sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Kohta se tulee, kohta se on täällä


Eilen touhusin Tonin kanssa takapihalla tovin, minä haravoin kuivia lehtiä ja koiranpaskoja kasoihin ja Toni kärräsi tunkiolle / nuotioon niitä. Saimme vasta osan tehtyä ja tarkoitus olisi tänään jatkaa, tosin ilma ei ole ollenkaan yhtä hieno kuin eilen. Toivottavasti ei ala sataa, jo siksikin, että minulla on kaksi koneellista pyykkiä ulkona narulla kuivamassa.

Siivosin myös uusilta portailta pois sinne syksyllä jääneet pelargonit ja käyttelin hieman lakaisukonetta siellä. Oli lämmin ja kärpäset pörisivät ikkunoissa. Tuli niin elävästi mieleen viime elo- ja syyskuun aamut, kun istuin siellä kirjoittamassa, peittoihin kääriytyneenä, että teki mieli hoitaa koko siivous siitä paikasta ja siirtää Laalaa-maa sinne jo nyt! Tyynyt, jotka olin pinonnut nojatuoliin näyttivät melkein kutsuvan minua..! Mutta ehkä pitää vielä malttaa, en taida uskaltaa laittaa mitään vielä ikkunoillekaan. Vai uskaltaisinko? Etelän- ja lännenpuoleisille ikkunoille voisi ehkä päiväksi laittaa jo pelargonit?


Pelargoneista puheenolleen, tänä vuonna toteutuin haaveeni uusista erikoispelargoneista ja tilasin Pukin puutarhalta kolme tainta. Tilasin appleblossom rosebudin ja westdale appleblossomin, joka on ylläolevassa kuvassa. Appleblossom rosebud on muuten samanlainen, mutta lehdet ovat erilaiset. Kolmantena tilasin violetin blue wonderin. Varataimiksi (jos noita ei ole saatavilla) laitoin mårbackan ja mårbackan tulpanin.

Eilen latvoin myös nykyisiä pelargonejani (osan) ja laittelin pistokkaita multaan kaikkien sääntöjen mukaan. Torstaina ja eilen kylvin siemeniä ja koulin basilikan sekä sitruunamelissan.

Tule jo, kevät!!! Krookukset kukkivat ja viime vuonna siirtämäni narsissit ja skillat (?) nousevat esiin. Päijänteen rannalla kukkivat sinivuokot ja meillä livertää peipponen ja mustarastas.

Kesäaikaan siirtyminen kävi helposti, sillä en sitten missään vaiheessa tullut siirtäneeksi mikkihiiri-kelloani talviaikaan. Jei?

torstai 27. maaliskuuta 2014

Aidosti söpö, söpösti aito


Toinen työviikko alkaa olla lopuillaan, siinä mielessä ensimmäisestä poikkeava, että lafkan omistajat ovat olleet lomalla ja vastuu puljusta on ollut muilla. Laiskottelua se ei toki ole tarkoittanut, mutta ehkä (?) rennompaa ilmapiiriä, joskaan minulla ei ole mitään valittamista viime viikonkaan ilmapiiristä. Olen jutellut muiden työntekijöiden kanssa ja saanut kuulla mielenkiintoisia asioita siitä millainen pomo on ja millainen hän on ollut. Olen saanut kuulla hänen kohdallaan muutoksesta parempaan ja myöskin vessassa itkevistä työntekijöistä. Olen yhäkin positiivisella fiiliksellä asioiden suhteen - kyllä tämä tästä.

Tänään sain tehdä elämäni ensimmäisen oikean surulaitteen. Olen siis tehnyt useita koulussa harjoitustöinä, olen tehnyt pari TV-sarjan kuvauksiin ja nyt viimein firmasta tällä hetkellä vastuussa oleva floristi ehdotti, että tekisin tilaustyön: surulaite naiselle, hinta 50 €, valkoista neilikkaa eikä mitään muuta paitsi välivihreät, suomenlipunsininen rusetti. Floristi valitsi ja laski tarvittavan määrän neilikoita (siis niin monta neilikkaa kuin tuohon hintaan  saa) ja eikun tekemään. Joutuisasti työ ei tietenkään edennyt ts. menihän siinä ehkä tuplaten sen verran, mikä kokoneelta tekijältä, mutta olin todella iloinen ja tyytyväinen lopputuloksesta. Muutaman korjauksen floristi ehdotti ja ne tein huomaten itsekin, että ne olivat aiheellisia.

