perjantai 27. syyskuuta 2013

Hyvästi ja näkemiin


Päätin eilen sanoa kesälle "näkemiin", sillä aikeistani huolimatta en mennyt enää uimaan. Ajatus järveen hyppäämisestä ei kiehtonut ilman ollessa niin kylmä, että hengitys huurusi ja taivaalta vihmova sade oli edellisenä iltana tullut jo räntänä.

Näkemiin, Kesä. Ensi vuonna taas.

Hyvästit sain sanoa vanhalle kamulleni. Ei ystävälle, mutta vähän enemmän kuin tuttavalle. Kamu on varmasti hyvä sana, siitäkin huolimatta, että emme nähneet toisiamme vuosiin. Löysimme toisemme Facebookin kautta pari vuotta sitten ja vaikka yhteydenpito privasti ei ollut mitään kovin aktiivista, oli hauska lukea, miten hänellä meni ja mitä hän teki. Ja oli hauska nähdä hänen naamaansa viime aikoina telkkarissa parissakin eri yhteydessä.

Hän lähti tästä maailmasta yllättäen viime sunnuntaina ja oloni on paljon haikeampi kuin olisin voinut kuvitellakaan.

Hyvästi, Veltto.


Kouluviikko meni uskomattoman nopeasti ja väänsin jos jonkinlaista kimppua ja asetelmaa. Osaan olin tyytyväinen, osaan en. Haastavin oli yllättäen morsiuskimppu katkaistuin varsin ja vaikka siinä olisi paljonkin parannettavaa, olen todella tyytyväinen, että taistelin sen kanssa vaikeuksien kautta voittoon.

Fiilis on opiskelun suhteen edelleen uskomattoman hyvä. Nyt ei vituta yhtään, enkä suunnittele lopettamista. En ole tehnyt suunnitelman B suhteen yhtään mitään, on aivan kuin sen suunnitelman olemassaolo olisi vapauttanut minussa jotain, enkä nyt näe ollenkaan poissuljettuna, etteikö minusta tulisikin puutarhuri. Tällä hetkellä aion ehdottomasti päättää opintoni kuten alunperin suunnittelin. Ensi viikolla alkaakin puutarhasuunnittelu ja uuuuaaaah, ammattiruotsi.

 
Lor'themar Theon sketch by *paperdandy @ devianART

Myöskään se tosiseikka, etten saanut tarinaani etenemään (tälläkään viikolla) yhtään, ei haittaa. Viime viikko ja viikonloppu oli sen suhteen melkoista tervanjuontia ja olin jo vaipumaisillani epätoivoon, kun sunnuntaina iski sellainen inspiraatio, että oksat pois. Nyt tiedän, että vaikka en viikolla saisi mitään aikaiseksi, se ei vie minun... ööö? mitä? no, siis sitä fiilistä, että osaa kirjoittaa, tietää, miten tarina etenee jne. Sanat hukassa on minulla nyt. Kunhan tästä nyt taas päivää pitenee ja lapsi on saatu tet-harjoitteluun, aion avata rakkaan ThinkPadini ja nakutinakuti-naks naks naks. Luvussa neljätoista (kyllä vain! kuinkahan monta sivua lienen kirjoittanut... 150?) pääsen kehittämään tarinani suurinta rakkaustarinaa. Toistaiseksi rakastavaiset ovat vielä "olet ylimielinen paskiainen ja inhoan sinua - minä olen ylempänä kaikkia muita ja muut saavat kumartaa minua"-vaiheessa. Menee vielä monta, monta sivua ja lukua ennen kuin päästään kliimaksiin. Eikä tarina suinkaan lopu siihen. Ehkä luvussa 40 päästään katsomaan kääpiöitäkin. Että vinkkinä vaan. *virn*. Olen luvannut kirjoittaa seksikkäitä kääpiöitä mukaan ja sen teen. Tiedän jo, miten ja missä vaiheessa he astuvat kuvaan. Sitä ennen tapahtuu kuitenkin vaikka mitä.


Toni on tosiaan tet-harjoittelussa. Täällä ysiluokkalaisilla se on kaksi viikkoa pötköön ja eka viikko on tämän päivän jälkeen takanapäin. Toni kyseli itse paikkoja, mutta oli vaikea löytää, koska pitää ottaa huomioon kuljetukset yms. Ja pienellä paikkakunnalla kun sata ysiluokkalaista tahtoo samaan aikaan tet-harjoitteluun, se voi olla ongelma. Viimein taidettiin keksiä kimpassa paikka, jonne Toni pääsikin ja on viihtynyt. Ihan huikean hyvä juttu; duunipaikka on kävelymatkan päässä ja siellä pääsee tekemään raksahommia ja maatilan töitä. Toissapäivänäkin poika oli sahannut lehmiltä sarvia!

Menin sitten ostamaan Ellokselta uuden takin. Sinapinkeltaisen "villakangas"takin. Toivottavasti se tulee pian ja on sopiva, ettei tarvitse vaihtaa isompaan/pienempään. Tarvitsen ehdottomasti keltaisen takin! Pari viime viikkoa olenkin pitänyt sinistä "sametti"takkiani, jonka ostin jo vuonna 2006 juuri ennen kuin lähdin Pariisiin (enkö saakin sen kuulostamaan komealta?). Takki on ihana, oikea dandy-takki, eikä minulla ole ollut sille oikeastaan mitään käyttöä tätä ennen. Ostin sen, koska se oli niin ihana. Tilaisuudet sen pitämiseen ovat puuttunut, mutta nyt olen keikaroinut siinä... oikein läikehtivän sinistä "samettia" (ei se oikeasti samettia ole), heiluvat helmat ja pitkät kapeat hihat, leveät kauluskäänteet ja nappirivi hihansuissa. Ainoa harmi on, että siinä on niin kapeat saumavarat, että takki repeilee saumoista ihan joka puolelta. Minä ompelen ne kasaan ja kohta on koko takki ommeltu kokonaan uusiksi. *virn*.

