sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Anna pesää, sanoi Sinuhe


Sinuhen kuuntelu on tuottanut minulle suunnattomasti hupia viime päivinä ja olenkin kohta kuunnellut jo puolet kirjasta, nauranut ja itkenytkin (ihan pikkuisen). Jostain syystä en ole koskaan ollut mikään Waltari-fani, vaikka "Kaarina Maununtytär" onkin ollut yksi lapsuuteni rakkaimpia kirjoja, ja muistan ahmineeni teininä "Mikael Karvajalan" (nämä molemmat kirjat löytyivät omasta kirjahyllystä, siksi luin ne lapsena, kuten niin monet, monet muutkin kirjat). Mieleen on jäänyt ehkä hieman vanhahtava kieli ja luultavasti asia saattaa olla hieman niinkin kuin Toni totesi; Waltari (ja erityisesti Sinuhe) on ollut liian main streamia minulle. Ehkä.

Ja hyvä niin, koska se ilo, kun löytää jotain huikeaa, on yhtä mahtava ikään katsomatta, ja nyt minulla oli monta vuotta tämä ilo odottamassa! Enkä ole ollenkaan varma, olisinko nuorempana tajunnut edes kaikkia Waltarin tekstin nyansseja, ja sitä, mitä tekstissä oikeastaan sanottiin. Rakastan Waltarin tapaa maalata sanoilla kuvia, ja jättää kuva hieman kesken niin että lukija saa kuvitella loput. Sitä, miten sitä jää miettimään, että hetkinen, sanoiko kirjailija todella NOIN..?! Aivan huikea tarina, kerrassaan. Oma tyylini on suorasukaisempaa, modernimpaa ja on ihana nähdä, että asiat voi ilmaista toisinkin, eikä tarina kärsi siitä lainkaan. Ei aina tarvitse sanoa suoraan, jotta asia tulee ymmärretyksi. (Minä toki sanon, koska se on minun tyylini, tai siis sanon ainakin suorempaan.)

Olen silmät päästä pöllöttäen kuunnellut, kuinka Sinuhe huoran takia myy omaisuutensa, vanhempiensa omaisuuden ja jopa vanhempiensa hautapaikan, ja kuinka hän pestautuu ruumiinlaittajaksi paikkaan, missä toiset naivat niitä ruumiita. Kuinka hän hautaa vanhempansa faaraon hautaan, ryhtyy haudanryöstäjäksi ja lähtee lätkimään. On pääsemättömissä kiimaisen orjatytön kanssa, joka ei tokene, vaikka kuinka kepillä lyödään, vaan kulkee perässä ja kerjää munaa. Kirjassa on muuten yllättävän paljon seksiä. *virn*.


Sinuhea kuunnellessani sain valmiiksi myös toisen happypotamukseni, ja nyt tulee niiden kanssa kyllä tauko. Ranteet laulavat hallelujaa ja silmissä vilisee. Teen ystävälle villasukat ja sitten aloittanen uuden smaugin, mutta ajankanssa, Sinisävyisen happypotamuksen tein ennätysvauhtia, koska halusin saada sen äkkiä valmiiksi.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Lohikäärmeitä ja virtahepoja


Virkkuoosini on yhä pahentunut ja huomaan sairastuneeni tautiin, johon ei ehkä ole lääkettä lainkaan. Ostin lisää lankoja, kuten minulla aikomus oli ja sitten viime päivitykseni olen luonut Smaug-lohikäärmeen JA Happypotamus-vitahevon, ja olen tehnyt jo suurimman osan toiseen virtahepoon tarvittavista afrikankukista. Niin ikään olen suunnitellut jo toisen Smaugin värit ja tiedän aloittavani sen seuraavaksi, kunhan saan ensimmäiselle virtahevolleni kaverin aikaiseksi. Ihastuin nimittäin virtahepoon niin paljon, että en todellakaan anna sille nyt syntyvää kaveria yhtään kenellekään. Teen oikean Happypotamus-lauman itselleni! Mutta Smaug saa lähteä uuteen kotiin, sellaiseen, missä sillä leikitään. Se on iloisenkirjava ja pehmeä (pehmeistä langoista), joten uskon, että siitä on iloa tuttavan taaperolle enemmän kuin minulle. Teen itselleni uuden *virn*.

Virkkaamisen ohessa olen myös kutonut sukkaa ja tehnyt tavanomaisia kotihommiani, kirjoittanutkin (kirjoitan parhaillaan lukua 66), lukenut, katsonut töllöä ja varsinkin kuunnellut radiota. Olen löytänyt itselleni mieluisan radiokanavan, Yle Puheen, jossa nimensä mukaan ei ole lainkaan musiikkia, vaan pelkkää puhetta. Politiikkaa, urheilua, ajankohtaisia aiheita... Milloin oikein kadotin mielenkiintoni näihin? Muistan, kuinka joskus vuonna kivi ja keppi kuuntelin öisin radiota (jossa ei silloin ollut todellakaan yhtä paljon kuuntelemista kuin nykyisin) ja opin paljon asioita tästä maailmasta, asioita jotka jäivät elämään. Radion kuuntelu - enkä puhu mistään kaupallisesta radioasemasta! - saa ahneeksi elämälle.

Radion kuuntelusta sain myös idean kuunnella virkatessani fiktiota. Kuuklettelin ilmaisia äänikirjoja, ja päätin sitten hakea niitä sieltä, mistä niitä oikeastaan kätevimmin saa: kirjastosta. Tiistaina kävin hakemassa paitsi pari viimeistä osaa Kuolemanporttia niin myös elämäni ensimmäisen äänikirjan, joksi valikoitui kirja, jota en jostain mystisestä syystä ollut koskaan lukenut, Waltarin "Sinuhe egyptiläinen". Ou mai fakkin kaad. Lumouduin. Miten voikaan kirjasta näin lumoutua? Olin jo unohtanut. Lukijana on Lars Svedberg, mikä ei ainakaan vähennä kuuntelunautintoa.

Miten pienet asiat voivatkaan olla suuria ja miten pienistä asioista voikaan elämä tuntua täydeltä. Sinä hetkenä, kun istuu työpöydän ääressä Sinuhea kuunnellen, kädessä koukku ja langanjuoksu, vierellä räiskyy uuunissa tuli - - - sinä hetkenä ei enää kaipaa mitään muuta. 


Viime viikolla kuulin erääm tuttavan / ystävän taas lähteneen kohti Suurta Tuntematonta. Se oli odotettavissa, jollain tasolla ja se, että hän ei ollut lähtenyt omankäden kautta, oli pieni yllätys, sillä hän oli ollut jo pitkään onneton omassa elämässään. Masennusta, päihdeongelmaa. Tai ehkä se olikin itsemurha, sillä hän kirjaimellisesti joi itsensä hengiltä, tai jos ei niin tehnytkään, niin en tiedä, miten sen voisi tehdä tehokkaammin paitsi ehkä hukuttautumalla kaljaämpäriin. Sääli. Hän ei ollut minun ystäväni, vaikka olinkin tuntenut hänet oikeastaan koko ikäni, mutta Meltsulle hän oli läheisempi, ja se ihminen, joka hänen ystävistään ainoana syöksyi sairaalaan kuullessaan hänen makaavan teholla. Meltsu puolestaan taisi olla ainoa, joka yritti pitää häneen yhteyttä ihan loppuun asti, siitä huolimatta, että hän ei kovinkaan usein vastannut puhelimeen tai "ei ollut kotona", kun Meltsu ilmoittamatta meni katsomaan, missä kunnossa hän oli.

Tuttavan kuolema sai minut ajattelemaan ystävyyttä ja sitä, miten vähän me piittaamme toisistamme, varsinkin jos emme ole "ystäviä". Asia on korostunut viimeaikaisissa tapahtumissa: siinä, miten vaikea monen on nähdä ihmistä niiden erilaista leimojen alta, joita toisiin iskemme. Kaipaan jotain globaalia välittämistä, halua auttaa pyytettömästi, halua tuottaa iloa. Ihmisen näkemistä ihmisenä.

Mitä em. tuttavaani tulee, hän ei oikeastaan ehkä koskaan kuulunut tänne. Hän oli aina hieman poikkeava, hieman erilainen, ei sopinut muotteihin. En oikeastaan ymmärrä, miksi hän koskaan jäi tänne, pikkukylään keskellä ei mitään. Hänen olisi pitänyt elää jossain aivan muualla, aivan toisenlaista elämää. Stetsonisaan, bootseissaan, cadillacissaan, kitara kainalossaan. Hänen olisi kuulunut ajaa kohti Nashvilleä. Ehkä hän nyt ajaakin.

Hyvää matkaa, Mikko.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Neuloosin riivama


Itseasiassa diagnoosini saattaisi tällä hetkellä olla pikemminkin virkkuoosi kuin neuloosi, sillä kudottuani määrän N sukkia, olen nyt virkannut sukkien jämälangoista muutaman isoäidinneliön (tämä projekti on aloitettu jo aikoja sitten ja sitä jatketaan aina sen mukaan, mitä jää lankoja - 7 veljestä - virkattavaksi) sekä suurinpiirtein sata kappaletta eri kokoisia afrikankukkia ihastuttuani niistä tehtäviin pehmoeläimiin. Homma lähti lapasesta, kun näin FB:n virkkausryhmässä erään ryhmäläisen virkkaaman "Smaug the africanflower dragon"-pehmon ja totesin ehdottomasti tarvitsevani sellaisen. Ohjetta vain ei löytynyt mistään, sillä kyseessä on työ, jolla on suunnittelija ja johon on olemassa maksullinen kaava. No, en osta. Eikun ostanpas sittenkin. Niin laitoin reilut 8 dollaria kaavaan, jonka maksun jälkeen sain ladattua omalle koneelle pdf:nä, ja eikun virkkaamaan siitä paikasta. Lankojahan löytyy kyllä paitsi tätini A:n ansiosta (hän oli aikoinaan neuletehtaalla töissä) niin myös ystävän ansiosta, hänen lähetettyään minulle aarteita komeroistaan. *virn*. Noista aarteista on nyt sitten syntymässä minulle ihan ikioma Smaug.

En ollut koskaan aiemmin virkannut afrikankukkaa, enkä edes tiennyt sellaista olevankaan. Se on helppo ja nopea tehdä, ja nyt, kun kohta kaikki Smaugiin tarvittavat 128 kukkaa ovat valmiina, tajuan, miten ne toimivat noissa Heidi Bearsin suunnittelemissa pehmoissa ja tiedän myös, että pystyn luomaan minkä tahansa hänen suunnittelemansa pehmon nyt pelkän kuvan, tai pikemminkin kuvien, perusteella. Täytyy vain tietää, millainen kukka tarvitaan mhinkin paikkaan, sillä terälehtien määrä määrittää tilkun koon ja muodon (kaarevuuden). Tästä innostuneena päätin tehdä seuraavaksi afrikankukkavirtahevon! Sain kaverilta kuvia ko. otuksesta, niistä näkyvät niin hepo päältä, alta, sivulta... On helppo piirtää malli, johon merkitsen jokaisen tilkun ja sen terälehtien määrän. Eilen jo innoissani OSTIN langat tähän työhön, koska halusin hieman paksumpaa lankaa kuin mistä Smaugin teen, ja lisäksi mielessäni oli tiettyjä värejä. Lankaa on nyt 600 grammaa, josta pitäisi syntyä parikin hippoa. Tuttavan taaperolle ajattelin toisen tehdä. Pitää vain ostaa täytettä, sillä vaikka omiini minulla on täytettä vaikka kuinka (sain ystävältä mainion neuvon täyttää pehmot vanhoista tyynyistä revityllä vanulla!) niin taaperolle haluan ihan priiman täytteen.

Tokmannilla on lankatarjous (joka siellä on aika usein), kaksi kerää 7-veljestä hintaan 7,50e, hain eilen suurinpiirtein viimeisillä rahoillani kaksi satsia sitä, ja perjantaina, kun on rahapäivä, aion hakea vielä lisää. Ystävä tilasi minulta sukkia, ja Novitan sivuilla käytyäni (etsimässä jotain ihan muuta kuin sukkien ohjetta) innoistuin ajatuksesta koittaa tehdä jotain muuta kuin kirjavaa perussukkaa. Olen yleisesti ottaen tykästynyt perussukkaan / ruutuvirkkaukseen, koska teen käsitöitä TV:tä katsellessani, jolloin työ ei voi olla liian vaativa (pitää pystyä tekemään sitä siihen katsomatta), mutta afrikankukkia tehdessäni olen todennut, että myös se haastavampi (pitää laskea silmukoita yms.) voi olla palkitsevaa. Olenkin virkkaillut radiota kuunnellen, ja olen miettinyt josko sitä lainaisi kirjastosta kasan äänikirjoja virkkauksen oheen. Saisikohan niitä ilmaiseksi netistä?

Virkkaamisesta puheenollen, hermo menee siihen, kun en enää näe mitään mitenkään. Lähelle katsominen alkaa olla todella haastavaaa ja myös raastavaa (hermot), kun rilleillä kaikki on vain sumeaa ja klassisesti eivät meinaa kädet riittää. Kirjoittaessani pikkuläppärilläni kuva on jo pitkään ollut zoomattuana 125%:iin, jotta näen, mitä kirjoitan ja lehden lukeminenkin on haastavaa, samoin kirjojen. Virkata en näe jos pitää katsoa tarkkaan, enkä kutoakaan, siitä huolimatta, että minulla on kaksiteholasit.

