lauantai 31. toukokuuta 2014

Vaari ja Super-Marjo


Katselin viime yönä toinen toistaan kummallisimpia unia. Paitsi että jossain vaiheessa "Super-Marjo" oli meillä huseeramassa ihan ominpäin (voin kertoa, että hän sai meiltä äkkilähdön), niin uneksin jossain vaiheessa myös vaaristani. Näen toisinaan unta vaarista tai mummusta, ja unissa toistuu aina sama kaava: isovanhempani eivät olekaan kuolleita, vaan elävät yhä, vaikka tajuan unessanikin, että heidän täytyy olla epätavallisen iäkkäitä. He ovat myös aina omassa kodissaan, ts. mummolassani, jossa itsekin asuin kahdeksan vuotta ja jota - siis itse taloa - ei enää ole.

Aamulla heräsin tajuamaan, että mummun kuolemasta tulee tänä vuonna huimaavat 30 vuotta ja vaarin kuolemasta 29 vuotta. Nyt, kun katson aikaa taaksepäin, voin todeta heidän molempien kuolleen melko nuorina. Mummu oli vain 75-vuotias ja vaari 78-vuotias. Oma isäni täytti tänä vuonna 75 vuotta ja vaikka hän on varsinainen perse, en mitenkään voi nähdä häntä "vanhana". Kotiin töistä ajellessani muistin uneni ja ennen kuin tajusinkaan, mitä tapahtui, huomasin alkavani itkeä. Minun tuli äkkiä ikävä vaaria ja siinä itkiessäni tajusin, että en ollut koskaan aiemmin itkenyt hänen kuolemaansa, sen enempää kuin mummunkaan tai isäni vanhempien. En, vaikka minulla ei ole epäilystäkään, ettenkö olisi rakastanut heitä kaikkia ja etteivätkö he olisi olleet tärkeitä ihmisiä elämässäni. Hautajaisissa itkin, mutta se ei merkitse mitään, itken takuuvarmasti kaikissa hautajaisissa.


Minulla on vaarista olemassa tasan yksi valokuva, ylläoleva ryhmäkuva, joka on otettu jonain kesäpäivänä meidän talomme edessä. Siis tämän saman talon, jossa asun. Minä istun äitini sylissä, oikealla puolellani on tätini O. joka on isäni sisko ja kummitätini, ja vasemmalla tätini A. joka on niin ikään kummitätini ja äitini sisko. A:n vierellä on hänen silloinen aviomiehensä, nyt jo edesmennyt. Takana seisova mies on vaarini, eli äitini isä. Nainen hänen vieressään on mummuni, isäni äiti, ja hattupäinen nainen saattaa olla vaarini sisar. En ole varma.

Vaari syntyi kartanon torppaan yli sata vuotta sitten. Hänen isoisänsä oli Gruusiasta ja sieltä lienemme perineet "Rantasten nenän" eli kotkannenään taipuvaisen klyyvarin. Sitä minä en tosin ole perinyt, vaan minulla on toisenpuolen mummuni koukkunokka.Siis tuon mummun, joka on kuvassa. Vaarilla oli läjäpäin veljiä ja siskoja, jotka lensivät maailmalle, vaarin periessä vanhempiensa torpan. Olen nähnyt perunkirjan, joka kirjoitettiin vaarin isän kuoleman jälkeen joskus 1920-luvulla, ja siinä vaari lupasi äidilleen lehmän, josta äiti saa maidon "niin kauvan kuin tarvitsee".

Joskus 1930-luvulla kartanossa oli piikana viehättävä pohjalaisneito, ja kohta kuultiinkin jo hääkellojen kolinaa, luultavasti suurimmaksi osaksi siksi, että tätini T. ilmoitteli tulostaan. Aika pian vauvan syntymän jälkeen vaimo lähti vanhempiensa luo Pohjanmaalle. Ja sinne jäi. Oikeasti, hän ei koskaan tullut takaisin, eikä vaari nähnyt vanhinta tytärtään ennen kuin tytär oli itse äiti ja taisi olla jo isoäitikin.

Vaarilla ei kuitenkaan ollut kiire avioeron kanssa ennen kuin hän tapasi mummuni, varsin temperamenttisen neiti-ihmisen, joka ei varsinaisesti ollut enää neitoiässä. Avioero-oikeudenkäynti oli ajan tavan mukaan pitkä ja mutkikas, kun selviteltiin syyllisiä ja jopa sitä, oliko tytär vaarini ollenkaan. Muistan tätini A:n sanoneen, ettei asiasta voinut olla epäilystäkään, olihan T. "niin Rantasten näköinen". Avioero myönnettiin, vaari nai mummuni ja he rakensivat pienen kahden kammarin ja tuvan mökin, jonka minä tulin myöhemmin tuntemaan mummolanani, "Mummuvaarina" (koska siellä asuivat mummu ja vaari). Sota syttyi, vaari lähti rintamalle, äitini syntyi keskelle sotaa ja tätini A. vuosi sodan päättymisen jälkeen, vaarin tultua ehjänä takaisin kotiin. Toisin kuin ukkini, vaari ei koskaan puhunut sodasta. Ei koskaan.

Mummu ja vaari olivat sitä, mitä kutsuttiin pienviljelijöiksi. Oli pieni mökki, kymmenisen hehtaaria maata, oli viisi lehmää, hevonen ja kanoja. Vietin lapsuudessani paljon aikaa mummuvaarissa, kesäisin useita viikkoja, kun omat vanhempani olivat lomailemassa Euroopassa. Siitäkin huolimatta, että mummu ja vaari asuivat vain 10 kilometrin päässä kotoani. Kävin mummuvaarissa lähes joka sunnuntai ja muistan, kuinka yhtenä sunnuntaina vanhempani eivät halunneetkaan lähteä sinne. Otin sukset ja hiihdin sen 10 kilometriä. Sinne suunnistin ominpäin myös silloin, kun Mira-koiramme lopetettiin. Menin mummun ja vaarin luo moneksi päiväksi, koska en halunnut olla näkemässä, kuinka Mira lähti pyssymiehen kanssa metsään, eikä tulisi sieltä enää takaisin.

Vaari "toussutti" eli hypytti minua jalkojensa päällä niin kauan, että olin niin iso tyttö, ettei hän yksinkertaisesti enää jaksanut. Vaari oli tyyni ja lempeä siinä missä mummu oli toisinaan melkoinen tuittupää. Mummu jyrähti, jolloin sekä minä, siskoni että vaari olimme hiljaa. Vaari rakasti hevosia ja hänellä oli aina hevonen. Vielä sen jälkeenkin, kun vaari oli eläkkeellä, eikä hevoselle varsinaisesti ollut käyttöä. Minusta tuntuu, että vaarin halun elää mummun kuoleman jälkeen vei lopullisesti hänen viimeisen hevosensa kuolema. Hän ehti olla Pollari-hevosen kanssa muiutamia kuukausia kahdestaan mummun kuoleman jälkeen ja sitten Pollarikin sairastui, ja vaari pian sen jälkeen. Hän joutui sairaalaan ja kuoli muutaman viikon kuluttua. Syöpä oli uinunut hänen sisällään luultavasti jo jonkin aikaa ja vei hänet hyvin nopeasti.

Minun on ihan hirmuisen ikävä Vaaria.

torstai 29. toukokuuta 2014

Laiskis pääsee piikille


Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysyhtymä yllätti minut lähettämällä kutsun tulla kirurgian polille 12.6 eli omalääkärin sinne lähettämä kysely aiheuttikin toimenpiteitä ja ällistyttävän nopeassa aikataulussa. En todellakaan odottanut tätä, enkä välttämättä ole kovin mielissäni, varsinkaan jos tässä nyt sitten on edessä rintaleikkaus. Toki olen siinä mielessä tyytyväinen, että on ilman muuta hyvä, että kyhmy (tai se, mikä siitä on vielä jäljellä yksityisen lääkäriaseman lääkärisedän imettyä sen tyhjäksi) poistetaan jos on pienintäkään epäilystä tai vaaraa, että se saattaisi muuttua pahalaatuiseksi, mutta toisaalta, en minä nyt tässä elämänvaiheessa välittäisi leikkauksista ja sairaslomista. Semminkin kun 12.6 on torstai ja minun pitää olla todennäköisesti pois töistä lääkärikäynnin takia. En kuitenkaan aio muuttaa aikaa toiseksi, vaan menen tuonne juurikin tuolloin. Hyvä hoitaa asia pois päiväjärjestyksestä heti.

Tokikaan ei kirurgianpolilla käynti automaattisesti tarkoita leikkausta, vaan voihan olla, että siellä todetaan leikkaus tarpeettomaksi. Sitten se vasta kiukuttaakin, jos "turhaan" siellä käyn. *virn*. Kokemuksesta tiedän, että kyseessä on paikallispuudutuksessa tehtävä toimenpide, joten sitä ei sentään tarvitse hermoilla. Ei sen puoleen, ettäkö nyt hermoilisin muutenkaan. Olen konkari näissä asioissa, minua on leikelty niin paljon, että äkkiseltään muistelen minut isketyn tajuttomaksi viisi kertaa. Puudutukset siihen päälle.


