tiistai 25. marraskuuta 2014

Marrasmäsis


Minua ei vaivaa marraskuun masennus, vaan mäsennys. On mälsää! Pimeätä ja kosteata, en enää muista, miltä aurinko näyttääkään - ja vaikka muistaisinkin, niin mitä sitten? Ulkona ei joka tapauksessa voi tehdä mitään. Tylsää ja pehmeää - päivät menevät Azerothissa tai jossain kuhkimisessa, mistä ei jää jälkeä sen enempää maailmaan kuin mieleenkään. Päivät menevät ohitse nopeasti. Tarinanikaan ei ole edennyt nyt yhtään mihinkään, mikä osaltaan aiheuttaa minulle laimeita henkisiä kärsimyksiä. Tartun asioihin, jotka huomaan epäloogisiksi ja pohdin päiväkausia, miten asia olisi voinut oikeasti olla. Keksin ratkaisuja, mutta en vain jaksa avata konetta ja kirjoittaa tarinaa niin kuin se pitäisi mennä. Ja nyt pitäisi kirjoittaa, koska joulun lähestyessä aika käy kortille, kun joulukukkamyynti hurahtaa käyntiin. Oletettavasti tiedossa on pari hektistä viikkoa, joita oikeastaan jo odotankin jossain määrin innolla.

Mitä jouluun muutoin tulee, en tiedä. Meltsu on ilmoittanut, että ei aio viettää joulua isäni naamaa katsellen, enkä ajatellut sellaista varsinaisesti ehdottaakaan, mutta mutta. Äiti on tällä hetkellä siinä kunnossa, että lähinnä makailee, enkä keksi, millä ilveellä hän mitään joulua laittaisi. En keksi millä ilveellä itsekään minkään joulun onnistun laittamaan jos samalla painan pitkää päivää töissä ehkä vielä jouluaattonakin. Ajattelin skipata koko joulun, itse asiassa. Joulukuusi totta kai ja joulusiivous ts. vaihdan tuvan lattiaan puhtaat matot, mutta tuskinpa mitään muuta. No, kinkku ja perunaloora juu. Nam.


Äidin ensimmäinen sytostaattihoitokerta oli viime viikon maanantaina, minkä ansiosta hän oli loppuviikosta niin kipeänä, että kävin tekemässä äidille ja isälle ruuan. Viikonloppuna kiikutimme Tonin läppärin äidille laskujen maksamista varten, koska hänestä ei ollut kävelemään meille asti (meidän wlan-yhteytemme riittää mainiosti pihan toiselle puolen isän ja äidin huusholliin asti, mikä oli iso ylläri!) ja minä ja/tai Meltsu olemme hoitaneet äidin ruoka- ja apteekkiostokset.

Töissä pomolle totesinkin, että kai se kaikilla tulee joskus se päivä, jolloin vanhempien ja lasten roolit vaihtavat paikkaa ja vanhemmista tuleekin hoidettavia.

Olen onnellinen, että asun tässä, lähellä äitiä ja isää. Että saan olla "käytettävissä" tarvittaessa ja myös sen, että töissä tiedetään tilanteeni ja ymmärretään, jos en ole heidän käytettävissään juuri silloin, kun tarvetta olisi.

Ensi kuussa tulee kuluneeksi 30 vuotta mummun kuolemasta, siis Mummuvaarin mummun, Kaisan, äidinäitini. Matilda Katariinan. Hassua. Mihin vuodet hävisivät?


WoWin uuden expansionin, Warlords of Draenorin myötä Azerothissa on tosiaan riittänyt taas puuhaa, mutta nyt, kun julkaisusta on kulunut melkein kaksi viikkoa, on pakko sanoa, että puuhaa on ollut ihan liian vähän...! Leveelasin todella maltilla, en kiirehtinyt tasolle 100, vaan tein kiltisti tehtäväketjua järjestyksessä nauttiakseni tehtävistä ja niihin liittyvästä loresta, mutta dingasin siitä huolimatta levelin 100 ... oliko se viikossa vai peräti alle viikossa? Vähän tyhmää. Toki tekemistä on vieläkin, on paljon tekemättömiä tehtäviä ja instoja, ja gearaus on aina hauskaa, mutta kyllähän jotain puuttuu, kun XP-viiva on taas poissa.

