perjantai 30. elokuuta 2013

Puhua ilman sanottavaa


Oo jaa, tajusin juuri, että tämä blogini tuli tämän viikon maanantaina kolmen vuoden ikään. Se on siis pääsemässä taaperoiästä leikki-ikään ja on jättänyt jo vaippojen käytönkin. Toivottavasti. Ajatusteni kirjoittamisen julki aloitin kuitenkin jo vuonna 2004 Livejournalissa, jota päivitinkin useampia vuosia ahkerasti. Tili on edelleen tallessa, kuten olen tainnut jo mainitakin, ja juuri vilkaisin sitä todetakseni, että siellä on liki 1200 päiväkirjamerkintää. Se oli tärkeä minulle aikanaan ja ehkä siksi en ole hennonnut sitä mihinkään poistaa, vaikka merkinnät eivät olekaan julkisia, enkä ole niitä käynyt lukemassa. Lisäksi parhaimmillaankin Livejournalini oli (ihan alkuaikoja lukuunottamatta) tyyppiä "vain kavereille" eli lukuoikeudet oli vain rajatulle joukolle.

 

Olikin tavallaan hyppy tuntemattomaan aloittaa ihan oikea blogi, julkinen ja kaikkien luettavissa oleva. Hetkeäkään en ole katunut, enkä muista, että yhtään päivitystä olisin poistanut tai muuttanut. Sen minkä kirjoitin, sen kirjoitin. Yhtään kertaa en ole kikkaillut nimeä muuttamalla, osoitteen tosin jouduin muuttamaan, koska Laiskan vaimon alkuperäinen "koti", Vuodatus, kämmäsi kunnolla ja kadotti kaikki kuvanikin, mutta muuten ei ole kenenkään tarvinnut ihmetellä, mihin blogini katosi ja miksi. En ole edes harkinnut lopettamista, vaikka ei aina ole ollutkaan mitään sanottavaa, ja järkevää sanottavaa ei koskaan. *virn*.

Minulla on ollut hauskaa nämä kolme vuotta. Toivottavasti teilläkin?

Linkitin tämän saman videon blogiini tasan kolme vuotta sitten. Linkitän sen uudelleen leikki-ikäisen blogini kunniaksi ja siksi, että Godsmack on yksi kovimmista bändeistä ever ja tämä biisi ja video bändin parhaimmistoa.

torstai 29. elokuuta 2013

Tuhma tyttö kotona


Koulusta lintsaaminen oli äärettömän hyvä idea. En missannut mitään, mutta saavutin sillä yhden helmen muistojen kultaiseen lippaaseen. Koko päivä oli käsittämättömän upea; haahuilin edelleen ympäriinsä, viihdyin Laalaa-maassa ja tein sitä, mitä en "koskaan" tee: makasin ruohikolla auringonpaisteessa. Halusin saada jokaisen säteen kiinni.

Kun Toni kotiutui, kävimme uimassa ja minä uin ja uin ja uin. Perhe oli jo vähällä hermostua, kun he istuivat autossa odottamassa ja minä yhä uin. Mutta ajattelin sen olevan viimeinen uintikerta tänä vuonna.

 Potu! 
Älkää kysykö, mikä se on ja mistä se tuli. 
En minä muista, enkä tiedä. Muistan vain, että tämä on ollut minulla aina. 
Vähän on ressukka vieläkin likainen.

Koulussa ehdin olla siis vain kolme varsin intensiivistä päivää. Tiistaina väänsimme hulluna morsiuskimppuja ja heti koulun jälkeen päivä jatkui vielä matkalla Helsinkiin. Kun palailimme koululle illan jo hämärryttyä, lähdin M:n kanssa omenavarkaisiin. Tuntui aivan epätodelliselta harppoja mustuvassa elokuun illassa omenapuiden alla pitkässä mekossani, nyörikengät jaloissa. Ruohikko oli pitkää ja kohottelin helmojani.


Nyt edessä on huimaavat kaksi viikkoa etäopiskelua. En koskaan saanut mitään kuittausta s.postiini, jonka laitoin töihin. Aion viettää koko kahden viikon jakson Laalaa-maassa. Minulla on tunne, että tämä kaksi viikkoa voi ratkaista jotain.

maanantai 26. elokuuta 2013

Tuhmana


Tätä ei kai pitäisi kirjoittaa tänne, sillä hyvällä säkällä joku opettajista kuuklettaa jotain ja osuu juurikin minun blogiini lukemaan, että aion tänään lintsata koulusta. Kyllä vain, en mene tänään kouluun, koska "autoni on rikki". En yksinkertaisesti halua missata näin upeaa elokuun päivää istumalla koulunpenkillä kukkakaupan perusleikkojen laajennettua listaa tankaten! En! Jos minussa olisi tarpeeksi munaa, olisin koko viikon poissa, mutta ehkä minä nyt yhden päivän uskallan lorvia. Sitä paitsi huomenna on koko päivä sidontaa ja sitä en ajatellut missata.

Plus että huomenna ajattelin ottaa auton itselleni niin minua ei tarvitse kenenkään viedä mihinkään = säästämme bensakuluissa semminkin kun tililläni on rahaa 25 euroa ja niillä pitäisi taas tämän perheen pärjätä ensi viikon torstaihin. Helppo nakki.


Viikonloppu oli niin käsittämättömän hieno, että sen ei tahdo loppuvan koskaan. Eilen vain harhailin puutarhassa, istuin saunan portailla, leivoin ison marjapiirakan ja vaikka mitä. Parasta oli kuitenkin lähteä Meltsun kanssa rantaan; hän halusi uimaan ja lupasin lähteä seuraksi, mutta en uida, koska arvelin veden olevan jo liian kylmää. Ei se ollutkaan yhtään kylmää! Meltsu tapansa mukaan hyppäsi laiturilta järveen ja ilmoitti veden olevan lämmintä. Minä estelin hetken, että ei ole pyyhettä eikä uikkareita, mutta Meltsu lupasi lainata omaa pyyhettään ja mitäpä minä uikkareilla autiolla rannalla.

Vesi todellakin oli lämmintä! Lämpimämpää kuin viikko aiemmin.


Mutta miten järjestän tulevaisuuteni, jos en halua mennä kouluun, koska on kaunis ilma? Jos en halua mennä töihinkään liian kauniilla ilmalla? Pohdin tätä eilen kukkiani kastellessani. Pitäisikö heittäytyä (kylä)hulluksi? En oikeasti tarvitse paljon tullakseni toimeen; sen verran että saan murua rinnan alle ja vähän vaatetta varteni verhoksi. Ja että pääsen ainakin sen kerran vuodessa etelän lämpöön. *virn*.

Spartacus: Gods of The Arena alkaa sitten tässä lähiaikoina (syyskuussa?) TV5:lta, että vinkiksi vaan.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Naturellina


Lueskelin eilen maakuntalehden artikkelia naisten meikkaamisesta. Tai varsinainen artikkeli oli ollut jo aiemmin, siinä oli meikkitaiteilija Raili Hulkkonen (?) laukonut mielipiteitään ilmeisesti siihen malliin, että ihan hyvä, etten lukenut juttua. Alan olla niin kurkkuani myöten täynnä niitä vaatimuksia, joita naisille (ja miksei miehillekin) asetetaan ulkonäön suhteen. Ulkonäköpaineita. Viimeisimpänä esimerkkinä voi hyvin pitää Anu Sagim-Ratian (?) lausahdusta, että suomalaisnaiset ovat niin rumia, että kauneusleikkaukset pitäisi saada pakollisiksi ja kelan kustantamiksi. No, Sagimin lausahdukset voi toki jättää omaan arvoonsa - niitä voi mukavasti peilata hänen tekoihinsa ja miksei ulkonäköönsäkin ja nauraa päälle. Juu ei, suomalainen nainen ei ole noin yleisesti ottaen kiinnostunut leikkelemään itseään siksi, että pääsisi levittelemään synnytyselimiään kaikkiin mahdollisiin julkaisuihin. Johanna Tukiaista lukuunottamatta, mutta ainoa leikkaus, jota hänelle ihan äkkiseltään tarjoaisin, on lobotomia.

Lehden eilisessä jutussa sanottiin näin:

Meikkitaiteilija Raili Hulkkosen haastattelu viime viikon Tuokio-sivuilla kirvoitti ess.fi-verkkosivuilla yli sata kommenttia. Hulkkonen pitää meikittömyyttä naisen pahimpana mokana, mutta verkkokeskustelijat ovat toista mieltä. Jopa miehet pitävät enemmän luonnollisista naisista. Meikin tarpeellisuuden kannalla oli selvä vähemmistö.