Ja ehei, ongelma ei ole se, että en ollenkaan näkisi, vaan juurikin se, etten näe lasien kanssa. Usein esim. juuri virkatessani otankin lasit vain yksinkertaisesti pois. Sama juttu jos näpytän puhelinta, tai jopa jos satun illalla lukemaan sängyssä - rillit on laitettava pois. Sitten en taas näe mitään kauas, joten ei niitä kannata laittaa mihinkään, mistä en löytäisi niitä tarvittaessa helposti, koska jos unohdan, missä ne ovat, en löydä niitä, koska en näe niitä... ha ha. Ei mutta oikeasti, omituinen ilmiö, näen lähelle koko ajan paremmin ja paremmin ilman rillejä. Jos tämä jatkuu, näen kohta istua tietokoneellakin rilleittä. Nyt jos otan rillit pois, minun pitää kumartua vain vähän lähemmäs ruutua nähdäkseni mitä ruuudulla on. Harkitsen uusien rillien ostamista, enkä halua niihin enää mitään kaksitehoa. Kaukonäön korjaaminen riittää, koska näen lähelle erinomaisesti rilleittä.
TV:n katselu ja käsityön tekeminen samaan aikaan on tosin käynyt haastavaksi siinä mielessä, että jos näen virkata, en näe telkkaria. Olen ratkaissut ongelman sillä, että lasit keikkuvat nenälläni ja halutessani vilkaista töllöä, nostan vain päätäni ja tiiraan niiden läpi ja kun haluan katsoa käsityötäni, lasken päätäni ja katson niiden yli. Kaksitehot ovat aivan tehottomat, ovat olleet oikeastaan alusta asti, enkä tiedä, olenko ne ostaessani edes saanut sellaisia, jollaiset silmälääkäri minulle määräsi. Koko optikkokokemus oli niin omituinen. En muista, olenko kertonut siitä?


Kävin paikallisella optikolla jokunen vuosi sitten juuri siksi, että en nähnyt kunnolla lähelle, ja optikko totesi, että rillini olivat aivan liian voimakkaat. Sain vähemmän voimakkaat kaukolasit ja lähelle näkeminenkin parani ihan sillä, optikon sanoessa, että tarvitsisin luultavasti muutaman vuoden kuluttua kyllä kaksitehot. No, mikäs siinä. Kolmisen vuotta sitten en nähnyt enää vanhoilla lähelle (taaskaan) ja menin siis optikolle Lahteen. Optikko tutki silmäni ja oli sitä mieltä, että minun pitää mennä silmälääkärille, koska hän ei voi minulle laseja määrätä. Wut? Okei, silmälääkärille siis, ihan siihen samaan optikkoliikkeeseen. Lääkäri tutki silmäni ja totesi niiden olevan ihan ok, sanoen sen, minkä muistan jonkun muunkin sanoneen joskus eli että niitä ei voi koskaan "korjata" rilleillä 100% hyviksi, mutta riittävästi. Lähinäköni todettiin erinomaiseksi, johtuen juuri näistä silmistäni, mutta rilleihin laitettiin kaksitehoa sen verran, että lukeminen helpottuu ts. ei tarvitsisi ottaa rillejä pois lukiessa.

Minä siitä sitten "reseptin" kanssa takaisin optikolle, joka melkein hermostui. Että mitä se lääkäri sanoi silmistäni? Ei se mitään sanonut. Eikö todellakaan? No, ei, ei mitään erikoista. Optikko tutki reseptiä ja oli sitä mieltä, että lääkäri oli tehnyt virheen ja ilmoitti tekevänsä toisenlaiset rillit kuin määräyksessä. Aha. Joo, olin tietty typerä, kun en vain ottanut sitä reseptiä/määräystä ja mennyt toiseen liikkeeseen, mutta optikon epäystävällinen ja töykeä käytös ja vähättelevä asenne kai säikäyttivät minut (voin kertoa, että enää eivät säikäyttäisi, mutta silloin en osannut vaatia palvelua) ja annoin hänen huseerata. Tyhmä minä. En ole koskaan nähnyt näillä rilleillä mielestäni kunnolla, ja lisäksi ne ovat taas vahvemmat kuin ne, jotka oman pitäjän optikko minulle määräsi. Pitäisikin tsekata, mitä silmälääkärin määräys sanoo ja kuinka paljon rillit siitä poikkeavat.

Ai joo, sekin vielä. Otin samalla piilolinssit ja optikko tyrkytti minulle tietenkin kertakäyttölinssejä, ja minä siitä sanomaan, että ei. Kun ne eivät pysy minulla silmissä. Hän melkein riemastui kertomaan, kuinka nykyiset linssit ovat niin paljon paremmat kuin muutama vuosi sitten ja ylipuhui minut ottamaan kertakäyttöiset. Turha kai sanoakaan, että ne eivät pysyneet silmissäni ja että se oman pitäjän optikko oli ihan oikeassa sanoessaan, että silmäni ovat niin "loivat", että jokin muu on parempi vaihtoehto kuin kertakäyttöiset. Aivan varmasti en tuohon isoon optikkoliikkeeseen mene ikinä, vaikka kuinka olisi valittu Suomen parhaaksi ketjuksi, tai mikä se nyt sitten onkaan.

Jännä, miten itse myyjänä työskennelleenä olen alkanut vaatia muiltakin asiakaspalvelua, enkä tyydy töykeään ja ylimieliseen vastaukseen. Viimeksi sain tällaista palvelua lahtelaisissa pukuvuokraamossa, jossa kävin kysymässä frakin hintaa. Menin sisään teinin kanssa ja myyjä puuhasi omiaan, vaikka ei voinut olla huomaamatta, että oli saanut asiakkaita. Ei tervehtinyt, ei tullut palvelemaan, ennen kuin karjaisin PÄIVÄÄ. Olin sitä ennen keskustellut kovaäänisesti Tonin kanssa ja antanut myyjälle mahdollisuuden "huomata" meidät, vaan ei. Kertoessani asian (asu vanhojenpäivätansseihin) ja kysyessäni hintaa, en saanut suoraa vastausta, vaan myyjä alkoi kertoa, kuinka asuja "annetaan ulos" jo tammikuusta alkaen, koska - ymmärränhän minä varmasti - he eivät voi luovuttaa kaikkia samaan aikaan. Joo joo, mutta paljon se maksaa. No, se nyt vähän riippuu. No, riippukoon tai roikkukoon mistä tykkää, mutta mitä maksaa, kun tarvitsen asun täksi ja täksi päiväksi. Siis, me luovutamme niitä jo tammikuusta.

No voi vittu, etten paremmin sano.

Sain todella nyhtää myyjästä tiedon, että asu maksaa 150 euroa riippumatta siitä, milloin sen hakee, enkä tajunnut, miksi hän ei voinut heti vastata suoraan kysymykseen ihan suomeksi. Jos kysyn, mitä maksaa, siihen voi vastata helposti: "Se maksaa 150 euroa riippumatta siitä, milloin sen hakee, voi hakea jo tammikuussa, jotta vältämme ruuhkan." Mikä oli niin vaikeaa? Tälle myyjälle oli vaikeaa asiakaspalvelu. Ilmoitin miettiväni asiaa, koska 150 euroa oli minusta suolainen hinta kahdesta päivästä (todellakin sanoin sen hänelle).

Niin, vauvallani on siis helmikuussa vanhojenpäivät! Hän ei alunperinkään ollut frakin kannalla (haluaa tanssia ihan omassa puvussaan), mutta kävimme uteliaisuudesta katsomassa ja kysymässä hintaa ja JOS myyjän asenne olisi ollut toinen, olisin saattanut kallistua sen frakin kannalle (koska hinta ei oikeasti ole ongelma, Tonilla on sponsori *virn*) ja ylipuhunut Tonin ottamaan sen, mutta hänen päätöksensä omasta puvusta pitää ja siihen tyydyn. Ihan ilomielin. En tiedä, onko Lahdessa muita pukuvuokraamoita kuin tuo yksi, mutta sieltä en vuokraa mitään. 


Lokakuu on kai ollut lämmin, siis tavallista lämpimämpi. Ihan jees, ei ole ollut mitenkään kuraistakaan, tosin juuri nyt näyttää satavan vettä. Olen tyhjentänyt kasvihuoneen paria parvekelaatikkoa lukuunottamatta, niissä kukkivat vielä petuniat, sillä leikkasin ne ja siirsin kasvihuoneeseen, ajatellen, että  josko ne vielä riehaantuisivat kukkimaan, kun oli kuitenkin varsin lämmintä, mutta eivät ne enää. Siis muutama kukka on, eivät paleltuneet siellä, kuten pelargonit tekivät, ja kaikki muukin tässä taannoin, kun öisin oli kunnon pakkasia. Ajattelin kipata petuniatkin tunkioon ja laittaa kasvihuoneeseen viime viikolla ostamani valosarjat, ostin sinne pari valoverkkoja lyhtyjä, siis sellaisen lyhtyrivin. On vain hieman vetämätön olo, ei saa oikein mitään aikaiseksi. Missään suhteessa.

Kasvimaalta olen nostanut sadon nauriita lukuunottamatta. Se, että ne ovat vielä siellä, on tätä samaa vetämättömyyttä, laiskuutta. Niitä on kyllä jo pakastimessa, mutta kai ne kaikki olisi sieltä ylös kiskottava, samoin kun mm. auringonkukat, tillit, salaatit ja vietävä pois tai vain käännettävä maahan. Istutinkin sinne pillisipulin, sitruunamelissan ja iisopin, josko ne selviäisivät talven yli maassa, kuten pitäisi selvitä. Ja äidin tarhajuorut talvehtivat siellä myös.

Kesä oli kasvien kannalta todella huono. Porkkanat nostin ylös suurinpiirtein baby-porkkanoina, sipulit olivat samankokoisia kuin olivat maahan laitettaessa, punajuuria tuli vain muutama... Ainoa, josta tuli kunnolla jotain, oli juurikin nauris. Tomaatit eivät ehtineet kypsiksi ja kun yritin niitä sisällä kypsyttää, ne alkoivat vain pilaantua. Mutta sain paljon kokemusta ja tietoa ensi kesää varten! Tiedän, mihin panostan vielä enemmän ja mihin en enää ikinä.

Suunnitelmiani ensi kesää varten (hyötykasvit):
- tomaatit, niitä laitan ainakin saman verran kuin laitoin tänä vuonna
- parsaherne, keräsin sen siemeniä ja laitan niitä koristekasveiksi, en jaksa puljata niiden kanssa muuten
- kesäkurpitsa, ei kasva kasvihuoneessa, enkä aio kasvattaa muutenkaan
- lanttu, ei vitussa - kasvaa hyvin, mutta se taimetus... eih
- kaalit, never again - taimetus on tilaavievää ja tulos pyöreä nolla, koska kaalit menevät matojen suihin
- nauris, ehdottomasti ja juurikin saman verran kuin tänä vuonna
- punajuuri, juu
- porkkana. juu
- chili, juu ja paljon enemmän kuin tänä vuonna, kasvaa kasvihuoneessa mainiosti
- kurkku, ei, paitsi jos laitan taimet itse tai jos laitan avomaankurkkua, sillä nyt ostin noin kympillä taimia ja satona oli kaksi pientä kurkkua, joista toinen oli niin karvas, ettei sitä voinut syödä
- paprika, kokeilen kasvihuoneessa, koska tomaatit ja chilit kasvavat hyvin (vaikka tomaattisato jäikin pieneksi, mutta se oli kelin ja ilmojen syy)
- papu, ehdoton juu, mutta ehkä esikasvattaen, sillä laitoin sitä pari riviä ja sain viisi tai kuusi tainta kasvamaan niistä
- herne, totta kai, enemmän kuin tänä vuonna
- tillit, salaatit sun muut, tietenkin

Koristekasvit:
- kelloköynnös, juu
- päivänsini, juu
- elämänlanka myös, ostin jo siemenetkin ihanaa kirjavaa elämänlankaa
- petuniat, ehdottomasti purple pirouettea, ihanin petunia ikinä
- krassit, otin siemeniä talteen uutuusväristä, jota minulla oli tänä vuonna, on ihana
- tuoksuherne, kyllä, olisin halunnut ottaa niistä siemeniä, mutta eivät ehtineet palkoon asti, joten ostan niitä, haluan pastellivärisiä
- auringonkukkaa juu

Tuoksuherneestä on sanottava, että niitä istutin portinpielessä olevaan saaviin, ja kun ne viimein ehtivät kukkaan, se tuoksu, mikä nenään leijui, kun meni ulos, oli aivan ihana. Rakastuin tuoksuherneeseen totaalisesti ja haluan sitä paaaaaaaljon kaikkialle.

Pelargonit sitten, ne ansaitsevat ihan oman kappaleensa. Kun mainitsin niiden paleltuneen, niin ne, joiden en halunnut paleltuvan, eivät suinkaan niin tehneet, vaan olivat jo turvassa sisätiloissa siinä vaiheessa. Paleltumaan pääsivät vain ne, joita en aikonut talvettaa ja joiden annoin kukkia ulkona / kasvihuoneessa niin kauan kuin ne nyt sitten kukkivat. Pakkasöihin asti. Toin sisälle tupaan ne pelargonit, jotka ovat erityisen tärkeitä eli kaikki "nimelliset" ja muutaman muuten erityisen nimettömän (kaunis hennonvaaleanpunainen ja Puertosta tuomani, jonka nimesin nokkelasti puertoksi), ja loput vein mökin keittiöön, jossa joka tapauksessa pidetään pieni lämpö läpi talven. Pelargoneillehan riittää, että lämpö on plussan yläpuolella ja siellä on. Sinne päätyivät nimelliset istutukset (en vain raaskinut heittää pois) ja nimettömät, joista suurin osa on siemenestä kasvatettuja. Lisäksi keräsin kaikista mahdollisista siemeniä, jotka niitä nyt yleensä tekivät, haluan kokeilla, miten lähtevät itsekerätyistä siemenistä kasvuun. Ostosiemenistähän ne kasvavat oikein hyvin.

Ensi kesäksi aion siis laittaa omista siemenistä, mutta muutoin olisi ehkä pidettävä pelargonien kanssa maltti mielessä. Ei enempää, kun vanhatkaan eivät mahdu mihinkään talveksi. Eri asia tietty laittaa omista pistokkaita ja antaa niiden sitten kokea luonnollisen kuoleman syksyllä. Sitä aion tehdä kyllä, otan keväällä pistokkaita joka samperin rehusta ja koko piha pelargonia kukkikoon.

lauantai 17. lokakuuta 2015

No mutta. Mihin se aika oikein katosi?


Se on kadonnut hyvin rauhallista elämää viettäen, TV:tä katsellen, käsitöitä tehden (varsinkin tähän), ulkoillen ja kirjoittaen.

