jos uhkakuva numero yksi tapahtuu ja mitä jos käy noin ja näin. Vituttaa, ei jaksaaaaaaaa....! Meltsu olisi lapsuudessaan luultavasti tarvinnut ennen kaikkea rutiineita, mutta mitä rutiineita alkoholistiperheessä muka on, ei mitään. Nyt tosiaan kaikki tavanomaisesta poikkeava aiheuttaa stressiä ja monet asiat, joita minä pidän pieninä, ovat hänelle isoja. Siihen kun yhdistetään tapa sanoa ääneen kaikki, mikä mieleen pälkähtää, niin soppa on valmis. Plus että jälkeenpäin Meltsu mielellään väittää, että ei sanonut niin tai että ei lainkaan tarkoittanut sitä mitä sanoi, mikä on kyllä osittain tottakin. Hän sanoo asioita monesti aivan väärin ja saa ne kuulostamaan aivan joltain muulta kuin miten hän ne tarkoitti, ja olenkin sanonut noin tuhat kertaa, että miettisit edes hetken ensin ennen kuin puhut. Monesti hän selittää jotain asiaa tavalla, jota ei varmastikaan kukaan tajua, koska hän vain alkaa selittää suomatta ajatustakaan sille, miten asian selittäisi. Joo, tiedän, yleensä ihmiset tekevät niin, eivät he ensin mieti viittä minuuttia, miten tämän nyt sanoisin, mutta Meltsun kohdalla se ei toimi siten, että ajatus kulkee samaan tahtiin kuin puhe. Hänellä ajatus on karannut jo kilometrin päähän siinä vaiheessa, kun suu aukeaa ja selitys on joskus täysin tolkuton.

En minä tajua, mitä minä hänen kanssaan teen. Olen väsynyt. Tarvitsisin loman aviomiehestäni, pitemmän kuin viikon. Tai sitten hän tarvitsisi lääkärin, joka vaivautuisi soittamaan varattuna soittoaikana.


Appi on tosiaan Kuopiossa sairaalassa tällä hetkellä. Viime maanantaina, kun he (appi ja anoppi siis) ajelivat meille päin, poikkesivat istumassa Lahdessa päivystyksessä kolme tuntia apen kipeän kurkun takia: hänellä oli kaulassaan patti, joka vaikeutti hengitystä ja nielemistä. Se todettiin ärtyneeksi imusolmukkeeksi, virusta epäiltiin ja hän sai antibiootit. Ne eivät ilmeisesti kuitenkaan tehonneet, sillä torstaina (?) hän viestitteli kurkun olevan yhä kipeämpi ja perjantai-iltana hän ilmoittikin olevansa KYS:issä. Lauantaina häneen ei saanut yhteyttä, sen enempää kuin anoppiinkaan ja luonnollisestikin Meltsu oli huolissaan, mutta jostain syystä hän hannaili vastaan minun neuvoani soittaa suoraan sairaalaan. Lopulta hän soitti ja hyvä niin, sillä sairaalasta osattiin kertoa, että appi oli juuri leikattu! Patti oli vain jatkanut kasvamistaan, koko nielu oli turvonnut kieltä myöten ja leikkaus oli ollut kai oikeastaan ainoa vaihtoehto. Jostain mätäpaiseesta oli kai sanottu - koska kyseessä on Meltsu, en saanut häneltä oikein tolkullista vastausta siihen, mitä sairaalasta oikeastaan oli sanottu. Anoppi viestitteli myöhemmin päivällä, että appi pidetään unessa iltaan asti, ilmeisesti siksi, että kurkussa on putki ja vielä ihan illalla saatiin tietoa, että appi oli siirretty heräämöön. Tänään toivottavasti päästään puhumaan apen itsensä kanssa.

Ei yhtään kiva juttu, mutta jos tämän nyt piti tapahtua, onneksi se tapahtui nyt, kun olivat ehtineet jo Suomeen, eikä esim. Latviassa tai Montenegrossa, joiden kautta muunmuassa matkallaan ajoivat. Ei niin ettäkö epäilisin, että Montenegrossa ei osattaisi hoitaa sairaita siinä missä Suomessakin, mutta onhan se nyt kuitenkin mukavampi olla hoidossa maassa, jossa hoitohenkilökunnan kanssa on yhteinen kieli, n'est pas?

Mutta oikeasti, ettäkö tämä nyt estäisi sen, ettei Meltsu voisi lähteä tätini syntymäpäiville? Se, että appi sairastaa Kuopiossa on este sille, että me voisimme olla kotoa poissa ehkä kuutisen tuntia?