Koulu on nyt käyty ja olen valmistunut puutarhuriksi kukka- ja puutarhakaupan osaamisalalta. Käytännössä se tarkoittaa, kuten olen varmasti aiemminkin sanonut, että minä valmistuin kukkakaupan tädiksi, sidontataitoiseksi kukkakaupan myyjäksi. Sisontataitoni tosin on vähän niin ja näin, minkä tiedän itsekin ja mitä asiaa en pahemmin sureksi. Intohimoni ei kohdistu sitomiseen, ei sittenkään, vaikka yhdessä vaiheessa pohdinkin, josko jatkaisin floristiksi. Tai mistä sen vielä tietää? Saatanhan minä innostuakin, kunhan tässä nyt elän ja toivun tästä kahden vuoden kokemuksesta. En aio enkä halua ajatella tulevaisuuttani nyt paria päivää pitemmälle.

Asiakaspalvelun tutkinnon sidontaosuus meni mielestäni ihan kivasti. Itsearviossani totesin, ettei sidonta ole vahvuuteni, mutta asiakkaiden kanssa olen hel-ve-tin hyvä, minkä arvioitsijat vahvistivat. Sain tutkinnosta kokonaisuutena kiitettävän, kuten mielestäni oikein olikin, ainoana "miinuksena" se, että työssäni minun olisi hyvä a) jakaa asiakkaille enemmän tietoa (sitä mukaa kun sitä itselleni kertyy), esim. jos asiakas ostaa vaikkapa nyt marketan, voisin kertoa sen kasvupaikkavaatimuksista, kastelusta jne. ja b) lisämyyntiä olisi hyvä tehdä aktiivisemmin, esim. taimien keralla voisin tyrkyttää multaa, kukkakimppujen kortteja jne. Plussana sain erityisesti sen, että olen "helposti lähestyttävä". Sinänsä aika hassua, koska pohjimmiltani olen yksi perkele, joka puree jos tuntemattomat tulevat liian lähelle.

Keskustelin arvioitsijoiden kanssa epäsosiaalisuudestani. Mainitsin siitä jo tilojen & tapahtumien yhteydessä ja he olivat sitä mieltä, että eivät ikinä voisi pitää minua epäsosiaalisena ja "ihmiskammoisena". Kerroin, että ryhmätyöt ovat minulle vaikeita ja erityisen vaikeita ne ovat silloin, jos ei ole tuttu porukka (tästä huolimatta tutkinnossani ei ollut mitään huomauttamista ryhmätyötaidoissani!). Aspan tutkinnossa, arvosanan saatuani, valotin sitä, miksi minun on helppo olla asiakkaiden kanssa epäsosiaalisuudestani huolimatta: asiakkaan kohtaaminen ei vaadi sitä, että avaan itseäni. Minun ei tarvitse ystävystyä asiakkaan kanssa, minun ei tarvitse päästää häntä aidosti lähelleni, vaan läheisyys jää siihen hetkeen, siihen tilanteeseen.Asiakas ei uhkaa millään tavoin yksityisyyttäni. Silloin minulla on "varaa" olla lämmin, aito, helpostilähestyttävä. Ja olen sitä mielelläni. Pidän aidosti asiakkaistamme ja haluan saada heidät tuntemaan olevansa tervetulleita siinä ja seuraavankin kerran.


En ole saanut vielä koululta todistustani, joten tarkka valmistuspäiväni ei ole vielä tiedossa. Se on kuitenkin se päivä, jolloin todistus on tulostettu ja joka siinä seisoo. Todella omituinen ajatus edelleen: olen puutarhuri. Puutarhuri! Se kävi jotenkin ihan vain vahingossa, en muista lähteneeni tälle tielle ainakaan tarkan ajatuksen kanssa siitä, että minä haluan puutarhuriksi ja minusta tulee puutarhuri. Halusin vain opiskelemaan uutta ammattia ja tämä sattui silmään, ajatuksenani, että tästähän minä olen aina ollut kiinnostunut - kokeilisinko tätä?

Ai niin, tutkinnon sidontaosuudessa väänsin siis asetelman, joka oli ihan oikea tilaus johonkin puhujapönttöön ja surulaitteen "leikisti". Töistäni ja työskentelystäni näkyy vähäinen kokemukseni (eli olen sitonut lähinnä vain koulussa), mutta toisaalta varsinkin surulaite oli kaunis: muoto oli kaikinpuolin oikea, profiilia myöten. Itse asiassa, pidän surulaitteiden tekemisestä. Minusta ne sopivat minulle siinä mielessä, että minulla ei ole sitä luovuutta ja näkemystä, mitä mielestäni floristiikkaan vaaditaan, mutta osaan tehdä tietyissä "rajoissa" sidontoja ja ne ovat kauniita. Surulaitteessa ovat muoto, raamit, symboliikka jne. olemassa... eli se tehdään jokseenkin aina saman kaavan mukaan. Kärkikukat, pääkukkaryhmä, rusetti... Antakaa minulle laskettu määrä kukkia niin minä teen niistä kauniin surulaitteen. Jos minun pitää itse valita kukat ja laskea hinta, se ei oikein onnistu. En ole "kustannustehokas", minkä tiedän itsekin.


Loman"poikaseni" alkaa olla lopuillaan ja huomaan, etten ole oikein osannut ottaa tästä kaikkea irti. Kirjoittaminen ei ole sujunut, mikä harmittaa suuresti ja taas kerran iskee pelko, etten saa projektiani koskaan loppuun. Yritän olla ajattelematta asiaa ja teen jotain muuta sen sijaan. Plus että minullahan tulee olemaan jatkossa enemmän niitä lomapäiviä kuin vapaapäiviä! Eli kun nyt on ollut 3 päivää perätysten vapaata,  jatkossa niitä tulee todennäköisesti olemaan neljä. Menen oikeastaan aika innokkaana huomenna töihin, koska tiedän, että siellä on melkoinen säpinä ja minua tarvitaan kipeästi. Olen töissä myös lauantain, mikä tarkoittaa, että en mene Tonin kevätjuhlaan, hänen viimeiseensä peruskoulussa. Poika aikoo laittaa puvun päälleen ja minä puolestani isken Meltsulle kameran mukaan. Sovimme, että otan töistä huomenna ruusun, niin Meltsu voi ojentaa sen lauantaina Tonille. Otan = ostan. Eli otan ruusun, merkitsen sen ylös ja pomo laskuttaa mitä laskuttaa. Toistaiseksi hän ei ole laskuttanut yhtään mitään ottamistani siemenistä, orvokeista ja mullasta.

Äiti kävi eilen juttelemassa, sillä isä on nyt saanut yhden uuden kuningasidean lisää minun tulevaisuuttani koskien. Isä on halukas maksamaan pois MINUN velkani, jotta pystyn menemään kokopäivätöihin (ts. palkastani ei mene ulosottoon = minun "kannattaa" tehdä töitä) ja työurani ei katkea. Siis mitä vittua? Isä oli sanonut nimenomaan, että Meltsun velkoja ei makseta, ainoastaan minun. Luultavasti isä ei ehdottaisi tuota jos tietäisi, miten paljon niitä velkoja oikeasti on, mutta minähän en ole kertonut äidille todellista summaa äidin sitä kysyessä. Hävettää, eikä se (velkojeni / yritykseni velkojen määrä) mielestäni kuulu vanhemmilleni. Kieltäydyin tarjouksessa sanomalla, että velkamme ovat yhteisiä ja että vastaamme niistä myös yhdessä. Niistä ei eroteta mitään minun osuutta ja jätetä Meltsua selviämään itse "omasta" osuudestaan. Sehän ei lain mukaankaan onnistuisi, koska vastaamme omalla henk.kohtaisella omaisuudellamme yrityksen veloista, ja tässä tapauksessa, kun mitään omaisuutta ei enää ole, olemme siitä huolimatta samassa suossa molemmat.

Äidin mielestä minun kannattaisi ottaa tarjous vastaan, koska rahat tulevat minulle joka tapauksessa (=perintö) ja silloin sitä voi olla paljon vähemmän. Aivan kuin minä tässä kärkkyisin perintöä! Sanoinkin jotain sen suuntaista, että en todellakaan ajattele niin pitkälle, enkä ole vailla yhtään mitään. Sanoin myös, että en halua kokopäivätyötä ja että minulla voi olla muitakin suunnitelmia. Että on mahdollista, että muutan pois Suomesta kokonaan.  En saanut sanottua äidille, että olen päättänyt toteuttaa unelmani ja kirjoittaa romaanin, koska minusta tuntui, ettei äiti ottaisi asiaa kovinkaan vakavasti, eikä näkisi sen tärkeyttä minulle.Aikuinen tytär ja pää pilvissä edelleen.