Että tämä tiedoksenne. Olen kunnossa ja valveutunut. Ja kahlaan Meltsun kanssa The Walking Dead-maratonia, ja sen ja muutaman muunkin TV-sarjan parissa olen saanut aikaiseksi viidet aikuisten sukat, kaksi pipoa ja seitsemän paria lasten sukkia. Ystävälle, turvapaikanhakijoille, ystävän lapselle.


tiistai 15. syyskuuta 2015

Syyskuun puolivälissä


Tuntuu haikealta nähdä, miten aurinko on jo siirtynyt ja miten päivät lyhentyneet. Kesällä herään aika normisti noin klo seitsemän-puoli kahdeksan ja herätys on miellyttävä siltä osin, että aurinko paistaa täydeltä terältä kammarin ikkunasta sisään. Vähemmän miellyttävä siltä osin, että kun havahdun unestani, päälläni on kaksi koiraa kaivamassa minua esiin peiton alta, olettaen että olen peiton alla. On kuitenkin ihana herätä auringonpaisteeseen, ja on se koirien suorittama herätyskin ihana. Minua on selvästi kaivattu nukkuessani!
Mutta nyt. Tänä aamuna tajusin, että aurinko oli puoli kahdeksan aikaan hädintuskin jaksanut kiivetä metsän ylle ja kurkisteli puiden runkojen välistä punertavana. Alkaa olla se aika, jolloin lentäisin etelään, jos olisin muuttolintu.

Ei toisaalta tunnu yhtään syyskuulta. Pelargonit, auringonkukat, gladiolukset, dahliat, hajuherneet, kelloköynnökset kukkivat vielä aivan täysiä ja osa on alkanut vasta nyt ihan parin viikon sisään kukkia. Tuntuu pikemminkin elokuun puoliväliltä, eikä syyskuun. Tuntuu myös siltä kuin kesä olisi vuosien saatossa siirtynyt kohti syksyä, sillä oikeastaan melkein koko tämän ajan, kun olen asunut täällä, elokuut ovat olleet kesäisiä, osin jopa syyskuutkin siinä missä ennen syksy tuli jo elokuussa. Jos muistelen esim. kouluaikojani, niin kesä päättyi koulujen alkamiseen, eikä sen jälkeen tosiaankaan enää ollut kesäntuntua edes ilmassa. Vai onko aika vain kullannut muistot? Mutta syyskuu nyt ainakin oli jo syksyä! Myös sen jälkeen, kun koulut oli käyty moneen kertaan. Muistan, kuinka kymmenisen (ylikin) vuotta sitten olin Meltsun kanssa mökkilomaa viettämässä ja olin kovin hämmästynyt, kun menin saunasta uimaan ja totesin veden olevan vielä oikeasti lämmintä, 20. elokuuta. Nyt en hämmästyisi yhtään, päinvastoin. Uimakelit jatkuvat usein pitkälle syyskuuhun. Muistan myös, kuinka 1.9 jonakin syksynä istuin uusilla portailla suorimassa puolukoita ja ihmettelin, kuinka siellä olikin vielä niin lämmin, sillä olin sulkenut kesähuoneet talveksi jo viikkoja aiemmin ts. siivonnut salin, uudet portaat ja vintin, eikä niissä enää oleiltu, eikä porstuan ovea pidetty auki. Nyt minulle on päivänselvää, että uusilla portailla tarkenee syyskuussa, tietenkin tarkenee, ja varsinkin jos aurinko paistaa. Pelargonit kukkivat täyttä häkää siellä vielä lokakuussakin.


Keskustelin taannoin erään henkilön kanssa, joka oli huolissaan jaksamisestani.ja siinä ohessa kevyesti jutustelimme muutenkin asioista, joita sairaan omainen kohtaa. Yksi, jonka hän allekirjoitti täysin, oli se, kuinka auttajat ja ymmärtäjät pikkuhiljaa katoavat tilanteen pitkittyessä. Pitkäaikaissairastaminen ei ole mediaseksikästä ja ihmiset eivät ehkä tajua, että sairaan omainen tarvitsee sitä tukea vielä sen jälkeenkin, kun ensimmäiset viikot ovat ohi. Minua ainakin loukkasi... tai ainakin olin hyvin pettynyt joihinkin ns. ystäviini, jotka eivät olleet kiinnostuneita minun tilanteestani sen jälkeen, kun olivat soveliaasti kauhistelleet Meltsun joutumista teholle. En tiedä, ehkä he ajattelivat, että asia oli sillä selvä, kun hän jäi henkiin.

Tosin, en ole ajatellut tarvitsevani niin ihmeesti sitä "tukea" tässä kohta neljänä kuluneena vuotena, vaikka nyt kun katson taaksepäin, tajuan, että elämä on viskonut minua aika tehokkaasti. En oikeastaan koe vieläkään tarvitsevani "tukea", mutta tarvitsisin kyllä hengähdystauon, loman, ja sen pitäisi olla viikkoa pitempi. Alkuvuoden tauko, jonka Meltsun matka Turkkiin minulle tarjosi, ei rittänyt alkuunkaan. Uskon, että mieleni, joka on levoton ja ei jaksa keskittyä oikein mihinkään (esim. blogin kirjoittamiseen) yrittää viestittää minulle jotain ja minun pitäisi kuunnella sitä. Niin monet asiat jäävät puolitiehen tai ajatuksen asteelle, ja äkkiä päivä on jo mennyt, enkä saanut mitään aikaiseksi. En aina jaksa laittaa edes ruokaa nyt, kun olemme taas kahden kotona.

Jos totean, että en jaksa laittaa ruokaa, se tarkoittaa sitä, että meillä ei sitten syödä "kunnon" ruokaa sinä päivänä, koska on turha odottaa, että Meltsu laittaisi, vaikka osaakin laittaa. Häneltä on nykyään turha odottaa yhtään mitään, enkä edelleenkään tiedä, kumpi on parempi, hyper-Meltsu vai sellainen flegmaattinen kuin hän on lääkityksen ansiosta. Joka toinen hetki ajattelen, että hänet on saatava takaisin hereille ja joka toinen totean, että oikeastaan hän on ihan hyvä noin. Mutta kun ei ole hyvä noinkaan, koska flegmaattisuus rikkoutuu toisinaan ilman mitään näkyvää syytä sekavuuteen, joka on viedä hermot aivan totaalisesti. Olen yrittänyt sanoa, että ehkä lääkitys kannattaisi tarkistaa, mutta sanat ovat vain sanoja, hän ei tartu niihin, eikä toimintaankaan. Joinakin hetkinä tulee sääli ja rakkaus vahvana, ja ajatus, että pitää ymmärtää ja olla tukena.

Mutta kuka ymmärtää ja tukee minua? Tämä em. henkilö, jonka kanssa jutustelin, sanoi, että tekee totta kai oletuksia ihmisistä sen perusteella, mitä heistä näkee ja tietää noin päällisin puolin, ja minusta hän oli saanut kuvan, että olen ihminen, jolla ei ole huolenhäivää. Oli kuulemma yllätys tajuta, mitä sen kuvan alla oikeasti on ja mitä olen viime vuosina käynyt läpi. Että ei ehkä kannattaisi tehdä niitä olettamuksia ihan niin helposti. Mutta emmekö me kaikki tee? Minäkin. Sitä paitsi, en tuo juurikaan julki sitä, mitä mieleni käy läpi tai mitä elämässäni tapahtuu. Olen oppinut läksyni jo kymmenen vuotta sitten, kun ne ihmiset, joihin luotin oikeastaan eniten Meltsun lisäksi, pettivät luottamukseni tavalla, jota en ole unohtanut ja jota todennäköisesti en koskaan anna anteeksi. Se tunne on yksi voimavaroistani, sinällään ja toiseksi muutettuna.

Onneksi elämässäni on paljon hyviä asioita ja ilonaiheita. Minulla on omat juttuni, jotka tuottavat minulle iloa. Ihmisetkin. Olen viime aikoina alkanut kurottua kohti toisia ihmisiä, tarjonnut kättä itsekin.

torstai 10. syyskuuta 2015

En halua taistella pahaa vastaan, vaan hyvän puolesta

"Sexy librarian look", sanoi Puskissa :-D

Hups. Tasan kuukauden tauko! Enkä välttämättä päivittäisi nytkään, jos en olisi päättänyt laittaa muutamaa sanaa tänne kertoakseni, että elämä jatkuu ja että ei ole oikeastaan mitään ihmeempää syytä siihen, etten ole jaksanut / viitsinyt mitään nakuttaa. Ei nimittäin ole. Kaikki kunnossa, ennallaan, mukavasti, elämä rullaa. On vain jotenkin haahuileva olo, kaikkea pitäis tehdä, mutta oikein mitään ei saa aikaan.

Tuntuu, että tässä kuluneen kuukauden aikana Suomi on mennyt sekaisin "pakolaiskriisistä". Lainausmerkit siksi, että ei meillä, rikkaassa Suomessa, voi olla mitään kriisiä muutamasta tuhannesta ihmisestä. Tai ei voisi, jos siitä ei tehtäisi kriisiä. Ahdistaa, että monet aiemmin ihan järkevinä pitämäni ihmisetkin ovat ryhtyneet jakamaan vihapuhetta, -linkkejä ja kirkuvat, että oman maan asiat pitää saada ensin kuntoon ennen kuin ryhdytään hyysäämään elintasosurfareita. Ihmiset, joilla en ikinä olisi voinut kuvitellakaan olevan tällaisia ajatuksia. Tuntuu, että hiukan poikkeava tilanne.... mikäli tämä tilanne edes on poikkeava! eihän se vaikuta meidän tavisten elämään mitenkään.... on saanut joissakin ihmisissä esiin heidän rumimmat puolensa. Onneksi vastaavasti monissa ihmisissä se on saanut esiin sen hyvyyden, jota heissä on. Tilanne on mennyt jopa niin pahaksi, että minun on täytynyt laittaa osa ystävistäni Facebookissa "banniin" ts. olen nipsauttanut heidän nimensä kohdalta pois "seurataan"-pukstaavin, jotta heidän jakamansa linkit eivät pomppaa minun etusivulleni, koska se vihan määrä aiheuttaa minussa ahdistusta, enkä sitä paitsi halua arvottaa heitä heidän muukalaisvihamielisyytensä tai suoranaisen rasisminsa kautta, koska heissä on paljon muutakin kuin tuo pelko ja viha. Todella paljon muutakin. Minun on nyt vain hyvin vaikea ymmärtää ja käsitellä sitä vihaa. Muutoin niin järkevät ihmiset. *virn*.

Enkä sitä paitsi halua taistella heitä tai heidän edustamaansa pelon ja vihan ilmapiiriä vastaan. Taistelu on turha, tuomittu hävittäväksi. Sen sijaan minä taistelen hyvän puolesta. Teen, autan, mitä ja missä pystyn. Suojaan itseni vihalta. Ymmärrän, tunnen myötätuntoa, enkä kääri itseäni kylmyyden viittaan. Ehkä minusta ei ole apua, mutta olen ainakin yrittänyt.


Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että minun ei tarvitse olla taistelussani yksin. Yllättäen armas aviomieheni on liittynyt rintamaani - entinen junttipulla, maahanmuuttovastainen ja ties mitä. Oikeasti. Näistä pakolaisasioista on aiemmin ollut oikeastaan turha edes puhua Meltsun kanssa, koska hänkin on ulissut kritiikittömästi, että oman maan asiat kuntoon ja ei neekereitä tänne. En tiedä, mikä hänet on muuttanut. Aika? Vai ehkä se, että kun uskaltaa lähteä Suomen rajojen ulkopuolelle, on aina se vaara, että näkökulma laajenee ja sitä oppii näkemään, että me kaikki olemme vain ihmisiä. Olen ihan hirmuisen ylpeä ja onnellinen siitä, että hän on uskaltanut muuttaa näkökulmaansa (milloin se on tapahtunut? en edes tiedä) ja uskaltaa jopa puolustaa sitä kavereidensa edessä. Hän haluaisi kovasti mukaan Punaisen Ristin ystävätoimintaan, pitääkin ehdottaa, että hän voisi ehkä ryhtyä ystäväksi nimenomaan turvapaikanhakijoille. Minulle se taas ei sovi, en halua ystäväksi kenellekään, en edes suomalaisille. En halua enkä jaksa sitoutua siihen. Mutta Meltsu on jo jonkin aikaa odotellut ystäväkurssia alkavaksi / pidettäväksi, koska tahtoo auttaa omalla tavallaan niitä, jotka apua tarvitsevat, oli sitten kyse kenestä tahansa. Minulle sopii paremmin vaikkapa sukkien kutominen. Ensimmäiset lähtivät SPR:lle maanantaina.


Mitä Meltsuun muutoin tulee, niin joskus tuppaa väsyttämään. Sekä minua että häntä itseään. Lääkitys väsyttää, joskin se myös auttaa todella paljon. Hän on tyyni ja tasainen, mutta joskus vähän liiankin kanssa. Joskus hän on suoraan sanottuna vähän pihalla, enkä minä oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua siihen, että hän kysyy, sainko Finlaysonilta ne pussilakanat, jotka kaverini oli luvannut minulle järjestää. Hän saattaa nukkua suurimman osan päivästä ja yllättäen myös yöstä niin että unta kertyy vuorokautta kohti hyvinkin 20 tuntia.

Kelan ja vakuutusyhtiön mukaan työkykyinen mies, onpa hyvinkin.

Otin selvää siitä, että hänellä on oikeus vaihtaa niin lääkäriä kuin koko terveysasemaakin, jos siltä tuntuu, ja kehotin häntä vaihtamaan omalääkärinsä toiseen, samaan, jonka luona hän viimeksi kävi omalääkärin ollessa lomalla ja joka otti vakavasti hänen masennuksensa ja muut tuntemuksensa siinä missä omalääkärin mielestä pitää lenkkeillä. Hän otti asian puheeksi myös viimeksi keuhkopolilla, fysioterapeuttinsa kehotuksesta, mutta sieltä asia tuli bumerangina takaisin: kehotettiin kääntymään omalääkärin puoleen ja sitä kautta pääsee psyk.polin potilaaksi. Mutta kun omalääkärin mukaan lenkkeily auttaa. Onneksi lääkäriä voi tosiaan vaihtaa ja sanoinkin Meltsulle, että kun tulee aika uusia kolmiolääkeresepti, hakeutuu sen kirjoittaneelle lääkärille omalääkärin sijasta, ja sitä kautta varmasti asiat alkavat rullata.

