tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuoden viimeinen päivä


Kello on puoli yhdeksän ja taivas näyttäisi vaalenevan. En voi tajuta, miten voi olla näin pimeää, vaikka päivän pitäisi olla pidentynyt jo sen verran, että sen huomaisi. Ei huomaa mitään, pelkkää pimeyttä aamusta iltaan. En edes muista, milloin olisin viimeksi käynyt ulkona. En todellakaan pidä tuosta sateesta ja ikuisesta harmaudesta. Onneksi tasan kahden viikon kuluttua pääsen sitä pakoon ja kun tulen takaisin Suomeen, niin toivottavasti sitten päivä ON jo pidentynyt niin, että sen jotenkin havaitsisi. Eikä oikeasti tekisi pahaa, vaikka tulisi vähän luntakin. Tai edes pakkasta, sellaiset max 5 astetta. Lunta saisi olla max 5 senttiä, niin minä olisin tyytyväinen.

Luultavasti lunta tulee ihan perkeleesti jos sitä joskus alkaa satamaan ja kylmäkin on kuin ryssän helvetissä.

Tänään,. vuoden viimeisenä päivänä EI ole ohjelmassa taaksepäin katsomista ja sen hymistelyä, kuinka kamalasti opin taas tästäkin vuodesta. Sen sijaan ohjelmassa on shoppailua ja illalla naatiskelemme tortilloista ja nakeista. Ja ehkä teen perunasalaattia, mihin ei missään tapauksessa tule ällörasvaista majoneesia (pidän kyllä majoneesista, mutta en perunasalaatissa), vaan kermaviiliä. Ei raketteja, ei tinaa, eikä muutakaan asiaan kuuluvaa hapatusta. Ei kiinnosta.


Koska olen niin hyvä tyyppi, palkitsin itseni kirjalla. Olin tyytyväinen siihen, miten nopeasti kirja tuli viimeksi (Shark Robot), joten uskalsin tilata sieltä uudelleen. Mietin myös kovasti Starfighterin tilaamista, mutta hillitsin itseni.

"In an unknown time and place, there's a war going on in space and mankind has developed a system of fighting that includes two sides of a team. One person is the fighter who pilots the spacecraft and his partner is the navigator who directs the way.

Navigators come from higher society and are mostly seen as privileged and intelligent. Fighters are men that are known for their violent tendancies, skills in combat, and anger issues.

Abel didn't want to follow his politican father into his world and instead chose his own path as a navigator. He's gay and has always had strong desires that he's hidden... until he's partnered with his fighter, Cain.

Cain is unpredictable, violent, possessive, and very skilled at what he does. He goes through navigators faster then any other fighter so he's developed the reputation that he's impossible to work with.

When Cain meets Abel, he marks him and possessives him in every way possible unknowingly giving Abel exactly what he's been craving for years. Now the only question is, will their relationship grow to benefit them both in this time of war or with Cain's reputation and violent tendancies end up destroying Abel?"



Miksiköhän ihmisille pitäisi selittää juurta jaksain oma elämäntilanteeni? Satuin juuri juuttumaan keskusteluun, jossa vastapuoli ilmeisesti pitää selviönä, että koska hän voi tehdä jotain asioita, niin minunkin pitää voida, vaikka elämäntilanteemme on aivan erilainen. Harvoin ärsyynnyn moisesta, mutta nyt ärsyynnyin. Miksei voi vain uskoa, jos sanon, että asia X:n tekeminen ei ole minulle mahdollista, koska taloudellinen tilanteemme on huono. Miksi pitää inkata vastaan, aivan kuin en itse tietäisi asiaa paremmin. En minä vähättele kenenkään taloudellista tilannetta, enkä ole edes kiinnostunut siitä, joten pliis, uskokaa kun sanon, että en voi tehdä tätä asiaa, koska minulla ei ole rahaa. Muttkun muttkun. On meilläkin velkoja ja kädestä suuhun eletään. No ihan kivat sulle hei, minä en luultavasti koko loppuelämäni aikana edes pysty tekemään velkaa, saati maksamaan niitä. *argh*.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Tuli, meni ja vihelsi mennessään


Jouluviikko meni uskomattoman nopeasti - siis kokonainen viikko! Loppujen lopuksi jouluajasta on jäänyt ihan hyvä mieli, vaikka jouluaaton osalta kaikki eivät joulutunnelmaan päässeetkään. Tuskin se koskaan tulee onnistumaan, koska se ahdistus kumpuaa jostain niin syvältä alitajunnasta ja muistoista, että minulla ei ainakaan ole aseita niitä ahdistuksia vastaan taistella. En pyyhi pois verta ja pelkoa ja poliiseja (joista kuulin vasta muutama päivä sitten).

Minulle joulun paras hetki oli varmastikin aaton iltapäivä, kun istuin katselemassa jouluista elokuvaa, tein käsityötä ja vierellä oli lasillinen viiniä. Toni luki kirjaa, Meltsu nukkui ja tuli räiskyi kammarin uunissa. Sen hetken saattoi jopa kuvitella, että ulkona oli talvi - kun ei katsonut ikkunasta ulos.

Joulun kunniaksi Kela päätti muuttaa pv-rahojen maksupäivää myöhemmäksi, mikä tarkoitti sitä, että normisti 26.12 tuleva pv-rahani maksetaankin vasta 31.12, mikä tarkoittaa siis, että raha, jonka normisti pitäisi tulla torstaina, joka sattui olemaan pyhäpäivä, ei suinkaan tule seuraavana arkipäivänä, joka on perjantai, eikä edes maanantainakaan, vaan vasta tiistaina = lähes viikko "myöhässä". Jos ihmisen kuukausitulot ovat n. 750 euroa, niin voin kuulkaa kertoa, että se, että niiden pitäisi neljän viikon sijasta riittää viideksi viikoksi, se TUNTUU. Meltsun kohdalla aivan sama juttu. Meillähän on peräkkäiset maksupäivät, eikä hänenkään pv-rahansa, jonka maksupäivä ON perjantai, tullut perjantaina vaan niin ikään ensi viikon tiistaina. Ylihuomenna, luojankiitos, muta tässä sitä sitkistellään ilman maitoa, ilman kahvia, ilman bensaa... No, onneksi emme ole mihinkään menossakaan, että autoa tarvittaisiin, mutta saimme unohtaa reissun hautausmaalle tässä joulun aikaan, koska rahaa bensaan ei kertakaikkiaan ole.

