maanantai 25. elokuuta 2014

Pää on pääasia


Olen nukkunut viime ajat aivan uskomattoman hyvin, koko viime viikon, leikkauksesta asti. En edes muista, milloin olisin pystynyt nukkumaan sikeästi, heräämättä kukonlaulun aikaan ihmettelemään, joko saa herätä. En muista, olisinko edes viime kesänä, kesälomani aikaan, nukkunut sillä tavoin. Juuri nyt tuntuu, että en vuosiin. En oikeasti muista, sillä olin jo tullut siihen tulokseen, että ikä on alkanut vaikuttaa uneni laatuun ja unirytmiin. Omat isovanhempani kukkuivat hereillä aina jo neljän-viiden aikaan, vaikka ei olisi ollut mitään tarvetta ja vaikka en olekaan isovanhempi, eikä minusta toivottavasti vielä useaan vuoteen sellaista tule, niin vuosi vuodelta tässä kuitenkin on ikää karttunut ja kohti unentarpeen vähenemistä on menty. Tosin minun unentarpeeni on aina ollut suht pieni. Kuusi tuntia yössä on melko ookoo, joskus nukun sitten pitempäänkin, vähän kuin varastoon.

Tänä kesänä minua on lisäksi vaivannut todella inhottava selkäkipu öisin. Aamupuolella yötä on sattunut niin, ettei nukkumisesta ole tullut mitään, koska sopivaa asentoa kipeälle selälle ei kertakaikkiaan ole löytynyt. Olen herännyt joka kerta, kun on pitänyt kääntää kylkeä. Se alkoi heinäkuun puolivälissä ja sitä jatkui n. kuukauden. Nyt sekin on poissa. Epäilen, että kipu johtui hektisestä keväästä ja kesästä ja ennen kaikkea siitä, että työni on seisomatyötä. Seisominen itsessään ei töissä tunnu missään. Voin varsin keposesti seisoa kahdeksan tuntia, eikä tarve istahtaa nakuta takaraivossa, joskaan työpäivän jälkeen ei kotona pahemmin tee mieli seisoskella enää. Mutta ehkäpä siksi selkäni alkoikin ilmoitella itsestään nimenomaan öisin?


Kotona oleminen, erityisesti Meltsun kanssa kahdestaan, on saanut minut taas kertakaikkisen luuseri-fiiliksille, tarkoittaen sitä, että minulla ei todellakaan ole mikään hinku töihin. Ei mihinkään töihin! Haluaisin vain olla kotona. Mitä töihin muutoin tulee, niin  hiukan pelonsekaisin tuntein (koska en siis halua töihin! enkä luultavasti voi sanoa "ei") odotan soittoa sieltä, koska pomo oli avautunut FB:ssä työvoimapulastaan. Äitiyslomalla oleva jatkaa äitiyslomaa, äitiyslomansijainen jää äitiyslomalle, yksi jää isyyslomalle, yksi on kesälomalla ja syyslomakin hällä pitämättä ja kesätyöntekijöiden sopimukset päättyvät... että ei pelkoa, että pääisisi itse jollekin lomalle. Toisaalta, pomolla on tapana dramatisoida asioita, sillä päivityksessään hän ilmoitti, että töissä on "vain mä ja ukko", mikä ei kylläkään pidä paikkansa. *virn*. Siellä on kyllä heidän lisäkseen floristi ja myyjä ja ei sen kesälomalaisen lomakaan mahdottomia kestä, koska hän on pitänyt siitä aiemmin jo kolme viikkoa.

Kumminkin, jos töistä soitetaan, otan kyllä mielelläni muutaman päivän vastaan. Se raha kun on tervetullutta. Mutta jos ei soiteta, olen siitäkin iloinen. Hyvin iloinen, sillä kuten sanoin, kotona on kivaa.


Mutta mitä nukkumiseen tulee, niin uskon unihäiriöideni syynä olleen kaiken sen, mitä minulle kolmen viime vuoden aikana on tapahtunut. Meltsun sairastuminen ja kaikki sitä seuranneet asiat. Muistaakseni jo viime keäsänä, tai syksynä... tai molempina, pohdin sitä, että minun pitäisi päästä pysähtymään ja lepäämään. Ei niinkään miettimään tapahtuneita asioita, koska olen mielestäni ne miettinyt jo moneenkin kertaan, vaan lähinnä vain olemaan. Joo, tiedän ettei "normaalilla" ihmisellä tähän olisi edes mahdollisuutta, mutta en ole ns. normaali, mikä on moneen kertaan todettu. En halua enkä aio pyöriä samassa oravanpyörässä kuin niin moni muu. Työ-perhe-koti, rullaati rullaa ja sitten eläkkeelle.