Sinänsä haastava työ, kun ottaa huomioon, että koulussa on rajattomat kukkavalikoimat, enkä ole koskaan aiemmin tehnyt surulaitetta yhdestä ja ainoasta kukkalajista. Näyttötutkintotyössänikin oli muistaakseni kuutta tai jopa seitsemää eri kukkalajia! Toivottavasti pääsen jatkossakin näyttämään osaamistani näin ja tietenkin oppimaan lisää. Siksihän minä tuolla olen, työssäoppimassa.

Myymälätyöskentelystäni olen saanut palautetta. Osaan työtoverini mielestä olla asiakkaiden kanssa aidosti ja jotenkin "söpösti". En ole koskaan ilkeä tai näsäviisas, vaan vitsailen asiakkaille ystävällisesti. Mutta en minä kaikille vitsaile, osaan olla myös vitsailematta. Tänään eräs asiakas kuiskasi kyyneleet silmissä "te olette ihana ihminen", kun ilmeisesti osasin olla läsnä oikealla tavalla ja osasin silittää käsivartta, kun hän tilasi surulaitetta ja tuli itku. Siinä tilanteessa ei parane mennä heittämään huulta, kuulkaas.


Kevät tulee (taas) ja niin tulivat siemenetkin. Herra hyväst' nähköön taas mun kanssani.
Viikonloppuna ostin Kärkkäiseltä:
- timjamia
- basilikaa
- oreganoa
- maustepaprikaa
Tänään toin töistä (ostin "piikkiin", pomo sitten katsoo niille sopivan hinnan):
- salviaa
- vuonankaalia
- mizunaa (japaninkaali)
- oopiumunikkoa
- komeaklarkiaa
Ja tänään tulivat Korpikankaaltakin tilaamani siemenet:
- kelloköynnöstä (lila)
- kelloköynnöstä (valkoinen)
- kesäsypressiä
- kesäkurpitsaa
- viidakkokurkkua
- maissia (tämä oli lahjapussi, en tilannut, mutta kylvän toki).

Ei aavistustakaan, mihin nuo kaikki kylvän. Taidan laittaa kasvihuoneen pystyyn... Ostin sellaisen vuosia sitten, mutta koska KUKAAN ei osannut kasata sitä (ei edes rakennusmies kera henkilön joka työkseen kasaa sairaalakalusteita) se jäi unholaan ja sen osat mätänevät nyt vanhassa puimalassa. Paitsi että ne ovat muovia eivätkä mätäne. Jos rakennan laudoista kehikon pienelle kasvihuoneelle, voisin hyödyntää ko. muovipaneelit. Lisäksi tahtoisin sellaisia laatikoita, joissa voisi kasvattaa vihanneksia, tai ainakin yrttejä. Nekin voisin tehdä itse.

Huomisen jälkeen NELJÄN päivän vapaa! Neljä päivää aikaa kirjoittaa. Ihanaa. Saan sankarimme pois Aureiasta eksymään pensasaavikolle ja Eteläisille Vuorille (että vinkiksi vaan Puskissalle - you know ketkä siellä asuu... *virn*).

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Ei hassumpata


Viikko on mennyt käsittämättömän hienosti, jopa siinä määrin, että epäilen omia fiiliksiäni ja muistojani. Epäilen toisten sanomisia. Tai sitten yhdessätoista vuodessa kaikki vain ON muuttunut, enkä minä vähiten. Varsinkin loppuviikosta työpäivät menivät lentämällä ja nyt on yhden päivän verran aikaa (koska tämä päivä menee kaupoilla) nauttia kotielämästä ja ennen kaikkea kirjoittaa. Olen ehtinyt nakuttaa muutaman sanan aina aamuisin, kun herään kuitenkin viimeistään klo 6 ja lähden matkaan vasta vähän ennen klo 8:30:tä. Jää aikaa rauhallisella aamiaiselle ja kirjoittamisellekin, samoin illalla pyrin löytämään aikaa tarinalleni.

Työni saa minut iloiseksi. Asiakkaat ovat ihania ja saan olla oma itseni. Nauran ja juttelen ja koen olevani niin tehdessäni luonteva. Suurin osa asiakkaistamme on eläkeläisiä, joita kohtaan mielestäni muilla myyjillä on tavallaan "ammattimaisempi" ote, siksi että he ovat kovin nuoria ja myös siksi, että he eivät ole paikkakunnalta. He, toisin kuin minä, eivät kuule asiakkaan suusta "Mitä ihmettä? Mitä sä TÄÄLLÄ teet?" He eivät voi kysellä asiakkaan miehen äidin lapsen isän vaimon koiran kissan vointia tai heiltä ei kysellä "mites sun isäs jaksaa?" Mielestäni muut työntekijämme (omistajaparia lukuunottamatta) ovat juuri sellaisia kuin minusta yritettiin tehdä ensimmäisessä TO-paikassani. Etäinen, viileä, ammattimainen. Minä en ole sitä. Kuten todettua, minä pulppuan iloa asiakkaan nähdessäni. Se on minun tapani olla ja palvella. Jos se ei kelpaa, olen väärässä paikassa.

