Hiljaiseloa

Myönnän heti aluksi, että tämä päivitys tulee vain päivittämisen itsensä takia. Ihan siksi, että olen ollut niin hiljaa, että joku saattaa jo ihmetellä, mihin se ämmä nyt on hävinnyt. Toki joku saattaa myös toivoa, että olisikin hävinnyt, mutta e-hei, en minä ole mihinkään hävinnyt. Viime aikoina ei vain ole ollut mitään sanottavaa ja vaikka mielessä onkin toisinaan käynyt asioita, joista tekisi mieli avautua, niin avautumatta on jäänyt. Kaikki on joka tapauksessa enemmänkin kuin vain OK, fiilikset hyvät ja elämä hymyilee ja silleen, jos ei oteta huomioon ihan armotonta rahapulaa. Kun perheessä on kaksi kelan peruspv-rahalla (no, okei, on siinä satasen lapsikorotus vielä toistaiseksi) ja yksityiskoulua käyvä teini, niin hiukkasen meinaa rahat olla finito toisinaan. Onneksi ylihuomenna saan syyskuun palkkani, jossa on ihanasti tuplapalkkaisia tunteja = sunnuntailisä. Koska syyskuun tienestit jäävät alle kolmensadan, saan parin päivän kuluttua siitä täysimääräisen työttömyyskorvauksenkin eli jippiajee. Kyllähän tässä pelkkä sämpylä ja voi alkaa jo maistua... sämpylältä ja voilta? Onneksi maidossa pysytään naapurin lehmien ansiosta ja riisi on halpaa. Uuniriisipuuro maistuu aina hyvälle.

Ja juu, oli ihan pakko päästä sanomaan, että lapsukainen opiskelee yksityisessä koulussa, koska se nyt vaan kuulostaa öky-hienolta sanoa. Minun poikani on eliittilukiossa, yksityiskoulussa. Ihan kiva, että opiskelu kumminkin on aivan yhtä ilmaista kuin julkisellakin puolella. Kirjat tietysti maksavat, mutta niinhän ne maksavat julkisellakin. Ruoka on ilmaista ja erityisen iloinen olen ilmaisesta välipalasta, jota suinkaan ei peruskoulussa tarjoiltu.

Kirjoitin itse ylioppilaaksi täsmälleen samasta koulusta, joten mikäs tässä on ollessa. En minä sitäkään saavutusta yhtään väheksy, yli ysin keskiarvolla. Olenkin haastanut Tonin pistämään paremmaksi.

Syksy etenee melkein hiipien, sillä vaikka ylihuomenna on jo lokakuu, ei yhtään tunnu lokakuulta. Viime viikolla oikea syksy kävi sen verran vierailulla, että nipisti mustasilmäsusannalta hengen pois, mutta muutoin tuntuu kuin olisi vielä elokuu. Kesäsypressit ovat violetinpunaisia ja kelloköynnöksessä on paljon nuppuja. En usko niiden ehtivän aueta ja tarkoitukseni onkin käydä napsasemassa versot nuppuineen sisälle maljakkoon. Muualla maailmassa kelloköynnös taitaakin olla monivuotinen kasvi, ties mitä siitä saa aikaiseksi jos ottaa versoja vesilasiin. Juuret? Tsekkaan.

Pelargonit toin jokseenkin kaikki jollain tavoin sisätiloihin viime viikolla. Uusilta portailta ja vintin aulasta toin kaikki tupaan, ja sain kuin sainkin ne mahtumaan ikkunoille ja kukkapöydille. Otin pistokkaita (kokeilen miten syksylisäys onnisstuu, on kuulemma muillakin onnistunut) lähinnä erikoislajikkeista kuten Emma från Bengtsbo, Prins Nikolai, Denise... Härligt <3. Pikku-Veskulta pöllimäni pistokas tunnistettiin lajikkeeksi Black Velvet Rose ja sen jos minkä toivon selviävän kevääseen, jolloin voin lisätä sitä vielä enemmän ja saada aikaiseksi mitä upeimman pelargoni-istutuksen. Tuossa black velvetissä kun on aivan upeat, tummat lehdet, eikä kukissakaan ole valittamista. Ulkona olleista pelargoneista toin uusille portailla kaksi ruukkua sekä amppelin. Amppelissa olevasta Mexican tomcatista otin useitakin pistokkaita, koska itse amppelin aion viskata menemään, en yritä talvettaa sitä, plus siinä oleva toinen, punainen lajike, saa mennä.

Myös muut kukat siirtyivät sisälle. Salista toin yhä kukkivan kiinanruusun tupaan, uusilta portailta valtavaksi pöheiköksi roihahtaneen passifloran samoin. Temeriffan tuliaiset, purppurajuoru ja joku tuntematon, löysivät uudet kodit peräkammarista, aivan samoin kuin posliinikukat. Joulukaktus siirtyi passifloran tieltä keittiöön ja edelleenkin Teneriffa tuliaiset liuska-aralia ja kanarianpalmu pääsivät vessan ikkunalle. Siemenestä kasvatettu palmuni tahtoo kärsiä liian kuivasta huoneilmasta (vaikka näin vanhassa puulämmitteisessä talossa se ei todellakaan ole kuivaa), joten ajattelin, että tuopa voisi tykätä vessasta. Miesväki kauhistelee, kun kasvit valtaavat koko talon.