Meltsun sairastuminen ja se, että kaikki niin kotona kuin firmassakin jäi minun harteilleni. Sen jälkeen ongelmat firman lopettamisen kanssa, sitten minun kaksivuotinen opiskeluni, joka tarkoitti asumista toisella paikkakunnalla ja jonka aikana koin muitakin kuin onnistumisen tunteita. Kovasti hektinen kevät näyttötutkintoineen ja jopa yli 40-tunnin työviikkoineen. Rintasyöpäepäily ja viimein leikkaus.

Ja ei, ei tietenkään tässä ole koko aikaa menty tukka putkella, eikä takaraivossa ole koko aikaa tykyttänyt stressi ja väsymys, tai käsittelemättömät asiat. Ne kaikki ovat hautautuneet jonnekin mieleni syövereihin ja irvistelleet sieltä unettomina öinä.

Tämä kesä ei ole ollut hyvä. Olen koko ajan odottanut jotain, en edes tiedä tarkalleen, mitä, enkä ole osannut nauttia hetkestä. Olen kai odottanut juuri TÄTÄ hetkeä - kun ei ole mitään odottamista, ei stressaamista, ei jännittämistä.

En ole tänä kesänä pystynyt edes kirjoittamaan kunnolla, mutta nyt tuntuu, että sanat soljuvat päästäni melkein kuin itsestään. Editoin edelleen viittäkymmentä ensimmäistä lukua (kyllä, viittäkymmentä...) ja tuskin maltan odottaa, että pääsen jatkamaan tarinaani siitä, mihin se jäi.

maanantai 18. elokuuta 2014

Muistojen kultaiseen lippaaseen jne.


Vuoden sisällä olemme saaneet kuulla suru-uutisia useammin kuin viitenä vuotena ennen sitä yhteensä. Ystäviä, tuttuja, sukulaisia. Toissayönä naapuri ja ystävän isä oli nukkunut pois yllättäen, mikä jätti jopa minulle hieman haikean olon. Hän(kään) ei mielestäni ollut vielä millään tavoin "vanha" ja vaikka hän olikin kovasti sairastellut, ei hänen sairauksistaan mikään ollut sellainen, että se olisi vienyt hengen. Tämä tietää suuria muutoksia ystävämme elämässä ja Meltsu onkin ollut hänen kanssaan eilisestä asti huolehtimassa, että hän pysyy jonkinlaisessa kuosissa, eikä jää yksin.

Minun mieheni on sellainen, sosiaalisesti älykäs, mitä minä en ole. Hän osaa olla myös uskomattoman tökerö ja kovaääninen, puhuu ennen kuin ajattelee ja ties mitä muuta, eikä hän tietenkään kaikille ole todellakaan se halutuin seuralainen, mutta vastaavasti on paljonkin ihmisiä, jotka aidosti pitävät hänestä.


Itselleni toivotan jo nyt hyvää hääpäivää. *virn*. Huomenna on kulunut aika monta vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran astelin morsiona alttarille ja, kuten lienen todennutkin, ehkä useitakin kertoja, vaikka liitto ei ollutkaan kovin pitkäikäinen, minulla ei ole syytä muistella sitä huonoin fiiliksin, eikä ehkä edes katua. Muistan ensimmäisen hääpäiväni joka vuosi siinä missä toisenkin. Miksi en muistaisi? Meillä oli kuitenkin ihan kivaa ja se elämänvaihe on osa minun elämääni.

