tiistai 28. huhtikuuta 2015

Kevät sanoi "stop"


Ei kai sitä ihminen ole koskaan oikein tyytyväinen säihin ja ilmaan. Tai siis, minä olen tyytyväinen aina, kun on hellettä ja aurinkoa (joskin sadekuuron saisi heittää silloin tällöin! mieluiten tietenkin öisin), mutta juuri nyt en ole lainkaan tyytyväinen siihen, että hyvin etenemään alkanut kevät päätti jäädä paikoilleen junnaamaan. Tätä yhtä ja samaa keliä on tuntunut riittäneen jo kuukauden - kylmää ja sateista. Kuukausi sitten +10C ei ollut kylmää, mutta nyt, kun ohan kohta on toukokuu, sitä todellakin kaipaa hiukan lämpöä. Usein vappuna on ollut ihan t-paitakelit, jopa hellettä. Nyt ei pelkoa, kun säätiedotuskin näyttää tätä samaa, kymmenen asteen lämpötilaa ja sadepilven kuvaa, ties kuinka pitkälle eteenpäin. Tyhmää! Haluaisin päästä jo paitsi laittamaan kesähuoneet kuntoon niin myös pelargonieni saavan sen verran valoa ja aurinkoa, että kasvu pääsisi kunnolla käyntiin. Harkitsen jo niiden siirtämistä takaisin tupaan, jossa jouduin laittamaan tomaatit uudelleen kasvivalon alle, koska päivänvalo ei vain riitä.

Enkä minä niitä pelargonejakaan mihinkään voi siirtää, koska eivät ne mahdu enää tupaan. Ehkä vintin aulassa olisi lämpimämpi, tuplaikkunoiden takana, peltikaton alla. Täytyisi vain fiksata sinne jonkinlainen ikkunalauta.


Fiksaamisesta puheenollen, siivousprojektini jatkuu edelleen, mummoilun merkeissä. Nurkka nurkalta, huone huoneelta annan huushollille uutta ilmettä ja yritän yhä hankkiutua eroon turhasta tavarasta. Eilen toteutin viimeisimmän ideani ja toin Meltsun avustuksella salin liukuovellisen senkin peräkammariin ja vein saliin sen tilalla olleen uudemman pläjäyksen, joka modernien huonekalujen tapaan oli vähän lenkollaan joka suuntaan, ja lisäksi se oli väriltään todella tumma. Se oli pienempi kuin tämä, mutta tämän ihanuuden väri saa huoneen näyttämään paljon avarammalta kuin ennen. Pidän myös siitä, että tässä senkissä on jalat ja sen alla on tilaa. Senkissä ovat muuten arkipuseroni ja villapaitani sekä uimapukuni. Vanhassa talossa kun kaappitilaa ON niin niukasti. Senkin päällä on tällä hetkellä minikasvihuone, jossa itämässä on pillisipulia, Teneriffan tuliaisia ja passifloraa, se ei suinkaan tule olemaan siinä vakituisesti. Lämpöpatterin takia siinä vain on hyvä itämispaikka.


Heräsin tänä aamuna puoli seitsemän aikaan. Maailma oli märkä, koirat levottomia ja paiskattuani ne pihalle, painuin takaisin sänkyyn vielä puoleksitoista tunniksi. Näin unta, että olin Puertossa, tähän aikaan vuodesta. Muistan hieman ihmetelleeni, miten sinne pääsin, koska suorat lennot ovat tältä keväältä ohi (käsittääkseni) ja mielestäni olin suoralla lennolla sinne tullut. Itse unen tapahtumat ovat sinänsä toissijaisia, mieleeni jäi unesta se, miten erilainen ilma ja sää Puertossa oli näin kesän korvalla kuin on talvella. Lämpö oli aivan toisenlaista, kuumaa, samanlaista kuin hellepäivinä Suomessa. Ukkostikin.

Meltsu jo suunnittelee kovasti ensi talven matkaa ja kiroaa sitä, että jotain täytyy muuttua: hän ei haluaisi viettää enää yhtään talvea Suomessa. No, ei kai tässä kukaan sitä halua, mutta toistaiseksi mennään vielä näillä. Meltsu ei edelleenkään ole saanut myöntävää eläkepäätöstä, mikä tarkoittaa sitä, että hänen pitää nököttää vielä Suomessa ja minä taas... niin. Täällä ollaan.
Mitä ensi talveen muuten tulee, olen sanonut Meltsulle, että en enää lähde Puertoon hänen kanssaan ja ainakin vielä olen sillä mielellä. Olen niin lopen kyllästynyt siihen, miten eri asioita haluamme matkalta ja miten hän onnistuu "pilaamaan" minun matkani sillä tosiasialla, että hän menee menojaan, eikä välitä minusta / meistä. Minulle Puerton-viikot ovat tärkeitä ja lataan niihin paljon odotuksia, joten pettymys on sitäkin suurempi, kun odotukset eivät täyty. Ehkä oma vika, kun en lähde matkaan ilman odotuksia, mutta puolustaudun sillä, että pieniä ne ovat minun odotukseni ja suunnitelmani. Suurin odotukseni kun kuitenkin on patikointi, kävely. Enhän minä varsinaisesti edes patikoi, vaan kävelen. En hölkkää, en juokse, vaan kävelen kävelemistäni, koska sillä tavoin voi käyttää kaikkia aistejaan. Viimeksi minun odotukseni olivat juurikin kävelemisessä. Näin Meltsun ja itseni kävelemässä yhteisen viikkomme aikana pitkiäkin lenkkejä, ehkä siemailemassa viiniä altaalla ja jopa käymässä tanssimassa, mutta mikään ei toteutunut. Meltsu oli jumittunut omaan maailmaansa niin tiukasti, etten saanut häntä sieltä ulos ainakaan puhumalla. Hänelle aamiainen merkitsi kävelyä rantaan yksinään ja istumista kaljalla - minähän en siihen kuvioon mahtunut, koska olisin kuitenkin huomauttanut siitä oluesta.