Ainakin tämän viikon olen ollut ihan oikeassa paikassa.  Maanantaina minulle neuvottiin kassan käyttö ja eikun hommiin. Kaikki mitä olen tehnyt, miten olen toiminut on kelvannut sinällään. Teen ehkä jotkin asiat toisin kuin muut, mutta se on minun tapani tehdä ja se kelpaa.

Uskaltaisinko olla luottavainen sen suhteen, että näin tämä nyt menee?

Kaikesta huolimatta koen, ettei 8 tunnin työpäivä 5 kertaa viikossa ole se minun juttuni. Nyt paahdan loput TO-tunnit plakkariin, mutta mitä sen jälkeen - sen näkee sitten. Tarvitsen muuta elämää ja aikaa sille niin kipeästi, että olen valmis tinkimään aika paljosta (lähinnä elintasossa) saadakseni aikaa sille, mikä minua oikeasti kiinnostaa. Edelleen elättelen toivetta, että pystyisin elättämään itseni kirjoittamalla. Muuttaisin Atlantin aaltojen äärelle kirjoittamaan. Goodbye Suomi. Tai sitten Rooman auringon alle.

Olettehan huomanneet, että Julius Caesar tuossa kuuluisassa patsaassa näyttää keskisormea?

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Kesäaika aina


Peräkammarin mikkihiiri-kello on jostain syystä jäänyt kääntämättä talviaikaan lokakuussa, joten ihan hyvä, että normi-ihmiset kääntävät kohta kellonsa taas kesäaikaan, niin minäkin pääsen kartalle ja samalle aikavyöhykkeelle muiden kanssa. Tosin olen jo tottunut siihen, että kun vilkaisen omaa kelloani ja se näyttää vaikkapa kahdeksaa, kuten tänä aamuna, tiedän sen olevan vasta seitsemän. Aluksi oli pieniä vaikeuksia. Se, että ottaisin jakkaran, nostaisin kellon seinältä, siirtäisin viisareita tunnin taaksepäin ja laittaisin kellon takaisin seinälle naulaan, ei tietenkään tule kysymykseenkään. Toki sitäkin jossain vaiheessa harkitsin, mutta jäi tekemättä ja nythän siinä ei enää olisi mitään järkeä, eihän?

Aiempina vuosina kelloni on saattanut olla "väärässä" ajassa parikin kuukautta, mutta olen sentään vaivautunut laittamaan sen oikeaan aikaan. Tällä kertaa se on ollut ihan ylivoimaisen vaikeata.

Peräkammari on meillä yleensä talon lämpimin huone, siitä huolimatta, että ikkunoita on muista huoneista poiketen kahdella seinällä, ne ovat itään ja pohjoiseen ja huone on todella iso. Toni sanoo sen johtuvan siitä, että huoneistamme ainoana peräkammari on kesäajassa aina. Correct!


Huomenna siis töihin. Viikko on mennyt todella nopeasti, enkä ole saanut aikaiseksi niin paljon kuin olisin halunnut. Tavoitteenani on ollut kirjoittaa tarinan ensimmäinen osa valmiiksi, mutta en ole päässyt sinne asti. En ole mikään kovin nopea kirjoittaja ja toisinaan tekstiä täytyy muokata samantien, vaikka pääasiassa olenkin päättänyt nyt vain kirjoittaa tarinan ja vasta sitten editoida tekstiä. Jotkin kohdat vaativat kuitenkin välitöntä muuttamista, enkä kertakaikkiaan pääse kerronnassa eteenpäin jos en saa tiettyä kohtaa oikein ts. miten se tapahtui. Se on ikään kuin kirjoittaisin tapahtuman ylös, kääntyisin tarinani henkilöiden puoleen ja kysyisin "näinkö se meni?". Aika usein he sanovat "no, ei ihan, mutta jatka vain, voit korjata sen myöhemmin", mutta toisiaan vaikka E. saattaa istahtaa alas, katsoa minua nenänvarttaan pitkin ja todeta pehmeällä äänellään: "Kuule, ei se nyt mennyt ollenkaan noin." Mitäpä siinä sitten kuin korjaamaan vain.