Ylläolevasta kuvasta nappasin sulhon naaman pois syystä, että hän tuskin haluaa tulla ikuistetuksi tällä tavoin internetin ihmeelliseen maailmaan. Muistan häntä lämmöllä, toivon hänelle hyvää ja olen jossain määrin pysynyt kärryillä hänen kuulumisistaan. Vasta niitä ystäväni kautta päivittelin ja ihan hyväähän hänelle tuntuu kuuluvan. Siitä, kun viimeksi olin jutteilla hänen kanssaan, on useita vuosia ja se oli oikein mukava kohtaaminen sattumalta marketin pihalla. Oli hauska nähdä, ja olisi vielä hauskempi nähdä vaikkapa nyt lähiaikoina sen kunniaksi, että häistämme on kuitenkin jo ihmisikä, mutta en minä halua tuppautua hänen elämäänsä. Jostain minulle on jäänyt mielikuva, ettei hänen nykyinen vaimonsa todellakaan kaipaa minua miehensä elämään. Höhöhöö.
 

Hääkuvaa etsiessäni löysin paljon muitakin kuvia ja innostuin skannaamaan niitä. Yllä ukki ja mummu (isän vanhemmat) yhteisissä 80-vuotisjuhlissaan 12.9.1992. Mummu on syntynyt 12.9.1912 ja ukki häntä nuorempana vasta 16.9.1912, joten heillä oli luonnollisestikin tapana pitää yhteiset pippalot merkkipäivänään. Kuvassa myös tätini P:n jalka.

Löysin kuin löysinkin kuvan myös vaaristani.

Sekä mummustani. Mummu ei ikinä suostunut valokuviin, joten nappasin kerran hänestä kuvan hänen huomaamattaan. Sainkin ikuistettua hänet filmille ennen kuin hän ehti laittaa käden eteen.

Omenoita tulee tänä vuonna enemmän kuin koskaan, mikä on kertakaikkiaan raivostuttavaa. Puut katkeilevat ja putoilleet omenat pyörivät maassa niin runsain mitoin, ettei ruohoa pysty leikkaamaan. Vietin eilen varmaan viisi tuntia pihalla omenoiden kanssa: ensin keräsin kaikki pudokkaat pois ja sitten siirryin keventelemään oksien omenakuormaa. Toni kippasi niitä kottikärrykuorma toisensa jälkeen tunkiolle.

Tilasin muuten uhkaukseni mukaisesti Karleen Koenin "Kuin kuvastimessa" ja nyt olen odotellut sitä turhaan jo kolmisen viikkoa. Tsekkasin netistä paikat, joissa kirjaa myytiin ja hinnat, ja huomasin ilokseni, että sitä oli myynnissä myös tutussa liikkeessä hintaan 7 euroa. Päätin säästää postikuluissa, joten Meltsu piipahti liikkeessä, kun hänellä oli sinne päin asiaa ja kysyi kirjaa. Ei ollut tässä sivukonttorissa, vaan Helsingissä, josta se toimitettaisiin parissa päivässä sivukonttoriin.

Ei ole toimitettu. Meltsu kävi jo kerran kyselemässä kirjaa, näki oman nimensä ja puhelinnumeronsa edelleen seinällä (koska liikkeestä luvattiin soittaa, kun kirja saapuu) ja hänelle selitettiin, että kirjaa "yhä etsitään" Helsingin liikkeestä. Nyt sitä on siis etsitty kolmisen viikkoa. Ihmettelen suuresti, miten homma olisi toiminut, jos olisin tilannut kirjan netin kautta. Olisikohan "löytynyt" nopeammin? Muutaman päivän taidan vielä odotella ja tilaan kirjan sitten jostain muualta ja maksan kiltisti postikulutkin.

"Wanhat unelmat", en suosittele tätä liikettä.


Mistä tulikin mieleeni, että valitin siitä, ettei Pukin puutarha ollut toimittanut tilaamiani pelargoneja. Toimitti viimeinkin, mutta aivan "väärät" kukat. Olenkohan minä mahtanut jo avautua tästä? Jos olen, niin tulkoon toistamiseen sama valitus. Tilasin siis kolmea eri lajiketta ja kaikille laitoin varakukat, näistä kuudesta lajikkeesta sain vain yhtä. Sain kyllä kolme kasvia, joista kaksi olivat sellaisia, joita en olisi halunnut, koska minulla oli jo niitä ("emma" ja "mårbacka"). Olisin mieluummin ollut sitten vaikka ilman, mutta koska kaikki kasvit olivat ihan hyviä ja hyvännäköisiä, en viitsinyt edes rutista asiasta, vaan maksoin laskun ja pidin kukat, päätettyäni, että en TILAA enää ko. puutarhalta mitään.

