keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Kaalilaatikkoa uudenvuodenaattona


Totesin eilen Meltsulle, miten mukavaa onkaan, kun ei uudenvuodenaaton takia tarvitse enää hössöttää eikä stressata samalla tavoin kuin nuorempana. Ei tarvitse mussuttaa nakkeja ja perunasalaattia, ei tarvitse ampua raketteja tai valvoa niiden takia puoleenyöhön, ei tarvitse valaa tinaa, ei tarvitse juoda viinaa ja ennen kaikkea ei tarvitse lähteä mihinkään. Meillä on vuoden 2014 viimeinen päivä aivan tavallinen keskiviikko, jolloin syömme kaalilaatikkoa ja juomme maitoa. Mikä helpotus. Ihan riittävän monta uudenvuodenaattoa olen kokenut pakkojuhlineeni, puhumattakaan niistä aatoista, jolloin olin tillintallin vain siksi, että oli viimeinen päivä joulukuuta ja ryyppääminen kuului asiaan. Siinä sitten aloitettiin seuraava vuosi kamalassa kankkusessa.

Luojankiitos, minun ei enää "tarvitse" tehdä sitä tai tätä vaikkapa nyt sitten uudenvuoden takia. Asia on minulle oikeasti helpotus, erityisesti siksi, ettei Meltsukaan enää vaadi sitä.

Joulu meni hienosti, rauhallisesti. Ensimmäinen joulu, kun Meltsu ei kimpoillut ahdistuneena pitkin seiniä, ei ollut mainittavasti päissään, eikä riitainen. Jouluun kuului mukava ateria, jolla oli herkkua jos jonkinlaista (ostin äidille joulukaloja ja hän antoikin niistä osan minulle!) ja jonka söimme tuvan pöydän ääressä. Lunta saatiin säätiedotuksen lupauksen mukaan, joten tämä tosiaan oli valkoinen joulu, pitkästä aikaa. Lahjoja meillä ei taloudellisen tilanteen takia pahemmin jaeltu, joskin Tonille meillä oli pieni ja käytännöllinen lahja (uusi aamutakki) ja sisareni perheineen poikkesi tuomassa meille joulukorin, kierrätyskorin, kuten hän itse sanoo. Hänen miehensä työstä ja asemasta johtuen heille kun kertyy joulukoreja yli oman tarpeen, hän kiikuttaa niitä sitten eteenpäin. Se olikin kiva kori! kahvia, teetä, puolalaista suklaata, vaniljafudgea, glögiä ja konjakkia. Sain konjakista lasillisen, loppu katosi joulun pyhinä moolokin kitaan ts. Meltsu joi sen.


Sittemmin Meltsu onkin ollut kokonaan vesi/mehu/maito-linjalla, mikä ilahduttaa minua kovasti, koska en koe ihmiselle tarpeelliseksi juoda lainkaan alkoholipitoisia aineita. Meltsu on kyllä pysynytkin kohtuudessa viime vuodet, jo siksikin, että jos meillä ostettaisiin kaljaa, meillä ei sitten syötäisi, mutta olen epäillyt, etten tiedä tarkalleen sitä määrää, mikä Meltsun kitusiin holahtaa. Ei niin että minulla olisi tarvettakaan tietää tai että varsinaisesti olisin kiinnostunut siitä, mutta en voi käsittää tätä suomalaisten miesten salailukulttuuria mitä tulee juomiseen, en kertakaikkiaan. Enkä puhu nyt Meltsusta, joka sentään ostaa oluensa ihan näkyvästi, eikä taatusti värvää kavereitaan hakemaan lisää.

Joulun jälkeen Meltsun olo oli kuitenkin huono parinakin päivänä. Päässä tykytti inhottavasti, jalka ja käsi puutuivat, silmissä vilisi. Hän oli asiasta siinä määrin huolestunut, että soitti päivystykseen, ja seuraavana päivänä (toissapäivänä) lähti viimein käymään siellä, kun olo ei kohentunut, vaan olo oli omituinen ja jalat olivat nahkean kylmänhikiset. Päivystyksessä hän oli päässyt välittömästi tutkimuksiin, joissa ei lopultakaan löytynyt muuta kuin matala hb ja korkea verenpaine. Lääkäri oli kuitenkin arvellut, että aivoissa on saattanut olla jokin pieni tukos ja oli sitä mieltä, että oli hyvä, että Meltsu tuli tarkistuttamaan itsensä. Moni vakavampi juttu voitaisiin välttää, jos ihmiset lähtisivät lääkäriin, kun jotain tällaista ilmenee.

Meltsu selkeästi säikähti tapausta, sillä sen jälkeen hän on ollut aivan ylenpalttisen rauhallinen ollakseen hän. Eilen illalla kysäisinkin, että kas kun hän on viihtynyt kotona, eikä ole käynyt esimerkiksi V:n luona, mihin hän totesi, että haluaa olla kotona perheensä kanssa. Hän sanoi myös, että nyt on aika hieman rempata tuota elämäntapaa - ei olutta, mutta sen sijaan liikuntaa. Hän lisäsi vielä, ettei välttämättä halua elämältään yhtään mitään muuta kuin tätä perheen kanssa olemista; häntä ei tällä hetkellä kiinnosta edes soittaminen.