Mutta huihai. Onhan ruokaa ja jauhoja ja nuudeleita ja pakastekasviksia ja pesuaineita ja ja ... kyllä me selviämme tiistaihin asti, vaikka pitääkin juoda hasselpähkinäesanssilla maustettua joulukahvia (joka on hirveetä paskaa).


Tiistaina voimme sanoa, että matkaan on kaksi viikkoa. Kaiken opiskelun, työn, joulun ja kirjoittamisen ohessa en ole oikein ehtinyt sisäistää, että olen todellakin lähdössä taas etelän lämpöön, mutta eilen illalla se jotenkin välähti mieleen: "Ihana päästä taas Puertoon". Eikä se ole se lämpö - eihän siellä välttämättä ole "lämmintä", sillä esim. kaksi vuotta sitten, jolloin olimme ensimmäistä kertaa sen kaksi viikkoa siellä, piti olla asunnossa lämmitys päällä - vaan moni muukin asia. Sanoessani asiasta eilen Meltsulle, hän sanoi kaipaavansa ennen kaikkea meren ja aaltojen ääntä. Hän kutsui Puertoa toiseksi kodikseen ja kyllähän se sellaiseksi on muodostunut. Tällä kertaa lento on niin myöhään Reina Sofialla, että on aamuyö, kun ehdimme Puertoon, joten ohjelmaan kuulunee ihan vain se, että vippaamme laukut olohuoneen nurkkaan ja painumme nukkumaan, mutta kun aamu valkenee, niin oi oi oi. Kukot. Mustarastaat. Auringon ensisäteet värjäämässä Teiden punaiseksi (olettaen että on aurinkoista, eikä Teide oli ujona vetäytynyt pilvien taakse).

Jonakin päivänä minä. Kyllä vain. Jonakin päivänä.

Eilen aloitin kirjoittamaan lukua 30. Luku 29 tuli ulos sanomattoman vaivalloisesti, aloitettuani sen useampaan kertaan. Tiedän kirjoittavani vääristä tapahtumista, jos luku ei lähde aukeamaan tavalla, että olisin siihen tyytyväinen. Ne tapahtumat, joita ensin yritin kirjoittaa, tapahtuivat kyllä, mutta viimein totesin kirjoittavani niistä vasta myöhemmin ja että oli tapahtunut jotain, mikä vaati tulla kirjoitetuksi ennemmin. Pidän kovasti siitä, miten vyyhti sitten alkoi aukeamaan ja miten sain asiat paperille (no, näytölle). Asiat alkavat kehittyä kohti vääjäämätöntä, vaikka asianosaiset eivät itse sitä ole vielä tajunneet. *virn*.

Ah niin, saimme yllättävältä taholta matkarahaa melkein 300 euroa eli sen tiimoilta olo on nyt aika levollinen. Paitsi että eläminen Puertossa on edullista > saamme siellä kotimaisella pv-rahalla kolme kassia ruokaa samalla hinnalla, millä Suomessa saa yhden kassin (fakta, lähde: omat empiiriset tutkimukseni), niin tämä ekstra-raha mahdollistaa sen, että voimme käydä muutaman kerran kiinalaisessakin (lounas 5.99 e per lärvi).

Ai miksi kärvistelemme nyt maidotta jos meillä on 300 euroa? Ei ole vielä, sen voi nostaa aikaisintaan 1.1.2014. Mukava lisä matkakassaan, kyllä, ehdottomasti. Merivesialtaillekin raaskii mennä, sinne maksaa muistaakseni sen neljä euroa sisään ja hintaan kuuluu siis lepolasse ja mahdollisuus uida itsensä väsyksiin asti tulematta aaltojen viskomaksi tai pelkäämättä, että hiekkaa on kaikkialla pillun täydeltä. Jei.

Mutta mitä luulette, onko tämä se talvi, kun talvea ei tule lainkaan? On ollut niin pitkään niin märkää ja ennen kaikkea pimeää (nyt joulun aikaan päivä ei ole valjennut lainkaan!), että en enää osaa edes odottaa lunta ja pakkasta. 

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Se siitä joulurauhasta


Ei mennyt taas tämäkään joulu kuin Strömssössä (en ole koskaan katsonut ko. ohjelmaa...) sillä kaikesta valmistelusta huolimatta Meltsulle iski eilen jouluahdistus pintaan siinä määrin, että sain kerätä kaiken tahdonvoimani, etten lähtenyt mukaan siihen riidanhaastamiseen. Sen verran kuohahdin, että yhden kerran käskin herran painua vittuun, mutta muuten minulla on aihetta olla ylpeä itsestäni ja itsehillinnästäni. Hassuinta on, että illalla Meltsu väitti minun olleen se kiukkuinen, ei hän lainkaan. Siitäkin huolimatta, että hän nukkui suurimman osan päivästä. Ihan totta. Komensin hänet hereille aamulla auttamaan kinkun kanssa, ehkä n. klo 9. Hän meni "päiväunille" n. klo 10.30 ja nukkui puoliinpäiviin ja sen jälkeen hän ihan oikeasti nukkui koko päivän ja illan lukuunottamatta sitä, että kävimme saunassa ja söimme. Vähän aikaa hän illalla oli hereillä tv:tä katsoessaan, mutta suurimman osan nukkui tv-tuolissa. Milloin hän oli hereillä, hän "uhkaili" lähtemisellä kavereilleen tai kiukutteli, kuinka inhoaa joulua.

Voi herra hyväst nähköön. Olisikin lähtenyt jonnekin, mutta ei. Istui kotona äksyilemässä ja siinä mielessä kyllä pilasi minun jouluni, että ei siitä yhteisestä ajasta sitten tullut yhtään mitään. Sen minkä yritin istua hänen seurassaan tv:tä katsellen, hän käänsi ilmeisesti ihan piruuttaan kanavan jollekin maksulliselle urheilukanavalle ja siinä sitten vietetään joulua katsellen jalkapalloa. No, ei vietetty, menin pelaamaan WoWia, ja myöhemmin illalla otin läppärin peräkammariin ja katsoimme Tonin kanssa HDFinistä "The Lone Rangerin", mikä olikin oikein kiva leffa.