Uusille portaille jäivät vielä kaikki yrtit, niiden kohtaloa en ole päättänyt. Monivuotiset yritän istuttaa jonnekin pihalle, yksivuotiset säilön. Seuraavan kerran kun käyn Lahdessa (perjantaina?), käyn Lidlissä ostamassa "parmesaania" ja väännät basilikat pestoiksi. Tomaatit poimin pois ilahtuneena siitä, että tajusin viimeinkin kylväneeni keltaista lajiketta ja että niistä ei ikinä tulekaan punaisia, ja että en ole kastellut niitä liikaa, vaikka ne vain kellastuvat... *virn*. Chilit poimin, maissit on jo poimittu ja syöty ja ja ja. Joo. On se syksy.

Viime aikoina... viime viikkoina itseasiassa on ollut havaittavissa paljon mummoutumista lähipiirissäni ja mummoiksi ovat tulleet naiset, jotka ovat mielestäni kaikkea muuta kuin mummoiässä. Minua nuoremmat naiset, mikä saa minussa aikaiseksi jonkinlaisen hui-reaktion, koska en osaa mitenkään kuvitella itseäni vielä mummoksi. Toki pitää ottaa huomioon, että ainokaiseni on vasta 15-vuotias, joten tuskin nyt ihan heti mummoudunkaan, mutta silti. Toivon todella, että Toni pitää järjen päässään ja housut jalassaan kunnes hänellä on porvarillisesti talous kunnossa ja opiskelut takana ja sitä rataa, todellakin porvarillista hapatusta VAIKKA minä itse en ole elänyt tai ehkä osannut elää omien "oppieni" mukaisesti.

Tiedän ilman muuta, jopa omasta kokemuksestani, että vanhempanakin ehtii. Siis ehtii sekä opiskella ja ehtii myös perustaa perheen. Itse olen kokenut, ettei lapsensaaminen ole este yhtään millekään - ei opiskelulle, ei matkustelulle, eikä kai työnteollekaan, joskin minä olen laittanut elämässäni lapsen etusijalle työntekoon nähden. Tai no, taitaa olla tekosyy koko lapsi. Enhän minä itseäni työllä ole pyrkinyt tappamaan muutoinkaan. Mutta kumminkin, en olisi halunnut tehdä kokopäivätyötä Tonin ollessa pieni, enkä laittanut häntä hoitoon taaperona. Tulot eivät silloinkaan päätä huimanneet, mutta kyllä siitä sitten tuloksiakin syntyi.

Siellä se nyt lapsi pakertaa yksityisessä eliittilukiossa ja toivon todella, ettei hän haksahda ennen aikojaan mihinkään Veeraan tai Lauraan. On nimittäin yksi asia, mitä vanhempana ei saa takaisin, mitä ei silloin pysty elämään: nuoruus.

Minä tosin olisin voinut "elää" oman nuoruuteni hieman vähemmänkin. Ikään kuin hillitymmin, mutta ääh, paskat siitä.

Toisinaan toivon, että voisin elää nuoruuteni uudelleen, sillä eläisin sen nyt aivan toisin. Nyt on paljon sellaista, mitä minulta puuttui (siis mitä ei silloin ollut olemassakaan), ja mahdollisuuksia aivan toisella tavoin kuin silloin oli. Ihan jo opiskelun suhteenkin. On vaihtoehtoja ja lisäksi jonkinlaista erilaisuutta ymmärretään paremmin. En olisi niin outolintu.

Vain (tylsää) elämää

Katsoin eilen ensimmäisen kerran paljon hypetetyn "Vain elämää"-ohjelman. En ole siis aiemmin nähnyt yhtäkään jaksoa ja jos en aivan väärin ole ymmärtänyt, tämä on nyt kolmas tuotantokausi. Konsepti ei ole vaikuttanut minusta kiinnostavalta ja olenkin pitänyt ohjelmaa tähän asti sammumisvaarassa olevien tähtien tietoisena julkisuuskuvan kiillottamisena. Ohjelmahan on vaikuttanut jokaisen kohdalla levymyyntiin aika kivasti, mikä tietysti on ihan mukava juttu heille, eikä ole minulta mitenkään pois. Minunhan ei ole mikään pakko heidän levyjään ostaa.

Tällä kertaa päätin tsekata ohjelman Vesa-Matti Loirin takia, ja olihan siellä muitakin tähtiä, jotka eivät todellakaan ole sammumisvaarassa. Alkuun oli ihan kaksituntinen erikoisjakso, Vesa-Matin päivä.

Voi herra isä miten tylsä ohjelma. Kaiken ennakkohypetyksen perusteella olin odottanut syvällisiä keskusteluja, liikuttavia hetkiä, mutta jos sellaisia oli, ne oli kyllä käyty kameramiehen ollessa tauolla. Mielestäni ohjelma ei antanut ainakaan Loiriin mitään uutta näkökulmaa, ei syventänyt vanhaa, ei kertakaikkiaan mitään. Tai sitten Loiri on jo niin elämää suurempi persoona (minusta on), ettei mikään ohjelma tee hänelle oikeutta. Koivuniemi pillitti koko ajan niin, että Meltsu ehdotti, että toisivat raasulle ämpärin ja Elastisella oli ikuinen jeejee-ilme naamallaan. Paula V:ssa huomio kiinnittyi koko ajan ylimeikattuihin silmiin ja Samuli E. pönötti.

Ja ei, mielipiteeni ei kerro mitään siitä, mitä mieltä olen esimerkiksi Paula Koivuniemestä ihmisenä ja artistina. Ohjelma ei antanut hänestäkään minulle mitään uutta eikä syventänyt vanhaa. Tunsin pikemminkin oloni kiusaantuneeksi hänen tursuessaan kyyneleitä taukoamatta, koska en kertakaikkiaan käsittänyt, mikä tilanteessa oli itkemisen arvoista.