Kovasti Meltsu yrittää vakuuttaa, että NYT hän on ymmärtänyt, miten tärkeitä minulle tärkeät jutut ovat,  ja että hän haluaa näyttää, että todella ymmärtää. Ensi talvena hän lähtee kanssani San Pedroon ja ties mihin, mutta minä en ole ainakaan vielä vakuuttunut. Enkä sitä paitsi voi tietää ensi talvesta vielä muutenkaan yhtään mitään. Toni ei voi lähteä mukaan paitsi loma-aikoina ja mitä lähtemiseen muuten tulee, aika paljon riippuu ihan siitä, missä kunnossa äiti on. Koiria ja kissoja ei enää laiteta hoitoon, koska siihen ei kertakaikkiaan ole varaa. Koirahoitola maksaa enemmän kuin lennot kolmelta molempiin suuntiin yhteensä. Unessa muuten koirahoitola oli ilmainen. Ei tapahdu valve-elämässä sitä, ei.

Ennen ja jälkeen

Eilen automme kävi katsastuksessa ja meni kuin menikin läpi, joskin muutamalla korjauskehotuksella. Lampuissa oli huomautettavaa (lampun moottorissa oli vikaa?) ja pakoputken kiinnitykset olivat kai vähän löysällä. Muuten auto oli ajokuntoinen, eikä katsastusremonttikaan maksanut ihan niin paljon kuin etukäteen pelättiin. Autoon kuitenkin piti laittaa ties mitä uutta niveltä ja pohjakin oli puhki. Lisäksi tuttu korjaaja hyväksyy osamaksun tietäessään, että kyllä meiltä se raha tulee, vaikka tulisikin tipottain.

Lamppujen umpioissa ei sen sijaan ollut mitään huomauttamista, kuten on ollut jo muutamana vuonna. Muoviset etu-umpiot ovat ajansaatossa himmenneet niin että katsastusmies on alkanut yhä pontevammin vaatia niiden puhdistamista ja siinä asiassa päästiin viimein sanoista tekoihin viime viikolla. Jo useamman vuoden ajan Meltsun on kysellyt uusien etu-umpioden perään niin uusina kuin käytettyinäkin, mutta mitään ei ole tapahtunut syystä että uudet maksavat 250-300 euroa kipale ja käytettyjä on vaikea löytää, koska suurin osa purkamoille päätyvistä on mällätty keulasta > ei ehjiä umpioita. Appiukko jo reilu vuosi sitten heitti ilmoille tiedon, että heillä automaalaamoissa puhdistetaan näitä himmenneitä muovisia umpioita, kai Suomessakin. Hän kysyi Meltsulta asiasta viime kesänä, mutta meidän kaikkien alojen asiantuntija tyrmäsi ajatuksen: ei tehdä Suomessa sellaista, hän on kyllä kysellyt, mutta Suomessa tätä ei tehdä.

Aloin vasta tässä talvella ihmetellä mielessäni, että miksi muka Suomessa ei tehtäisi, jos kerta Teneriffallakin tehdään? Ei kai tässä nyt missään kehitysmaassa eletä. Kuukletin ja ei tosiaankaan vaatinut suurta vaivaa löytää tieto, että todellakin tehdään ja että hintaa ei sille tule edes sataa euroa, mikä on aika mukava säästö uusiin umpioihin verrattuna. Vielä arvokkaampi oli tieto, että sen voi tehdä itsekin ja että siihen tarkoitettu sarja puhdistusaineita maksaa ehkä noin parikymppiä. Siinä vaiheessa pääsin kysymään, että ai ei tehdä Suomessa vai?! Kysyin myös, että tiedustelitko OIKEASTI asiaa yhtään keneltäkään. No, Oskulta tiedustelin ja Osku sanoi, ettei ollut kuullut sellaisesta.
No hitto, ei se Oskun tietämättömyys tarkoita, etteikö sitä Suomessa tehtäisi lainkaan!
Siitä sitten kiillotuspakettia ostamaan ja kuin kirsikkana kakussa netistä löytyi video-ohjekin homman tekoon, jota juoksin sisälle katsomaan aina yhden vaiheen tehtyäni, jotta homma tuli varmasti oikein tehtyä. Niin, siis MINÄ. Oli selvää, että se olin minä, joka ne umpiot kiillotti ja kyllä tulikin hyvää jälkeä! Lamput ovat nyt kuin uudet ja nyt Oskukin tietää, että kyllä vain tällaista tehdään Suomessakin.
Olen syystäkin ylpeä itsestäni, sillä säästin pienellä kuukletuksella ja tunnin hinkkaamisella satoja ja taas satoja euroja. Erityisen ylpeä olen siitä siksi, että naapurit olivat tehneet saman homman oman autonsa umpioille ja saaneet lopputulokseksi entistä himmeämmät lamput. Sen siitä saa, kun kännissä tuhertaa ja sotkee pullot keskenään, eikä muista UV-suojausta. Vahingoniloinen? Kyllä vain olenkin.