Tulen olemaan pää pilvissä kuolinvuoteelleni asti, se on fakta ja niin minä haluan tämän elämäni elää. Jos eivät viime vuosien kokemukset mitään muuta ole opettaneet niin ainakin sen. Minä en enää ala elämään puolinaista elämää, vaan omannäköistäni ja tingin joistakin asioista saavuttaakseni toisia. Jostain syystä minusta tuntuu, ettei äitini ymmärtäisi tätä - ei sittenkään, vaikka hän on elänyt lähes koko ikänsä elämää, jossa hänellä on vapaus toteuttaa elämäänsä tekemättä työtä. Toki isäni kanssa eläminen käy työstä, mutta se lienee hänen käsityksensä korvauksesta, joka hänen on maksettava siitä, ettei hänen ole tarvinnut olla "oikeissa" töissä sitten vuoden 1964. Tekisikin mieleni kysyä häneltä "Lähtisitkö SINÄ kokopäivätöihin?", mutta jätän kysymättä.


En sitä paitsi halua isäni tai äitini maksavan velkojani muutenkaan. He maksoivat pankkilainan pois, sen koin asianmukaisena, koska he olivat siinä takaajina, mutta se riittää. En halua senttiäkään enempää, en varsinkaan isältä, jonka kanssa en edelleenkään ole puheväleissä. Haluan hänen jättävän minut rauhaan ja käyttävän rahansa itse. Tai vielä enemmän haluan ja toivon, että äiti voisi käyttää ne. Itseensä. Yksi haaveistani on, että äiti tulisi mukaamme Puertoon. Tiedän, että hän rakastaisi sitä yhtä paljon kuin minä rakastan, ihastuisi sen vehreyteen ja kukkoihin ja vuohiin ja Punta Bravan kujiin. Olemme monta kertaa pyytäneet häntä, mutta kun isä. Niinpä. En aina käsitä.

Helteet jäivät historiaan maanantain ollessa viimeinen hellepäivä. Nyt on kolmatta päivää kylmää, koleaa ja sataa, enkä ole edes käynyt ulkona paitsi eilen, kun juoksin saunalle katsomaan, että yrttiruukkuni, jotka nostin saunaan ma-iltana, olivat OK. Kelloköynnökset, jotka jo istutin astioihin omenapuun juurelle, on peitetty hallaharsolla. Uusilla portailla on kylmää, salissa on kylmää. Kaikki on pysähtynyttä. Se ei sinänsä haittaa, koska kun vilkaisen (Puutarha & kauppa-lehden) kalenteriani, totean, että nyt todella ON vasta toukokuu. Ei syytä paniikkiin, vaikka on hiukan viileämpää. Voi olla sisällä ja katsoa elokuvia, kunhan muistaa laittaa villasukat jalkaan. Yöllä pitää olla taas kaksi täkkiä. Plus kissa. Kyllä se tästä taas lämpenee. Kolean päivän kunniaksi nukuin tänään uskomattoman pitkään: heräsin kyllä tavanomaiseen tapaan  kuuden pintaan, mutta laitoinkin vain koirat ulos ja palasin sänkyyn, nukuin puoli kahdeksaan uneksien aivan omituisia unia, joissa seikkailivat niin työkaverini kuin entiset naapurinikin.


Pukin puutarhalta tilaamistani pelargoneista ei ole näkynyt vilaustakaan, enkä liioin ole saanut sieltä mitään viestiä siitä, onko niitä edes saatavilla. Ystäväni tilasi sieltä myös ja minua reippaampana laittoi sinne s-postia jo jokin aika sitten, tiedustellen tilauksensa kohtaloa. Hän ei saanut siihen koskaan vastausta. Lopulta hän soitti sinne, sai lupauksen, että hänen tilauksensa selvitetään ja että hänelle soitetaan asiasta. Ei soitettu, mutta OSA hänen tilaamistaan kukista tuli samalla viikolla. Siinä kaikki. Ystävä kehotti minuakin soittamaan, mutta taidan jättää soittamatta, koska en minä enää taida tilaamiani kukkia halutakaan. Mihin minä saan ne edes mahtumaan?! Olen latvonut vanhoja pelargonejani ja minulla on nyt 22 pelargonia... Menin nimittäin maanantaina koululla ollessani vielä ostamaan yhden lisää, ruusunnuppupelargoni "scarlet ramblerin" (kuvassa, kuva Pukin Puutarhan sivuilta napattu).

Ikäväkseni on sanottava, että näillä kokemuksilla EN SUOSITTELE Pukin Puutarhalta tilaamista. Ehkä homma toimii, kun sinne menee henkilökohtaisesti ostamaan kukkia, mutta netin kautta homma ei. Tästä syystä en asioisi ko. myyjän kanssa muutoinkaan, plus että nyt erikoispelargoneja saa Mäntsälän Saaren kartanosta ja jopa edullisempaan hintaan kuin Pukilta. Joten jos tarvetta on ihanille ruusunnuppupelargoneille, tulppaanipelargoneille, mårbackan pelargoneille, suunnatkaahan kulkunne Saarelle, se on siinä vanhan lahdentien varressa.

Eilen rekisteröidyin Filmnetin käyttäjäksi, ihan siitä syystä, että sieltä näkee Game of  Thronesin 4-kauden jaksot samassa tahdissa kuin ne ilmestyvät USAssa! HDFin on toimimattomana, joten minun oli pakko löytää uusi väylä nähdä GoT tässä vaiheessa, kun katsomatta olivat jo jaksot 4-7. Filmnetin eka kuukausi on ilmainen ja aikomukseni on käyttää hyväkseni tuo tarjous ja lopettaa jäsenyyteni sitten. Kuukauden aikana kaikki GoTin 4-kauden jaksot ehtivät tulla katsottaviksi. Eilen katsoin onnessani 3,5 jaksoa, viimeinen puolikas jäi katsomatta, koska nukahdin kesken kaiken. Tänään yritän uudelleen, mukavasti sängylläni, tehden samalla käsityötä ja tulen räiskyessä kammarin uunissa. Sadepäivillä ON puolensa, toisinaan.

PS. Toisinaan on myös hauska tsekata, millä hakusanoilla blogiini on tultu ja viime aikoina minua on erityisesti ihmetyttänyt hakusanat "kimppaa vaimolle", "kalu ulosvedettäessä paskaa" ja "koira nuolee vaimoa". Huolimatta siitä, että pidän itseäni aika vapaamielisenä, ja ollenkaan ottamatta kantaa siihen, miten nuo haut oikeasti liittyvät minun elämääni, niin kerron nyt ja tässä, että noita asioita minun blogissani EI käsitellä. Eli jos joku haluaa nuolettaa vaimonsa koiralla, niin täältä ei siihen kyllä neuvoja irtoa, eikä sen puoleen koiraakaan. Hajaantukaa, ei mitään nähtävää täällä.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Perhosia rinnassa


Rinnassani oleva kyhmy on varmistunut hyvälaatuiseksi papilloma-kasvaimeksi (minun korvissani se kääntyy aina papillon-kasvaimeksi, ja papillon on, kuten varmasti kaikki tietävätkin, perhonen ranskaksi). Omalääkäri soitti asiasta perjantaina ja siihen mennessä olin itsekin jo varsin varma, ettei minulla ole syytä huoleen. Soitto varmisti asian ja nyt odottelen uutta tietoa siitä, mitä kasvaimelle tehdään, leikataanko vai eikö leikata. Yleensä ei yhtä kasvainta lähdetä leikkaamaan, vaan vasta sitten, jos niitä on useita, koska silloin on olemassa pieni riski, että kasvaimet alkavat kehittyä pahalaatuisiksi. Yhden kanssa tätä riskiä ei ole. Lääkäri laittaa kuitenkin kyselyn asiasta keskussairaalaan kirurgille ja jos hän on sitä mieltä, että leikataan, minulle tulee aikanaan tieto suoraan sairaalasta, muussa tapauksessa omalääkäri ilmoittelee minulle, että tämä oli nyt tässä.

Elämä voi jatkua siis.


Hiukan levoton olo, enkä edes tiedä, miksi. Tilojen ja tapahtumien näyttötutkinto on ohi, eikä siitä sen enempää, paitsi että hyvä, että on ohi. Se oli loppujen lopuksi paljon raskaampi kokemus kuin olin etukäteen ajatellutkaan, toki myös siksi, että kun ulkona lämpötila oli about kolmekymmentä, niin ei talvipuutarhassa, kasvihuonemaisissa oloissa ainakaan viileämpi ollut..! Jäljellä on vielä asiakaspalvelun sidontanäyttö huomenna ja sitten olen valmis puutarhuri. Kyselin vastuukouluttajalta torstaina, milloin on virallinen valmistujaispäiväni ja se on se päivä, jolloin todistukseni tulostetaan = mikä päivä niihin nyt sitten tuleekaan.

Hassua, meiltä kyseltiin, pidämmekö valmistujaiset. Ei ole tullut edes mieleenikään?! Ei missään vaiheessa, enkä vieläkään oikein keksi syytä, miksi. Tai siis, toki keksin, sillä olen oikeasti suoriutunut aikamoisesta urakasta, jos sitä alkaa ajatella oikein järjellä ja sydämellä, mutta en itse koe sitä aivan niin. Elämäähän tämä vain on. Vaikka olenkin asunut pitkiäkin aikoja poissa kotoa, missä sairas mieheni ja teini-ikäinen poikani ovat saaneet suoriutua kahdestaan 150 vuotta vanhan talon lämmityksestä ja muusta hoidosta, plus parin koiran ja kissan hoidosta. Vaikka rahatilanne on vetänyt todella tiukaksi varsinkin työssäoppimisjaksojeni aikana, kun kelan korvaus ei vain riitä bensakuluihin. Vaikka iski päälle rintasyöpäepäily ja vaikka läheiset ihmiset ovat sairastelleet ja on ollut surua, haikeutta ja hautajaisia.