Huvituin viikolla, kun Puskissa, joka ainoana on lukenut tarinani ensimmäisen version sitä mukaa, kun olen sitä kirjoittanut, tunnisti erään tarinani henkilöistä. Kyllä vain, mukana on joku, jonka olen oppinut tuntemaan "oikeassa" elämässä, sillä olen tiennyt jo pitkään, että hän vaatii tulla kirjoitetuksi mukaan tähän tarinaan. Mielenkiintoista nähdä, tunnistaako hän itse itsensä sieltä sitten, kun tarinani on luettavissa, jostakin joskus.

Lunta sataa. Antaa sataa vaan, ei haittaa minua. Täällä sisällä basilikat, korianterit, sitruunamelissat ja neilikat (!) ovat taimella ja tänään yritän jossain välissä tehdä tilauksen sekä Viherpeukaloille että Korpikangas Siemeneen. Yhteistilaus äidin kanssa, joka lupasi maksaa tilaukset.

Äitiä onkin taas tarvittu, rahat loppuivat jo viikolla, enkä ilman äidin rahallista avustusta pääsisi huomenna töihin. Onneksi rahaa tulee torstaina, huh. Työssäoppiminen vetää kukkaron taas todella tiukalle, koska kokopäivätyö matkakuluineen kelan peruspv-rahalla on ikään kuin melkoista persnettoa, kun joutuu ajamaan kymmeniä kilometrejä päivässä. Onneksi nyt matkaa on vain n. 40 km / pv!

Ah joo. Ensimmäisen kerran TE-toimisto ei hukannut sinne viemääni todistusta opintojeni etenemisestä aikataulun mukaan. Ihan hyvä, että viimeinen todistus, jonka sinne vein, löysi perille ilman se katosi ja päivärahani katkaistiin siksi, että en muka ollut toimittanut todistustani sinne.

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Positive thinking


Meltsu varoitteli minua sanomasta yhtään mitään, kun olin saanut työsopimuksen kirjoitettua ja sanoin autolle palattuani, että asiasta jäi hyvä fiilis. Noinhan sä aina sanot ja sitten joku asia menee kuitenkin pieleen. No, juu, paitsi että aina ei. Tai ainakaan se pieleen mennyt asia ei ole johtunut millään tavoin minusta.

Pidin kovasti siitä, että minulta kysyttiin, millaisia työvuoroja haluan tehdä. Miten haluan vapaapäiväni, voinko olla töissä pääsiäisenä, äitienpäivänä. Haluanko pitää täyden ruokatunnin, jonka aikana poistun myymälästä. Ja ei, tatuoinnit eivät haittaa, "koska niitähän on kaikilla", mutta rinnat olisi hyvä pitää piilossa ie. ei liian avonaista kaula-aukkoa. Wot? Ensimmäisen kerran törmäsin paikkaan, jossa tosiaan tatuoinnit ovat ok, mutta tissit eivät. *virn*.

Minulla ei kovin paljon vaatimuksia ollut, paitsi että tahdon tehdä täyttä päivää saadakseni tarvitsemani tunnit kasaan ja että vapaapäivät voivat olla mitkä viikonpäivät tahansa, kunhan ovat peräkkäisinä päivinä. Voin olla töissä pääsiäisenä ja äitienpäivänä ja mitä ruokatuntiin tulee, en tarvitse sitä yhden voileivän syömiseen. Sovimme, että ruokatuntini on työaikaa ts. olen myymälässä, syön milloin ehdin ja saan laittaa sen työajakseni >> voin kirjata päivässä 8 tuntia 7,5 tunnin sijasta. Jesh! Se tarkoittaa 2,5 lisätuntia per viikko, mikä taas tarkoittaa vähempiä kalenteriviikkoja >> homma nopeammin hanskassa. Voin myös tehdä tutkintoni tässä työpaikassa.

Jesh! Nyt tarvitsen vain lehmänhermot ja minä diilaan tämän jutun. Oudosti tuntuu kuin elämä olisi äkkiä hymyillyt. Luoja anna mulle mercedes benz. Eiku. Lehmänhermot!

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Kahdeksan viikkoa hirressä


Elämä olisi varmasti paljon sujuvampaa ilman muutamaa muuttujaa sekä minun luonnettani, joka laittaa minut vaihtamaan suunnitelmiani harva se päivä. Hermo menee ja unirtymi katoaa kokonaan, kun kaiket yöt mietin asioita akselilla haluan-en halua. Teen vakaita päätöksiä, jotka pyörrän seuraavana päivänä. Lähden soitellen sotaan ja hiivin takaoven kautta takaisin.