Pitäisiköhän yrittää roolipelaamista pitkästä aikaa? Nykyään serverillä sentään tapahtuu jotain, kun kolme rp-serveriä on yhdistetty ja lisäksi monet alueet ovat cross-realm-alueita - erityisesti Silvermoon. Aikoinaan hengailin siellä paljonkin ropettamassa, mutta sittemmin koko serveri ja Silvermoon hiljenivät niin, ettei siellä ollut ketään. Nyt on.

Juu, myönnän pelanneeni ERP:tä, joskin vain tutun kanssa. Ajatus siitä jonkun tuntemattoman kanssa ei sinänsä kiehdo, en halua tehdä sitä hahmon kanssa, jonka takana on vaikkapa joku 12-vuotias. Se jos mikä olisi pervoa, enkä minä ole pervo sillä tavoin.

Ulkona sataa lunta (räntää?), sakeasti. Eilen olin Meltsun kanssa "viihteellisessä joulukonsertissa" Lahden Ristinkirkossa, se oli ilmainen tilaisuus, vakuutusyhtiömme tarjoama, ja oli kyllä hieno ja tosiaankin viihdyttävä. Oli mukavaa, että se järjestettiin nimenomaan kirkossa, koska minun silmissäni se kertoo siitä, että ainakin ko. seurakunta on uskaltanut tulla tähän päivään. Muistelen, ettei tästä ole kovinkaan montaa vuotta, kun jokin seurakunta totesi "Sydämeeni joulun teen"-laulun olevan liian maallinen kirkossa esitettäväksi. Hei haloo?

Pääsin ennen tilaisuutta kättelemään erästä esiintyjää ja tunnenkin olevani nyt "melkein sukua julkkikselle", heh. Kyseinen esiintyjä on esiintynyt monissa suosituimmista tv-ohjelmista, viimeksi juuri ed. päivänä "Tanssii tähtien kanssa"-ohjelmassa (jota en katsonut yhtäkään jaksoa...). Hän on vain niitä näkymättömiä esiintyjiä - on paikalla, mutta häneen ei juurikaan kiinnitetä huomiota. Vähänks on nyt fangirl-fiilis.

Meltsun eläkepaperit on nyt pantu vetämään, vaihteeksi jälleen kerran. Mielenkiinnolla odottelen, ollaanko Kelassa ja vakuutusyhtiössä edelleen sitä mieltä, että tämän miehen paikka ei ole (väliaikaisella) eläkkeellä eikä edes sairaslomalla, vaan työttömyyskortistossa, vaikka lääkärien mielestä hän on kykenemätön tällä hetkellä tekemään mitään työtä.

Matka lähestyy, mutta tuottaa hieman ongelmia. Koirien hoito on järjestyksessä kaikin puolin, samoin kuin talonlämmitys, mutta kissat mietityttävät. Haluaisin jättää ne kotiin, mutta äiti ei voi taata (ei tietenkään), että hänestä on katsomaan niiden perään, tai siis päästämään niitä sisään ja ulos ja ruokkimaan. Hän tarjoutui maksamaan niiden hoidon, mutta en haluaisi laittaa niitä hoitolaan. Kissat ovat tottuneet ulkoilemaan vapaasti, ja ajatus siitä, että ne olisivat kolmatta viikkoa häkissä, ei oikein kiehdo. Tätä asiaa täytyy miettiä.

En panisi pahakseni, vaikka olisin Puertossa jo nyt. Lämpö, aurinko, Teiden lumiset rinteet ja Atlantin taukoamaton kohina.