En tiedä, mihin aikaan Meltsu eilen illalla (yöllä) mahtoi sitten nukahtaa oikein sänkyyn, mutta ainakin vielä hän nukkuu. Herää luultavasti ihmettelemään, miksi "murjotan" ja että eihän hän mitään ole tehnyt. Jaa jaa. Joko pidän tiukkasävyisen puhuttelun tai sitten vain murjotan. En kuitenkaan jaksa ymmärtää miestä, joka täyttää kohta 44 ja edelleen saa hepulin joka joulu perintönä lapsuuden jouluistaan. Tai siis joka joulu - niinä jouluina, kun meillä on ollut vieraita, hän on hepuloinut vähemmän, kaksi vuotta sitten hän oli joulun teholla ja vuosi sitten joulu ei kenestäkään tuntunut joululta, mutta rauhallisten vuosien jälkeen hän on näemmä alkanut taas hepuloida. Enkä minä jaksa loputtomiin ymmärtää. Jossain vaiheessa eilen tokaisinkin, että tämä on viimeinen joulu, jonka sun kanssa vietän, ja hän siihen "noin sä sanot joka vuosi". Niin kai sanon. *huoh*.

Ei jaksaaaaaaaa. Mutta onneksi pahin on taas takanapäin, tänään eikä varmaan huomennakaan tarvitse kokata ja aion keskittyä vain ja ainoastaan kirjoittamiseen, käsitöiden tekemiseen ja leffojen / sarjojen katselemiseen. TV:stä näkyy joulun ajan maksukanavat ilmaiseksi, tosin mitä eilen tarjontaa selasin, niin Nelonen Maailma oli ainoa, josta tuli jotain katsottavaa, ja lisäksi HDFin on ilmainen loppuvuoden, sieltä voi katsoa uutuusleffoja. Eilen illalla katsoin YleAreenasta ekaa jaksoa sarjasta "Nuori Morse" ja se vaikutti tosi hyvältä siihen asti, kunnes nukahdin. *virn*.

Teahouse pitäisi päivittyä tänään, tai siis USAn tänään, mikä tarkoittanee huomista meillä. Can't wait.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Hetken tässä


Olen aina nauttinut jouluvalmisteluista (jos en väärin muista) ja useimpina vuosina olen osannut suhtautua niihin niiden vaatimalla hartaudella ts. hyvin löysin rantein. Sama koskee tosin kaikkea muutakin "siivoa" elämässäni eli en ota stressiä siitä, että onko kaapit järjestyksessä tms. koska meillä harvoin juhlitaan kaapissa. Tarkemmin ajateltuna, en muista koskaan viettäneeni joulua kaapissa, eikä esim. Tonin rippijuhlissa kukaan vieraista pyrkinyt kaappeihin. Kammareihin halusivat kyllä kurkistaa, mutta eivät kaappeihin, kumma kyllä.

Enihoo, joulusiivoukseni kattaa tänä vuonna huoneiden imuroinnin ihan siitä vain mattojen päältä, tupaa lukuunottamatta. Paljaat lattiat pyyhkäisin sinipiialla ja nyt odottelen, että tuvan lattia kuivaa ja saan laittaa lattiaan puhtaat matot tuomaan tuoksua. Toni tänään aamupäivällä, kun olin Meltsun kanssa tekemässä viimeisiä jouluostoksia (kiitos lapsilisien), hoiti likaiset matot rullalle ja vinttiin ja toi sieltä tullessaan puhtaat matot. Meltsu ja Toni sahasivat ulkona kuusen määrämittaan ja minä Tonin kanssa fiksasin sen sisällä kuusenjalkaan ja paikoilleen. Muutama pöytäliina pitää silittää ja laittaa paikoilleen sekä eilen silittämäni lakanat pitää vetää, viikata ja laittaa kaappiin. Siinähän se.

Eilen paistoin lanttu- ja porkkanalaatikot ja tein punajuuripihvit. Parhaillaan uunissa on pari maksalaatikkoa, minkä jälkeen sinne menee merimiespihvit (päivän ruoka) ja ehkä pestolohi ennen kuin sinne kömpii 12 kilon tanskalainen kinkkumme. Jossain välissä laitan hellalle porisemaan huomisen padan (possua ja nautaa, porkkanaa, pekonia, paljon sipulia, herkkusieniä ja koko komeuden kruunaa kippari-kerma) ja keitän perunat perunalooraa varten. Tuvan uunissa räiskyy tuli ja ulkona sataa ihan oikeaa vettä ja kunnolla. Mutta sytytän ikkunoiden tähtivalot, enkä edes vilkaise ikkunasta ulos.

Minusta tämä on onnea. Viinilasi, aviomies ja poika, joka on vetäytynyt lukemaan "Taru Sormusten Herrasta"-kirjaa(ni). Toni luulee, ettei saa tänä(kään) vuonna lahjoja ja hänen luonnettaan kuvannee se, ettei hän missään vaiheessa ole protestoinut sitä tai näyttänyt hapanta naamaa, joten huomenna on ihana katsoa hänen iloaan, kun hän löytää kuusen alta pienen paketin. Tiedän, että lahja tulee olemaan mieluinen, vaikka se ei tosiaan ole iso, eikä kallis.

Kuivu, lattia, kuivu! Niin saan leväyttää auki mäntysuovalla pestyt matot ja levittää ne lattiaan.


Starfighter oli päivittynyt tänään kahdella sivulla. Voisi sanoa, että "Christmas came early", jos sana "came" ei tässä yhteydessä toisi mieleen melkoisen tuhmia mielikuvia. *virn*.

Tänään kammaria imuroidessani intouduin pohtimaan sitä, kuinka olen syntynyt liian myöhään. Kun minä olin nuori (höhöhöö), ei ollut niitä mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen tai edes itsensä etsimiseen, löytämisestä puhumattakaan, kuin nuorilla on nykyisin. Olen esimerkiksi aina, niin kauan kuin muistan, rakastanut yaoita, mutta vasta kuluneen vuoden aikana löytänyt varsinaisen yaoin netistä. Silloin, kun minä tajusin, mistä minä pidän, se oli jotain niin outoa, että tunsin olevani suurinpiirtein epäonnistunut kummajainen, koska en tiennyt ketään muuta, joka olisi tuntenut samoin kuin minä. Nyt olen kummajainen, koska olen yli-ikäinen yaoi fangirl, vaikkakaan en mitenkään suostu uskomaan, että olisin ainoa laatuani.

Huominen ruokalista:

- vihreä salaatti
- mojo verde
- maksapasteija
- graavilohi
- pestolohi
- kinkku
- kermainen lihapata
- punajuuripihvit
- perunalaatikko
- lanttulaatikko
- porkkanalaatikko
- maksalaatikko
- charlotte russe
- suklaamousse
- punaviini
- valkoviini
- maito
( - kasviksia ~ tästä en ole vielä ihan varma,  mutta jos kasviksia on, ne ovat ihan simppeleitä keitettyjä kasviksia)

Ruokapuoli on varmasti hyvä ja täyttävä, vaikka olenkin olosuhteiden pakosta jättänyt siitä pois salaatteja, leikkeleitä ja juustoja.