Hallelujaa, totean minä! Kiitos verkkokeskustelijat ja miehet, palautitte juuri uskoni terveeseen järkeen.

Ja siis, en minä ole meikkivastainen sinänsä. Toki käytän itsekin joskus ripsiväriä, puuteria, sipaisen luomiväriä, mutta kyseessä on poikkeustilanne ja yleensä jonkinlainen juhlatilanne. Minulla meikki ei normisti kuulu arkeen, ei koulupäiviin ja ei välttämättä työpäiviinkään. Olen tietoisesti vähentänyt meikin käyttöä ja aion tehdä niin vastakin. Minusta sen käytölle ei ole tarvetta. Minulla ei ole tarvetta.

Kanssaihmiseni saavat minun puolestani käyttää aivan vapaasti naamassaan vaikka kaikki sateenkaaren värit tai olla käyttämättä. Minä en tahdo mitään muuta kuin saman vapauden nimenomaan olla käyttämättä meikkejä. Minä en pidä siitä, että meikkaamisen katsotaan automaattisesti olevan normi, josta minä sitten poikkean (muka).

"Minusta paras 'meikki' on hymy. Sillä korvaa usein parhaimmankin huulipunan."

"Jokainen on omanlaisensa ja kauneus tulee ihmisen sisältä."

"Toisten takia ei tarvitse meikata, vaikka jotkut niin väittävätkin. Jos meikkaat, niin meikkaa omaksi iloksesi."

"Minulle nainen kainalossa, saunan jälkeen terassilla on kauneimmillaan."

"Meikitön nainen on piristävä poikkeus katukuvassa. Meikkaus sopii parhaiten isoihin juhliin, joihin pukeudutaan." 
 

Eilen sain viimeinkin Potun pestyä ja herraisä että se olikin likainen. Laitoin pesuveteen vanishia ja liotin Potun siinä kahteen kertaan ja vielä kaksi liotusta lisää normipesuainevedessä. Aina vaan vesi tuli likaiseksi. Vaan yllättäen Potukin paljastui vaaleanpunaiseksi. *virn*. Niin kauan kuin minä muistan, rassukka on ollut harmaa. Tällä hetkellä se kuivaa jaloistaan pyykkipojilla kiinnitettynä takapihalla pyykkinarulla sulassa sovussa lakanoiden kanssa.

Tänään ohjelmassa on filmausta ja kauniista sunnuntaista nauttimista, plus kuvausryhmän huoltomiehenä toimimista. Toni kavereineen osallistuu erääseen kilpailuun itsetekemällään lyhytfilmillä ja tänään on se päivä, jolloin se kuvataan. Kokoontuminen meillä, sitten joko minä tai Meltsu kyyditsemme nuorison kuvauspaikalle ja kuvausten päätteeksi ajattelin tarjota marjapiirakkaa ja vattumehua. Olen kovasti iloinen näistä "meidän" nuorten tervehenkisistä harrastuksista ja siitä, että monet asiat, jotka vanhemmalle sukupolvelle ovat jotenkin outoja, ovat heille ihan luonnollisia. Liikunta, näyttömötaide, luova kirjoittaminen, partio - en voi edes kuvitella, että minun tarvitsisi hakea lastani pois ryyppyporukoista tai selvitellä hänen tekemäänsä murtoa poliisilaitoksella.

Voin olla täydellä syyllä ylpeä siitä, millaisen teini-ikäisen olen onnistunut kasvattamaan. Miksi en olisi? Vai pitäisikö tässäkin olla suomalaisen vaatimaton ja todeta, että tommonen tosta tuli, emmä mitään tehny? No teinpäs, perkele. Jotain tein oikein ja siitä kiitos minulle. Sekä lapseni isälle.


WoW-tilini on edelleen "jäätyneenä" eli en ole maksanut pelaamisesta sitten heinäkuun. Tonin tilillä on toki tilaa vaikka kuinka monelle hahmolle ja Sha'tar-serverilläkin oli yksi vapaa hahmopaikka, jonne loin pienen huntressin niitä hetkiä varten, kun on aikaa ja mielenkiintoa pelata, tai kun tulee ikävä pelikavereita. Joskus menee pitkiäkin aikoja, ettei ole mielenkiintoa, tai aikaa, ja sitten taas on mukava pelata. Mutta ei tosiaan siinä määrin, että maksaisin peliajasta juuri nyt.

Mutta kyllä minä sitten taas joskus. Viimeistään kun seuraava expansion tulee, tai jo ehkä aiemminkin. Ergie on kuitenkin minun sydänkäpyseni ja monissa liemissä keitetty.


Laalaa-maassa on edelleen oikeinkin mukavaa. Välillä iskee tuska ja writer's block ja silloin kuljen ympäriinsä tuskitellen ja aivot sauhuten. Siihen ei varmasti totu koskaan, vaikka pitäisi sanoa itselleen, että nyt on aika ajatella ihan kokonaan muita asioita - kyllä se siitä taas alkaa sujumaan. Kaikkein hauskinta tarinan kertomisessa on se, että se oikeasti kertoo itse itsensä. Ehkä se siinä writer's blockissa ahdistaakin: kun ei näe, mitä nyt tapahtuu ja yrittää itse keksiä tapahtumia, vaikka yhtä vähän kuin elämää voi keksiä, voi keksiä tarinaa. Minun kohdallani ainakin näin. Esim. toissapäivänä koin hetkellisen epätoivon, kun yksi asia oli saatu päätökseen, enkä nähnyt, mitä sitten tapahtuu. Mietin, että mitä voisi tapahtua, eikä mikään tuntunut uskottavalta. Ei, näin ei voi tapahtua, eivätkä nämä henkilöt toimi näin. Piti vain malttaa mielensä ja istahtaa pelaamaan WoWia illaksi, ja kun aamulla heräsin, tajusin, että hyvänen aika, tuonnehan tuo menikin ja eikun perään katsomaan, mitä se siellä tekee, ketä tapaa ja mitä sanoo.

Kaikkein hauskinta Laalaa-maassa on se, että minä tiedän asioita, joita muut eivät. Tiedän jo nyt, että se, mitä oikeasti tapahtuu, ei ole se, mikä on kaikkien nähtävillä. Ehei, älkää kuvitelkokaan, että asiat menevät niin kuin ne näyttävät menevän. Elämästä ei ole takuita, eikä niitä anneta tarinoillekaan.

Onpa muuten ollut huikaisevan kauniita elokuun päivinä nämä pari kulunutta päivää. Tuntuu yhä niin kesältä, vaikka mittarin mukaan lämpötila ei kovin korkealle (yli 20 asteen) ole kohonnutkaan ja yöt ovat jo kylmiä. Mutta aurinko lämmittää, pääskyset livertelevät ja pelargonini hehkuvat kaikissa punaisen sävyissä.

perjantai 23. elokuuta 2013

Opin sauna autuas aina


Rento olo, vaikka heräsinkin kuudelta. Tai itse asiassa, jo ennen kuutta, koska uni oli taas kadonnut johonkin huitsin nevadaan. Menee oma aikansa ennen kuin mieli taas tottuu tähän elämänvaiheeseen - siis kouluelämään ja koti-ikävään ynnä muuhun. Tällä viikolla mietin jo muutaman kerran koulun lopettamista ihan siksi, että olisin halunnut olla omassa kodissa, omassa sängyssä, omien rakkaideni seurassa, mutta ehkä minä nyt edes tässä asiassa olen aikuinen ja totean, että keski-ikäisen naisen ei pidä aivan tässä mittakaavassa koti-ikävöidä. Kun kyse on kuitenkin vain kolmesta yöstä viikossa. Ja kun koulussa on kuitenkin yhä todella mukavaa ja luokkakaverit ovat aivan huippuihania. Surettaa jo nyt, että koulu keväällä loppuu ja en varmaan enää näe heitä sen jälkeen. On ollut aivan mahtava tutustua niin upeisiin ihmisiin.

Hyvä mieli kaikesta. Tiedän tehneeni oikein itseäni kohtaan muuttamalla suunnitelmiani. Ja oikein perhettäni kohtaan, koska he eivät tahdo minun kulkevan ympäriinsä stressaantuneena ja tekemässä vastentahtoisesti asioita. Eikä ole mitään järkeä tehdäkään vastentahtoisesti asioita, jos voi tehdä vapaaehtoisesti toisia asioita. Koen edelleen hyvin vahvasti elämän olevan aivan liian lyhyt sen tuhlaamiseen sellaisiin asioihin, jotka tuottavat mielipahaa tai satuttavat.