Ja kuitenkin, lopulta asiat järjestyvät ihan omalla painollaan.

Päätin jo vakaasti keskeyttää opiskeluni (keskeyttää, en lopettaa), koska TO-paikan suhteen minulla on ollut ongelmia, jotka olen kokenut melkein ylitsepääsemättömiksi. En ole missään tapauksessa halunnut ensimmäiseen paikkaani, enkä ole toiseen voinut mennä, koska siellä on lattiat auki ja remontti. Paikallinen mahdollisuus on ollut poissuljettu, koska oltuani siellä 10 vuotta sitten kolme viikkoa, olin tulla hulluksi. Ja niin on yksi jos toinenkin, kuulemma, sen jälkeenkin. Omistaja on sanonko mä mikä. En sano.

Lopetan opiskelun. Keskeytän. Enkä keskeytäkään. Ei kun joo. Menen töihin. Teen etätöitä. En menekään. En teekään. Teenpäs.

Ja mä en ala mitään kun en mä haluuuuuuuuuuuuuuuuuu.

Right, aloitan TO-harjoittelun juurikin siinä paikassa, missä tulen varmasti hulluksi, ensi maanantaina. Päätin, etten hyydy kalkkiviivoille, valmistun aikataulussa ja siksi minä KESTÄN puuttuvat kahdeksan viikkoa vaikka minun pitäisi roikkua hirressä.

Kyllä minä vittu tämän homman nyt hoidan kotiin. Vaikka hampaat irvessä. Mitä se keskeyttäminen muka hyödyttäisi? Itseni tuntien se ei olisi keskeyttäminen vaan lopettaminen, koska en saisi itsestäni niin paljon innostusta irti, että jatkaisin TO:n tiimoilta vaikkapa syksyllä. Nyt pistetään keissi pulkkaan ja eikun menoksi.

Romaanini ei toivottavasti mene tauolle, mutta on selvää, että sen kirjoittaminen hidastuu. Hoidan nyt tämän saakelin opiskelun himaan, vaikka sitten masennuslääkkeiden avulla jos ei muuta.

Ja eihän sitä tiedä, saattaahan se elämä yllättää? Yleensä se tekee niin.

No, mutta, onhan tässä vielä viikko aikaa sekä kirjoittaa että - tadaa - pelata GTA V:sta. Aivan huippu peli, olen myyty!

torstai 6. maaliskuuta 2014

675


Vietin hyvän tovin heittelemällä paperia paperinkeräyskoriin, sinne lensivät kouluun liittyvät muistiinpanoni yrittäjyyden muistiinpanoja ja oman aherrukseni (=etätehtävät ym.) tuotoksia lukuunottamatta. En halunnut säästää sen enempää kasviopin kuin esillepanonkaan materiaalia, enkä paljon mitään muutakaan. En nähnyt siihen mitään syytä.

Olen taas jumittunut johonkin omien ajatusteni tiehaaraan. Tällä hetkellä en näe itseäni mitenkään kukkakaupan tätinä. En koe kiinnostusta, enkä... No, en nyt vain tunne. Mietin, mitä asian kanssa teen. Opinnot ovat loppusuoralla, kyllä, ja jäljellä olisi viimeinen ponnistus, mutta kun ei vaan. Jos kyse olisikin vain opinnoista, mutta niihin kuuluva työssäoppiminen tuottaa minulle suunnattomasti hankaluuksia. Pohdin vain ja ainoastaan sen takia opintojen lopettamista tai ainakin keskeyttämistä, koska en tällä menolla saa TO-tunteja täyteen, johtuen siitä, etten pääse minusta riippumattomista syistä TO-paikkaan, jonne minun piti mennä jo helmikuussa. En halua mennä samaan paikkaan, jossa olin vuosi sitten ja kolmaskin vaihtoehto on poissuljettu, koska en halua mennä sinnekään. Jos menisin vastentahtoisesti jonnekin, missä minulta menee mielenterveys, ei sekään voi olla hyvä.

Missä on hyvä: kotona. Minun on hyvä, perheen on hyvä. Minun käsikirjoitukseni kiittää, sillä kun laitoin kaikki 39 lukua yhteen dokumenttiin, tulos oli 675 sivua. Niin paljon olen kirjoittanut sitten elokuun sitä tarinaa, joka on vain odottanut kirjoittamistaan. En halua mitään niin kiihkeästi kuin saada sen valmiiksi. Olisin sen takia valmis keskeyttämään opintoni. Jos tarinastani ei tule totta siinä laajuudessa kuin haaveilen (=en näe sitä koskaan paperille painettuna), voin jatkaa opintojani kiltisti.

