keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Kaalilaatikkoa uudenvuodenaattona


Totesin eilen Meltsulle, miten mukavaa onkaan, kun ei uudenvuodenaaton takia tarvitse enää hössöttää eikä stressata samalla tavoin kuin nuorempana. Ei tarvitse mussuttaa nakkeja ja perunasalaattia, ei tarvitse ampua raketteja tai valvoa niiden takia puoleenyöhön, ei tarvitse valaa tinaa, ei tarvitse juoda viinaa ja ennen kaikkea ei tarvitse lähteä mihinkään. Meillä on vuoden 2014 viimeinen päivä aivan tavallinen keskiviikko, jolloin syömme kaalilaatikkoa ja juomme maitoa. Mikä helpotus. Ihan riittävän monta uudenvuodenaattoa olen kokenut pakkojuhlineeni, puhumattakaan niistä aatoista, jolloin olin tillintallin vain siksi, että oli viimeinen päivä joulukuuta ja ryyppääminen kuului asiaan. Siinä sitten aloitettiin seuraava vuosi kamalassa kankkusessa.

Luojankiitos, minun ei enää "tarvitse" tehdä sitä tai tätä vaikkapa nyt sitten uudenvuoden takia. Asia on minulle oikeasti helpotus, erityisesti siksi, ettei Meltsukaan enää vaadi sitä.

Joulu meni hienosti, rauhallisesti. Ensimmäinen joulu, kun Meltsu ei kimpoillut ahdistuneena pitkin seiniä, ei ollut mainittavasti päissään, eikä riitainen. Jouluun kuului mukava ateria, jolla oli herkkua jos jonkinlaista (ostin äidille joulukaloja ja hän antoikin niistä osan minulle!) ja jonka söimme tuvan pöydän ääressä. Lunta saatiin säätiedotuksen lupauksen mukaan, joten tämä tosiaan oli valkoinen joulu, pitkästä aikaa. Lahjoja meillä ei taloudellisen tilanteen takia pahemmin jaeltu, joskin Tonille meillä oli pieni ja käytännöllinen lahja (uusi aamutakki) ja sisareni perheineen poikkesi tuomassa meille joulukorin, kierrätyskorin, kuten hän itse sanoo. Hänen miehensä työstä ja asemasta johtuen heille kun kertyy joulukoreja yli oman tarpeen, hän kiikuttaa niitä sitten eteenpäin. Se olikin kiva kori! kahvia, teetä, puolalaista suklaata, vaniljafudgea, glögiä ja konjakkia. Sain konjakista lasillisen, loppu katosi joulun pyhinä moolokin kitaan ts. Meltsu joi sen.


Sittemmin Meltsu onkin ollut kokonaan vesi/mehu/maito-linjalla, mikä ilahduttaa minua kovasti, koska en koe ihmiselle tarpeelliseksi juoda lainkaan alkoholipitoisia aineita. Meltsu on kyllä pysynytkin kohtuudessa viime vuodet, jo siksikin, että jos meillä ostettaisiin kaljaa, meillä ei sitten syötäisi, mutta olen epäillyt, etten tiedä tarkalleen sitä määrää, mikä Meltsun kitusiin holahtaa. Ei niin että minulla olisi tarvettakaan tietää tai että varsinaisesti olisin kiinnostunut siitä, mutta en voi käsittää tätä suomalaisten miesten salailukulttuuria mitä tulee juomiseen, en kertakaikkiaan. Enkä puhu nyt Meltsusta, joka sentään ostaa oluensa ihan näkyvästi, eikä taatusti värvää kavereitaan hakemaan lisää.

Joulun jälkeen Meltsun olo oli kuitenkin huono parinakin päivänä. Päässä tykytti inhottavasti, jalka ja käsi puutuivat, silmissä vilisi. Hän oli asiasta siinä määrin huolestunut, että soitti päivystykseen, ja seuraavana päivänä (toissapäivänä) lähti viimein käymään siellä, kun olo ei kohentunut, vaan olo oli omituinen ja jalat olivat nahkean kylmänhikiset. Päivystyksessä hän oli päässyt välittömästi tutkimuksiin, joissa ei lopultakaan löytynyt muuta kuin matala hb ja korkea verenpaine. Lääkäri oli kuitenkin arvellut, että aivoissa on saattanut olla jokin pieni tukos ja oli sitä mieltä, että oli hyvä, että Meltsu tuli tarkistuttamaan itsensä. Moni vakavampi juttu voitaisiin välttää, jos ihmiset lähtisivät lääkäriin, kun jotain tällaista ilmenee.

Meltsu selkeästi säikähti tapausta, sillä sen jälkeen hän on ollut aivan ylenpalttisen rauhallinen ollakseen hän. Eilen illalla kysäisinkin, että kas kun hän on viihtynyt kotona, eikä ole käynyt esimerkiksi V:n luona, mihin hän totesi, että haluaa olla kotona perheensä kanssa. Hän sanoi myös, että nyt on aika hieman rempata tuota elämäntapaa - ei olutta, mutta sen sijaan liikuntaa. Hän lisäsi vielä, ettei välttämättä halua elämältään yhtään mitään muuta kuin tätä perheen kanssa olemista; häntä ei tällä hetkellä kiinnosta edes soittaminen.

No, oho? Pidin hänelle jokin aika sitten hyvinkin kovasanaisen saarnan asioista jos toisistakin, väsyneenä siihen, ettei hän mielestäni välitä itsestään riittävästi. Hän on rapakunnossa, mutta ei tee sen asian eteen mitään. Ei, vaikka hänen pitäisi, kun ottaa huomioon juurikin korkean verenpaineen, keuhkoahtauman, sokeritaudin.... Liikuntaa enemmän ja terveellisempi ruokavalio, pliis. Ehkä hän nyt säikähti riittävästi tehdäkseen asioille jotain. Hän sanoikin, että ei aio kuolla alle viisikymppisenä.

Itsekin päätin olla hieman reippaampi, kävellä ja ulkoilla. Olen rapakunnossa minäkin, myönnän, enkä halua uupua San Pedron reitillä alkumetreillä. *virn*. Treenailen siis reisilihaksiani jo täällä kotomaassa, koska tarkoitukseni on Puertossa (ja lähikaupungeissa) kävellä, kävellä ja taas kävellä. Voisin olla siellä lenkillä aamusta iltaan.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Joulua kohti


Vastoin kuvitelmiani ja odotuksiani minulle ei sittenkään riittänyt töitä näin joulunalusviikoiksi. Olen jossain määrin pettynyt, sillä olisin mielelläni ollut mukana jouluhulinoissa ja lisäksi muutama ekstra-satanen olisi ollut nyt enemmän kuin tervetullutta. Sekä Puertonmatkan että Turkinmatkan tiimoilta. Siis ne sataset. Mutta ei sitten, näillä mennään. Hiukan jäi kuitenkin paska maku suuhun siitä, että mielestäni minulle luvattiin töitä joulunalusviikoiksi, mutta niitä ei sitten tarjottukaan. Tetysti voi olla, ettei niitä ollut tarjota.

Nyt ei olekaan "pelkoa", että töitä tarjottaisiin ennen kevättä. Joulun jälkeen alkaa tällä alalla se hiljaisin aika ja usein joudutaan vakituisia työntekijöitäkin lomauttamaan. Valmistaudun siis olemaan kotona talven ja mikäpäs täällä on ollessa. Työkkäristä soitettiin jokunen aika sitten (viime viikolla? edellisellä?) ja tietoni päivitettiin sinne... taisin jo kirjoittaakin tästä? No, sen jälkeen minulle on tullut uudemman kerran CV-netin kautta "työtarjous" puhelinmyyntifirmaan. En reagoinut siihen ensimmäisellä kerralla, enkä reagoi nytkään. Ammattinimikkeeni on edelleenkin se puutarhuri, enkä keksi, mitä valmiuksia se antaa puhelinmyyntiin. Kukkakaupanmyyjäkin on hiukan eri asia kuin puhelinmyynti.

Eilen haimme Tonin kotiin viettämään joulua ja uutta vuotta ja vielä loppiaistakin. Tuntuu kuin koko talo olisi valaistunut, sillä kulunut viikko on ollut yhtä tulta ja tappuraa, olen känännyt Meltsun kanssa suurinpiirtein kaikista asiosita, mutta päätin olla känäämättä yhtään mistään Tonin ollessa kotona. Olen tyyni, enkä välitä ja sen sijaan, että hilltyisin, pidän pääni kiinni.

Meltsun päiväraha tulee sopivasti aatonaattona, jolloin käymme tekemässä viimeiset jouluostokset, eli tässä tapauksessa perunat perunalooraan, ehkä kalaa, juustoa... aineksia juustokakkuun yms. Menemme samalla tavoin matalalla profiililla kuin teimme vuosi sitten eli tänä vuonna en hanki kolmea erilaista leikkelettä, en tee viittä erilaista salaattia, en laita juustolautaselle viittä erilaista juustoa... Mutta pikkuisen jotain hyvää kuitenkin edes itselleni. Meillä eivät muut oikein kaloista ja juustoista välitäkään. Tosin Toni on oppinut pitämään parmesaanista vähintäänkin yhtä paljon kuin minä. Aitoa parmesaania ei tietenkään ole varaa ostaa, mutta Lidlistä saa "feikki-parmesaania". Ja sieltä saa jamon serranoakin, oi autuus!

Peruna-, lanttu- ja maksalaatikkoa, kinkkua, maksapasteijaa, kermainen lihapata, salaatti, graavilohta plus jotain ekstraherkkuja. Ehkä punaviiniä, kotikaljaa sekä tosiaan juustokakku. Joulukuusi on haettu ja olen tehnyt jo joulusiivouksen = vaihtanut tupaan matot imuroituani ja pestyäni lattian. Pöydillä on joululiinat ja pari joulutähteä. Joulukuusenkoristeet on otettu esille, ja tällä kertaa koristelu tulee olemaan uudenlainen, sillä äiti ja isä eivät halua kuusta ja lainaan siksi äidin ihania koristeita. Lintuja ja helmiketjuja.


Viime päivät olen nautiskellut suuresti Netflixin uutuussarjasta "Marco Polo", jota on mainostettu varsinaisen TV:n puolellakin ja voin kertoa, että ei todellakaan turhaan sitä ole mainostettu ja kehuttu. Historiallisia faktoja on vain mausteeksi, mutta kaikessa viihteellisyydessään sarja on aivan huikea. Muistan jostain lukeneeni, että sitä on verrattu "Game of Thronesiin" ja kyllä se minuun ainakin uppoaa kuin häkä. Meltsu hurahti sarjaan myös aivan kybällä ja olenkin yrittänyt ehdotella, että hänenkin kannattaisi katsoa GoT, koska uskon hänen pitävän siitä myös. Toistaiseksi hän kieltäytynyt, koska ei (muka) välitä fantasiasta. Mielestäni GoT on fantasiaa vain nimeksi, sillä ainoat fantasiaelementit siinä ovat lohikäärmeet. Ei ole haltioita, ei peikkoja - - - eiku. Okei, onhan siinä niitä kaikenlaisia mörköjä (valkoiset ratsastajat yms), mutta ei ollenkaan samassa määrin kuin vaikka Tolkienin kirjojen filmatisoinneissa.

Tolkienista puheenollen, viimeinen Hobitti oli minulle jonkinsortin pettymys, ja nyt kaikki nähtyäni olen sitä mieltä, että ensimmäinen osa oli ehdottomasti paras. Siinä oli seikkailua ja jännitystä, kun taas toinen osa polki paikallaan puoleenväliin asti. Kolmas ei koskaan oikein lähtenyt kunnolla käyntiin ja oli lisäksi käsittämättömän epälooginen.
- Filin ja Taurielin lovestoori oli täysin turha, eikä vienyt tarinaa ainakaan eteenpäin millään tavoin. Sitä paitsi, mitä Taurielille tapahtui? Thranduil karkotti hänet, pitikö Thranduil karkotuksen voimassa?
- Gandalf vankina ja haltioiden + Sarumanin ilmestyminen häntä pelastamaan oli täysin turha, eikä sekään vienyt juonta eteenpäin yhtään mihinkään
- Mielestäni Aragorn ei ollut Sormuksen herrassa mikään 80-vuotias ukko. Hobitissa Thranduil kuitenkin sanoo pojalleen, että matkustaisi tapaamaan Aragornia > jos hän oli Hobitin tapahtumien aikaan jo tunnettu samooja, hän oli vähintään parikymppinen... ja Sormuksen herrassa Gandalf sanoo mahtisormuksen olleen Bilbolla 60 vuotta = Aragorn oli siis LotR:n tapahtumissa haudanpartaalla keikkuva vanhus. Ei kyllä näyttänyt siltä.
- Muutenkin viittaukset LotR:n tapahtumiin olivat turhia. Kaikki kuitenkin ovat nähneet leffat ja tuntevat tarinan, Hobitin tarina olisi toiminut aivan hyvin omana itsenäänkin ilman väkinäisiä viittauksia tulevaan.
- Smaug. Niin hieno lohis ja se tapettiin jo ennen alkutekstejä. Kamoon, eikö siitä nyt enempää saanut irti?
- Kenestä tuli kääpiökuningas? Mitä koko Ereborille tapahtui?
Kuvaus, puvustus, lavastus jne. olivat toki hienoja.
Ja Thranduil.


Tässä joulunaikaan ajattelin keskittyä katsomaan lisää sarjoja. Olen katsonut sarjaa "Ripper Street" ja pidän siitä kovasti, eka kausi katsottuna viimeistä osaa lukuunottamatta ja sopivasti Netflixiin on tullut katsottavaksi myös toinen kausi. Lisäksi sinne on tullut neljä kautta "Downton Abbey"-sarjaa, minkä tiimoilta järjestänkin varsinaisen maratonin. Puikot / koukku helskymään, mukava asento tuoliin takkatulen (okei, pönttöuunin tulen) lämmittäessä kroppaa ja jotain herkkua naposteltavaa.