Olen NIIN joulufiiliksissä ja kerrankin Meltsukin on rento sen sijaan, että kiipeilisi seinille jouluahdistuksessaan. Ja Chuck Norris on kova - on se!

lauantai 21. joulukuuta 2013

Tuomas kulkee tuoppi kädessä


Selvisin tästä viikosta, tästä kuukaudesta, tästä syksystä. Koulu/työvuosi on nyt ohi ja kohta on koko vuosi muutenkin. Opiskelun suhteen olen mennyt vuoristorataa ja nyt olen taas siellä mäen huipulla - josta en toivottavasti syöksy alas, *virn*,  vaan laskettelen rauhallisesti ja tasaisesti maaliin.

Kuluneesta viikosta jäi hirmuisen hyvä fiilis, mutta en siltikään uskalla vielä iloita, vaan pelkään (? ei nyt ihan niinkään) takapakkia ja sitä, että tulen kuitenkin pettymään. En ole millään tavoin pessimisti eli sen odottaminen, että kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin toivon tai pitäisi, ei missään nimessä kuulu luonteeseeni, enkä sillä tavoin ajattelekaan nyt. Olen vain varuillani, edellisestä kolauksesta jotain oppineena.

Tässä duunissa, toisessa naapurikunnassa kuin edellinen työssäoppimispaikkani, opin sen, että työilmapiiri voi sittenkin olla rento ja mukava. Että työstään voi nauttia ja ennen kaikkea sen, että persoonani ja tapani olla asiakkaiden kanssa, on aivan hyvä ja riittävä. Ei ole kiellettyä vitsailla asiakkaiden kanssa ja heidän kanssaan voi jopa flirttailla. Ei tarvitse olla naama maalattuna, ei tarvitse peitellä tatuointeja. Asiakkaiden kuullen voi laulaa takahuoneessa, omille mokilleen voi nauraa. Sain olla oma itseni ja siitä kiitokseksi sain paitsi aivan ihanan kukkakorin, halauksia ja kiitoksen siitä, miten paljon minusta oli apua, niin myös lupauksen siitä, että olen tervetullut jatkossakin (helmikuussa) sekä toteamuksen:

"Sä olet niin pahuksen hyvä noiden asiakkaiden kanssa."

Pitäisikö minun sittenkin uskoa E:tä, kun hän sanoi, että asiakaspalvelu on juuri minun alaani: olen asiakkaan "tasolla", nöyristelemättä ja olematta epäkunnioittava? Jaa-a, enpä tiedä. Ainakin tämän viikon ajan koin, että oli hauska olla kassalla ja myymälän puolella ja oli hauska huomata, että pystyin auttamaan asiakkaita myös ammatillisesti ("Miten hoidan jouluruusua? Miksi joulutähti pudotti lehtensä? Mikä tämä punainen marjakasvi on?").

Kuten sanottu, olen tervetullut jatkamaan työssäoppimistani helmikuussa, vaikka silloin onkin vuoden hiljaisin aika ja pomo pelkäsi minun ikävystyvän. Toisaalta hän totesi, että kun olen paikalla, hänellä on viimeinkin aikaa käydä läpi esim. varasto, kun ei tarvitse olla kassalla, puutarhurinkin ollessa pakkolomalla, kuten aina talvisin. Samoin jos tulee sidontatöitä paljon (hautajaisia), hän ei joudu paniikkiin niiden kanssa, koska minä sidontataitoisena olen paikalla. Edellisessä to-paikassani ajatuskin sidonnasta sai minut loppuvaiheessa paniikkiin, mutta nyt totesin pomolle vain, että juu, kyllä minä osaan surusidontaa. Tämä siksi, että sen mitä katselin pomon tekemiä surulaitteita tai puutarhurin ja kiireapulaisen (ja pomonkin) tekemiä kimppuja, minun oli todettava itsekseni pystyn vähintäänkin tuohon. Mutta asiat ovat, kuten pomo sanoikin: "meillä ei se ole niin tarkkaa". Oli tosi mukava nähdä, kuinka kiireapulainen (joka on kyllä saanut saman koulutuksen, jota minä tässä opiskelen!) teki kimppuja, jotka eivät varmasti olisi läpäisseet sidonnanopettajani tarkkaa ja kriittistä silmää, saivat pomolta ja puutarhurilta vain kehuja: "se on ihan kaunis, älä ole niin ankara itseäs kohtaan." Tuo asenne, ja sen tajuaminen, että muukin kuin täydellinen suoritus kelpaa, kannustavat minua todella paljon uskomaan itseeni, ja se yhdistettynä palautteeseen, jota sain sidonnonaopettajaltani viime kesänä, sidonnan loppukokeen jälkeen, saa minut uskomaan, että kyllä minä osaan. Varsinkin kun vertaan opettajan palautetta siihen, mitä muut häneltä saivat - - siis kun moni, joka mielestäni osasi minua paremmin, sai negatiivistä kritiikkiä ja/tai ns. "huonoja" arvosanoja.

Pidän itseäni kehityskelpoisena yksilönä. Kyllä vain. Ja nyt pystyn näkemään itseni työskentelemässä ammatissa, johon olen valmistumassa, plus että näen myöskin valmistuvani. En juuri nyt epäile sitä hetkeäkään ja olenkin työntänyt suunnitelman B. taka-alalle. Tuli niin hyvä fiilis tästä viikosta ja heräsi epäilys, ettei vika tosiaankaan ollut minussa, tai että olisin väärällä alalla, vaan to-paikassa.

Mutta hei, ihmiset. Tiedättekö mikä elämässä on hiton tärkeää? Positiivinen palaute. Oikeasti, antakaa sitä toisillenne AINA, kun siihen on vähänkään aihetta.

Joku on jo ehtinyt näköjään piirtää kuvitusta tarinaani! *virn*
(No siis, ei oikeasti, Puskissa löysi tämän kuvan jostain todettuaan, että siinähän ovat E. ja K.)

