Äiti on jo pitempään uhkaillut, että tulee ennen kesän loppumista siivoamaan salin vintin ja tänään se sitten tapahtui. Tai pikemmin tänään hän aloitti urakkansa, sillä
urakka se tulee olemaan. Sillä puolen vinttiä on niin valtavasti kaikkea tavaraa, jota sinne on suurinpiirtein viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana viskottu, ja vanhempaakin. Jossain vaiheessa sitä on siivottu, mutta kuten sanoin, ei ainakaan 30 vuoteen. En itse ollut siivoustuulella, sillä Laalaa-maa kutsui, enkä tahtonut missata hyvää draivia. Kävin kuitenkin vähän väliä kuikkimassa ovella ja hyppelemässä roinan keskellä tekemässä löytöjä. Äiti päätti aloittaa siivoamisen varovasti sillä tavoin, että viskoi sieltä menemään nyt alkuun ihan selkeästi roskiin kuuluvat kamat, kuten vanhat koulukirjat, lehdet sekä vanhat kengät, laukut yms. Hän säästi joitakin vanhoja kirjoja, ehjät Aku Ankat plus pyytämäni Hopeanuolet. Lelulaatikkoa varten kehotin häntä käyttämään hanskoja, koska tiesin, että laatikossa oli hiirenpesiä pehmoeläimissä. Äiti pisti lopulta vielä paremmaksi ja kävi pyytämässä jotain hengityssuojaa, joten annoin hänelle mustan pääkallokuvioisen huivin. Äiti ilmoitti olevansa merirosvo ja lähti jatkamaan hommia huivi suun eteen sitaistuna.

Äiti onnistui kaivamaan kaiken rojun keskeltä valtavasti tavaraa, jota en tiennyt siellä olevankaan. Kirjoja, joista en ymmärrä, miten ne olivat sinne alunperin joutuneet, kuten isoisoäitini kirjan "Nuoren opettajattaren varaventtiili", jonka ei tosiaankaan kaiken järjen mukaan olisi pitänyt lojua vintillä purun seassa, koska kirja on nyt
minun ja oikeasti rakastan sitä kirjaa. Enkä vähiten siihen liittyvien muistojen takia: minä ja mummu kuuntelemassa radiosta kuunnelmaa "Nuoren opettajattaren varaventtiili" Mummuvaarissa, jossa silloin vietin pitkiäkin aikoja (ainakin omasta mielestäni, vaikka en koskaan siellä ollutkaan kahta viikkoa pitempään) ja jossa ei ollut lainkaan telkkaria. Kirja ei todellakaan kuulunut vinttiin, mutta siitä huolimatta sen on täytynyt lojua siellä vuosia.
Äiti löysi myös tuon ylläolevassa kuvassa olevan kissakuvan, jonka minä olen maalannut. En ollenkaan muistanut sen olemassaoloa ja muistan vain hämärästi sen maalanneeni. Se on kissani Mozart, ja kuulemma erittäin näköinen. Meltsu sanoi muistavansa taulun: se oli ollut minulla seinällä, kun tapasimme ja hän kävi ensimmäistä kertaa luonani. Minä en muista, enkä muista, miten se on tänne joutunut, tai milloin.
Edit. Olleessan seinällä, taulu, joka maalattu öljyväreillä, oli kehyksissä, mutta lasi oli mennyt rikki ja kun tänään toin sitä alakertaan, loppukin lasi liukui kehyksistä ja meni lattialle pirstaleiksi. Rikkinäisenkin lasin alla kuva oli säilynyt noin hyvänä, vaikka olikin päältä purussa.
Äiti löysi myös Hans Kressen "Punanahka"-sarjan osan neljä, "Kojoottien kutsu". Olen itse aiemmin löytänyt osat kolme, viisi ja kuusi ja ne ovat minulla jo kirjahyllyssä. Osia yksi ja kaksi en ole koskaan edes lukenut.
Olen pidellyt kirjaa hellästi koko illan, sillä pidän tästä kirjasarjasta niin paljon, että olen lukenut kaikki neljä kirjaa irtolehtipainoksiksi. Tarina oli ja on yhä jännittävä ja uskomattoman taitavasti piirretty. Noinkohan löytäisin jostain ne kaksi ensimmäistä osaa nyt, melkein 40 vuotta niiden ilmestymisen jälkeen? Antikvariaatista, netistä?
Äiti löysi myös Potun. Otan siitä kuvan, kunhan olen pessyt sen. Potu on uskomattoman ruma otus, räsynukke, joka oli minulle pienenä Rakas ja jonka rakastin riekaleiksi ja likaiseksi. Yritän varovasti pestä sen pesupussissa ja hienopesuohjelmalla, tai vaihtoehtoisesti ihan käsipesuna. En tiedä, mitä Potu mahtaa pesusta tykätä, toivottavasti sen sisus ei räjähdä tai mene kasaan.
Äiti löysi myös kaikki sisareni lukioaikaiset koulukirjat ja -vihkot. Siis ihan kaikki. Nyt tiedän, mistä Toni on perinyt halunsa säästää kaikki koulukirjat ja -vihkot ekaluokasta lähtien, vaikka minä olenkin varovasti yrittänyt vihjailla, että tarvitaankohan niitä nyt ihan tosissaan... Äiti totesi tänään, että no, saahan ne sitten vuorostaan 30 vuoden päästä vipata roskiin, kuka sitten onkaan niitä vippaamassa.
Roskaa tuli niin paljon, että äiti otti vaarin ehdotuksestani irrottaa vintin päätyikkuna (tjaah, eihän siellä muita ikkunoita olekaan) ja viskoa jonain päivänä jätesäkit siitä maahan sen sijaan, että raahaisimme ne portaita alas ja pihalle. Kärry alle ja kärrystä sitten nuotioon, alkaen vanhoista lastensängyistä. Ja vanhoista tapeteista, joista tosin sanoin äidille, että säästää kaikkein vanhimmat rullat. Ne ovat luultavasti jostain 1920-luvulta.