Olen kuitenkin iloinen, että katsoin sen, nyt voin entisen "ei todellakaan kiinnosta" sijasta sanoa, että ihan paska oli. Tosin aion jatkossakin katsoa Loirin esitykset. Muiden esityksissä ei paljon katsottavaa lienekään, sillä eilisessä jaksossa muiden versioimat, Loirin(kin) tunnetuksi tekemät biisit olivat järjestään mielestäni tosi pliisuja. Ainoastaan Apulannan Tonin esityksessä oli vähän asennetta, muut olivat plääh. Loirin saappaat taitavat olla liian isot kenellekään muulle?

Kuunnellaanpas vähän Ylvistä. Nämä pojat eivät turhia vollota.

On metsään mennyt isyys

Vai mitenkä siinä vanhassa laulussa laulettiinkaan...?

Joka tapauksessa syyskuuta mennään jo pitkällä ja edelleen tuntuu aivan kesältä. Ihanaa. Lämpötila pörrää parinkympin hujakoilla (tällä hetkellä +19C) ja aurinkoisia päiviä riittää. Olisipa aina tällainen syksy! Olen pikkuhiljaa purkanut kesäpuutarhaani, ainoastaan maissi on vielä pihalla, plus kaikki pelargonit ja kesäsypressit. Jälkimmäiset ovat saaneet kauniin syysvärin ja pelargonit puolestaan jaksavat kukkia jokseenkin hulluna. Kelloköynnökset menivät tänä vuonna plörinäksi, sillä niihin tuli joku ötökkä, enkä jaksanut / viitsinyt tehdä asialle oikeastaan mitään. Valkoisessa kelloköynnöksessä on muutama nuppu, mutta en usko, että ne ehtivät tulla kukkaan ennen pakkasia. Ulkopelargonit heitänkin pois, lukuunottamatta riippapelagoneja, jotka yritän talvettaa, ainakin ihanan... mikä se nyt oli? Pelargoni-ryhmässä tiesivät sille nimen. Mexican-joku. Mexican tomcat, juu. niin se oli. Tarkistin. Sisällä (siis uusilla portailla / vintissä) olevat yritän saada kaikki talvehtimaan ja olen osasta ottanut pistokkaitakin, jotka ovat mukavasti lähteneet juurtumaan. Toivon kovasti, että Pikku-Veskun istutuksesta nappaamani pistokas selviää ensi kesään (hei! en taittanut sitä! joku muu oli jo taittanut ja poimin sen mukaani...) sillä siinä oli erikoiset, hyvin tummat lehdet ja muistaakseni lila kukka.

Sää kaiketikin kylmenee ensi viikosta ja ajattelin, että nyt viikonloppuna voisin pikkuhiljaa roudata kasvejani tupaan ja huolehtia muutenkin koko talon ja puutarhan talvikuntoon.

Olen vaihteeksi ollut töissä, sillä minut hälytettiin apuun E:n jouduttua yllätten sairaalaan. Olen tehnyt muutaman 6-tuntisen päivän ja sunnuntaina menen neljäksi tunniksi, jotta M. saa edes joskus vapaan sunnuntain. Töissä tuntuu kotoisalta ja mukavalta, aivan kuin en olisi välillä pois ollutkaan..! Siellä ei ollut oikeastaan mikään muuttunut. Tai ei itse asiassa yhtään mikään. Perennat olivat alennusmyynnissä ja viimeisetkin kesäkukat olivat väistyneet ja antaneet tilaa kanervilla, krysanteemeille jne. Ja minun leveä hymyni oli ennallaan. *virn*.

Eilen kaupoille tuli tutunoloinen mies. Minun oli pakko lähestyä häntä ja kysyä, oliko hän mahdollisesti ollut opettajana paikallisessa koulussa. Kyllä hän oli. Oliko hän mahdollisesti opettanut äidinkieltä. Kyllä vain. Oliko hänen nimensä mahdollisessa X.X. Hän oli X.X.

Minun yläasteen äikänmaikkani! Jota en ollut nähnyt sen jälkeen, kun häivyin paikkakunnalta 16-vuotiaana ja jota toisinaan olen muistellut suurella lämmöllä - ja myös ajatuksella "vieläköhän Tarski on hengissä". Kyllä vain oli hengissä ja koska uskon siihen, että ihmistä on kiitettävä silloin, kun ihminen on itse sen kuulemassa, sanoin hänelle, että minun yläastetaipaleeni ei ollut mikään helppo enkä oikein koulussa viihtynyt, mutta sinun äidinkielentuntisi kyllä olivat ihan parhautta. Niin kuin olivatkin. Muistan yhä hänen kuivan huumorinsa ja monet sutkautuksensa, joita kaikki eivät tainneet edes tajuta huumoriksi.

Ah oh! Wanhat Unelmat-liikkeessä ilmeisesti yhä etsitään kirjaani. En usko, että sitä ikinä löytyy tai että meille kirjasta soitetaan edes sitä, ettei sitä nyt sitten kuukausien hakemisesta huolimatta löytynyt. Pitäkää tunkkinne. Eiku.