No, oho? Pidin hänelle jokin aika sitten hyvinkin kovasanaisen saarnan asioista jos toisistakin, väsyneenä siihen, ettei hän mielestäni välitä itsestään riittävästi. Hän on rapakunnossa, mutta ei tee sen asian eteen mitään. Ei, vaikka hänen pitäisi, kun ottaa huomioon juurikin korkean verenpaineen, keuhkoahtauman, sokeritaudin.... Liikuntaa enemmän ja terveellisempi ruokavalio, pliis. Ehkä hän nyt säikähti riittävästi tehdäkseen asioille jotain. Hän sanoikin, että ei aio kuolla alle viisikymppisenä.

Itsekin päätin olla hieman reippaampi, kävellä ja ulkoilla. Olen rapakunnossa minäkin, myönnän, enkä halua uupua San Pedron reitillä alkumetreillä. *virn*. Treenailen siis reisilihaksiani jo täällä kotomaassa, koska tarkoitukseni on Puertossa (ja lähikaupungeissa) kävellä, kävellä ja taas kävellä. Voisin olla siellä lenkillä aamusta iltaan.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Joulua kohti


Vastoin kuvitelmiani ja odotuksiani minulle ei sittenkään riittänyt töitä näin joulunalusviikoiksi. Olen jossain määrin pettynyt, sillä olisin mielelläni ollut mukana jouluhulinoissa ja lisäksi muutama ekstra-satanen olisi ollut nyt enemmän kuin tervetullutta. Sekä Puertonmatkan että Turkinmatkan tiimoilta. Siis ne sataset. Mutta ei sitten, näillä mennään. Hiukan jäi kuitenkin paska maku suuhun siitä, että mielestäni minulle luvattiin töitä joulunalusviikoiksi, mutta niitä ei sitten tarjottukaan. Tetysti voi olla, ettei niitä ollut tarjota.

Nyt ei olekaan "pelkoa", että töitä tarjottaisiin ennen kevättä. Joulun jälkeen alkaa tällä alalla se hiljaisin aika ja usein joudutaan vakituisia työntekijöitäkin lomauttamaan. Valmistaudun siis olemaan kotona talven ja mikäpäs täällä on ollessa. Työkkäristä soitettiin jokunen aika sitten (viime viikolla? edellisellä?) ja tietoni päivitettiin sinne... taisin jo kirjoittaakin tästä? No, sen jälkeen minulle on tullut uudemman kerran CV-netin kautta "työtarjous" puhelinmyyntifirmaan. En reagoinut siihen ensimmäisellä kerralla, enkä reagoi nytkään. Ammattinimikkeeni on edelleenkin se puutarhuri, enkä keksi, mitä valmiuksia se antaa puhelinmyyntiin. Kukkakaupanmyyjäkin on hiukan eri asia kuin puhelinmyynti.

Eilen haimme Tonin kotiin viettämään joulua ja uutta vuotta ja vielä loppiaistakin. Tuntuu kuin koko talo olisi valaistunut, sillä kulunut viikko on ollut yhtä tulta ja tappuraa, olen känännyt Meltsun kanssa suurinpiirtein kaikista asiosita, mutta päätin olla känäämättä yhtään mistään Tonin ollessa kotona. Olen tyyni, enkä välitä ja sen sijaan, että hilltyisin, pidän pääni kiinni.

Meltsun päiväraha tulee sopivasti aatonaattona, jolloin käymme tekemässä viimeiset jouluostokset, eli tässä tapauksessa perunat perunalooraan, ehkä kalaa, juustoa... aineksia juustokakkuun yms. Menemme samalla tavoin matalalla profiililla kuin teimme vuosi sitten eli tänä vuonna en hanki kolmea erilaista leikkelettä, en tee viittä erilaista salaattia, en laita juustolautaselle viittä erilaista juustoa... Mutta pikkuisen jotain hyvää kuitenkin edes itselleni. Meillä eivät muut oikein kaloista ja juustoista välitäkään. Tosin Toni on oppinut pitämään parmesaanista vähintäänkin yhtä paljon kuin minä. Aitoa parmesaania ei tietenkään ole varaa ostaa, mutta Lidlistä saa "feikki-parmesaania". Ja sieltä saa jamon serranoakin, oi autuus!

Peruna-, lanttu- ja maksalaatikkoa, kinkkua, maksapasteijaa, kermainen lihapata, salaatti, graavilohta plus jotain ekstraherkkuja. Ehkä punaviiniä, kotikaljaa sekä tosiaan juustokakku. Joulukuusi on haettu ja olen tehnyt jo joulusiivouksen = vaihtanut tupaan matot imuroituani ja pestyäni lattian. Pöydillä on joululiinat ja pari joulutähteä. Joulukuusenkoristeet on otettu esille, ja tällä kertaa koristelu tulee olemaan uudenlainen, sillä äiti ja isä eivät halua kuusta ja lainaan siksi äidin ihania koristeita. Lintuja ja helmiketjuja.