Syksy. Toin viime viikonloppuna pelargonini sisään, koska ne olivat vaarassa hukkua ulkona ja totta kai Toni on kastellut niitä tällä viikolla... eh. Tänä viikonloppuna ohjelmassa on niiden valikointi ja uudelleenistutus. Koulun puutarhureista eräs harrastaa pelargoneja ja hän on kuullut, että minulla on "erikois"pelargoneja. Pitänee käydä hänen jutteillaan heti maanantaina keskustelemassa asiasta: hän on kiinnostunut minun pelargoneistani ja minua kiinnostaa, josko häneltä saisi appleblossomia ja munankuoripelargonia.

Olen onnellinen nainen. Siksi, että minulla on ollut ja on kunnia tuntea huikean ihania ihmisiä.

perjantai 20. syyskuuta 2013

Kukkamulkku ja luonnonlapsi


Syyskuu on edennyt jo pitkälle ja vasta nyt näyttää siltä, että syksy on tulossa. Tuuli pyörittää keltaisia lehtiä maassa ja pimenee aikaisin, mutta edelleen on uskomattoman lämmintä. Tuntuu, että päivälämpötila pysyttelee aamusta iltaan samoissa leppoisissa lämpötiloissa - vai miten muuten voisi ajatella siitä, että kun aamulla herää kuudelta, lämmintä on jo +12C?! Uimakausi jatkuu yhä, eilen hyppäsin järveen kaksi kertaa. No okei, saunasta menin, mutta kumminkin. Lämmitimme eilen rantasaunan ja saunoimme taas pitkän kaavan mukaan sen kunniaksi, että kouluviikkoni oli ohi ja tulin kotiin.

On ihanaa olla taas kotona. Ja käynnistyvaikeuksien jälkeen tuntuu mukavalta mennä taas ensi viikolla kouluun. Meillä oli opiskelujen ja oppimisen kannalta mukava viikko, mikä sisälsi yhden semi-epäonnistumisen sekä pari oikeinkin mielenkiintoista työtä. Mielenkiintoisin oli ehdottomasti iso noutopöytäasetelma, jonka suhteen saimme melko vapaat kädet: piti valita astia ja miettiä siihen työ, jonka opettaja sitten hyväksyi tai hylkäsi. Valitsin, kuvan innoittamana, aika erilaisen kuin muut, ja vaikka en välttämättä pidä siitä, että ajatukseni "torpataan", niin tällä kertaa olin todella iloinen, että opettaja sekä toppuutteli että antoi vinkkejä. Ilman niitä työstäni olisi tullut susi, mutta niitä kuunneltuani työn tekeminen sujui todella mukavasti, sitä oli nautinto tehdä. Lopputulos ei ollut täydellinen, ja tiedän, mitä tekisin toisin, jos alkaisin tekemään sitä nyt, mutta minulla oli valtavan hauskaa,


Nimitinkin työni kukkamulkuksi, phallos floralis. Sitä se teettää, kun pitää viikot olla erossa puolisostaan. Mulkut vain pyörivät mielessä. Pyörivät ne kyllä muutenkin, sillä tekstin tuottaminen on jollain tasolla myös kiihottavaa. Oikeasti - huomasin saman ilmiön silloin, kun kirjoittelin fan ficcejä. Miesparka on välillä helisemässä, kun vaimo kujertaa vieressä ja houkuttelee petiin. Tai johonkin. Kuka sen sanoo, että sen pitää peti olla?

amour cortois by Alice-Bobbaji @ devianART

Maanantai oli tosin taas varsinaista tervanjuontia kahden viikon huilin jälkeen. Ei huvittanut mikään, ja päätös lopettaa opiskelut vahvistui yhä, todettuani, että en pysty kirjoittamaan sanaakaan väärässä ympäristössä ja että en opi mitään, mistä olisi tulevaisuutta ajatellen yhtään mitään hyötyä. Kävin erässää FB-ryhmässä itkemässä asiaa, enkä saanut sieltäkään mitään vinkkiä tai osviittaa siitä, mitä minun pitäisi alkaa tekemään elämäni kanssa. Mutta sitten yön aikana olinkin saanut idean, joka pomppasi päähäni aamulla. Olen puhunut ideasta muutamalle ihmiselle ja heistä se on ollut hyvä. Ehkä se ei toteudu, mutta ostin sillä itselleni tavallaan aikaa, ja syyn olla lopettamatta opiskeluja tässä vaiheessa.

Tai tältä minusta juuri nyt tuntuu, voi olla, että mieli muuttaa taas hyvinkin äkkiä. *virn*. Mutta ajatus on mielestäni oikeinkin loistava ja alan toteuttamaan sitä pikkuhiljaa. Jos tämä ovi ei aukea, niin sitten katson jotain muuta. Ja siinä katsellessani valmistunkin puutarhuriksi kuin huomaamattani. Pitää vain nyt puhua itseni kanssa selväksi se työssäoppimisasia, mutta juuri nyt en koe sitäkään ongelmaksi.


Huvituin eilen mielessäni sitä, että luokkakaveri kutsui minua luonnonlapseksi. Mainitsin, että en syö sieniä, johon hän totesi suurinpiirtein: "Ai et syö? Musta se on jotenkin hassua, kun sä olet muuten tommonen luonnonlapsi". Minun tuli hyvä mieli tuosta tokaisusta. Luonnonlapsi. Sitä minä haluan ollakin, ja juuri sillä tavoin kuin ajattelin hänen sen tarkoittaneen. Minä tahdon olla rohkea ja kaunis minä, juuri sellaisena kuin olen. Kirjoittaminen on auttanut minua avaamaan itseäni yhä enemmän olemaan minä, olen ollut huomaavinani sen. Pukeutumiseni on muuttunut yhä hullummaksi ja ei minua haittaa jos topistani näkyvät rintaliivieni olkaimet tai se, että minulla ei ole ripsiväriä. Olen jättänyt meikit kokonaan pois meikkipussistanikin niin, että vaikka haluaisinkin meikata koulupäiviksi, se ei olisi mahdollista, koska minulla on mukanani asuntolassa vain värivoide ja puuterirasia, jälkimmäinen vain sitä varten laukussani, että mukanani kulkee peili esim. niitä hetkiä varten, kun silmään on mennyt ripsi ja pitäisi poistaa se. Värivoiteen sekoitan aamuisin kosteusvoiteeseen, vähän ihon väriä tasoittamaan. Mutta siinäpä se.