Lardros The Elf by Mavrosh Stratiotis

Pitkän vähemmän luovan jakson jälkeen olen päässyt takaisin Laalaa-maahan ja kirjoittaminen on sujunut niin, että olen viimeinkin saanut editoitua kaiken kirjoittamani ja katson tarinani ensimmäisen osan olevan ainakin itse juonen osalta viimeinkin valmis. Pientä hienosäätöä tarvitaan yhä, mutta kyse on kieliopista, lauserakenteista ja todellakin korkeintaan hienosäädöstä itse tarinaan, mikäli sitä tarvitaan lainkaan. Pituutta tälle ensimmäiselle osalle tuli yli tuhat sivua siitä huolimatta, että tiivistin sitä editointivaiheessa melkoisesti, siinä määrin, että kun editoimaton versio oli 54 luvun mittainen, editoidusta hävisi peräti neljä lukua. Nyt pääsen viimeinkin jatkamaan itse tarinaa, josta on ehkä puolet kertomatta. Tästä tulee ihana kesä kukkien ja kirjoittamisen parissa! En nimittäin oleta minulle tarjottavan työtä, kun ei sitä tarjottu jouluksikaan, eikä edes työvoimatoimisto ole minua muistanut. Olen kuvitellut, ettei työvoimatoimisto enää lainkaan "etsi" ihmisille työpaikkoja, mutta kyse onkin siitä, että minulle ei etsitä. Minua melkoisesti nuorempi ystäväni saa kyllä työhonosoituksia omalta työkkäriltään. Minä olen kai menetetty tapaus. (Hyvä. *virn*)

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Av(i)oeron huumaa


En tiedä, ovatko ihmiset tasaisesti pönttöpäisiä, vai onko minun tuttavapiiriini vain eksynyt sellaisia. Olin jo vähällä kirjoittaa pönttöpäisistä naisista, mutta hetken asiaa mietittyäni totesin, että kyllä minun tuntemaani joukkoon kuuluu myös yksi mies, joka tasaisin väliajoin eroaa vaimostaan, laittaa lusikat nurkkaan, koska nyt kyllä kertakaikkiaan riittää.

Voi pyhä jysäys sentään.

Olen jo ainakin kerran aiemmin avautunut tuttavastani, jonka eroan-enpäs eroakaan jahkailu on saanut minussa aikaan sen reaktion, etten edes jaksa kommentoida hänen kulloistakin eroamistaan. Ihme kyllä, hän ei olekaan vähään aikaan vannonut, että NYT hän sen eron ottaa, sillä olisi sinänsä mielenkiintoista tietää perustelut sille, miksi hän ei sittenkään ottanut. Tosin, en muista, että hän olisi koskaan perustellut eroamattomuuttaan ainakaan minulle, sitä ei vain tapahdu. Hänellä ero kuitenkin jää puheasteelle, enkä osaa ihmetellä häntä ehkä niin paljon kuin ihmettelen niitä tuttujani, jotka juoksevat turvakotiin vannoen, että nyt se on loppu, nyt alkaa itsenäinen elämä ja ikuinen onni.

Ja palaavat takaisin sen paskan miehen luo kuka milläkin kummallisella perusteella.
Kun mies tietää kuitenkin, mikä mulle on parhaaksi.
Voi että, mulla alkoi kuukautiset, mun paha olo olikin pelkkkä PMS.

Edellisessä tapauksessa laitoin ystävyytemme poikki siinä vaiheessa, kun minulle kerrottiin miehen kuitenkin suuressa hyväsydämisyydessä sallivan ystäväni pitävän minuun yhteyttä, jälkimmäisessä olen siinä pisteessä, etten tahdo kuulla enää ensimmäistäkään valitusta siitä, kuinka yksin ystäväni on lapsen kanssa ja kuinka mies käy häneen käsiksi riidan aikana. Oikeasti en tahdo.

Enkä minä ollenkaan väitä, että oma avioliitto olisi pelkkää onnea ja ruusunpunaa. Takana on tällä hetkellä varsin vakavakin kriisi, josta en monellekaan avautunut, enkä taatusti uhonnut kenellekään ottavani eroa ja vannonut, että nyt se on kertakaikkiaan loppu, tällä kertaa minä olen tosissani. Asiaan toki vaikuttaa se, ettei minulla ole sellaisia ystäviä, joille asioista avautua kahvikupposen ääressä, koska olen joko äärimmäisen hankala henkilö tai sitten äärimmäisen hyväuskoinen ja tulen ystävyyssuhteissani hyväksikäytetyksi kerta toisensa jälkeen. En ole oikein päässyt selvyyteen, koska en omasta mielestäni ole mitenkään erityisen hankala ystävänä. No, mutta kuitenkin. Mielestäni on muitakin tapoja selvittää riitoja kuin se avioeroaminen joka riidan aikana tai sitten miehen nolaaminen kaikkien silmissä sillä, että juostaan turvakotiin. Ei se turvakoti ole tarkoitettu siihen, että siellä podetaan PMS:ää ja viedään "turvan" mahdollisuus sellaiselta, joka ehkä oikeasti sitä tarvitsisi ponnahduslautana päästä eroon kuluttavasta suhteesta. Palataan kotiin hieman noloina ja kaikki on kuten ennenkin - aina seuraavaan kertaan asti.

Jep, ei minulta heru ymmärrystä ihmisille, jotka elävät epätyydyttävässä suhteessa. Ei tässä yhteiskunnassa, jossa niin naisella kuin miehellä on vapaus tehdä ja toimia ja on valtavasti mahdollisuuksi ja vaihtoehtoja tehdä elämästään tyydyttävä. Se on vähän kuin alkoholismi, en minä sitäkään ymmärrä. Kun kukaan ei kaada sitä viinaa kurkkuun. Yhtä vähän kukaan sanoo "nyt jäät siihen paskaan suhteeseesi". Tai no joo, eläkää minun puolestani suhteessa, jossa ei ole tilaa olla oma itsensä, jossa mies ei osallistu lapsenhoitoon, jossa mies pettää jne. koska eihän se ole minulta mitään pois, mutta avautukaa paskasta elämästänne jollekin muulle. Minä en enää jaksa kuunnella yhtäkään vannomista siitä, kuinka se NYT tällä kertaa on kokonaan loppu, slut, finito.