Liityin jokin aika sitten pelargoni-aiheiseen ryhmään, jossa muilla oli ollut vastaavia kokemuksia. Internet-myynti ei todellakaan ole Pukin puutarhan vahvuuksia MUTTA käynti itse puutarhalla kannattaa ehdottomasti. Valikoimat ovat mahtavat ja puutarhuri itse samoin. Oli mukava kuulla, ettei internet-myynti kerro totuutta koko puutarhan toiminnasta.

Bai tö vei. Tissi ei ole kipeä. YHTÄÄN.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Fentanyylipöllyssä Tiberin rannalla


Näin viime yönä unta, että olin Roomassa Meltsun kanssa. Majoituimme samaan hotelliin kuin aikaisemmin (johon emme oikeasti koskaan olleet majoittuneet!) ja kävelimme pitkin Tiberin vartta. Kävimme katsomassa ulkoapäin 2000 vuotta vanhaa moskeijaa (!!!!) ja lopulta kävimme yleisessä vessassa, jonka olemassaolon tiesimme edelliseltä käynniltä. Voi pyhä sylvi sentään.

Sinänsä ihan mukava, että pystyin vielä aamupuolella yötä nukkumaan, sillä vaikka nukahdin hyvin ja kivuttomana, heräsin johonkin aikaan siihen, etten ollut löytää sopivaa asentoa raadellulle tissilleni, lähinnä siksi, että teipit olivat ärsyttäneet ihoni rikki ja nyt sitä kutitti ja kirveli. Uh. Itse leikkaushaava on niin kivuton, että voin hyvin unohtaa leikkauksessa olleenikaan.


Iso ja ihana ylläri oli, ettei minua sittenkään nukutettu, vaan pienen pohdinnan jälkeen kirurgi päätti leikata puudutuksessa. Olin tyytyväinen, sillä vanhemmiten olen alkanut arastella nukutusta, plus että onhan se nyt selvää, että pää selviää nopeammin puudutuksesta kuin nukutuksesta. Pääsin heti päivän ensimmäisenä potilaana leikkaussaliin ja minut tuupattiin niin täyteen fentanyylia, että melkein alkoi laulattaa. Ensimmäisen kerran elämässäni ymmärrän, miksi joku haksahtaa huumeisiin. Se tunne oli kuin multiorgasmi päässä.

Itse leikkaus oli nopeasti ohi, alkuvalmistelut olivat ne, jotka veivät aikaa niin, että kello oli yhdeksän, kun minut tuupattiin heräämöön selvittelemään päätäni. Torkuin tunnin ja sitten söin hotellitason aamiaisen viereisessä kahvilassa, jonka antimet kuuluivat potilasmaksun hintaan. Istuskelin mukavassa nojatuolissa ja lueskelin lehtiä kunnes sain kotiutuspaperit ja sain soittaa Meltsun hakemaan. Kello 13 olimme jo Lahdessa kävelyllä ja osuimme sopivasti Pikku-Veskun rantaan katsomaan vesiurkujen esitystä. En saanut sairaslomaa, en kipulääkereseptiä, en edes varoitusta olla nostamatta MITÄÄN kuten sain näytteenoton jälkeen. No oho? Ainoa, minkä sain, oli kahden viikon uima- ja saunakielto, mikä tietty kaltaistani vesipetoa vituttaa kovin. Tekisi mieli olla tottelematon, mutta ehkäpä en ole. Siteet sain poistaa eilen ja tikit sulavatkin itsekseen pois. Kasvain lähti patologille, josta tulee vastaus sitten joskus. Kuukausien päästä? Tapaukseni ei ole millään muotoa kiireellinen.

Perjantaina torkuin kotona vielä tunnin ja illalla otin puolikkaan 600 mg:n zentivasta varmuuden vuoksi, mutta siinäpä se. Ei satu mihinkään PAITSI tosiaankin teippien ärsyttämää ihoa kirvelee. Teipit ja siteet sain poistaa siis eilen ja käydä suihkussa, mikä olikin ihan kiva juttu, koska olin kauttaaltaan keltainen desinfiointiaineen ansiosta. Leikkauksen jälkeen kun Meltsun kanssa tallustelimme Lahden satamassa sain kummastuneita katseita, koska lyhythihainen paitani paljasti keltaisen käsivarren ja decolte-alueen. Teki mieli iskeä otsaan tarra "tulin juuri leikkauksesta" - joskin sekin olisi saattanut aiheuttaa ihmetystä. *virn*.