Tänne onkin luvattu valkoinen joulu. En muista, milloin viimeksi jouluna olisi ollut lunta ja pakkasta!

perjantai 12. joulukuuta 2014

Isoäitini kasvatti minut, eikä hän kasvattanut minusta lutkaa

Kaiverrus vanhassa haarukassa

Minulla on salainen pahe, myönnän, joskaan eihän se nyt enää ole salainen, koska aion kertoa, mikä se on.
Minä katselen iltaisin Jerry Springer Showta tai vaihtoehtoisesti Maurya. Kyllä vain, oikein amerikkalaista sosiaalipornoa parhaimmillaan! En edes muista, miten alunperin löysin Jerry Springerin, mutta sen muistan, että ensin oli Jerry ja vasta sitten tuli Maury, joista pidän kyllä enemmän Maurysta. Hänen vieraansa eivät käy toisiinsa käsiksi ja lisäksi valheenpaljastus- ja DNA-testien kanssa puljaaminen tuo asiaan oman viehätyksensä. Mutta kyllä Jerry Springerkin menee, kun pötköttelen mukavasti tyynyjeni keskellä ja talo on hiljainen.

Päivitykseni otsikko on eilen katsomastani Jerry Springeristä. Jäi niin mieleen, koska kyseisen neitosen mielestä vain lutkat harrastavat suuseksiä. Ei ole ihmekään, että hänen poikaystävänsä oli tyrkännyt sen hänen parhaan ystävänsä suuhun. *virn*

Marrasmäsis tuntuu jääneen kokonaan taakse. En toki saa edelleenkään paljoakaan aikaan, mutta tunnen itseni siitä huolimatta pirteäksi ja ainakin huvittaa tehdä jotain. Äidin selkä on nyt parempi ja maanantaisen sytostaattihoidon jälkivaikutukset eivät ole yhtä rajut kuin kolme viikkoa sitten. Silloin hän oli kokonaan poissa pelistä, eilen hän laitteli ruokaa ja suunnitteli viikonlopun ostoksia, kun piipahdin katsomassa ja kyselemässä vointia. Jalkoja kuulemma särkee ja tukka lähtee, mutta kaikenkaikkiaan olo on siedettävä.

Eilen illalla innostuin siivoamaan keittiön vitriiniä, tosin homma on siinä määrin iso, että otin tyhjäksi vasta yhden hyllyn ja pyyhin sen, sillä tavarat olivat pölyisiä ja rasvaisia, joten pesin ne. En muistanutkaan, että minulla oli niin mittava kokoelma hopealusikoita! Ja voi, miten mustuneita ne ovat. Suunnitelmissani on kiillottaa ne, samoin kuin hopeapikarini, ja ehkä kiillotan mummun kermanekan ja sokerikulhonkin ja laitan ne esille vitriiniin. Esineillä on tunnearvoa ja ne ovat kauniita. Erityisesti pidän Laura-mummuni isoäidin lusikoista, joihin on kaiverrettu hänen nimikirjaimensa: KL - Kustaava Laakso. Niitä on muutama iso lusikka ja pari pientä.

Suunnitelmissani on myös rakentaa koirille kunnollinen peti. Ilmojen ollessa edelleen hyvinkin leudot koirat nukkuvat yhä ulkona ts. portailla, mutta koska ilmat ovat myös hyvin kosteat, suorastaan märät, niin vaikka koirien peti tuntuu kuivalta, lattia sen alla on aina märkä. Suunnittelin niille sängyn, joka tuulettuu alta. Patjat ja peitteet kuivuvat nopeammin ja lattia pysyy kuivana, siihen tarvitaan vain pari kakkosnelosta ja vähän lautaa.

Ja huomenna leffaan, jee! Ja reilun neljän viikon kuluttua Atlantin leppeisiin tuuliin, juhuu!

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Turkkiin!

Tämän mötikän nimi oli Jussi

Oi oi, kunpa se olisikinkin minä, joka lähtee helmikuun alussa Turkkiin, mutta ei, se en ole minä, vaan aviomieheni. Meille tuli kahdeksan päivän Turkin-matkasta sellainen tarjous, että sitä ei kertakaikkiaan voinut ohittaa vain olankohautuksella. Lennot, hotelli aamiaisineen ja viisi erilaista retkeä olisi kustantanut yhteensä 140 euroa. Kyllä, koko paska alle sataviisikymppiä! Lähtöjä on muistaakseni joulu-, tammi- ja helmikuussa ja hinnat vaihtelevat luonnollisestikin lähtöpäivän mukaan. Joulukuu oli meille liian aikaista, tammikuussa olemme Teneriffalla, joten Meltsu siitä soittamaan ja varaamaan paikkaa helmikuulle. Luonnollisestikin kaikki paikat olivat menneet, mutta Meltsu teki taas taikojaan ja sai eilen tiedon, että 3. helmikuuta lennolle oli kolme vapaata paikkaa, joista hän varasi kaksi.

Ja edelleenkin ei, minä en siis ole lähdössä mukaan. Totesimme yksimielisesti, että minun lähtemiseni olisi mahdotonta: tulemme kotiin Puertosta 27. tammikuuta, eikä meillä todellakaan ole mitään mahdollisuutta lykätä eläimiä hoitoon heti viikon kuluttua uudelleen tai pyytää ketään huolehtimaan kodistamme sen ajan. Sitä ei edes harkittu. En myöskään edes harkinnut sanovani Meltsulle, ettei hän voisi lähteä, vaikka toki pieni kademieli iskikin, että hän lähtisi ilman minua: enhän minäkään ole käynyt Turkissa koskaan. Vaan eiköhän minunkin vuoroni tule ja nyt lähtee se, kenellä siihen on mahdollisuus.

Jos ja kun Meltsun toinen paikka ei ole varattu minulle, kenelle sitten? Kaverin kanssa? Nuu-uh, vaan eno-vainaansa lesken! Meltsu kävi kyllä läpi kavereitaan, mutta monellakaan ei ole mahdollisuutta vain ottaa ja lähteä. Pitäisi sumplia työt, anoa lomaa jne. Mutta "Mimmi-täti" on ollut eläkkeellä jo pitkään ja ikäisekseen siinä kunnossa, että moni nuorempikin kadehtii, joten Meltsu keksi kysyä tätä sukulaistaan, joka hänkin muuten kuuluu niihin vanhemmiten "löydettyihin" (voisin kohta kertoa, mistä hän löytyi) ja Mimmi-tätihän innostui kovin. Turkki on hänelle tuttu paikka, sillä Meltsun enon eläessä hän kävi siellä alvariinsa ja lähtee nyt enemmän kuin mielellään tutussa seurassa sinne, monen vuoden tauon jälkeen. Minusta järjestely on erinomainen. Meltsu pääsee haluamalleen matkalle mukavan kaverin kanssa ja mukava kaveri, ottaen huomioon, että on liki 8-kymppinen, saa matkaseuraa, joka ainakin teoriassa on kykenevä ns. huolehtimaan hänestä. Tosin Mimmi-tädin tuntien hän ei tarvitsisi huolehtimista vaikka rosvokopla yrittäisi ryöstää. Melkoinen pakkaus.

Ja nämä puolestaan joku irvileuka oli nimennyt Kokotiksi ja Hässiksi

Mimmi-täti (ei, hänen nimensä ei ole Mimmi, ei sinne päinkään) oli siis aviossa Meltsun enon kanssa ja heillä on yksi tytär, joka luonnollisestikin tällä combolla on Meltsun serkku. Meltsu tiesi itsellään olevan tämän serkun ja muisteli joskus hänet nähneensä, ehkä mummonsa hautajaisissa 1980-luvun puolivälissä, jolloin hän viimeksi oli tavannut niin enonsa kuin Mimmi-tädinkin. Hänen äitinsä suvussa ei juuri yhteyksiä pidelty. Jokunen vuosi (kymmenisen vuotta?)  sitten eno kuoli, enkä muista, että anoppini olisi ollut hautajaisissakaan.
Mitähän tästä olisi aikaa, viisi vuotta vai enemmän, kun Meltsu oli työautolla kuntakeskuksella liikkeellä ja pysähtyi tankkaamaan. Häntä lähestyi kypsässä iässä oleva rouva, joka tiedusteli, auton kylkeen teipattua nimeämme osoittaen, olisiko Meltsu mahdollisesti jotain sukua sille-ja-sille ja kun Meltsu sanoi olevansa, Mimmi-täti oli kysynyt, tunteeko Meltsu hänet. No, ei tuntenut. Mimmi-täti sanoi olleensa naimisissa Meltsun enon kanssa ja muuttaneensa tänne muutamia vuosia leskeytymisensä jälkeen.

Ja siitä se sitten lähti, tuttavuus ja ehkä ystävyyskin. Minä en ole Mimmi-tätiä montaa kertaa edes tavannut, mutta Meltsu pitää säännöllisesti yhteyttä kahvittelun ja muun sellaisen merkeissä. Syksyllä Mimmi-täti kävi  hakemassa meiltä kassikaupalla omenoita ja voi pojat, mitkä jutut tällä tyylikkäällä rouvalla onkaan. *virn*. Hän on alunperin kotoisin Lahdesta, muutti sitten Turkuun ja sieltä sitten tänne, ja hänen (osuvat?) huomionsa turkulaisista saivat minut kiemurtelemaan naurusta.

Meltsulla tulee varmasti mahtava reissu hänen kanssaan! Ja minä saan olla kokonaisen viikon ihan itsekseni, tai ainakin melkein. Pää lepää.

torstai 4. joulukuuta 2014

Matilda Katariina


Hain tänään siskoltani valokuva-albumin, jonka hän oli ottanut äidiltä lainaan jo aikapäiviä sitten. Äiti ei sitä ollut kaivannut, mutta minä olin, ja kun nyt sielläpäin (siis siskoni nurkilla) tänään pyörin, kävin nappaamassa sen mukaani, ihan ajatuksena katsoa vanhoja kuvia ja skannata niitä itselle talteen.

Se kannatti, sillä albumissa oli yksi kuva isoäidistäni Matilda Katariinasta, jonka kuolemasta tuli tänään kuluneeksi tasan 30 vuotta.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Veri on vettä sakeampaa, vai kuinkas se menikään?


Muutama päivä sitten muistin vaihteeksi katsoa Facebookista myös Muut-viestikansioni (hyvä jos pari kertaa vuodessa muistan sen olemassaolon) ja siellä oli hämmästyksekseni viesti eräältä herrashenkilöltä, joka tiedusteli kohteliaasti, mahtaisimmeko olla sukua - hänen isoisänsä äiti oli ollut tyttönimeltään samansukuniminen kuin minä ja hän tässä nyt ihan hakuammuntana etsi sukulaisiaan. Hän tiesi totta kai esiäitinsä nimen ja sen, että isomummo oli perimätiedon mukaan tältä paikkakunnalta kuin minäkin.

Minun piti tuottaa hänelle pettymus heti kättelyssä, sillä minun sukunimeni on avioliiton kautta saatu. Nimi on harvinainen (väestörekisterikeskuksen mukaan se on nykyisenä nimenä 20 henkilöllä) ja pidän siitä kovasti, koska ainakin omiin korviini se kalskahtaa kauniisti. Ja se on aivan suomalainen, toisin kuin edellinen nimeni, jonka kantajia on vain 14 tällä hetkellä ja joka oli pahuksen vaikea ihmisten kirjoittaa, vaikka se kirjoitettiinkin aivan kuten lausuttiin. No, joka tapauksessa, koska sukujen vaiheet, sukututkimus ja sukulaisuus ovat aina kiinnostaneet minua, vastasin tälle herralle ja kerroin paitsi että en ole itse ko. sukua lainkaan, mutta mieheni ja poikani ovat. Kerroin kaiken, minkä tiesin tämän suvun vaiheista ja hän oli kovasti otettu ja innoissaan, koska hänen mielestään näytti siltä, että Meltsun isoisän isoisä ja hänen isoisänsä äiti saattoivat olla sisaruksia. Niin, hyvinkin mahdollista, joskin Meltsun isoisoisoisä ei ollut minun tietoni mukaan tältä paikkakunnalta, mutta toki naapurista, missä tämä minuun yhteyttä ottanut herrakin asusteli.

Uteliaisuuttani rekisteröidyin MyHeritage-palveluun, joka on maksullinen, mutta jossa on 7 päivän ilmainen kokeilu. Laitoin hakuun oman sukunimeni ja sieltähän räpsähti ruudulle tuttuja nimiä. Ensimmäinen siellä tiedossa oleva esi-isä oli v. 1854 syntynyt Juho Kustaa Gabrielinpoika, juurikin kotoisin naapuripitäjän torpasta, josta myös sukunimemme on lähtöisin. Torppa oli siis samanniminen ja sukunimi otettiin siitä. Sukulaisuus minuun yhteyttä ottaneeseen herraan varmistui, koska hänen isoisoäitinsä oli Alvina Garbielintytär. Otin sivusta kuvakaappauksia ja lähetin tälle kaukaiselle (Meltsun) sukulaiselle ja odottelen nyt hänen yhteydenottoaan, koska tongin eilen illalla muutamia vanhoja papereita ja löysin sukuselvityksen vuodelta 1930, jossa mainittiin jopa missäpäin naapuripitäjää, tämä torppa sijaitsi. (Juu, minulla on kaikkia jänniä papereita).