Viime päivät olen nautiskellut suuresti Netflixin uutuussarjasta "Marco Polo", jota on mainostettu varsinaisen TV:n puolellakin ja voin kertoa, että ei todellakaan turhaan sitä ole mainostettu ja kehuttu. Historiallisia faktoja on vain mausteeksi, mutta kaikessa viihteellisyydessään sarja on aivan huikea. Muistan jostain lukeneeni, että sitä on verrattu "Game of Thronesiin" ja kyllä se minuun ainakin uppoaa kuin häkä. Meltsu hurahti sarjaan myös aivan kybällä ja olenkin yrittänyt ehdotella, että hänenkin kannattaisi katsoa GoT, koska uskon hänen pitävän siitä myös. Toistaiseksi hän kieltäytynyt, koska ei (muka) välitä fantasiasta. Mielestäni GoT on fantasiaa vain nimeksi, sillä ainoat fantasiaelementit siinä ovat lohikäärmeet. Ei ole haltioita, ei peikkoja - - - eiku. Okei, onhan siinä niitä kaikenlaisia mörköjä (valkoiset ratsastajat yms), mutta ei ollenkaan samassa määrin kuin vaikka Tolkienin kirjojen filmatisoinneissa.

Tolkienista puheenollen, viimeinen Hobitti oli minulle jonkinsortin pettymys, ja nyt kaikki nähtyäni olen sitä mieltä, että ensimmäinen osa oli ehdottomasti paras. Siinä oli seikkailua ja jännitystä, kun taas toinen osa polki paikallaan puoleenväliin asti. Kolmas ei koskaan oikein lähtenyt kunnolla käyntiin ja oli lisäksi käsittämättömän epälooginen.
- Filin ja Taurielin lovestoori oli täysin turha, eikä vienyt tarinaa ainakaan eteenpäin millään tavoin. Sitä paitsi, mitä Taurielille tapahtui? Thranduil karkotti hänet, pitikö Thranduil karkotuksen voimassa?
- Gandalf vankina ja haltioiden + Sarumanin ilmestyminen häntä pelastamaan oli täysin turha, eikä sekään vienyt juonta eteenpäin yhtään mihinkään
- Mielestäni Aragorn ei ollut Sormuksen herrassa mikään 80-vuotias ukko. Hobitissa Thranduil kuitenkin sanoo pojalleen, että matkustaisi tapaamaan Aragornia > jos hän oli Hobitin tapahtumien aikaan jo tunnettu samooja, hän oli vähintään parikymppinen... ja Sormuksen herrassa Gandalf sanoo mahtisormuksen olleen Bilbolla 60 vuotta = Aragorn oli siis LotR:n tapahtumissa haudanpartaalla keikkuva vanhus. Ei kyllä näyttänyt siltä.
- Muutenkin viittaukset LotR:n tapahtumiin olivat turhia. Kaikki kuitenkin ovat nähneet leffat ja tuntevat tarinan, Hobitin tarina olisi toiminut aivan hyvin omana itsenäänkin ilman väkinäisiä viittauksia tulevaan.
- Smaug. Niin hieno lohis ja se tapettiin jo ennen alkutekstejä. Kamoon, eikö siitä nyt enempää saanut irti?
- Kenestä tuli kääpiökuningas? Mitä koko Ereborille tapahtui?
Kuvaus, puvustus, lavastus jne. olivat toki hienoja.
Ja Thranduil.


Tässä joulunaikaan ajattelin keskittyä katsomaan lisää sarjoja. Olen katsonut sarjaa "Ripper Street" ja pidän siitä kovasti, eka kausi katsottuna viimeistä osaa lukuunottamatta ja sopivasti Netflixiin on tullut katsottavaksi myös toinen kausi. Lisäksi sinne on tullut neljä kautta "Downton Abbey"-sarjaa, minkä tiimoilta järjestänkin varsinaisen maratonin. Puikot / koukku helskymään, mukava asento tuoliin takkatulen (okei, pönttöuunin tulen) lämmittäessä kroppaa ja jotain herkkua naposteltavaa.

Tänne onkin luvattu valkoinen joulu. En muista, milloin viimeksi jouluna olisi ollut lunta ja pakkasta!

perjantai 12. joulukuuta 2014

Isoäitini kasvatti minut, eikä hän kasvattanut minusta lutkaa

Kaiverrus vanhassa haarukassa

Minulla on salainen pahe, myönnän, joskaan eihän se nyt enää ole salainen, koska aion kertoa, mikä se on.
Minä katselen iltaisin Jerry Springer Showta tai vaihtoehtoisesti Maurya. Kyllä vain, oikein amerikkalaista sosiaalipornoa parhaimmillaan! En edes muista, miten alunperin löysin Jerry Springerin, mutta sen muistan, että ensin oli Jerry ja vasta sitten tuli Maury, joista pidän kyllä enemmän Maurysta. Hänen vieraansa eivät käy toisiinsa käsiksi ja lisäksi valheenpaljastus- ja DNA-testien kanssa puljaaminen tuo asiaan oman viehätyksensä. Mutta kyllä Jerry Springerkin menee, kun pötköttelen mukavasti tyynyjeni keskellä ja talo on hiljainen.