675 sivua. Tarinaa on kertomatta niin paljon, että tätä menoa siitä tulee n. 1000-sivuinen. Öh?

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Mitä teit, mitä näit


Internetin maailma totisesti on ihmeellinen, eikä mikään sinne kerran laitettu katoa lopullisesti. Puhumattakaan, mitä kaikkea sieltä voi löytää, kun osaa käyttää hakutoimintoja.

Olin saanut erääseen kesäiseen postaukseeni kommentin, jota en odottanut - jota en koskaan olisi odottanut saavani. Kopsaan sen tähän, ja se on ihan luettavissa tuolta jostain heinäkuun postauksistakin.

Onko tämä totta, olenko löytänyt uskomattomien, iki-ihanien Jack Sparrow -tarinoitten kirjoittajan?!? Nuo tarinat kuuluivat äärimmäisen kiinteästi teinivuosieni elämään ja haaveilin lukemattomat kerrat niiden ääressä merirosvosta, joka jonakin päivänä purjehtisi hakemaan minua. Löysin vähän aika sitten vanhan dvdn "Mustan helmen kirous", ja halusin taas uppoutua siihen vapauden tunteeseen, minkä tarinasi minussa herättivät, mutta mikä pettymys siitä syntyikään, kun tarinoita ei enää löytynyt. Siksi rohkenenkin arasti pyytää, luomaasi Jackia äärimmäisen hartaasti ihaillen, olisiko mitenkään mahdollista saada tarinasi jälleen luettaviksi? Niistä huokuu sellainen karismaattisuus, johon ei moni työkseen kirjoittavakaan pysty ulottumaan. Olet todella lahjakas kirjailija.

Vähättelin jos sanoisin olleeni ällikällä lyöty. En edes ensin tajunnut lukemaani, sillä kun itse olin jokseenkin unohtanut kymmenen vuotta sitten kirjoittamani tekstit, en todellakaan ollut odottanut kenenkään muunkaan niitä muistavan. Mutta kyllä vain muistikin. Saamaani vinkkiä seuraten päädyin vanhaan vieraskirjaani, jota en ollut odottanut enää olevan olemassakaan (olin kuvitellut sen häipyneen samaa matkaa sivujeni kanssa) ja sielläkin oli pyyntöjä saada lukea vanhat tarinani uudelleen.

Niinpä minä etsin vanhat tarinani. Olin jo vaipua epätoivoon, koska tiesin, että ne ovat minulla CD-levyllä, mutta en löytänyt sitä mistään. Aikani kaappeja koluttuani löysinkin sitten tarinat ihan tästä koneeltani. Kokeilin pariakin ilmaista kotisivutilaa, paria blogipalvelua... Eih. Ei ole kotisivujenkaan tekeminen niin kuin oli ennen. On ties mitä valmista sivupohjaa ja helppokäyttötoimintoa, enkä minä sellaisia halua tai tarvitse. Olisin vain halunnut blankon sivun, johon olisin voinut vanhaan malliin rykäistä pätkän html-koodia ja sitten hiukan tallennustilaa, kiitos. Ei ollut tarjolla.

Turvauduin tuttuun ja turvalliseen Bloggeriin, johon sain luotua itselleni hetkessä uuden blogin ja siihen sain tällattyä tekstini juuri niin kuin halusinkin niiden olevan. Ilman ihmeempiä krumeluureja, teksti pääosassa.

Täten, julkisesti, tunnustan olevani Kidan Jack Sparrow-tarinoiden takana. Monen vuoden tauon jälkeen ne ovat taas luettavissa osoitteessa Kidan Jack Sparrow tarinoita

Tämän kertakaikkiaan omituisen tapahtuman kunniaksi video, jonka olen linkittänyt joskus aikaisemminkin, mutta joka jaksaa yhä naurattaa.

Niin ja kiitos tuhannesti, Elina, kommentistasi, jos satut tänne asti joskus eksymään. *virn*

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Joulun pois siivoan


Havahduin huomaamaan, että näin maaliskuun ekana päivänä minulla on yhä jouluvalot ikkunoissa ja joulukortit esillä. Valoja yleensä pidänkin pitkälle joulun jälkeen (ne ovat pikemminkin "talvivalot" kuin jouluvalot minulle), mutta joulukortteja nyt ei kukaan jaksa katsella enää edes tammikuussa, maaliskuusta puhumattakaan. Tosin, onhan minulla esillä kukkivia hyasintteja ja amaryllisiäkin, joten - - - Nuo kukat toin koulusta viime viikolla, kasvihuoneilta siivottiin loput joulukukat pois ja niitä sai vapaasti ottaa. Ihan hyviä olivat vielä.