Laitoin MyHeritagen hakuun uteliaisuuttani omiakin sukulaisiani ja ällistykseni oli melkoinen, kun vaari putkahti sieltä esiin. Seurailin sukupuuta ja selvitin, että sen oli tehnyt ja sitä hallinnoi vaarin sisaren lapsenlapsi eli hän on... mikä? Pikkuserkkuniko?!

Huomasin, että hänellä oli ollut tietoa vaarista, ja totta kai mummostaan, mutta muut sisaruksista olivat jääneet suorastaan nimettä. Otin häneen yhteyttä ja kerroin, että voin ehkä täydentää hänen tietojaan. Hän olikin vastannut ja oli kovasti innoissaan mahdollisuudesta saada lisää tietoa isänsä suvusta. Selma Sofia oli siis hänen isänsä äiti, näin ymmärsin.

Ihmeellinen on internetin maailma. Sain pikkuserkun noin vain ja Meltsu & Tonikin saivat sukulaisia.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Suu rikki


Eilisestä palkkapäivästä innostuneena ostin pitkästä aikaa itseäni ilahduttaakseni pussin suosikkisipsejäni, estrellan "salt & vinegar". Ihastuin niihin kolme vuotta sitten ja vaikka kuinka yritän, en aina pääse sipsihyllyn ohi, jos ko. makua sattuu hyllyssä olemaan. Ihan paras maku ja maku, johon toisinaan iskee himo. Niiden kanssa vielä mustikanmakuista novellen kuplamehua, niin a vot. Novellea olin ostanut janooni jo ed. iltana, joten kotiuduttuani eilen asioilta ja Meltsun lähdettyä kaverinsa seuraksi tämän asioille, istahdin TV:n eteen sipsien ja mehun kanssa ja katsoin kaikessa rauhassa jakson "Ripper Streetiä", tulen räiskyessä uunissa. Ah, autuus.
Nyt on sitten suu rikki, koska viinietikka "polttaa" ikeneni rakkuloille. Öhöm. Näin käy joka kerta, mutta en aio luopua ainoista sipseistä, joista todella pidän. Nautinnon eteen on hieman kärsittävä?

Marrasmäsis on hieman helpottanut, kun on siirrytty joulukuulle. Tosin nyt on ollut kaikenlaista pientä puuhaa, jota tuottavat niin lapsi kuin vanhemmatkin. Toni täytti eilen 16 vuotta, minkä tiimoilta olin lahjaostoksilla perjantaina, ja ostoksilla muutenkin, kun oli Meltsun kela-päivä. Olin saanut valtuudet ostaa Tonille lahjan myös mummulta ja papalta, ja sainkin mielestäni kuningasidean sen suhteen: kävimme ostamassa Tonille paitsi uuden pyjaman (hän on aina arvostanut myös pehmeitä paketteja!) niin pari lahjalippua Pelicansin peleihin. Liput olivatkin mieluisia, ne piti heti kuvata ja postata Faceen. *virn*. Omasta puolestani ostimme Markus Kajon uusimman pakinakirjan.

Ja minäkin sain jotain! Kaksi paria uusia kenkiä. Kenkäliikkeessä oli jo jonkin aikaa jatkunut konkurssiloppuunmyynti, jossa kävin jo kuukausi aiemmin kuolaamassa kaikkia ihanuuksia, ja nyt, kun kaikki jalkineet olivat 10 euroa pari, en halunnut lähteä liikkeestä tyhjin käsin. Ostin aivan ihanat lipokkaat ja sandaalit, joilla on tammikuussa mukava tepsuttaa Puertossa.


Saimme myös valtuudet ostaa äidille uuden sängyn. Kyllä vain, sängyn. Äiti tuskitteli ed. päivänä sänkyään, jossa oli vaikea maata ja josta oli vaikea nousta ylös, koska sänky oli matala ja pehmeä. Niin, eihän se ollutkaan kuin 40 vuotta vanha sänky 30 vuotta vanhoilla patjoilla... Eikä sänky ollut edes uutena ostettu, vaan tätini vanha. Äiti vitsailikin, että aina, kun sisko vaihtoi miestä, hän vaihtoi myös sänkyä ja lahjoitti vanhan sängyn äidille. Äiti alkoi haaveilla uudesta sängystä ja oli haaveillut pitkin päivää siitä niin tehokkaasti, että ajatus hankkia joskus lähiaikoina uusi sänky kääntyikin siihen, että illalla hän halusikin uuden sängyn HETI. Kotiinkuljetuksella tietenkin, mikä sai minut hieman epäilevälle kannalle sen suhteen, olisiko millään mööpeliliikkeellä tarjota perjantaina kotiinkuljetusta 40 kilometrin päähän. Mutta yrittänyttä ei panna, vai miten se menikään?

Olin jo etukäteen tsekannut Sotkan sivuilta, että heillä ainakin oli äidin tarpeita ja haluja vastaava sänky sopuhintaan: 120 cm leveä jenkkisänky kevyelle ja keskikokoiselle nukkujalle, joten piipahdimme ensin Meltsun kanssa kysymässä sitä. Juu, sänkyä oli varastolla, mutta kuljetus olisi onnistunut vasta keskiviikkona. Pakettiauto olisi ollut vapaana, joten olisimme voineet roudata sängyn itse, mutta halusimme nimenomaan kuljetuksen ja kanto- sekä kasausavun. Hinta ei ollut se ongelma, eikä edes sängyn hinta. Palvelu oli kyllä hyvää ja lupasimme palata asiaan jos muualta ei tärppää.
Soitin siinä vaiheessa paikalliseen huonekaluliikkeeseen ja kysyin heidän valikoimaansa jenkkisängyissä. Heillä ei ollut ensimmäistäkään, mutta tilaamalla olisi toki saanut, mistä ei suuremmin ollut iloa, koska oli selvää, ettei tuonti olisi onnistunut samalle päivälle. Juu, ei kiitos.
Askosta sanottiin heti "ei", kun esitin asiakseni, että tarvitsen sängyn ja tarvitsen sen kotiinkuljetuksella tänään. Outo liike, kun ei raha kelvannut.
Maskussa myyjä näytti ensin hieman hämmentyneeltä, kun marssimme sisään ja sanoimme tarvitsevamme sängyn, mutta ostavamme sen vain jos sen kotiinkuljetus 40 kilometrin päähän onnistuu vielä saman päivän aikana. Hän oli kuitenkin pian kartalla (totesi kai, että tämä spugen näköinen pariskunta on tosissaan) ja kiiruhti siitä paikasta soittamaan ja varmistamaan kotiinkuljetusmahdollisuuden. Ja kyllä, se oli mahdollista! Hän esitteli meille sängyn, josta ei tosin ollut 120 cm:n versiota, mutta soitto äidille varmisti, että toki 160 cm:kin kelpaisi. Pompottelin sängyllä ja kerroin tilanteen myyjälle, joka vakuutti sängyn olevan hyvä. Pääsimme sopimukseen hinnasta, ja kaupat tehtiin.

Ehdin kotiin vain muutaman minuutin ennen sänkyä. Äiti oli jo ehtinyt ottaa petivaatteet pois vanhasta ja uuden sängyn saapuessa minä pistin vanhan kappaleiksi sillä välin, kun kuljettaja ruuvasi eteisessä jalkoja uuteen. Yhdessä kannoimme vanhan autoon (hintaan kuului vanhan sängyn ja patjojen poisvienti) ja asetimme uuden paikalleen, ja kuljettaja vielä kertoi hieman sängyn ominaisuuksista - miksi se on niin napakka ja miksi se napakkuutensa ansiosta on juuri hyvä vanhemmalle ihmiselle, jolla on selkävaivaa. Miellyttävä nuori mies, ja kymmenen pistettä + papukaijamerkki Maskulle palvelusta. Kun se ei ollut rahasta kiinni... Ehkä esim. Askossa tonni on niin pieni raha, ettei kannata vaivautua edes keskustelemaan asiakkaan kanssa hänen tarpeistaan. No, okei, ei se sänky tonnia maksanut, mutta kuitenkin enemmän kuin Sotkan sänky olisi maksanut. No, okei okei, sänky kuljetuksineen oli n. 800 euroa. Sotkan sänky olisi ollut 500 euroa > maksoimme mieluusti monta sataa enemmän siitä ilosta, että saimme sängyn samana päivänä.

Äiti on ollut kovasti tyytyväinen sänkyynsä, joka on nyt niin korkea, että kun hän hivuttautuu istumaan laidalle, ei tarvitse yhtään ponnistaa päästäkseen jaloilleen. Aiemmin piti hivuttautua ensin päätyyn laitetun nojatuolin luo ja sen avulla pystyyn, mikä oli hidasta ja kivuliasta. Tosin se ongelma uudesta sängystä syntyi, että vanha yöpöytä oli liian matala. Äiti pyysi tuomaan mökkiin hylätyn korkean tuolin yöpöydäksi, mutta sain paremman idean ja vein Tonin käytössä olleen arkistolaatikoston tuolin sijasta, siis sellaisen pyörillä kulkevan, ja sehän osoittautui enemmän kuin passeliksi. Sopii sisustuksen väreihinkin.

Laura Hilma Wirtanen

Tunnen itseni jokseenkin omaishoitajaksi ilman palkkaa nykyisin ja se on hyvä tunne, koska tunnen tekeväni oikein. Ilman palkkaa tarkoittaa minun tapauksessani siis sitä, että en ole virallisesti omaishoitaja, enkä haluakaan olla, koska siitä saatava korvaus on niin pieni, että sillä ei todellakaan elä. Olen mieluummin työtön, tai siis osa-aikatyöläinen, joka saa soviteltua päivärahaa.

Olen sovussa itseni kanssa. Se tuntuu todellakin hyvältä.

Hyvältä ei sen sijaan tuntunut eilinen tekstiviesti vierailta mailta. Sukulaismies oli soitellut appiukolle aivan sekopäisenä ja appi oli saanut puhelusta käsityksen, että se oli jonkinlainen jäähyväispuhelu, joka oli lisäksi katkennut kesken kaiken, koska prepaidista oli saldo loppunut. Hän laittoi hädissään viestiä Meltsulle, jossa sanoi sukulaismiehen asioiden olevan nyt tosi huonosti ja että tämä oli yrittänyt soittaa Meltsullekin. "Toimi omatuntosi mukaan", päättyi viesti ja Meltsu hermostui, koska koki sen syytteenä siitä, että ei ollut riittävän tarmokkaasti yrittänyt auttaa tai pitää yhteyttä sukulaiseensa. Meltsu siitä sitten soittamaan isälleen ja keskustelemaan asiasta. Kuuntelin sivusta, kuinka Meltsu sanoi moneen kertaan, että hän ei voi puuttua aikuisen miehen tekemisiin, eikä edes halua. Että jos mies on piripäisssään päättänyt vaikka nyt sitten tappaa itsensä, meistä kukaan ei voi sille mitään. Me emme tiedä, missä hän asuu nykyään, mitä tekee. Meillä ei ole edes hänen puhelinnumeroaan (ja vice versa, joten sukulaismiehen soittelut ovat tosiaankin jääneet yrityksiksi, koska Meltsun numero vaihtui pari vuotta sitten firman numerosta paitsi privaksi niin myös salaiseksi), eikä Meltsu halua sitä antaakaan, koska ei halua jatkossa enää samanlaisia puheluita kuin aiemmin tuli. Vaatimuksia rahasta tai majoituksesta ja kun Meltsu sanoi "ei", alkoi tulla uhkauksia pahoinpitelyistä yms. En muista, että me olisimme saaneet sentään tappouhkauksia, kuten appiukko, mutta uhkauksia kuitenkin. Jos ja kun uhkausten esittäjä on istunut linnassa taponyrityksestä, ei moisia uhkauksia huvita ottaa pelkkänä suunsoittona. Pysy poissa meidän elämästämme, kiitos.

Hiukan säikähdin ensimmäistä viestiä ja ensimmäinen reaktioni oli, että Meltsun pitäisi yrittää soittaa sukulaiselleen, jos tilanne tosiaan oli niin paha kuin miltä se kuulosti, mutta onneksi en sanonut ajatuksiani ääneen (sanoin Meltsulle, että hänen pitää itsensä päättää, mitä tekee), sillä myöhemmin tuli uusi viesti, missä appi kertoi soittaneensa sukulaismiehelle takaisin, joka oli vastannut puhelimeen ja oli alkanut "uhitella", jolloin appi oli katkaissut puhelun. Jep jep. Ei mitään itsemurhan uhkaa siis, vaan pelkkä laskelmoitu yritys saada taas rahaa. Edellisen kerran, kun appi oli kieltäytynyt antamasta rahaa, sukulaismies oli ilmoittanut, että on sitten apen vika, jos hänelle tapahtuu jotain, kun menee huumekaupat nyt mönkään. Näinpä näin, juupa juu.

Mutta! Eilen piipahtaessani töissä hakemassa marraskuun tilinauhan ostin samalla (sopuhintaan) punaisen joulutähden. Istutin sen uudelleen somaan jouluiseen koriin, silitin tuvan pöytään jouluisen liinan ja nyt kukka nököttää liinalla tuoden iloa ja hyvää mieltä. Siivoilin muutenkin (ostin perjantaina nipun iloisenvärisiä mikrokuituliinoja ja nyt huiskin harva se päivä rätin kanssa) ja varmaan jatkan siivousta tällä viikolla. Tarve heittää pois tavaraa on taas aktivoitunut. Ärsyttää, kun koko perhe on hamsteri-luonteinen, minä itsekin. Kaikki turhakin pitää säästää. Laadukas tavara on eri asia, mutta toisaalta, mikä nykyaikana olisi laadukasta ja aikaakestävää?