Syy, miksi en mennyt sairaalasta suoraan kotiin, oli lapsukaisemme, joka meillä oli tarkoitus ottaa samaan kyytiin. Toni pääsi koulusta vasta puoli neljä, joten lorvimme kaupungissa siihen asti. Se oli mukavaa. Kävelimme hissukseen ja istahdimme toisinaan katselemaan hanhia ja veden leikkiä laineilla, laivoja ja lokkeja. Tuntui NIIN kesältä ja taisihan se helleraja sinäkin päivänä ylittyä.

Tänään onkin taas vietävä lapsukainen takaisin Suureen Kaupunkiin. Hänellä on mennyt siellä oikein hienosti: koulussa opiskellaan ja asuminen kämppiksen kanssa on sopuisaa, sillä kämppis on ujonsorttinen 17-vuotias, joka taitaa suurimman osan iltaa istua huoneessaan pelaamassa... Toni aikoo itsekin viedä tänään television ja pleikkarin mukanaan, tosin vanhemmat versiot molemmista ja katsoin asiakseni jo varoitella, että hei, sitten et jämähdä sinne kämppään pelaamaan..! Kuluneella viikolla hän käyttikin parikin iltaa kavereiden tapaamiseen ja tulevalla viikolla ainakin tiistai on jo varattu sille. Koulumatka on myös ihanan lyhyt, vain 10 min pyrähdys fillarilla. Ehdottomasti järkevä ratkaisu lapsen jaksamisen kannalta, varsinkin jos vertaa esim. siihen Tonin kaveriin, joka lähtee kotoa klo 5.30 ehtiäkseen kouluun kahdeksaksi. Ensin vanhempi vie 10 km:n päähän bussipysäkille ja sitten kolmella bussilla koululle. Takaisinpäin totta kai sama ruljanssi niin että pituutta koulupäivälle tulee 12 tuntia matkoineen.

Tuossa tilanteessa voisi jo miettiä, mikä olisi viisaampaa - päästää napanuora irtoamaan vai se lapsen jaksaminen. Tässäkin perheessä oli mietitty sitä "oman" asunnon hankkimista, mutta se olisi tarkoittanut mummolassa asumista ja sitä, että viikonlopuksi on pakko tulla kotiin. Vaikkapa mistä minä tiedän, ehkä heillä on syynsä olla luottamatta lapsensa pärjäämiseen. En minäkään vielä olisi halunnut päästää Tonia kotoa pois, mutta en minä itsekkäistä syistäkään häntä täällä pidä. Sitä paitsi luotan siihen, että hänellä on järkeä päässä.

Mutta joo. Warlords of Draenor-julkaisu marraskuussa - wohoo!

tiistai 12. elokuuta 2014

Tonnikeiju hemlokkimetsässä


Heräsin jo vähän ennen kuutta sateen ääniin - vettä tuli oikein loikottamalla ja koska nukuin yläikkuna auki, loikotus kuului niin selvästi, että aikani sitä kuunneltuani päätin nousta käymään vessassa ja sitä myötä kokonaan hereille kahvinkeittoon. Plus että sen tajuaminen, että ulkona satoi kaatamalla sai äidin minussa heräämään, enkä olisi pystynyt joka tapauksessa nukkumaan murehtiessani, että Toni kastuu läpimäräksi koulumatkalla. Tätä asiaa murehdin yhä, semminkin kun eilen viestittelin hänelle, että kannattaisi ehkä käydä läheisessä tavaratalossa ostamassa jonkinsortin sadeasu ja itsellinen teinini oli sitä mieltä, että ei jaksa enää tänään. Eiköhän tuo tänään (kohta) herätessään totea, että olisi ehkä kannattanut jaksaa... Mutta sille asialle minä en mitään täältä 40 kilometrin päästä voi. Aivan sama meneekö pyörällä vai käveleekö bussipysäkille tuossa kaatosateessa, kastuu siellä ilman sadeasua joka tapauksessa. Ihan mielenkiintoista nähdä, miten poika tuon asian diilaa. Fillaroi 10 min matkan kouluun vaihtovaatteet muovikassissa? Toivottavasti.