Eiku. Pakolaisten vika! Jos Suomi ei ottaisi turvapaikanhakijoita, tämäkin asia olisi korjattu, kuten kaikki muutkin. Argh. Dream on.


Kesä oli kovin lyhyt, mutta onneksi sitä kesti edes sen muutaman viikon. Ilman noita viikkoja en selviäisi edes syksystä, saati talvesta. En tiedä, miten jaksan talven näillä eväillä. Ehkä keksin jotain. 

maanantai 10. elokuuta 2015

Kesä alkoi. Ja koulu myös


Hups, onhan taas aikaa vierähtänyt viimeisimmästä päivityksestä. Ilman mitään pätevää syytä, tai ehkä siksi, että olen tottunut istumaan alas ja kirjoittamaan silloin, kun muut vielä nukkuvat, ja viime aikoina olen nukkunut tavallista pitempään, mikä tarkoittaa sitä, että en myöskään ole ensimmäinen hereillä. Mutt no joo, enimmäkseen ei ole ollut vain kirjoitusfiilistä. Nyt laitan muutaman sanan "ylös" kertoakseni kuulumisia.

Ihan ekana, se on KESÄ ny!

Viimeinkin (!!!) ilmat ovat lämmenneet, aurinko on hellinyt ja kaikki on alkanut kasvaa ja kukoistaa. Pelargonit kukkivat ja eilen huomasin kasvihuoneessa ensimmäisen väriä punaisempaan vaihtavan tomaatin. Pari pitkää kurkkuakin pönöttää varsissaan ja chilit ovat venyneet komeiksi pötkylöiksi. Luonnossa kanervat kukkivat kauneimmillaan ja metsässä on aivan valtavasti vattuja. Olen käynyt keräämässä jo yli 15 litraa, ja tänään menen varmasti metsään taas pienen sinisen ämpärini kanssa.

Uimaankin olen uskaltautunut, lopultakin. Viime viikolla kävin viimeinkin (!!!) pesemässä mökillä matot ja samalla heitin jo todella tuuheaksi päässeen talviturkkini järveen. Näin kauan piti odottaa, että tuli sopiva matonpesuilma..! Omia mattoja olen pessyt kotona, mutta harkitsen vakavasti, josko kävisin pesemässä vielä pesemättömät nekin mökillä. Laituri on leveä, siinä on hyvä pestä, varsinkin jos seisoo järvessä, ei tarvitse edes kumarrella. Vesi ei ole lämmintä, mutta kyllä siinä ui.

Tonilla alkaa tänään koulu Ristinkirkossa klo 10. Niin se kesäloma meni. Eilen veimme hänet Lahteen uuteen asuntoonsa ja täytyy sanoa, että siitä kämpästä on kyllä parempi fiilis kuin edellisestä. Iso ja valoisa, ja totta kai oma rauha on oma rauha. Mutta kyllä kestää taas oma aikansa tottua siihen, että poika ei olekaan kotona näin aamuisin.

Meltsu onnistui tunkemaan itsensä lääkärille ohi omalääkärin ts. toisen alueen lääkärille, joka otti hänet vakavasti siinä missä omalääkäri on tarjonnut Meltsulle lenkkeilyä apuna masennukseen ja kieltäytynyt kirjoittamasta lääkettä. Tämä toinen kuunteli ja ymmärsi, näki masennuksen ja adhd:n tyypilliset piirteet ja lääkitsi Meltsun rauhalliseksi. Nyt etsitään tasapainoa noiden lääkkeiden kanssa, mutta selkeästi ne ovat auttaneet ainakin ahdistukseen ja levottomuuteen. Hetkittäin mennään sitten toiseen ääripäähän ts. Meltsu saattaa nukkua vuorokaudessa melkein 20 tuntia, enkä minä välttämättä näe sitäkään hyvänä asiana. No, katsotaan, mielialalääke alkaa vaikuttaa "oikein" vasta viikkojen kuluessa, jolloin rauhoittavat voi jättää pois. Ehkä Meltsu pääsee myös oikean lääkärin hoitoon, kun puhuu tilanteestaan seuraavalla kerralla sairaalan kontrollissa. Oikealla tarkoitan siis psykologia, en terveyskeskuslääkäriä, jonka mielestä masennus talttuu lenkkeilemällä.

Elämä on kaikesta huolimatta hyvää. Se maistuu vadelmalle ja herneille ja kuulostaa pääskysen liverrykseltä, tuoksuu petunioille.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Haplo ja sartanit


Elämä pysyvästi hyperiksi muuttuneen aviomiehen kanssa on kai uuvuttanut minut niin, etten ole jaksanut tänne mitään kirjoittaa. Otsalohkon takana pyörii pysyvä vitutus ja aivot naksahtavat defensseille heti aamusta niin etten jaksa edes ajatella. Tai jotain. Muutoin kyllä olen jaksanut, tehnyt, touhunnut kaikenlaista, vaikka kesä edelleen onkin enimmäkseen leikkinyt piilosta ja on ollut viileähköä ja sateista. Toissapäivänä tosin oli hetkellisesti lähestulkoon hellepäivä, lämpötilan keikkuessa +24C:ssa, minkä käytin hyväkseni ajattelemalla, että pitäisi pestä (lisää) mattoja ja poimimalla 10 kg mansikoita. Kävimme nimittäin mansikkatilalla, jossa oli itsepoimintaa ja poimimme itselle kaksi laatikollista ja äidille yhden, mistä tuli 15 kg, joista Toni poimi 5 kg samassa ajassa kuin minä 10 kg, ja Meltsu lähinnä valitteli, kulki puhelin korvalla pitkin rivejä ja oli olevinaan tapansa mukaan surkea ja kykenemätön poimimaan muutamaa mansikkaa enempää.

Meltsun adhd:hen liittyy olennaisesti (vaiko vain hänen luonteeseensa?), että hän auttaa mielellään muita ihmisiä, mutta kotona hän ei tee mitään, ja jos tekeekin, siitä nostetaan iso numero. Esimerkkinä se, että hän on mielestään suurenkin kehun arvoinen siksi, että hakee meille maitoa. "Montakos kertaa sinä olet hakenut maitoa?!". Joo, en kertaakaan, mutta lukemattomia kertoja siitä maidosta olen laittanut ruokaa ja leiponut.

Mutta ei lähdetä nyt tälle tielle, antaa olla. Meltsu sai eilen varmasti ihan riittävästi isältään, joka tuli meille la-su-yönä ja eilen taas lauloi saman laulun, jonka laulaa joka kesä. Hänen mukaansa Meltsu on nyt pohjalla ja masentunut ja pitäisi mennä lääkäriin ja saada masennukseen lääkettä. Minäkin olen masentunut siitä, että ei ole töitä, mutta näytän sen vain eri tavoin - pelaamalla. Opiskelin uuden ammatin, mutta paljonpa oli siitäkin hyötyä, kun en ole saanut töitä. Meidän pitäisi nyt päästä takaisin elämään kiinni, mutta ei se onnistu, kun asumme täällä keskellä ei-mitään.

Tuo on jo niin sataan kertaan kuultu litania, etten jaksanut edes kiihtyä, kun Meltsu kertoili, mitä isänsä oli sanonut. Ärsyynnyin toki siitä, että ihminen, joka ei oikeasti tunne minua lainkaan (eikä välitä tutustuakaan?), kuvittelee tietävänsä, mitä tunnen. Enhän ole vähääkään masentunut, ja kaikkein viimeksi omasta työttömyydestäni. Ja mitä pelaamiseen tulee, mikä ihmeen masennuksen merkki se on? Jotkut katsovat töllöä, appi itsekin, minä pelaan WoWia ja olen niin tehdessäni suorassa vuorovaikutuksessa muihin pelaajiin ympäri Eurooppaa. Selkeä masentuneisuuden merkki. Meltsun suhteen isänsä osuu huomioissaan ajoittain oikeaan, mutta ei aina. Me emme esimerkiksi ole tosiaankaan irti elämästä, eikä Meltsu ole lähelläkään pohjaa. Elämä olisi oikeinkin mukavaa, jos saataisiin yhden ylikierroksilla käyvän perheenjäsenen moottorin käyntiääni hieman tasoittumaan ja ottamaan vähemmän kierroksia. Ehkä kohta saadaan siihen muutosta tai sitten ko. moottori saa mennä muualle revittelemään.

Minulle rauhaa, rakkautta ja tyyneyttä elämään, kiitos. Ja tästä ei nyt tämän enempää tällä kertaa.


Tätini 7-kymppiset onnistuivat aivan täydellisesti. Lähdimme täältä koko porukka kohti Helsinkiä ja löysimme suurinpiirtein vaikeuksitta perille juhlapaikalle, sillä paitsi että se oli kätevästi siinä matkan varrella, kun Lahdesta tullaan kohti Helsingin keskustaa, niin älypuhelimien aikakaudella on kai mahdotonta eksyä, kun on googlemapsit ja heremapsit. Ajoituskin oli niin täydellinen, että ehdimme siinä kätellä kaikki vieraat ja tututkin sopivasti ennen kuin huikeannäköinen avo-lotus kaarsi ravintolan pihaan tätini kyydissään. Yllätys oli kyllä täydellinen. Tätini hihkui ja itki ilosta nähdessään meidät kaikki: vanhat ystävänsä ja lähes kaikki sukulaisensa. Hänelle kun oli etukäteen vain ilmoitettu, että pitää olla valmiina klo silloin-ja-silloin, vähän parempaa päällä, ja sitten hänet tosiaan haettiin lotuksella ja ajelutettiin pitkin Helsingin keskustaa kera kuohuviinin, jolla hän oli skoolaillut oikealle ja vasemmalle. Tunnin kuluttua auto kaarsi sitten ravintolan pihaan ja hän näki läheisensä siinä seisomassa, hurraamassa ja nauramassa. (Minullekin voi järjestää vastaavan yllärin sitten, kun täytän 70-v!)

Juhlat kestivät kolmisen tuntia, mikä oli ihan sopiva aika. Ravintola oli todella viihtyisä, henkilökunta ammattimaista, ruoka oli herrrrrrkullista ja tunnelma oli katossa. Päivänsankari oli juuri niin yllättynyt kaikesta kuin pitikin olla ja kyyneleitä pyyhittiin moneen kertaan puheiden aikana myös vieraiden joukossa. Oli mukava tavata uudelleen serkkuni, ja nyt oli paikalla sentään yksi Tonin pikkuserkuistakin, jokseenkin samanikäinen hänen kanssaan, sillä vaikka syntymävuosi on eri, heillä on oikeasti vain 2 kk ikäeroa. Kuulin myös asian, jota en ollut tiennytkään: tätini on syntynyt peräkammarissa eli samassa huoneessa, jota minä pidän makuuhuoneenani. Tiesin hänen syntyneen kotona, mutta ajattelin automaattisesti saunaa.

Täällä talossa on siis synnytty ja kuoltu.

Minun juhlaeleganssinikin oli sellainen, että pääsin tunnelmaan ja tunsin itseni sieväksi. Ostin uudet kengät, oranssit matalakantaiset teräväkärkiset avokkaat, täsmälleen samaa oranssia kuin leveä patellavyöni, ja puin ne tietenkin uuden mekkoni ja tyllihameeni seuraksi. Hiusten laittaminen oli haastavin osa, sillä en halunnut nutturaa ja kukkia, kuten minulla oli omissa juhlissani, ja päädyinkin klassiseen 40/50-luvun "pompadour"-kampaukseen, missä otsahiukset tupeerataan ja niistä muodostetaan tötsä, johon nostetaan sivuhiukset vielä kiinni. Seuraaviin juhliin pitänee opetella myös aikakauteen sopiva meikki! Nyt se, että yleensä meikkasin, oli jo paljon. Värivoide, valokynä, puuteri, ripsiväri, kulmaväri, sipaisu luomiväriä ja huulipuna. Voisi tulla vaikka tavaksi, jos olisi useammin tilaisuuksia. Seuraavat juhlat lienevät parin vuoden kuluttua, kun juniori pääsee ylioppilaaksi.


Mattoja on siis pesty, mansikoita poimittu, kukkia ja kasveja hoidettu ja muutenkin kesähommia puuhattu. Uimaan en ole uskaltautunut, mutta sen suhteen toivo ei ole vielä menetetty. Kesällä 1996 heitin talviturkin vasta 10.8, jos en aivan väärin muista, sillä silloinkin oikea kesä tuli vasta elokuussa.

Kaikki pelargonini, lukuunottamatta siemenkasvatuksiani, ovat nyt kukassa, viimeinkin. Tomaatit paisuvat, kasvimaalla nauriit ja porkkanat tekevät samaa, herneet ovat kukassa ja retiisiä + salaatteja tein uuden kylvön. Viime viikolla ostin jo siemeniä ensi kesää ajatellen, kun olivat "alennuksessa", mm. erilaisia monivuotisia yrttejä ja kirjavakukkaisen päivänsinen. Ensi viikolla voisin piipahtaa kaupoilla uudelleen, sillä kun siemeniä saa parilla eurolla 5 pussia, niitä kannattaa ostaa, varsinkin kun se "parasta ennen päiväys" on vuonna 2017. Toissapäiväinen mansikanpoiminta sai minussa aikaan ajatuksen, että ensi kesäksi laitan mansikkamaan, senkin voisi tehdä valmiiksi jo nyt, samoin kuin alueen monivuotisille yrteille, joita minulla on jo nyt, ja jotka tällä hetkellä sinnittelevät purkeissa.

Toissapäivänä kävin kirjastossa ja lainasin jälleen kerran Weiss+Hickmannin "Kuolemanportti"-sarjan ekan osan. Se on yksi niistä kirjoista (kirjasarjoista), joiden lumoon ja kerrontaan en kyllästy koskaan. Olen lukenut sen ainakin kaksi kertaa aiemmin, ehkä kolmekin, ja kun sen eilen aloitin, se tempaisi heti mukaansa. En ole mikään Weiss+Hickman-fani, sillä joitakin heidän kirjojaan olen yrittänyt lukea ja jättänyt kesken, koska ei vain ole napannut, mutta tämä tarina on vain.... se vie mennessään. Rakastan sitä.