Ja siis, tokihan ihmisen on mentävä ja pitääkin mennä toisinaan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle - ei aina voi olla kivaa -, mutta mutta... Oman mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen ja itsensä haastaminen on eri asia kuin tuntea itsensä hyväksikäytetyksi. Esimerkiksi.

Syksy vaanii jo ovella. Jokohan voi alkaa odottamaan matkaa rakkaaseen Puertoon?

Kuva Mikko Mannonen @ Teneriffan retket

San Pedron reitillä polkua kunnostetaan, viimeinkin, eli näyttää siltä, että tammikuussa pääsen taas sinne! Ja tällä kertaa aion kävellä San Pedroon asti. Monta kertaa.

torstai 22. elokuuta 2013

Ahkera pikku koululainen



No joo, okei, sanotaan pikemminkin näin: ahkera (kohtuullisen kokoinen) aikuisopiskelija. Eli lukuvuoden eka kouluviikko takana ja minä yllättäen jossain määrin viisaampana nyt, viikon jälkeen kotiuduttuani, kuin olin maanantaina kouluun mennessäni. Mitään suuria ratkaisuja en ole tehnyt, tai ehkä olenkin. Pienen ratkaisun, joka minulle oli kuitenkin hyvinkin suuri asia. Päätin, että en mene enää työssäoppimaan samaan paikkaan, jossa olen ollut kevään. Vielä sunnuntaina ajattelin, että nooh, eihän se olisi kuin kaksi viikkoa syyskuussa... minä olen alustavasti luvannut.... kai sen nyt kestää. Mutta maanantaina, matkalla kouluun, juttelin Meltsun kanssa ja tein päätöksen. Tosin päivän edetessä aloin taas jänistämään siitäkin, mutta kun kuuntelin, millaisia (erittäin mukavia) kokemuksia kaikilla muilla oli ollut ja minä ainoana koin, että minua oli kyykytetty, enkä ollut oppinut mitään, päätin laittaa s.postia pomolle, että en tule syyskuussa. Enkä tule joulukuussa. Että katsotaan keväällä, miten minulla on vielä työssäoppimisia tekemättä.

Olisin tietysti voinut samantien sanoa, että minusta ette näe vilaustakaan, mutta sama kai se. Kaipa viesti meni perille, mitään vastausta tai edes kuittausta siihen en ole saanut. Oikeasti, ihan sama. Mitä välii. Emmä jaksa.


Joten siis, ensi viikko vielä koululla, sitten kaksi viikkoa kotona (voin kertoa, että tekemistä riittää etätöiden parissa kyllä ihan riittävästi) ja sitten jouluun asti koulua. Tilojen ja tapahtumien koristelua, pihasuunnittelua... Näyttää oikeastaan ihan kivalta ja hienolta tuo lukujärjestys ja kalenterini. Juuri nyt tunnen tehneeni aivan oikean ratkaisun ja löytäneeni sen kohdan, mikä asioissa minua on hiertänyt.


Asetuimme M:n kanssa jälleen samaan kämppään meille ihan uudessa asuntolassa. Itse asuntola on hyvin viehättävä vanha mörskä, 1940-50-lukujen henkeen. Ikkunat, komerot, käytävät henkivät mennyttä aikaa. Huonejärjestys on tällä kertaa ihan tolkullinen; sängyt vastakkaisilla seinillä ja molemmilla oma kirjoituspöytä ja tuoli sekä komerot ja pieni hylly seinällä. Käytävän toisella puolella meillä on naapureina Ilkka ja Jan... Kyllä! Asuntola on yhteinen miehille ja naisille. Jopa pesutilat ovat yhteiset: molemmille sukupuolille on oma vessa, mutta suihku on yhteinen. Ja koska asuntola on aikuisopiskelijoille, illat ovat todella rauhallisia. Kukaan ei katso edes töllöä iltaisin, paitsi eilen, kun minä olin ajatellut, että voisin valvoa TV:tä katsellen, yövalvoja oli linnoittautunut olohuoneeseen. Apua, yltiöpuhelias valvojamme seurasi meitä vanhasta asuntolasta uuteen... *virn*. No okei, ymmärrämme, että kun hänen kuuluu yöllä valvoa, hän mielellään istuu katsomassa telkkaria aikuisopiskelijoiden kanssa milloin ei ole kierroksellaan kaikissa neljässä asuntolassa, mutta kun hän on niin tavattoman kova puhumaan. Ja kun minä en jaksa, eikä M:kaan. Pyrskähtelimme eilen, kun valvoja "ahdisteli" vuoron perään meitä kumpaakin, kun kävimme keittiössä vettä hörppäämässä. Ja ei, ei saa käsittää väärin, ihan kiva hän on.


Laalaa-maa voi sijaita myös täällä!

Lukuvuoden aloitus oli hyvin intensiivinen: tänään oli perennatentti, johon piti tietenkin valmistautua jossain määrin. Paremminkin sen olisin voinut hoitaa, mutta laiskotti ja lisäksi Laalaa-maa kutsui. Tekstausta oli monta tuntia tällä viikolla ja sen tiimoilta piti tehdä iltaisin harjoituksia. Eilen ja tänään harjoittelimmekin hiukan ekstrana surunauhojen tekstausta, se ei varsinaisesti kuulu kurssiin, mutta koska työelämässä sitä voi joutua tekemään, oli oikein kiva päästä kokeilemaan.

Pitkän (ja IHANAN) kesäloman jälkeen oli vähän vaikeuksia sopeutua kouluelämään. Minulla oli kovasti koti-ikävä, varsinkin tiistaina, ja lisäksi nukkumisesta ei tullut yhtään mitään kovalla patjalla ja liian kapeassa sängyssä. Nukuin huonosti jo su-ma yön ja totta kai sain jo maanantaina päänsäryn, jo ihan varmasti pelkästään siksi, että huomasin unohtaneeni päänsärkylääkkeeni kotiin. Ziisus, miten ihminen, joka reagoi kaikkeen päänsäryllä, voi unohtaa kotiin ne ainoat lääkkeet, jotka särkyyn tehoavat? Tiistaina ihana A. antoi muutaman lääkkeen omistaan ja niistä oli jonkin verran apua. Särky hiipui jomottavaksi tunteeksi oikean korvan taakse, vaani siellä ja hyökkäsi uudelleen kimppuun. Vasta eilen illalla särky alkoi osoittaa lakkaamisen merkkejä ja tänään on ollut särytön päivä, vaikka edelleenkin nukuin äärettömän huonosti viime yönä.

Toisaalta, kotiinlähdön läheneminen sai mielen niin pirteäksi, että teki mieli vain hyppiä ja hihkua koko päivä. Pyysin Meltsua hakemaan minut jo ihan ennen aikojani, joten livistin kotiin kaksi tuntia aikaisessa.


Kotona minua odotti ostamani kirja! Ihan varovasti sitä jo vilkaisinkin ja päätin säästää varsinaisen lukemisen myöhemmäksi. Nyt puuttuu enää eka osa, jota kyllä löytyy netin kauppapaikoilta, mutta vielä ei ole löytynyt juuri sellaista, jonka minä tahdon. En halua kirjastopoistoa, joita yllättäen on myynnissä useitakin, vaan haluan sellaisen, missä ei ole leimoja, muoveja yms.


Kotiin päästyäni tervehdin lapseni ja koirani ja kissani ja sitten kukkani. Kaikki näyttää hyvältä. Aurinko paistaa, linnut laulaa ja pelargonit hehkuvat punaisena. Nyt on peltipizza uunissa ja olo autuas. Kohta pizzaa ja maitoa. Ja paaaaljon paaaljon paaaaljon rakkautta.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Tämä päivä kuvin


Olisin halunnut kirjoittaa tästä päivästä - kertoa, miten mukava päivä meillä oli rakkaiden ja ystävien kanssa, ja miten helle on hellinyt ja miten järviveteenkin vielä sen kunniaksi uskalsin mennä. Olisin halunnut kertoa eilisestä leffasta ("Lemmenlomalla", pääosissa Meryl Streep ja Tommy Lee Jones - Meltsun toiveesta romanttista komediaa, jota hän mieluiten katsoo eikä "veriroisketta", jota minä hänen mukaansa mieluiten katson), kuinka mukava oli katsoa se yhdessä ja miten hyvältä tuntui sen jälkeen tajuta, miten hyvä liitto meillä on. Olisin halunnut kertoa vielä siitäkin, miten hyvältä tuntuu itseni kanssa ja miten rakastan jokaista kiloani ja senttiäni.