Mitä omaan terveyskeskukseemme tulee, niin siellä asiat ovat menneet aivan retuperälle nyt, kun jostain mystisestä syystä sieltä on vähennetty yksi lääkäri. Ensinnäkään sinne ei saa aikoja, koska jos soitat ja kysyt aikaa, ja sieltä luvataan soittaa takaisin, ei soiteta. Lääkärit eivät vaivaudu soittamaan potilaille testien tuloksista ja kesän aikana todistuksia ei kirjoiteta. Minun pitäisi nimittäin toimittaa poliisille lääkärintodistus, että olen yhä ajokuntoinen (koska olen "ammattiautoilija"), mutta omasta terv.keskuksestani en sitä saa juurikin siksi, että on kesä. No, anteeksi kamalasti että nyt satuin syntymään kesällä. Laittoivat minut kuitenkin jonoon, jota aletaan purkaa sitten kesälomien jälkeen, mutta saattaa olla, että yksityislääkäri on ainoa vaihtoehto jos haluan toimittaa todistuksen aikarajan (2 kk synttäreistä) puitteissa. Minimipv-rahallahan sitä on kiva käydä yksityislääkärissä, eikö?

Loppuun Offspringiä siksi, että kaveri kertoi, että ko. bändin laulaja se vasta ADHD onkin. *virn*

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Nyt mua viedään juhlista juhliin


Vanhin tädeistäni soitti tänään ja esitti kutsun sisarensa syntymäpäiville, jotka ovat viikon kuluttua sunnuntaina. Hiukan jo odottelinkin jonkinlaista kutsua, sillä totta kai tiesin tätini täyttävän pyöreitä tänä vuonna ja koska niitä on yleensä juhlittu, olisin ollut hämmästynyt ja pettynytkin jos ei tällä kertaa juhlittaisi. Juhlakalu itse ei käsittääkseni ole järjestämässä mitään (ikäkriisiä pukkaa sielläkin?!), mutta tämä minun vanhin tätini on päättänyt, että niitä juhlitaan ja on järjestämässä siksi yllätyspippaloita erääseen helsinkiläiseen ravintolaan. Wohoo! Ilmoitin heti, että totta kai tulemme ja lupasin välittää kutsun sisarelleni, joka lähes välittömästi tekstasi takaisin "Kuulostaa hauskalta, tulossa ollaan!".

Kokoonnumme siis lähestulkoon samalla porukalla, joka kokoontui meillä pari viikkoa sitten, tosin vanhempani eivät olleet vielä varmoja omasta menostaan. Ehdotin, että voimme mennä yhdellä autolla, sillä meidän yarikseemme mahtuu viisi ihmistä ja rollaattori ihan mukavasti siinä missä heidän city-maasturiinsakin, mutta äiti oli hiukan sitä mieltä, että hän ei ainakaan taida lähteä. Lääkitys päällä ja se saa mahan niin sekaisin, että uskoi paskovansa housuihinsa moottoritiellä. Ehdotin, että tullaan vanhaa tietä takaisin niin voidaan pysähtyä vaikka kilometrin välein tien poskeen paskalle, mutta ajatus ei oikein saanut kannatusta. *virn*. Olisin kyllä kovasti iloinen jos äiti ja isä lähtisivät, sillä reissusta tulee varmasti oikein mukava. Juhlakalu haetaan kotoa avoautolla (säävaraus) ja muuta mukavaa.

Mitä omiin synttäreihini tulee, sain aikaiseksi tilata niiden tiimoilta kiitoskortit ylläolevalla kuvalla. Pojot minulle, koska en koskaan tilannut tai lähettänyt Tonin rippijuhlan kiitoskortteja. Vieläköhän kehtaisi tehdä sen pari vuotta jälkikäteen?

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Jospa sitä jotain


... Sillee niinku päivittelisi, vaikka onkin vaihteeksi fiilis, ettei ole mitään sanottavaa. Laiskottaa, päivät valuvat eteenpäin kuin helminauhassa. Kesä ja anti-kesä vuorottelevat, joskin sitten viime päivitykseni kesä on ollut voitolla, hellien meitä jopa muutamalla hellepäivällä, mutta nyt on kaksi päivää sataa loikottanut vaihteeksi oikein kunnolla, eikä sille taida näkyä loppua. Harkitsen jo taivasalla olevien petunioiden ja pelargonien siirtämistä sisälle kasvihuoneeseen, mikäli sade nyt taukoaa sen verran, että viitsin mennä edes sen vertaa ulos. Kai se tuosta ennen kuin seuraava sadealue mahdollisine ukkosineen rymyää taas päälle.