Päivitykseni otsikko on eilen katsomastani Jerry Springeristä. Jäi niin mieleen, koska kyseisen neitosen mielestä vain lutkat harrastavat suuseksiä. Ei ole ihmekään, että hänen poikaystävänsä oli tyrkännyt sen hänen parhaan ystävänsä suuhun. *virn*

Marrasmäsis tuntuu jääneen kokonaan taakse. En toki saa edelleenkään paljoakaan aikaan, mutta tunnen itseni siitä huolimatta pirteäksi ja ainakin huvittaa tehdä jotain. Äidin selkä on nyt parempi ja maanantaisen sytostaattihoidon jälkivaikutukset eivät ole yhtä rajut kuin kolme viikkoa sitten. Silloin hän oli kokonaan poissa pelistä, eilen hän laitteli ruokaa ja suunnitteli viikonlopun ostoksia, kun piipahdin katsomassa ja kyselemässä vointia. Jalkoja kuulemma särkee ja tukka lähtee, mutta kaikenkaikkiaan olo on siedettävä.

Eilen illalla innostuin siivoamaan keittiön vitriiniä, tosin homma on siinä määrin iso, että otin tyhjäksi vasta yhden hyllyn ja pyyhin sen, sillä tavarat olivat pölyisiä ja rasvaisia, joten pesin ne. En muistanutkaan, että minulla oli niin mittava kokoelma hopealusikoita! Ja voi, miten mustuneita ne ovat. Suunnitelmissani on kiillottaa ne, samoin kuin hopeapikarini, ja ehkä kiillotan mummun kermanekan ja sokerikulhonkin ja laitan ne esille vitriiniin. Esineillä on tunnearvoa ja ne ovat kauniita. Erityisesti pidän Laura-mummuni isoäidin lusikoista, joihin on kaiverrettu hänen nimikirjaimensa: KL - Kustaava Laakso. Niitä on muutama iso lusikka ja pari pientä.

Suunnitelmissani on myös rakentaa koirille kunnollinen peti. Ilmojen ollessa edelleen hyvinkin leudot koirat nukkuvat yhä ulkona ts. portailla, mutta koska ilmat ovat myös hyvin kosteat, suorastaan märät, niin vaikka koirien peti tuntuu kuivalta, lattia sen alla on aina märkä. Suunnittelin niille sängyn, joka tuulettuu alta. Patjat ja peitteet kuivuvat nopeammin ja lattia pysyy kuivana, siihen tarvitaan vain pari kakkosnelosta ja vähän lautaa.

Ja huomenna leffaan, jee! Ja reilun neljän viikon kuluttua Atlantin leppeisiin tuuliin, juhuu!

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Turkkiin!

Tämän mötikän nimi oli Jussi

Oi oi, kunpa se olisikinkin minä, joka lähtee helmikuun alussa Turkkiin, mutta ei, se en ole minä, vaan aviomieheni. Meille tuli kahdeksan päivän Turkin-matkasta sellainen tarjous, että sitä ei kertakaikkiaan voinut ohittaa vain olankohautuksella. Lennot, hotelli aamiaisineen ja viisi erilaista retkeä olisi kustantanut yhteensä 140 euroa. Kyllä, koko paska alle sataviisikymppiä! Lähtöjä on muistaakseni joulu-, tammi- ja helmikuussa ja hinnat vaihtelevat luonnollisestikin lähtöpäivän mukaan. Joulukuu oli meille liian aikaista, tammikuussa olemme Teneriffalla, joten Meltsu siitä soittamaan ja varaamaan paikkaa helmikuulle. Luonnollisestikin kaikki paikat olivat menneet, mutta Meltsu teki taas taikojaan ja sai eilen tiedon, että 3. helmikuuta lennolle oli kolme vapaata paikkaa, joista hän varasi kaksi.

Ja edelleenkin ei, minä en siis ole lähdössä mukaan. Totesimme yksimielisesti, että minun lähtemiseni olisi mahdotonta: tulemme kotiin Puertosta 27. tammikuuta, eikä meillä todellakaan ole mitään mahdollisuutta lykätä eläimiä hoitoon heti viikon kuluttua uudelleen tai pyytää ketään huolehtimaan kodistamme sen ajan. Sitä ei edes harkittu. En myöskään edes harkinnut sanovani Meltsulle, ettei hän voisi lähteä, vaikka toki pieni kademieli iskikin, että hän lähtisi ilman minua: enhän minäkään ole käynyt Turkissa koskaan. Vaan eiköhän minunkin vuoroni tule ja nyt lähtee se, kenellä siihen on mahdollisuus.

Jos ja kun Meltsun toinen paikka ei ole varattu minulle, kenelle sitten? Kaverin kanssa? Nuu-uh, vaan eno-vainaansa lesken! Meltsu kävi kyllä läpi kavereitaan, mutta monellakaan ei ole mahdollisuutta vain ottaa ja lähteä. Pitäisi sumplia työt, anoa lomaa jne. Mutta "Mimmi-täti" on ollut eläkkeellä jo pitkään ja ikäisekseen siinä kunnossa, että moni nuorempikin kadehtii, joten Meltsu keksi kysyä tätä sukulaistaan, joka hänkin muuten kuuluu niihin vanhemmiten "löydettyihin" (voisin kohta kertoa, mistä hän löytyi) ja Mimmi-tätihän innostui kovin. Turkki on hänelle tuttu paikka, sillä Meltsun enon eläessä hän kävi siellä alvariinsa ja lähtee nyt enemmän kuin mielellään tutussa seurassa sinne, monen vuoden tauon jälkeen. Minusta järjestely on erinomainen. Meltsu pääsee haluamalleen matkalle mukavan kaverin kanssa ja mukava kaveri, ottaen huomioon, että on liki 8-kymppinen, saa matkaseuraa, joka ainakin teoriassa on kykenevä ns. huolehtimaan hänestä. Tosin Mimmi-tädin tuntien hän ei tarvitsisi huolehtimista vaikka rosvokopla yrittäisi ryöstää. Melkoinen pakkaus.