Sataa niin paljon, että mökin portailla makaava Sulo ei viitsi juosta sadepisaroita väistellen 20 metriä sisälle ja koiratkin olivat täydessä unessa portailla, kun raotin ovea pyytääkseni ne syömään. Molemmat tuijottivat minuun hölmistyneinä pediltä, kun normisti ne raapivat ovea innoissaan heti ensimmäisen rasahduksen tuvasta / keittiöstä kuultuaan. Näillä helteillä ne ovat olleet yöt ulkona, mukavampi meille  kaikille. Lukuunottamatta niitä hetkiä, kun ne innostuvat ulvomaan / haukkumaan keskellä yötä milloin mitäkin.

Tuntuu kuin olisi ollut satamatta ikuisuuden ja tuo sade on siihen nähden melkein kuin ihme. Melkein voisin nauttia siitä, jos en koko ajan ajattelisi Tonia, joka aloittaa varsinaisen koulutyönsä lits-märkänä. Ääh...


Eilen kävimme Meltsun kanssa Mustilan arboretumissa. Meltsu sanoi sunnuntaina, jätettyämme ainokaisemme muuttokuormineen suureen kaupunkiin, että haluaa "jonnekin" ja minä siitä ehdottomaan juurikin tuota Mustialaa, jossa en ollut koskaan käynyt. Meltsu kiinnostui ajatuksesta, joten ajelimme eilen sinne ja vietimme siellä useita tunteja kaikessa rauhassa polkuja käyskennellen, puita ja pensaita ihaillen ja jutellen kaikesta taivaan ja maan välillä. Oli hieno reissu! En olisi uskonut itsekään kiinnostuvani niin paljon nimenomaan puista kuin tein (olen enempi perenna- ja kukkaihminen), suorastaan hurmaannuin kaikesta näkemästäni. Erityisesti rakastuin hemlokkeihin ja totta kai douglasinkuusiin, joihin ihastuin jo kaksi vuotta sitten opinnoissani. Hemlokkeja en ollut koskaan aiemmin edes nähnyt, joten halusin meidän kävelevän hemlokkimetsään, joka olikin varsinainen elämys.

Mietin pitkään douglasinkuusien taimien ostamista, mutta jätin sen lopulta ajatuksen tasolle todettuani, että en kuitenkaan itse koskaan näkisi kuusiani sellaisina kuin ne haluaisin nähdä. Mustilan kuuset oli istutettu vuonna 1906 ja ne ovat nyt sellaisia, jollaisia haluaisin omaan pihaani. Ei toivoakaan. Joten jätin taimet sinne ja päätin käydä vastakin ihailemassa douglasinkuusia ja hemlokkeja vaikkapa sitten Mustilassa.

Päivän päätteeksi kävimme Meltsun kanssa naku-uinnilla omassa rannassa. Satoi ja vesi oli lämmintä kuin linnunmaito. Sen sijaan hemlokkimetsässä ei näkynyt sen enempää upireita kuin varguleitakaan. *virn*

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Nyt se alkaa, nyt se on loppu


Elokuukin on mennyt aivan yhtä haipakkaa ja tuntuu, etten ole saanut tehdyksi juuri mitään. Päivät vain lipuvat ohi kuumina, vaikka tokihan olen tehnyt kaikenlaista. Puuhaa on riittänyt monien asioiden kanssa siinä määrin että oikeastaan odotan Tonin koulun alkamista huomenna ja samalla uuden arjen alkamista.

Tänään päättyy yksi ajanjakso elämässä, kun viemme Tonin loppuine tavaroineen hänen uuteen asuntoonsa. Torstaina veimme jo suurimmat, kun saimme peräkärryä lainaksi (runkopatja ei oikein ota sopiakseen meidän muuten niin tilavaan yarikseemme) ja tänään viemme tosiaan pojan itsensä vaatteineen ja muine romppeineen. Olen ollut aika sinut ajatuksen kanssa, siis sen ajatuksen, että käytännössä lapseni muuttaa pois kotoa, mutta muuttopäivän lähetessä olen alkanut tuntea huolestumisen oireita. En stressaa niinkään Tonin pärjäämistä, vaan perheemme pärjäämistä rahallisesti tässä tilanteessa. Asumistuesta huolimatta meille jää maksettavaa vuokrasta ja Tonin vanhempina meidän kuuluu yhä elättää hänet. Se ei ole helppoa kahdelle työttömälle. Yritän olla stressaamatta sitä liikaa etukäteen, sillä aika näyttää, miten homma lähtee rullaamaan ja asioilla edelleenkin on tapana järjestyä.