Aviohuolia muuten minä jaksaisin kyllä kuunnella, syystä ettei tosiaankaan taida olla liittoa, jossa ei niitä olisi. Tietenkin on. Olemme ihmisiä, teemme tyhmyyksiä ja lisäksi, vuosien saatossa muutumme. Ongelmat ja kriisit eivät tee ihmistä yhtään huonommaksi, eikä ratkaisu niihin aina tai välttämättä ole ero, ei edes niihin pahimpiin. Ja enkä minä sana sitäkään, ettenkö itse olisi harkinnut eroa. Olen, useinkin. Itsekseni kiukutellut ja päättänyt, että NYT sen otan, mutta en minä herrajjumala sentään juokse pitkin kyliä sitä kuuluttamassa. Mietin ja harkitsen, ja keskustelen avioliittoni toisen osapuolen kanssa kysyäkseni hänen ehdotuksiaan kriisin ratkaisemiseksi. Aina se yhteinen sävel sieltä on löytynyt ja nykyään sen melkein tietääkin, että kyllä se sieltä löytyy, kunhan annetaan ajan kulua, eikä hötkyillä asioiden kanssa. Ei karata turvakotiin ja hipsitä sitten häntä koipien välissä takaisin, koska mulla oli vain PMS. 


Onneksi ei ole vaaraa, että PMS vaivaisi, vai pitäisikö sanoa "harmi"? Pitää vain ottaa vastuu tekemisistään. *virn*. Kuten siitä, että tänä keväänä on kyllä mopo karannut käsistä tältä multasormelta! Viikolla tuli lähetykseni vol 2 Korpikankaalta ja toi muassaan herneet, pavut ja juurekset, ja ihanasti bonuspussina kaalin siemeniä. Harkitsin kaalin kasvattamista, mutta tulin siihen tulokseen, että en laita rahaa kaalinsiemeniin, vaan ostan kaalini kaupasta, mutta nyt kun extrana sain siemenpussin, niin ei kun kasvamaan. Luultavasti kohtapuoliin olisi korkea aika alkaa kaivaa kasvimaata isommaksi... Saa sitten kaikki valmiiseen maahan, kun sen aika on. Ei kellään ole kaivuria lainaksi?

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Huopaa ja souvaa


Kevät ei oikein tiedä, jäädäkö tänne jo vai ei. On ollut kauniita, lämpimiä päiviä, mutta myöskin toissapäivän kaltaisia, jolloin tuli räntä/luntaa oikein kunnolla. Eilen aamulla oli maa valkoisena, tosin lumi suli pois hyvin nopeasti. Ei sinänsä haitaa, kyllä se kevät sieltä tulee. En ole ostanut kaikkia haluamiani siemeniäkään vielä, joten ei sillä niin kiire ole. Tai siis, kyllähän kevät on jo täällä, tässä ja nyt, räntäsateista huolimatta. Kurjet, joutsenet, peipposet konsertoivat, krookuksen ja sinivuokot kukkivat.

Siivousprojektini on jatkunut hitaasti, mutta varmasti. Projektia on oikeastaan jatkunut jo monta vuotta, ja havahdun jatkamaan sitä erityisesti näin keväisin. Yritän aina saada tehdyksi jonkun (pienen) asian kerrallaan, tai yhden kohteen, ettei lopputulos ole se, että asia jää kesken ja tavarat levälleen. Tosin, yleensä toisesta päästä tavaraa kertyy lisää, niin että siivous taitaa olla loputon projekti. Ei se mitään.

Viime viikolla kävi nokisutari, mikä ei itseasiassa aiheuttanut suurempia siivoustoimenpiteitä, mutta se tosiseikka, että Meltsun piti samana päivänä löytää yhden mopon rekisteröintipaperit, aiheutti mittavan etsintäurakan kaikissa mahdollisissa mapeissa ja laatikoissa ja kaapeissa, joissa papereiden saattoi olettaa olevan. Paperit löytyivät, mutta niitä etsiessäni totesin, että meillä on säästetty vuosikausia aivan järjettömiä lippuja ja lappuja. Niinpä siivosin pois vanhat äitiyspäivärahan maksukuitit, kaikki kymmenet moottoriajoneuvojen luovutustodistukset, vanhat vakuutuskirjat jne. Kauniiksi lopuksi mapitin maksettavat laskut pieneen kansioon aikajärjestyksessä, mistä - ja Meltsun päivärahan maksupäivästä - eilen innostuneena maksoin pois KAIKKI erääntyneet laskut. Tätä ei ole tapahtunut.... äh, varmaan vuosiin. Ei yhtään erääntynyttä, maksamatonta laskua, vaan seuraavat laskut erääntyvät 4.5. Toki laskujen maksaminen tarkoittaa sitä, että meillä on 115 euroa, jolla on selvittävä seuraavat kaksi viikkoa, mutta silti. Uskomaton fiilis - ei yhtään erääntynyttä laskua.


Jo ennen pääsiäistä, kun siivosimme Meltsun kanssa CD-levyt pois vitriinistä, siirsimme stereot tuvan senkin päältä keskikammariin. Olen aina arsynnyt niitä senkin päällä, sillä niiden ansiosta mummuvaarin mummun ihana senkki ei mielestäni päässyt oikeuksiinsa, plus että varsinkin viime vuosina stereoilla ei ole ollut juurikaan mitään käyttöä. Ne ovat olleet koko ajan tavallaan aivan väärässä huoneessa plus että meillä kuunnellaan stereoita yleensä autossa ja Meltsu kuuntelee musiikkinsa enemmän Youtubesta kuin perinteisiltä CD-levyiltä. Eiliseen asti stereot vain nököttivät keskikammarissa vahvistimen päällä, mutta eilen Meltsu sai ostettua jotain piuhaa, jota tarvittiin siihen, että hän sai stereot yhdistettyä telkkariin ja kun hän asetteli kaiuttimet vaatekaapin päälle / toisen jätti vahvistimen päälle, ja stereodeckin vanhan komuutin päälle, niin voila, meillähän on melkein kuin kotiteatteri.