Iloa tuottaa myös se tosiasia, että Netflixiin on tullut Borgioiden kolmas kausi katsottavaksi jokin aika sitten. Eilen oli sopiva sadepäivä (vettä tulikin kaatamalla) istahtaa käsityön keralla alas sitä katsomaan ja katsoin kaksi jaksoa putkeen. Cesare Borgian nahkahousut ovat ennallaan, ooh ja nam.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Elämää ADHD:n kanssa


Neljäkymmentä vuotta sitten nykyään ah-niin muodikas diagnoosi ADHD kaikkine esiintymismuotoineen oli vielä tuntematon, joten armasta aviopuolisoani ei koskaan ole diagnosoitu yhtään miksikään. Hän oli vain "ylivilkas" ja hänellä oli "keskittymishäiriöitä", enkä asiaa tämän paremmin tuntevana ryhdy ihmettelemään, johtuivatko ne ehkä kotioloista vai pahensivatko kotiolot niitä, varmaa kuitenkin on, ettei häntä koskaan kohdeltu millään tavoin ns. erityislapsena lukuunottamatta sitä, että seiskaluokan tuplattuaan hänet siirrettiin tarkkailuluokalle. Nyt, kun asioista tiedetään enemmän, jopa minäkin voin sanoa, että hänen aikuisuutensa olisi taatusti helpompaa, jos hänen keskittymishäiriöstään olisi tiedetty ja sitä olisi osattu "hoitaa" oikein.

Myönnän suoraan, että joskus väsyn hänen ylivilkkauteensa niin paljon, että ajatus yksin (Tonin kanssa osa-aikaisesti) asumisesta houkuttelee suuresti. Minun mahdollinen aikuisiän ADHD:ni kun on aivan toista maata kuin hänen, suorastaan päinvastainen - vajoan omiin maailmoihini siinä missä toinen kohkaa ja kohkaa, ja sitten on riita valmis, kun minä en jaksa sitä ja reagoin siihen puhumattomuudella. En millään jaksaisi toisen impulsivisuutta ja sitä, että pitää toimia jarruna, varsinkin kun tehtävä tuntuu toivottomalta silloin, kun toista ei jarruta oikein mitään. Kun toinen tokaisee ensimmäisen asian, mikä mieleen tulee tai ryhtyy toteuttamaan sitä ajatusta siitä paikasta. Erityisesti kaikki normiarjesta poikkeava saa Meltsun oireilemaan, hermostumaan. Hyvänä esimerkkinä synttärini. Niistähän saatiin heti riita aikaiseksi, koska Meltsu halusi, että niistä tulee kaverisynttärit, joissa ryypätään ja että jos minun sukulaisiani tulee, hän ei sitten tule. Kun pääsimme sopuun vieraslistasta, alkoi muu hermoilu. Meltsu kyseli moneen kertaan, olenko hermostunut, jännittääkö jne. ja vastailin, että ei tietenkään, mitä tässä nyt olisi jännäämistä. Vastaus: "Kyllä sua jännittää, mä tunnen sut, sua jännittää."

Ekskusemua?

Synttärit tulivat ja menivät ja jättivät ihania muistoja (ja ihan aikuisten-oikeasti minua ei jännittänyt, olin innoissani), enkä juhlien aikana kiinnittänyt Meltsuun suurtakaan huomiota, kunnes... Sain jälkeenpäin kuulla, että hänen luultiin olleen humalassa. Voi pyhä sylvi sentään. Onpa kivaa, Sarilla oli kivat synttärit, mutta miehensä oli kännissä. Pitäisiköhän laittaa juhliin osallistuneille tekstaria, että mieheni EI ollut juonut pisaraakaan?

Olen kai niin tottunut hänen hössötykseensä, etten osannut kiinnittää siihen synttäreilläni sen enempää huomiota, mutta kun ryhdyin oikein ajattelemaan sitä ja montaa muutakin vastaavaa kertaa, voin hyvin ymmärtää, että hänen kuvitellaan olevan juovuksissa. Hän jännittää uusia tilanteita jo hyvissä ajoin etukäteen, kuvittelee niitä mielessään ja ilmeisesti näkee kaikenlaisia kauhuskenaarioita siitä, mikä voi mennä pieleen ja sitten kun h-hetki koittaa, hän saattaa käyttäytyä huomionhakuisesti ja heitellä kommentteja, jotka vähän oudomman korvissa saattavat kuulostaa vähintäänkin hämmentäviltä. Hän miettii jo etukäteen, mitä sanoisi, mutta mielestäni ihan vääriä asioita, esim. synttäreilläni hän päätti esittää serkulleni surunvalittelut tämän ex-miehen kuolemasta ja ilmeisesti teki sen, vaikka sanoinkin, että kun siitä taitaa olla jo kolme vuotta, niin etköhän antaisi olla, semminkin kun laitoimme silloin surunvalittelut postitse.


En osaa olla paikallani, en osaa olla hiljaa, hän sanoo, ja muiden hiljaisuus häiritsee häntä tavattomasti. Siksi tiedänkin, että varmin keino piinata häntä, on olla hiljaa. *virn*. Siedän ja ymmärrän hänen luonnettaan tiettyyn pisteeseen asti, mutta joko se on käynyt vähemmän siedettäväksi hänen vanhetessaan tai sitten minun toleranssini on pienentynyt, sillä toisinaan todellakin tuntuu, etten jaksa. Se häiritsee häntä itseäänkin ja hän olikin puhunut siitä lääkärille viimeksi lääkärillä käydessään, oli pyytänyt rauhoittavia, mutta lääkäri ei ollut niitä kirjoittanut, vaan passittanut kokeisiin, joiden tiimoilta lääkärin piti sitten soitella, vaan eipä soitellut. Narisen hetken kuluttua lisää terveyskeskuksemme toimimattomuudesta... Ymmärsin, että lääkäri tahtoisi tsekata kilpirauhasen ennen kuin määräisi yhtään mitään rauhoittavaa. Vai pitäisiköhän minun pyytää lääkäriltä rauhoittavia, että jaksaisin katsella toisen kohkaamista?!

Eilen illalla menetin hermoni (vaihteeksi) aivan totaalisesti. En muista, milloin olisin ollut viimeksi niin vihainen, jopa NIIN vihainen, etten edes huutanut. Appi on nimittäin sairaalassa (siitäkin vähän lisää kohta), minkä tiimoilta Meltsu eilen ilmoittikin, ettei lähde viikon päästä tätini juhliin. Mitä vittua? Juu ei, ei voi lähteä kun isä on sairas. Helvetti, minun äidilläni on syöpä, eikä se ole estänyt MINUA lähtemästä Puertoon tai juhlimasta omia synttäreitäni, eikä se myöskään ole este sille, ettenkö lähtisi oman tätini synttäreille. Ilmoitin, että lähdet vaikka kilon kappaleina, koska en todellakaan lähde yksin seikkailemaan johonkin Helsinkiin, mihin Meltsu totesi: "Eikö isäs voi ajaa?". Wattafak?! Argh. Isä saa juuri ja juuri ajettua kuntakeskukseen tuttuja reittejä pitkin (ja Meltsu tietää sen), Lahdessa ei suostu ajamaan, ja parempi niin, ja nyt sitten isä muka suhailisi Helsingin keskustassa?

Muutenkin Meltsu on ottanut stressin tätini syntymäpäivistä aivan samalla tavoin kuin otti minun synttäreistäni ja kuin ottaa joka kesä isänsä tulosta Suomeen tai jopa joulusta. Kaikki, aivan kaikki vähänkin arjesta poikkeava alkaa muodostaa hänen päähänsä jotain uhkia, joihin pitää varautua pohtimalla, mitä voi käydä ja mitä pitää tehdä jos uhkakuva numero yksi tapahtuu ja mitä jos käy noin ja näin. Vituttaa, ei jaksaaaaaaaa....! Meltsu olisi lapsuudessaan luultavasti tarvinnut ennen kaikkea rutiineita, mutta mitä rutiineita alkoholistiperheessä muka on, ei mitään. Nyt tosiaan kaikki tavanomaisesta poikkeava aiheuttaa stressiä ja monet asiat, joita minä pidän pieninä, ovat hänelle isoja. Siihen kun yhdistetään tapa sanoa ääneen kaikki, mikä mieleen pälkähtää, niin soppa on valmis. Plus että jälkeenpäin Meltsu mielellään väittää, että ei sanonut niin tai että ei lainkaan tarkoittanut sitä mitä sanoi, mikä on kyllä osittain tottakin. Hän sanoo asioita monesti aivan väärin ja saa ne kuulostamaan aivan joltain muulta kuin miten hän ne tarkoitti, ja olenkin sanonut noin tuhat kertaa, että miettisit edes hetken ensin ennen kuin puhut. Monesti hän selittää jotain asiaa tavalla, jota ei varmastikaan kukaan tajua, koska hän vain alkaa selittää suomatta ajatustakaan sille, miten asian selittäisi. Joo, tiedän, yleensä ihmiset tekevät niin, eivät he ensin mieti viittä minuuttia, miten tämän nyt sanoisin, mutta Meltsun kohdalla se ei toimi siten, että ajatus kulkee samaan tahtiin kuin puhe. Hänellä ajatus on karannut jo kilometrin päähän siinä vaiheessa, kun suu aukeaa ja selitys on joskus täysin tolkuton.

En minä tajua, mitä minä hänen kanssaan teen. Olen väsynyt. Tarvitsisin loman aviomiehestäni, pitemmän kuin viikon. Tai sitten hän tarvitsisi lääkärin, joka vaivautuisi soittamaan varattuna soittoaikana.


Appi on tosiaan Kuopiossa sairaalassa tällä hetkellä. Viime maanantaina, kun he (appi ja anoppi siis) ajelivat meille päin, poikkesivat istumassa Lahdessa päivystyksessä kolme tuntia apen kipeän kurkun takia: hänellä oli kaulassaan patti, joka vaikeutti hengitystä ja nielemistä. Se todettiin ärtyneeksi imusolmukkeeksi, virusta epäiltiin ja hän sai antibiootit. Ne eivät ilmeisesti kuitenkaan tehonneet, sillä torstaina (?) hän viestitteli kurkun olevan yhä kipeämpi ja perjantai-iltana hän ilmoittikin olevansa KYS:issä. Lauantaina häneen ei saanut yhteyttä, sen enempää kuin anoppiinkaan ja luonnollisestikin Meltsu oli huolissaan, mutta jostain syystä hän hannaili vastaan minun neuvoani soittaa suoraan sairaalaan. Lopulta hän soitti ja hyvä niin, sillä sairaalasta osattiin kertoa, että appi oli juuri leikattu! Patti oli vain jatkanut kasvamistaan, koko nielu oli turvonnut kieltä myöten ja leikkaus oli ollut kai oikeastaan ainoa vaihtoehto. Jostain mätäpaiseesta oli kai sanottu - koska kyseessä on Meltsu, en saanut häneltä oikein tolkullista vastausta siihen, mitä sairaalasta oikeastaan oli sanottu. Anoppi viestitteli myöhemmin päivällä, että appi pidetään unessa iltaan asti, ilmeisesti siksi, että kurkussa on putki ja vielä ihan illalla saatiin tietoa, että appi oli siirretty heräämöön. Tänään toivottavasti päästään puhumaan apen itsensä kanssa.

Ei yhtään kiva juttu, mutta jos tämän nyt piti tapahtua, onneksi se tapahtui nyt, kun olivat ehtineet jo Suomeen, eikä esim. Latviassa tai Montenegrossa, joiden kautta muunmuassa matkallaan ajoivat. Ei niin ettäkö epäilisin, että Montenegrossa ei osattaisi hoitaa sairaita siinä missä Suomessakin, mutta onhan se nyt kuitenkin mukavampi olla hoidossa maassa, jossa hoitohenkilökunnan kanssa on yhteinen kieli, n'est pas?

Mutta oikeasti, ettäkö tämä nyt estäisi sen, ettei Meltsu voisi lähteä tätini syntymäpäiville? Se, että appi sairastaa Kuopiossa on este sille, että me voisimme olla kotoa poissa ehkä kuutisen tuntia?

Mitä omaan terveyskeskukseemme tulee, niin siellä asiat ovat menneet aivan retuperälle nyt, kun jostain mystisestä syystä sieltä on vähennetty yksi lääkäri. Ensinnäkään sinne ei saa aikoja, koska jos soitat ja kysyt aikaa, ja sieltä luvataan soittaa takaisin, ei soiteta. Lääkärit eivät vaivaudu soittamaan potilaille testien tuloksista ja kesän aikana todistuksia ei kirjoiteta. Minun pitäisi nimittäin toimittaa poliisille lääkärintodistus, että olen yhä ajokuntoinen (koska olen "ammattiautoilija"), mutta omasta terv.keskuksestani en sitä saa juurikin siksi, että on kesä. No, anteeksi kamalasti että nyt satuin syntymään kesällä. Laittoivat minut kuitenkin jonoon, jota aletaan purkaa sitten kesälomien jälkeen, mutta saattaa olla, että yksityislääkäri on ainoa vaihtoehto jos haluan toimittaa todistuksen aikarajan (2 kk synttäreistä) puitteissa. Minimipv-rahallahan sitä on kiva käydä yksityislääkärissä, eikö?

Loppuun Offspringiä siksi, että kaveri kertoi, että ko. bändin laulaja se vasta ADHD onkin. *virn*

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Nyt mua viedään juhlista juhliin


Vanhin tädeistäni soitti tänään ja esitti kutsun sisarensa syntymäpäiville, jotka ovat viikon kuluttua sunnuntaina. Hiukan jo odottelinkin jonkinlaista kutsua, sillä totta kai tiesin tätini täyttävän pyöreitä tänä vuonna ja koska niitä on yleensä juhlittu, olisin ollut hämmästynyt ja pettynytkin jos ei tällä kertaa juhlittaisi. Juhlakalu itse ei käsittääkseni ole järjestämässä mitään (ikäkriisiä pukkaa sielläkin?!), mutta tämä minun vanhin tätini on päättänyt, että niitä juhlitaan ja on järjestämässä siksi yllätyspippaloita erääseen helsinkiläiseen ravintolaan. Wohoo! Ilmoitin heti, että totta kai tulemme ja lupasin välittää kutsun sisarelleni, joka lähes välittömästi tekstasi takaisin "Kuulostaa hauskalta, tulossa ollaan!".