Postauksen ylimmässä kuvassa on mummun kenkäpari 1930-luvulta. Olisi toisaalta sääli, jos mummu ei olisi säästänyt niitä! Mutta moniko minun kengistäni kestäisi aikaa noin hyvin - ei yksikään.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Marrasmäsis


Minua ei vaivaa marraskuun masennus, vaan mäsennys. On mälsää! Pimeätä ja kosteata, en enää muista, miltä aurinko näyttääkään - ja vaikka muistaisinkin, niin mitä sitten? Ulkona ei joka tapauksessa voi tehdä mitään. Tylsää ja pehmeää - päivät menevät Azerothissa tai jossain kuhkimisessa, mistä ei jää jälkeä sen enempää maailmaan kuin mieleenkään. Päivät menevät ohitse nopeasti. Tarinanikaan ei ole edennyt nyt yhtään mihinkään, mikä osaltaan aiheuttaa minulle laimeita henkisiä kärsimyksiä. Tartun asioihin, jotka huomaan epäloogisiksi ja pohdin päiväkausia, miten asia olisi voinut oikeasti olla. Keksin ratkaisuja, mutta en vain jaksa avata konetta ja kirjoittaa tarinaa niin kuin se pitäisi mennä. Ja nyt pitäisi kirjoittaa, koska joulun lähestyessä aika käy kortille, kun joulukukkamyynti hurahtaa käyntiin. Oletettavasti tiedossa on pari hektistä viikkoa, joita oikeastaan jo odotankin jossain määrin innolla.

Mitä jouluun muutoin tulee, en tiedä. Meltsu on ilmoittanut, että ei aio viettää joulua isäni naamaa katsellen, enkä ajatellut sellaista varsinaisesti ehdottaakaan, mutta mutta. Äiti on tällä hetkellä siinä kunnossa, että lähinnä makailee, enkä keksi, millä ilveellä hän mitään joulua laittaisi. En keksi millä ilveellä itsekään minkään joulun onnistun laittamaan jos samalla painan pitkää päivää töissä ehkä vielä jouluaattonakin. Ajattelin skipata koko joulun, itse asiassa. Joulukuusi totta kai ja joulusiivous ts. vaihdan tuvan lattiaan puhtaat matot, mutta tuskinpa mitään muuta. No, kinkku ja perunaloora juu. Nam.


Äidin ensimmäinen sytostaattihoitokerta oli viime viikon maanantaina, minkä ansiosta hän oli loppuviikosta niin kipeänä, että kävin tekemässä äidille ja isälle ruuan. Viikonloppuna kiikutimme Tonin läppärin äidille laskujen maksamista varten, koska hänestä ei ollut kävelemään meille asti (meidän wlan-yhteytemme riittää mainiosti pihan toiselle puolen isän ja äidin huusholliin asti, mikä oli iso ylläri!) ja minä ja/tai Meltsu olemme hoitaneet äidin ruoka- ja apteekkiostokset.

Töissä pomolle totesinkin, että kai se kaikilla tulee joskus se päivä, jolloin vanhempien ja lasten roolit vaihtavat paikkaa ja vanhemmista tuleekin hoidettavia.

Olen onnellinen, että asun tässä, lähellä äitiä ja isää. Että saan olla "käytettävissä" tarvittaessa ja myös sen, että töissä tiedetään tilanteeni ja ymmärretään, jos en ole heidän käytettävissään juuri silloin, kun tarvetta olisi.

Ensi kuussa tulee kuluneeksi 30 vuotta mummun kuolemasta, siis Mummuvaarin mummun, Kaisan, äidinäitini. Matilda Katariinan. Hassua. Mihin vuodet hävisivät?


WoWin uuden expansionin, Warlords of Draenorin myötä Azerothissa on tosiaan riittänyt taas puuhaa, mutta nyt, kun julkaisusta on kulunut melkein kaksi viikkoa, on pakko sanoa, että puuhaa on ollut ihan liian vähän...! Leveelasin todella maltilla, en kiirehtinyt tasolle 100, vaan tein kiltisti tehtäväketjua järjestyksessä nauttiakseni tehtävistä ja niihin liittyvästä loresta, mutta dingasin siitä huolimatta levelin 100 ... oliko se viikossa vai peräti alle viikossa? Vähän tyhmää. Toki tekemistä on vieläkin, on paljon tekemättömiä tehtäviä ja instoja, ja gearaus on aina hauskaa, mutta kyllähän jotain puuttuu, kun XP-viiva on taas poissa.

Pitäisiköhän yrittää roolipelaamista pitkästä aikaa? Nykyään serverillä sentään tapahtuu jotain, kun kolme rp-serveriä on yhdistetty ja lisäksi monet alueet ovat cross-realm-alueita - erityisesti Silvermoon. Aikoinaan hengailin siellä paljonkin ropettamassa, mutta sittemmin koko serveri ja Silvermoon hiljenivät niin, ettei siellä ollut ketään. Nyt on.

Juu, myönnän pelanneeni ERP:tä, joskin vain tutun kanssa. Ajatus siitä jonkun tuntemattoman kanssa ei sinänsä kiehdo, en halua tehdä sitä hahmon kanssa, jonka takana on vaikkapa joku 12-vuotias. Se jos mikä olisi pervoa, enkä minä ole pervo sillä tavoin.

Ulkona sataa lunta (räntää?), sakeasti. Eilen olin Meltsun kanssa "viihteellisessä joulukonsertissa" Lahden Ristinkirkossa, se oli ilmainen tilaisuus, vakuutusyhtiömme tarjoama, ja oli kyllä hieno ja tosiaankin viihdyttävä. Oli mukavaa, että se järjestettiin nimenomaan kirkossa, koska minun silmissäni se kertoo siitä, että ainakin ko. seurakunta on uskaltanut tulla tähän päivään. Muistelen, ettei tästä ole kovinkaan montaa vuotta, kun jokin seurakunta totesi "Sydämeeni joulun teen"-laulun olevan liian maallinen kirkossa esitettäväksi. Hei haloo?

Pääsin ennen tilaisuutta kättelemään erästä esiintyjää ja tunnenkin olevani nyt "melkein sukua julkkikselle", heh. Kyseinen esiintyjä on esiintynyt monissa suosituimmista tv-ohjelmista, viimeksi juuri ed. päivänä "Tanssii tähtien kanssa"-ohjelmassa (jota en katsonut yhtäkään jaksoa...). Hän on vain niitä näkymättömiä esiintyjiä - on paikalla, mutta häneen ei juurikaan kiinnitetä huomiota. Vähänks on nyt fangirl-fiilis.

Meltsun eläkepaperit on nyt pantu vetämään, vaihteeksi jälleen kerran. Mielenkiinnolla odottelen, ollaanko Kelassa ja vakuutusyhtiössä edelleen sitä mieltä, että tämän miehen paikka ei ole (väliaikaisella) eläkkeellä eikä edes sairaslomalla, vaan työttömyyskortistossa, vaikka lääkärien mielestä hän on kykenemätön tällä hetkellä tekemään mitään työtä.

Matka lähestyy, mutta tuottaa hieman ongelmia. Koirien hoito on järjestyksessä kaikin puolin, samoin kuin talonlämmitys, mutta kissat mietityttävät. Haluaisin jättää ne kotiin, mutta äiti ei voi taata (ei tietenkään), että hänestä on katsomaan niiden perään, tai siis päästämään niitä sisään ja ulos ja ruokkimaan. Hän tarjoutui maksamaan niiden hoidon, mutta en haluaisi laittaa niitä hoitolaan. Kissat ovat tottuneet ulkoilemaan vapaasti, ja ajatus siitä, että ne olisivat kolmatta viikkoa häkissä, ei oikein kiehdo. Tätä asiaa täytyy miettiä.

En panisi pahakseni, vaikka olisin Puertossa jo nyt. Lämpö, aurinko, Teiden lumiset rinteet ja Atlantin taukoamaton kohina.

Jonakin päivänä lähden sinne, enkä tule koskaan takaisin. Eikä haittaa vaikka sataisi niinkin paljon kuin tällä viikolla on satanut! En tunge barrancoihin hukkumaan. *virn*

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Ajanpyörässä

Kiinanruusu jaksaa kukkia aina vain

Vaikka tiedänkin, ettei elämälle anneta takeita, ovat viimeaikaiset tapahtumat jossain määrin päässeet yllättämään minut, hiipimään selkäni taakse melkein varkain. Siitäkin huolimatta, että tiedän elämän kulkevan omaa kulkuaan, enkä ainakaan suuremmin ole pyrkinyt taistelemaan sitä vastaan. Otan yleensä melko tyynesti vastaan eteeni tulevat asiat ja niin teen nytkin. En vain jotenkin ollut valmistatutunut tähän - ja toisaalta, ei elämään voikaan valmistautua.

Mutta siitä huolimatta, eihän omien vanhempien vanheneminen voi tulla kenellekään yllätyksenä, eihän?

Sunnuntaina jouduin soittamaan ensimmäisen kerran elämässäni ambulanssin jollekin muulle kuin itselleni (soitin sen itselleni v.1992 kun romahdin kotona lattialle kovien vatsakipujen takia - ihan hyvä niin, koska munajohdin oli revennyt ja minulla oli sisäinen verenvuoto...), kun äidin jalat olivat pettäneet selkäkivun takia. Äiti soitti (onneksi! onneksi kännykkä on keksitty) minut apuun ja kun menin katsomaan tilanteen, äiti makasi vessassa ja isä itki eteisessä hädissään. Totesin heti, että tilanteessa tarvitaan ambulanssia ja soitin hätäkeskukseen, ilmoittaen, että hengenhädästä ei ole kyse kuitenkaan. Äiti oli tajuissaan, eikä muuta vaivaa ollut kuin helkkarinmoinen kipu selässä. Äiti pystyi konttaamaan makuuhuoneeseen, jossa lattialla maaten odotteli sairasautoa, ja odotellessa puin hänet.

Ensihoitajat arvelivat lihaksen revähtymistä ja siirsivät äidin autoon tutkimusten, lihaksia rentouttavan lääkkeen ja rauhoittavan lääkkeen jälkeen. Kivut olivat niin kovat, että kaikki liike sattui, ja jälkeenpäin äiti kertoi, ettei kipulääkkeestä (rentouttavasta) ollut mitään apua, eikä hän myöskään saanut uutta piikkiä ennen kuin tunteja myöhemmin, kun kaikki kokeet oli sairaalassa tehty ja todettu niinkin omituinen juttu kuin murtuma jossakin selkänikamassa?! Sitä kun ei oikein voi ryhtyä paikkaamaankaan, lääkkeenä on täsmälleen sama kuin oli kylkiluun murtumaankin: aika parantaa. Kylkiluun olivat todenneet parantuneeksi.

Vein maanantaina äidille sairaalaan lääkepiikin, joka olisi pitänyt käydä pistämässä terv.keskuksessa, ja jonka pystyi pistämään kätevästi nyt samalla, kun oli sairaalassa ja eilen hain hänet kotiin. Kipulääkitys oli kohdallaan ja äiti käveli suhteellisen vaivattomasti tukiliivinsä kanssa.

Mutta se on nyt tässä, käsinkosketeltavana. Äidin syöpä on levinnyt luihin ja maksaan, sytostaattihoidot aloitetaan ensi maanantaina. Äiti itse sanoi, ettei tässä nyt vielä kannata kuoppaa kaivaa, mutta samaan hengenvetoon listasi asiat, jotka haluaa hautajaisiltaan. Naurun kera, ja minä lupasin tinkaista pomolta hyvät alennukset plus tehdä arkulle kukkalaitteet itse, niin päästään silläkin halvimmalla mahdollisella tavalla. *virn*. Peruukin ostoa äiti myös pohti ottaen huomioon mahdollisuuden, että hoidot vievät hiukset. Hoitojen jälkeen pitää pistellä itseään ja sen äiti aikoo konsultoida minulle, syystä, että minä olen pistellyt itseäni (hormoonihoidot). No, eipä siinä mitään, kyllähän minä pistelen, jos äiti ei itse raaski itseään piikittää, joskaan itsensä piikittäminen ei ole ollenkaan vaikea juttu.


Sunnuntaina puhuin isälle ensimmäisen kerran neljään vuoteen. Halasin. En jaksa enää pitää vihaa ja mykkäkoulua, se loppui nyt. Olkoon. En tunge väleihin, muttta pidän ne kuitenkin sivistyneellä tasolla, jo siksikin, ettei tässä tilanteessa ole mitään mieltä olla huonoissa väleissä.

Meltsulle en ole asiasta puhunut, mutta hän on jo moneen kertaan sanonut mielipiteensä siitä. Hän ei halua minun olevan väleissä isäni kanssa ja on jo ilmoittanut, että jos aion olla väleissä, saan luvan valita hänen tai isän väliltä. Oh joy. Tosiasia on, että molemmat vanhempani ovat sairaita ja tarvitsevat minua. Isä ei aja enää mielellään autoa ja äiti sanoi suoraan pelkäävänsä hänen kyydissään. Minä alan kyytimään vanhempiani (työtilanteeni mukaan) ja auttamaan kaikessa muussakin, esim. en usko, että äidin kannattaa nyt paljon pyykkiä ripustella tai muutenkaan tehdä mitään raskasta, vaikka kevyt liikunta nimenomaan onkin enemmän kuin suotavaa. Paikalleen ei saisi jäädä makaamaan. Minun puolestani Meltsu saa luvan hyväksyä asian tai olla hyväksymättä.