Ja taas kaikki voittavat. Toni on innoissaan siitä, kuinka aidot äänet ovat, kun hän pelaa NHL:ää, Meltsu on innoissaan kuinka hyvin äänet kuuluvat hänen katsoessaan konsertteja ja minä iloitsen toki uudesta äänimaailmasta, mutta ennen kaikkea siitä, että stereot ovat poissa tuvasta. Tietty stereoilla voi kuunnella CD-levyjä niin kuin ennenkin, ja mikäs on kuunnellessa, kun suurin osa levyistä löytyy nyt samasta huoneesta sievästi hyllyyn järjestettynä.

Asettelin innoissani jo eilen haluamiani tavaroita senkin päälle. Haluan siihen vielä pöytäliinan (ehkä virkkaan sen, koska haluaisin pitkän ja kapean liinan, eikä minulla taida olla sellaista), mutta muuten olen enemmän kuin tyytyväinen. Kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, en todellakaan ole mikään sisustusnatsi. EN halua sisustaa minkään "tyylin" mukaan, vaan haluan esille niitä tavaroita, jotka ovat minulle / meille tärkeitä. Siksi senkin päällä on pari kuvaa Meltsusta mopon kanssa (ostin eilen -50% kehyksiä ja laitoin kuvat samanlaisiin kehyksiin), tiffanylamppu, jonka sain siitä hyvästä, että toimin useina vuosina huutokaupan sihteerikkönä, mummun vanhat (puiset rihkama-)kynttilänjalat ja kunniapaikalla Prahasta tuomamme turistikrääsäkello, joka meille kuitenkin on rakas muisto. Tuo peilikaappi tms. on irrallinen, eikä edes kuulu tähän senkkiin, mutta sopii mielestäni siihen hyvin. Siinä on vasemmalla M:n tekemä morsiuskimppu vanhassa saviruukussa ja kirpputorilta joskus ostamani lasikana, joka on mallia "tällaisen olen aina halunnut". Oikealla on vanhassa pullossa hortensiankukintoja. Seinällä kehyksen sisällä mummun peili, oikealla puolella kuva ukista ja vasemmalla puolella on Meltsun Prahasta ostama karvahattu ja Kappadokiasta ostama "kamelinajajan hattu".


Eilen huonekasvini saivat taas kyytiä. Meltsu oli erityisen iloinen siitä, että vanha kevätkaktus lähti keskikammarista, jonne ei nyt sitten jäänytkään yhtään huonekasvia, mutta tarviiko siellä sitten yhtään ollakaan, ei kai. Olkoon se kasvivapaavyöhyke. Kunhan ilmat lämpenevät, kaktus saa mennä muiden kasvien keralla pihalle, jossa olen tehnyt niille jo tilaa omenapuun oksilla. En jaksa muistaa, oliko minulla viime kesänä yhtään huonekasvia ulkona, mutta sen muistan, että kun niitä toissakesänä killui omenapuista, niin ne villiintyivät sisälle takaisin päästyään kukkimaan aivan hulluna. Passiflorakin kukki ensimmäisen ja viimeisen kerran. Se oli viime kesän uusilla portailla, eikä ole päättyneenä talvena kukkinut. Muuten se voi kyllä oikein hyvin, leikkasin sen surutta alas jo talvella ja nyt se on upeampi kuin koskaan.

Kesässä on se ikävä puoli, että sisällä on niin aution näköistä, kun kasvit lähtevät ulos tai saliin tai uusille portaille. Tupa näyttää aivan omituiselta ilman kasveja, varsinkin kun nyt niitä on jokaisella ikkunalla, kun jokainen taimi kurkottelee kohti valoa. Tosin pelargoneja minulla tulee olemaan tänä kesänä niin valtavasti, että ne eivät tule ikipäivinä mahtumaan uusille portaille ja ajattelinkin jättää osan niistä tuvan ikkunoille. Luultavasti niitä riittää saliinkin, ja ulos olen istuttamassa osan.

Hirmuisesti puutarhailusuunnitelmia! Viime viikonloppuna saimme porukalla pihan siivottua ja aloimme tehdä suunnitelmia sen suhteen. Aloin taipua Meltsun kannalle siinä, että ehkä ainakin osa hannankasveista (fatsia japonica, japanintatar oikeasti) saa lähteä ja niiden tilalle kylvetään nurmikkoa ja ehkä jotain pensaita, jotka eivät leviä kuin rutto ympäri pihaa. Alppiruusuja? Ruusuja?

Alppiruusuista puheenollen, Meltsun jaksaa yhä muistella päiväämme Mustilassa. Kiva se olikin ja aiomme uusia sen, kun alppiruusut kukkivat siellä.

torstai 9. huhtikuuta 2015

Sisustan ja mummoilen


Eilisessä lehdessä oli juttu mummoilusta, joka on nyt nyt kova juttu sisustuksessa. En itse asiassa lukenut juttua kokonaan (ajattelin nauttia sen aamupalaksi tänään), mutta sen verran sitä silmäilin, että totesin olleeni aikaani edellä jo kauan sitten. Minä olen mummoillut jo monta, monta vuotta ja mummoilen edelleen. Minulle vanhat tavarat, ne mummon vanhat, ovat aina olleet hyvin tärkeitä paitsi sisustuselementteinä niin myös aivan käyttötavarana. En halua laittaa tavaroita täysin millekään jalustalle, enkä siksi halua pitää esim. kirjoituspöytääni pelkkänä koristeena. Onhan noita sitten esineitä, joilla enää on koristearvo, vanha seinäpuhelin vaikka.

No, minä asun vanhassa talossa, jossa on vanhoja esineitä. En ole juurikaan kierrellyt kirpputoreja niitä ostamassa, vaikka toki minulla on joitakin ostettujakin ihanuuksia. Olisi ehkä enemmänkin, jos olisi rahaa.