Ajattelin tehdä meikkaamattomuudesta taidetta. (muahahaa). Toissapäivän asuni oli: korallinpunaiset tennarit, musta pillifarkut, valkoinen lyhythihainen pitsipaita, jonka päällä oli hyvin avonainen fuksianpunainen tunika, jossa oli kuminauhakirraus rintojen alla, pirates of caribbean-koru (se medaljonki, ostin sen Disneylandista tasan 7 vuotta sitten!), intiaanikoru (pitkiä "luuhelmiä") ja tukka nostettuna pois silmiltä fuksianpunaisella huivilla ja solmittu takaraivolle, solmuun tökättynä fuksianpunertava iso neilikka. Punaisia rannekoruja.

Olen viimeinkin saanut tilaisuuden käyttää 7 vuotta sitten ostamaani polvipituista samettitakkia, jota voisi kai sanoa dandy-takiksi. Se on ihana, läikehtivää tummaa "samettia", sellainen oikein hyvin laskeutuva.

Minusta ihminen saa ja pitääkin iloita itsestään. Minä iloitsen kovasti, vaikka juuri nyt istunkin räjähtäneen näköisenä tissit vyötärölle roikkuen ja kittaan kahvia. Minä olen kuitenkin minä myös nyt. Ihana minä. Kohta otan aamupalaa ja luen samalla yhtä lempikirjoistani: Thomas Mannin "Buddenbrookit". Rakastan sitä, ja olen lukenut sen niin resuiseksi ja osaan sen niin hyvin, että mistä tahansa kohdasta sen avaankaan, voin alkaa lukemaan siitä ja pääsen sisään siihen maailmaan.


Tämän viikonlopun ajattelin viettää Laalaa-maassa mahdollisuuksieni mukaan, plus hoitaa velvollisuuksiani äitinä, vaimona, kotitalouskoneena. Tuota jälkimmäistä en toki mitenkään liiallisessa määrin. Laalaa-maa on tärkeämpi kuin se, ovatko lakanat täysin ojennuksessa. Toivottavasti minulle jää aikaa silittää ne kuitenkin... katsoen samalla sarjaa "Totuuden miekka", johon hurahdin viime viikolla. Aika paskaksi haukuttu mitä tulee juoneen ja henkilöihin, mutta olen pitänyt kovasti sen visuaalisuudesta: kuvauksesta, maisemista, lavastuksesta ja puvustuksesta, plus että siinä on Graig Parker pahiksena (Darken Rahl) ja ainakin toistaiseksi vilaukset hänestä ovat ihan selkäpiita karmineet, on niin syntisen ihana roolissaan.

Ja kukat! Eilen kotiutuessani huomasin, että passiflora oli kiertänyt kärhönsä verhoihin ja kun aloin irottelemaan niitä, näin kukassa valtavasti nuppuja, joita siinä ei sunnuntaina vielä ollut! Passiflorani aikoo kukkia, ensimmäisen kerran elinkaarensa aikana. Kannatti viedä se ulos kesäksi. Kroton pitäisi vaihtaa toiseen ruukkuun ja pelargoneista valita ne, jotka säästän ensi kesään. Uusilla portailla olevat toki kaikki, mutta aion siis säästää joitan värejä niistä, jotka kasvatin siemenistä. Ja mitä muuta aion kukkien tiimoilta, vaikka en tänään: aion ostaa tammikuussa Puertossa lisää siemeniä! Yritän uudelleen, paremmalla onnella (koska nyt tiedän, miten siemenet saa itämään), ainakin dracoa ja banaania.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

What does the fox say?


Kaksi viikkoa on mennyt aivan liian nopeasti, varsinkin kun muutama päivä tuhraantui sairastamiseen. En ole saanut aikaiseksi lähellekään sitä, mitä olin ajatellut tekeväni, en "normi"elämän puitteissa, en opiskelujen enkä kirjoittamisenkaan. Viimeksimainitun kanssa olen kuitenkin ollut sillä tavoin ahkera, että voin olla tyytyväinen itseeni. Aloitin eilen illalla luvun 12 ja testilukijani viimeisin lukema luku on muistaakseni luku 9. Niin jotta lisää seuraa, jossain vaiheessa, Puspuskisskiss. *virn*.

Luvun 10 jälkeen iski aivan järjetön writer's block, mutta tein, mitä mielestäni on joskus neuvottu: kirjoita kirjoita kirjoita. Istuin Laalaa-maassa (josta kuva yllä, kissa on TAAS vallannut istuimeni sinä aikana, kun kävin vessassa) ja kirjoitin melkein väkisin. Ja ihme tapahtui, teksti alkoi soljua kuin itsestään ja nyt sitä taas syntyisi enemmän kuin minulla on sen kirjoittamiselle aikaakaan.


Koulun suhteen olen YHÄ epävarma siitä, pitäisikö minun jatkaa vai ei. Jatkamisen puolesta puhuu toki se, että olen puolessa välissä opintoja ja niiden suorittaminen loppuun antaisi minulle ammatin, jollainen minulta tällä hetkellä puuttuu kokonaan. Siis minulla ei ole ammattia lainkaan, en tarkoita sitä, että minulta puuttuu juuri puutarhurin ammattinimike. Jos lopettaisin olisin "tuhlannut" elämästäni vuoden, puhumattakaan kahden vuoden rahasta, jolla kela antaa minun opiskella. Jos haluaisin jatkossa opiskella jotain, kela rahoittaisi sen vain vuoden osalta, enkä saisi 200 päivän korotettua rahaakaan toistamiseen.