Juhlin sitten, kun kirjani julkaistaan. *virn*.


Kesä ja helteet ovat vaikuttaneet minuun kuin adrenaliinipiikki. Vaikka on niin kuuma, että toiset vain reporankana valittavat, minä olen aktivoitunut touhuamaan talossa ja puutarhassa. Olen istuttanut kasveja isompiin purkkeihin, olen kylvänyt kesäkukat ja yrtit, ja toinpa koululta vielä pari purkkia taimia, jotka olivat kyltin "saa ottaa" alla ja joissa luki "leikkoselleri". Piti oikein kuuklettaa kotona, että mikä on leikkoselleri, oli uusi tuttavuus minulle.

Yrttiselleri tunnetaan myös nimillä leikkoselleri ja selleripersilja. Se on silopersiljaa muistuttava lehtimauste. Kaukoidän keittiössä paljon käytetty yrtti on maultaan sellerimäinen, mutta raikkaampi ja aromaattisempi. Lehdet silputaan ruoteineen keittojen, kastikkeiden, vihannesruokien ja salaatin mausteeksi.

Osa kylvöksistä on tullut jo taimelle, mm. klarkiat ja mizuna. Kun nyt vain näitä lämpimiä ilmoja riittäisi! Säätiedotus lupailee, että ei riitä, ensi viikolla palaillaan taas palelulämpötiloihin. Ääh.

Eilen siivosin salin ja nyt siellä on taas matot lattialla, valkoinen liina pöydällä ja penkeillä valkoiset päällyset. Huonekalut ovat ojennuksessa ja kaiken keskellä nököttää rumpusetti. Oh joy. T:n rummut ovat seikkailleet paikkakunnalla monissa kodeissa ja ovat palanneet taas meille. T:n pitäisi ne ensi viikolla käydä hakemassa kotiin Turkuun. Toivottavasti. Jos ne ovat tuolla salissa kovinkin kauan, minä myyn ne pois kuleksimasta, hah.

Löysin (toki tiesin että ne olivat siellä) yhdestä senkistä anopilta jääneet valokuvat, joita en ole tainnut koskaan edes katsoa läpi. En katsonut nytkään, koska niitä on niin paljon, laatikollinen, mutta katselin päällimmäisiä ja harmittelin sitä, ettei kuvissa lue, ketä niissä on tai missä ne on otettu. Näkyy, että iso osa niistä on revitty pois albumeista, mikä sekin on sääli. Kuvia, varsinkin vanhempia, katsoessa tulee tunne, että haluaisin tietää niistä ihmisistä: ketä he olivat, missä he elivät, mitä heille tapahtui? Ylläolevan kuvan olen päätellyt Meltsun mummon hääkuvaksi morsion perusteella. En koskaan nähnyt Tyyne-mummoa, joka kuoli kai 1986, mutta koska olen nähnyt hänestä valokuvia vanhana, tässä nuoressa naisessa on jotain samaa kuin siinä vanhuksessa. Leukalinja ja katse. Tyyne ja ... Uuno? Viipurissa joskus 1930-luvulla. Sen mitä heille tapahtui, sen tiedänkin. Yhtään heidän neljästä lapsestaan ei ole enää elossa, eikä lapsenlapsiakaan ole kuin kolme. Yksi lapsenlapsenlapsi, meidän Toni.


Tänään on erittäin todennäköistä päästä nauttimaan ukkosista. En välittäisi, sillä haluaisin aurinkoa ja hellettä ja jonkun kivan välin, jossa silittäisin pyykit. Ukkosella ei silitetä sähköraudalla.

Unirytmini on jotenkin sekaisin, enkä ole nukkunut hyvin. Toivon, että tilanne muuttuu, kun saan viimeisenkin tutkinnon tehdyksi pois ja pääsen normaaliin elämänrytmiin, jossa työ ja vapaat vuorottelevat. Menen nukkumaan järjettömän aikaisin, klo 22, eikä unta tietenkään riitä pitkään, vaan herään kuuden maissa myös näin viikonloppuisin. Aiemmin olen yrittänyt nukkua väkisin pitempään, mutta nyt olen kahtena päivänä kiltisti noussut, kun uni on loppunut. Eilen olin tikkana pystyssä jo klo 5.50. Toisaalta, nämä aamuhetket, kun perhe vielä nukkuu, ovat mukavia.

Olen totaali-ihastunut tähän Piano Guys-porukkaan! Musiikkiin, instrumentteihin ja videoihin, jotka on tehty todella kauniisti.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Minä olen kotona


2/4 viimeisistä tutkintopäivistä on nyt takana. Maanantaina olin koululla tilojen & tapahtumien tiimoilta ja eilen työpaikalla asiakaspalvelun tiimoilta. Molemmat jatkuvat vielä toisella päivällä: huomenna menen taas koululle ja maanantaina samoin. Sitten se on ohi.

Miten maanantaina suoriuduimme, sitä en tiedä, enkä oikeastaan edes välitä tietää. Ihan sama. Eilinen suoriutuminen sen sijaan kiinnostaa kyllä! Olin itse melko tyytyväinen omaan suoritukseeni, semminkin kun oli ällistyttävän vilkas päivä ollakseen tiistai, eikä ollut todellakaan pelkoa siitä, ettenkö olisi päässyt asiakaspalvelutilantessa sitomaan kimppua, pakkaamaan sen, rahastamaan jne. Pääsin näyttämään mielestäni osaamiseni monipuolisesti ja arvioitsija sanoikin lähtiessään, että meni tosi hyvin. Varsinaista arviota ei voi vielä antaa, ei ennenkuin olen tehnyt sidontatyöosion maanantaina. Olen kovasti utelias kuulemaan eilisestä missä onnistuin, missä on parantamisen varaa. Joskin kuulin pomon kehuvan ystävällisyyttäni ja omatoimisuuttani. Sari jaksaa aina olla yhtä ystävällinen, vaikka kuinka olisi kiire, ei hermostu koskaan ja säilyttää rauhallisuutensa, Saria ei tarvitse vahtia, ei ole pelkoa, etteikö Sari osaisi omatoimisesti keksiä tekemistä jne. Hyvä mieli tuli siitä huolimatta, että olenhan minä saanut tuon palautteen pomolta suoraankin, itselleni. Katsoin parhaaksi itse selventää arvioitsijoille tapaa, jolla kohtaan asiakkaita - kerroin, että koen vahvuudekseni, että olen syntynyt ja elänyt suurimman osan elämääni tällä paikkakunnalla, tunnen ihmiset ja tiedän tavat ja sen, miten ihmisiä pitää kohdata, miten pitkälle voi mennä tuttuvallisuudessa ja leikinlaskussa. Mutta näinhän se on.

Ihan huikea juttu osata. Muistan, kun kävimme n. vuosi sitten Helsingissä Tukkutorilla ja samalla HOK:in sitomossa. Silloin ajattelin, että juuri se voisi olla minun duunini: saisin sitoa (hautalaitteita) tarvitsematta olla tekemisissä asiakkaiden kanssa, mutta nyt ajattelen jo jokseenkin toisin. Sitokoon muut, minä haluan olla asiakkaiden kanssa! Haluan myydä, pyöräyttää pienen kukkakimpun, haluan paketoida ja laittaa nätiksi.

Tai no ei sentään. Haluan olla kotona ja saada rahaa ovista ja ikkunoista ilman ansioita ja tekemättä mitään.

Mutta se ei taida olla mahdollista. *virn*


Kesä pääsi yllättämään meidät. Maanantaina, kun ajelin koululta kotiin, auton mittari näytti vaivaiset +31C, mikä tuntui sietämättömältä, kun rakensimme näyttelysosastoa talvipuutarhassa (= kasvihuoneessa! auts...), mutta mikä sai minut kotona onnesta mykäksi. Touhusin uusilla portailla, siirsin kukkia, kitkin liljapenkkini, kylvin sinne klarkiaa... kuuntelin kuinka pääskyset ja käet yrittivät saada äänensä kuuluville ukkosen kumun yli.

Eilen toin töistä viisi säkkiä multaa ja kotimatkalla ostin kesän ensimmäisen jäätelön. Auton mittari näytti +27C kunnes päivä meni pilveen ja alkoi viskoa sadekuuroja. Istutin kesäkurpitsat ja viidakkokurkut ja chilit isompiin purkkeihin, tänään jatkoin tomaattien ja pelargonien kanssa, kylvin timjamia ja laitoin jo mullan pieneen lootaan, johon laitan mizunan kasvamaan. Siirtelin ja pohdin ja ihmettelin ja laitoin Meltsun mukaan ystävällekin tomaatintaimia, koska niitä alkoi olla jo nurkat ja purkit täynnä. Niitä riittää äidillekin, ja mitähän minä teen kaikkien 20 pelargonini kanssa? Olen pakastanut sitruunamelissaa ja basilikasta + korianterista olen tehnyt mojoa ja ja ja.