Jonakin päivänä lähden sinne, enkä tule koskaan takaisin. Eikä haittaa vaikka sataisi niinkin paljon kuin tällä viikolla on satanut! En tunge barrancoihin hukkumaan. *virn*

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Ajanpyörässä

Kiinanruusu jaksaa kukkia aina vain

Vaikka tiedänkin, ettei elämälle anneta takeita, ovat viimeaikaiset tapahtumat jossain määrin päässeet yllättämään minut, hiipimään selkäni taakse melkein varkain. Siitäkin huolimatta, että tiedän elämän kulkevan omaa kulkuaan, enkä ainakaan suuremmin ole pyrkinyt taistelemaan sitä vastaan. Otan yleensä melko tyynesti vastaan eteeni tulevat asiat ja niin teen nytkin. En vain jotenkin ollut valmistatutunut tähän - ja toisaalta, ei elämään voikaan valmistautua.

Mutta siitä huolimatta, eihän omien vanhempien vanheneminen voi tulla kenellekään yllätyksenä, eihän?

Sunnuntaina jouduin soittamaan ensimmäisen kerran elämässäni ambulanssin jollekin muulle kuin itselleni (soitin sen itselleni v.1992 kun romahdin kotona lattialle kovien vatsakipujen takia - ihan hyvä niin, koska munajohdin oli revennyt ja minulla oli sisäinen verenvuoto...), kun äidin jalat olivat pettäneet selkäkivun takia. Äiti soitti (onneksi! onneksi kännykkä on keksitty) minut apuun ja kun menin katsomaan tilanteen, äiti makasi vessassa ja isä itki eteisessä hädissään. Totesin heti, että tilanteessa tarvitaan ambulanssia ja soitin hätäkeskukseen, ilmoittaen, että hengenhädästä ei ole kyse kuitenkaan. Äiti oli tajuissaan, eikä muuta vaivaa ollut kuin helkkarinmoinen kipu selässä. Äiti pystyi konttaamaan makuuhuoneeseen, jossa lattialla maaten odotteli sairasautoa, ja odotellessa puin hänet.

Ensihoitajat arvelivat lihaksen revähtymistä ja siirsivät äidin autoon tutkimusten, lihaksia rentouttavan lääkkeen ja rauhoittavan lääkkeen jälkeen. Kivut olivat niin kovat, että kaikki liike sattui, ja jälkeenpäin äiti kertoi, ettei kipulääkkeestä (rentouttavasta) ollut mitään apua, eikä hän myöskään saanut uutta piikkiä ennen kuin tunteja myöhemmin, kun kaikki kokeet oli sairaalassa tehty ja todettu niinkin omituinen juttu kuin murtuma jossakin selkänikamassa?! Sitä kun ei oikein voi ryhtyä paikkaamaankaan, lääkkeenä on täsmälleen sama kuin oli kylkiluun murtumaankin: aika parantaa. Kylkiluun olivat todenneet parantuneeksi.

Vein maanantaina äidille sairaalaan lääkepiikin, joka olisi pitänyt käydä pistämässä terv.keskuksessa, ja jonka pystyi pistämään kätevästi nyt samalla, kun oli sairaalassa ja eilen hain hänet kotiin. Kipulääkitys oli kohdallaan ja äiti käveli suhteellisen vaivattomasti tukiliivinsä kanssa.

Mutta se on nyt tässä, käsinkosketeltavana. Äidin syöpä on levinnyt luihin ja maksaan, sytostaattihoidot aloitetaan ensi maanantaina. Äiti itse sanoi, ettei tässä nyt vielä kannata kuoppaa kaivaa, mutta samaan hengenvetoon listasi asiat, jotka haluaa hautajaisiltaan. Naurun kera, ja minä lupasin tinkaista pomolta hyvät alennukset plus tehdä arkulle kukkalaitteet itse, niin päästään silläkin halvimmalla mahdollisella tavalla. *virn*. Peruukin ostoa äiti myös pohti ottaen huomioon mahdollisuuden, että hoidot vievät hiukset. Hoitojen jälkeen pitää pistellä itseään ja sen äiti aikoo konsultoida minulle, syystä, että minä olen pistellyt itseäni (hormoonihoidot). No, eipä siinä mitään, kyllähän minä pistelen, jos äiti ei itse raaski itseään piikittää, joskaan itsensä piikittäminen ei ole ollenkaan vaikea juttu.