Tilanteen ollessa tämä en osaa nyt yhtään katsoa eteenpäin, tulevaan, koska en tiedä, miten nykyisyys sujuu. Kahden kuukauden kuluttua meidän pitäisi olla Puertossa, minkä tiimoilta koirahoito on jo järjestetty - tai siis, rahoitus on kunnossa, hoitolaankin olisi ehkä aiheellista soittaa... - ja olen miettinyt talosta huolehtimista sekä lämmitystä siten, että jättäisimme koko paskan kylmilleen, jos äiti on kovin huonossa kunnossa (kuten varmasti on, en halua sälyttää hänen harteilleen mitään lämmityksiä). Voin siirtää kukat keittiöön ja jättää sinne lämmöt päälle, koska se on ainoa huone, joka pysyy lämpimänä sähköpatterilla ilman uuniakin. Tai vaihtoehtoisesti voisin viedä kukat mökin keittiöön ja jättää sinne peruslämmön. Kissat voisivat majailla äidin ja isän luona. Mutta mitenkään tarkasti en osaa enkä haluakaan osata ajatella kahden kuukauden päähän. Katsotaan, miten tämä tästä nyt lähtee menemään.


Sulon jalat alkavat olla jo aivan kunnossa, mutta kissa muuten ei oikein. Herra ilmestyi tänään kotiin seitsemän jälkeen oltuaan sitä ennen hukassa 1,5 vuorokautta..! Kaksi yötä mirri loisti poissaolollaan ja olin jo oikeasti huolissani siitä, mitä sille oli tapahtunut. Heräsin yöllä moneen kertaan ja rintaa kylmäsi totuus siitä, että kissa ei ollut vieläkään kotiutunut, joten ilo oli sitäkin suurempi, kun havahduin kolinaan ja näin katin istuvan ikkunan takana. Sulo ei kuitenkaan vaikuta olevan aivan kunnossa. Luulen, että sillä on nuha. Pääasias kuitenkin, että se on nyt kotona!

Meltsun eläkehakemusta olisi tarkoitus alkaa vaihteeksi taas väsäämään. Viimeisin lääkärinlausunto tuli tällä viikolla ja siinä oli viimeinkin selkokielellä vähän eri kokeiden ja testien tuloksia. Mielenkiintoisimpia minusta olivat psykologin lausunnut. Meltsulla on "matala suorittamisen tarve" (mitä se tarkoittaa?) ja visuaalinen muisti on kielellistä parempi. Ärsytyskynnys on matala, ja näiden kaikkien katsotaan vaikuttavan huonontavasti kuntoutumiseen ja työllistymiseen. Muusta en tiedä, mutta tuo kielellinen muisti oli minusta mielenkiintoinen pointti, sillä olen saanut useitakin kertoja itse ärsyyntyä siihen, että kun Meltsu selittää jotain asiaa tai tapahtumaa, siitä ei saa yhtään mitään tolkkua. Monesti kun olen kuunnellut sivusta hänen selittävän jotain asiaa, josta tiedän, miten se oli tai meni, en usko kuuntelijan saaneet mitään järkevää kuvaa asiasta, koska Meltsu ei kertakaikkiaan osaa selittää sitä ymmärrettävästi. Olenkin huomauttanut hänelle siitä ja sanonut, eikö hän voisi miettiä ensin mitä sanoo ja sanoisi sitten, mutta ei kuulemma osaa. Uskon, että tämä on asia, "vamma", joka jäi sairaudesta, tai sairaus ainakin pahensi sitä.

Työkykyyn vaikuttavat seikat ovat lääkärin mukaan COPD, metabolinen syndrooma, diapetes ja rasvamaksu. Kelan ja vakuutusyhtiön mielestä kyseessä on siis terve mies. Kuulolaitekin rajoittaa työllistymistä ja lääkäri kirjoittikin lausuntoonsa TE-keskuksen kusipäisen virkailijan innoittamana, että potilas ei sovellu puhelinmyyntityöhön. Tällä hetkellä lääkärin mielestä Meltsu on kykenemätön mihinkään työhön ja tärkein asia olisi saada astmalääkitys kohdalleen. Lääkekokeilut ovat vain syöneet perheemme taloutta niin paljon, että meillä ei ole ollut edes varaa ostaa viimeisintä satasen lääkettä kokeiltavaksi.

Mutta jotain kivaakin: huomenna on se päivä, jolloin Warlords of Draenor julkaistaan ja minulla onkin se jo ostettuna! Yritän tehdä saman kuin edellisellä kerrallakin eli olla onlinessa, kun expansion pompsahtaa pelattavaksi. Hobitin viimeisen leffan ensi-iltaan on reilu kuukausi ja toivottavasti liput ovat jo ostettavissa kuun vaihteessa, koska viime vuoden tapaan haluan ostaa ne ennakkoon silloin, kun minulla on niihin varaa. Emme ole toki menossa ensi-iltaan, mutta tarkoitus olisi käydä katsomassa se niin pikaisesti kuin mahdollista. Tai no, mikä ettei ensi-iltaankin jos se aikatauluun sopii.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Kissa jaloillaan


Sitten edellisen päivitykseni Sulo-parka tuli raadelluksi vielä kertaalleen. Pidimme kissaa sisällä toipumassa ja ajatus oli, ettemme päästäisi sitä ulos ennen kuin saisimme vieraan kissan loukutettua, mutta Sulo oli päättänyt toisin ja livahti yhtenä yönä ulos samalla ikkunanavauksella, jolla päästi Hipon sisään. Kissa tuli ehjänä aamusella takaisin ja uskalsin päästää sen myöhemmin ulos uudemman kerran - ja kattiparka nilkutti illalla kotiin vertavuotavana. Ei aivan yhtä pahoin raavittuna kuin edellisellä kerralla, mutta pahin olikin se tosiasia, että haavat eivät ehdi parantua ennen kuin ne revitään auki uudelleen.

Meltsu päätti siirtää loukun paikkaa ja laittoi syötiksi kissanruuan sijasta jahtimakkaraa. Loukku oli nököttänyt tyhjillään jo puoli viikkoa, joten en ollut kovinkaan toiveikas, mutta hah! sinä iltana, kun Meltsu meni tarkistamaan loukun, siellä nököttikin vaaleanruskea kissa! Sitä katsellessani tunsin hetken sääliä, mutta muistin sitten Sulon revityt jalat, enkä välttämättä halunnut tietää kissasta ja sen kohtalosta yhtään enempää. Meltsu huolehti asiasta R:n kanssa parhaaksi katsomallaan tavalla ottaen huomioon, että kyseessä oli täysin villiintynyt kissa, jota kukaan ei tunnistanut tai tunnustanut omakseen.

Muutaman päivän jänskäsin, josko kyseessä varmasti oli oikea kissa, mutta eiköhän se ollut. Sulo on saanut sittemmin ulkoilla aivan rauhassa ja haavat ovat alkaneet parantua. Kissa vaikuttaa tyytyväiseltä ja rennolta, ja sitä on kyllä emäntänsäkin. Vaan paha periköön ihmiset, jotka ottavat kesäkissoja tai jättävät kollinsa leikkauttamatta! Rassukat lähtevät sitten vaeltamaan ja pääsevät lopulta hengestään vähemmän arvokkaalla tavalla.


Eilen haimme viimeinkin uudet passit, tai pikemminkin kävimme tekemässä anomukset uusista passeista. Homma on ollut to do-listalla jo pitemmän aikaa, mutta ottaen huomioon, että toimenpiteeseen uppoaa n. 150 euroa, evät aika ja rahatilanne ole oikein kohdanneet toisiaan toivotulla tavalla. Nyt lokakuun palkka mahdollisti sen, että minulla oli raha varattuna, kun yritin saada aikaa Lahden poliisilaitokselta - vain todetakseni, että ensimmäinen vapaa aika sinne olisi ollut lähempänä joulua. Oma poliisilaitoksemmehan meiltä lähti kävelemään muistaakseni aika pian sen jälkeen, kun hankin nykyisen passini. Ei se silloinkaan ollut auki kuin kahtena päivänä viikossa, mutta sinne saattoi sentään vain mennä (jonottamaan) ja hoitaa asiansa.

Onneksi passianomuksen voi käydä tekemässä jossain toisesssa samaan poliisipiiriin kuuluvassa yksikössä, joten tietoisena siitä, että Heinolassa asiat sujuvat jouheammin, varasin ajan sinne ja sainkin sen heti seuraavalle arkipäivälle, minkä tiimoilta teimme eilen Meltsun kanssa mukavan pienen mielenvirkistysreissun. Veimme ensin lapsukaisen Lahteen, huuhailimme siellä aikamme paitsi ihan huvin vuoksi niin myös passikuvien, jotka maksoivat huimaavat 22 euroa per lärvi, mikä minusta on kiskurihinta... varsinkin kun ottaa huomioon, että hintaan kuuluu KUUSI kuvaa ja passia varten tarvitaan kuitenkin vain yksi. Missähän saisi itsestään YHDEN kuvan, joka maksaisi vaikkapa 5 euroa?

Ajattelimme jatkaa hengailua Heinolassa, jossa meillä oli treffit poliisilaitoksella vasta kolmen maissa. Lähdimme ajamaan Lahdesta vanhaa tietä Heinolaan ja funtsimme matkalla, missä voisimme poiketa syömässä - ja päätimmekin, että Jaalahan on sopivasti siinä matkan varrella, käydäänpä siinä kivassa kelopirtissä. Ja joo, seutuja tuntemattomalle voin kertoa, että Jaala EI ole matkan varrella jos ajaa Lahdesta Heinolaan. Mutta meitä nyt vain huvitti tehdä aika pitkä koukkaus ajaaksemme Meltsulle tuttujen mökkiseutujen halki ja käydäksemme lounaalla lafkassa, jossa olimme kerran aiemmin saaneet todella hyvän lounaan. No, mikäpä siinä. Vähän ihmettelimme poliisien paljoutta, mutta Jaalassa olikin tehty aseellinen ryöstö aiemmin samana aamuna, minkä sain kuulla vasta myöhemmin.

Heinolassa asiamme hoitui ajatusta nopeammin ja siitä huolimatta ehdimme kierrellä kirppareilla ja istahtaa capuccinolle / kahville. Todella hiljainen pikkukaupunki näin talviaikaan. En ole tainnut siellä aiemmin käydäkään kuin kesällä? Siellä voisi vaikka asua.

Enivei, asia hoidettu ja passit voi hakea lähimmältä R-kioskilta. Ei jäänyt homma sentään viime tinkaan. Hiukan yli kaksi kuukautta matkaan, aah ja ooh. Tämäkin syksy on ollut todella lämmin, mutta siitä huolimatta mieli halajaa jo Atlantin rantamille. Jonakin päivänä jään sinne.

torstai 23. lokakuuta 2014

Vitutus maksimus


Ottaa niin ankarasti pattiin, etten pystynyt viime yönä edes kunnolla nukkumaan, vaikka se olisi ollut aika oleellista sen kannalta, että jaksan tänään olla töissä. Jo pari kuukautta jatkunut hyvännukkumisenputki (en yleensä herää ainakaan ennen kahdeksaa, hyvin usein en peräti ennen puolta yhdeksää) katkesi kiukkuvitutukseen Sulon, ja ennen kaikkea pihapiirissämme jo pitkään liikuskelleen vieraan kollin takia.

Harmittaa niin vietävästi. Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että kissat saavat täällä maalla kulkea vapaina, ja niinhän ne toki suurimmaksi osaksi tekevätkin. En koskaan sulkisi kissaa sisäkissaksi - jo siksikin, että kissan potan kanssa huseeraaminen on tylsää. En usko ollenkaan siihen "tuhoon", mitä kissat tekevät linnuille ja oraville, sillä ihan tutkitusti esim. liikenne on pahempi pikkulintujentappaja kuin kissat. Sitä paitsi, kissaa parempaa hiirenpyydystä ei olekaan. Nyt, kahden kissan taloudessa, en ole onnistunut tänä syksynä bongaamaan ensimmäistäkään hiirtä sisätiloista.

Mutta paratiisissa on siis käärme vieraan kollin muodossa. Se on notkunut nurkissa jo pitkään, käy syömässä tunkiolta yms. ja on alkanut Sulon meille tultua puolustaa omaksi kuvittelemaansa reviiriä niin, että Sulo on kerran käytetty jo lääkärissä, ja nyt Sulo on revitty verille kolmesti viikon sisään. Eikä kyse ole mistään pikkunaarmuista, vaan vakavannäköisestä raatelusta. Jalat verillä, pää verillä. Muutaman kerran jaksoin vähän naureskella tilanteelle ja torua Suloa, kun ei osaa perääntyä, mutta nyt lakkasi naurattamasta, kun eilen näin Sulon kyhjöttämässä nurkassa etutassut taas revittyinä auki. Vieras kissa on saatava pois nurkista tai meillä ei kohta enää ole Suloa. Olin eilen niin vihainen Sulon vammat nähtyäni, että olisin ollut valmis ampumaan vieraan kissan siihen paikkaan, jos olisin sattunut jyvälle saamaan. Ja olettaen, että osaisin ampua ja että ilmakiväärillä saisi hengen pois.

Tiedän kissan kollikissaksi siitä, että äiti on nähnyt sen merkkailevan paikkoja. Laitoin oman kylän FB-ryhmään eilen tiedustelun, tunnistaako kukaan kissaa omakseen, mutta ei omistajaa ole selvinnyt. Meltsulla on epäilyksensä, mutta toistaiseksi hän ei ole saanut mahdollista omistajaa kiiinni, koska emme muista ko. henkilön nimeä emmekä voi siis kysellä esim. tiedustelusta puhelinnumeroakaan. Meltsu soitteli myös paikallisen metsästysseuran nokkamiehelle, kyseli kissan ampumisen laillisuudesta ja loukuttamisesta. Kaikesta huolimatta en tahtoisi kissan tulevan ammutuksi siksi, että se on kissa, joten jos emme löydä kissalle omistajaa, saamme loukun lainaan. Metsästysseuraihminen neuvoi, että loukutamme kissan ja heitämme loukun kissoineen päivineen järveen... Ehkä kuitenkaan emme, eläinsuojeluyhdistykselle ajattelin toimittaa.