Minun on vieläkin vähän vaikea uskoa, että olen kotona ja jään tänne nyt ihan kokonaan. Ja että viikossa saan / voin olla neljä päivää kotona ja kolme töissä. Rahallisesti se ei lyö leiville, mutta tiedättehän minut.

Mitä vitun väliä, oikeasti, on rahalla ja omaisuudella? No joo, sitä ei ole niin paljon olemassakaan, että siinä olisi minulle liikaa (haluan miljoonia ja miljoonia..!), mutta yhä vähemmän jaksan ymmärtää ihmisiä, joiden on pakko esim. tehdä täysipäiväistä viikkoa elättääkseen perheensä. Ei ole pakko. Se on oma valinta, ei mikään pakko. Tai työkaveri, joka valittaa, ettei ole voinut pitää yhtään lomapäivää kolmeen kuukauteen. Sanoinkin tyynesti: "Se on sun oma valinta". Mutta se on. Hän voi minä hetkenä hyvänsä ottaa ja lähteä, pistää puljunsa jäihin, lomailla, mitä tahansa. Asuntolaina, omistusasunto, kaikki on minun silmissäni omaa valintaa. Puoliso ja lasten hankkiminenkin on oma valinta.

Minä olen valinnut elämän, niillä korteilla, mitkä elämä minulle antoi.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Vasaralla päähän


Tai ei ehkä välttämättä niinkään vasaralla, vaan jollakin puutarhatyökalulla. Tajusin nimittäin tässä yhtenä päivänä, että herraisä, minähän valmistun ammattiin ihan koht'sillään.

Minusta tulee puutarhuri, kukka- ja puutarhakaupan osaamisalalta, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että valmistun kukkakaupan myyjäksi, mutta kyllä puutarhuri on se minun ihan oikea ammattinimikkeeni. Puutarhuri! Saan sanoa kysyttäessä: "Olen puutarhuri".

En jotenkin ollut edes tajunnut sitä ennen kuin nyt. Olen aina haaveillut puutarhurin ammatista, joskus aktiivisemmin ja joskus vähemmän aktiivisesti, ja kun kaksi vuotta sitten bongasin lehdestä ilmoituksen, että tämä oppilaitos, mistä nyt valmistun, tarjoaa aikuiskoulutusta alalta, en tainnut juurikaan pysähtyä miettimään, hakisinko sinne. Paperit vetämään ja pam, minut hyväksyttiin koulutukseen. Olen nyt puurtanut nämä kohta kaksi vuotta, välillä innokkaana ja välillä vähemmän innokkaana, pysähtymättä todella miettimään, mitä tämä puurtaminen merkitsee. Hyvänen aika, se merkitsee sitä, että saan uuden ammatin, olemassaolevan, ajantasaisen ja jolla on jopa töitä (väitti appiukko sitten mitä tahansa...)

Koulutus ei ole vastannut odotuksiani. Voi olla, ettei mikään koulutus vastaisi, sillä ammattikoulutus lie muuttunut aika paljon siitä, mitä se oli silloin, kun kouluttauduin edelliseen varsinaiseen ammattiini (tekninen piirtäjä). Tiedän, että myös nuorisoasteella on paljon työssäoppimista, etäopiskelun määrää en tiedä. Minä olen kokenut juurikin etäopiskelun ja työssäoppimisen hankaliksi. Etäopiskelua minulla vaikeuttaa se, että en saa etätehtäviä tehdyksi ennen kuin viime tingassa ja silloin teen ne puolihuolimattomasti, kiireellä. En tiedä, onko se sitten ADD vai vain laiska perusluonteeni, mutta vaikeaa niiden tekeminen joka tapauksessa on. Työssäoppimisessa olen nähnyt sen noidankehän, ettei työssäoppijoille anneta oikeanlaisia tehtäviä, juurikin siksi, että he eivät vielä osaa, eivätkä opikaan, koska eivät saa tehdä. Koulu työntää suuren osan opetuksesta työpaikoille, joilla taas odotetaan, että koulussa on jo opetettu jotain. Lopulta työssäoppija ei opi mitään missään.

Kaikesta huolimatta minä valmistun puutarhuriksi. Loppujen lopuksi ihan huikea juttu! Koska olen päättänyt olla menemättä päätösjuhlaan, olen nyt jo eronnut osasta luokkakavereitani lopullisesti, en näe heitä enää koskaan. Joidenkin kanssa voin pitää yhteyttä FB:n kautta, tai siis pysyn sitä kautta yhteyksissä, totta kai voisin pitää yhteyttä yksityisemminkin, mutta minähän en ole mikään yhteydenpitäjä. Sinänsä sääli, olisi ollut aivan ihana kokoontua omalla porukalla vielä kerran, omalla koululla, sen sijaan että meidät on kutsuttu jonnekin Keravalle sadan muun kanssa. Ei kiitos. Näen paria luokkakamua vielä huomenna ja torstaina viimeisen tutkinnon tiimoilta, mutta siinäpä se sitten taitaa ollakin.


Eilen juttelin Meltsun kanssa näistä kuluneista kahdesta vuodesta. Kuinka äkkiä ne lopulta menivät ja kuinka me selvisimme yllättävän kivuttomasti siitä, että olin toisinaan pitkiäkin aikoja suurimman osan viikosta poissa kotoa. Tonikin ilmoitti oppineensa laittamaan ruokaa tänä aikana... *virn*. Minun on vielä vähän vaikea sisäistää, että opiskelu tosiaankin on ohi ja että olen tullut kotiin jäädäkseni. Ei enää asumista koululla, ei työssäoppimistakaan 42 tuntia viikossa (parhaimmillaan... vai pahimmillaan?). Siitäkin huolimatta, että olen ollut oikeastaan koko alkuvuoden kotona jo. En ole vielä uskaltanut uskoa, että en enää pakkaa matkalaukkua ja sujauta läppäriä salkkuun ja lähde.

Eilen oli siis viimeinen TO-päiväni. 750 tuntia palkatonta työtä tehtynä ja tiistaina on edessä tutkinto. Eilen puhuin 1. pomon kanssa jatkosta hiukan tarkemmin. Sovimme palkkani, joka on enemmän kuin kehtasin itse pyytää ja työajasta puhuimme alustavasti, että se voisi olla to-la eli kolme päivää viikossa. Päivittäinen työaikani, työvuoroni yms. ovat minun itseni päätettävissä. Sanoin jo, että teen mieluummin pitkää päivää muutaman päivän viikossa kuin että tekisin lyhyttä päivää useamman päivän, johtuen lähinnä matkakuluista. Työmatkahan on sama joka päivä ja on toki eroa siinä, meneekö minulta työmatkakuluja samasta palkasta viitenä päivänä viikossa vai kolmena.

Alkavallekin viikolle olisi duunia (ensi viikonloppuna on paljon siunauksia), mutta olin tiukkana ja sanoin "ei". Paitsi että minulla on ensi viikolla kolme tutkintopäivää, niin en nyt halua enkä jaksa töitä. Sanoin pomolle vain rauhoittavani ensi viikon tutkinnoille, mutta jos olisin oikein ahne, olisin toki voinut mennä duuniin pe ja la. Mutta kun ei. Nyt ei jaksa, ei tahdo.

Tiedän, olen outo. Raha ei motivoi minua. Elän mieluummin puurolla ja saan olla rakkaideni kanssa kuin hillun duunissa ja syön hanhenmaksapalleroita. That's me. Raha on kiva ekstra, ja olisin ikionnellinen jos sitä olisi määrättömästi, mutta mutta. En saa rahalla rakkautta, en saa rahalla aikaa.


Tälle päivälle on luvassa oikea kesäpäivä! Suunnitelmissani on paitsi tehdä viimeiset valmistelut huomista tutkintoa varten (teen asiakkaalle hinta-arvion työstäni, leikkaan mustat kankaat muotoonsa, kerään talviota pihalta) niin myös kirjoittamista ja puutarhailua. Olen ajatellut kaivaa esiin vanhan kasvihuoneen jäännökset ja tehdä niistä uuden pläjäyksen. Tarvitsisin multaa... ehkäpä ostan tiistaina töistä 5 säkin satsin (17 €). Osa viljelyksistäni alkaa olla siinä kunnossa, että taimipurkki käy pieneksi, niitä tarvisi vaihtaa uusiin ruukkuihin. Lisäksi Puertosta kotikadun varrelta napsaamani nimetön pensas kasvaa suurinpiirtein 20 cm päivässä, eikä mahdu kohta mihinkään. Apuva. Sen istutan (taas) isompaan ruukkuun ja vien uusille portaille. Tilaamista pelargoneistani ei ole näkynyt vilaustakaan. Alan epäillä, etteivät ne tulekaan. Onneksi en ole maksanut niitä. Sitä paitsi, ostinhan koululta ihanan denicen ja prins nikolain jo. Tiedä vaikka huomenna ostaisin muitakin ihanuuksia.

Suunnitelmissani on totta kai myös kirjoittaa ja kirjoittaa ja vielä kerran kirjoittaa. Kohta, ihan kohta viikkoni ovat mallia 4 päivää vapaata - 3 päivää duunia, aivan kuten olen halunnut ja haaveillut.