Ja nämä puolestaan joku irvileuka oli nimennyt Kokotiksi ja Hässiksi

Mimmi-täti (ei, hänen nimensä ei ole Mimmi, ei sinne päinkään) oli siis aviossa Meltsun enon kanssa ja heillä on yksi tytär, joka luonnollisestikin tällä combolla on Meltsun serkku. Meltsu tiesi itsellään olevan tämän serkun ja muisteli joskus hänet nähneensä, ehkä mummonsa hautajaisissa 1980-luvun puolivälissä, jolloin hän viimeksi oli tavannut niin enonsa kuin Mimmi-tädinkin. Hänen äitinsä suvussa ei juuri yhteyksiä pidelty. Jokunen vuosi (kymmenisen vuotta?)  sitten eno kuoli, enkä muista, että anoppini olisi ollut hautajaisissakaan.
Mitähän tästä olisi aikaa, viisi vuotta vai enemmän, kun Meltsu oli työautolla kuntakeskuksella liikkeellä ja pysähtyi tankkaamaan. Häntä lähestyi kypsässä iässä oleva rouva, joka tiedusteli, auton kylkeen teipattua nimeämme osoittaen, olisiko Meltsu mahdollisesti jotain sukua sille-ja-sille ja kun Meltsu sanoi olevansa, Mimmi-täti oli kysynyt, tunteeko Meltsu hänet. No, ei tuntenut. Mimmi-täti sanoi olleensa naimisissa Meltsun enon kanssa ja muuttaneensa tänne muutamia vuosia leskeytymisensä jälkeen.

Ja siitä se sitten lähti, tuttavuus ja ehkä ystävyyskin. Minä en ole Mimmi-tätiä montaa kertaa edes tavannut, mutta Meltsu pitää säännöllisesti yhteyttä kahvittelun ja muun sellaisen merkeissä. Syksyllä Mimmi-täti kävi  hakemassa meiltä kassikaupalla omenoita ja voi pojat, mitkä jutut tällä tyylikkäällä rouvalla onkaan. *virn*. Hän on alunperin kotoisin Lahdesta, muutti sitten Turkuun ja sieltä sitten tänne, ja hänen (osuvat?) huomionsa turkulaisista saivat minut kiemurtelemaan naurusta.

Meltsulla tulee varmasti mahtava reissu hänen kanssaan! Ja minä saan olla kokonaisen viikon ihan itsekseni, tai ainakin melkein. Pää lepää.

torstai 4. joulukuuta 2014

Matilda Katariina


Hain tänään siskoltani valokuva-albumin, jonka hän oli ottanut äidiltä lainaan jo aikapäiviä sitten. Äiti ei sitä ollut kaivannut, mutta minä olin, ja kun nyt sielläpäin (siis siskoni nurkilla) tänään pyörin, kävin nappaamassa sen mukaani, ihan ajatuksena katsoa vanhoja kuvia ja skannata niitä itselle talteen.

Se kannatti, sillä albumissa oli yksi kuva isoäidistäni Matilda Katariinasta, jonka kuolemasta tuli tänään kuluneeksi tasan 30 vuotta.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Veri on vettä sakeampaa, vai kuinkas se menikään?


Muutama päivä sitten muistin vaihteeksi katsoa Facebookista myös Muut-viestikansioni (hyvä jos pari kertaa vuodessa muistan sen olemassaolon) ja siellä oli hämmästyksekseni viesti eräältä herrashenkilöltä, joka tiedusteli kohteliaasti, mahtaisimmeko olla sukua - hänen isoisänsä äiti oli ollut tyttönimeltään samansukuniminen kuin minä ja hän tässä nyt ihan hakuammuntana etsi sukulaisiaan. Hän tiesi totta kai esiäitinsä nimen ja sen, että isomummo oli perimätiedon mukaan tältä paikkakunnalta kuin minäkin.

Minun piti tuottaa hänelle pettymus heti kättelyssä, sillä minun sukunimeni on avioliiton kautta saatu. Nimi on harvinainen (väestörekisterikeskuksen mukaan se on nykyisenä nimenä 20 henkilöllä) ja pidän siitä kovasti, koska ainakin omiin korviini se kalskahtaa kauniisti. Ja se on aivan suomalainen, toisin kuin edellinen nimeni, jonka kantajia on vain 14 tällä hetkellä ja joka oli pahuksen vaikea ihmisten kirjoittaa, vaikka se kirjoitettiinkin aivan kuten lausuttiin. No, joka tapauksessa, koska sukujen vaiheet, sukututkimus ja sukulaisuus ovat aina kiinnostaneet minua, vastasin tälle herralle ja kerroin paitsi että en ole itse ko. sukua lainkaan, mutta mieheni ja poikani ovat. Kerroin kaiken, minkä tiesin tämän suvun vaiheista ja hän oli kovasti otettu ja innoissaan, koska hänen mielestään näytti siltä, että Meltsun isoisän isoisä ja hänen isoisänsä äiti saattoivat olla sisaruksia. Niin, hyvinkin mahdollista, joskin Meltsun isoisoisoisä ei ollut minun tietoni mukaan tältä paikkakunnalta, mutta toki naapurista, missä tämä minuun yhteyttä ottanut herrakin asusteli.