Kokoonnumme siis lähestulkoon samalla porukalla, joka kokoontui meillä pari viikkoa sitten, tosin vanhempani eivät olleet vielä varmoja omasta menostaan. Ehdotin, että voimme mennä yhdellä autolla, sillä meidän yarikseemme mahtuu viisi ihmistä ja rollaattori ihan mukavasti siinä missä heidän city-maasturiinsakin, mutta äiti oli hiukan sitä mieltä, että hän ei ainakaan taida lähteä. Lääkitys päällä ja se saa mahan niin sekaisin, että uskoi paskovansa housuihinsa moottoritiellä. Ehdotin, että tullaan vanhaa tietä takaisin niin voidaan pysähtyä vaikka kilometrin välein tien poskeen paskalle, mutta ajatus ei oikein saanut kannatusta. *virn*. Olisin kyllä kovasti iloinen jos äiti ja isä lähtisivät, sillä reissusta tulee varmasti oikein mukava. Juhlakalu haetaan kotoa avoautolla (säävaraus) ja muuta mukavaa.

Mitä omiin synttäreihini tulee, sain aikaiseksi tilata niiden tiimoilta kiitoskortit ylläolevalla kuvalla. Pojot minulle, koska en koskaan tilannut tai lähettänyt Tonin rippijuhlan kiitoskortteja. Vieläköhän kehtaisi tehdä sen pari vuotta jälkikäteen?

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Jospa sitä jotain


... Sillee niinku päivittelisi, vaikka onkin vaihteeksi fiilis, ettei ole mitään sanottavaa. Laiskottaa, päivät valuvat eteenpäin kuin helminauhassa. Kesä ja anti-kesä vuorottelevat, joskin sitten viime päivitykseni kesä on ollut voitolla, hellien meitä jopa muutamalla hellepäivällä, mutta nyt on kaksi päivää sataa loikottanut vaihteeksi oikein kunnolla, eikä sille taida näkyä loppua. Harkitsen jo taivasalla olevien petunioiden ja pelargonien siirtämistä sisälle kasvihuoneeseen, mikäli sade nyt taukoaa sen verran, että viitsin mennä edes sen vertaa ulos. Kai se tuosta ennen kuin seuraava sadealue mahdollisine ukkosineen rymyää taas päälle.

Toki sade tekee hyvää kasvimaalle ja erinäiselle joukolle pihalla olevia kesäkukkia (ennen kaikkea dahliat, gladiolukset ja kelloköynnökset) ja sen mukanaan tuoma viileys taas vähentää kastelutarvetta sisäkukilla ja kasvihuoneessa. joten ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Tässä lyhyen kesän aikana ehdinkin saada viimeinkin kaiken valmiiksi niin kasvihuoneessa, kasvimaalla kuin pihallakin ja nyt kaikki on jokseenkin kuten pitääkin. Kasvihuoneessa ei ole enää yhtään ylimääräistä kippoa tai kappoa, jossa olisi jotain taimenrääpälettä kasvamassa ja odottamassa loppusijoituspaikkaa, sillä toissapäivänä, kun vielä paistoi aurinko, touhusin oikeastaan koko päivän pihalla ja istutin viimeisetkin taimet ja viskasin menemään loput. Nyt voin vain odotella satoa / kukintaa, ja tuo odotus tuottaa jo tuloksia. Kasvihuoneessa kurkut, tomaatit ja kesäkurpitsat tyrkkäävät kukkaa kovasti ja onpa tomaateissa jo raakileitakin ja kasvimaalla kasvit kasvavat sen minkä tässä kesän irvikuvassa nyt yleensä jaksavat kasvaa. Retiisiä ja salaattia voi jo käyttää, ja oikeastaan papua lukuunottamatta kaikki on lähtenyt kasvamaan kohtalaisesti. Pavuista opin sen verran, että ne kannattaa ensi vuonna ehdottomasti esikasvattaa. Lähtevät kasvuun huomattavasti hitaammin ja huonommin kuin herneet.


Mitä kasvihuoneeseeni tulee, se on siis valmis ja enemmän kuin pelkkä kasvihuone. Ikkunassa on pitsiverho, sisällä korituoli tyynyineen, jossa saatan istuskella silkasta istuskelemisen ilosta, mahdollisesti seurustellen jäätelötuutin kanssa, ainakin silloin, kun naapureilla ei ole kännibileitä ja paska musiikki ei kuulu meille kuin omassa pihassa soittettaisiin. Tässä asiassa he tekivät mielestäni uuden ennätyksen viime perjantaina, jolloin huuto ja mekastus alkoi jo puoliltapäivin, jatkui iltakuuteen, taukosi pariksi tunniksi ja alkoi taas uudelleen. Mökää ja Modern Talkingia, ei helvetti. Sain tarpeekseni siinä vaiheesa, kun siirryttiin Sleeppareitten kautta Anna Erikssoniin ja vietimmekin sitten  perheen kera elokuvailtaa katsomalla Hobitin.

Päätimmekin katsoa tässä kesän (? wut?) kunniaksi sekä Hobitin että Sormusten herran. Hobitin viimeinen osa oli vielä kaupassa, mutta lauantaina poikkesimme ostamassa senkin niin että Hobitti meni pe-la-su ja eilen katsoimme Sormuksen ritarit. Sormusten herra-leffat on tehty mielestäni intohimosta, Hobitit ovat laskelmoituja ja tehty rahankiilto silmissä. Toki niissäkin on hyvät puolensa, eikä vähiten haltiakuningas Thranduil. Koska en ole koskaan lukenut ko. kirjaa (ja Taru sormuksen herrasta on jumalattoman tylsä kirja), en tiedä, miten hyvin Lee Pace on siinä onnistunut, mutta pidän Thranduilista kovasti hahmona. Hänessä on jotain tuttua. *virn*.


 Hobitti kolmosen hankkimisesta voin kiittää tätiäni, joka muisti minua synttäreideni tiimoilta huomattavan suurella summalla lahjakortin muodossa. Jopa niin suurella, että heräsin epäilemään, eikö hän oikein hahmota euron ja markan eroa, mutta toisaalta, koska kyseessä on ehdottomasti teräväpäisin tätini (eläköitynyt talouspäällikkö ja silleen), kai hän tiesi, mitä teki. Lahjakortin summa oli sama kuin puolet kk-tuloistani, mikä toki monelle muulle on vähän, mutta minulle paljon ja sen ansiosta teimme viime lauantaina mukavan maakuntamatkan perheen kera. Kävimme Huovilanpuistossa, jossa seuraamme lyöttäytyi opas ja kertoili mielenkiintoisia juttuja kartanonherran Collinista. Huovilasta ajelimme katsomaan Radanrakentajien kalmistoa, jossa olen jo pitkään halunnut käydä, mutta aina on ollut kiire vain ohi, nyt ehdimme vartavasten poiketa sinne. Siellä ei ollut mitään. Ei mitään muuta kuin aidalla rajattu mäntymetsikkö ja yli sadan rautatietyömaalle tuupertuneen miehen, naisen ja lapsen maalliset jäännökset siellä sammaleen ja mäntyjen alla. Ei hautakiviä, ei edes tarkkaa tietoa, keitä siellä lepää. Se oli aika vaikuttavaa.

Viimeiseksi ajelimme Lahteen ja kävimme pitkästä aikaa Lokissa syömässä. Grillibuffet maksoi kaksikymppiä per nenu, mikä oli mielestämme aika kova hinta buffetista, johon ei ollut tarjolla muuta ruokajuomaa kuin vesi, eikä valikoima muutoinkaan ollut parinkympin väärti. Ruoka oli kyllä hyvää, ja puitteet viihtyisät helteisenä iltapäivänä, joten lopputuloksena ei ollut yhtään sellainen olo, että siitä ei olisi kannattanut maksaa kahtakymppiä. Lisäksi olin päättänyt olla murehtimatta rahanmenoa, koska katsoin voivani niin tehdä, kerrankin. Vieläkin nousee vesi kielelle, kun muistelen sitä naudan sisäfilettä... mediumina ja just täydellisesti maustettua. Ooh.

Minä olen semmoinen lihansyöjä. Kova lihanhimo. Jos voisin, söisin pelkkää lihaa ja salaattia, en niin ihmeesti välitä perunoista / riisistä / makaroonista. Jätin nytkin perunat kokonaan ottamatta ja nassutin kitusiini pelkkää lihaa ja grillattuja kasviksia, alkupalat syötyäni, tietenkin.


Synttäreideni jälkifiilikset kestivät monta päivää ja tunsin silkkaa iloa siitä, että lopultakin kaikki kutsutut tulivat, vaikka osa ei ilmoittanutkaan mitään. Serkkujeni lapsia jäin kaipaamaan, koska osaa heistä en ole koskaan tavannut, mutta heistä kukaan ei päässyt tulemaan (olivat USAssa sukulaisissa, urheiluleirillä yms.). Sovimme kuitenkin, että serkkuni tulevat jonakin sopivana päivänä uudelleen nimenomaan lasten kanssa ja Tonikin saa niin tutustua pikkuserkkuihinsa. Oli kuitenkin aivan mahtava tavata serkkuja pitkästä aikaa, ja heillä itselläänkin tuntui olevan suorastaan nostalginen fiilis, saadessaan käyskennellä mummolan pihalla noin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Toinen serkuistani oli täällä viimeksi 1997 mummun hautajaisissa (silloinkin oli talvi) ja toinen muistaakseni tasan 20 vuotta sitten, kun mummu oli vielä elossa. Hänhän asui tuolloin USAssa, eikä päässyt mummun hautajaisiin. En muista hänen olleen ukinkaan hautajaisissa, ei sen puoleen. Muistelimme paljon lapsuuttamme ja kesiä, kun serkkuni olivat meillä pitkiäkin aikoja, kiersimme tuttuja paikkoja, katselimme vanhoja valokuvia ja poseerasimme kaikki neljä päivänkakkaroiden keskellä.

Olin erityisen onnellinen siitä, että serkkujeni isä jaksoi tulla, sillä ollessani tietoinen siitä, että hän oli "huonossa kunnossa", toivoin kovasti tapaavani hänet edes kerran vielä. Huonossa kunnossa... my ass. Hän oli paljon paremmassa kunnossa kuin häntä 10 vuotta nuorempi isäni! Vieraiden lähdettyä ihmettelimmekin asiaa, semminkin kun toinen tätini sisarelleni aina muistaa voivotella, miten huonossa kunnossa sisarensa mies on. Haloo? Hän on todella reipas 86-vuotias sekä fyysisesti että psyykkisesti, vaikka hänellä onkin alzheimer. Sairautta ei edes huomaa, sillä yllättäen hänellä lääkitys tehoaa siihen. Muutaman kerran hän sanoi samat asiat, kuulemma, minä en edes huomannut sellaista. Toki olin iloinen myös tavatessani monen vuoden tauon jälkeen hänen vaimonsa eli tädeistäni vanhimman. Hän täyttää tässä kuussa 78 vuotta ja on ainakin kymmenen vuotta nuoremman oloinen. Lapsena ja nuorena en oikein pitänyt hänestä, ja ehkä tunne oli molemminpuolinen, mutta nyt, aikuisena, pidän hänestä kovasti. Lähtiessään synttäreiltäni hän halasi minua lujemmin kuin on koskaan halannut. Aidosti.

Juhlieni tunnelma oli niin hyvä ja lämmin, että niiden päätteeksi Meltsu marssi isäni puheille ja kysyi, voisivatko he sopia ja unohtaa neljän vuoden riidan. Isä oli alkanut itkeä, ja aina yhtä herkkä Meltsu myös. Nyt ei kenenkään tarvitse enää vältellä ketään, ei stressata, ei mitään. Ja jotta asiat olisivat mahdollisimman hyvin, appi ja anoppi olivat eilen käyneet tervehtimässä isää myös ja vaikka mitään ei oltukaan anteeksipyydetty tai -annettu, isä oli ollut nyt "aivan erilainen" kuin parina viime vuonna. Ystävällinen, sanoi anoppi.


Appi ja anoppi ilmestyivät meille toissailtana ajettuaan mutkitellen läpi Itä-Euroopan, viipyivät yön yli ja jatkoivat eilen matkaansa. Käyvät sukulaisissa Karjalassa ja Savossa, minkä jälkeen anoppi jatkaa matkaa (lentäen?) Lappiin kotiseuduilleen ja appi palaa meille ja viipyy meillä sitten minulle toistaiseksi tuntemattoman ajan. Ehkä hän sanoi sen, mutta en muista. Hän puolestaan muisti minua synttäreideni tiimoilta rahalahjalla ja pullolla cointreauta. Ooh ja nam. Anoppi oli ostanut itselleen reebokin kengät (yllä!) tyttärensä yllyttämänä ja todettuaan, ettei lainkaan pitänyt niistä, kysyi, kelpaisiko minulle. No, todellakin kelpasi! On niin villi väri ja Tonin mielestä justiinsa minun näköiseni. *virn*. JOS ensi talvena lähden Puertoon, näillä kengillä kävellään aika monta kilometriä siellä. Täytyy tosin sisäänajaa ne jo kotimaassa sitä ennen.