Nyt on siis edessä ensin joululoma, sitten yksi kouluviikko ja sitten taas kolme viikkoa lomaa, josta kaksi vietän Puerto de La Cruzissa. Tätähän ei vielä kukaan tiennytkään. *virn*. Tonilla on tänään vielä "koulua" ts. joulukirkko ja sitten pääsemme kaikki rauhoittumaan jouluun. Kinkku on jo sulamassa, sen paistan jouluaaton vastaisena yönä. Kalan otan huomenna pakastimesta suolaantumaan, samoin huomenna käymme sukulaismummon luona kahvilla. Maanantaina käymme lunastamassa Tonin joululahjan matkahuollosta (se on yllärilahja - Toni tietää, ettei meillä ole varaa joululahjoihin, mutta ei tiedä, että se ei tarkoita sitä, ettenkö voisi vinguttaa Elloksen tiliäni...) ja ostamme perunoita, maksapasteijaa, salaattia ja maksaa. Teen varmaankin maksalaatikon maanantaina, lanttu- ja perunalaatikot jätän aattoon. Kuusen haimme jo sunnuntaina, joulusiivouksen teen tässä miten nyt viitsin ja jaksan. Siihen ei ihmeempiä tarvitse, imuroin huoneet ja vaihdan tuvan lattiaan puhtaat matot (jotka kesällä puhtaiksi hinkkasin). Ai joo. Lapsilisistä jää vielä jouluruokien (maksat sun muut siis) ostamisen jälkeen sen verran hiluja, että ostamme myös jotain hyvää punkkua joulupöytään. Sunnuntaina leivoin Tonin kanssa pipareita, pakastimessa on torttutaikinaa niin että saamme jouluaattona nauttia päiväkahvitkin perinteiseen tapaan klo 12 joulurauhanjulistusta kuunnellen. "Rare Exports" katsotaan totta kai jossain vaiheessa ja milloinkohan se "Ihmeellinen on elämä" tulee tänä vuonna? Rakastan sitä leffaa.
.... No mutta hitto. Eikä sitä tulekaan? Ei sitten prkl.

En ole vielä oikein sisäistänyt, että loma tosiaan alkoi. Ehkä sitten, kun tästä nyt piristyn ja innostun. Kirjoittamiselle varaan tietenkin aikaa. Parhaillaan on menossa luku 29 ja kirjoitettuja sivuja ehkä neljäsataa, joista toiset toimivat paremmin kuin toiset. Nautin kirjoittamisesta ja olen etuoikeutettu, että saan kirjoittaa tämän tarinan siten kuin se tapahtui, toisessa maailmassa, toisessa ajassa.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Karhunjälkiä glitterissä


Tämän päivän "numero" on 2/5 eli viidestä työpäivästä ennen lomaa on nyt kaksi takanapäin. Eilinen työpäivä meni uuteen duuniin totutellessa, enkä kotiuduttani (puolikuolleena - - menin nukkumaankin jo klo 22!) osannut sanoa duunista vielä juuta enkä jaata. Liike on auki klo 9-17, mikä on samalla työpäiväni pituus eli teen aivan normia 7,5 tunnin duunipäivää. Tänään osasin sentään eritellä fiilikseni positiivisiksi, mikä ei tosin vielä takaa yhtään mitään. Pidinhän edellisestäkin työpaikasta aluksi ja lopuksi sain siitä niin kauheat traumat, että olin vähällä lopettaa koko opiskelun ja peruin alustavasti sopimani työputken sinne.

Mitä positiivista nykyisessä duunissani: minua ei kohdella aivottomana idioottina ja minun oletetaan osaavan jo esim. tehdä leikkoihin imupinnat. Ei pyritä neuvomaan ja korjaamaan joka asiaa, ei kytätä selän takana, ei vakoilla, mitä sanon asiakkaille. Neuvotaan jos kysyn. Tänään tein jouluisia asetelmia (hyasintti, amaryllis) ja niihin sain opastuksen, että käy katsomassa myymälän puolelta, millaisia on tehty ja tee samantapaisia, tuossa on rondellat, tuolla nauhoja ja tässä koristeita. Ja minähän tein. Taiteilin oikein, esim. tuunasin rusetteja tuijalla ja kyrptomerialla.

Ilmapiiri on rennompi. Omistaja laulelee ja kiroaa, radio soittaa Radio Novaa aamusta iltaan, päivän päätteeksi sain ottaa kimpun suuria ruusuja kotiin siinä missä ed. duunissa ne heitettiin roskiin ja minua katsottiin pahasti, kun kaivoin parhaat sieltä ja vein kotiin. Mutta huonoista kokemuksista johtuen olen itse varautuneempi, en kerro itsestäni juuri mitään, en pyri puhumaan juurikaan ns. turhia asioita ja otan koko homman sillä mielellä, että olen siellä "vain" töissä. Tosi hyvällä mielellä kuitenkin menen sinne huomenna, varsinkin naurettuani tänään kippurassa seuraavalle keskustelulle:

Minä: Mitä mä teen tolle laminaattilattialle? Eilen mä vaan harjasin sen, pyyhinkö mä sen tänään mopilla?
Pomo: Njoo... sen vois. Kato onko siinä ka.. karhun... ääh.. jälkiä.
Puutarhuri: Karhunjälkiä?!
Pomo: Kurajälkiä!
*hillitöntä naurua hetki*
Minä: ... mutt mitä mä sitt teen jos siinä tosiaan on karhunjälkiä?
Puutarhuri: Kannattaa varmaan soittaa riistantutkimuslaitokseen.

Mitä glitteriin tulee, sitä on näin ennen joulua KAIKKIALLA. Lattioilla, vaatteissa, iholla, just name it.

Kolme päivää. Kolme päivää ja sitten LOMA.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Se on tässä


Kouluvuosi 2013 alkaa olla todellakin lopuillaan. Viimeisiä viedään; ensi viikolla työssäoppimaan ja sitten minulla on tosiaan kahden viikon LOMA. Sitten viikoksi kouluun ja sitten kahdeksi viikoksi Puertoon.

Mä niin tarvitsen tän. Loman. Joulun. Puerton.

Ilahduin suunnattomasti saadessani tänään 15 euron lahjakortin Joulumaahan (+kahvilipukkeen), sillä se mahdollisti sen, että meillä on kuin onkin joulukukkia tänä jouluna. Sain myymälästä puhuttua itselleni kaksi isoa joulutähteä, vaikka Joulumaa alkaakin vasta  huomenna, sillä minähän en mene koululle ennen kuin ensi vuoden puolella. Iloitsin kukistani aivan valtavasti ja paketoin ne itse onnessani. Kahvilipukkeen annoin J:lle, joka menee ensi viikoksi Joulumaahan töihin, niin ei mene hukkaan sekään. (Kahvila aukeaa vasta huomenna, joten minulle lipuke oli hyödytön.)