Uteliaisuuttani rekisteröidyin MyHeritage-palveluun, joka on maksullinen, mutta jossa on 7 päivän ilmainen kokeilu. Laitoin hakuun oman sukunimeni ja sieltähän räpsähti ruudulle tuttuja nimiä. Ensimmäinen siellä tiedossa oleva esi-isä oli v. 1854 syntynyt Juho Kustaa Gabrielinpoika, juurikin kotoisin naapuripitäjän torpasta, josta myös sukunimemme on lähtöisin. Torppa oli siis samanniminen ja sukunimi otettiin siitä. Sukulaisuus minuun yhteyttä ottaneeseen herraan varmistui, koska hänen isoisoäitinsä oli Alvina Garbielintytär. Otin sivusta kuvakaappauksia ja lähetin tälle kaukaiselle (Meltsun) sukulaiselle ja odottelen nyt hänen yhteydenottoaan, koska tongin eilen illalla muutamia vanhoja papereita ja löysin sukuselvityksen vuodelta 1930, jossa mainittiin jopa missäpäin naapuripitäjää, tämä torppa sijaitsi. (Juu, minulla on kaikkia jänniä papereita).

Laitoin MyHeritagen hakuun uteliaisuuttani omiakin sukulaisiani ja ällistykseni oli melkoinen, kun vaari putkahti sieltä esiin. Seurailin sukupuuta ja selvitin, että sen oli tehnyt ja sitä hallinnoi vaarin sisaren lapsenlapsi eli hän on... mikä? Pikkuserkkuniko?!

Huomasin, että hänellä oli ollut tietoa vaarista, ja totta kai mummostaan, mutta muut sisaruksista olivat jääneet suorastaan nimettä. Otin häneen yhteyttä ja kerroin, että voin ehkä täydentää hänen tietojaan. Hän olikin vastannut ja oli kovasti innoissaan mahdollisuudesta saada lisää tietoa isänsä suvusta. Selma Sofia oli siis hänen isänsä äiti, näin ymmärsin.

Ihmeellinen on internetin maailma. Sain pikkuserkun noin vain ja Meltsu & Tonikin saivat sukulaisia.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Suu rikki


Eilisestä palkkapäivästä innostuneena ostin pitkästä aikaa itseäni ilahduttaakseni pussin suosikkisipsejäni, estrellan "salt & vinegar". Ihastuin niihin kolme vuotta sitten ja vaikka kuinka yritän, en aina pääse sipsihyllyn ohi, jos ko. makua sattuu hyllyssä olemaan. Ihan paras maku ja maku, johon toisinaan iskee himo. Niiden kanssa vielä mustikanmakuista novellen kuplamehua, niin a vot. Novellea olin ostanut janooni jo ed. iltana, joten kotiuduttuani eilen asioilta ja Meltsun lähdettyä kaverinsa seuraksi tämän asioille, istahdin TV:n eteen sipsien ja mehun kanssa ja katsoin kaikessa rauhassa jakson "Ripper Streetiä", tulen räiskyessä uunissa. Ah, autuus.
Nyt on sitten suu rikki, koska viinietikka "polttaa" ikeneni rakkuloille. Öhöm. Näin käy joka kerta, mutta en aio luopua ainoista sipseistä, joista todella pidän. Nautinnon eteen on hieman kärsittävä?

Marrasmäsis on hieman helpottanut, kun on siirrytty joulukuulle. Tosin nyt on ollut kaikenlaista pientä puuhaa, jota tuottavat niin lapsi kuin vanhemmatkin. Toni täytti eilen 16 vuotta, minkä tiimoilta olin lahjaostoksilla perjantaina, ja ostoksilla muutenkin, kun oli Meltsun kela-päivä. Olin saanut valtuudet ostaa Tonille lahjan myös mummulta ja papalta, ja sainkin mielestäni kuningasidean sen suhteen: kävimme ostamassa Tonille paitsi uuden pyjaman (hän on aina arvostanut myös pehmeitä paketteja!) niin pari lahjalippua Pelicansin peleihin. Liput olivatkin mieluisia, ne piti heti kuvata ja postata Faceen. *virn*. Omasta puolestani ostimme Markus Kajon uusimman pakinakirjan.

Ja minäkin sain jotain! Kaksi paria uusia kenkiä. Kenkäliikkeessä oli jo jonkin aikaa jatkunut konkurssiloppuunmyynti, jossa kävin jo kuukausi aiemmin kuolaamassa kaikkia ihanuuksia, ja nyt, kun kaikki jalkineet olivat 10 euroa pari, en halunnut lähteä liikkeestä tyhjin käsin. Ostin aivan ihanat lipokkaat ja sandaalit, joilla on tammikuussa mukava tepsuttaa Puertossa.