Haaveet voivat käydä toteen, jopa silloin kun olisit vain työtä vieroksuva luuseri. Jaksan uskoa siihen yhä, tai taas. Täytyy vain olla uskallusta elää omannäköistään elämää, siitäkin huolimatta, että tuntemattomat tai jopa tututkin yrittävät iskeä kapulaa rattaisiin.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Halolla päähän


Miten käsittämättömällä tavalla asioilla onkaan taipumus järjestyä! On aivan kuin kaikki hyvä vyöryisi niskaani samalla kertaa nyt, kuin korvaten kaiken harmin, mitä olen viime aikoina kokenut.

Palailin äsken kotiin koululta, mukanani paperi, joka kertoi minun suorittaneen yrittäjyyden näyttötutkinnon parhaimmalla mahdollisella arvosanalla eli K3 - kiitettävä. Siis HÄH? Minähän epäilin jopa, etten edes läpäise tutkintoa ja sainkin siitä kiitettävän! Ihan uskomatonta. Minun liiketoimintasuunnitelmani oli 5 sivua siinä missä toisilla taisi olla yli 50... ja kuitenkin. No, oho.

Tokihan oppimiskansioni liiketoimintasuunnitelmineen oli oikeasti aivan valtavan puutteellinen. Ihan hirmuisesti asiaa puuttui, mm. yritysmuotojen vertailu, mitä pitää huomioida työntekijää palkatessa ynnä muuta, mutta arvioijille riitti, että selostin nuo asiat suullisesti! Oli hyvä juttu, että olin viimeinen arvioitava, joten ei haitannut vaikka sen takia menimme hieman yliaikaan. Siinä sitten kerroin eri yritysmuodoista, kerroin mistä voi saada rahoitusta yritystoiminnalle ja miten voi ennustaa yritystoiminnan riskejä. Takeltelin ja sekoilin sanoissani ja olin varma, että hylky tulee, koska en ollut tajunnut edes, että moisia asioita pitäisi jotenkin selvittää. Yhä varmempi olin hylätystä, kun jouduin odottelemaan arvosanaani vain hetken... ja kun palasin huoneeseen, minulle sanottiin, että se meni tosi hyvin ja että kiitettävähän tästä nyt tulee.

WUUUT?

En ollut uskoa korviani.  Sain halosta päähän positiivisessa mielessä.


Nyt voin nukkua yöni rauhassa, sillä paitsi että eniten "pelkäämäni" tutkinto on ohi (onnellisesti!), niin myös muiden tutkintojen osalta asiat ovat selkeytyneet ihanasti. Ensi viikolla on tilojen & tapahtumien tutkinto koululla kahtena päivänä, asiakaspalvelun tutkinto duunissa ja sitä seuraavalla viikolla teen asiakaspalvelun tutkintoon liittyvän sidontaosuuden koululla ja sitten se on OHI. Minusta tulee puutarhuri. Tulee minusta! Suhtaudun jäljellä oleviin tutkintoihin lunkisti ja hyvillä mielin, sillä sidontaosuus jännitti kamalasti, koska en ole saanut sitä (sidontaa) töissä tehdä > en halunnut tehdä sitä (tutkinnon sitä osuutta) työpaikalla. Kävi oikein hyvin, että käyn sen osan tekemässä koululla! Ihan ihana juttu. Duunissa saan näyttää osaamiseni asiakaspalvelussa ja se sujuu leikiten, koska minä todellakin hallitsen sen.

Tälläsin tuon kuvan tuohon (tuon haltian), koska minusta tuo kuva on ihana. Jos korvat olisivat pitemmät ja kulmakarvat yhtä vaaleat kuin hiukset, väittäisin, että tuo, juuri tuo, on Ergie.

Happyhappyjoyjoy.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Elämä, tottele minua


Kymmenestä viimeisestä työssäoppimispäivästä olen nyt selättänyt viisi. Viisi vielä jäljellä, sitten kolmena päivänä tutkintoja (ja ensi viikolla vielä neljäs tutkinto, jonka uskon reputtavani... tai läpäisen rimaa hipoen) ja mitäpä sitten?

Arvatkaapa?

Sain töitä. Oikeita töitä, joista maksetaan palkkaa ja työ on juurikin osa-aikainen, aivan kuten olen haaveillut. Osa-aikainen työ mukavassa työpaikassa - työ, jonka voi jättää juurikin työpaikalle - aikaa kirjoittamiselle - aikaa perheelle - aikaa itselle  <<<<  se kaikki on nyt minun ulottuvillani. Ainakin nyt näyttää siltä kuin elämä järjestyisi täsmälleen sellaiseksi kuin se haluankin järjestyvän! Life, obey me!

Tänään menin kysäisemään pomolta, onko hänellä toiveita siitä, tulenko alkuviikosta aamu- vai iltavuoroon ja hän siinä sitten ovelasti kysäisi, milloin valmistun ja mitä suunnitelmia minulla on sen jälkeen. Arvasin, että nyt se tulee, mitä olin ounaillutkin: kysymys siitä, jatkaisinko duunissa palkallisena. Ja sieltähän se kysymys todentotta tuli! Onneksi sain suuni auki ja kerroin, että en halua kokopäivätyötä, mutta että tulen enemmän kuin mielelläni töihin kiireisimpinä aikoina, osa-aikaisesti. Se sopi pomolle enemmän kuin hyvin, joten siinä sitten sovimme, että tsekkaamme asioita tarkemmin kunhan nyt saan opiskelut päättymään ja niin edelleen.

Ihan hirmuisen hyvä fiilis. Voisiko todella olla niin, että elämä suostuu hymyilemään minulle kunnolla ja asiat järjestyvät tavalla, jolla olen toivonut niiden järjestyvän? En sairasta syöpää (joidenkin harmiksi, uskon ma *virn*), saan tehdä mukavaa duunia toisinaan niin etten pääse aivan mökkihöperöitymään, saan olla rakkaideni kanssa ja saan kirjoittaa. Enkä ollenkaan väheksy sitä, että minulle tarjottiin töitä. Olen tehnyt työni niin hyvin, että minua pyydetään töihin.

Ja minä kun kuvittelin tätä duunia löysässä hirressä roikkumiseksi! Ja onkin ollut oikeasti kivaa. Niin kivaa, että eilen kakkospomo otti minut syrjään ja sanoi, että hänen täytyy nyt oikein näin kiittää minua siitä, miten hyvä olen ja miten paljon minusta on apua. Että vaikka kuinka on kiire ja päivä on pitkä, niin minä jaksan aina vain hymyillä asiakkaille, enkä koskaan hermostu.

Nyt kun saan vielä nuo koulujutut alta pois, voin taas huokaista helpotuksesta ja kokea olevani täysillä elossa. Nyt tutkinnot syövät henkisiä voimavaroja todella paljon, jopa siinä määrin, että tekisi mieli taas heittää hanskat tiskiin - vajaa kuukausi ennen valmistumista! Tuskin nyt kuitenkaan.


Eilen Meltsulla oli kaveri laittamassa jotain mopoa, kaveri jonka olen tuntenut... pienen ikuisuuden, tutustuin häneen tavallaan ex-mieheni kautta ja hän on myös kouluaikaisen ystäväni aviomies. Oli kertoillut ex-kälyni eronneen, mikä oli uutinen, jota en oikeasti olisi koskaan odottanut kuulevani. Heillähän piti olla suurinpiirtein match-made-in-heaven, semminkin kun hän (kyllä, juurikin silloinen kälyni) loukkaantui verisesti, kun erosin hänen veljestään. Muistelen juhlia, joissa hän ei halunnut istua edes vieressäni, saati puhua minulle. Näemmä sattuu sitä paremmissakin piireissä.

Tällä viikolla tein 40-tuntisen työviikon, jolle sijoittuneet vapaapäivät menivät lääkärikäynteihin. Viikon päätti kaksi vuoden kiireisimpiin lukeutuvaa päivää, joten oli ihana näin su-iltapäivästä kotiutua taloon, jossa tiskit oli tiskattu ja jossa jo ovella leijaili vastaan makea tuoksu: Toni oli leiponut (tumman) paholaisenkakun töistä kotiutuvalle äidille äitienpäivän kunniaksi.

Elämä on joskus enemmän kuin mukavaa, tiedättekös?

perjantai 9. toukokuuta 2014

Tushka


Jos selviän hengissä tästä työhommasta, niin hyvä on. Eikä kyse ole edelleenkään siitä, ettäkö itse työ tai töissä olisi ikävää, vaan yhä edelleen siitä, että se tosiseikka, miten paljon työ syö minun vapaa-aikaani, on lopultakin enemmän kuin pystyn käsittelemään. Kutsukaa minua pateettiseksi luuseriksi, mutta en voi elää näin. En voisi elää näin. Jaksan tämän, koska tiedän sen olevan ensi viikon jälkeen ohi (lukuunottamatta tutkintoja), mutta jos minun pitäisi jaksaa yhtään pitemmälle, niin - - - en vain jaksaisi.