Vaan kyllä vituttaa kuin pientä oravaa. Sulo on leikattu ja pysyttelee lähellä kotia, ei ole oikein, että kissaparka ottaa turpiinsa monta kertaa viikossa siksi, että pitää tätä reviirinään, kuten oikein onkin. Hipposen kanssa Sulo ei koskaan tappele, vaan nämä kaksi eunukkia mahtuvat oikein hyvin samalle reviirille. Nyt Sulo on taas "kotiarestissa" muutaman päivän haavojaan parantelemassa.


Töitä siis pukkaa, sain hälytyksen töihin tällä viikolla ja menin sinne hyvinkin uteliaana siitä, miksi näin pääsi tapahtumaan, sillä meillä näkyy olevan vapaa työpaikka... Ihmettelin, kuka on lähtenyt pois ja miksi, ja osasinkin aavistaa oikein. M:lla oli lähtenyt mopo käsistä ja oli joutunut katkolle, ei tule enää takaisin ainakaan näillä näkymin. No, oho.

Miksi minä en sitten hae ko. paikkaa? Ei varsinaisesti natsaa minun koulutukseeni ja ammattinimikkeeseeni, joskin hiukan pelkään, että minulle saatettaisiin sitä paikkaa tarjota. Siis en todellakaan ole ammatillisesti pätevä siihen, mutta mutta. Olen kuitenkin saanut koulutuksen ko. ammatin perusasioista ja joissakin asioissa tiedän olevani pätevä. Ja ainahan voisin työn ohessa kouluttautua siihen. Jos sopivaa ihmistä ei löydy (vaikeaa kuulemma on, ei ole tällä alueella ko. ammattilaisia) ja jos minulle sitä tarjotaan, harkitsen, mutta en aio itse äännähtääkään mitään sen suuntaista, että olisin paikasta kiinnostunut. Koska en edelleenkään ole kiinnostunut minkäänsortin kokopäivätyöstä, period.

Olen saanut tarinani ensimmäiset 50 lukua viimeinkin (!!!) editoitua versioon kaksi. Tiedän jo nyt, että tämä ei tule olemaan lopullinen versio, vaan juonessa on edelleenkiin fiilaamista, mutta tästä on nyt hyvä jatkaa eteenpäin. Äh, ei - 50 lukua oli ylimitoitettu. Tarinani ensimmäisessä versiossa lukuja oli 53, nyt niitä on 49 tiivistettyäni joitakin tapahtumia. Luku 50 on tavallaan osan kaksi ensimmäinen luku. Siitä on hyvä jatkaa, joskin työnteko häiritsee ikävästi kirjoittamista juuri nyt. *virn*. No, huomisen jälkeen olen taas vapaalla, koska E. palaa töihin syyslomaltaan.

Edelleenkin pidän kovasti, oikeinkin kovasti työstäni, pomoistani ja työkavereistani. Mutta vieläkin enemmän pidän kotona olemisesta. Meltsusta, kissoista, koirista ja lapsestani silloin, kun hän suvaitsee kotona näyttäytyä. Tällä viikolla onkin suvainnut, koska on syysloma. On mukava saada pitää Toni välillä kotona, mutta mukava on olla Meltsun kanssa kahdestaankin. Viime viikolla innostuin uudesta käsityöstä: päätin tehdä tuvan keinutuoliin uuden keinutuolinmaton ja sitä myötä niitä alkoi syntyä virkkaamalla enemmänkin. Virkkaan "pohjan" värillisestä langasta ja siihen päälle tulee ruutuvirkkauksella kalastajanlangasta päällinen. Hell's Kitcheniä katsellessa olen tyrkännyt pohjia jo metrikaupalla.

Lauantaina menemme käymään pitkästä aikaa Tonin kummeilla. Haluavat viedä meidät pizzalle ja kyllä se toki meille passaa enemmän kuin hyvin. Kuun lähetessä loppuaan se kuuluisa matti kököttää kukkarossa ja irvistelee. Siellähän irvistelee, lokakuun palkkapäivä lähestyy ja selätän mokoman matin taas kerran. Tosin tästä palkasta pitää muistaa uusia passi, ettei jää viimetinkaan. Myös jokatalvinen matka Ikuisen Kevään saarelle lähestyy. Ei enää kolmea kuukauttakaan ja herään yli kahden viikon ajan kukkojen kiekumiseen ja kun saan silmäni auki, istahdan ihastelemaan, kuinka nouseva aurinko värjää Teiden rinteet punaisiksi.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Tervetuloa tälle vuosituhannelle


Meltsu realisoi hiukan (vähäistä) omaisuuttaan myymällä yhden mopoistaan ja sai siitä meidän perheemme taloudellisen tilanteen huomioon ottaen ihan kivasti rahaa, jopa siinä määrin, että intouduimme juhlimaan tapausta poikkeamalla sunnuntaina Kivimaan grillillä! Söin pita-kebabin ja join R-kioskilta ostamani vanilja-kokiksen. Wheee, luksusta!

Suurimman osan moporahoista Meltsu kuitenkin sijoitti uuteen puhelimeen, ostaen eilen applen iphonen. En olisi ikipäivinä uskonut moista tapahtuvan niin kauan kuin tarjolla olisi ollut "tavallisia" puhelimia, sillä niin ankaraa oli Meltsun muutosvastarinta ollut aina siihen asti, kun huomasi, että Verkkokaupassa oli tarjolla iphoneja hintaan 100 euroa. Tuo tarjous sai hänet jotenkin sekoamaan ja vaikka hän ei satasen älypuhelinta ostanutkaan (ei olisi ollut rahaakaan silloin, eikä hän aikonut lähteä jonottamaan puhelinta... tarjoushan oli ollut niin innostava, että muistaakseni Tampereella oli sattunut oikein käsirysy asian tiimoilta ihmisten pyrkiessä saamaan oman osansa tarjolla olleista puhelimista), hänelle jäi takaraivoon ajatus, että sellainen on nyt saatava asap. Olin enemmän kuin ällistynyt, koska hän oli jo kauan vannonut, ettei ikinä osta älypuhelinta. Hän ei tarvitse, aivan yhtä vähän kuin hän tarvitsee nettiä yhtään mihinkään (sinänsä erikoinen väite mieheltä, joka kuitenkin päivittäin istuu koneella torilla tai muusikkojen netissä ja varsinkin youtubissa pitkiäkin aikoja), ei sittenkään vaikka hänellä itseasiassa on jo pitkään ollut puhelinliittymä, joka sisältää myös netin. Ilman nettiyhteydellistä puhelinta toki tarpeeton, mutta liittymässä on aika mukavasti ollut puhe/tekstarikapasiteettia. On ollut aika turha yrittää kääntää hänen päätään, enkä ole tosissani yrittänytkään, paitsi vakuuttelemalla, että oikeasti tietotekniikka ei ole mikään mörkö. Jopa hänen isänsä on paljon enemmän kiinni tässä päivässä kuin hän, siis teknisten laitteiden ja niihin suhtautumisen osalta.

Siksi olin HYVIN epäileväinen, kun Meltsu sai päähänsä, että hän tarvitsee iphonen ja tarvitsee sen nyt. Sanoin, että sitä ei kannata hankkia, jos ei aio hyödyntää sen ominaisuuksia, ja Meltsuhan on jo vuosia jankuttanut, että tarvitsee puhelinta VAIN soittamiseen ja tekstareiden lähettämiseen. Siihen riittää normi-luuri oikein hyvin, ei tarvitse mitään iphonea. Toppuuttelin hänen intoaan ja hän vakuutti, että opettelee käyttämään älypuhelinta kunnolla ja pyyteli kovasti, että opetammehan me häntä sitten.

No, mikäs siinä sitten. Kävimme eilen ostamassa puhelimen (ja joo hei, ei ole mikään uusin ja kallein versio!) ja tuskasteltuani hyvän tovin sen käyttöönoton kanssa (se saakeli ei suostunut hyväksymään wifin salasanaa, minkä vasta jälkeenpäin tajusin ehkä johtuneen siitä, että numerosarjan viimeinen merkki taitaakin olla O eikä 0... no, onneksi laitteen sai kytkettyä suoraan laajakaistaan) Meltsu pääsi leikkimään uudella lelullaan. Herraisä! Hänhän oppi käyttämään sitä melkein laakista. Ei tarvitse opettaa, herra osaa itsekin kokeilla ja tutkia. Nettikin löytyi heti ja ilta venyi pitkään puhelinta räplätessä. Siis Meltsun ilta, minä katsoin leffan "Lord of War" ja painuin petiin.

Nyt kyllä säälittää piruparat tuolla jossain. Nimittäin olin aivan varma että ennemmin helvetti jäätyy kuin minun siippani ostaa älypuhelimen, joten siellä vanha vihtahousu nyt vetää villatakkia tiukempaan päälleen. 


Mitä elämään muuten kuuluu - ei kovin hyvää. Koska elämää ei voi ennustaa (minkä tiedän, enkä pyrikään ennustamaan), päätti se yllättäen tehdä omanlaisensa käänteen, joka voi johtaa seuraavaan ja taas sitä seuraavaan niin etten todellakaan tiedä nyt, mitä tuleman pitää ja milloin. Ei pelota, eikä oikeastaan huoletakaan, koska kun elämä menee niin kuin menee, sitä on turha alkaa pelkäämään, eikä huolestuminenkaan muuta asiaa mihinkään päin. Pitää toimia silloin, kun voi toimia, mutta muutoin... niin, tyynesti vain eteenpäin.

Vaikka minut on todettu terveeksi - sain patologilta lausunnon, joka ilmoitti, että tuumorini ei aiheuta tämän enempää toimenpiteitä - niin äidin terveys reistailee. Hänethän todettiin niin ikään terveeksi, kävimme jopa samana päivänä ja samalla kyydillä keskussairaalassa tissejämme näyttämässä, mutta asiaan tuli takapakkia pari viikkoa sitten, kun jatkuva selkäkipu sai hänen käymään lääkärillä. Selkäkipu johtui niinkin omituisesta asiasta kuin murtunut kylkiluu (äidillä ei ole aavistustakaan missä se on voinut murtua), mutta sitä hälyyttävämpi oli löydös maksassa. Luojalle kiitos murtuneesta kylkiluusta, koska ilman sitä äiti ei olisi mennyt sairaalaan. Miksi olisikaan, hänethän juuri todettiin terveeksi.

Rintasyöpä on ilmeisesti lähettänyt etäispesäkkeitä ainakin maksaan ja kai jokainen tajuaa, ettei se ole hyvä juttu ollenkaan. Tissin voi leikata pois, maksaa ei. Viikko sitten äiti oli sairaalassa tutkimuksissa pari päivää ja nyt odottelemme tuloksia: mikä on ja mitä ryhdytään tekemään.

Ei naurata, ei. Joskaan ei myöskään itketä. En osaa murehtia asioita etukäteen, en pelätä, vaan diilaan ne sitten, kun ne tulevat kohdalle.

Yhden asian kuitenkin haluasin tehdä. Ojentaa äidille kirjan, jonka kansilehdellä olisi minun (sala)nimeni.

torstai 2. lokakuuta 2014

Köyhät (idiootit) kyykkyyn


Eilen Meltsu soitteli minulle töihin jokseenkin hätääntyneenä: hänelle oli soitettu Kelasta ja väitetty, ettei hänen työnhakunsa ole voimassa (vaikka työkkärin virkailija oli sen ed. päivänä uusinut, minkä kävimme jopa tarkastamassa TE-keskuksen sivuilta) ja että eläkettä pitää hakea ja jotain toista rahaa ja että nyt maksetut tuet voidaan periä takaisin. Lisäksi virkailija oli ivannut häntä siitä, että hän ei ymmärtänyt mistä oli kyse.

Mitä?

Asia selkeni hiukan, kun tulin kotiin. Soitto ei ollutkaan tullut Kelasta, vaan työvoimatoimistosta, jonne Meltsu oli itse soittanut päivää aiemmin, kun hänen soittopyyntöönsä (työnhaun uusimista koskien) ei oltu vastattu. Hän oli aikansa soittoa odoteltuaan soittanut suoraan virkailijalle, jonka kanssa hän asian oli aiemmin hoitanut ja vaikka virkailija oli vaihtanut työtehtävää, hän ystävällisesti oli hoitanut Meltsun asian ja laittanut työnhaun jatkumaan. Työnhakusi on voimassa. TE-keskus ottaa sinuun yhteyttä 27.3.2015. Myös kohtaan "omat tiedot" oli soitto ja keskustelu kirjattu.

Eilen soittopyyntöön kuitenkin vastattiin. Meltsu sanoi virkailijalle, että asia on jo hoidossa, mutta virkailija ei ollut halunnut jättää asiaa siihen, vaan oli kysynyt, mitä asia koski. Meltsun selitettyä sen, virkailija oli ilmoittanut, että katsoo Meltsun tietoja ja niitä katsottuaan oli vallan riemastunut ja alkanut pommittaa Meltsua kysymyksin tavalla, jonka Meltsu oli kokenut syyttämiseksi, mollaamiseksi ja vähättelyksi. Virkailija oli ollut hyvin alentuva ja huomattuaan, ettei Meltsu ollut aivan kartalla, oli voivotellut, että sä et ilmeisesti ollenkaan ymmärrä näitä asioita.