Saimme myös valtuudet ostaa äidille uuden sängyn. Kyllä vain, sängyn. Äiti tuskitteli ed. päivänä sänkyään, jossa oli vaikea maata ja josta oli vaikea nousta ylös, koska sänky oli matala ja pehmeä. Niin, eihän se ollutkaan kuin 40 vuotta vanha sänky 30 vuotta vanhoilla patjoilla... Eikä sänky ollut edes uutena ostettu, vaan tätini vanha. Äiti vitsailikin, että aina, kun sisko vaihtoi miestä, hän vaihtoi myös sänkyä ja lahjoitti vanhan sängyn äidille. Äiti alkoi haaveilla uudesta sängystä ja oli haaveillut pitkin päivää siitä niin tehokkaasti, että ajatus hankkia joskus lähiaikoina uusi sänky kääntyikin siihen, että illalla hän halusikin uuden sängyn HETI. Kotiinkuljetuksella tietenkin, mikä sai minut hieman epäilevälle kannalle sen suhteen, olisiko millään mööpeliliikkeellä tarjota perjantaina kotiinkuljetusta 40 kilometrin päähän. Mutta yrittänyttä ei panna, vai miten se menikään?

Olin jo etukäteen tsekannut Sotkan sivuilta, että heillä ainakin oli äidin tarpeita ja haluja vastaava sänky sopuhintaan: 120 cm leveä jenkkisänky kevyelle ja keskikokoiselle nukkujalle, joten piipahdimme ensin Meltsun kanssa kysymässä sitä. Juu, sänkyä oli varastolla, mutta kuljetus olisi onnistunut vasta keskiviikkona. Pakettiauto olisi ollut vapaana, joten olisimme voineet roudata sängyn itse, mutta halusimme nimenomaan kuljetuksen ja kanto- sekä kasausavun. Hinta ei ollut se ongelma, eikä edes sängyn hinta. Palvelu oli kyllä hyvää ja lupasimme palata asiaan jos muualta ei tärppää.
Soitin siinä vaiheessa paikalliseen huonekaluliikkeeseen ja kysyin heidän valikoimaansa jenkkisängyissä. Heillä ei ollut ensimmäistäkään, mutta tilaamalla olisi toki saanut, mistä ei suuremmin ollut iloa, koska oli selvää, ettei tuonti olisi onnistunut samalle päivälle. Juu, ei kiitos.
Askosta sanottiin heti "ei", kun esitin asiakseni, että tarvitsen sängyn ja tarvitsen sen kotiinkuljetuksella tänään. Outo liike, kun ei raha kelvannut.
Maskussa myyjä näytti ensin hieman hämmentyneeltä, kun marssimme sisään ja sanoimme tarvitsevamme sängyn, mutta ostavamme sen vain jos sen kotiinkuljetus 40 kilometrin päähän onnistuu vielä saman päivän aikana. Hän oli kuitenkin pian kartalla (totesi kai, että tämä spugen näköinen pariskunta on tosissaan) ja kiiruhti siitä paikasta soittamaan ja varmistamaan kotiinkuljetusmahdollisuuden. Ja kyllä, se oli mahdollista! Hän esitteli meille sängyn, josta ei tosin ollut 120 cm:n versiota, mutta soitto äidille varmisti, että toki 160 cm:kin kelpaisi. Pompottelin sängyllä ja kerroin tilanteen myyjälle, joka vakuutti sängyn olevan hyvä. Pääsimme sopimukseen hinnasta, ja kaupat tehtiin.

Ehdin kotiin vain muutaman minuutin ennen sänkyä. Äiti oli jo ehtinyt ottaa petivaatteet pois vanhasta ja uuden sängyn saapuessa minä pistin vanhan kappaleiksi sillä välin, kun kuljettaja ruuvasi eteisessä jalkoja uuteen. Yhdessä kannoimme vanhan autoon (hintaan kuului vanhan sängyn ja patjojen poisvienti) ja asetimme uuden paikalleen, ja kuljettaja vielä kertoi hieman sängyn ominaisuuksista - miksi se on niin napakka ja miksi se napakkuutensa ansiosta on juuri hyvä vanhemmalle ihmiselle, jolla on selkävaivaa. Miellyttävä nuori mies, ja kymmenen pistettä + papukaijamerkki Maskulle palvelusta. Kun se ei ollut rahasta kiinni... Ehkä esim. Askossa tonni on niin pieni raha, ettei kannata vaivautua edes keskustelemaan asiakkaan kanssa hänen tarpeistaan. No, okei, ei se sänky tonnia maksanut, mutta kuitenkin enemmän kuin Sotkan sänky olisi maksanut. No, okei okei, sänky kuljetuksineen oli n. 800 euroa. Sotkan sänky olisi ollut 500 euroa > maksoimme mieluusti monta sataa enemmän siitä ilosta, että saimme sängyn samana päivänä.

Äiti on ollut kovasti tyytyväinen sänkyynsä, joka on nyt niin korkea, että kun hän hivuttautuu istumaan laidalle, ei tarvitse yhtään ponnistaa päästäkseen jaloilleen. Aiemmin piti hivuttautua ensin päätyyn laitetun nojatuolin luo ja sen avulla pystyyn, mikä oli hidasta ja kivuliasta. Tosin se ongelma uudesta sängystä syntyi, että vanha yöpöytä oli liian matala. Äiti pyysi tuomaan mökkiin hylätyn korkean tuolin yöpöydäksi, mutta sain paremman idean ja vein Tonin käytössä olleen arkistolaatikoston tuolin sijasta, siis sellaisen pyörillä kulkevan, ja sehän osoittautui enemmän kuin passeliksi. Sopii sisustuksen väreihinkin.