Helmikuu mennä hurahti käsittämättömän äkkiä. Maanantaina menen taas koululle tutkintoinfon yms. tiimoilta ja tiistaina minulla on pihasuunnittelun näyttötutkinto. Siitä en odota suuria, raapaisin suunnitelman niin malliin "juosten kustu", ettei minua oikeastaan edes kiinnosta, mitä siitä saan. Kai siitä nyt hyväksytty tulee kuitenkin. Muutenkin nyt on kiinnostus opiskeluun tasan nolla ja ajatus, että pitäisi mennä työssäoppimaan, saa minut lähinnä vaikeroimaan tuskasta. Ei ei ei. Ei jaksa, ei tahdo, ei halua.

Haluaa olla kotona ja katsoa kuinka kevät etenee ja ennen kaikkea haluaa saada tarinaa eteenpäin. Tuntuu, etteivät tunnit riitä kaikkeen nytkään, miten sitten jos olen 8 tuntia töissä?!

Kevät todellakin on edennyt. Meltsu ei lakkaa ihmettelemästä, miten helmikuun loppu on voinut olla tällainen - lumettomuus ja lämpö on aivan omituista. Minusta ei lainkaan, jos en ajattele, että nyt on tosiaan vasta maaliskuun alku. Tuntuu kuin olisi maaliskuun loppu. säiden puolesta. Ihan hyvä niin. Kuukauden päästä saa siirtyä kesäaikaankin, joten ihan hyvä myöskin, että minulla on kammarin kello edelleen kääntämättä talviaikaan... mitäpä sitä enää.

Mutta kaikki pyykit olen saanut viimeinkin silitettyä ja viikattua kaappeihin! Jei?  Ja muutenkin olen kirjoittamisen sun muun lomassa siistinyt huushollia päivittäin. Seuraava projektini lienee koulukirjojen hävittäminen, tai ei niinkään kirjojen, vaan sen paparimäärän, jonka olen kantanut koulusta kotiin ja jota en aio säilyttää yhtään pitempään kuin on pakko. Opiskelumateriaalin. Mitä minä sillä enää? Vie tilaa ja kerää pölyä.

Olenko minä maininnut, että Meltsulla on astma? Niin, sekin vielä. Hän aloitti tällä viikolla lääkityksen, mihin menee siihenkin ainakin neljäkymppiä kuussa, plus siihen hänen muut lääkkeensä lisäksi. Tutkimuksia jatketaan edelleen ja niitä on jo nyt tehty niin paljon, että kun Meltsu kävi toissapäivänä verikokeissa, hän tuli kotiin yltäpäältä laastaroituna, koska suonia on enää niin vaikea löytää, että näytteenottoneulalla pitää pistellä ympäri kroppaa että saisi sen halutun verimäärän näytteitä varten.
Ja silti Kelassa ja vakuutusyhtiössä sanotaan yhä aina vain, että terve mies.

Royal Pain by keirakey @ deviantART

Sulo on ollut meillä kohta neljä viikkoa ja on mielestäni kotiutunut todella hyvin. Hipposen kanssa tulevat hyvin toimeen, samoin koirien. Sulo on hyvin itsenäinen kissa (eivätkös ne kaikki ole) ja myös varsinainen velmu. Sämpylää ei kannata jättää vartioimatta pöydälle, koska on aivan selvää, että siitä lähtee päälliset alta aikayksikön jos Sulo on lähettyvillä. Mainio karvalullukka kertakaikkiaan, vaikka en vieläkään oikein käsitä, miten se yht'äkkiä meille ilmestyi... Meltsun vauva.

Kävin eilen keskustelua Royal Painin kirjoittajan / piirtäjän kanssa, sillä minun oli paitsi pakko heittää kehut hyvästä tarinasta niin myös keskustella privasti sen juonesta, ikään kuin tyyliin "from an artist to an other". Tulee aivan mieleen ne vanhat hyvä ajat (hah?), kun kirjoittelin Jack Sparrow-tarinoitani ja kävin keskusteluja toisten kirjoittajien kanssa. Palaute on tärkeätä, positiivinen palaute, ja mielestäni myös minun pitää antaa sitä silloin, kun koen siihen aihetta. Keira ei ole sillä tavoin tunnettu tai suosittu kuin Hamletmachine tai Emirain, joten mieluummin annan henkilökohtaisen palautteeni hänelle ja kahta em. käyn tykkäämässä ja peukuttamassa.