Tonin pärjäämistä muuten en siis stressaa. Ilmeisesti hänen kämppiksensä on suurinpiirtein samanikäinen (sanottiin as.toimistossa) ja mitä torstaina asunnolla kävimme, kämppis oli jättänyt sekä keittiön että vessan oikein siistiin kuntoon (hänellä lie jo koulu alkanut viime viikolla). Parvekkeella oli kyllä tuhkakuppi, ja keittiön tiskipöydälle oli unohtunut tyhjä pullo - muumilimsaa. Hän oli tuonut jo asuntoon kahvinkeitintä, mikroa, pölynimuria... joten Toni ei nyt sitten ota niitä mukaan, koska kaiken järjen mukaan niitä voivat molemmat käyttää. Jos ei, niin katsotaan tilanne sitten. Keittiössä ei ollut pöytää ja tuoleja, joten laitoimme lappua, että me tuomme ne.

Koulussa Toni pärjää ilman muuta, varsinkin kun samaan kouluun tulee luokkakaveri peruskoulusta ja varmasti uusia kavereita löytyy heti. Muitakin ex-luokkakamuja muuttaa Lahteen opiskelun merkeissä ja kuulimme huhua, että eräs Tonin ystävä asustelisi samoissa taloissa kuin Tonikin. Toni on jo saanut tuttavaperheen tyttäreltä kutsun tulla tutustumaan seurakuntanuorten toimintaan (joskin eniten toimintaa on tietty viikonloppuna, jolloin Toni on luultavasti äidin lihapatojen ääressä täällä...) ja erityisen ilahtunut olen siitä, miten omat ystävämme ovat lupautuneet olemaan avuksi. A + B muuttivat muutaman kilometrin päähän ja mökkinaapurimme asuvat aivan puolen kilometrin päässä Tonista. Tonilla on nyt molempien puhelinnumerot talletettuina puhelimeen siltä varalta, että tulee jotain akuuttia hätää. Emmehän mekään toki kaukana ole, kolmessa vartissa maksimissaan ajamme Tonin asunnolle kotoa. 


Erityisen onnellinen olen ollut ystäviemme avuntarjouksista. Siitä, että apua on nimenomaan tarjottu. Muistan aikoinani erään tuttuni valittaneen ei-hämäläisenä, tänne muuttaneena sitä, että apua ei saa edes pyydettäessä yhtään mihinkään. Että hämäläiset ovat NIIN paskoja. Ihmettelin hänen asennettaan silloin ja ihmettelen sitä edelleen, koska minun kokemukseni on aivan toinen. Minusta ihmiset ovat ystävällisiä (kaikkialla missä olen asunut / liikkunut) ja auttavat pyyteettömästi. Olen itse huonompi siinä, osin ehkä siksi, etten ole kovin luonteva ihmisten kanssa työn ulkopuolella, yksityishenkilönä, mutta pyrin auttamaan. Olen saanut paljon apua elämän eri tilanteissa. Ehkä se on itsestä kiinni? Muistan erään yhteisen tuttumme sanoneen tästä em. ihmisestä "se laskee antamansa viinimarjatkin ja pitää huolen, että varmasti saa samassa mitassa takaisin". *virn*.

Oikeasti, eihän auttaminen ole sitä, että pitää tarkkaa kirjaa, paljonko antaa muille, että osaa vaatia saman takaisin. Kannattaa olla joskus pyyteetön, niin saa apua pyyteettömästi, sitä pyytämättä. Itse olen erityisen vaikuttunut juurikin mökkinaapureidemme avuliaisuudesta... Siitä, että he soittavat lomaltaan Lapista meille kertoakseen, että heidän tyttärensä on nyt mökillä poikaystävänsä kanssa ja voisi kertoa Tonille juurikin paikallisen seurakunnan nuorten toiminnasta.