Laura Hilma Wirtanen

Tunnen itseni jokseenkin omaishoitajaksi ilman palkkaa nykyisin ja se on hyvä tunne, koska tunnen tekeväni oikein. Ilman palkkaa tarkoittaa minun tapauksessani siis sitä, että en ole virallisesti omaishoitaja, enkä haluakaan olla, koska siitä saatava korvaus on niin pieni, että sillä ei todellakaan elä. Olen mieluummin työtön, tai siis osa-aikatyöläinen, joka saa soviteltua päivärahaa.

Olen sovussa itseni kanssa. Se tuntuu todellakin hyvältä.

Hyvältä ei sen sijaan tuntunut eilinen tekstiviesti vierailta mailta. Sukulaismies oli soitellut appiukolle aivan sekopäisenä ja appi oli saanut puhelusta käsityksen, että se oli jonkinlainen jäähyväispuhelu, joka oli lisäksi katkennut kesken kaiken, koska prepaidista oli saldo loppunut. Hän laittoi hädissään viestiä Meltsulle, jossa sanoi sukulaismiehen asioiden olevan nyt tosi huonosti ja että tämä oli yrittänyt soittaa Meltsullekin. "Toimi omatuntosi mukaan", päättyi viesti ja Meltsu hermostui, koska koki sen syytteenä siitä, että ei ollut riittävän tarmokkaasti yrittänyt auttaa tai pitää yhteyttä sukulaiseensa. Meltsu siitä sitten soittamaan isälleen ja keskustelemaan asiasta. Kuuntelin sivusta, kuinka Meltsu sanoi moneen kertaan, että hän ei voi puuttua aikuisen miehen tekemisiin, eikä edes halua. Että jos mies on piripäisssään päättänyt vaikka nyt sitten tappaa itsensä, meistä kukaan ei voi sille mitään. Me emme tiedä, missä hän asuu nykyään, mitä tekee. Meillä ei ole edes hänen puhelinnumeroaan (ja vice versa, joten sukulaismiehen soittelut ovat tosiaankin jääneet yrityksiksi, koska Meltsun numero vaihtui pari vuotta sitten firman numerosta paitsi privaksi niin myös salaiseksi), eikä Meltsu halua sitä antaakaan, koska ei halua jatkossa enää samanlaisia puheluita kuin aiemmin tuli. Vaatimuksia rahasta tai majoituksesta ja kun Meltsu sanoi "ei", alkoi tulla uhkauksia pahoinpitelyistä yms. En muista, että me olisimme saaneet sentään tappouhkauksia, kuten appiukko, mutta uhkauksia kuitenkin. Jos ja kun uhkausten esittäjä on istunut linnassa taponyrityksestä, ei moisia uhkauksia huvita ottaa pelkkänä suunsoittona. Pysy poissa meidän elämästämme, kiitos.

Hiukan säikähdin ensimmäistä viestiä ja ensimmäinen reaktioni oli, että Meltsun pitäisi yrittää soittaa sukulaiselleen, jos tilanne tosiaan oli niin paha kuin miltä se kuulosti, mutta onneksi en sanonut ajatuksiani ääneen (sanoin Meltsulle, että hänen pitää itsensä päättää, mitä tekee), sillä myöhemmin tuli uusi viesti, missä appi kertoi soittaneensa sukulaismiehelle takaisin, joka oli vastannut puhelimeen ja oli alkanut "uhitella", jolloin appi oli katkaissut puhelun. Jep jep. Ei mitään itsemurhan uhkaa siis, vaan pelkkä laskelmoitu yritys saada taas rahaa. Edellisen kerran, kun appi oli kieltäytynyt antamasta rahaa, sukulaismies oli ilmoittanut, että on sitten apen vika, jos hänelle tapahtuu jotain, kun menee huumekaupat nyt mönkään. Näinpä näin, juupa juu.

Mutta! Eilen piipahtaessani töissä hakemassa marraskuun tilinauhan ostin samalla (sopuhintaan) punaisen joulutähden. Istutin sen uudelleen somaan jouluiseen koriin, silitin tuvan pöytään jouluisen liinan ja nyt kukka nököttää liinalla tuoden iloa ja hyvää mieltä. Siivoilin muutenkin (ostin perjantaina nipun iloisenvärisiä mikrokuituliinoja ja nyt huiskin harva se päivä rätin kanssa) ja varmaan jatkan siivousta tällä viikolla. Tarve heittää pois tavaraa on taas aktivoitunut. Ärsyttää, kun koko perhe on hamsteri-luonteinen, minä itsekin. Kaikki turhakin pitää säästää. Laadukas tavara on eri asia, mutta toisaalta, mikä nykyaikana olisi laadukasta ja aikaakestävää?

Postauksen ylimmässä kuvassa on mummun kenkäpari 1930-luvulta. Olisi toisaalta sääli, jos mummu ei olisi säästänyt niitä! Mutta moniko minun kengistäni kestäisi aikaa noin hyvin - ei yksikään.