Rauhanturvaajan kuolema

Kotiuduin jokunen hetki sitten hautajaisista, jotka olivat lämminhenkiset ja kauniit, mieleenpainuvat. Jopa papille, joka sanoi, että hänen melkein 30-vuotisen "uransa" aikana tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän siunasi vainajan, jonka arkkua sinibaretit kantoivat. Kyseessä ei siis ollut mikään ihan nuori mies, eikä suinkaan rauhanturvaamistehtävässä kaatunut, vaan yli 70-vuotias isäntämies, joka kohtasi maallisen matkansa pään kotona, yllättäen.

Hän kuului enemmän lapsuuteeni kuin aikuisuuteeni, joskin Meltsu oli hänen kanssaan tekemisissä ihan viimeisiin päiviin asti. Minun läsnäoloni hautajaisissa olikin ehkä enemmän sitä, että osoitin sillä tukeani ja myötäelämistäni hänen lapsilleen. Loppujen lopuksi, edesmenneelle itselleen lie yksi lysti ketä hautajaisiin tulee, vai tuleeko ketään, hautajaiset ovat omaisille.

Oli hieno hetki, kun harmaantuneet sinibaretit kantoivat arkun sisään kappeliin, valkoinen arkku, jossa oli siniset raidat ja jonka päällä oli yksinäinen sininen baretti, ei lainkaan kukkia. Samainen baretti oli muistotilaisuudessa kuvan vieressä ja pöydissä muisteltiin vainajaa pienten seurueiden kesken naurun säestyksellä ja yhteiset muistelotkin saivat monet vähintäänkin hymyn huulille. Kuten pastori sanoikin: tärkeintä ovat ne pienet asiat, pienet muistot, koska niistä ihminen koostuu.

Hyvää matkaa, Pekka.

Milla

Tänään puolenyön jälkeen, kun tallensin tarinani muistitikulle ja vaihdoin siihen päivämäärän (tallennan ehkä parin-kolmen viikon välein senhetkisen version tikulle niin että minulle on olemassa varmaan kymmeniä eri versioita tarinastani) tulin havainneeksi, että tänään on yhdeksäs syyskuuta. Millan synttärit! Hassu juttu, että vaikka minä unohdan naamat helposti ja minun on yleensäkin vaikea muistaa ihmisten kasvoja (kasvosokeus...) niin syntymäpäiviä muistan. Erityisen hassuksi sen tekee se, että en juhli omia synttäreitäni, enkä yleensä toivota kenellekään onnea heidän syntymäpäivinään. Muistan ne silti. Vanhojen ystävieni, sukulaisteni, jopa entisten poikaystävieni. En tietenkään kaikkia, mutta paljon sellaistenkin ihmisten syntymäpäiviä, jotka ovat vaipuneet muutoin unholaan jo kauan sitten.

Mutta, tänään on siis Millan syntymäpäivä. Hänen kuolinpäivänsä on lokakuussa, lokakuun 16. päivä

Tutustuin Millaan työn kautta, vaikka olemmekin kotoisin samalta paikkakunnalta. Hän oli minua sen verran nuorempi, että emme ehtineet olla yläasteella samaan aikaan, ja vaikka olimme ammattikoulussa samaan aikaan yhden vuoden, en muista häntä sieltä. Tosin hän opiskeli aivan toisella puolella isoa koulukompleksia, minä toisen vuoden rakennuspiirtäjäoppilaana taas toisella.

Hän tuli ensimmäiseen työpaikaansa samaan firmaan, missä minä olin ollut jo vuoden. Myönnän, etten muista mitään siitä ajasta, jolloin olimme siellä samaan aikaan. En osaa yhdistää hänen kasvojaan siihen toimistoon, vaikka tiedän tavanneeni hänet nimenomaan siellä. En edes muista, olimmeko silloin tekemisissä toistemme kanssa työn ulkopuolella. En muista myöskään, miten ystävyytemme alkoi kehittyä, mutta aloimme olla yhteydessä yhä enemmän ja jossain vaiheessa hän oli olennainen osa minun elämääni ja kutsuttiin aina sinne, mihin minun ystäväni kokoontuivat.

Sitä ei kestänyt kovin montaa vuotta, viisi, korkeintaan? Ja meillä oli aikoja, ettemme juurikaan nähneet toisiamme. En tosiaan muista tarkalleen, milloin meistä tuli kuin paita ja peppu, mutta yhdessäolomme parasta aikaa oli ehdottomasti kesä, jolta ylläolevat kuvat ovat. Milla kuului siihen kesään yhtä olennaisena osana kuin aurinko ja nuoruus. Nyt tuntuu, että olimme sinä kesänä aina yhdessä, vaikka emmehän me olleet. Hän oli kuitenkin mukana kaikissa kesän parhaissa hetkissä.

Milla oli aina jotenkin vähän hukassa, teloi itseään ja sekoili miesmaailmassa. Hän oli kiltti ja herttainen ja minun silmissäni hän oli hyvin kaunis. Kutsuin häntä Marilyniksi, koska hän toi juurikin mieleen Marilyn Monroen. Itse hän ei tainnut nähdä itseään niin kauniina kuin minä hänet näin. Hän koki olevansa lihava ja laihdutti vähän ennen kuolemaansa todella paljon. Nyt kun katselen vanhoja kuvia, eihän hän yhtään lihava ollut. Minusta oli aikoinaan sääli, että hän laihdutti, enkä minä koskaan häntä muistellessani muistakaan häntä sellaisena hoikkana, mustaan makkarankuoreen itsensä änkeneenä, jollaisena hän kai itsensä loppuaikoina halusi. Muistan sen tytön kesämekossa, sen jonka kanssa kävelin torin poikki hiukkasen humalassa, käsi kädessä ja jota suutelin, kun nousin bussiin lähteäkseni kotiin.