Mutta sitten on se tosiseikka, että koen edelleen, ettei tämä koulutus näillä resursseilla oikeasti anna pätevyyttä sen enempää puutarha- kuin kukkakauppapuolellekaan. Enkä pidä siitä, että opetus on siirretty suurimmaksi osaksi työssäoppimiseksi, varsinkin kun minun kokemukseni työssäoppimisesta eivät ole ollenkaan positiivisia, enkä ainakaan tällä hetkellä koe, että haluaisin enää mihinkään ns. työssäoppimaan. Myös pitkät välimatkat ja julkisen liikenteen täydellinen puuttuminen ovat asioita, jotka haittaavat opiskeluani. Työssäoppimisjaksot vetävät meidän muutenkin tiukilla elävän perheen nälkäännääntymisen partaalle (kun bensaan menee melkein satanen viikossa! ei 9 e / pv kata sitä) ja nyt yhden vuoden jälkeen koululla asuminen on muuttunut siinä mielessä arjeksi, että koti-ikävä vaivaa joka ainut päivä. On selvä, että päivittäin kotiin kulkeminen ei ole vaihtoehto. Kadehdin koulukavereitani, joilla se on mahdollista. Heillä on puoliso, joka tienaa, minulla on kehäraakki kelan minimipv-rahalla. Höhöhöö. No okei, en antais pois tota kehäraakkia.


Pidän elämästäni tällaisena. Rakastan herätä aamuisin kuudelta (tai jopa aikaisemmin), laittaa lapsukaisen koulutielle, viettää pari tuntia itsekseni ja siirtyä sitten kirjoittamaan. On ihana hoitaa kotia (vaikka sitä ei nyt kyllä mistään huomaakaan, että täällä olisi mitään hoidettu) ja omia kukkia, ja on ihana, kun Meltsu herää ja niin edespäin. Tätä minä haluaisin. Jos saisin valita. Siis nykyisillä resursseilla, sillä unelmoin yhä siitä työpaikasta, jossa viihtyisin. En vain nykyisten kokemusten perusteella usko, että se olisi kukkakauppa. Vaikka ihan hyvin se voisi olla sekin. Mieluinen työ, mielekkäässä ympäristössä, työ jonka hallitsisin ja jossa minua arvostettaisiin. Ennen muinoin tiesin osaavani piirtää, olevani hyvä ja nopea ja sain siitä tunnustusta. Nyt en tiedä mistään mitään. Siksi minun on pakko kokeilla tämä kirjoittamishomma pois alta. Osaanko minä edes sitä. Osaanko sitä. Osaanko. Mitään. Koskaan ikinä.

Toni on tämän viikonlopun jatkoriparilla. Olin kovasti iloinen, että se kiinnosti häntä ja että siellä tuntuu olevan niin hauskaa, ettei poika juuri ehdi kotiinpäin viestitellä. Olen valtavan ylpeä kohta 15-vuotiaasta jannustani, joka on päättänyt pysyä raittiina ja savuttomana ja jolle se, että kaveri on seurakunnan hommissa mukana, on merkki siitä, että kaveri on todennäköisesti "hyvä tyyppi". Meltsua asia näyttää hieman huolestuttavan, koska tuttavamme tyttö tuli uskoon rippileirillä ja nyrpistelee nenäänsä vanhempiensa alkoholinkäytölle. Minä en ole huolissani mistään, koska en koe, että se, että ihmisellä on elämässään Jumala kiintopisteenä, tarkoittaa automaattisesti nautinnoista (?) kieltäytymistä tai tuomitsemista. Tai se, että haluaa pysyä streittarina, ei edellytä kristillistä elämänkatsomusta.

Minä en näe mitään vahinkoa siinä, että ei halua tupakoida eikä käyttää alkoholia. Pikemminkin päinvastoin. Toivon, että Toni pitää linjansa edelleenkin. Uskokaa tai älkää, ihmisen, joka uskoo, ei tarvitse olla tylsä tai hurskasteleva. Eikä uskova ihminen ole edes ns. synnitön tai jotenkin pyhä. Tai sitten minä vain uskon jotenkin väärin.

Tonilla alkaa myös TET-jakso viikon päästä maanantaina. Hänelle löytyi oikein unelmien duuni maatalosta / rakennustyömaalta ihan kävelymatkan päästä. Talon puolesta tulee vaatteet ja ruoka, ja työaika on klo 9-15, mikä tarkoittaa sitä, että Tonin ei noiden kahden viikon aikana tarvitse herätä kuudelta aamuisin. Ihan parhautta.

Neljän kuukauden päästä ollaankin sitten Puertossa. Olen jo alkanut intoilla asiasta. Toivon, että San Pedron reitti saadaan kuntoon siihen mennessä! Mikko Mannonen kirjoittaa Teneriffan retket-sivustollaan näin:

11.9.2013  Kävin tarkastamassa San Pedron reitin kunnostustilannetta. Maritim hotellin jälkeen alkavalla osuudella työt on edelleen kesken. Nyt oli menossa rinteen jonkinlainen vyörytys. Muutama mies roikkui rinteessä narujen varassa ja vyöryttivät irrallista kiviainesta alas. Romantican jälkeinen osuus on myös edelleen työn alla, joten Polulla kulkeminen ei ole vieläkään mahdollista.

Minusta tuntuu kuin töppöseni polkisivat jo innoissaan pelkästä ajatuksesta San Pedrosta. Voisin varata kokonaisen päivän siihen, että kävelen San Pedroon asti ja sitten San Juan de La Ramblaan. Sieltä sitten bussilla takaisin kotiin Frailesiin. Minulla on sellainen mielikuva, että juurikin sieltä suunnasta tulevat bussit pysähtyvät painihallin pysäkillä. Pitää tsekata. 

Tuntuu aivan uskomattomalta, että kesä jatkuu yhä. Perjantainakin oli lämmintä yli kaksikymmentä astetta ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Kaikki tämän päivityksen kuvat on otettu tuolloin, myös tuo kukkiva juhannusruusu. Poppius kukkii myös, eikä vain minulla. Perjantaina, kun veimme Tonin leirille, ihailin matkalla kukkivia poppiuspensaita. 