Sunnuntaina puhuin isälle ensimmäisen kerran neljään vuoteen. Halasin. En jaksa enää pitää vihaa ja mykkäkoulua, se loppui nyt. Olkoon. En tunge väleihin, muttta pidän ne kuitenkin sivistyneellä tasolla, jo siksikin, ettei tässä tilanteessa ole mitään mieltä olla huonoissa väleissä.

Meltsulle en ole asiasta puhunut, mutta hän on jo moneen kertaan sanonut mielipiteensä siitä. Hän ei halua minun olevan väleissä isäni kanssa ja on jo ilmoittanut, että jos aion olla väleissä, saan luvan valita hänen tai isän väliltä. Oh joy. Tosiasia on, että molemmat vanhempani ovat sairaita ja tarvitsevat minua. Isä ei aja enää mielellään autoa ja äiti sanoi suoraan pelkäävänsä hänen kyydissään. Minä alan kyytimään vanhempiani (työtilanteeni mukaan) ja auttamaan kaikessa muussakin, esim. en usko, että äidin kannattaa nyt paljon pyykkiä ripustella tai muutenkaan tehdä mitään raskasta, vaikka kevyt liikunta nimenomaan onkin enemmän kuin suotavaa. Paikalleen ei saisi jäädä makaamaan. Minun puolestani Meltsu saa luvan hyväksyä asian tai olla hyväksymättä.

Tilanteen ollessa tämä en osaa nyt yhtään katsoa eteenpäin, tulevaan, koska en tiedä, miten nykyisyys sujuu. Kahden kuukauden kuluttua meidän pitäisi olla Puertossa, minkä tiimoilta koirahoito on jo järjestetty - tai siis, rahoitus on kunnossa, hoitolaankin olisi ehkä aiheellista soittaa... - ja olen miettinyt talosta huolehtimista sekä lämmitystä siten, että jättäisimme koko paskan kylmilleen, jos äiti on kovin huonossa kunnossa (kuten varmasti on, en halua sälyttää hänen harteilleen mitään lämmityksiä). Voin siirtää kukat keittiöön ja jättää sinne lämmöt päälle, koska se on ainoa huone, joka pysyy lämpimänä sähköpatterilla ilman uuniakin. Tai vaihtoehtoisesti voisin viedä kukat mökin keittiöön ja jättää sinne peruslämmön. Kissat voisivat majailla äidin ja isän luona. Mutta mitenkään tarkasti en osaa enkä haluakaan osata ajatella kahden kuukauden päähän. Katsotaan, miten tämä tästä nyt lähtee menemään.


Sulon jalat alkavat olla jo aivan kunnossa, mutta kissa muuten ei oikein. Herra ilmestyi tänään kotiin seitsemän jälkeen oltuaan sitä ennen hukassa 1,5 vuorokautta..! Kaksi yötä mirri loisti poissaolollaan ja olin jo oikeasti huolissani siitä, mitä sille oli tapahtunut. Heräsin yöllä moneen kertaan ja rintaa kylmäsi totuus siitä, että kissa ei ollut vieläkään kotiutunut, joten ilo oli sitäkin suurempi, kun havahduin kolinaan ja näin katin istuvan ikkunan takana. Sulo ei kuitenkaan vaikuta olevan aivan kunnossa. Luulen, että sillä on nuha. Pääasias kuitenkin, että se on nyt kotona!

Meltsun eläkehakemusta olisi tarkoitus alkaa vaihteeksi taas väsäämään. Viimeisin lääkärinlausunto tuli tällä viikolla ja siinä oli viimeinkin selkokielellä vähän eri kokeiden ja testien tuloksia. Mielenkiintoisimpia minusta olivat psykologin lausunnut. Meltsulla on "matala suorittamisen tarve" (mitä se tarkoittaa?) ja visuaalinen muisti on kielellistä parempi. Ärsytyskynnys on matala, ja näiden kaikkien katsotaan vaikuttavan huonontavasti kuntoutumiseen ja työllistymiseen. Muusta en tiedä, mutta tuo kielellinen muisti oli minusta mielenkiintoinen pointti, sillä olen saanut useitakin kertoja itse ärsyyntyä siihen, että kun Meltsu selittää jotain asiaa tai tapahtumaa, siitä ei saa yhtään mitään tolkkua. Monesti kun olen kuunnellut sivusta hänen selittävän jotain asiaa, josta tiedän, miten se oli tai meni, en usko kuuntelijan saaneet mitään järkevää kuvaa asiasta, koska Meltsu ei kertakaikkiaan osaa selittää sitä ymmärrettävästi. Olenkin huomauttanut hänelle siitä ja sanonut, eikö hän voisi miettiä ensin mitä sanoo ja sanoisi sitten, mutta ei kuulemma osaa. Uskon, että tämä on asia, "vamma", joka jäi sairaudesta, tai sairaus ainakin pahensi sitä.