Muistan sen Millan, jonka kanssa istuimme juhannusaatonaattona meidän kuistilla, kahdestaan, koska silloinen mieheni ei jaksanut tyttöjen juttuja ja antoi meidän rauhassa höpistä omiamme. Joimme viiniä, vähän liikaakin, sillä viini oli tarkoitus juoda vasta tulevan viikonlopun aikana mökillä, juhannuksena, ja siinä me kittasimme juhannusjuomia kitusiimme. Joimme lopulta kolme pulloa kimppaan, joten ihan hyvä, että mieheni ei osallistunut siihen, hän kuitenkin seuraavana päivänä toimi kuskina. *virn*. Puhuimme syntyjä syviä, paransimme maailmaa, Milla poltti tupakkaa, minä en (kerran hän "hukkasi" tupakkansa ja löysi ne lopulta jääkaapista... hänellä oli tapana tunkea ajatuksissaan jääkaappiin mitä kummallisinta tavaraa, esim. kerran kahvinkeittimemme pannu oli hukassa ja löysin sen lopulta, mistäs muualta kuin meidän jääkaapistamme, jonne Milla sen oli sievästi laittanut) ja pihan poikki tepasteli odottamatta komea ukkofasaani, joka pysähtyi ja töräytti.

"Mikä helvetti toi on?" Milla kiljaisi kuten vain voi kiljaista ihminen, joka ei ollut koskaan nähnyt fasaania aiemmin.

Ja minä nauroin vedet silmissä, kuten ainakin ihminen, joka ei voinut käsittää, ettei joku tunnistanut fasaania.

Se oli varmastikin yksi elämäni parhaita iltoja. Saan sen silmiini, kun vain suljen ne. Vähän rähjäinen kuisti, keskikesän ilta-aurinko, joka paistoi vieläkin lämpimästi, sillä päivä oli ollut helteinen, Millan nauru ja vaaleat hiukset, viini ja tunne siitä, että kaikki oli siinä, hetkessä.

Ihan seppona

Tässä eräänä päivänä tuli mieleen, että mitähän Sepolle kuuluu. Seppo kuului jossain määrin elämääni kauan, kauan sitten tätini avomiehen ominaisuudessa, en osaa sanoa kuinka kauan - viitisen vuotta? Enemmänkin? Tätini oli eronnut ensimmäisestä ja ainoasta aviomiehestään joitakin vuosia aiemmin ja oli muuttanut takaisin lapsuudekotiinsa eli mummuni ja vaarini luo, ja mistä lie sitten Sepon napannutkaan, mutta lopputuloksena Seppokin muutti mummulle ja vaarille.

Siihen aikaan äitini ja tätini olivat paljon enemmän tekemisissä keskenään kuin nykyisin ja me kävimme Mummuvaarissa muistikuvieni mukaan viikottain. Toisinaan olin siellä siskon kanssa yötäkin, varsinkin kesäisin, kun äiti ja isä lähtivät Venetsiaan, Pariisiin, Sveitsiin.... mikä ei ehkä ollut aivan tavanomaista siihen aikaan. He viipyivät pois viikkoja ja me olimme sen aikaa Mummuvaarissa. Tätini ja Seppo kävivät töissä Lahdessa molemmat ja muistan vieläkin, kuinka aina työpäivien päätteeksi menin saunan tikapuille istuskelemaan ja tähyilemään, joko Sepon autoa näkyisi. Muistan heidän kulkeneen samalla kyydillä, joskin muistan toisinaan myös odottaneeni bussin tulemista ja sitä, kun tätini lähtisi kävelemään pysäkiltä kotiin päin.

Pidin Seposta aivan valtavasti. Hän osasi olla lasten kanssa, laski leikkiä ja peuhasi meidän kanssamme. Seppo oli Savosta kotoisin ja kerran kävimme hänen kotonaan... Haukiputaalla? Nukuimme kaikki vanhassa aitassa, jonka erikoisuus oli se, että jos aitan oven ohi kulki ihmisiä, heidän kuvansa heijastuivat (aurinkoisella säällä?) aitan seinään ylösalaisin ja alastomina. True story! En tiedä miten se on mahdollista, mutta todella näin sen itse. Valo kai jotenkin taittui avaimenreiästä, tai jotain... Kun oven ohi kulki väkeä, aitan sisällä vastapäisellä seinällä todella kulki ihmisten "varjoja" ylösalaisin ja näyttäen alastomilta. Siis ne olivat ikäänkuin varjokuvia. Sillä reissulla kävimme myös katsomassa, kuinka "lättähattu" mennä kolisteli läheisellä junaradalla ohi. Minä taisin nähdä silloin ensimmäisen kerran elämässäni junan.

Sitten tätini ja Seppo ostivat oman talon, Kallelan. Olin yhden hiihtoloman siellä heidän luonaan, mutta sitten Seppo katoaa kuvioista. En tiedä, miksi, en kysynyt (lapselle se ei ollut oleellista), enkä ole kysynyt sen jälkeenkään. Tätini siirtyy muutaman harjoituskappaleen jälkeen seuraavaan avomieheensä, joka hänkin on ollut kuvioista ulkona jo kauan tätini oltua nykyisensä kanssa jo parikymmentä vuotta.

Mutta mitähän Sepolle kuuluu? Vieläköhän hän muistaa minua? Muistan kuulleeni, että hän olisi asunut täällä meidän kirkonkylällä, mennyt naimisiin ja saanut lapsia. Onkohan hän jo isoisä? Vieläköhän hänellä on parta? Fonectan haku antaa kuusi osumaa hänen nimellään. Onkohan hän joku niistä?