On totta, että Meltsu ei ymmärrä. Hän on ihan tavallinen, kouluja käymätön duunari, joka taisteli peruskoulun yläasteen läpi tarkkailuluokalla. Jos hän olisi nyt 13-vuotias, hänellä luultavasti todettaisiin tarkkaavaisuus- ja oppimishäiriö, mutta 30 vuotta sitten sellaisia ei ollut, oli vain häiriköitä, jotka kipattiin tarkkikselle. Siihen nähden hän on selvinnyt elämästään ihan hyvin. Hänellä ei ole rikostaustaa, ei alkoholi- tai huumeongelmaa. Hänellä on perhe ja hän on pyörittänyt useita vuosia omaa firmaa. Hän on sosiaalinen ja ystävällinen, joskin myös toisinaan levoton, hermostuu helposti, ja saattaa käydä hermoille, on äänekäs ja vaatii huomiota. Kyllä, hänen on vaikea käsittää joitakin asioita, mitä mielestäni kuvaa hyvin se, että hän alunperin sanoi minulle, että hänelle oli soitettu Kelasta. Hän sekottaa asioita helposti ja uskon, että osasyy siihen on kaksi viikkoa koomassa kolme vuotta sitten ja myös osaltaan hänen kuulovammansa. Ennen kuulolaitteen saamista asiat menivät huomattavan usein sekaisin. Niinpä minä yritän meillä ottaa selvää ja hoitaa. Laitan hakemukset ja ilmoitukset, skannaan ja lähetän liitteet ja jos Meltsun pitää asioida jonkun virkailijan kanssa naamakkain, pyrin lähtemään mukaan, jotta voin selittää hänelle, mitä virkailija sanoi ja tarkoitti ja myös itse pääsen kartalle, koska jos Meltsu selittää asian minulle, voi olla että minä en tajua siitä selityksestä mitään.

Tietenkään eilinen TE-keskuksen virkailija ei voinut tietää Meltsun kyvyttömyydestä käsittää asioita, mutta jos ja kun hän havaitsi sen, hänen olisi mielestäni pitänyt selittää asiat ystävällisesti ja rauhallisesti, ja vaikka moneen kertaan varmistuakseen, että ne tulivat selviksi (kuten suurin osa ihmisistä, joiden kanssa Meltsu joutuu asioimaan!), mutta liekö hän sitten kokenut tulleensa ylikävellyksi tai jotain, hän päätti ottaa asiaan alentuvan ja vähättelevän asenteen. Meltsulle jäi puhelusta paha mieli ja paniikki ja hän osasi kertoa minulle mm. seuraavaa:

- virkailija ymmärtää, mitä hän on kokenut, mutta Meltsu ei ymmärrä "asioiden juridista puolta"
- Meltsun olisi joka kerta, kun sairaslomaa on jatkettu pitänyt hakea a) eläkettä ja b) jotain toista rahaa
- Meltsulta voidaan periä nyt maksetut rahat takaisin
- Meltsu voi aivan hyvin ottaa vastaan jotain muuta työtä, esim. puhelinmyyntiin hän kykenee oikein hyvin
- Meltsun työnhaku ei ole voimassa, virkailija ei löydä siitä merkintää
- virkailija ottaa yhteyttä 1.11 ja tarkistaa että asioita on laitettu eteenpäin

Meltsulle jäi puhelusta fiilis, että hänen kuvitellaan olevan ihan vain huvin vuoksi työtön ja vaikka hän tosiaan selitti virkailijalle, miksi oli työttömäksi joutunut ja että olisi todellakin mieluummin työkykyinen ja töissä, virkailija oli tosiaan jeesustellut, että kyllä hän sen ymmärtää, mutta sinä et nyt ymmärrä asian "juridista puolta". Meltsu oli sanonut, että voisitko selittää asiat minulle suomeksi kiitos - että mitä rahoja voidaan periä takaisin ja miksi ja mistä, mutta hän ei ollut saanut siihen vastausta, jonka olisi ymmärtänyt.

Eli näin:

- mikä vitun "juridinen puoli"?
- a) kyllä on eläkettä haettu, on haettu ja valitettu kielteisestä päätöksestä, mutta kun sitä eläkettä ei ole myönnetty niin minkäs teet b) mitä toista rahaa? Meltsu ei ollut ymmärtänyt
- mitkä rahat ja millä perusteella? Meltsu ei ollut ymmärtänyt
- niin juu, kuulovammainen kuulolaitteen kera puhelinmyyntiin? totta kai. Sitä paitsi Meltsun tiedoissa on aivan varmasti maininta kuulovammasta, olin itse paikalla kun virkailija aikoinaan kirjasi sen sinne (se on kyllä meillä tiedossa, että Meltsu on kykenemätön vanhaan työhönsä, mutta kykenevä mahdollisesti johonkin muuhun, mutta että puhelinmyyntiin..?)
- tasan tarkkaan on voimassa
- ihan kiva, 1.11 on lauantai

Black velvet rose - eikö olekin ihanat nuo lehdet?

Meltsu oli soiton takia äärimmäisen ahdistunut. Hän kävi vasta äsken jälleen kyselemässä minulta, että voiko ne katkaista työnhaun... rahaa piti tulla perjantaina, voiko ne kuitenkin jättää sen maksamatta. Vakuutin, että raha tulee, ihan varmasti tulee, vaikka en oikeasti tiedä itsekään varmaksi. Voiko maksettavaksi merkityn pv-rahan perua? Huomenna sen näkee vasta varmaksi, että pv-raha, johon todellakin olemme kuvitelleet hänen olevan oikeutettu sairaspv-rahan enimmäismäärän täytyttyä ja eläkehakemuksen valituksineen tultua hylätyksi, maksetaan.

Harkitsen yhteydenottoa TE-keskukseen päin. Kai siellä on joku valitusosasto, jonne voin valittaa virkailijan käytöksestä ja asenteesta? Tai vähintäänkin joku taho, jonka voin pyytää ottamaan yhteyttä MINUUN, jotta saamme selvyyden asiaan, mitä pitää tehdä tai olisi pitänyt tehdä, mistä toisesta rahasta on kyse ja mitä rahoja voi periä takaisin ja millä perusteella. Ja miten ajattelivat työllistää kuulovammaisen puhelinmyyntiin.


Mitä elämääni muutoin tulee, niin sovittu työrupeama on nyt takanapäin. Eilisen 8 tunnin jälkeen olin aivan poikki, sillä oli niin turha duunivuoro (siis useampi päivä), että mieluummin olisin ollut kotona. Tokihan raha on tervetullutta, mutta töissä notkuminen tyhjänpanttina on väsyttävää. Myyjät törmäilevät toisiinsa ja hyökkäävät kilpaa vähien asiakkaiden kimppuun. Kukat on kasteltu ja nypitty miljoonaan kertaan, lattiakin pesty niin monesti, että siitä voi vaikka peilata itsensä. Tavarat on hyllytetty ja hintalaputettu. Ääh.

Kotona on kivaa. Rauhallista, laskeutumista syksyyn ja talveen. Kirjoittamista (olen kohta saanut editoitua ensimmäiset 50 lukua. juhuu!) ja TV:tä. Suudelmia ja seksiä. Koiria, kissoja, kanttarelleja. Rauhallisia aamuhetkiä, nukahtamista sänkyyn jalat tyynyllä. Matkasuunnitelmia (reilut 3 kk lähtöön, jee!).

* * *

      Philippen rystyset hohtivat valkoisina tuolin tummaa käsinojaa vasten, yhtä valkoisina kuin hänen kasvonsa. Miten ironista, hän ajatteli, että Roger onkin meistä kahdesta vahvempi. Että minä tarvitsen häntä enemmän kuin hän minua. Ja kaikki johtuu siitä laihasta punatukkaisesta tytönruipelosta joka voisi ikänsä puolesta olla hänen tyttärensä. Hän rakastaa sitä tyttöä. Minusta tuntuu, että hän tosiaan rakastaa Barbaraa. Entä mitä minä teen sitten kun hän huomaa sen itsekin? En tiedä. Oi että ylpeys on kitkerää. Se maistuu kuparilta suussani. Rakastan Rogeria niin että haluaisin tappaa hänet. Ja toisaalta kuitenkin kuolisin itsekin, jos menettäisin hänet: kuihtuisin elämäni auringossa. Joten olen vaiti ja nielen ylpeyteni. Teen kaiken mitä hän haluaa ja rukoilen vain että se riittää. Rukoilen ettei Barbara muutu vuosien myötä voimakkaammaksi ja riistä minulta Rogerin rakkautta nuoruudellaan ja kauneudellaan ja kiintymyksellään jättämättä minulle mitään. Voi sinua, Barbara Devane, kunpa olisit kuristunut kuoliaaksi syntymässäsi. Minuun koskee enemmän kuin silloin, kun kanuunankuulan sirpaleet repivät sääreni. Enemmän kuin silloin kun miekka sivalsi ammottavan haavan kasvoihini. Minuun koskee. Minuun koskee.
     "Vie hänet Hannoveriin. Italiaan. Minä en tule mukaan. Teet sen minkä tunnet velvollisuudeksesi ja minä odotan sinua täällä, rakas ystävä. En pysty taistelemaan sinua vastaan, Roger, enkä sitä vastaan mitä tunnen sinua kohtaan."
      Roger sulki silmänsä; hän kuuli Philippen äänestä kaiken.
     "Hän epäilee jotakin", Roger sanoi. Philippe näki surun hänen kasvoillaan.
     "Siinä tapauksessa olemme vastedes varovaisempia", Philippe sanoi tyynesti, vaikka hänen sydämensä oli kuin kivi, jopa kylmempi. En tunne armoa sinua kohtaan, Barbara Devane, en hiventäkään.

* * *

Meltsu ei halua, että laitan valitusta TE-keskukseen ennen kuin aikaisintaan huomenna. Hän pelkää, että valitus johtaa siihen, että hänen päivärahansa evätään. Tuntuu aika hurjalta, että hän kokee saaneensa palvelua, joka saa hänet nyt tuntemaan, ettei hän voi lähteä korjaamaan asiaa, ikään kuin "koston pelossa".

Hyvää työtä, TE-keskus.

maanantai 29. syyskuuta 2014

Hiljaiseloa


Myönnän heti aluksi, että tämä päivitys tulee vain päivittämisen itsensä takia. Ihan siksi, että olen ollut niin hiljaa, että joku saattaa jo ihmetellä, mihin se ämmä nyt on hävinnyt. Toki joku saattaa myös toivoa, että olisikin hävinnyt, mutta e-hei, en minä ole mihinkään hävinnyt. Viime aikoina ei vain ole ollut mitään sanottavaa ja vaikka mielessä onkin toisinaan käynyt asioita, joista tekisi mieli avautua, niin avautumatta on jäänyt. Kaikki on joka tapauksessa enemmänkin kuin vain OK, fiilikset hyvät ja elämä hymyilee ja silleen, jos ei oteta huomioon ihan armotonta rahapulaa. Kun perheessä on kaksi kelan peruspv-rahalla (no, okei, on siinä satasen lapsikorotus vielä toistaiseksi) ja yksityiskoulua käyvä teini, niin hiukkasen meinaa rahat olla finito toisinaan. Onneksi ylihuomenna saan syyskuun palkkani, jossa on ihanasti tuplapalkkaisia tunteja = sunnuntailisä. Koska syyskuun tienestit jäävät alle kolmensadan, saan parin päivän kuluttua siitä täysimääräisen työttömyyskorvauksenkin eli jippiajee. Kyllähän tässä pelkkä sämpylä ja voi alkaa jo maistua... sämpylältä ja voilta? Onneksi maidossa pysytään naapurin lehmien ansiosta ja riisi on halpaa. Uuniriisipuuro maistuu aina hyvälle.

Ja juu, oli ihan pakko päästä sanomaan, että lapsukainen opiskelee yksityisessä koulussa, koska se nyt vaan kuulostaa öky-hienolta sanoa. Minun poikani on eliittilukiossa, yksityiskoulussa. Ihan kiva, että opiskelu kumminkin on aivan yhtä ilmaista kuin julkisellakin puolella. Kirjat tietysti maksavat, mutta niinhän ne maksavat julkisellakin. Ruoka on ilmaista ja erityisen iloinen olen ilmaisesta välipalasta, jota suinkaan ei peruskoulussa tarjoiltu.

Kirjoitin itse ylioppilaaksi täsmälleen samasta koulusta, joten mikäs tässä on ollessa. En minä sitäkään saavutusta yhtään väheksy, yli ysin keskiarvolla. Olenkin haastanut Tonin pistämään paremmaksi.


Syksy etenee melkein hiipien, sillä vaikka ylihuomenna on jo lokakuu, ei yhtään tunnu lokakuulta. Viime viikolla oikea syksy kävi sen verran vierailulla, että nipisti mustasilmäsusannalta hengen pois, mutta muutoin tuntuu kuin olisi vielä elokuu. Kesäsypressit ovat violetinpunaisia ja kelloköynnöksessä on paljon nuppuja. En usko niiden ehtivän aueta ja tarkoitukseni onkin käydä napsasemassa versot nuppuineen sisälle maljakkoon. Muualla maailmassa kelloköynnös taitaakin olla monivuotinen kasvi, ties mitä siitä saa aikaiseksi jos ottaa versoja vesilasiin. Juuret? Tsekkaan.

Pelargonit toin jokseenkin kaikki jollain tavoin sisätiloihin viime viikolla. Uusilta portailta ja vintin aulasta toin kaikki tupaan, ja sain kuin sainkin ne mahtumaan ikkunoille ja kukkapöydille. Otin pistokkaita (kokeilen miten syksylisäys onnisstuu, on kuulemma muillakin onnistunut) lähinnä erikoislajikkeista kuten Emma från Bengtsbo, Prins Nikolai, Denise... Härligt <3. Pikku-Veskulta pöllimäni pistokas tunnistettiin lajikkeeksi Black Velvet Rose ja sen jos minkä toivon selviävän kevääseen, jolloin voin lisätä sitä vielä enemmän ja saada aikaiseksi mitä upeimman pelargoni-istutuksen. Tuossa black velvetissä kun on aivan upeat, tummat lehdet, eikä kukissakaan ole valittamista. Ulkona olleista pelargoneista toin uusille portailla kaksi ruukkua sekä amppelin. Amppelissa olevasta Mexican tomcatista otin useitakin pistokkaita, koska itse amppelin aion viskata menemään, en yritä talvettaa sitä, plus siinä oleva toinen, punainen lajike, saa mennä.