Miten kukaan voi elää näin? Miksi minä en voi? Mikä minussa on vikana? Eilenkin raahuduin puoli kuudelta kotiin kaupan kautta, ryhdyin laittamaan ruokaa (yleensähän minulla on ruoka valmiina odottamassa, eilen oli poikkeus), hain Tonin bussipysäkiltä, söimme ja sitten - niin, ei mitään muuta. Ei yhtään mitään muuta. Notkuin hetken netissä, menin yhdeksältä nukkumaan. Heräsin tänä aamuna kuudelta. Aamutoimet, hetki aikaa itselle JOS pystyisin aloittamaan jotain, mutta en pysty, tietoisena siitä, että puolikymmeneltä pitää taas lähteä. Illalla puoli seitsemän aikaan kotinurkille, ajan suoraan rantasaunalle, jossa pääsen toivottavasti heti löylyihin (ooh aah), ja sitten kotiin syömään ja nukkumaan. Aamulla taas kahdeksaan töihin.

Ei vittu. Mun elämä, milloin siitä tuli näin kamala.

Tuttavani halusi tehdä minulle tähtikartan (? tai jotain) ja kertoi sitten mm. "sinulla näkyykin olevan Mars, energioidesi edustaja, kirjoittamisen ja kommunikaation sektorissa" ja "nousevan merkin ollessa Leijona, pääset varmasti jollakin tapaa esillle". En itse asiassa usko astrologiaan sun muihin vähääkään, mutta tällä hetkellä olen niin romuna, että olen valmis uskomaan vaikka mihin.

Ystävä oli ollut Konevitsan luostarissa ja kokenut siellä Ihmeellisiä Asioita. Hän kirjoitti minulle siitä tavalla, joka sai minut lukemaan ne lauseet yhä uudelleen ja uudelleen ja kadehtimaan hänen kokemustaan aidosti. En sillä tavalla, että se olisi minulta pois tai että tahtoisen sen häneltä pois, ei, vaan sillä tavoin, että olen vilpittömästi onnellinen hänen puolestaan ja kade siitä, että hän sai kokea jotain niin ihmeellistä, kun taas minä kärvistelen tässä... ääh, paskassa. Minäkin haluan! Minäkin haluan kokea jotain, mistä voisin sanoa, että se oli niin ihmeellistä ja ihanaa, että muistan sen aina.

Olen mennyttä. Minusta ei koskaan tule normaalia, yhteiskuntakelpoista ihmistä enää. Haluan jotain muuta. Haluan suudella aasilla ratsastavaa miestä auringon ensisäteiden värjätessä uinuvan tulivuoren rinteet punaisiksi.

Hyvästi, kunniallisuus ja se kaikki muu. Never-ever en halua töihin ja olla kuten muut.

tiistai 6. toukokuuta 2014

Neulatyynytissi


Tulin kirjoittaneeksi otsikkoon ensin "neulatyynytussu", syystä että u ja i ovat näppäimistöllä rinnakkain ja sormeni olivat lipsahtaneet väärille näppäimille. Ei, minulla ei ole neulatyynytussua, mutta tissiäni sen sijaan on piikitetty tänään oikein kunnolla. Tissiparka.

Ja juuri nyt tunnen ensioireita kivusta, vaikka puudutus annettiin jo 11 tuntia sitten. Au au au. Ehdin jo iloita suuresti, ettei toimenpide sattunut missään vaiheessa, mutta kipu taitaakin tulla todella viiveellä.

Uskomattoman nopeata toimintaa terveydenhoitosysteemiltämme. Eilen kävin omalääkärillä, joka tunnusteli kandin kera kilpaa rintaani ja möykkyäni, eikä vaikuttanut lainkaan niin huolestuneelta kuin minä. Kertoi sen, minkä jo tiesinkin ts. että minut lähetetään yksityislääkärille mammografiaan maksulähetteellä, tarvittaessa voidaan ottaa ultra ja ohutneulanäyte. Että siitä sitten toimistoon, josta varataan minulle aika. Varattiinkin, heti seuraavalle päivälle. Woah? Joten jo tänään kökötin yhdeksältä aamulla yksityisellä terveysasemalla mammografian edessä. Tissit litistettiin ja lutattiin (onneksi on mitä litistää), minkä jälkeen tapasin lääkärin (äärimmäisen miellyttävä mies), joka teki ultran ja ehdotti, että tulisin puolen tunnin kuluttua uudelleen, niin hän ottaa näytteetkin samalla, kun nyt tutkimaan alettiin. Mikäs siinä.

Vasempaan rintaani lykättiin pari puudutuspiikkiä, sitten lääkäri teki tissiin reiän ja työnsi paksun neulan reikään. Totesi kyhmyni olevan nestettä, jonka ympärillä on jotain kovempaa kudosta. Hän otti pari näytettä kudoksesta ja kysäisi kuin ohimennen, että poistankö mä tän kyhmyn tässä samalla. Täh? Niin jotta imaiseeko hän sen nesteen pois. Mikäs siinä. Lääkäri veti ruutalla kyhmyn olemattomiin ja sen nestekin lähti patologille muiden näytteiden keralla. Noin viikon kuluttua kuulen tulokset omalääkäriltä.

Pahalaatuisen kasvaimen todennäköisyys on pieni, enkä taida uskoa siihen enää itsekään. En myöskään joudu leikkauspöydälle, koska nykyään menetelmät ovat aivan toiset kuin aiemmin. Kyhmyjä ei poistella enää varmuuden vuoksi, kuten ennen, vaan tutkimusmenetelmien kehittymisen myötä, keinot tutkia erilaisia kyhmyjä ovat paremmat ja jos kyse on hyvälaatuisesta kasvaimesta, antaa olla siellä.

Eiköhän se ollut tässä sitten. Ei mitään nähtävää täällä, tissi tallella ja tulee olemaan, voitte hajaantua. *virn*.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Töitä tehdään, jotta leipä kasvaa?


Laskeskelin tällä viikolla H:n kanssa kahvitellessani, että olen viimeksi ollut ns. oikeissa töissä niin. että minulle on kuulunut kesäloma,. vuonna 2003. Sen jälkeen olen ollut työttömänä, minulla on ollut oma yritys ja olen opiskellut, plus jotain tuurauksia varamiespalvelussa. En ole vuoden 2003 jälkeen ollut myöskään näin pitkään yhtäjaksoisesti töissä, seitsemää viikkoa, jotka olen tehnyt niin täyttä päivää kuin se suinkin on mahdollista. Parhaimmillaan työviikkoni ovat olleet 42-tuntisia. Jos olisin oikein palkkatyössä tässä firmassa, päiväni olisivat lyhyempiä, samoin kuin viikkoni, mutta pitkät päivät ovat olleet siis ihan oma valintani, enkä istu tässä niistä valittamassa. Ei valittamista, minulla on jäljellä vielä kaksi viikkoa ja sitten se on ohi, työharjoittelutunnit ovat täynnä, kaikki 750.

Enkä muutenkaan istu tässä valittamassa, vaan ihmettelemässä sekä itseäni että muuta maailmaa. Toistan itseäni sanomalla, että vakituinen työ ei todellakaan ole se, mitä elämältä enää haluan. Ja äkkiä minun on hyvin vaikea käsittää, että se on jotain, mitä kukaan haluaa. Millä en suinkaan tarkoita, että aliarvioisin tai väheksyisin kaikkia niitä, jotka tekevät ns. normaalia työtä sen about 40 tuntia viikossa ja joilla on kesäloma ja niin edespäin. En suinkaan. En vain voi nähdä sitä mitenkään ratkaisuna omalla  kohdallani enkä täysin voi ymmärtää, miksi kukaan uhraa sille elämänsä.

Totta kai käsitän, että on paljon ihmisiä, joille se ei ole uhraus, jotka käyvät mielellään töissä, jotka pitävät työstään. Mutta kun. Olen nyt 7 viikkoa katsellut ihmistä / ihmisiä, jotka ovat töissä seitsemän päivää viikossa, ympäri vuoden. Joilla on lomaa viikko tai kaksi vuodesssa, eikä silloinkaan voi pitää puhelinta kiinni vaan työpuheluita on otettava vastaan ja soitettava. Ihmettelen mielessäni MIKSI. Mitä varten se kaikki? Jotta voi eläkepäivillä nauttia työnsä hedelmistä?

Eilen, lauantaina, työpäiväni päättyi jo klo 15, mikä mielestäni on oikein sovelias aika työpäivän päättyä. Ehdin kotiin tultuani tehdä ruuan, siivota (imurointi + moppaus), vaihtaa sänkyihin lakanat, silittää vinon pinon pyykkiä, käydä suihkussa, pelata WoWia ja katsoa vielä perheen kanssa yhden lefffankin sen sijaan että olisin vain istunut valmiiseen ruokapöytään, öllöttänyt hetken ja painunut nukkumaan, kuten niinä päivinä, kun olen töissä kuuteen. En voinut olla ihmettelemättä, millaista elämäni olisi, jos olisin joka ainut päivä poissa kotoa aamukahdeksasta iltakuuteen. Ei jäisi aikaa yhtään millekään muulle. Minusta se olisi kamalaa.