Ehkä uskaltaudun vielä kysymään.

Tänä aamuna Koiramme-lehteä lukissani tulin siihen tulokseen, että en ymmärrä sitten yhtään koiranäyttelyitä ja koirankasvatusta. En niin pätkääkään, mikä toki kertoo enemmän minusta kuin koirankasvatuksesta. Mutta siitä huolimatta ärsyynnyn kuvista, joissa koirat poseeraavat pää pystyssä ja joku pitelee häntää. Kuten nyt vaikka ylläoleva kuva, jossa on oma koirani siinä kuvassa, jolla koiraa minulle "myytiin". Päätä kiskotaan väkisin pystyyn ja persettä asetellaan oikeaan asentoon.

Koiramme-lehdessäkään ei muuta ole kuin näyttelytuloksia, joten ei ihme, että Meltsun mielestä lehti on turha ja ihan paska. Laskin kuitenkin, että koiravakuutus tulee edullisemmaksi, jos on Kennelliiton jäsen kuin jos ei olisi, joten olemme sitten jäseniä ja ärsyynnymme yhdessä, kun ihan turha lehti putoaa postilootaan aina silloin tällöin. No jaa, onhan siinä Mustin ja Mirrin tarjouslehti välissä, se on hyvä. Sen ansiosta osasin vaatia lehdessä luvatut kaupanpäälliset, kun kävin viikolla ostamassa kissoille kilokaupalla royal caninin erikoisruokia, eikä myyjä laittanutkaan lehden lupaamia ruokailualustaa ja ruokakuppia kassiin. Hyi hyi. Missäs täältä on se alusta ja kuppi, tässä on yli kolme kiloa safkaa?!

Joo, ja kaikille, jotka harrastavat koiranäyttelyitä: tämä omituinen ongelma on ihan minun omani, jatkakaa harrastustanne vaan ihan kaikessa rauhassa. *pus*

Aikoinaan onnistuin ärsyyntymään myös siitä, kuinka toinen tätini aina kehui lapsillaan ts. serkuillani ja heidän saavutuksillaan. He olivat niin ihmeellisiä ja menestyivät koulussa NIIN hyvin. Ja nyt se tyttö lähti Amerikkaan ja poika opiskelee insinööriksi. Minä koin sen pätemisenä lasten kautta, mutta nyt vanhempana ja itse äitinä näen, ettei se sitä ollut. Se oli äidin ylpeyttä lapsistaan. Oma ärsyyntymiseni lienee ollut osaksi ainakin kateutta, koska enhän minä mihinkään Amerikkaan päässyt, en edes lukioon. Enkä teknilliseen opistoonkaan, reputin pääsykokeet. Ihan luuseri olin ja serkkuni eikun loistivat.

Nyt olen aivan samanlainen kuin tätini. Pakahdun ylpeydestä Tonin menestyksestä ja haluaisin kaikille julistaa, että minun poikani se pääsi eliittilukioon opiskelemaan ja hyvin menee. Aivan mahtava nähdä Tonin suunnittelevan lukujärjestystään ja suhtautuvan vakavasti opiskeluun. Tekee mieli nousta korkeimpaan torniin ja huutaa, että minä-tyttö se olen onnistunut äitinä!

Kuten oli tätinikin.

Sitä paitsi, aika tasaa tasoerot ja kuroo haavat umpeen. En kadehdi menestyneitä serkkujani enää yhtään, sillä menestyksestä huolimatta he ovat ihmisiä ja saaneet osansa elämän haavoista. Menestys ei anna ehjiä perheitä, ei suojaa avioeroilta, surulta, masennukselta... Meistä kolmesta minun taloudellinen menestykseni ei ehkä päätä huimaa, mutta vaikka menimme kaikki muutaman vuoden sisään vihille, minä ainoana olen edelleen naimisissa. Ja ihan tyytyväinen siihen, mikä ja kuka olen. Ei se menestys mikään avain onneen ollutkaan.

Eikä se sitä ole välttämättä Tonillakaan. Minun tehtäväni on - kuten on ollut tätinikin - olla viereillä tukemassa, kun elämä potkii päähän. Äiti kuitenkin on äiti, loppuun asti.

Kuin kuvastimessa

Kirjani tulikin eilen. Se oli tullut postiasiamiehelle ja koska Meltsulla oli eilen asiaa kuntakeskukseen, hän toi kirjan. Ja, ei tullut Wanhoista Unelmista (siellä varmasti koko henkilökunta yhä kuumeisesti kirjaa "etsii") vaan jyväskyläläisestä antikvariaatista. Tilasin kirjan toissasunnuntaina netin kautta, maanantaina sain s.postiin tilausvahvistuksen myyjältä, tilinumeron ja hinnan, maksoin samantien ja koska kirja oli jo perjantaina saapunut asiamiespostiin, se lienee "löytynyt" tältä myyjältä heti, kun tilisiirto oli valmis ja se oli laitettu postiin.

Ja siinä se sitten on.

Miksi juuri tämä kirja, en oikein tiedä. Muistan kuinka luin sen ensimmäisen kerran kesällä 1990. Asuin (tietty) ex-mieheni kanssa ja olin kotona joko pienen flunssan takia tai kesälomalla, sitä en enää muista. Olin silloin töissä Fläktillä ja koska olin eräänlaisena freelancerina, määräsin aika pitkälti omat työaikan ja lomani ts. minulle maksettiin vain tekemistäni tunneista (ja niitä muuten kertyi toisinaan PALJON, oli varaa pitää palkatonta lomaa ihan kivasti). Lähipiirissä oli tapahtunut viikonloppuna (juhannuksena) aika ikävä asia, sisareni silloinen avomies oli ajanut kolarin ja muistan murehtineeni asiaa maatessani flunssaisena tuvan sohvalla tämän kirjan kanssa.