Pakkasin jo eilen illalla tavarani, suurimmaksi osaksi ja oh-hoh, miten paljon tavaraa olikaan kahdessa kuukaudessa Saarelle kulkeutunut. Peiliä, mattoa, petauspatjaa... kirjoja, käsitöitä ja vaatteita niin että toin sieltä pois aika kasan käyttämättömiä, puhtaita vaatteita, varsinkin sukkia ja alushousuja. Auto oli täynnä tavaraa, kukkapaketteineen kaikkineen. Olin tässä syksyn aikana haalinut muutamia viherkasvejakin, ollen se puuttuva linkki ennen bioroskista.


Ehdin jo miettiä, miten tästä eteenpäin - ja miltä asiat näyttävät, kun katson taaksepäin. Olen hirmuisen ylpeä itsestäni, että sitkistelin eteenpäin silloinkin, kun tuntui siltä, että halusin luovuttaa. En edes tiedä, mikä minut piti liikkeellä... osaksi se, etten vain halunnut heittää hanskoja tiskiin, vaikka kuinka teki mieli. En halunnut luovuttaa, enkä tavallaan antaa mennä ohi kaiken sen, minkä olin oppinut ja mitä olin tehnyt.

Yes, I'm gunna do it, Cain.

Huomenna leffaan! Tänään: kohta ruoka uuniin ja sitten istumista kammarissa, läppäri sylissäni, tulen räiskyessä uuneissa. Nyt on onneksi jo taas sähköt, ne olivat pois ehkä reilut kuutisen tuntia. Jopa koululta oli aamulla sähkö poissa, generaattorit olivat käynnissä niin ettei tarvinnut herätä pimeässä, mutta koska puutarhalla ei ole generaattoreita ja vesijärjestelmä on sen sähkön piirissä, vettä ei tullut. Aikamoinen myrsky oli siis yöllä, jo kolmas kuukauden sisään.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Takkutukka keijukainen


Teneriffalla on satanut, ukkostanut ja myrskynnyt viime päivinä kai ankarammin kuin aikoihin. Olen nähnyt kuvia tulvivasta autopistasta, komeista ukkospilvistä ja saarella asuvat tuttavat ovat raportoineet, kuinka kaikki irtonainen on ollut parasta siirtää sisätiloihin. Koulut ovat olleet suljettuina jne. No hui. Tietenkin missasin nyt tämän luonnon oman shown ja arvaan, ettei tammikuussa yhtään ukkosta. Kaipaan edelleenkin sitä kunnon ukonilmaa Puertossa, toistaiseksi olen saanut nähdä vain kaukaista salamointia meren yllä.

Tätä koulussaolovuotta on jäljellä enää kaksi päivää, joiden oletan menevän nopeasti, sillä viimeisiksi päiviksi on mieluisaa ja mielenkiintoista tekemistä ravintolan kukituksen kanssa. Talvipuutarhan saimme valmiiksi eilen ja siitä tulikin hieno.


Harmaita hiuksia sen sijaan aiheuttaa se tosiasia, että rahat ovat aivan finito. Tänään siirsin Meltsulle viimeisen viisikymppiseni, jotta hän pääsee huomenna viemään Tonia isoskoulutukseen, pääsee hakemaan minut ylihuomenna kotiin ja jos hyvin käy, pääsemme niillä bensoilla vielä lauantaina elokuviinkin. Miten ensi viikolla menen töihin, 60 km päivässä, sitä en todellakaan tiedä. Minun täytynee kerjätä äidiltä bensarahaa... lapsilisät tulevat vasta 23. päivä ja siihen on piiiitkä aika.

Rahattomana ei pääse kampaajallekaan, ja ne ajat, jolloin leikkasin itse hiukseni, ovat jääneet taakse jo aikapäivää sitten. Odottelen tammikuuta, että pääsen Puertossa käymään kampaajalla, siellähän naisten hiustenleikkuu on yhdeksän euroa... haluan pitkien, kiharien hiusten mukaan leikatun mallin ja ennen kaikkea tämän barbintukan pois päästäni. Hiukseni ovat sellaista hamppua, jollainen ennen barbeilla (ja muilla nukeilla) oli päässään, tiedättehän? Mutta kieltämättä se näyttää aika hauskalta: kohta minua ei enää erota nuorisopuolen luomupuutarureiden rastatukista, varsinkin kun pidän hiukseni auki, ja niiden ympärille on sitaistu huivi: loppupehko tököttää takaraivolla yhtenä takkukasana, kun hupparin ja takin kaulus hiertää sen rastoille.

Tuskin maltan odottaa huomista, sillä aamulla sekä Starfighter että Teahouse ovat päivittyneeet ja lisäksi meillä on koululla joululounas! Viime vuonna se oli todella hyvä suolakaloineen ja laatikoineen kaikkineen. Odotan kuola valuen.

lauantai 7. joulukuuta 2013

Muutama välipäivän sana

Suosikkini Teahousesta; prinssi Rhys D'Ivore ja Axis

Yllätin itseni eilen katsomalla "linnanjuhlat", mitä en ole tehnyt vuosiin, lukuunottamatta tietenkin viime vuotta, jolloin tuijotin silmä kovana ruutua siiihen asti, kun M. tuli kättelyvuoroon. Tällä kertaa juhlat olivat erilaiset ja pidin kovasti tästä spektaakkelista. Eri paikka, eri kellonaika, erilainen tilaisuus antoi mukavasti pelivaraa puvuille ja vieraiden yllä nähtiin jotain muuta(kin) kuin niitä iänikuisia iltapukuja. Duudsonit olivat ne komeimmat!

Olen aivan hurmaantunut Teahouse-albumistani ja aion tilata seuraavaksi Chpater 1:n, jossa on Rhysin ja Axiksen "backstory", ja mitähän muuta siinä olikaan. Olen harkinnut myös Starfighter-albumien tilaamista, en muista onko niissä jotain extraa, mutta niiden luvataan olevan "full color". Tosin niillä on huomattavasti enemmän hintaa kuin Teahousella, joten odottelen ja katselen. Teahouse-albumit ovat tosiaan postikuluineen alle 15 euroa / kpl.
- - - - - Eiku. Mitä ihmettä mahdan lukenut ja mistä, sillä Starfighter-albumit ovat 14 $ zipale, mitä se sitten olikaan kotimaan valuutassa? Kymppi.