Toki sade tekee hyvää kasvimaalle ja erinäiselle joukolle pihalla olevia kesäkukkia (ennen kaikkea dahliat, gladiolukset ja kelloköynnökset) ja sen mukanaan tuoma viileys taas vähentää kastelutarvetta sisäkukilla ja kasvihuoneessa. joten ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Tässä lyhyen kesän aikana ehdinkin saada viimeinkin kaiken valmiiksi niin kasvihuoneessa, kasvimaalla kuin pihallakin ja nyt kaikki on jokseenkin kuten pitääkin. Kasvihuoneessa ei ole enää yhtään ylimääräistä kippoa tai kappoa, jossa olisi jotain taimenrääpälettä kasvamassa ja odottamassa loppusijoituspaikkaa, sillä toissapäivänä, kun vielä paistoi aurinko, touhusin oikeastaan koko päivän pihalla ja istutin viimeisetkin taimet ja viskasin menemään loput. Nyt voin vain odotella satoa / kukintaa, ja tuo odotus tuottaa jo tuloksia. Kasvihuoneessa kurkut, tomaatit ja kesäkurpitsat tyrkkäävät kukkaa kovasti ja onpa tomaateissa jo raakileitakin ja kasvimaalla kasvit kasvavat sen minkä tässä kesän irvikuvassa nyt yleensä jaksavat kasvaa. Retiisiä ja salaattia voi jo käyttää, ja oikeastaan papua lukuunottamatta kaikki on lähtenyt kasvamaan kohtalaisesti. Pavuista opin sen verran, että ne kannattaa ensi vuonna ehdottomasti esikasvattaa. Lähtevät kasvuun huomattavasti hitaammin ja huonommin kuin herneet.


Mitä kasvihuoneeseeni tulee, se on siis valmis ja enemmän kuin pelkkä kasvihuone. Ikkunassa on pitsiverho, sisällä korituoli tyynyineen, jossa saatan istuskella silkasta istuskelemisen ilosta, mahdollisesti seurustellen jäätelötuutin kanssa, ainakin silloin, kun naapureilla ei ole kännibileitä ja paska musiikki ei kuulu meille kuin omassa pihassa soittettaisiin. Tässä asiassa he tekivät mielestäni uuden ennätyksen viime perjantaina, jolloin huuto ja mekastus alkoi jo puoliltapäivin, jatkui iltakuuteen, taukosi pariksi tunniksi ja alkoi taas uudelleen. Mökää ja Modern Talkingia, ei helvetti. Sain tarpeekseni siinä vaiheesa, kun siirryttiin Sleeppareitten kautta Anna Erikssoniin ja vietimmekin sitten  perheen kera elokuvailtaa katsomalla Hobitin.

Päätimmekin katsoa tässä kesän (? wut?) kunniaksi sekä Hobitin että Sormusten herran. Hobitin viimeinen osa oli vielä kaupassa, mutta lauantaina poikkesimme ostamassa senkin niin että Hobitti meni pe-la-su ja eilen katsoimme Sormuksen ritarit. Sormusten herra-leffat on tehty mielestäni intohimosta, Hobitit ovat laskelmoituja ja tehty rahankiilto silmissä. Toki niissäkin on hyvät puolensa, eikä vähiten haltiakuningas Thranduil. Koska en ole koskaan lukenut ko. kirjaa (ja Taru sormuksen herrasta on jumalattoman tylsä kirja), en tiedä, miten hyvin Lee Pace on siinä onnistunut, mutta pidän Thranduilista kovasti hahmona. Hänessä on jotain tuttua. *virn*.


 Hobitti kolmosen hankkimisesta voin kiittää tätiäni, joka muisti minua synttäreideni tiimoilta huomattavan suurella summalla lahjakortin muodossa. Jopa niin suurella, että heräsin epäilemään, eikö hän oikein hahmota euron ja markan eroa, mutta toisaalta, koska kyseessä on ehdottomasti teräväpäisin tätini (eläköitynyt talouspäällikkö ja silleen), kai hän tiesi, mitä teki. Lahjakortin summa oli sama kuin puolet kk-tuloistani, mikä toki monelle muulle on vähän, mutta minulle paljon ja sen ansiosta teimme viime lauantaina mukavan maakuntamatkan perheen kera. Kävimme Huovilanpuistossa, jossa seuraamme lyöttäytyi opas ja kertoili mielenkiintoisia juttuja kartanonherran Collinista. Huovilasta ajelimme katsomaan Radanrakentajien kalmistoa, jossa olen jo pitkään halunnut käydä, mutta aina on ollut kiire vain ohi, nyt ehdimme vartavasten poiketa sinne. Siellä ei ollut mitään. Ei mitään muuta kuin aidalla rajattu mäntymetsikkö ja yli sadan rautatietyömaalle tuupertuneen miehen, naisen ja lapsen maalliset jäännökset siellä sammaleen ja mäntyjen alla. Ei hautakiviä, ei edes tarkkaa tietoa, keitä siellä lepää. Se oli aika vaikuttavaa.