Ylläolevassa kuvassa on mummun vanha vitriini, joka meillä on tuvassa. En tiedä sen tarinaa sen kummemmin, mutta uskon sen olevan mummun lapsuudenkodista, kuten oven toisella puolen (siis oikealla puolellla) oleva lipastokin. Olen tässä kevään aikana, jälleen kerran, jatkanut minimalistamis-projektiani, joka toivottavasti joskus johtaa siihen, että ns. kaikki turha on poissa kodistamme. Jokunen viikko sitten toteutin ajatukseni dvd-hyllyn siivoamisesta ja sain kuin sainkin kahden hyllyn levyt sopimaan melkein kaikki yhteen hyllyyn. Toiseen hyllyyn jäivät vain Meltsun musiikki-dvd:t, plus että niitä meni tv-tason kaappiin myös. Kävimme levyt läpi perheen kanssa ja jokainen levy mietittiin siltä näkökantilta, katsommeko me tätä sarjaa / elokuvaa enää toistamiseen. Osaa levyistä ei oltu katsottu edes yhteen kertaan. Osa meni suoraan roskiin, loput, n. 150 elokuvaa pistimme myyntiin. Niistä n. 50 lastenleffan satsi meni kaupaksi heti, muut jäänevät käsiin. Ehkä lahjoitan ne jonnekin, en raaskisi roskiinkaan heittää uutena ostettuja kerran katsottuja.

Seuraavaksi pääsin käsiksi cd-levyihin, joita meillä oli mummon vitriini täynnä. Ja siis kun sanon "täynnä", tarkoitan sitä todella. Ihana kaappi pullisteli cd-levyjä, eikä mielestäni päässyt lainkaan oikeuksiinsa. Kävin cd-levyt läpi Meltsun kanssa samalla metodilla kuin ldvd-levytkin: kuunteletko / - lenko tätä levyä koskaan, tai onko tällä minulle jokin muu arvo? Osa levyistä kuitenkin oli jonkinlaisia harvinaisuuksia. Aluksi Meltsun oli hyvin vaikea heittää mitään pois ja kasasin levyt kolmeen pinoon: roskiin menevät, jonnekin pois (vinttiin?) vietävät ja säästettävät. Roskiin menevä pino oli hyvin pieni, kun Meltsu ei olisi halunnut luopua yhtään mistään, mutta seulonnan edetessä jonnekin pois-pino sulautui roskiin-pinoon ja lopulta roskiin kannettiin kolme jätesäkillistä cd-levyjä...! Loput laitoin siististi hyllyyn ja ne "kotipolttoiset", joista ei haluttu luopua, saivat paikan yhä vitriinistä, mutta sen alimmalta hyllyltä, jota ei ovien ikkunoista näy.

Vitriinin näkyville paikoille halusin juurikin mummoiliu-juttuja. Hain alimmalle hyllylle vanhoja kirjoja, jotka eivät ole sillä tavoin vanhoja, että ne olisivat jotain näyttelyesineitä tms. vaan ihan siis kirjoja, joita luen toisinaan tai joilla on joku muu arvo minulle. Kuten nyt vaikka divareista haalimani Honore de Balzacin kirjat, "Dorian Grayn muotokuva" vuoden 1947 painos ja "Vänrikki Stoolin tarinat" vuodelta 1945, Unto Kupiaisen runokirjoja yms. Kaksi ylintä hyllyjä säästin koriste-esineille ja ennen kaikkea valokuville. Esineet eivät ole välttämättä "mummon", sillä hyllyllä pötköttää kyllä mummun 1930-luvun tanssikengät ja hattuneula, mutta myös Tonin tikari-replica ja Roomasta ostamani pieni rihkamapatsas. En ole mikään mummoilu-natsi! Valokuvissa on puolestaan vain kuolleita, mikä oli idea valokuvia valitessani. Edesmenneitä. Niinpä siellä on minun sukulaisiani, Meltsun sukulaisia ja aivan tuntemattomiakin, sillä ostin joskus divarista vanhoja valokuvia tyyliin euron kappale. Meltsu tykästyi vitriiniin kovasti nähdessään siellä useitakin kuvia hänen äidistään.

Kirjoja vitriiniin valitessani siivosin myös Tonin kirjahyllyn. Hänessä on samaa hamsterinvikaa kuin isässäänkin, mitään ei heittäisi pois oma-aloitteisesti, ja minä joudun toisinaan käymään hänen kanssa läpi tavaroita kysyen "tarvitsetko oikeasti tätä?". Ja siis, hamsteri olen itsekin, mutta en säästä aivan jokaista lippua ja lappua, kuten perheen miesväki. Tonin hyllylle kasatut pehmoeläimet pääsivät tuulettumaan ja sen jälkeen osa niistä meni muovipussissa vinttiin (tai menee siinä vaiheessa, kun ilmat lämpiävät ja teen kevätsiivouksen kesähuoneissa) ja Pariisin Disneylandista sekä Rooman Disney-kaupasta ostetut pehmot pääsivät takaisin hyllyn päälle.


Lämpimiä päiviä pitäisi ollakin luvassa. Eilen riehuin hulluna kasvieni kanssa, mm. koulin osan tomaateista, vaihdoin okrantaimet isompiin purkkeihin, samoin osan pelargoneista ja lopuksi vein talven yli selvinneet "tavis"-pelargonini uusille portaille valohoitoon. Yöksi nostin ne tupaan, mutta nyt aamusta vein ne jälleen harjoittelemaan kesää varten. Pelargoni-ryhmässä sanottiinkin, että jos lämpötila on nollan yläpuolella, homma on ihan bueno. Jos kasvit ovat viileässä öisin, se on vain hyvä, sillä tavalla niistä tulee tuuheampia ja kukkien värit kirkastuvat. Aha, okei. Ehkä ensi yöksi jätän ne uusille portaille, koska yöpakkasia ei ole luvassa ja sitä paitsi, eihän joku yhden asteen pakkanen pääse sisälle. Minulla on uusilla portailla peräti kaksi lämpömittaria kertomassa lämpötilaa.