Viime viikolla ostin multaa, kukkamultaa ja olen pikkuhiljaa vaihtanut huonekasvejani isompiin ruukkuihin, vaikka nyt ei mullanvaihtoaika olekaan. On kuitenkin helpompi tehdä sotkuinen homma ulkona, ja muutenkin, pitää tehdä tilaa ja uudelleenjärjestelyitä talvea varten. Pitää saada aikas monta pelargonia sisätiloihin talveksi...! Vaihdoin valtavaksi rehahtaneen kiinanruusun isompaan purkkiin, samoin posliinikukan, joka tänä kesänä ei kukkinutkaan, vaan teki uutta versoa ihan hulluna. Vanha purkki oli tosi pieni ja kukka oli ihan epäkeskona, joten nyt istutin sen isompaan ja asettelin versot niin, että kukka pysyy tasapainossa. Pääsiäiskaktus sai uuden mullan ja purkin, ja vielä aion tehdä saman käsittelyn krotonilleni, joka on pieni pensas ja niin pienessä ruukussa, ettei sinne mahdu muuta kuin juuret. Ihme, että se on hengissä. Mutta se on ja  kovasti onkin. Kukkii parhaillaankin.


Menin sitten ostamaan peliaikaa WoWiinkin. Oli ihan pakko, ikävöin Erkkistä aivan liikaa. *virn*. Keskiviikkona tuli patch 5.4 (Siege of Orgrimmar) ja halusin päästä kokeilemaan sitä ihan mainillani. Aika tylsä patchi vaikuttaa olevan. Täytynee tehdä edellisen patchin raidit loppuun, että pääsen tappelemaan Garroshia vastaan sitten kun sen aika on.


Tänään ohjelmassa: lapsen palautuminen leiriltä kotiin, kirjoittamista ja ehkä jotain hyödyllistäkin. Parisuhdeterapiaa fyysisin ottein. Toivottavasti.

Plus MITÄ KETTU SANOO?! Jumalattoman koukuttava. *virn*. Minun elämäni olisi täydellistä, jos voisin vanua kotona suloisena myrkynkeittäjänä ja nauraa tälle yhä uudelleen ja uudelleen. Miksi elämän pitää olla vakavaa ja tehokasta ja ja ja ... vaikeaa?

tiistai 10. syyskuuta 2013

Varokaa lentävää läppäriä


Mukava aamunaloitus, kun herätyskellon pärähdettyä koirat tunkivat tapansa mukaan päälleni hyppimään... Mindi jumittui piirongin ja sängyn väliin, eikä muka muistanutkaan miten pannaan pakki päälle, vaan väenvängällä yritti kääntyä siinä ja veti tietenkin! hännällään alas erinäistä tavaraa piirongin päältä. Siinä lenteli lattialle niin pöytäliinat kuin läppäritkin. Argh. Täytyy todeta, onnekseni, että Thinkpadini on koko lailla tukevaa tekoa,  koska se ei ollut moksiskaan siitä, että se pomppi lattialla.

Kesäsunnuntain jälkeen tuli syysmaanantai ja eilen loikotti vettä oikein kunnolla. Kotityöt kirkuvat edelleen tekemättömyyttään, koska en ehdi niiden kimppuun Laalaa-maasta. Eilen istuin uusilla portailla lämpimään villatakkiin kietoutuneena ja kuuntelin sadetta kirjoittaessani. Olen huolissani siitä, että jos ilmat nyt todella kylmenevät, mihin minä joudun?! Istunko Laalaa-maassa turkiksiin verhoutuneena lumihangessa?

Eilen Keskustelin Meltsun kanssa asioista niiden oikeilla nimillä, ensimmäisen kerran kenenkään kanssa. Sanoin, mitkä ovat aikeeni ja haaveeni ja miten aion toimia. Sanoin, että tämä on minulle tärkein asia nyt ja aion katsoa sen loppuun asti, ja toki Meltsu asian ymmärsi. En tiedä, ymmärtääkö hän, kuinka tärkeä tämä asia on, mutta hän on sisäistänyt jo ihan itsekseen, että olen tosissani.

Kirjoitan siis romaania, mikä näin selkokielellä sanottakoon. Olen ottanut jo selvää, miten saan sen julkaistua ja voin luvata, että jos mitään aivan mullistavaa ei tapahdu (tyyliin heitän henkeni), se julkaistaan. Kuka tai mikä taho sen julkaisee - se voin olla minä itse ja julkaisu tapahtuu internetissä - mutta se on luettavissa ennemmin tai myöhemmin, paperilla tai sähköisesti.

En osaa tarkastella objektiivisesti omaa tekstiäni, enkä tiedä, onko minulla mitään mahdollisuuksia saada sitä kaupalliseen julkaisuun, mutta juuri nyt minulle on tärkeintä kirjoittaa se. Ja minä tunnen, että minulle on tärkeätä, että se luetaan. Siksi, jos se on ihan hirveetä paskaa, jota kukaan ei julkaise, teen sen itse. En omakustanteena, koska minulla ei todellakaan ole euroakaan ylimääräistä, mutta internet on ilmainen. Ehkä minusta tuleekin kuuluisa internet-mysteeri-kirjailija. *virn*.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Pärttylin pikkukesä

Jos ei kissa niin sitten corgi.

Eilen lämpötila kohosi varjonpuolella iltapäivästä huikeaan kahteenkymmeneenkolmeen asteeseen. En ollut uskoa silmiäni, vaikka olisihan minun pitänyt uskoa ainakin kroppaani, kun pelkissä alusvaatteissa ja lyhyessä tunikassa tuntui juurikin sopivalta. Aurinko paistoi uskomattoman lämpimästi ja vielä illallakin olo oli hikisen nahkea. En edes harkinnut sen vinkumista, että olisi ollut kuuma. Ei ollut. Oli just hyvä ottaen huomioon, että syyskuu todellakin on päässyt jo kunnolla vauhtiin.