Ystävistä puheenollen, ystäväni T, jota en ole nähnyt taaskaan vuosiin, ja jonka olen tuntenut peruskoulun seiskaluokalta asti, kävi viime viikolla kylässä miehensä kanssa. Meltsu on ollut yhteydessä hänen mieheensä kyllä yhteisen mopoharrastuksen tiimoilta, mutta ystäväni on loistanut poissaolollaan, mistä minä olen ollut siinä määrin möksä, että minä en ole pitänyt yhteyttä häneen. Uudistimme ystävyytemme jokunen vuosi sitten ja lupasimme pitää sitä yllä, minkä jälkeen turhaan pyytelin häntä käymään, kun oleilee kuitenkin lapsuudenmaisemissaan. Lopulta päätin, että no, ole sitten. Nyt hän itse laittoi viestiä, että haluaisi tulla käymään ja minä olen taas ihan leppynyt. *virn*. Oli kyllä kivaa, sain päivitettyä monien vanhojen tuttujen kuulumiset. Muunmuassa ex-kälyni avioeron taustaa. Nyt täytyy olla tiukkana tuon yhteydenpidon kanssa ja vaatia tapaamisia useammin. Ystävänikin on kiireinen töidensä yms. kanssa, hän ei ehkä tule ajatelleeksi, että täällä yksi vähemmän kiireinen olisi oikeasti mukavaa seuraa vailla.

Viime viikon maanantai oli (kaiketikin) kesän kuumin päivä ja minä halusin siitä ikimuistoisen. Niinpä houkuttelin perheen ex tempore piipahdukselle Wanhaan Porvooseen, mikä oli aivan loistava ajatus. Eihän meillä oikein olisi ollut siihen varaa (heinäkuun palkkani oli tullut... ja mennyt!), mutta päätin törsätä bensaan ja sapuskaan niinkin glamourissa paikassa kuin Pizza Rax. Olikin aivan mahtava visiitti! Kävelimme ja piipahtelimme putiikeissa ilman mitään aikomustakaan ostaa (eihän meillä olisi ollut rahaakaan) ja lopulta ostimme kuusi (!) konvehtia Pienstä Suklaatehtaasta ja istahdimme syömään niitä tuomiokirkon pihalle puiden varjoon. Wanha Porvoo on kyllä yksi suosikkipaikkojani Suomessa. Ja sopivan ajomatkan päässä.


Se, että kesä päätti ryhtyä ennätyslämpimäksi oltuaan ensin ennätyskylmä, on tarkoittanut minun kohdallani paitsi tietenkin järvessä likoamista niin myös vesien kantamista. Meillä ei ole satanut oikeastaan lainkaan, edes ne kesän kovimmat ukkoset juurikin samana päivänä, kun ystäväni kävi kyläilemässä, ohittivat meidät iloisesti vilkuttaen. Läntiselle taivaalle nousi kyllä suuri, musta ja kovasti jyrisevä pilvi, mutta se totesi, että ai perkele, Salpausselän harju ja vesistö, en mee yli.... ja halkesi kahtia toisen puolen painellessa etelää kohti ja toisen länttä. Muutaman hassun sadepisaran heitti, sen verran, ettei ollut tarpeen kastella kasveja sinä päivänä kuin yhden kerran.

Kuumuus on hankaloittanut elämää jossain määrin kyllä. Aamuisin nipistän pari hetkeä kirjoittamiselle, mutta sitten on pakko lopettaa, kun lämpötila huoneissa kohoaa niin paljon, ettei varsinkaan etelänpuolella uusilla portailla pysty istumaan, kun lämpömittari näyttää +35C. Enimmäkseen olen yrittänyt pysytellä varjossa. Öisin olen nukkunut ikkunat auki, alasti, ilman peittoa, päivisin minulla on uimapuvun yläosa ja röyhelömekko. Olen soman ruskea ja uimapuku + pyyhe on aidalla yötä päivää, siitä sen kun nappaa, pulahtaa järveen ja heittää siihen taas. Tulen kaipaamaan näitä päiviä kyyneliin asti ilmojen kylmettyä.

Tänään suunnitelmissa: vien seppeleen lehmälle ja muuttokuorman kaupunkiin. Tulee varmasti olemaan vaikea ilta, jätettyämme ainokaisemme yksin suureen kaupunkiin. Auts. Mutta tätä se on, vanhemmuus.