Myös muut kukat siirtyivät sisälle. Salista toin yhä kukkivan kiinanruusun tupaan, uusilta portailta valtavaksi pöheiköksi roihahtaneen passifloran samoin. Temeriffan tuliaiset, purppurajuoru ja joku tuntematon, löysivät uudet kodit peräkammarista, aivan samoin kuin posliinikukat. Joulukaktus siirtyi passifloran tieltä keittiöön ja edelleenkin Teneriffa tuliaiset liuska-aralia ja kanarianpalmu pääsivät vessan ikkunalle. Siemenestä kasvatettu palmuni tahtoo kärsiä liian kuivasta huoneilmasta (vaikka näin vanhassa puulämmitteisessä talossa se ei todellakaan ole kuivaa), joten ajattelin, että tuopa voisi tykätä vessasta. Miesväki kauhistelee, kun kasvit valtaavat koko talon.

Uusille portaille jäivät vielä kaikki yrtit, niiden kohtaloa en ole päättänyt. Monivuotiset yritän istuttaa jonnekin pihalle, yksivuotiset säilön. Seuraavan kerran kun käyn Lahdessa (perjantaina?), käyn Lidlissä ostamassa "parmesaania" ja väännät basilikat pestoiksi. Tomaatit poimin pois ilahtuneena siitä, että tajusin viimeinkin kylväneeni keltaista lajiketta ja että niistä ei ikinä tulekaan punaisia, ja että en ole kastellut niitä liikaa, vaikka ne vain kellastuvat... *virn*. Chilit poimin, maissit on jo poimittu ja syöty ja ja ja. Joo. On se syksy.

Viime aikoina... viime viikkoina itseasiassa on ollut havaittavissa paljon mummoutumista lähipiirissäni ja mummoiksi ovat tulleet naiset, jotka ovat mielestäni kaikkea muuta kuin mummoiässä. Minua nuoremmat naiset, mikä saa minussa aikaiseksi jonkinlaisen hui-reaktion, koska en osaa mitenkään kuvitella itseäni vielä mummoksi. Toki pitää ottaa huomioon, että ainokaiseni on vasta 15-vuotias, joten tuskin nyt ihan heti mummoudunkaan, mutta silti. Toivon todella, että Toni pitää järjen päässään ja housut jalassaan kunnes hänellä on porvarillisesti talous kunnossa ja opiskelut takana ja sitä rataa, todellakin porvarillista hapatusta VAIKKA minä itse en ole elänyt tai ehkä osannut elää omien "oppieni" mukaisesti.

Tiedän ilman muuta, jopa omasta kokemuksestani, että vanhempanakin ehtii. Siis ehtii sekä opiskella ja ehtii myös perustaa perheen. Itse olen kokenut, ettei lapsensaaminen ole este yhtään millekään - ei opiskelulle, ei matkustelulle, eikä kai työnteollekaan, joskin minä olen laittanut elämässäni lapsen etusijalle työntekoon nähden. Tai no, taitaa olla tekosyy koko lapsi. Enhän minä itseäni työllä ole pyrkinyt tappamaan muutoinkaan. Mutta kumminkin, en olisi halunnut tehdä kokopäivätyötä Tonin ollessa pieni, enkä laittanut häntä hoitoon taaperona. Tulot eivät silloinkaan päätä huimanneet, mutta kyllä siitä sitten tuloksiakin syntyi.

Siellä se nyt lapsi pakertaa yksityisessä eliittilukiossa ja toivon todella, ettei hän haksahda ennen aikojaan mihinkään Veeraan tai Lauraan. On nimittäin yksi asia, mitä vanhempana ei saa takaisin, mitä ei silloin pysty elämään: nuoruus.

Minä tosin olisin voinut "elää" oman nuoruuteni hieman vähemmänkin. Ikään kuin hillitymmin, mutta ääh, paskat siitä.


Toisinaan toivon, että voisin elää nuoruuteni uudelleen, sillä eläisin sen nyt aivan toisin. Nyt on paljon sellaista, mitä minulta puuttui (siis mitä ei silloin ollut olemassakaan), ja mahdollisuuksia aivan toisella tavoin kuin silloin oli. Ihan jo opiskelun suhteenkin. On vaihtoehtoja ja lisäksi jonkinlaista erilaisuutta ymmärretään paremmin. En olisi niin outolintu.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Vain (tylsää) elämää


Katsoin eilen ensimmäisen kerran paljon hypetetyn "Vain elämää"-ohjelman. En ole siis aiemmin nähnyt yhtäkään jaksoa ja jos en aivan väärin ole ymmärtänyt, tämä on nyt kolmas tuotantokausi. Konsepti ei ole vaikuttanut minusta kiinnostavalta ja olenkin pitänyt ohjelmaa tähän asti sammumisvaarassa olevien tähtien tietoisena julkisuuskuvan kiillottamisena. Ohjelmahan on vaikuttanut jokaisen kohdalla levymyyntiin aika kivasti, mikä tietysti on ihan mukava juttu heille, eikä ole minulta mitenkään pois. Minunhan ei ole mikään pakko heidän levyjään ostaa.

Tällä kertaa päätin tsekata ohjelman Vesa-Matti Loirin takia, ja olihan siellä muitakin tähtiä, jotka eivät todellakaan ole sammumisvaarassa. Alkuun oli ihan kaksituntinen erikoisjakso, Vesa-Matin päivä.

Voi herra isä miten tylsä ohjelma. Kaiken ennakkohypetyksen perusteella olin odottanut syvällisiä keskusteluja, liikuttavia hetkiä, mutta jos sellaisia oli, ne oli kyllä käyty kameramiehen ollessa tauolla. Mielestäni ohjelma ei antanut ainakaan Loiriin mitään uutta näkökulmaa, ei syventänyt vanhaa, ei kertakaikkiaan mitään. Tai sitten Loiri on jo niin elämää suurempi persoona (minusta on), ettei mikään ohjelma tee hänelle oikeutta. Koivuniemi pillitti koko ajan niin, että Meltsu ehdotti, että toisivat raasulle ämpärin ja Elastisella oli ikuinen jeejee-ilme naamallaan. Paula V:ssa huomio kiinnittyi koko ajan ylimeikattuihin silmiin ja Samuli E. pönötti.

Ja ei, mielipiteeni ei kerro mitään siitä, mitä mieltä olen esimerkiksi Paula Koivuniemestä ihmisenä ja artistina. Ohjelma ei antanut hänestäkään minulle mitään uutta eikä syventänyt vanhaa. Tunsin pikemminkin oloni kiusaantuneeksi hänen tursuessaan kyyneleitä taukoamatta, koska en kertakaikkiaan käsittänyt, mikä tilanteessa oli itkemisen arvoista.

Olen kuitenkin iloinen, että katsoin sen, nyt voin entisen "ei todellakaan kiinnosta" sijasta sanoa, että ihan paska oli. Tosin aion jatkossakin katsoa Loirin esitykset. Muiden esityksissä ei paljon katsottavaa lienekään, sillä eilisessä jaksossa muiden versioimat, Loirin(kin) tunnetuksi tekemät biisit olivat järjestään mielestäni tosi pliisuja. Ainoastaan Apulannan Tonin esityksessä oli vähän asennetta, muut olivat plääh. Loirin saappaat taitavat olla liian isot kenellekään muulle?

Kuunnellaanpas vähän Ylvistä. Nämä pojat eivät turhia vollota.

perjantai 19. syyskuuta 2014

On metsään mennyt isyys


Vai mitenkä siinä vanhassa laulussa laulettiinkaan...?

Joka tapauksessa syyskuuta mennään jo pitkällä ja edelleen tuntuu aivan kesältä. Ihanaa. Lämpötila pörrää parinkympin hujakoilla (tällä hetkellä +19C) ja aurinkoisia päiviä riittää. Olisipa aina tällainen syksy! Olen pikkuhiljaa purkanut kesäpuutarhaani, ainoastaan maissi on vielä pihalla, plus kaikki pelargonit ja kesäsypressit. Jälkimmäiset ovat saaneet kauniin syysvärin ja pelargonit puolestaan jaksavat kukkia jokseenkin hulluna. Kelloköynnökset menivät tänä vuonna plörinäksi, sillä niihin tuli joku ötökkä, enkä jaksanut / viitsinyt tehdä asialle oikeastaan mitään. Valkoisessa kelloköynnöksessä on muutama nuppu, mutta en usko, että ne ehtivät tulla kukkaan ennen pakkasia. Ulkopelargonit heitänkin pois, lukuunottamatta riippapelagoneja, jotka yritän talvettaa, ainakin ihanan... mikä se nyt oli? Pelargoni-ryhmässä tiesivät sille nimen. Mexican-joku. Mexican tomcat, juu. niin se oli. Tarkistin. Sisällä (siis uusilla portailla / vintissä) olevat yritän saada kaikki talvehtimaan ja olen osasta ottanut pistokkaitakin, jotka ovat mukavasti lähteneet juurtumaan. Toivon kovasti, että Pikku-Veskun istutuksesta nappaamani pistokas selviää ensi kesään (hei! en taittanut sitä! joku muu oli jo taittanut ja poimin sen mukaani...) sillä siinä oli erikoiset, hyvin tummat lehdet ja muistaakseni lila kukka.

Sää kaiketikin kylmenee ensi viikosta ja ajattelin, että nyt viikonloppuna voisin pikkuhiljaa roudata kasvejani tupaan ja huolehtia muutenkin koko talon ja puutarhan talvikuntoon.


Olen vaihteeksi ollut töissä, sillä minut hälytettiin apuun E:n jouduttua yllätten sairaalaan. Olen tehnyt muutaman 6-tuntisen päivän ja sunnuntaina menen neljäksi tunniksi, jotta M. saa edes joskus vapaan sunnuntain. Töissä tuntuu kotoisalta ja mukavalta, aivan kuin en olisi välillä pois ollutkaan..! Siellä ei ollut oikeastaan mikään muuttunut. Tai ei itse asiassa yhtään mikään. Perennat olivat alennusmyynnissä ja viimeisetkin kesäkukat olivat väistyneet ja antaneet tilaa kanervilla, krysanteemeille jne. Ja minun leveä hymyni oli ennallaan. *virn*.

Eilen kaupoille tuli tutunoloinen mies. Minun oli pakko lähestyä häntä ja kysyä, oliko hän mahdollisesti ollut opettajana paikallisessa koulussa. Kyllä hän oli. Oliko hän mahdollisesti opettanut äidinkieltä. Kyllä vain. Oliko hänen nimensä mahdollisessa X.X. Hän oli X.X.

Minun yläasteen äikänmaikkani! Jota en ollut nähnyt sen jälkeen, kun häivyin paikkakunnalta 16-vuotiaana ja jota toisinaan olen muistellut suurella lämmöllä - ja myös ajatuksella "vieläköhän Tarski on hengissä". Kyllä vain oli hengissä ja koska uskon siihen, että ihmistä on kiitettävä silloin, kun ihminen on itse sen kuulemassa, sanoin hänelle, että minun yläastetaipaleeni ei ollut mikään helppo enkä oikein koulussa viihtynyt, mutta sinun äidinkielentuntisi kyllä olivat ihan parhautta. Niin kuin olivatkin. Muistan yhä hänen kuivan huumorinsa ja monet sutkautuksensa, joita kaikki eivät tainneet edes tajuta huumoriksi.

Ah oh! Wanhat Unelmat-liikkeessä ilmeisesti yhä etsitään kirjaani. En usko, että sitä ikinä löytyy tai että meille kirjasta soitetaan edes sitä, ettei sitä nyt sitten kuukausien hakemisesta huolimatta löytynyt. Pitäkää tunkkinne. Eiku.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Rauhanturvaajan kuolema


Kotiuduin jokunen hetki sitten hautajaisista, jotka olivat lämminhenkiset ja kauniit, mieleenpainuvat. Jopa papille, joka sanoi, että hänen melkein 30-vuotisen "uransa" aikana tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän siunasi vainajan, jonka arkkua sinibaretit kantoivat. Kyseessä ei siis ollut mikään ihan nuori mies, eikä suinkaan rauhanturvaamistehtävässä kaatunut, vaan yli 70-vuotias isäntämies, joka kohtasi maallisen matkansa pään kotona, yllättäen.

Hän kuului enemmän lapsuuteeni kuin aikuisuuteeni, joskin Meltsu oli hänen kanssaan tekemisissä ihan viimeisiin päiviin asti. Minun läsnäoloni hautajaisissa olikin ehkä enemmän sitä, että osoitin sillä tukeani ja myötäelämistäni hänen lapsilleen. Loppujen lopuksi, edesmenneelle itselleen lie yksi lysti ketä hautajaisiin tulee, vai tuleeko ketään, hautajaiset ovat omaisille.

Oli hieno hetki, kun harmaantuneet sinibaretit kantoivat arkun sisään kappeliin, valkoinen arkku, jossa oli siniset raidat ja jonka päällä oli yksinäinen sininen baretti, ei lainkaan kukkia. Samainen baretti oli muistotilaisuudessa kuvan vieressä ja pöydissä muisteltiin vainajaa pienten seurueiden kesken naurun säestyksellä ja yhteiset muistelotkin saivat monet vähintäänkin hymyn huulille. Kuten pastori sanoikin: tärkeintä ovat ne pienet asiat, pienet muistot, koska niistä ihminen koostuu.

Hyvää matkaa, Pekka.