Viimeiseksi ajelimme Lahteen ja kävimme pitkästä aikaa Lokissa syömässä. Grillibuffet maksoi kaksikymppiä per nenu, mikä oli mielestämme aika kova hinta buffetista, johon ei ollut tarjolla muuta ruokajuomaa kuin vesi, eikä valikoima muutoinkaan ollut parinkympin väärti. Ruoka oli kyllä hyvää, ja puitteet viihtyisät helteisenä iltapäivänä, joten lopputuloksena ei ollut yhtään sellainen olo, että siitä ei olisi kannattanut maksaa kahtakymppiä. Lisäksi olin päättänyt olla murehtimatta rahanmenoa, koska katsoin voivani niin tehdä, kerrankin. Vieläkin nousee vesi kielelle, kun muistelen sitä naudan sisäfilettä... mediumina ja just täydellisesti maustettua. Ooh.

Minä olen semmoinen lihansyöjä. Kova lihanhimo. Jos voisin, söisin pelkkää lihaa ja salaattia, en niin ihmeesti välitä perunoista / riisistä / makaroonista. Jätin nytkin perunat kokonaan ottamatta ja nassutin kitusiini pelkkää lihaa ja grillattuja kasviksia, alkupalat syötyäni, tietenkin.


Synttäreideni jälkifiilikset kestivät monta päivää ja tunsin silkkaa iloa siitä, että lopultakin kaikki kutsutut tulivat, vaikka osa ei ilmoittanutkaan mitään. Serkkujeni lapsia jäin kaipaamaan, koska osaa heistä en ole koskaan tavannut, mutta heistä kukaan ei päässyt tulemaan (olivat USAssa sukulaisissa, urheiluleirillä yms.). Sovimme kuitenkin, että serkkuni tulevat jonakin sopivana päivänä uudelleen nimenomaan lasten kanssa ja Tonikin saa niin tutustua pikkuserkkuihinsa. Oli kuitenkin aivan mahtava tavata serkkuja pitkästä aikaa, ja heillä itselläänkin tuntui olevan suorastaan nostalginen fiilis, saadessaan käyskennellä mummolan pihalla noin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Toinen serkuistani oli täällä viimeksi 1997 mummun hautajaisissa (silloinkin oli talvi) ja toinen muistaakseni tasan 20 vuotta sitten, kun mummu oli vielä elossa. Hänhän asui tuolloin USAssa, eikä päässyt mummun hautajaisiin. En muista hänen olleen ukinkaan hautajaisissa, ei sen puoleen. Muistelimme paljon lapsuuttamme ja kesiä, kun serkkuni olivat meillä pitkiäkin aikoja, kiersimme tuttuja paikkoja, katselimme vanhoja valokuvia ja poseerasimme kaikki neljä päivänkakkaroiden keskellä.

Olin erityisen onnellinen siitä, että serkkujeni isä jaksoi tulla, sillä ollessani tietoinen siitä, että hän oli "huonossa kunnossa", toivoin kovasti tapaavani hänet edes kerran vielä. Huonossa kunnossa... my ass. Hän oli paljon paremmassa kunnossa kuin häntä 10 vuotta nuorempi isäni! Vieraiden lähdettyä ihmettelimmekin asiaa, semminkin kun toinen tätini sisarelleni aina muistaa voivotella, miten huonossa kunnossa sisarensa mies on. Haloo? Hän on todella reipas 86-vuotias sekä fyysisesti että psyykkisesti, vaikka hänellä onkin alzheimer. Sairautta ei edes huomaa, sillä yllättäen hänellä lääkitys tehoaa siihen. Muutaman kerran hän sanoi samat asiat, kuulemma, minä en edes huomannut sellaista. Toki olin iloinen myös tavatessani monen vuoden tauon jälkeen hänen vaimonsa eli tädeistäni vanhimman. Hän täyttää tässä kuussa 78 vuotta ja on ainakin kymmenen vuotta nuoremman oloinen. Lapsena ja nuorena en oikein pitänyt hänestä, ja ehkä tunne oli molemminpuolinen, mutta nyt, aikuisena, pidän hänestä kovasti. Lähtiessään synttäreiltäni hän halasi minua lujemmin kuin on koskaan halannut. Aidosti.