Eilen kuulin varsin ikäviä uutisia ihmisestä, josta pidän paljon. Hän on ollut hengityskoneessa jo yli kuukauden ja hänen tilansa on kriittinen. Syy, että kuulen siitä vasta nyt, on se, että hän on kieltänyt kertomasta asiasta kenellekään, edes läheisille. Kuulin siitä lopulta siksi, että eräs joka on hänelle hyvin läheinen ja jolta asiaa ei ole voinut salata, soitti ja kertoi mainiten "et sitten kerro asiaa eteenpäin, tämä on salaisuus". Ehkä hän ajatteli näin tehdessään, että voimme valmistautua tämän ihmisen poismenoon.

Jäin ihmettelemään syytä, mikä laittaa sairaan vannottamaan, ettei hänen sairaudestaan saa kertoa kenellekään. Ennen kaikkea suren asiassa hänen puolisoaan, jonka on jaksettava tämän asian kanssa yksin, ilman muiden kuin aivan läheisempien tukea. Hän ei saa tukea sukulaisilta, ystäviltä... Minusta on julmaa kieltää se häneltä, vaikka ymmärrän myös sairaan toivetta. Itselleni oli Meltsun sairauden aikana tärkeätä se tuki, jota sain muilta, yllättäviltäkin tahoilta, kun kerroin Meltsun sairastuneen ja olevan kriittisessä tilassa. Nyt on jotenkin todella ikävä tietää tämän "tuttavani" sairaudesta, eikä voi soittaa hänen puolisolleen ja olla tukena, koska eihän minun kuuluisi tietää.

Hassua, kun viimeksi tapasin tuttavani ja erosimme, halasin häntä lujasti. En tiedä, miksi tein niin, koska olemme aina aikaisemmin kätelleet. Kun hyvästelin häntä, sanoin "hei, halataan nyt mekin kerrankin" ja rutistin lujaa. Jos uskoisin enteisiin, nyt olisi hyvä paikka uskoa, mutta ääh. Olen kuitenkin iloinen, että halasin.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Paranemaan päin

Tuolini uusilla portailla on vallattu!

Flunssa alkaa pikkuhiljaa hellittää, nenä on asettunut, mutta edelleen aivastuttaa ihan sairaasti. Pärskin niin, että uskon hyvinkin todeksi sen, että jos ihminen ei laittaisi silmiään kiinni aivastaessaan, paineaalto pullauttaisi silmät ulos kuopistaan. Ilmankin tuntuu, että jotain pärskähtää ulos, aivot esimerkiksi. Uuaa. Viime yön jäljiltä ääni on käheänä ja keuhkot täynnä räkää, jota en uskalla rykiä ulos, koska tuntuu, että oksennan jos niin teen. Jospa sitten vain liottelen kovettumia kahvilla. Kyllä se tästä.

Yksin ei ole kiva sairastaa, mutta joskus tuntuu, että liika on liikaa...

Kummallinen tauti, ei kuumetta, mutta veto oli poissa kokonaan. Kävin perjantaina hakemassa  Tonin bussipysäkiltä ja tuntui, etten selviä siitä matkasta ikinä. Tuskanhikeä pukkasi ja tie yritti karkuun. Vaikka matkassa ei mennyt kuin parikymmentä minuuttia, piti kotiuduttuani maata puolituntia viileässä peräkammarissa, että toinnuin moisesta ponnistuksesta.

Ilmat ovat olleet uskomattoman ihanat, ei tunnu lainkaan syyskuulta. En ole kovin paljon ulos pyrkinyt, paitsi silittelemään ihania pelargonejani, mutta olen nauttinut säästä ja kelistä uusilla portailla istumalla jo aamusta alkaen. On ihana katsoa, kuinka hannankasveista (japanintatar oikeasti, Fatsia japonica) ikkunan takana kaste haihtuu auringon kiivetessä korkeammalle ja kuinka iltapäivästä koko huone kylpee valossa.

Eilen jaksoin tehdä pestoa ja paholaisenkastiketta ja niihin meni (lähinnä pestoon, jota tuli neljä "purkkia" = laitoin annokset pusseihin ja pakkaseen) lähes kaikki basilikani. Tänään aion tehdä toisen annoksen paholaisenkastiketta sekä persiljamojoa. Noilla on mukava herkutella pitkin talvea. Olettaen, että ne riittävät edes lokakuuhun asti... mojon ansiosta olemme kokeneet suuren ihastuksen näihin kylmiin kastikkeisiin, tai miksi niitä nyt voisi sanoa. Harmi, ettei perhe pidä guacamolesta ja itselle sitä on aika vaikea tehdä niin pientä annosta, että tulisi syötyä kerralla. Voikohan sen pakastaa?

Elvancyro elves by =Lumaris @ devianART

Olen nyt päässyt kunnolla sinuiksi Thinkpadini kanssa. Perjantaina harmitti, kun en saanut nakutettua oikein mitään tautini kourissa vaikeroidessani, mutta eilen, kun aamulla istuin tuoliini uusilla portailla ja tuijotin hetken tyhjää word-tiedostoa, hyppy Laalaa-maahan oli helppo. Siitäkin huolimatta, että jouduin ihmettelemään mitähän nyt keksisin. Olen aiemminkin sanonut, että en koskaan keksi mitään (paitsi nimet), kaikki muu on jotain, mikä vain tapahtuu ja minkä minä kirjaan ylös. Olen tarkkailija, en "kirjailija". Minusta se on aina ollut ihmeellistä. Siinä vaiheessa, kun minun pitää alkaa keksiä, olen heikoilla. Keksin tapahtumia, jotka eivät oikeasti tapahdu ja ne eivät siksi kuulosta uskottavilta. Kummallisinkin sattuma ja tapahtuma on uskottava silloin, kun se todella on tapahtunut ja sinä vain tarkkailijana kirjoitat sen ylös.