Työkykyyn vaikuttavat seikat ovat lääkärin mukaan COPD, metabolinen syndrooma, diapetes ja rasvamaksu. Kelan ja vakuutusyhtiön mielestä kyseessä on siis terve mies. Kuulolaitekin rajoittaa työllistymistä ja lääkäri kirjoittikin lausuntoonsa TE-keskuksen kusipäisen virkailijan innoittamana, että potilas ei sovellu puhelinmyyntityöhön. Tällä hetkellä lääkärin mielestä Meltsu on kykenemätön mihinkään työhön ja tärkein asia olisi saada astmalääkitys kohdalleen. Lääkekokeilut ovat vain syöneet perheemme taloutta niin paljon, että meillä ei ole ollut edes varaa ostaa viimeisintä satasen lääkettä kokeiltavaksi.

Mutta jotain kivaakin: huomenna on se päivä, jolloin Warlords of Draenor julkaistaan ja minulla onkin se jo ostettuna! Yritän tehdä saman kuin edellisellä kerrallakin eli olla onlinessa, kun expansion pompsahtaa pelattavaksi. Hobitin viimeisen leffan ensi-iltaan on reilu kuukausi ja toivottavasti liput ovat jo ostettavissa kuun vaihteessa, koska viime vuoden tapaan haluan ostaa ne ennakkoon silloin, kun minulla on niihin varaa. Emme ole toki menossa ensi-iltaan, mutta tarkoitus olisi käydä katsomassa se niin pikaisesti kuin mahdollista. Tai no, mikä ettei ensi-iltaankin jos se aikatauluun sopii.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Kissa jaloillaan


Sitten edellisen päivitykseni Sulo-parka tuli raadelluksi vielä kertaalleen. Pidimme kissaa sisällä toipumassa ja ajatus oli, ettemme päästäisi sitä ulos ennen kuin saisimme vieraan kissan loukutettua, mutta Sulo oli päättänyt toisin ja livahti yhtenä yönä ulos samalla ikkunanavauksella, jolla päästi Hipon sisään. Kissa tuli ehjänä aamusella takaisin ja uskalsin päästää sen myöhemmin ulos uudemman kerran - ja kattiparka nilkutti illalla kotiin vertavuotavana. Ei aivan yhtä pahoin raavittuna kuin edellisellä kerralla, mutta pahin olikin se tosiasia, että haavat eivät ehdi parantua ennen kuin ne revitään auki uudelleen.

Meltsu päätti siirtää loukun paikkaa ja laittoi syötiksi kissanruuan sijasta jahtimakkaraa. Loukku oli nököttänyt tyhjillään jo puoli viikkoa, joten en ollut kovinkaan toiveikas, mutta hah! sinä iltana, kun Meltsu meni tarkistamaan loukun, siellä nököttikin vaaleanruskea kissa! Sitä katsellessani tunsin hetken sääliä, mutta muistin sitten Sulon revityt jalat, enkä välttämättä halunnut tietää kissasta ja sen kohtalosta yhtään enempää. Meltsu huolehti asiasta R:n kanssa parhaaksi katsomallaan tavalla ottaen huomioon, että kyseessä oli täysin villiintynyt kissa, jota kukaan ei tunnistanut tai tunnustanut omakseen.