Pelargonitkin kuuluvat mummoiluun.

Toivottavasti minusta ei kuitenkaan tule ihan oikeata mummoa vielä aikoihin. Eikä sillä nyt niin väliä ole, vaikka ei tulisi ollenkaan - en odota sitä tai toivo sitä, lapsenlapsia, vaan toivon, että lapseni tulee onnelliseksi valitsemallaan tiellä, sisältää se sitten perheen ja lapsia tai ei.


Eilen Meltsu yllättäen avautui minulle lapsuudestaan kertoen asioita, joita en tiennyt ennestään. Hämmästyin, että yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen oli asioita, joita en tiennyt. Ne eivät olleet mitään kivoja asioita, vaan kertomuksia vanhempien alkoholismista ja isän järjettömästä väkivallasta, joka kohdistui tasapuolisesti lapsiin ja vaimoon. Väkivallasta, jota en koskaan, ikipäivinä voisi kuvitella Meltsun pystyvän kohdistamaan omaan lapseensa. "Meillä oli kova kuri". Mutta minusta se, että hakataan lasta reissuvihkoon tulleen merkinnän takia vyön solkipäällä 15 iskua ei ole mitään kuria. Eikä liioin se, että sängyssä hihittämisen takia revitään hiuksista toiseen huoneeseen ja vedetään samalla lätäreitä kasvoihin aikamiehen voimalla.

Siihen nähden se tosiseikka, että minun lapsuudessani isäsuhteeni oli aika etäinen, kuten oli isoisäsuhteenikin (ukkiin, vaari oli eri juttu), on aika pieni harmi ja lapsuuteni oli ennen kaikkea onnellinen. Ja olihan se onnellinen, olen aina sanonut, että minulla oli hyvä lapsuus, siitäkin huolimatta, että eräs ex-ystäväni oli vakaasti päättänyt minun lapsuudessani sattuneen jotain pahaa, eikä ottanut uskoakseen, ettei mitään ollut sattunut. En koe lapsuuteni olleen edes mitenkään kovin erikoinen, vaikka mitä vanhemmaksi tulen, sen erikoisemmaksi koen itseni. Siis oikeasti, ei kukaan aikuinen ihminen käyttäydy tällä tavoin. Kaiketikaan. Kotosalla olen täysin hillitön sellaisella tavalla, joka varmasti tulee aiheuttamaan 30 vuoden päästä harmaita hiuksia hoitohenkilökunnalle. Bravuurini on matkia Tarja Halosen puhetyyliä ja höpistä levottomia perheelle. Kuvitelkaa Tarja Halonen hiihtelemässä harlekiini-kuvioisissa trikoissa tukka Myy-nutturalla ja huutelemassa vittua päähän! Usein myös laulan koirille tavalla, joka saa Meltsun voihkaisemaan "vaihda nyt jo levyä". Laulu on aina sama, joskin koiran (kissan) nimi vaihtuu sen mukaan, kenelle laulan. Muistan laulaneeni laulun ensimmäisen kerran Tassulle ja siitä se idea sitten lähti.

Isohan se Tassu on.
Isohan se Tassu on.
Isohan se Tassu on.
Hirmuineeeeeen - PERSUSTA!

Että ei minunkaan lapsuudessani tainnut sittenkään kaikki ihan ookoo olla, kun minusta tämmöinen tuli.

No, ei vaiskaan, kaikki oli ok, vietin vain lapsuuteni hiukan erikoisten ihmisten seurassa, sillä kaikkihan me olemme erikoisia omalla tavallamme. Äiti, isä, mummu, ukki, Hilma-mummu ja Pipa-mummu. Ja toki Mummuvaarin mummu ja vaari, kaikki tätini ja serkkuni, jotka hekin ovat varmasti osaltaan vaikuttaneet siihen, mikä minusta tuli. Siis ei tietenkään siihen, että minusta tuli tällainen luuseri, joka ei tahdo töihin, vaan vähän eriskummallinen, joskin ihan yhteiskuntakelpoinen.


Se, että Meltsusta tuli yhteiskuntakelpoinen, on sen sijaan pieni ihme. Se, että hänen veljensä on alkoholisti, narkkari, huumediileri ja on istunut vankilassa tapon yrityksestä, ei ole ihme. Tästäkin asiasta keskustelimme eilen, sillä kuten lapset ovat aina lojaaleita vanhemmilleen, Meltsukin puolusti isän väkivaltaisuutta juurikin edellämainitulla kurinpidolla ja kasvatuksella. Minun oli muistutettava, että hänen veljensä sai samanlaisen kasvatuksen ja katso nyt häntä. Meltsun mielestä hän voisi olla samassa jamassa ilman minua. Niin varmaan voisikin. Minä olen se hirmu, joka pitää hänet kaidalla tiellä ja heittää kapuloita rattaisiin silloin kun mopo meinaa karata käsistä, oli asia kyseessä sitten mikä tahansa.

Täytän tänä vuonna pyöreitä. Sen kunniaksi haluaisin "oikean" valokuvan itsestäni.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Eikö mitään sanottavaa kenellekään?


Ei oikeastaan. Ja kaikki on siitä huolimatta ihan hyvin, elämä on tasaista ja oikeastaan aika mukavaakin. Rahaa tietenkin saisi olla enemmän (paljon enemmän!), mutta kitkuteltuani kolme vuotta minimitoimeentulolla (jokseenkin) tähän on jo tottunut, enkä osaa kaivatakaan kaikkia muille ehkä itsestäänselviä juttuja. Suurin "haaveeni" on varmaan se, että raha riittää suht monipuoliseen ruokaan, joskaan ei se aina riitä. Toisinaan popsitaan pelkästään perunoita ja kastiketta, ja palanpainikkeeksi ruisleipää. Lähtee nälkä kyllä, mutta minä ainakin kaipaan niitä hedelmiä ja kasviksia.