Miltä tuntuu lähteä huomenna kouluun, siitäkin olisin voinut kirjoittaa ja siitäkin, miten en vieläkään tiedä mistään mitään.

Mutta kun istuin tähän, pää täynnä ajatuksia, ne lensivätkin huitsin nevadaan ja totesin, etten saa mitään näppikseltäni ulos. Siksi päätin vain laittaa tämän päivän tunnelmat kuvina.











* * *

perjantai 16. elokuuta 2013

Tiikerinpentu


Voihan vinetto taas tätäkin elämää. Äidin sanoin, ei kyllä tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Isä on nyt ilmeisesti hieman rauhoittumaan päin, vaihteeksi, mutta hän on ehtinyt parin viime päivän aikana mm. lähestyä meitä pitkällä kirjeellä, jossa hän vaatii "vilpitöntä anteeksiantoa molemmin puolin" sekä 1200 euroa Meltsulta. Minä en ole isäni mielestä hänelle velkaa mitään, mutta puolisoni on. Tämä 1200 euroa on hankittava joko a) pyytämällä omalta isältään tai b) myymällä mopot pois. Lisäksi isä on valmis vuokraamaan meille kotimme edelleen "vanhoin ehdoin", mikä sisältää vuokraa XXX euroa kuussa, sähköstä saman verran, 700 + 400 euroa polttopuista sekä "pieniä palveluksia". Meidän pitää tulla antamaan vastauksemme henkilökohtaisesti sunnuntai-iltapäivään mennessä.

Koska olen nyt vähemmän väleissä isäni kanssa kuin koskaan, näytin kirjeen äidille ja kerroin, että meillä ei ole pienintäkään aikomusta tulla juttelemaan asiasta sunnuntaihin mennessä eikä koskaan. Voimme suostua pyydettyyn vuokraan (joka on sama, minkä se on ollutkin), mutta sähköstä maksamme edelleen kulutuksen mukaan. Puista emme tule maksamaan mitään (siis puista, jotka olemme JO käyttäneet), koska niiden piti olla ilmaisia / sisältyä vuokraan ja vastaisuudessa voimme hankkia puumme itse. Mitään "pieniä palveluksia" emme todellakaan tule tekemään. Lisäksi vaadin vuokrasopimuksen kirjallisena ja hyvin tarkasti eriteltynä, mitä vuokraan sisältyy ja milloin olemme tänne muuttaneet (tämä on tärkeä pointti irtisanomisajan kannalta).

Äiti ei ollut tietoinen isän kirjeestä, ja arvelimme, että tässä on nyt tarkoitus varmistaa se, että kun äiti on tästä lähtenyt, isällä pelaisi huolto edelleenkin. Ilmeisesti hän tajusi, että ei tule pärjäämään yksin. Saa nähdä, mitä nyt tapahtuu, kun emme reagoi tähänkään kirjeeseen. Emme reagoineet edelliseenkään, siihen, mihin odotettiin vastausta viimeistään Titanicin uppoamispäivänä.

Mitä siihen "vilpittömään anteeksiantoon" tulee, en todellakaan kykene siihen, eikä minulla ole siihen mitään haluja. En myöskään ymmärrä, mitä anteeksipyydettävää minulla olisi. Anteeksi, isä, että tulit tänne huutamaan ja yritit lyödä minua, kun tulin puolustamaan miestäni? Anteeksi, isä, että ajoit appivanhempani pois "kuluttamasta sinun sähköäsi"? Anteeksi, että olet nyt kolme vuotta kiusannut sekä minun perhettäni että äitiäni kaikilla mahdollisilla tavoilla?

Se, että kutsuin isän lapseni rippijuhliin oli minun puoleltani iso asia ja toivoin jo hetken, että se voisi johtaa välien paranemiseen. Olin hirmuisen pettynyt siitä, että isäni tuli meille ja käyttäytyi appivanhempiani kohtaan ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Että hän ei missään vaiheessa pahoitellut tai pyytänyt anteeksi käytöstään viime kesänä, tai edes osoittanut teoin olevansa pahoillaan. Siitä huolimatta hetken jo kuvittelin, että ehkä välimme voisivat korjaantua, mutta nyt tiedän, että se on mahdotonta.

Minä en siedä, että isäni kiusaa minun äitiäni tavalla, jota hän tekee.

Minua on sanottu tiikeriemoksi, joka puolustan perhettäni petoeläimen raivolla, mutta minusta on tullut myös tiikerinpentu, joka puolustaa äitiään. On tietenkin äidin itsensä valinta, että hän on yhä jäänyt isän luo (ja ymmärrän sen valinnan, koska enhän itsekään ole muuttanut muualle, vaan olen edelleen isäni kiusattavana täällä!), mutta siitä huolimatta isällä ei ole oikeutta kohdella häntä kuten kohtelee.

Meillä on seuraavana vuorossa Meltsun bändikamojen roudaaminen mökistä saliin. Isän oveen fiksaama lukko lähti siitä jokin aika sitten hänen saatuaan vaatimansa 300 euroa (150 €/kk, vaikka suullinen sopimus olikin ihan toista). Äiti siirsi ko. summan isän ja hänen yhteiseltä tililtä Meltsun tilille, Meltsu kävi nostamassa sen omalta tililtään käteisenä, antoi äidille, joka vei sen isälle. Ja ukko on tyytyväinen. *repskops*. Ilmeisesti kamat saisi pitää mökissä nyt ainakin tämän kuun, koska kaiketikin vuokra tuli nyt maksettua, mutta meille tämä pelleily riitti. Tuomme tavarat meille, mistä tuleekin oikeastaan aika jännää, koska samalla siirtelemme huonekaluja muutenkin. Saan mummun kauniin lipaston tuohon viereeni.

Mölyävät naapurimme ovat olleet hiiren hiljaa nyt kaksi viikkoa. Ei pihaustakaan, kun sitä ennen siellä oli viikkokausien bileet joka helvatan ilta. Heidän vuokraisäntänsä tietäen ihmettelen suuresti, olisiko voinut käydä niin, että hän olisi huomauttanut vuokralaisilleen ja pyytänyt näitä pitämään pienempää ääntä. En keksi muuta pätevää syytä tälle äkilliselle hiljenemiselle.

Ja koulukin alkaa ihan kohta. Enkä minä ole tullut hullua hurskaammaksi, tai ehkä olenkin. Minä en halua tulla siihen johtopäätökseen, mihin taidan olla tulemassa. Mutta jos minusta se näyttää viisaimmalta ratkaisulta, niin kuljenko intuitioni mukana vai toiminko vastoin sitä, mitä oikeasti haluan?

Olen kirjoittanut puhtaaksi 73 sivua.


keskiviikko 14. elokuuta 2013

Ei oo todellista

Tämä ihminen on minun!

Eilen posti toi minulle TE-toimistosta kirjeen. Meltsu pilaili, että jaha, ne ovat taas katkaisseet sun päivärahan ja minä siihen tietysti sanoin, että älä höpötä. Että se on vain kuittaus siitä, että kävin viemässä opintosuoritusotteen sinne viime viikolla. Vaan eipäs sitten ollutkaan, vaan kirjeessä seisoi:

Hakijalla ei ole oikeutta työttömyysetuuteen, koska hänen työhakemuksensa ei ole ollut voimassa 08.08.2013 lähtien.

Siis nyt hei oikeesti!? Mitä vittua? Juurikin tuona päivänä kävin henkilökohtaisesti viemässä paperini TE.-toimistoon virkailijalle ja kysyin vielä, että onhan varmasti tämä asia hoidossa nyt. Juu juu, on hoidossa.

Sain niin hirmuisen raivarin, että kädet täristen yriten näppäillä puhelimestani työkkärin numeroa, ensin karjuttuani hetken, että miten tällä oikein soitetaan. (*lulz*). Mutta tietenkään työkkäriin ei päässyt edes jonottamaan, saati että kukaan olisi vastannut sieltä. Puhelinääni vain ilmoitti, että jonoon ei mahdu, soita myöhemmin uudelleen. Loistavaa toimintaa työkkäriltä edelleen. Kuinka pitkään tämä mega-iso TE-toimisto onkaan ollut nyt toiminnassa ja edelleenkään sinne ei pääse puhelimitse.