Parhaimmillaan se on tunne, nautinto, jota minulta ei koskaan oteta pois. Mitä tahansa omassa elämässäni tapahtuukaan, mihin joudun, se, että minä sain olla todistamassa tapahtumia toisessa maailmassa, on minun mukanani aina. Sääli, että joskus olen unohtanut sen. Ehkä minä en anna itseni enää unohtaa.

Perheessä odotellaan muutenkin luovan toiminnan tulosta. Teinejä jänskättää, milloin heidän tuotoksensa esitetään Areenassa. Peukut sille!

Sen kunniaksi, että olen lukenut Chin Ping Mein ties monettako kertaa (luultavasti kymmenen kertaa ei riitä), traileri leffasta, joka kuuluu ehdottomasti joukkoon "yksi parhaita leffoja ever". Ehkä ei välttämättä niinkään juoneltaan, mutta leffan väri-ilottelu ja kuvaus on aivan omaa luokkaansa. Jos ette ole nähneet, suosittelen todella lämpimästi.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Laiskana jos niin haluan


Flunssa iski kimppuun täydellä teholla; ei toki mikään mega-flunssa, mutta sellainen, mikä vetää mielen kiukkuiseksi ja kehon voimattomaksi. Aivastelen, en haista enkä kuule mitään, räkä valuu ja hermot ovat kireällä kuin viulunkielet. Iso harmitus, että en viimeksi tajunnut tuoda Puertosta disfrolia, joka on ainoa tietämäni lääke, joka oikeasti auttaa flunssan oireisiin. Siksi sitä ei kai Suomesta saakaan. Jotain buranaa vaan nassuun, joka on samaa kuin jos jauhkomatoja söisi. En toki ole syönyt jauhomatoja, mutta uskon vakaasti, että niiden syömisestä olisi yhtä paljon hyötyä.

Räkää tulee sellaisia määriä, että yhdellä niistämisellä on nenäliina entinen, kun jojot pursuvat nenäliinan vapaasta päästä maahan asti.

Eilen kävimme kaupoilla, mikä oli sinänsä oikein mukavaa. Taas saimme kaapit täyteen ja koska sain täyden pv-rahan, uskalsin ostaa vähän herkkujakin natsisiwasta; grana padanoa, schwarzwaldinkinkkua... limpparia. Tosin grana padano on tarkoitettu pestoon, sillä päätin laittaa basilikani niinsanotusti lihoiksi ja tehdä niistä pestoannoksen poikineen. Samoin aineksia paholaisenkastikkeeseen ostin oikein reippaalla kädellä. Maksukorttini kieltäytyi reissun lopuksi toimimasta, joten jouduin jäämään Lidliin nuhaiseksi pantiksi, kun Meltsu kävi nostamassa rahaa lähimmältä automaatilta (joka ei suinkaan ollut lähellä). Krääh. Olo oli niin tukkoinen, ettei siinä yksi vastoinkäyminen painanut mitään.

Illalla harmitti koko eilinen päivä ihan vietävästi: mitä upein ilma ja ensin piti iltapäivään asti ravata kaupoissa ja sen jälkeen olo oli niin vetämätön, että kaikki mitä jaksoin tehdä, oli haukimureke (mistä tulikin ihan taivaallista). Olin suunnitellut päivään juurikin peston ym. vääntämistä, mutta vääntämättä jäi. Eilinen tiskikin nököttää pesemättömänä keittiössä. Tuskin jaksan mitään tänäänkään.

Olen mielelläni laiska vaimo, mutta EN siksi, että joku muu niin päättää. Kuten nyt flunssa. Jos en tee jotain, haluan olla tekemättä sen, koska en viitsi tai minua ei huvita tai minulla on parempaa tekemistä.

Viime yönä näin unta koulusta ja herätttyäni tajusin, että etätehtävän palautus taisi olla keskiviikkoon mennessä. En aio siitä huolimatta nyt yhtään panikoida sen kanssa, vaan minun puolestani se saa jäädä edelleenkin tekemättä. En nyt jaksa, en mitenkään. Enkä ehdi. Mielessäni kiertyvät ihan toisenlaiset ajatukset, hmmm...

Elf Prince by ~Pickyme @ devianART

Toissailtainen saunakokemus meni taas ihan kesän kohokohtiin, siitäkin huolimatta, että alkava flunssani ei jäänyt järveen, vaikka yritin sen sinne kaksi kertaa hukuttaa. Oli käsittämättömän kesäinen ilta, järvi oli tyyni ja pörriäiset surisivat kuin heinäkuussa. Joutsenet lipuivat pitkin järvenpintaa ja kalat hyppivät. Innostuimme kaivamaan matoja ja ongimme muutaman salakan ja särjen, jotka kuitenkin päästimme takaisin veteen. Saunoimme ja uimme. Vesikin oli aivan uskomattoman lämmintä, tai siltä se ainakin tuntui.

Laalaa-maassa en ole ehtinyt olemaan niin paljon kuin haluaisin, IRL tuntuu häiritsevän siellä olemistani jatkuvalla syötöllä. Nyt on jo perjantai, enkä mielestäni ole saanut aikaiseksi mitään. Vaikka oikeasti olenkin: olen editoinut suurinpiirtein valmiiksi asti kaiken, minkä tähän asti olen saanut kirjoitettua. Ilmeisesti olen onnistunut koukuttamaan ainakin testilukijani. *virn*.

Voisiko olla mahdollista toteuttaa unelmansa? Aloittaessani mielessäni oli ammatti ja toimeentulo, mutta nyt ajattelen jo sitä, että voisin tehdä asioita vain siksi, että haluan tehdä niitä. Jos kirjoitan maailman ja annan sinne pääsyn kaikille halukkaille?

Tervetuloa Laalaa-maahan?