Muutaman päivän jänskäsin, josko kyseessä varmasti oli oikea kissa, mutta eiköhän se ollut. Sulo on saanut sittemmin ulkoilla aivan rauhassa ja haavat ovat alkaneet parantua. Kissa vaikuttaa tyytyväiseltä ja rennolta, ja sitä on kyllä emäntänsäkin. Vaan paha periköön ihmiset, jotka ottavat kesäkissoja tai jättävät kollinsa leikkauttamatta! Rassukat lähtevät sitten vaeltamaan ja pääsevät lopulta hengestään vähemmän arvokkaalla tavalla.


Eilen haimme viimeinkin uudet passit, tai pikemminkin kävimme tekemässä anomukset uusista passeista. Homma on ollut to do-listalla jo pitemmän aikaa, mutta ottaen huomioon, että toimenpiteeseen uppoaa n. 150 euroa, evät aika ja rahatilanne ole oikein kohdanneet toisiaan toivotulla tavalla. Nyt lokakuun palkka mahdollisti sen, että minulla oli raha varattuna, kun yritin saada aikaa Lahden poliisilaitokselta - vain todetakseni, että ensimmäinen vapaa aika sinne olisi ollut lähempänä joulua. Oma poliisilaitoksemmehan meiltä lähti kävelemään muistaakseni aika pian sen jälkeen, kun hankin nykyisen passini. Ei se silloinkaan ollut auki kuin kahtena päivänä viikossa, mutta sinne saattoi sentään vain mennä (jonottamaan) ja hoitaa asiansa.

Onneksi passianomuksen voi käydä tekemässä jossain toisesssa samaan poliisipiiriin kuuluvassa yksikössä, joten tietoisena siitä, että Heinolassa asiat sujuvat jouheammin, varasin ajan sinne ja sainkin sen heti seuraavalle arkipäivälle, minkä tiimoilta teimme eilen Meltsun kanssa mukavan pienen mielenvirkistysreissun. Veimme ensin lapsukaisen Lahteen, huuhailimme siellä aikamme paitsi ihan huvin vuoksi niin myös passikuvien, jotka maksoivat huimaavat 22 euroa per lärvi, mikä minusta on kiskurihinta... varsinkin kun ottaa huomioon, että hintaan kuuluu KUUSI kuvaa ja passia varten tarvitaan kuitenkin vain yksi. Missähän saisi itsestään YHDEN kuvan, joka maksaisi vaikkapa 5 euroa?

Ajattelimme jatkaa hengailua Heinolassa, jossa meillä oli treffit poliisilaitoksella vasta kolmen maissa. Lähdimme ajamaan Lahdesta vanhaa tietä Heinolaan ja funtsimme matkalla, missä voisimme poiketa syömässä - ja päätimmekin, että Jaalahan on sopivasti siinä matkan varrella, käydäänpä siinä kivassa kelopirtissä. Ja joo, seutuja tuntemattomalle voin kertoa, että Jaala EI ole matkan varrella jos ajaa Lahdesta Heinolaan. Mutta meitä nyt vain huvitti tehdä aika pitkä koukkaus ajaaksemme Meltsulle tuttujen mökkiseutujen halki ja käydäksemme lounaalla lafkassa, jossa olimme kerran aiemmin saaneet todella hyvän lounaan. No, mikäpä siinä. Vähän ihmettelimme poliisien paljoutta, mutta Jaalassa olikin tehty aseellinen ryöstö aiemmin samana aamuna, minkä sain kuulla vasta myöhemmin.

Heinolassa asiamme hoitui ajatusta nopeammin ja siitä huolimatta ehdimme kierrellä kirppareilla ja istahtaa capuccinolle / kahville. Todella hiljainen pikkukaupunki näin talviaikaan. En ole tainnut siellä aiemmin käydäkään kuin kesällä? Siellä voisi vaikka asua.

Enivei, asia hoidettu ja passit voi hakea lähimmältä R-kioskilta. Ei jäänyt homma sentään viime tinkaan. Hiukan yli kaksi kuukautta matkaan, aah ja ooh. Tämäkin syksy on ollut todella lämmin, mutta siitä huolimatta mieli halajaa jo Atlantin rantamille. Jonakin päivänä jään sinne.