Luin ja luin, mitäpä sitä siinä nuhassa muutakaan ja rakastuin kirjaan. Jotkin sen lauseista jäivät ikuisiksi ajoiksi mieleen ja joitakin kirjoitin muistiin palatakseni niihin myöhemmin. Kirjan tarina ja ennen kaikkea tunnelma jäivät kummittelemaan mieleeni yli 20 vuodeksi. Luin sen toistamiseen jokunen vuosi sitten, kun lainasin sen uudelleen ja tosiaan, nyt se on vainonnut minua jo muutaman vuoden.

Tarina on elävä ja mielenkiintoinen, mutta ennen kaikkea pidän kirjan tunnelmasta. Koko kirja on alusta loppuun asti kertomus unelmista ja todellisuudesta, ja siitä kuinka kaikki tavoittelevat onnea, eivätkä saavuta sitä. Tarina on surullinen ja haikea, mutta lopussa on ripaus toivoa.

Pitelin eilen kirjaa monta kertaa käsissäni, selailin ja löysin tuttuja tapahtumia. Sen haikeaus saavutti minut ja olin vähällä itkeä. Se vainosi minua niin, että illalla oli hyvin vaikea nukahtaa ja kun heräsin yöllä (korjaamaan pois koiranpaskoja, jee...), sen jälkeen keikun valveilla taas hyvän tovin.

Yksi kaikkein rakkaimmista kohdistani löytyy aivan kirjan loppupuolelta

     "En kutsunut sinua." Ja samassa hän ei pystynytkään enää hillitsemään itseään; jokin hänessä kuohui yli äyräidensä. "Rakastiko Roger sinua?" Hänen oli pakko oppia ymmärtämään. Hänen oli pakko saada tietää. Varmasti. Sanat tuntuivat kaikuvan ja paisuvan ja täyttävän koko kirkkotarhan; hän tiesi että ne täyttivät hänen päänsä. "Rakastiko?"
     Philippen kasvoista näki, että hän kävi ankaraa kamppailua vastausta miettiessään, ja sillä hetkellä Barbara vihasi häntä enemmän kuin koskaan.
     "Mitäpä se enää merkitsee ---"
     "Sano minulle!"
    Hän kuuli äänensä terävän korskeuden, mutta ei voinut sille mitään.
    Toinen kulmakarva kohosi; kasvoille ilmestyi tuo tuttu ironinen ilme. "Aina sinä olet tuollainen itsepäinen hupsu... Kyllä. Rakkautta se oli. Ennen sinua ja sinun jälkeesi. Tuntuuko sinusta nyt paremmalta? Vai pahemmalta? Merkitseekö se nyt enää mitään?"

Nythän on joulu ja nythän on joulu taas

Ei helvata. Uneksin taas viime yönä sitä iänikuista (painajais?)unta, että oli joulu ja se oli tullut niin yllättäen, etten ollut ehtinyt tehdä mitään sen eteen. Unessa ei kerrankin ollut jouluaatto, vaan aatonaatto, mutta niin vain oli kaikki ostamatta. Joulukuusi meillä sentään oli, mutta ei koristeta. Tonin piti lähteä vintistä etsimään jotain vanhoja, siis todella! vanhoja koristeita ja minä puolestani pähkäilin kehtaisinko lainata äidiltä parisataa, että saisimme jouluksi edes jotain syötävää.

Joku unitutkija voisi ystävällisesti tulla kertomaan, mitä hittoa minä uneksin tuosta joulusta alvariinsa. Tai siis olen uneksinut koko ikäni sitä samaa, ainakin kerran vuoteen. Että on joulu ja kaikki on tekemättä. Kun ei se joulu enää ole edes mikään iso juttu, ei sen jälkeen, kun riitaannuin isän kanssa ja perhejoulut loppuivat siihen. Pidän joulusta kyllä, mutta pitämiseni on lähinnä tunnelmaa, muistikuvia, fiilistelyä.

Olen edelleen nukkunut todella hyvin. Mihinkään ei satu ja unta riittää noin puoli kahdeksaan, mikä on iso parannus ottaen huomioon, että pitkään aloin heräillä viiden aikaan. Muutenkin tuntuu, että elämä virtaa nyt luonnollista kulkuaan, enkä esimerkiksi ala tuijottaa kelloa iltapäivällä neljältä ja surra, että päivä loppuu käsiin.

Ainoa yö, jonka olen viime viikkoina nukkunut huonosti, oli se, kun murehdin Tonin puolesta. Hänen lumiansa oli reistaillut jo jonkin aikaa ja meni lopulta ihan mykäksi. Aukeni vasta tehdasasetukset palauttamalla, mikä tietenkin tarkoitti kaiken tallennetun matskun katoamista, kuvineen ja videoineen. Toni viikonloppuna yritti kaikki temput saadakseen puhelimen taas toimimaan kunnolla, mutta ei auttanut recover toolit eikä mitkään. Lopulta se meni niin mykäksi, ettei auennut enää kertakaikkiaan millään.

Joo, uuteen puhelimeenhan tässä onkin varaa. NOT.