Pääsiäisenä saimme sentään herkutella lampaalla! Kela järjesti kuukausiavustukseni mukavasti juuri torstaiksi ja teimme kauppakierroksen tarjousten perässä. Lammasta, lohta, kasviksia, hedelmiä... Ostin jopa 6,90€ maksavan punkkupullon lauantain päivällispöytään. Kolmen kilon lampaasta riitti kahdeksi päiväksi pääruokaan ja sen jälkeen sitä vuoltiin leivälle vielä pari päivää. Hevospataakin söimme ja uunilohta. Ja mämmiä flora vanillan kera (minä). Kävimme nökillä saunomassa sekä perjantaina että maanantaina ja nyt järvessä oli pieni, ihmisenmentävä railo, johon juniori kävi pudottamassa talviturkkinsa. Minä tarkastin mökin, siivosin saunasta pois vuokralaisten sinne jättämät tavarat (pesuaineet, puukot, sytkärit, ongensiimat....) ja aloin haravoida pihaa. M. tuli käymään huskynsa kanssa, joka pääsi irti valjaista ja sitä sitten juostiin kiinni pitkin rantoja neljän ihmisen voimin. Täydellinen pääsiäinen siis!


Kevät häälyy edestakaisin talven ja kesän välillä. Toisina päivinä viskoo räntää, toisina sää on oikeinkin keväinen auringonpaisteineen. Tänään paistaa aurinko, mutta tuulee aivan jumalattomasti. Harkitsen edelleen pelargonieni siirtämistä uusille portaille päiväksi, sillä tila tuvan ikkunoilla alkaa käydä jo ahtaaksi. Päivänsinet ja kelloköynnökset ovat puolimetrisiä, tomaatit kaipaavat kipeästi jo pääsyä jokainen omaan purkkiinsa. Ja nyt olisi aika kylvää seuraava satsi, ruusukaalit ainakin, ja mitä niitä nyt olikaan. En edes muista, mitä olen jo ostanut, tai mitä aion vielä ostaa. Multaa ainakin olen tilannut kuorma-autokuorman, äiti lupasi sponssata.

Mitä äitiin tulee, hänen kuntonsa vaihtelee huonosta siedettävään sen mukaan, mikä vaihe hoitokierrosta on menossa. Viime sytostaattihoidon jälkeen äiti oli muutaman päivän hyvinkin huonossa kunnossa, joskaan ei niin huonossa kuin aivan ensimmäisen jälkeen. Mutta tässä välissä on ollut parempiakin jaksoja, jolloin hoidot eivät ole lyöneet häntä sängynpohjalle, vaikka vointi onkin ollut huono. Viime hoitokerran jälkeen äitiä kehotettiin jo hankkiutumaan päivystykseen, mutta äiti päätti olla lähtemättä, koska uskoi, ettei pystyisi istumaan autossa, mutta ei saisi myöskään ambulanssikyytiä "kun sydänkohtauksen saaneetkin jätetään ottamatta kyytiin". Syödä ei voi, koska mikään ei maistu ja suu on rikki ja jos jotain saakin sisäänsä, se tulee melkein välittömästi ulos. Äidin paino on alle 45 kilon, ja painon pudotessa muustakin lääkityksestä on karsittava, koska tiettyjä lääkityksiä ei anneta jos esim. kaliumarvot ovat kovin alhaiset. Äidillä on nyt myös anemia ja piikitän häneen tällä hetkellä kahta eri lääkettä, sytostaattien jälkeen annettava pistos (en tiedä, mitä se on, mutta maksaa yli 3000€ per piikki) ja kerran viikkoon anemiaan joku lääke.

En itse asiassa tiedä, mikä äidin tilanne syövän kanssa tällä hetkellä on. Hän käy testeissä ja tutkimuksissa, mutta niiden tuloksista hän ei kerro. En siksi tiedä, ovatko syöpäpesäkkeet kasvaneet, vähentyneet vai mitä. En tiedä, pitäisikö minun tietääkään. Mitä väliä sillä on? Nyt mennnään tässä päivässä ja taistellaan. En osaa surra, murehtia, huolehtia etukäteen, miten tässä käy, vaan otan päivän kerrallaan. Äiti on kyllä ainakin ulospäin hyvällä mielellä, yrittäen elää niin normaalia elämää kuin se on mahdollista. Ulkoilee vointinsa mukaan ja suunnittelee kesän puutarhahommia. Hän ihastui paloyrttiin ja sitä hänelle sitten tilataan pikkutaimina samalla, kun tilaan loput siemenet.


Oma elämä menee tasaisesti ja ehkä turhankin nopeasti. Siitä huolimatta, että en ole töissä (enkä haluakaan olla) en tunne ehtiväni kaikkea, mitä haluaisin ehtiä. Pidän tästä tasaisuudesta ja siitä, että nukun aivan mahdottoman hyvin. Olen "antanut anteeksi" Meltsulle sen, mikä oli anteeksi annettavaa koskien hänen töppöilyjään etelän auringon alla ja suhteemme on palautunut kai sen verran normaaliksi, mitä se koskaan on ollut. Viihdymme keskenämme ja myös erillämme. Raahasin keskikammariin kaverilta saamamme vanhan nojatuolin ja siellä me istumme iltaisin ja sadepäivisin kuin kaksi vanhaa varista, tuijottaen TV:tä, minun käsieni nyplätessä koko ajan, loputtomasti, jotain käsityötä. Meillä on nyt menossa Grimm-maraton, enkä osaa päättää, kumpi on kiehtovampi, Monroe vai Renard. *virn*. Ehkä cpt Renard. Poliisina työskentelevä äpäräprinssi on aina kiehtova, n'est pas?