Tsekkasin tietoni sähköisestä palvelusta ja kyllä siellä vain luki, että todistus on toimitettu ja olipa siihen vielä kuitattu "asia OK". Kuitin oli tehnyt sama virkailija, joka selvitti sen edellisenkin työkkärin kämmin, joten laitoin hänelle jälleen s.postia. Sainkin vastauksen, että koska työnhakuni olisi pitänyt uusi viimeistään 7.8, ja tein sen 8.8, yön aikana heiltä oli lähtenyt automaattivastaus, jonka hän on jo korjannut, ja josta tieto on tulossa minulle. Asia kunnossa, ei tule katkosta päivärahaan.

Mutta mikä helvatan 7.8? Minulle ei kukaan ole antanut missään vaiheessa tietoa tuosta päivämäärästä, vaan olen elänyt sen tiedon mukaan, minkä olen saanut TE-toimistosta ja mikä todentotta lukee heidän sähköisessä palvelussaankin. Siellä sanotaan näin:

Opintosuoritusotteen esittäminen 6 kk välein- Viimeistään 13.02.2013

Käsi ylös, kenen mielestä kuusi kuukautta tuosta päivämäärästä on 7.8.2013? Minun laskutaitoni mukaan kuusi kuukautta tuli täyteen eilen, eli 13.8.2013. Laitoin tästäkin asiasta s.postia em. virkailijalle, mutta joko hän vittuuntui kokonaan tai sitten lähti kotiin, koska ainakaan eilen en saanut vastausta. Sinänsä on sama, oliko se päivämäärä 7. vai 13. päivä, koska asia on nyt hoidossa, mutta ihan periaatteessta. Ei minulta voi laittaa päivärahaa jäähylle miten sattuu, kyllä minulla itsellänikin pitää olla samat tiedot kuin TE-toimistossakin. Onneksi seuraavan tapaamisen päivämäärän sain oikein kahteen paperiin kirjattuna ja se tieto löytyi sähköisestä järjestelmästäkin. Mutta tuo 7.8.2013 on aivan mystinen päivämäärä, se ei ole edes puoli vuotta siitä, kun edellisen opintokortin työkkäriin toimitin. Siellä ne virkailijat hihasta päivämääriä vetelevät, uskon ma.


Tuli taas hiukan sellainen olo, että eikö nyt voisi jo riittää. Että eikö vanhempien avioero ja häätö omasta kodista ole tähän syssyyn tarpeeksi, pitääkö huimaavan iso kuudensadan euron päivärahanikin panna katkolle. Että nälkää taivasalla nähdään kohta. Höhöhöö.

Tosin en tiedä, missä vaiheessa isän avioero nyt menee, tai meidän häätömme. Vaatimaani kirjallista irtisanomisilmoitusta en ole saanut, eikä äitikään ole käynyt kertomassa uusista käänteistä. Muumit taitavat olla pikkuhiljaa hipsimässä takaisin laaksoon isän pääkopassa.

Eilen kuulin totuuden siitä asiasta, miksi isä alunperin pyysi meidät tänne asumaan. Hänellä oli kai silloinkin ollut "otan avioeron"-vaihe, äidin ollessa sairaalassa ja äiti tiesi kertoa Meltsulle nyt, 15 vuoden jälkeen, että isä oli suunnitellut asian niin, että kun hän on ottanut äidistä eron, MINÄ huolehdin isän päivittäisistä tarpeista. No just. Äidilleni sen voisinkin tehdä, mutta isälleni en. Se, että joku on vaivautunut minut siittämään, ei riitä siihen, että kokisin itselläni olevan jonkun velan, jonka maksaisin pois.


No juu. Vain elämää, ei sen enempää. Vettä sataa kaatamalla ja keli näyttää siltä kuin kesä olisi luovuttamassa syksylle. Minäkin taidan olla, koska sade ei ota kupoliin yhtään. Minulla on monta tuntia omaa aikaa nyt, Tonin lähdettyä kouluun ja Meltsun painuttua takaisin nukkumaan. Aion pukeutua, syödä aamupalan ja hiipiä Laalaa-maahan. Mutta sitä minä ihmettelen, miten toimin, kun koulu taas alkaa? Koko päivän pitää olla skarppina ja Laalaa-maahan ei välttämättä pääse silloin, kun sinne haluaisin. Haastetta, on se.

Viikonloppuna Hämeenlinnaan keskiaikamarkkinoille perheen ja ystävän kanssa, jesh!

EDIT.  Apua. Blogiini on tultu hakusanalla "onko ronan parke homo?". *reps kops*. Kuka on Ronan Parke? Miksi minun blogistani pitäisi löytää vastaus siihen, onko hän homo vai ei?

tiistai 13. elokuuta 2013

Isän kädestä


Isän muumit karkasivat laaksosta tavallista ripeämmässä tahdissa. Äidin mukaan suurimpien sekopäisyysjaksojen väli on ollut yleensä noin vuosi, nyt joukkopako tapahtui jo muutaman kuukauden kuluttua edellisestä.

Ensimmäinen viite tapahtumista oli se, kun sunnuntaina tulimme kotiin ja Toni auttoi isäänsä viemään soittimia pihamökkiin. Oveen olikin ilmestynyt munalukko ja mökkiin ei päässyt. Toimme soittimet sisälle ja jätimme asian sikseen. Onhan isä aiemminkin lukinnut mökin oven, nippusiteillä, ja on käynyt vähin äänin poistamassa ne, kun kukaan ei ole reagoinut. Ajattelin, että eiköhän se siitä taas. Ideana asiassa on se, että vaikka isä vuokrasi mökin bändin soittotilaksi ja vuokrasta sovittiin (äidin välityksellä), niin isän mielestä soittotilaa ei saa käyttää ja siitä pitäisi maksaa ihan toinen summa kuin sovittiin. Nippuside on ilmestynyt oveen nimittäin aina treenien jälkeen.

Mainitsin eilen asiasta äidille, joka totesi ytimekkäästi, että voi herrajjumala. Sanoin, että annetaan asian olla, paras kiusa on olla huomaamatta koko asiaa. Ja että jos oikeasti jotain tarvitsen mökistä (kuten digiboksin kaukosäätimen, joka sattuu olemaan mökin kaapissa syystä että vanha boksi sanoi lauantaina sopimuksensa irti ja hain mökistä yhden ylimääräisen boksin, joka oli siellä siltä ajalta, kun appiukko vielä majaili siellä ja siellä oli tv), sahaan lukon vähin äänin irti. Äiti ehdotti, että ostaisin uuden, samanlaisen lukon ja laittaisin sen irtisahaamani lukon tilalle. Olisi siinä äijällä ihmettelemistä, kun avaimet eivät enää sovikaan lukkoon. Kyllä äiti tietää, on nimittäin tehnyt ko. tempun isälle aiemmin. *virn*.

Mökin oveen oli myös eilen ilmestynyt lappu, jossa vaadittiin 300 €, sitä ennen lukko ei aukeaisi. Avaimet saisi isältä.

Ajattelin, että homma olisi ollut siinä, mutta mökki-episodi olikin vain alkua. Isä oli äidille ilmoittanut (taas vaihteeksi), että tämä avioliitto oli nyt tässä; hän on menossa huomenna maistraattiin hakemaan avioeron. Lisäksi hän on vuokrannut mökin helluntaisaarnaajalle (!!!), joka maksaa siitä 300 €/kk ja jolle hän on luvannut, että saa käydä pesulla meidän pihasaunassamme. Sinänsä hauska yksityiskohta tuo pihasauna - eihän sinne tule edes vettä. Se on vain harva jalasmökki, jossa on kiuas ja lauteet, ei sähköjä, ei vesijohtoa. Toki itse pidämme kovastikin omasta kesäsaunastamme (talvellahan ei maksa vaivaa lämmittää jos on pakkasta enemmän kuin viisi astetta), ja käymme suihkussa kotona tai vaihtoehtoisesti ajamme 1,5 km rantaan ja hyppäämme järveen löylyttelyjen jälkeen. Mutta ehkä helluntaisaarnaaja peseytyy pyhällä hengellä?

Tässä vaiheessa äiti oli jo kysynyt isältä, että uskotsä itse noi kaikki juttus.