Pidän myös kovasti Rhysin ystävästä: Alistair Grayson Dorian Reed III

Eilen tulin maininneeksi Meltsulle siitä, kuinka koen taas olevani niin erilainen kuin kaikki muut ikäiseni tai kaikki muut kaverini / tuttavani. Mielenkiinnonkohteeni ovat niin erilaisia kuin juuri kenenkään tuttavapiirissäni ja siitä johtuen myös huumorintajuni on aivan omanlaisensa, nauran ihan eri asioille kuin muut. Toki nauran myös samoille asioille, mutta en voi esimerkiksi imitoida Beavisin kuuluisaa "I am cornholio"-kimitystä, koska tuttavapiirissäni kulttisarja Beavis & Butthead, joka minua jaksaa naurattaa loputtomasti, on aivan outo, eikä sen hienoudet sen takia aukene kenellekään. Katsovat vain kuin lehmä uutta ämpäriä, jos pyydän "tp for my bunghole!"


Kolmen päivän vapaa on mahdollistanut jonkinlaisen rentoutumisen. Eilinen päivä meni jokseenkin vain sängyssä (ei nukkuen), enkä jaksanut paneutua kotitöihin sen ihmeemmin, mitä nyt ruuanlaittaminen ja tiskaaminen vaativat. Oli aikaa jopa jutustella Meltsun kanssa, koska ei tosiaan ollut mihinkään kiire. Juttelimme haaveistamme ja tavoitteistamme. Meltsu haluaisi siirtyä musiikkialalle ja minä puolestani haluan katsoa tämän kirjoittamiskortin nyt. Niin kauan kuin muistan, olen haaveillut olevani "kirjailija" ja nyt minä sen toteutan - tai en tiedä, tuleeko minusta koskaan "kirjailijaa", sillä en näe itseäni tekemässä sitä täysipäiväisesti siinä mielessä, että eihän sillä Suomessa elä, mutta näen haaveissani tekemässä sitä ehkä osa-aikatyöni ohessa. Nautin siitä kuitenkin, siis itse kirjoittamisesta ja siitä, että luon maailmoja... tai pikemminkin: kirjoitan auki sen maailman, joka on minun päässäni. En näe itseäni edes julkaisemassa kirjaani omalla nimelläni, vaan luultavasti sillä, jolla minulla on minun kakkos-facebook-tilini (älkää kysykö, mikä se on, en kai minä sitä kerro *virn*, tosin S. tietääkin sen), koska en koe hakevani julkisuutta, enkä hae sitä varsinkaan minun privaattipersoonalleni. Jos haluan julkisuutta, haluan sitä sille kirjoittavalle Sarille, en tälle, joka istuu unenjäljet kasvoillaan valkoisessa aamutakissaan vanhan maalaistalon tuvassa. En halua julkisuutta vaimolle ja äidille, en keski-ikäiselle naiselle, vaan sille, joka on piilossa tämän valepukuni alla.

En oikeasti osaa sanoa, osaanko kirjoittaa julkaisukelpoista tekstiä. Mutta kuten todettua, jos se ei kelpaa kaupalliseen julkaisuun, aion julkaista sen netissä joka tapauksessa. Minun tarinani on tehty luettavaksi.

Eilen illalla istuin hetken lukemassa blogimerkintöjäni kahden vuoden takaa, siltä ajalta, kun Meltsu sairastui. Muistin kyllä, etten käsitellyt hänen sairastumistaan tai sairauttaan juuri lainkaan päivityksissäni, mutta että olin kirjoittanut niistä niin vähän, yllätti minut näin jälkeenpäin. Olin visioinut puolen vuoden sairaslomasta, ja sitähän minulle väläyteltiinkin siinä vaiheessa, kun Meltsu joutui teho-osastolle: on mahdollista, että toipuminen kestää puolikin vuotta, jopa enemmän. Sen jälkeen ei annettu takuita henkiinjäämisestäkään, joten se, mikä ensin oli tuntunut hurjalta (siis se 6 kk:n sairasloma) alkoikin äkkiä tuntua ihan hyvältä vaihtoehdolta. Meltsu jäi henkiin ja on yhä, kaksi vuotta sairastumisensa jälkeen, sairaslomalla.

Aina silloin tällöin jään miettimään "mitä tapahtunut minussa muutti", ja mietin sitä tällä viikolla taas, kun juttelin elämästä E:n kanssa. Olen varmasti kirjoittanut sen tännekin jo aiemmin, mutta kirjoitanpa asiasta taas. Minun blogi, minun jutut.

Rhysissä on varmasti parasta se kontrolli, joka hänellä on "bad attitude" Axikseen :-)

Meltsun maatessa sairaalassa hengityskoneessa ja lukuisissa letkuissa lupasin itselleni, että jos vain saan hänet sieltä kotiin, minusta tulee kiltti ja kuuliainen, en  koskaan sano pahasti, vaan rakastan rakastamasta päästyänikin, olen esimerkillinen ja mallikelpoinen, vaan ei minusta sellaista tullutkaan. Mutta mikä minusta tuli: elämään ja tulevaisuuteen paljon lunkimmin suhtautuva. Se tosiasia, että kaikki voi huomenna olla toisin syistä, joille minä itse en voi mitään, valkeni minulle ja sisäistin sen siinä määrin, että jonkinlainen tulevaisuuden "pelko" katosi kokonaan. Katosi halu omistaa, halu sitoutua yhteen paikkaan: yhteen taloon, yhteen työhön... Ymmärsin, että koti on siellä, missä minun sydämeni on ja minun sydämeni tykyttää yhä rinnassani. Se omaisuus, minkä sinne kasaan, on tärkeätä, ei se, mitä on minun ympärilläni.

Eikä minusta sitten aikuista tullutkaan. *virn*.

Eilen illalla jäin ihmettelemään sitä tosiasiaa, että olen ollut yhdessä Meltsun kanssa yli kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä! Samassa ajassa ne, jotka ovat kritisoineet meidän suhdettamme, ovat ehtineet erota jo useampaankin kertaan omista muka täydellisistä liitoistaan. Me kuin piruuttamme soudamme yhä samaa venettä, vaikkakin välillä eri suuntaan, ja aiomme soutaa vastakin. Mihin sitä ihminen nyt kotoaan lähtisi? Tämä suhde on sekin minun kotini.

Soitin tämän biisin Meltsulle eilen, ihmeteltyäni monta päivää, kuka sen esittää. Kummallista, ettei Meltsu tuntenut sitä lainkaan, mutta hänen istuttuaan kuuntelemaan sitä sillä välin, kun kävin suihkussa, hän tuli vessaan asti kiittämään siitä, että olin soittanut sen hänelle.

torstai 5. joulukuuta 2013

Kiljuva fanityttö kotiutuu


Torstai-ilta tuli sittenkin ja meidän ikioma yaoi-fan-whatever-girl on vihdoinkin kotiutunut. Työpäivä oli kyllä erittäin mukava, ja meni valtavan nopeasti (lähdin tosin jo kolmelta), enkä sen aikana ehtinyt ajatella juuri lainkaan sitä tosiasiaa, että oli kotiinlähtöpäivä. Ajatus pomppasi tajuntaan vasta, kun kahdelta nautin glögiä ja kakkua E:n kanssa.