Juhlieni tunnelma oli niin hyvä ja lämmin, että niiden päätteeksi Meltsu marssi isäni puheille ja kysyi, voisivatko he sopia ja unohtaa neljän vuoden riidan. Isä oli alkanut itkeä, ja aina yhtä herkkä Meltsu myös. Nyt ei kenenkään tarvitse enää vältellä ketään, ei stressata, ei mitään. Ja jotta asiat olisivat mahdollisimman hyvin, appi ja anoppi olivat eilen käyneet tervehtimässä isää myös ja vaikka mitään ei oltukaan anteeksipyydetty tai -annettu, isä oli ollut nyt "aivan erilainen" kuin parina viime vuonna. Ystävällinen, sanoi anoppi.


Appi ja anoppi ilmestyivät meille toissailtana ajettuaan mutkitellen läpi Itä-Euroopan, viipyivät yön yli ja jatkoivat eilen matkaansa. Käyvät sukulaisissa Karjalassa ja Savossa, minkä jälkeen anoppi jatkaa matkaa (lentäen?) Lappiin kotiseuduilleen ja appi palaa meille ja viipyy meillä sitten minulle toistaiseksi tuntemattoman ajan. Ehkä hän sanoi sen, mutta en muista. Hän puolestaan muisti minua synttäreideni tiimoilta rahalahjalla ja pullolla cointreauta. Ooh ja nam. Anoppi oli ostanut itselleen reebokin kengät (yllä!) tyttärensä yllyttämänä ja todettuaan, ettei lainkaan pitänyt niistä, kysyi, kelpaisiko minulle. No, todellakin kelpasi! On niin villi väri ja Tonin mielestä justiinsa minun näköiseni. *virn*. JOS ensi talvena lähden Puertoon, näillä kengillä kävellään aika monta kilometriä siellä. Täytyy tosin sisäänajaa ne jo kotimaassa sitä ennen.

Puertoon, niin. Ensi talvi on hyvin avoin siltä osin ja voi olla, että emme enää mene sinne perheenä, monestakin syystä. Suurin syy ovat eläimet, viime talven hoidatus maksoi 700 euroa, mikä on enemmän kuin koko matkan hinta ja mihin meillä ei kertakaikkiaan ole enää varaa, eikä edes halua maksaa moista summaa. Toinen syy on talo, sen lämmitys on aika haastavaa jos lämmittäjällä on syöpä ja sytostaattihoidot, ja vaikka ei olisikaan. Kolmas syy Tonin opiskelut, hän ei voi olla pois koulusta viikkoa eikä välttämättä enää tokana lukiovuonna saakaan niin pitkää lomaa, eikä edes halua olla pois yhtään enempää kuin on pakko. Neljäs syy on Meltsun käytös viime talvena ja se, että Tonin lähdettyä Suomeen olin käytännössä yksin seuraavan viikon, koska Meltsua ei kiinnostanut mikään, mikä minua olisi kiinnostanut ts. en saanut hänestä lenkkikaveria, enkä kyllä mitään muutakaan kaveria. Silloin sanoin, etten enää lähde hänen kanssaan, enkä ole vielä ainakaan muuttanut mieltäni. Appi jo sanoi, että hänelle sopii oikein hyvin majoittaa meitä kahdessa erässä ts. että Meltsu olisi eri aikaan kuin minä ja Toni. Mutta kuten sanottu, vielä on kaikki auki.

Jokin minussa on muuttunut. En tiedä milloin ja miksi. Ehkä ikä tuli vastaan, elämän rajallisuuden tajuaminen. Nyt huomaan, että veri on sittenkin vettä sakeampaa ja että jokainen kohtaaminen voi olla viimeinen. Jotkin asiat ovat vaalimisen arvoisia siinä missä jotkin asiat tai ihmissuhteeet eivät todellakaan.

Loppuun vähän vanhusten musaa. Rammsteinia kuulemma kuuntelevat vain vanhukset *virn* (sanovat serkkuni lapset). Tililläni on vielä vähän rahaa, ostaisinko Lindemannin soololevyn?