Illalla äiti tuli vielä ilmoittamaan, että meidät on sitten irtisanottu tästä asunnosta. Pitää lähteä heti, koska meillä ei ole kirjallista vuokrasopimusta. Äidin itsensä pitää myös häipyä, ja isä vaatii äidiltä 13 000 €, ja tällä summalla äiti saa lunastaa heidän uuden (ihan oikeasti uuden) autonsa omakseen, isä ostaa itselleen toisen. Espoossa asuva tätini myy kaksionsa pois ja muuttaa tänne hoitamaan isää ja isän asioita.

Hetken kävi mielessä, pitäisikö kysyä (kummi)tädiltäni, onko hän itse tietoinen, että asuttuaan 40 vuotta pääkaupunkiseudulla ja viihdyttyään siellä oikein hyvin, hän on myymässä kauniin asuntonsa ja muuttamassa tänne veljeään hoitamaan, mutta ajattelin, että ei ole mitään syytä pahoittaa tätini mieltä. On selvää, ettei hän tiedä tästä mitään, ja hänen luonteellaan asiaan kuuluisi siihen sekaantuminen ja paljon itkua. Sitä hänellä riittää elämässään ihan tarpeeksi ilman isäni oikkujakin, kun hän joutuu painimaan toisten asioiden kanssa, jotka eivät oikeasti olisi lainkaan hänen päänvaivansa, mutta kun hän ei osaa sanoa "ei".

Ensimmäisen kerran näin äidin aika ryytyneenä tilanteeseen. Hän puhui jo vähän siihen tyyliin, että nyt hän taitaa oikeasti lähteä. Että ei hän jaksa enää tapella, vaan tahtoo elää viimeiset vuotensa rauhassa, sairas ihminen. Isä on jo pitkään, aina näiden puuskiensa aikana, vaatinut äitiä lähtemään, koska hän ottaa avioeron, ja nimenomaan juuri niin, että äiti lähtee ja isä jää tähän. Nyt, kun äiti oli luovuttanut ja sanonut, että hyvä on, minä lähden, isä oli alkanut heti perua puheitaan - että myydään kaikki ja molemmat saa osansa. Äiti oli siitä jo vähän suutahtanut ja ilmoittanut, että ei käy - kun ukko on vuosia tolkuttanut, että äidin on lähdettävä ja hän jää, niin nyt tehdään sitten niin, perkele. Äiti myös kyseli, että saammehan me varmasti yhteiskunnan tukea asumiseen, jos meidän on tästä nyt lähdettävä ja että on kai omakotitaloja vuokrattavana, koska ei kai me nyt kerrostaloon, koirat ja kaikki.

Ryytynyt olo on itsellänikin. Päätimme, kuten tavallista, antaa nyt ajan kulua ja katsoa, josko isä tuosta taas tokenee, mutta kieltämättä itsellänikin on fiilis, että okei, lähdetään sitten, jos se kerta on isän tahto ja toive. Ei ole mukavaa olla yhden äijän kiusanteon kohteena vuosikausia. Ihmettelen vain, mitä sitten jos äiti ja me häivymme. Eihän isä osaa edes vettä keittää itselleen.

Lähtemisen suhteen mietin eilen vaihtoehtoja ja eräs sinänsä hullu idea alkoi tuntua aika hyvältä. Mutta ei siitä sen enempää juuri nyt. En ole puhunut siitä vielä kenellekään, enkä tiedä, onko tarvetta puhuakaan. Voihan olla, että isä tuosta taas rauhoittuu. Mutta mutta ja jos ja kumminkin. Jos isä ei rauhoitu, pitää pyytää häneltä kirjallinen irtisanomisilmoitus kaikkine siinä vaadittavine tietoineen, jotta voin todistaa uutta asuntoa hakiessani, että tarve sille on olemassa.

Sinänsä muuttaminen voisi olla ihan hauskaakin, siitäkin huolimatta, että näin kesällä tunnen taas vahvasti, että tämä on minun kotini, tänne minä kuulun. Mutta kun tämä tunne kestää vain kevään ja kesän.


Meltsu selvisi viikonlopusta iloisena ja ehjin nahoin. Kivaa oli ollut, pohjoiskarjalaisissa goottihäissä (kuten hän asian itse ilmaisi) ja luultavasti yhteiskeikkaa pukkaa syksymmällä.

Tonin ysiluokka alkoi eilen. Voi surku ja nyyh - olisin toivonut, että olisi ollut kotona nyt vielä edes viikon. Tuntuu oudolta, kun hän ei olekaan päivät kotona, vaan lähtee ennen seitsemää polkemaan pysäkille. Tuntuu kuin kesä olisi jo ohi, varsinkin kun ilmat muuttuivat heti viileämmiksi ja sateisemmiksi. Sunnuntaina kävin vielä uimassa, nyt ei sää oikein houkuta, eikä tämän lämpimämpää näytä olevan luvassa. Pitääköhän alkaa suunnata katse jo tammikuuhun ja Puertoon? Voi olla, että sitä ennen ehtii tapahtua paljonkin.

Enkä minä näitä klo kuuden aamujakaan kauheasti diggaa... mutta en osaa mennä takaisin nukkumaankaan.

lauantai 10. elokuuta 2013

Perfection



Tunnen olevani edelleen eilisissä tunnelmissa. Raukea ja autuas. Ja pieni pää täynnä ajatuksia. Elämästä ja ihmisistä, ja siitä, miten me vaadimme itseltämme ja toisiltamme liikaa. Miten me emme uskalla rohkeasti olla sitä mitä olemme (olettaen, että emme ole massamurhaajia tai pankkiryöstäjiä, esimerkiksi).

My sweet prince ei tainnut huomata omaa heijastustaan <3 tässä kuvassa, jonka hän laittoi minulle yöllä

Tahtoisin maailmaan lisää aitoa rakkautta, ihmisen sisimmän rakastamista ja sitä itserakkautta, mikä hohtaa ihmisestä ulospäin kauneutena, itsensä hyväksymisenä ja rakastamisena. Ymmärtämystä siitä, että ihminen on ihan itsenään kaunis ja kaiken rakkauden arvoinen. Että ei ole olemassa mitään rumaa aistillisuudessa tai seksuaalisuudessa, ei sitä ole varattu vain kauniille, timmikroppaisille.


Maailma on aivan liian vakava, me otamme liian vakavasti sen ja itsemme. Tungemme liian helposti itsemme muotteihin ja kuvittelemme, että se on sitä, mitä meidän pitää haluta. Ei ole täydellisyyttä, eikä kauneus ole sitä, että ei saisi tunnistaa virheitään tai puutteitaan - että pitäisi piilottaa ne. Ainoa todellinen virhe on ankaruus itseään kohtaan.

Olen edelleen kryptisellä päällä, näemmä. *virn*. Sitä ne tummat elokuun yöt teettävät.

Kauneutta on vinot hampaat (toivottavasti hän ei ikinä tule niin staraksi, että korjauttaisi ne!) ja sydämentahdistaja.

Näin muuten viime yönä unta... jostain amerikkalaisesta starasta. Ja uimahallista, jossa käytiin uimassa nimenomaan koirien kanssa. Mielestäni ko. uimahalli oli Japanissa. Amerikkalainen stara, joka oli luultavasti Alec Baldwin tai Charlie Sheen ajeli isolla rekka-autolla. Unessa soi myös jokin vanha, sota-aikainen laulu, joka sai minulle kyyneleet silmiin, koska - kuten unessani sanoin - se toi minulle mieleen lapsuuteni. Ja ei, edelleenkään en ole syntynyt sota-aikana, mutta minut aivopestiin sen ajan musiikilla ja elokuvilla lapsuudessani. Nyt ajattelen, ettei se ole lainkaan huono asia.

perjantai 9. elokuuta 2013

Vintti himmeenä


Äiti on jo pitempään uhkaillut, että tulee ennen kesän loppumista siivoamaan salin vintin ja tänään se sitten tapahtui. Tai pikemmin tänään hän aloitti urakkansa, sillä urakka se tulee olemaan. Sillä puolen vinttiä on niin valtavasti kaikkea tavaraa, jota sinne on suurinpiirtein viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana viskottu, ja vanhempaakin. Jossain vaiheessa sitä on siivottu, mutta kuten sanoin, ei ainakaan 30 vuoteen. En itse ollut siivoustuulella, sillä Laalaa-maa kutsui, enkä tahtonut missata hyvää draivia. Kävin kuitenkin vähän väliä kuikkimassa ovella ja hyppelemässä roinan keskellä tekemässä löytöjä. Äiti päätti aloittaa siivoamisen varovasti sillä tavoin, että viskoi sieltä menemään nyt alkuun ihan selkeästi roskiin kuuluvat kamat, kuten vanhat koulukirjat, lehdet sekä vanhat kengät, laukut yms. Hän säästi joitakin vanhoja kirjoja, ehjät Aku Ankat plus pyytämäni Hopeanuolet. Lelulaatikkoa varten kehotin häntä käyttämään hanskoja, koska tiesin, että laatikossa oli hiirenpesiä pehmoeläimissä. Äiti pisti lopulta vielä paremmaksi ja kävi pyytämässä jotain hengityssuojaa, joten annoin hänelle mustan pääkallokuvioisen huivin. Äiti ilmoitti olevansa merirosvo ja lähti jatkamaan hommia huivi suun eteen sitaistuna.