Takas sänkyyn ---->

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Laalaa-maa muuttaa


Yllättäen kesä päättikin palata takaisin matkaltaan (minne asti lie ehtinyt) ja säätila ei ole lainkaan syyskuinen, vaan hyvinkin elokuinen vielä. Kävin tänään koirien kanssa kävelyllä rantaan ja takaisin, ja jo alkumatkasta piti riisua huppari. Ihmekös tuo, kun kotiin päästyäni huomasin, että lämpömittari huiteli parissakympissä. Ou jee! Ehdin jo intoilla, että tänään voisi mennä rantasaunalle, lämmittää ja vetäistä vielä uinnit saunan päälle, mikä olisikin ollut täysin mahdollista, sillä mökin varauskirja on aivan tyhjä ainakin tämän päivän osalta. Mutta mutta. Avaimen mökkiin olisi saanut normihintaan - 25 euroa - ja totesin, että ei kiitos. En halua vuokrata mökistä sokkelin vertaa, olisin vain halunnut käydä saunomassa ja uimassa. Siitä ilosta 25 euroa on järkyttävän paljon, kun ottaa huomioon, että samalla hinnalla ajan 25 kilometriä lähimpään uimahalliin, uin ja saunon siellä niin paljon kuin sielu sietää.


Sinänsä harmi, tänään olisi sauna ja uiminen maistunut, mutta en tiedä, viitsiikö omaa saunaa lämmittää ja varsinkaan viitsiikö sen jälkeen ajaa rantaan uintia varten. Luultavasti en viitsi, plus että oman saunan kiuas savuttaa. Pitäisi saada uusi kiuas, tai ainakin paikata vanha.

 Pelargonini! Siemenistä kasvatettu ja siemenet ostettu kukkakaupasta Calle Puerto Viejolta.

Vaikka ilmat ovatkin olleet kauniit, olen viihtynyt alakerrassa ja jättänyt yläkerran Laalaa-maan ylhäiseen yksinäisyyteensä. Olen harjoitellut käyttämään pikkuista IBM Thinkpadiani ja olen istunut se sylissäni milloin missäkin päin taloa. Kokemus on ollut hyvinkin positiivinen ihmiselle, joka on aiemmin suorastaan vannonut sen nimeen, että käsikirjoitus on aina KÄSIkirjoitus ja kirjoitetaan käsin. Koneella on kuitenkin huomattavasti nopeampi kirjoittaa ja lisäksi yksi vaihe jää kokonaan pois.

Vuorokaudessa on vain liian vähän tunteja, ja muutakin pitäisi ehtiä tekemään kuin nakuttamaan läppäriä. Pyykkivuori murisee tuvan nurkassa silittäjää odotellen ja ruokakin pitäisi ehtiä valmistaa joka päivä.


Eilen minua ilahdutettiin paketilla, joka putkahti postilaatikkooni FB:n käsityöhaasteeseen liittyen. Ihanat sukat ja korvakorut ja vielä itsetehty korttikin! Raaskinko noin ihania sukkia käyttääkään? Lämmin kiitos lähettäjälle :-).

Sukat ovatkin heti tarpeen, sillä taidan olla saamassa flunssan, josta Toni juuri on parantunut.

EDIT. Koska perheessämme asiat voivat muuttua nopeastikin, meillä onkin tänään ohjelmassa rantasaunailua ihan ilmaiseksi. Jesh! Uimakamppeita ryntää kasaamaan hän.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Syksy saapui sateineen


Syyskuussa alkaa virallisesti syksy, joten nyt voin todeta kesän olevan ohi. Siltä se kyllä tuntuu ja näyttääkin, sillä eilen satoi melkein koko päivän, hetkittäin aika rankastikin, ja tämä aamu on valjennut kyllä aurinkoisena, mutta todella kylmänä. Puoli seitsemän pintaan oli vain neljä astetta lämmintä, ja minun oli pakko sulkea porstuan ovi, joka on ollut auki koko kesän. Se onkin aina varmin syksyn merkki: ovet eivät ole enää auki talon läpi. Tosin salin ovihan on pitänyt olla kiinni muutenkin, koska koirat ovat päättäneet, että se on heidän vessansa ja jos ovi on jäänyt auki, ihan tasan tarkkaan sinne on väännetty paskat. Uskon vakaasti, että sinne käydään vääntämässä paskat ihan huvin vuoksi, ei siksi, että olisi hätä.

Ensimmäinen syysflunssakin on iskenyt jälkikasvuun ja vaikka hän muutoin on aika reipas, nuhitus on sitä luokkaa, että annoin luvan olla kotona sen sijaan, että hän lähtisi kouluun niiskuttamaan ja tuhisemaan. Toivottavasti en itse sairastu. Kumma kyllä, en ole ollut flunssassa vuosiin.


Mitä voi tehdä, kun on syksy? Odottaa seuraavaa kesää. Eilen laskin sormillani, että tasan 9 kk seuraavaan kesäkuuhun, joten nyt voitte varautua siihen, että aika monta kuukautta saatte lukea marinaa siitä, että on kylmä ja tylsää. Hetken reipastuminen tapahtuu tammikuussa ennen Puerton matkaa ja toki Puertossa olen taas hereillä ja skarppina. Muuten tulee marimarimarinaa.

Teneriffalla olisi vapaa työpaikka, mistä olen jossain määrin kiinnostunut. Työaikakin olisi aikalailla minulle sopiva, klo 19-03. Haaveita, en oikeasti kuitenkaan ole menossa mihinkään, koska en pysty järjestämään asioita täällä siten, että olisi mahdollista muuttaa talveksi pois. Lähinnä Tonin koulunkäynti on se ongelma.

Ah ja juu, totta kai odottelen myös Hobitin kakkososan ensi-iltaa aivan intopiukeena! Mietin, että pitäisikö minun nyt jo laittaa syrjään rahat leffalippuun, niin pääsen varmasti katsomaan elokuvan heti, kun se teattereihin tulee. Ei välttämättä juuri ensi-iltaan, mutta mahdollisimman pian kuitenkin. Lisää Thranduilia, nam.


Tuskin maltan odottaa, että tulee torstai ja saan taas kuukausittain avustukseni valtiolta. On menty niin ajovalot himmeinä viimeiset viikot, ettei ole tosikaan. Aivan ihmeesti sitä kuitenkin pärjää jopa ilman rahaa.