Puertoon, niin. Ensi talvi on hyvin avoin siltä osin ja voi olla, että emme enää mene sinne perheenä, monestakin syystä. Suurin syy ovat eläimet, viime talven hoidatus maksoi 700 euroa, mikä on enemmän kuin koko matkan hinta ja mihin meillä ei kertakaikkiaan ole enää varaa, eikä edes halua maksaa moista summaa. Toinen syy on talo, sen lämmitys on aika haastavaa jos lämmittäjällä on syöpä ja sytostaattihoidot, ja vaikka ei olisikaan. Kolmas syy Tonin opiskelut, hän ei voi olla pois koulusta viikkoa eikä välttämättä enää tokana lukiovuonna saakaan niin pitkää lomaa, eikä edes halua olla pois yhtään enempää kuin on pakko. Neljäs syy on Meltsun käytös viime talvena ja se, että Tonin lähdettyä Suomeen olin käytännössä yksin seuraavan viikon, koska Meltsua ei kiinnostanut mikään, mikä minua olisi kiinnostanut ts. en saanut hänestä lenkkikaveria, enkä kyllä mitään muutakaan kaveria. Silloin sanoin, etten enää lähde hänen kanssaan, enkä ole vielä ainakaan muuttanut mieltäni. Appi jo sanoi, että hänelle sopii oikein hyvin majoittaa meitä kahdessa erässä ts. että Meltsu olisi eri aikaan kuin minä ja Toni. Mutta kuten sanottu, vielä on kaikki auki.

Jokin minussa on muuttunut. En tiedä milloin ja miksi. Ehkä ikä tuli vastaan, elämän rajallisuuden tajuaminen. Nyt huomaan, että veri on sittenkin vettä sakeampaa ja että jokainen kohtaaminen voi olla viimeinen. Jotkin asiat ovat vaalimisen arvoisia siinä missä jotkin asiat tai ihmissuhteeet eivät todellakaan.

Loppuun vähän vanhusten musaa. Rammsteinia kuulemma kuuntelevat vain vanhukset *virn* (sanovat serkkuni lapset). Tililläni on vielä vähän rahaa, ostaisinko Lindemannin soololevyn?

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Väsynyt mutta onnellinen


Jos ylläoleva kuva näyttää tärähtäneeltä, se ei johdu vain siitä, että kuvassa oleva henkilö ON tärähtänyt vaan myös siitä, ettei Meltsu osaa kuvata kamerallani. Tämä on nimittäin vähiten tärähtänyt kuva. Miten kummassa hän onnistuukin ottamaan digikameralla enimmäkseen tärähtäneitä kuvia?

No, kuitenkin. Tämä päivä on oleva yksi kirkkaimmista ja kauneimmista päivistä muistojeni helminauhassa. Se jätti minut täyteen iloa ja onnea, ja oli jopa enemmän kuin uskalsin edes toivoa. Laadin kutsuvieraslistan tosiaan sitä ajatellen, että halusin nähdä edes vielä kerran kaikki nämä ihmiset iloisissa merkeissä, yhdessä, ja onnistuin tavoitteessani paremmin kuin uskalsin edes haaveilla. Meillä oli mitä lämpimin, iloisin, rakastavin, ihanin ja ties mitä iltapäivä, ja aivan kuin tätä tapahtumaa juhlistaakseen kesäkin näyttäytyi kaikessa komeudessaan, ensimmäisen kerran tänä vuonna. Me neljä serkusta seisoimme vanhan riihen luona päivänkakkarameressä ja nauroimme. Isä ja molemmat siskonsa poseerasivat ruispellon laidalla, kumarina ja valkohiuksisina.

Olen niin onnellinen tästä päivästä!

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Miltäs nyt tuntuu?


Kysyi Meltsu eilen minulta herättyään ja vastasin siihen, että nilkkaa särkee, olen tainnut nukkua huonossa asennossa. Muuten ei kyllä tunnu miltään sen kummemmalta kuin tuntui edellisenä päivänäkään, tai tuntuu tänäänkin.

Eilen, syntymäpäivänäni tapahtui kolme asiaa, jotka varmastikin jäävät mieleen.

Ensimmäinen (ei välttämättä tärkein), oli huomio, että Google (!!!!) muisti minua, sen sivulla (Google on aloitussivuni Firefoxissa) oli moinen logo ja kun vein hiiren sen päälle tarkistaakseni, että kenenkös synttärit tänään on, niin tuollainen teksti siihen tuli. *virn*.

Toinen asia oli jopa jännittävä: iltapäivällä istuimme kaikki sisällä, kun äkkiä kova pamaus tärisytti koko taloa ja ainakin minä oikein hätkähdin säikähdyksestä. Pamaus kuulosti kuin seinä olisi kaatunut ja se olikin ensimmäinen ajatukseni, ja toinen ajatus oli, että pommi putosi. Syöksyimme kaikki ulos katsomaan ja kuulimme etääntyvän lentokoneen jyrinän, mikä sai minut pohtimaan, että josko siitä vetäisi talomme yli lentokone, joka mursi äänivallin mennessään. Pamaus oli kuultu aina kuntakeskuksessa asti ja minä siitä sitten kuuklettamaan, että mitä hittoa. Hyvin pian selvisi, että hornettihan se siitä oli mennyt, ja päivän myötä myös syy, miksi niin kiireellä mentiin. Venäjän ilmavoimien kuljetuskone oli luiskahtanut Suomen puolelle Porvoon tienoilla ja tilannetta lähdettiin tarkistamaan vauhdilla.

Tai se oli virallinen selitys. Oikea selitys oli, että ihan minun synttäreideni kunniaksi tehtiin ylilento hornetilla tästä.

Kolmas asia, jota voisi kutsua syntymäpäivälahjaksi, oli äidin kertoma tieto, että syöpä on saatu hallintaan. Keuhkoissa ei näy enää lainkaan syöpäpesäkkeitä ja maksasta suurin on kadonnut kokonaan, muutama pieni on vielä, jotka nekin on tarkoitus ampua alas. Äiti käy edelleen hoidoissa, mutta nyt hoidot ovat pikemminkin "täsmähoitoja" ts. kaikkia soluja tappavia myrkkyjä hän ei enää saa (ei ole saanut vähään aikaan), mikä tarkoittaa sitä, että hän on voinut viime ajat kohtalaisen hyvinkin.
Ehkä minun unelmani siitä, että voisin näyttää äidille Ikuisen Kevään saaren, toteutuu sittenkin, vielä.


Äitini sisko ei sen sijaan voi ollenkaan hyvin. Oli ehkä tyhmästi tehty, että annoin hänelle puhelinnumeroni (sinänsä outoa, etten ollut tehnyt sitä aiemmin, oletin tehneeni), sillä hän on ottanut tavakseen soitella minulle humalassa, mikä on minusta äärettömän kiusallista. Inhoan kännipuheluita, varsinkin kun tätini kohdalla ne ovat sitä samaa jaaraamista (kai ne ovat sitä kaikkien kohdalla), asioista jotka eivät tule paremmiksi ainakaan juomalla. Olen harmissani siitä, että hän näyttää kuvittelevan, että asiat saa kauniiksi juomalla ja erityisen harmissani olen siitä, että hän kuvittelee sitä hänen iässään (hän täyttää ensi viikolla 69). Ja totta kai nyt pelkään, että hän on päissään huomennakin.

Mitä huomiseen tulee, järjestelyt ovat mallillaan. Olen tehnyt pakastimeen pizzan, tuulihatut, pullat ja pasteijat ja tänään on ohjelmassa voileipäkääretortun tekeminen koristelua vaille valmiiksi ja juustokakun tekeminen. Kuntakeskuksessa käyn ostamassa mansikoita ja mehua, ehkä kertakäyttöshampanjalasejakin, ja samalla voi käydä jäteasemalla heittämässä vaihteeksi muutamia laitteita elektroniikkaroskiin. Eilen siivotessani löysin nimittäin kaikenmaailman piuhojen piilon kirjahyllyn alakaapista, plus sateliittiboksin, digibokseja...

Eilen siis siivosin, päällisin puolin ja laitoin perheen avustuksella saliin kahdesta pitkästä pöydästä yhden megapitkän, jonka ääreen mahdumme kaikki istumaan. Tupaan laitoin pyöreän pöydän ja siihen aion kattaa noutopöydän niin vieraiden ei tarvitse keittiössä jonottaa. Tonin rippijuhlista nimittäin opin, että ei ole kivaa, jos porukka on jakaantunut kahteen eri pöytään, tai pikemminkin eri huoneeseen. Haluan kaikki vieraani / sukulaiseni saman pöydän ääreen! Tämän pitkän pöydän (3 m) laitoin saliin siksi, ettei se olisi tupaan mahtunutkaan ja salissa laitoimme sen Tonin kanssa vinoon keskelle lattiaa. Ei siis seinien suuntaisesti, vaan vinoon, ikään kuin huoneen kulmasta kulmaan. Suunnittelin siihen kukkakoristeen koko pöydän mitalta, jonka tänään toteutan iittalan laseihin ja kukkasieneen iiriksistä, päivänkakkaroista ja hiirenvirnoista.

Kunpa vain sää suosisi! Huomisen säätiedotus on muuttunut, alunperin oli luvassa +15C ja pilvistä, mutta viimeisin tieto lupaa +19C ja puolipilvistä. Tänään kai sataa, kuinkas muutenkaan. Eilen illalla taivas syöksi sellaisen vesikuuron, että rapun edessä oli pieni järvi vielä monta tuntia sen jälkeenkin.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Meni ja vihelsi mennessään


Juhannus nimittäin. Paitsi että se meni kyllä niin hiljaa, ettei vihellystäkään kuulunut. Tavallinen viikonloppu meillä, hyvin kylmä ja sateinen sitä paitsi. Istuimme sisällä, katselimme töllöä ja minä räpläsin tietokonetta. Valokuvia on noin ziljoona enemmän kuin kuvittelinkaan, enkä kahden päivän puuhastelun jälkeen ole saanut vieläkään kaikkia siirrettyä pilveen, sillä päätinkin hiukan järjestellä niitä ennen siirtoa, viskoa tuplakappaleita roskiin ja pienentää suurimmat siihen kokoon, että ne eivät veisi tilaa ihan tuhottomasti. Minä kuitenkaan en ole mikään ammattikuvaaja ja kuvaan säilöäkseni muistoja, joten riittää, että kuvista saa selvän.

Uusi tietokone on yhdistetty töllöön, ja äsken tilasin langattoman näppiksen ja hiiren, jotta tuon kombon käyttö olisi hieman sujuvampaa. Pitää myös ostaa toinen HDMI-piuha, jotta sitä ainoaa ei tarvitse vaihdella tietokoneen ja PS3:n välillä. Tähän omaan romuuni onnistuin viimeinkin (!) löytämään näytönohjaimen ajureille päivityksen, mikä sai minut jälleen kiroamaan sitä, miten kaikki pitää tehdä niin hankalaksi. Olen nimittäin aiemminkin yrittänyt selvittää, mistä löydän uusimman ajurin näytönohjaimelleni, mutta mistä tahansa olenkin hakenut, niin aina on tarjottu vain ei-oota, jopa valmistajan omilla sivuilla. Jotenkin en uskonut, etteikö muka uusinta ajuria olisi olemassa, tai siis uudempaa kuin minulla oli, ja viimein latasin koneeseen näytönohjaimen valmistajan (Nvidia) oman ohjelman, jonka luvattiin etsivän ja asentavan sen uusimman ajurin. No hitto, sehän toimi. Jo alkoi löytyä 32-bittiseen XP:n soveltuva ajuri ja se asentuikin ihan kivasti ilman, että minun piti saada harmaita hiuksia sen takia. Nyt on sitten siltä osinkin kaikki kunnossa. 

Nimenomaan näytönohjain on se syy, miksi uudessa koneessa ei ole minun kaipaamaani vääntöä. Katselin jo viime viikolla näytönohjainten hintoja ja koska ne maksavat melkein saman kuin kone itse, eikä minulla ole mahdollisuutta laittaa siihen rahaa (niitä kun ei saa osamaksulla niistä harvoista paikoista, joista luottohäiriöinen saa luotolla...) ehdin jo ajatella, että ehkä minun pitää jättää WoW, mutta onneksi ei sentään. Vanhan koneen näytönohjain puksuttaa kuin juna ja pystyn taas pelaamaan niin, että peli ei koko ajan töki. Uudella koneella FPS ei juuri koskaan noussut yli kymmenen, vaikka olin säätänyt asetukset asentoon "low", kun taas vanhalla FPS saattaa napsahtaa tuonne 90:een asetuksilla "high". Ooh ja aah. Joo, olen koukussa WoWiin, mutta pitäähän minulla jotain nautintoja olla.


Eilen sain äidiltä synttärilahjan. Yllä olevassa kuvassa se on sormessani. Mummuvaarin mummun sormus! Kultaa ja ametisti. Sain myös rannekorun, jonka muistan lapsuudestani, hopeisen ketjun, jossa on pieniä "kukkia", joskaan en muista koskaan nähneeni sitä äidin ranteessa. Se on ostettu joskus puolivuosisataa sitten Milanosta. Ketju on sievä, mutta tuo sormus on minulle kyllä se The Juttu. Se on kuin pari toiselle vastaavalla sormukselle, jonka sain mummulta hieman ennen hänen kuolemaansa, se on niin ikään kultaa ja siinä on musta verikivi.

Tänään pitäisi miettiä tarjottavat sunnuntain synttäreille ja laskea, mitä aineksia niihin tarvitaan, sillä huomenna on ohjelmassa kauppareissu. Viemme äidin ja isän auton vuosihuoltoon ja käymme samalla sitten kaupoilla. Asiaan tuo haasteen se, että kumpikaan serkuistani ei ilmoittanut määräpäivään (eilen) mennessä tulostaan tai tulematta jättämisestään yhtään mitään..! En nyt sitten tiedä, ovatko tulossa vai eivät ja jos ovat, niin tuleeko nuorisoa / lapsia. Kaksi serkkuani lapsineen tekee kuitenkin noin kymmenen henkeä ja onhan se nyt hiukan eri asia, onko pippaloissani 15 vai 25 ihmistä. Jos kutsuttuja olisi pilvin pimein, esim. 60 henkeä, olisi oikeastaan aivan samaa, laittaako kakkua 50 vai 60 hengelle, mutta pienissä juhlissa asia on toisin. En ole nyt ollenkaan ilahtunut tästä, sillä itse aina kiitän kutsusta ja ilmoitan, olenko tulossa vai en.
Tietysti yksi vaihtoehto on tehdä 25 hengelle ja jos kovasti jää herkkuja yli, kutsun illalla ex tempore kavereita kahville. Niin taidan tehdäkin. Plus että pakastettavat herkut voi aina pakastaa, pullat ja pizzat sun muut. Voileipä- ja kermakakut pitää syödä pois (ja kyllähän mä syönkin... *virn*)

Mutta miksei se kesä voi tulla jo? Väsyn. Olen jo väsynyt kylmyyteen ja sateeseen. Määä-äh.