Äiti onnistui kaivamaan kaiken rojun keskeltä valtavasti tavaraa, jota en tiennyt siellä olevankaan. Kirjoja, joista en ymmärrä, miten ne olivat sinne alunperin joutuneet, kuten isoisoäitini kirjan "Nuoren opettajattaren varaventtiili", jonka ei tosiaankaan kaiken järjen mukaan olisi pitänyt lojua vintillä purun seassa, koska kirja on nyt minun ja oikeasti rakastan sitä kirjaa. Enkä vähiten siihen liittyvien muistojen takia: minä ja mummu kuuntelemassa radiosta kuunnelmaa "Nuoren opettajattaren varaventtiili" Mummuvaarissa, jossa silloin vietin pitkiäkin aikoja (ainakin omasta mielestäni, vaikka en koskaan siellä ollutkaan kahta viikkoa pitempään) ja jossa ei ollut lainkaan telkkaria. Kirja ei todellakaan kuulunut vinttiin, mutta siitä huolimatta sen on täytynyt lojua siellä vuosia.

Äiti löysi myös tuon ylläolevassa kuvassa olevan kissakuvan, jonka minä olen maalannut. En ollenkaan muistanut sen olemassaoloa ja muistan vain hämärästi sen maalanneeni. Se on kissani Mozart, ja kuulemma erittäin näköinen. Meltsu sanoi muistavansa taulun: se oli ollut minulla seinällä, kun tapasimme ja hän kävi ensimmäistä kertaa luonani. Minä en muista, enkä muista, miten se on tänne joutunut, tai milloin.
Edit. Olleessan seinällä, taulu, joka maalattu öljyväreillä, oli kehyksissä, mutta lasi oli mennyt rikki ja kun tänään toin sitä alakertaan, loppukin lasi liukui kehyksistä ja meni lattialle pirstaleiksi. Rikkinäisenkin lasin alla kuva oli säilynyt noin hyvänä, vaikka olikin päältä purussa.

Äiti löysi myös Hans Kressen "Punanahka"-sarjan osan neljä, "Kojoottien kutsu". Olen itse aiemmin löytänyt osat kolme, viisi ja kuusi ja ne ovat minulla jo kirjahyllyssä. Osia yksi ja kaksi en ole koskaan edes lukenut.


Olen pidellyt kirjaa hellästi koko illan, sillä pidän tästä kirjasarjasta niin paljon, että olen lukenut kaikki neljä kirjaa irtolehtipainoksiksi. Tarina oli ja on yhä jännittävä ja uskomattoman taitavasti piirretty. Noinkohan löytäisin jostain ne kaksi ensimmäistä osaa nyt, melkein 40 vuotta niiden ilmestymisen jälkeen? Antikvariaatista, netistä?

Äiti löysi myös Potun. Otan siitä kuvan, kunhan olen pessyt sen. Potu on uskomattoman ruma otus, räsynukke, joka oli minulle pienenä Rakas ja jonka rakastin riekaleiksi ja likaiseksi. Yritän varovasti pestä sen pesupussissa ja hienopesuohjelmalla, tai vaihtoehtoisesti ihan käsipesuna. En tiedä, mitä Potu mahtaa pesusta tykätä, toivottavasti sen sisus ei räjähdä tai mene kasaan.

Äiti löysi myös kaikki sisareni lukioaikaiset koulukirjat ja -vihkot. Siis ihan kaikki. Nyt tiedän, mistä Toni on perinyt halunsa säästää kaikki koulukirjat ja -vihkot ekaluokasta lähtien, vaikka minä olenkin varovasti yrittänyt vihjailla, että tarvitaankohan niitä nyt ihan tosissaan... Äiti totesi tänään, että no, saahan ne sitten vuorostaan 30 vuoden päästä vipata roskiin, kuka sitten onkaan niitä vippaamassa.

Roskaa tuli niin paljon, että äiti otti vaarin ehdotuksestani irrottaa vintin päätyikkuna (tjaah, eihän siellä muita ikkunoita olekaan) ja viskoa jonain päivänä jätesäkit siitä maahan sen sijaan, että raahaisimme ne portaita alas ja pihalle. Kärry alle ja kärrystä sitten nuotioon, alkaen vanhoista lastensängyistä. Ja vanhoista tapeteista, joista tosin sanoin äidille, että säästää kaikkein vanhimmat rullat. Ne ovat luultavasti jostain 1920-luvulta.


Veimme Meltsun tänään linja-autoasemalle, josta hän lähti toisella kyydillä eteenpäin kohti Pohjois-Karjalaa ja huomista aika tärkeää keikkaa. Olen todella iloinen tästä tilaisuudesta ja tästä keikasta. Muunmuassa niistä asioista ja miljoonasta muustakin häneen liittyen. Meillä on ollut yksi parhaista kesistä ikinä ja tänään, kun olin päivällä kastelemassa ulkona kukkia ja tulin sisään ja tapasin hänet seisomasta portailla, polveni notkahtivat tajutessani, miten kaunis hän minun silmissäni. Sanoin sen hänelle. Olen täydellisen rakastunut hänen tummaan parransänkeensä (en tajua, milloin se noin tummeni? hän on oikeasti vaalea ja hänen parransänkensäkin oli vaalea, nykyään se on musta ja ihan huimaavan komeasti minun mieleeni) ja hänen hymyynsä. Olemme nauraneet tänä kesänä enemmän kuin moniin vuosiin.

Tänään, kun ajoimme kaupunkiin, hän kertasi, että kaikki varmasti oli mukana. Kuulolaite, varapatterit ja verenpainelääkkeet. Minun rakas, vajavainen mieheni. En jotenkin koskaan aiemmin ajatellut, että tulee aika, jolloin mieheni pitää muistaa ottaa kuulolaite ja verenpainelääkkeet keikkamatkalle mukaan, mutta kun se aika tuli, se tuntuukin luonnolliselta.

Ah, äiti löysi myös nipun piirroksiani, joita en muista piirtäneeni. Tai no, ehkä hämärästi, sillä kun äiti levitti piirrosrullan eteeni, tajusin, että noiden täytyy olla minun piirtämiäni, vaikka siskoni onkin aina meillä ollut se "taiteilija". Hihittäen otin yhden tussipiirroksen, käänsin siitä yläreunan pois näkyvistä, näytin Meltsulle - ja hän heti sanoi, että hei, toihan on Mike Monroe. Käänsi yläreunan näkyviin: olin siihen tekstannut "Mike Monroe". Meltsun mielestä kuva oli todellakin näköinen ja siitä heti huomasi, ketä se esitti. Olin huvittunut.


Oloni on koko illan ollut Autuas. Autuas sillä tavoin, että talo tuntuu erilaiselta nyt, kun Meltsu ei ole kotona. Ja kyllä, minä iloitsen hänen poissaolostaan. Minä voin rakastaa häntä ja silti nauttia yksinolostani, tai siis, olostani Tonin kanssa kahden. Kotimatkalla poikkesimme markkinoilla ja ostimme satsin viipurinrinkeliä ja kun pääsimme kotiin, Toni istui pelaamaan uutta jääkiekkopeliään ja minä aloin laittaa meille ruokaa kaikessa rauhassa. Oli ihana tehdä ruoka vain meille kahdelle ja laskettu määrä siinä mielessä, että Meltsu yhä edelleenkin pelkää sitä, että ruoka loppuu kesken ja hänelle pitää tehdä sitä aina "reilusti". Siitäkin huolimatta, että yleensä hän ei edes jaksa syödä kaikkea. Nyt otin esille paketin broilerin ohutleikkeitä ja valitsin meille neljä. Loput neljä laitoin takaisin jääkaappiin ja päätin käyttää huomiseen ruokaan. Otin palan parmesaania ja raastoin sen, ja hain porstuasta basilikan ja salvian lehtiä ja silppusin ne. Neljä suikaletta pekonia ja eikun parmesaanikanaa nuijimaan. Täysjyvänuudeleita ja salaattia. Kaikki tarkkaan harkitusti valmistettuna, ilman mitään kiirettä. Pöydän kattaminen ja syödessä sen ihmetteleminen, tuleeko sade vai ei.