E. on ihana ihminen. Tiedän, että hänelläkin on taloudellisesti tiukkaa, mutta siitä huolimatta hänellä on aina jotain jaettavaa. Tänään hän oli tosiaan ottanut glögiä kotoa, usein hän ostaa meille molemmilla pullat yms. Ihan hävettää olla aina saamapuolella. Mitä jos leipoisin hänelle jotain jouluksi ja lahjoittaisin vaikka yhdet lukuisista sukistani (= kutomistani, jotka ovat yhä viimeistelemättä ja joille ei ole riittänyt jalkoja, kun oman perheen jäsenillä on suurinpiirtein paritkymmenet villasukat per lärvi...)


Istuin kotimatkan melkein ihan hiljaa, rentona ja nauttien siitä tosiasiasta, että olin matkalla kotiin. Kotona odotti vastakeitetty kahvi ja Teahouse: Chapter 2-albumini. Uskomatonta, mutta totta, se ehti tänne USAsta viikossa.


Sekä Teahouse että Starfighter olivat päivittyneet viime yönä, viimeinkin. Ottaa pannuun, että USAn keskiviikko on pikemminkin meidän torstaimme. Mokomakin aikaero.... *virn*.

Hyvä olla kotona. Sormet syyhyävät asettumaan ThinkPadini näppäimistölle, kuulokkeet hiipivät kohti korviani ja kännykkäni FM-radio virittyy RadioRockin taajuudelle.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Jaksa vielä vähän


Kuluva viikko on ollut jostain käsittämättömästä syystä erityisen rankka ja vaikea, ei töiden puolesta, sillä esimerkiksi tänään tein hommia, joita olisin teoriassa voinut vetää vaikka ylitöinäkin, ja joita lupauduin jatkamaan huomenna jo klo 7.30, mutta muutoin... Illat ovat valuneet käsistä minun saamatta aikaan kertakaikkiaan mitään. Olen vain lähinnä notkunut koneella, kirjoittanut muutaman sanan harvakseltaan, kuunnellut RadioRockia (se on auki koko ajan) ja notkunut netissä, lähinnä lukenut Starfighteria ja odottanut, että se sekä Teahouse päivittyisivät. Olen kiirehtinyt töistä asunnolle ja sitten vain toivonut, että ilta kuluisi nopeasti ja olisi uusi aamu, jotta saman kehän kiertäminen voisi alkaa uudelleen.

Uskon, että opiskeluväsymys alkaa jo painaa päälle; hirmuisen pitkä syksy ja liian lyhyet viikonloput kotona perheen kanssa. Luojan kiitos, perjantaina on itsenäisyyspäivä ja voin olla kolme päivää kotona! Toivon todellakin, että se piristää siinä määrin, että jaksan vielä ensi viikon, ja ennen kaikkea jaksan tehdä sen, minkä olin suunnitellut näiden kahden viikon aikana tekeväni ja mitä en ole jaksanut vielä edes aloittaa. 

Osasyynä tähän uupumukseen varmasti on se, että viime viikonlopusta meni kokonainen päivä ostosten kanssa. Kävimme tietenkin hakemassa kuukauden ruuat, sisältäen kinkun ja lohen jouluksi, kissalle piti ostaa ruokaa, apteekissa käydä, Toni tarvitsi uuden repun... Lisäksi kävimme ostamassa Tonille puvun, kuten tarkoitus olikin, ja se löytyikin varsin kivuttomasti ensimmäisestä vaatekaupasta, johon sisään tallustelimme. Villasekoitepuku Dressmannilta, kera mahtavan palvelun.

Minun lapsestani on kasvamassa mies. Olin aivan ällikällä lyöty katsellessani Tonia puvussaan. Hän on komea ja sutjakka, laihduttuaan pois lapsenpyöreydestään.


Iloa viikkoon toi se tosiasia, että sain - viimeinkin! - postia Los Angelesista. Kyllä vain, Dan lähetti minulle valokuvansa (valokuva! ei postikortti, ei valokopio...) kera nimmarinsa! Wohoo! Kyllähän siinä oma aikansa meni, mutta tulihan se sieltä. En ollut uskoa korviani, kun Meltsu maanantaina soitti päivällä ja sanoi, että olet sitten saanut kirjeen Los Angelesista. Luulin hetken, että Teahouse-albumini tuli, mutta tajusin sitten, ettei se mitenkään voinut ehtiä yhdessä yössä tänne (laittoivat linkin, josta voin seurata postin kulkua ja albumi oli sunnuntaina Los Angelesissa lajiteltu ja lähdössä sieltä ykkösluokan kirjeenä), vaan sen täytyy olla mr. Feuerriegeliltä! Tosin olin ensin aivan varma, että Meltsu huijasi ja minun piti moneen kertaaan kysyä, ettethän vaan narraa.

Mutta eihän Meltsu narrannut, vaan luvallani avasi kuoren, kuvaili kuvan ("ihan nätti") ja iltasella Toni tietotekniikkaa taitavana laittoi kuvasta kuvan minulle Facebookin kautta. Vähänks jännittää saada kuva huomenna omiin pikku kätösiini!


Tarvitsisin elämääni jotain säpinää juuri nyt. Uusiutumista, uutta ajateltavaa. Piristettä. Lisäksi minua vaivaa writer's block, mikä harmittaa erityisesti siksi, että sain aikaiseksi viime viikonloppuna, kiireestä huolimatta varsin onnistuneet 19 sivua. Sen huippuhetken jälkeen olo on kuin rotkoon pudonneella, koska en saa tarinaani nyt etenemään - johtuen jo ihan näistä fiiliksistäni; kun ei jaksa, ei irtoa, väsyttää.

Onneksi - onneksi! - tuli ostettua liput Hobittiin! Kun jaksan vielä huomisen ja ensi viikon, niin minua odottaa palkintona yli kaksi tuntia seikkailua (haltioita! Thranduil!!) HFR 3D-tekniikalla höystettynä. Totta kai HFR 3D, sillä viimekertainen nautinto oli niin huima, että en edes harkinnut muuta näytöstä.

Mutta juuri nyt väsyttää ja turhauttaa suoraan sanottuna ihan vitusti.