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Toisinaan vanhassa on tosiaan vara parempi


Piipahdimme tänään naapurikunnan puolella kaupoilla, ihan vain sen verran, mitä oli tarpeen, ettei juhannuksena lopu maito lasista, eikä juusto leivältä, ja samalla reissulla poikkesimme hakemassa sisareltani vanhan tietokoneeni / -koneemme. Alunperinhän oli puhe, että tuovat sen ensi viikonloppuna samalla, kun tulevat muutenkin tänne, mutta ei, en sittenkään voinut odottaa siihen asti, aloin olla niin täynnä uutta konettamme..!

Tulin nimittäin siihen tulokseen, että en pidä Windows 8:sta pätkääkään, enkä pidä edes itse koneesta, joka tuli ostettua. En vain pidä, koneesta ei saa irti niin paljon kuin olen tottunut saamaan vanhasta, ja niinpä eilen ohimennen ehdotin Meltsulle, että mitä jos annan uuden koneen hänelle (kun ei sitä voi enää oikein palauttaa myyjällekään, ei varsinkaan sillä perusteella, että ei pidä käyttöjärjestelmästä tai että kone on tehoton, koska totta kai ostaessani tiesin sen tehot, levytilat sun muut) ja hän voi fiksata sen televisioon, ja minä itse pidän vanhan koneen tarvittavine vimpaimineen.
Meltsu siihen toteamaan tiukasti EI.
Noin viiden minuutin kuluttua hän kurkisti varovasti ovesta ja sanoi: "Niin, sanoiksä että sen voisi yhdistää telkkariin?"
No, juuri ninhän minä sanoin ja Meltsu innostui asiasta niin, että olisi jo siitä paikasta irrotellut koneen piuhoista ja yhdistänyt töllöön - hän oli kuvitellut joutuvansa ottamaan koko paketin ts. näytön myös, eikä hän mielestään tarvitse tietokonetta kokonaisuudessaan, siis ihan "omaa". Oli sitten tajunnut, että en tarkoittanut asiaa niin, vaan että hän todellakin voisi katsella omassa makuuhuoneessaan (aka keskikammarissa) TV-ruudulta Youtubea ja sehän oli hänelle suorastaan dream-come-true. Varasi vielä itselleen uuden koneen mukana tulleen näppiksen ja hiiren, ja minun puolestani hän saa nekin. Vanhasta näppiksestä kirjaimet ovat kuluneet pois, mutta tiedän näkemättäkin, missä mikäkin sijaitsee ja lisäksi uusi hiiri on vanhaan verrattuna jotenkin tönkkö.

Summa summarun, piipahdimme siis hakemassa vanhan koneen kotiin ja kuulimme iloksemme, että H. oli myös puhdistanut sen sisältä, ja hän taas ilahtui kuullessaan, että kone palaa takaisin käyttöön > ei mennyt puhdistaminen hukkaan. H. kertoi, että koko homma oli kiinni vain yhdestä vaivaisesta vahingoittuneesta käynnistystiedostosta ja asennuslevyllä homma korjaantui heti. Kotiin päästyäni otin uuden koneen irti piuhoista, kytkin vanhan takaisin ja tunsin kyllä tulleeni kotiin. Kaikki oli tallessa, joskin näkymä oli vähän outo, koska ilmeisesti kone oli kadottanut jotain säätöjä, tai ajureita tai jotain, mutta sekin korjaantui sillä, että palautin koneen niihin asetuksiin, joissa se oli ennen rikki räpsähtämistään, ja nyt kaikki näyttää ihan samalta kuin ennenkin. Ihanaa, oikeasti. Tosin Firefox ei käynnistynyt, sekin oli luultavasti vioittunut samalla kun konekin, mutta poistin sen ja asensin uudelleen ja kaikki on senkin osalta juuri kuten pitääkin, jopa kirjanmerkit.


Nyt ei haittaa paska juhannussää (tosin NYT paistaa aurinko, joten ehkä se tästä muuttuu vähemmän paskaksi), kun on vanha, tuttu, RAKAS HP tuossa runksuttamassa. En välitä vähääkään, vaikka masiina on uuteen verrattuna äänekäs (on se nyt hiljaisempi kuin aiemmin, kiitos pölynpoiston...) ja että se käynnistyy paljon hitaammin, sillä mikäs kiire tässä mihinkään edes on? Ei sitten mikään.

Mitä juhannukseen muuten tulee, ihan tavallinen viikonloppu on tämä, alkoholiton, ja sen kohokohta lienee huomenna Netflixistä katsottavissa olevan Lilyhammerin kolmoskausi. Mitäpä tässä muutakaan? Ai joo, kyllä muutakin: nimittäin nyt kun minulla on Onedrivessa 15gt tallennustilaa, sinne lentää kaikki mahdollinen tallennettava. Ensimmäiset tallennettavat tekevät sinne matkaa jo parhaillaan. Siinä meneekin aikaa, sillä minulla taitaa olla tallennettavia (varmuuskopioitavia) kuvia reilusti yli 10 000 kpl. Survon pilveen kaikki niitä lajittelematta ja kopsaan ne sitten uudemman kerran levylle hieman karsittuina.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Tietokoneen kera pakkasessa


Totuteltuani uuteeni koneeseeni nyt kai viikon, kaipaan vanhaa rohjoani enemmän kuin olisin uskonut mahdolliseksikaan. Uusi on toki pieni ja hiljainen, mutta yllättäen suorituskyky ei ole vanhan veroinen ennen kaikkea grafiikan puolella. No, ei tietenkään olisi ollut pakko ostaa sitä halvinta, mutta mutta. Oikeastaan oli ja nyt hiukan harmittaa, että tuli ostettua lainkaan sen sijaan että olisin odottanut, että vanhan saa auki ja toimimaan. Tosin täytyy muistaa edelleenkin se tosiasia, että XP:n päivitykset jne. ja näytönohjaimen ajurit ja silleen. Mutta vanhan koneen näytönohjaimessa kuitenkin riittäisi potkua pyörittää WoWia, toisin kuin uudessa. Nyyh. Käytän todella vähän tietokonetta, oikeastaan, netissä käyn vain muutamilla sivuilla (Facebook, keskustelupalsta, Iltalehti, tämä blogi...) ja sitten on tietenkin WoW. Nyt olen ihmetellyt, kuinka WoW ei oikein jaksa pyöriä uudessa koneessani ja eilen illalla sitten tajusin asiaa riittävän kauan ihmeteltyäni, että uuden koneeni näytönohjain ei täytä edes WoWin minimivaatimuksia. Uusi nyyh. Mietinkin tässä, että otanko vanhan koneen takaisin käyttöön, kun se palautuu H:lta ja yhdistän uuden telkkariin. Tässä kuitenkin on wlan ja olisi mukava katsoa telkkarin kautta kaikkea sitä (melko vähää) mitä nyt katselen koneen näytöltä.

Toinen vaihtoehto tietenkin on ostaa uuteen koneeseen tehokkaampi näytönohjain, mutta tässä taloudellisessa tilanteessa se ei ole vaihtoehto. Jollen sitten saa synttärilahjaksi selvää rahaa, köh köh. No, katsotaan. En ole paljon WoWissa jaksanut / ehtinyt / viitsinyt pyöriä viime aikoina muutenkaan.

Viime viikolla olin pakotettu tutustumaan modemin sielunelämään oikein kunnolla, koska uuden koneen ansiosta meiltä kertakaikkiaan loppuivat DNA:n tarjoamat ip-osoitteet. Niitä kun saa vain viisi kappaletta per liittymä, joista käsittääkseni itse modemi vie yhden, eikähän se mitenkään riitä meidän kolmen hengen taloudessamme. Modemi, pöytäkone, Tonin läppäri, PS3 ja kolme puhelinta. Se tekee enemmän kuin viisi, joskin ihmettelen, miten kapasiteettia riitti aiemmin, vanhan koneen kanssa, koska laitteitahan oli silloinkin juuri tämä sama määrä. Tiedä sitten käyttääkö pöytäkone kaksi osoitetta, oman langallisesti ja oman langattomasti? Whatever, tosiasia kuitenkin on, että kun yhdistin pöytäkoneen verkkoon, PS3 jäi itkemään ip-osoitteen perään ja minun oli ryhdyttävä selvittämään, miten saisin oletusarvoisesti siltaavan modemin reitittäväksi. Ei ollut helppoa, ei, mutta viisi tuntia asian kanssa tapeltuani ja ennen kaikkea etsittyäni tätä verkkoon lähes piilotettua tietoa modemimme on nyt reitittävä ja kaikki verkkoyhteyttä kinuavat laitteet voivat olla vaikka samaan aikaan netissä. Hyvä minä.

Miten minusta tuntuu, että ennen kaikki oli helpompaa? Nyt kun käyttöjärjestelmät näyttävät olevan idiooteille suunniteltuja (kuten tämän windows8:n palikkavalikko, jossa klikkaillaan typeriä kuvakkeita kuten windows-puhelimessakin, joskin minä en todellakaan käytä sitä valikkoa vaan perinteistä työpöytänäkymää) niin yhtään minkään vaativamman toimenpiteen suorittaminen on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Minä pikemminkin olettaisin, tai jopa toivoisin, että kaikki olisi vain yhden klikkauksen takana, mutta ei ole. En edelleenkään tiedä, mistä pääsen käsiksi ohjauspaneliin, paitsi haun kautta.


Mutta sitten siihen pakkaseen. Alan olla aivan loppu ja romuna, kun kesää ei vain tule. Kaikki kuolee ja paleltuu, mikään ei kasva. Valivali. No, okei, kasvihuoneessa kasvit voivat suht hyvin, kesäkurpitsa ja tomaatit jo kukkivatkin, mutta kasvihuoneen ulkopuolella ainakin päivänsinet taitavat olla entisiä, kylmyys ja tuuli ovat suorastaan raiskanneet ne, eikä kelloköynnösten kohtalo ole juuri valoisampi, sillä vaikka ne ovat ilmeisesti vielä hengissä, ne eivät ole kasvaneet senttiäkään pihalla ollessaan. Samoin on pelargonien laita: istutin taimet parvekelaatikkoon, jonka fiksasin kasvihuoneen etelä/läniseinälle kai jo pari viikkoa sitten, minkä seurauksena taimet eivät ole kasvaneet kertakaikkiaan yhtään, mutta lehdet ovat kyllä punertuneet merkkinä siitä, että on liian kylmä. Vanhaan pataan istuttamani pelargoniryhmä (puertoa ja scarlet rambleria) onkin ollut koko ajan kasvihuoneessa, ja taimien suhteen luovutin lopullisesti eilen. Black velvet redin ja raspberry ripplen taimet toin sisälle jo viime viikolla ja eilen kaivoin nimettömät taimet ylös parvekelaatikosta, istutin pieniin ruukkuihin ja otin nekin sisälle. Kun ei kasva, niin ei kasva. Vituttaa tämä "kesä", kylmyys ja sade ja tuuli. Eilenkin oli hädintuskin +12C siitäkin huolimatta, että ajoittain oli ihan nätti, aurinkoinen ilma. Siis auringon suhteen oli nättiä, tuuli puhalteli melkein myrskylukemissa, taas kerran. 15 vrk:n sää ei lupaa juurikaan parempaa, synttäriviikonlopukseni näyttäisi olevan ennustetun huimia +18C:n lukemia. Nyt kyllä käy kateeksi ystävääni Floridan lämmössä.

Mitä synttäreihin muuten tulee, kaikki tätini ovat vastanneet kutsuuni, mutta serkuistani en ole kuullut mitään. Eilen hiffasin suureksi ihmeekseni, että serkkuni, tai pikemminkin hänen tyttärensä jäätelöbaari, jossa tätinikin oli töissä (vaikka onkin eläkkeellä), on lopettanut toimintansa jo ennen joulua. Minä en ollut tuota tiennytkään, vaan oletin ilman muuta, että tätini ja serkkuni tytär pyörittävät sitä ja osaksi siksi päätin pitää pippaloni nimenomaan sunnuntaina, koska ajattelin baarin olevan auki lauantaisin. En sinänsä ihmettele, sillä jäätelönkulutus tuskin talviaikaan on sellainen, että pelkkään jäätelöön keskittynyt baari kannattaisi, ja mitä kesään tulee, niin viime vuodenkaan kesä ei ollut kovin kummoinen, kesäkuu nyt varsinkaan. Kylmää kylmää kylmää, ja sama jatkuu tänä kesänä. Valivali.

Viime viikolla todellakin kävimme pienjäteasemalla ja jätimme sinne kuorman kodin elektroniikkaa. Hurraa! Tosin tuntuu, ettei kotoa lähtenyt vielä oikeastaan mitään, sillä veimme mennessämme kiltisti lähinnä yhden kappaleen jokaista laitetta, eli esim. yhden näytön, yhden telkkarin jne. kuten ohjeissa sanottiin (1-3 kpl / laite / käyntikerta), mutta aivan hyvin sinne olisi voinut viedä vaikka kaikki kerralla, sillä ei kukaan tullut tarkistamaan, montako töllöä kyydissä oli. Tosin meillä oli auto täynnä, joten yhtään useampaa vempelettä ei olisi kyytiin mahtunutkaan. Paras juttu oikeastaan oli, että samaan paikkaan sai kipata kaikki kaukosäätimet ja sähköjohdotkin. Meillä oli pyykkikorillinen vanhoja maadoittamattomia jatkojohtoja, joista pääsin nyt eroon. Joku päivä pitää piipahtaa viemässä uusi kuorma, sillä meillä on vielä ainakin 2 kpl keskusyksiköitä. 1 näyttö, 2 kpl televisioita, 2 kpl levysoittimia, 2 kpl videonauhureita... Kreisii, joo.