Nyt Toni on jo nukkumassa (kyllä, teini-ikäinen poikani menee viimeistään kymmeneltä nukkumaan) ja koko talo on minun. Ulkona on käsittämättömän lämmintä, yhä +17 astetta ja pimeää. Kävin jokin aika sitten vintissä hakemassa sinne unohtuneita tavaroitani ja pehmeä pimeys oli kuin toisesta maailmasta. Muistikuvia lapsuudesta tunkee mieleen, kuten se yksi pimeä ilta, jolloin muiden jo nukkuessa istuin keittiön pöydän ääressä lukemassa ja söin vohveleita ja join kaakaota. Tätini oli tuonut ne vohvelit, hän oli silloin Fazerilla töissä ja toi aina herkkuja, joita ei saanut kaupasta. Tai toki niitä sai: priimana ja kaupan paketissa (mutta ei varmasti meidän kaupastamme tai kauppa-autolta), joten tätini tuomat sekundapussit olivat meille jotain tosi spesiaalia. Muistan vieläkin niiden vohvelien maun. Aiemmin päivällä oli ukkostanut ja ilma oli täsmälleen samanlainen kuin se on juuri nyt. En muista tarkalleen, mitä kirjaa luin: se saattoi olla Punavyö-sarjaa tai Yksinäinen ratsastaja. Mutta muistan, että tunsin silloin omistavani koko talon samalla tavoin kuin tunnen nyt. Olin yksin valveilla ja tiesin, että yö oli minun.


EDIT. Löysin Punanahka kakkosen eli "Tuulen perilliset" eräästä antikvariaatista. Odottelen kauppiaalta varmistusta, että hänellä on edelleen kirja ja tietoa sen lopullisesta hinnasta. Samalla laitoin viestiä laajempaan hakuun, että olen halukas ostamaan myös Punanahka ykkösen eli "Ukkosen herrat". Ihan mahtava fiilis.

torstai 8. elokuuta 2013

Sika notkea ilman housuja


Kun elämän pienet ilot ovat niitä suurimpia, ei juuri mikään ole ihanampaa kuin pulahtaa järveen ja uida ja uida ja uida pitkälle auringon kanssa kilpaa sen jälkeen kun olet hikoillut ensin kuusi tuntia asioilla kaupoissa ja virastoissa ja sitten vielä pilkkonut kymmenen (10) kiloa sikaa.

Ei sentään kymmentä sikaa, vaan kymmenen kiloa. Citymarketissa oli sian etuneljännes 2,50 €/kg, mikä tarkoitti, että meidän perhehän vippasi sitä paketin innosta kiljuen ostoskärryyn. Siitä tuli aikas monta pienempää palaa ja pussukkaa pakastimeen, kun aikani olin lapinleukulla sitä sikaa takonut. Harkitsin kyllä ensin kirvestä, mutta tulin siihen tulokseen, että jos leukulla saatiin puolikas peurakin pakastimeen sopivaksi, niin kyllä sillä menee yksi sian etuneljänneskin.

On syytä olla taas tyytyväinen. Tili tuli, tili meni, mutta kaapit pullistelevat ruokatarvikkeista ja pakastimet rallattavat hoosiannaa silkasta tyytyväisyydestä. Pitää vielä suorittaa leipomisurakka ostettuani jauhoja ja hiivaa. Koulunpenkille palattuani en jaksa enää innostua leipomisesta, vaan se on pakkopullaa. Leivän ostaminen ei ole vaihtoehto. Paitsi että kotileipä on edullisempaa, niin tiedän, mitä saan, kun leivon itse.

TE-toimistoon kävin nyt viemässä itse opintotodistukseni ja varmistin virkailijalta, että se tuli ihan taatusti kirjattua koneelle, että todistus on toimitettu. Sanoin vielä, en niinkään ystävällisesti, että viimeksi he hukkasivat todistukseni. Ihme sinänsä, että koulun todistus kelpasi nyt ilman mitään mutinoita, kun viimeksi siitäkin tuli narinaa, ettei koulun antama todistus ole kelvollinen, vaan pitää olla TE-toimiston kaavake.


Koulun lähestyvä alkaminen on saanut minut mietteliääksi. En ole tullut kesälomani aikana hullua hurskaammaksi siinä mielessä, että olisin pystynyt tekemään mitään päätöksiä mihinkään suuntaan. Siis yhtään mihinkään suuntaan - en voi sanoa "ei", mutta en voi sanoa myöskään "kyllä". Olisin toivonut saavani asioihin varmuuden, vaikka se olisi sitten ollut se "ei". Siispä jatkan itseni kuuntelemista.


Samalla jatkan sillä tiellä, mille päätin lähteä. Mitä päätin uskaltaa kokeilla. En siinä mielessä ole ottanut "riskiä", että minun ei ole tarvinnut tehdä valintaa tämän asian ja muiden välillä, vaan pystyn vielä jakaantumaan: perhe, työ/koulu, tämä Iso Asia. Mutta tämä tie minun PITÄÄ katsoa, tämä ovi avata JUURI NYT. En koskaan anna itselleni anteeksi, jos luovutan tai jos luovun taistelutta.

Viime yö oli trooppinen ja ensi yöksi on povattu jotain mega-ukkosta, josta ei kyllä näy ainakaan vielä vilaustakaan . Päinvastoin, aamun jäljiltä päivä on kääntynyt hyvinkin selkeäksi ja aurinkoiseksi. Toivotan ukkosen kyllä tervetulleeksi, ihanan valoshown. Viime yönäkin ukkosti ja salamoi jossain kaukana. Oli ihanaa seisoa pihalla kuuntelemassa kaukaista jyrinää ja bändi soitti pihamökissä.

Jättivät minulle, ryökäleet, korvamadon. Tämä on soinut päässä koko perhanan päivän.

maanantai 5. elokuuta 2013

Hetki tässä elämässä


 Über-kaunis sunnuntai sai taas toivomaan, että olisi aina kesä. Tuntuu, kuin kesällä minä eläisin, linnunlaulusta, auringonpaisteesta, laineiden liplatuksesta. Ja mikäli suinkin mahdollista, hiljaisuudesta tai luonnonäänistä.

En missään tapauksessa pihallaan kaiket päivät riekkuvista naapureista, jotka huutavat pienimmänkin asian toisilleen tai puhelimeen siinä missä normi-ihminen selvittää samat asiat normaalilla volyymilla ja puheäänellä. Naapurit, jotka ovat laittaneet autoradion mölyämään ja avanneet siitä ovet ja takaluukun niin että mökä varmasti kuuluu meille. Radio Novaa aamusta iltaan. Huonoa musiikkia ja typeriä mainoksia. Huutoa huutoa huutoa.

En häpeä sanoa, että toivon, että naapuriin iskisi salama ja polttaisi kaiken paskaksi. Mutta ilmeisesti joidenkin kohdalla karma ei toteudu. Olettaen että uskoisin karmanlakiin. En usko.


Laalaa-maa pitää minut tiukasti otteessaan. Hämmästyn joka päivä huomatessani, miten monta tuntia olen kadottanut sinne, saamatta silti "mitään" aikaan. Ja samalla olen saanut aikaan valtavasti, ja kun ajattelen, mikä sotku minun päässäni onkaan, pelästyn tajuamaan, että kohta minun on kohta muutettava Laalaa-maahan asumaan voidakseni raportoida, mitä kaikkea kummaa siellä tapahtuukaan.


Kryptistä? Tietenkin, minä olen mestari olemaan sanomatta asioita niiden oikeilla nimillä, koska pelkään ääneen sanomisen seurauksia, hyvässä ja pahassa.

Väsyttää, juuri tällä hetkellä. Täytyisi piristyä hoitamaan lähitulevaisuuden asioita alkaen siitä, että pitäisi tilata opintokorttia ja varata asuntoa, mutta vaikka kumpikin olisi vain sitä, että avaisin sähköpostin / ottaisin puhelimen käteen, niin ei nyt vain ota onnistuakseen. Mañana, mañana.