Onneksi! tsekkasimme, että puhelimessa olikin vielä takuu voimassa ja soitto abuelolle varmisti vielä ostopaikan ja tiedon siitä, että puhelimen voi viedä sinne (myyjä oli näin sanonut) sen sijaan, että sen lähettäisi microsoftille. Eilen annoin Tonin matkaan oman puhelimeni (koska se nyt kumminkin on jonkinlainen älypuhelimen karvalakkimalli ja siinä on internet-sovelluksia ja Tonilla puolestaan nettiliittymä) ja minulle Toni löysi jostain ihan ensimmäisen puhelimensa. Se ostettiin Tonille, kun hän aloitti toisen luokan peruskoulussa eli on nyt... kahdeksan vuotta vanha. Hyvin toimii! Tuntuu vain vähän hassulta tuollainen luuri, joka on... vain puhelin. *virn*. Olen tottunut käyttämään puhelintani radiona ja iltaisin katselen sillä videoita netistä (kun huushollissa on wlan). Nyt ei puhelimella voi tehdä kumpaakaan, sillä voi vain soittaa ja tekstata. Horror!

Edes hammas ei valvottanut minua. Kävi nimittäin niin, että kävin eilen ostamassa suklaalevyn, Fazerin strawberry+vanilla ja totta kai ensimmäisestä suupalasta jumittui mansikansiemen hampaankoloon. Vasemmalla puolella alaleuassani on hammas, joka on kertaalleen jo korjattu sen lohjettua vanhan amalgaamipaikan ympäriltä ja sittemmin paikka on alkanut irrota niin että hampaan ja paikan välissä on pitkään on ollut kiva kolo, mihin kaikki mahdollinen jää jumiin. Nyt se hiton mansikansiemen. Tökin sitä kielelläni koko matkan Lahdesta kotiin asti ja lopputuloksena pari kilometriä ennen kotitiehaaraa jotain irtosi. Nimittäin hammas. No joo, irtosi se siemenkin, mutta paikka jäi paikoilleen tukevasti nököttämään, hampaasta sen sijaan irtosi jokseenkin loput mitä siitä nyt yleensä oli jäljellä.

No, perkele. Tässä onkin varaa hammaslääkäriin. NOT.
Ollaan hampaatta sitten, onhan siitä tynkä jäljellä. Vähän vain kirpasee jos nyt yrittää syödä suklaata sillä puolella...

Kesän päättyminen ei yllättäen harmita lainkaan, ehkä siksi, että koko kesä meni ohi jotenkin huomaamatta. Ensin sitä ei ollut lainkaan ja sitten heinäkuu meni aika pitkälti työn merkeissä. Kirjoittaminen ei sujunut ja pelargonitkaan eivät ole yhtä nättejä kuin vuosi sitten. Pitkään on ollut jo sellainen olo, että pitää valmistautua talveen ja olenkin Tonin avustuksella raahannut mökin vintiltä vanhan kukkapöydän tupaan, ihan itse toisen kukkapöydän omasta vintistä ja siirrellyt ulkopelargonit pois sateesta saunan kuistille. Kohta saa viljelyksetkin heittää yksinkertaisesti menemään, salaatit ovat nahistuneet ja kesäkurpitsoja ei enää tule. Tomaatit ja chilit saa siirtää vaikka uusille portaille lämpimään, sillä ne jatkavat yhä kypsymistään.

Eilen duunailin hieman arkkujen kanssa. Toin Tonin avustuksella liiteristä vanhan, vuodelta 1831 olevan arkun tupaan ja tuvassa olevan tasakantisen arkun siirsin peräkammariin. Tuo ensinmainittu oli lähes parikymmentä vuotta äidin ja isän kuistilla kesät ja liiterissä talvet, mutta viime vuodet se on vain nököttänyt liiterissä, joten kysyin  äidiltä sen kohtaloa ja sain luvan tuoda sen tänne. Äidille se oli käynyt tarpeettomaksi ja hän olikin toivonut, että keksisin sille käyttöä. Tjaah, käyttöä ja käyttöä.... pärjäisin toki ilmankin, mutta kun arkku on KAUNIS. Se ansaitsee olla esillä.

Tasakantisella arkullakin on paljon parempi paikka nyt peräkammarin ikkunan alla. Olen jo ehtinyt istuskella sen päällä nauttimassa näkymästä ikkunasta ulos ja sitä paitsi, sen päälle mahtuu paremmin kaksi kissaa jonottamaan pääsyä ulos kuin pikkuarkun, joka siinä aiemmin oli.

Tämä on siis se pikkuarkku

Tekisi muutenkin mieli tehdä kaikenlaisia uudelleenjärjestelyjä täällä. Ja heittää pois tavaraa. Liiterissä on ihania vanhoja huonekaluja, esim. kaappi, joka olisi aivan passeli meille. Jonkun muun mielestä varmasti ihan hirveetä paskaa ja vanhoja romuja, mutta NIIN minun tyyliäni.

Ihmeen harvoin havahdun tajuamaan, etteivät kaikki asu näin.

Painun takaisin kirjoittamaan. Tarinan editointi sujuu hyvin.
* * *

AI JUU! Unohtui. Piti kertomani, että Wanhat Unelmat-liikkeestä kysymäni kirja (tai siis Meltsuhan sitä kävi kysymässä) on edelleenkin löytymättä. Sitä on etsitty nyt kuukausi ja puolestani sen saa tunkea sanonko minne, jos se vielä joskus "löytyy", sillä tilasin sen muualta ja odottelen sitä saapuvaksi postin kautta.

Pitäkää tunkkinne prkl.