Tarinoistani on kulunut kymmenen vuotta, btw. Paljosta muustakin on kymmenen vuotta, mikä tuntuu aivan käsittämättömän pitkältä ajalta. Voiko tästä todella olla jo niin kauan..? Kyllä voi. Muistelen haikeudella, mutta en katumuksella tai katkeruudella, vaikka tulinkin petetyksi tavalla, jolla en koskaan olisi voinut kuvitella tulevani petetyksi. Opinko siitä mitään, luultavasti en. Entiselle "ystävälleni" en kuitenkaan toivo edelleenkään mitään muuta kuin että antakoon elämä hänelle sen, mitä hän ansaitsee.

Esimerkiksi törmäämisen tähän kolmikkoon. *muahahahaa*


Tonin talvilomakin alkaa olla lopuillaan. Haikeus! Ensi viikolla hänellä on opon kanssa juttelut ja yhteishaku. Mihin ihmeeseen tämä aika on mennyt? Hän taitaa edelleen arpoa Lahden yhteiskoulun ja Tampereen yhteiskoulun välillä. Minä olen neuvonut häntä hakemaan aivan juuri sinne, minne haluaa mennä (keskiarvo kyllä riittää minne vain) ja me katsomme sitten, kun sen aika on, miten hoidamme käytännönjärjestelyt. En tietenkään toivo lapseni muuttavan pois kotoa 15-vuotiaana, mutta samalla olen erittäin luottavainen siitä, että Toni kyllä pärjää. Hän en ehdottomasti järkevin sälli, minkä olen koskaan tavannut. Minulla ei ole pelkoa, että tulisin mummoksi tässä iässä vain siksi, että lapseni näkee paremmaksi vaihtoehdoksi pyöriä epämääräisissä porukoissa ja paukahtaa paksuksi kuin käydä koulua ja hankkia ammatti. Toivon todella, että Toni ymmärtää laittaa asiat tärkeysjärjestykseen jatkossakin.

Ei niin, ettenkö ajattelisi, että kaikki olisi menetetty jos tulee vanhemmaksi ennen kahtakymmentä ikävuotta ja jättää koulut käymättä. Ei toki, voihan ammatin hankkia itselleen myöhemminkin ja menestyä elämässään. Mutta miksi tehdä niin, jos voi järjestää elämänsä palikat oikeaan järjestykseen jo nyt? Je ei, en minä ajattele niinkään, että haluaisin lapselleni sen ammatin, omakotitalon, farmariauton, kaksi lasta ja kultaisen noutajan. Pikemminkin en näe häntä siinä asemassa, vaan tähtäämässä jonnekin korkeammalle, käyttämässä sekä älliään että luovuuttaan. Ennen kaikkea juuri sitä: tekemässä sitä mitä haluaa. Kunhan ei vain halua pökätä paksuksi mitään teiniä ja alkaa leikkimään kotia, kiitos.

Hän kävi muutama päivä sitten hiihtoloman kunniaksi hieman kavereiden kanssa humputtelemassa, mikä minusta oli valtavan hauskaa. Meiltä on niin vaikea päästä mihinkään kuljetusten sun muun takia. Meltsu heitti hänet kuntakeskukseen koulukaverilleen ja sieltä heitä lähti neljä 15-/16-vuotiasta bussilla kaupunkiin. Kävivät syömässä ja leffassa, ja kaverin äiti haki heidät takaisin kuntakeskukseen. Viettivät sitten aikaa tämän em. kaverin luona mm. pelaten Diabloa nelinpelinä kunnes puoli kahden jälkeen olivat sitten uuvahtaneet sinne kaikki nukkumaan (ihan sovitusti!). Aamulla Meltsu nappasi Tonin kotiin samalla kun kävi labrassa.

Pidän meitä hyvinä vanhempina, kun yhä vieläkin otamme selvän, kenen kanssa Toni liikkuu. Kyselemme ja olemme kiinnostuneita, ja ehkä olen kalkkis tai jotain, mutta näen Tonin paljon mieluummin pelaavan Diabloa rippikoulukavereiden kanssa kuin riekkumassa kaupungilla, siitäkin huolimatta, että minä kyllä riekuin hänen ikäisenään. Minulle on myös tärkeätä tietää Tonin kavereiden vanhemmista ja kotioloista. Ja joo, seurakuntanuoretkin pelaavat Diabloa ja GTA:ta , tiesittekös? Mutta tupakointi ja alkoholinkäyttö on nou-nou.

Ja lalalalaaaa, Game of Thronesia odotellessa! Kai se tulee HDFiniin asap, joten hienoa, että HDFin on taas ilmainen.