Ehkä olen vain outo. Haluan, että koulu on pian ohi, opiskelut takana ja minä valmistunut puutarhuriksi. Sitten voin ryhtyä miettimään elämääni ja miten sen järjestän. Paitsi että huomenna minulla on se lääkäri, se mitä siellä selviää voi mutkistaa asioita ja muuttaa niitä. En ole huolissani kuitenkaan, sillä asia on tavallaan nyt poissa minun käsistäni ja jättäydyn lääketieteen armoille (*virn*). Äiti toisti lupauksensa siitä, että hän maksaa minulle yksityislääkärin, jos terv.keskuksessa asiaa ei oteta vakavasti tai jos se etenee liian hitaasti.

Olen jo ehtinyt miettiä, että jos kasvain on pahanlaatuinen ja rinta pitää poistaa, en välttämättä halua keinotekoista tissiä. Siis kun äidille on tehty uusi silikonista ja hänen selkälihaksestaan - minulla on läskiä vaikka kolmeen tissiin (mitä äidillä ei ole), mutta en ole ollenkaan varma, haluaisinko ensimmäistäkään jos asia olisi ajankohtainen. Päinvastoin, toisenkin lollon saisi viedä. Kyll mää niin pal kauhiast kärssiä saanut olen. Tisseistäni.


Eksyin hieman asiasta. Hassua, H. "valitti" olevansa loman tarpeessa, haluavansa muuttaa pois Suomesta. Jotta Teneriffalle, Puertoon, jossa hän perustaisi oman kukkakaupan. No, et voi olla tosissasi? Miten voikin kohdata ihmisen, jonka tulevaisuudensuunnitelmat ovat aivan samat kuin minun ja samoin perustein, tai pikemminkin villit haaveet, sillä en aio enkä halua avata minkään valtakunnan kukkakauppaa yhtään mihinkään. Mutta lupasin nauraen H:lle tulla töihin hänen kauppaansa, jossa hurmaamme puertolaiset skandinaavisella osaamisella, puhumattakaan siitä, että Puerton suomalaiset olisivat meille oikeinkin hyvä ostajaryhmä.

Heh, hauskaa, että meillä töissä on varsinainen "puerto-kertymä". Minä tietenkin, pomo on käynyt siellä vaikka kuinka usein aiemmin, nykyään käy Turkissa, koska sinne on lyhyempi lentomatka, E. käy Puertossa koska hänen miehensä käy siellä surffaamassa ja H:llakin on appivanhempiensa kautta siteitä sinne, joskin nykyään hänkin käy mieluiten eteläpuolella, koska siellä on lapsiystävällisempää maastojen puolesta. Mutta kaupan perustamista hän suunnittelee nimenomaan Puertoon. Puolileikillään toki, mutta oli silti hauska  huomasta, että joku ajattelee aivan samoin kuin minä. Enhän minäkään tosissani, plus että kaupan perustaminen vaatisi sitä, mitä minulla on vähiten antaa: aikaani. Rahallisestikaan se ei ole mitenkään mahdollista, eikä muutoinkaan koska espanjankielentaitoni on olematon, mutta sanotaan jos voittaisin lotossa, niin sitten. Perustaisin kukkakaupan, johon ottaisin H:n töihin. Makaisin uima-altaalla ja grillaisin itseäni. Not.

Minulta kysellään aika paljon, mitä aion tehdä valmistuttuani, mutta vastaan siihen aina ympäripyöreitä. Ei kukaan halua kuulla, että aion jäädä työttömäksi. Ei se ole oikea tulevaisuudensuunnitelma, vaan pitäisi vastata, että aion etsiä aktiivisesti töitä. En hitossa aio. Mutta mitä olen oikeasti suunnitellut: aion sanoa TO-paikassani, että olen käytettävissä silloin tällöin, tarvittaessa. Olettaen siis ettei minua tarvita kuin ehkä pari päivää viikossa. Olen akuisten oikeasti viihtynyt TO-paikassani ja ... Niin, pomo ei juurikaan kiukuttele minulle, vaan suhtautuu minuun mielestäni tuttavallisemmin kuin vakituisiin työntekijöihinsä. Syy? Iso osa hänen asiakkaansa oli aiemmin minunkin asiakkaitani, olen täältä kotoisin, tunnen ihmisiä ja olen sitä paitsi pomoa vain 10 vuotta nuorempi. Äidin käydessä ostoksilla jokunen viikko sitten ja pomon tajuttua, että juuri HÄN oli äitini, suhtautuminen tuntui muuttuvan vieläkin lunkimmaksi. Ilmeisesti pomolleni olen JOKU. Joku jota on kohdeltava asiallisesti. Kiva niin, vaikka en tunnekaan olevani joku vaan ihan minä.

Mitä ei myöskään voi sanoa kenellekään (ei edes äidille): haluan jäädä työttömäksi, jotta voin kirjoittaa. Olen sanonut tämän Meltsulle, ja ystävälle, en kenellekään muulle. Mitä nyt julkisessa blogissani, jossa on about 40 käyntiä päivittäin. *virn*. Mutta minusta on eri asia sanoa se näin, kasvottomana ja nimettömäni, joskin yllättävänkin moni tietää, kuka olen oikeasti. Ei sitä ole edes vaikea selvittää, enkä minä pyri piilossa olemaankaan. Sillä, mikä on oikea nimeni tai missä asun, ei ole oikeastaan merkitystä minkään asian kannalta. Parikin ihmistä on tullut sanomaan minulle "löysin blogisi" ts. ovat eksyneet tänne jonkin asian tiimoilta ja tajunneet, että minä olen juuri minä. Moi vaan, Veijo ja Armi, jos vielä täällä käytte :-))))).

Mutta nyt. KOLME päivää vapaata. Yay!

Viime yönä näin unta, että olin Roomassa.

perjantai 2. toukokuuta 2014

Writer's block block block


Kirjoittamisen sujumisessa on ollut ongelmia, mikä saa minut hermostuneeksi. Tekstiä ei tule ja jos tuleekin, seuraavassa hetkessä totean sen kelvottomaksi, turhaksi, tarinan kannalta täysin epäolennaiseksi. Se hermostuttaa ja erityisesti siksi, että tiedän ne asiat, jotka nyt blokkaavat muulloin aika sujuvasti soljuvan runosuoleni.

Edessä on kolme tutkintoa, joista vain yhteen menen hyvin mielin. Yrittäjyyden tutkinnosta tuskin pääsen läpi - minä, joka on olen toiminut yrittäjänä vuosia! Tajusin yhtenä yönä (!?), että laskelmani ovat päin honkia, sillä en ollut lainkaan budjetoinut toiminnasta aiheutuvia kuluja. Myyn palveluita ja osaamista niin perkeleesti, mutta mitään kuluja siitä ei ole. Tuotteet tipahtavat taivaasta syliini eikä minun tarvitse maksaa niistä mitään. Hyvä minä. Onneksi itse tilaisuudessa voi täydentää ennalta jätettyä matskua ja niin todellakin tulen tekemään laskelmien osalta.

Asiakaspalvelun tunnit saan täyteen parin viikon kuluttua ja koko urakka päättyy tutkintoon. Ei siitäkään varmasti tule mitään, koska en ole saanut tehdä varsinaista sidontaa. Muahahaa. Asiakkaiden palvelemisessa olen kyllä ihan pro ja mielelläni tekisinkin vain sitä, jos nyt joskus töitä sattuisin kukkakaupasta saamaan.

Tilojen ja tapahtumien näyttö 19. ja 22. päivä tätä kuuta. Se menee ihan ok ts. kai se läpi menee.

2.6 meillä on valmistujaiset - Keravalla! - ja sinne päätin olla menemättä. En aja todistuksen ja kakkupalan takia mihinkään Keravalle, koska todistus postitetaan kotiin jos en ole sitä paikalla vastaanottamassa. En aio olla.

Olen niin vapaiden ja breikin tarpeessa, että olen yhä varmempi siitä, ettei normityönteko sovi minulle lainkaan. Koti on kuin alkuräjähdyksen jäljiltä, kun en jaksa silittää tai muutoinkaan siivota. Perhe toki imuroi, laittaa ruokaa yms. mutta eivät hekään kaikkea saa aikaiseksi. Omat tavarani lojuvat siellä sun täällä, kun en mielestäni ehdi tehdä niille mitään. Istun vain koneen ääressä ja tuijotan tyhjää ruutua, mihin en saa tekstiä aikaiseksi.

Eilen minulla oli yllättäen vapaapäivä (olin olettanut olevani töissä vappuna), nyt on kaksi päivää duunia ja sitten peräti kolme vapaata, joista yksi menee lääkärikäyntiin. Sekin jännittää jossain sisimmässäni, vaikka en tietoisesti jännitäkään. Tiedän joutuvani leikkaukseen ja haluan siihen asap. Saahan sairaalaan ottaa oman läppärin mukaan, saahan? Eihän siinä ole edes nettiyhteyttä.

Haluan Aureiaan, missä paistaa aina aurinko, paitsi öisin, jolloin sen kultaisia kattoja valaisee kolme kuuta. Tahdon piehtaroimaan punaisille lakanoille rakastajani kanssa valkoisen suden nukkuessa vuoteemme vierellä.

No joo, lähden töihin hymyilemään. Meillä on oikeasti kivoja asiakkaita, heille on ilo hymyillä.

Ostin oranssinpunaiset koristossut, jee!