Veimme Meltsun tänään linja-autoasemalle, josta hän lähti toisella kyydillä eteenpäin kohti Pohjois-Karjalaa ja huomista aika tärkeää keikkaa. Olen todella iloinen tästä tilaisuudesta ja tästä keikasta. Muunmuassa niistä asioista ja miljoonasta muustakin häneen liittyen. Meillä on ollut yksi parhaista kesistä ikinä ja tänään, kun olin päivällä kastelemassa ulkona kukkia ja tulin sisään ja tapasin hänet seisomasta portailla, polveni notkahtivat tajutessani, miten kaunis hän minun silmissäni. Sanoin sen hänelle. Olen täydellisen rakastunut hänen tummaan parransänkeensä (en tajua, milloin se noin tummeni? hän on oikeasti vaalea ja hänen parransänkensäkin oli vaalea, nykyään se on musta ja ihan huimaavan komeasti minun mieleeni) ja hänen hymyynsä. Olemme nauraneet tänä kesänä enemmän kuin moniin vuosiin.
Tänään, kun ajoimme kaupunkiin, hän kertasi, että kaikki varmasti oli mukana. Kuulolaite, varapatterit ja verenpainelääkkeet. Minun rakas, vajavainen mieheni. En jotenkin koskaan aiemmin ajatellut, että tulee aika, jolloin mieheni pitää muistaa ottaa kuulolaite ja verenpainelääkkeet keikkamatkalle mukaan, mutta kun se aika tuli, se tuntuukin luonnolliselta.
Ah, äiti löysi myös nipun piirroksiani, joita en muista piirtäneeni. Tai no, ehkä hämärästi, sillä kun äiti levitti piirrosrullan eteeni, tajusin, että noiden täytyy olla minun piirtämiäni, vaikka siskoni onkin aina meillä ollut se "taiteilija". Hihittäen otin yhden tussipiirroksen, käänsin siitä yläreunan pois näkyvistä, näytin Meltsulle - ja hän heti sanoi, että hei, toihan on Mike Monroe. Käänsi yläreunan näkyviin: olin siihen tekstannut "Mike Monroe". Meltsun mielestä kuva oli todellakin näköinen ja siitä heti huomasi, ketä se esitti. Olin huvittunut.

Oloni on koko illan ollut Autuas. Autuas sillä tavoin, että talo tuntuu erilaiselta nyt, kun Meltsu ei ole kotona. Ja kyllä, minä iloitsen hänen poissaolostaan. Minä voin rakastaa häntä ja silti nauttia yksinolostani, tai siis, olostani Tonin kanssa kahden. Kotimatkalla poikkesimme markkinoilla ja ostimme satsin viipurinrinkeliä ja kun pääsimme kotiin, Toni istui pelaamaan uutta jääkiekkopeliään ja minä aloin laittaa meille ruokaa kaikessa rauhassa. Oli ihana tehdä ruoka vain meille kahdelle ja
laskettu määrä siinä mielessä, että Meltsu yhä edelleenkin pelkää sitä, että ruoka loppuu kesken ja hänelle pitää tehdä sitä aina "reilusti". Siitäkin huolimatta, että yleensä hän ei edes jaksa syödä kaikkea. Nyt otin esille paketin broilerin ohutleikkeitä ja valitsin meille neljä. Loput neljä laitoin takaisin jääkaappiin ja päätin käyttää huomiseen ruokaan. Otin palan parmesaania ja raastoin sen, ja hain porstuasta basilikan ja salvian lehtiä ja silppusin ne. Neljä suikaletta pekonia ja eikun parmesaanikanaa nuijimaan. Täysjyvänuudeleita ja salaattia. Kaikki tarkkaan harkitusti valmistettuna, ilman mitään kiirettä. Pöydän kattaminen ja syödessä sen ihmetteleminen, tuleeko sade vai ei.
Nyt Toni on jo nukkumassa (kyllä, teini-ikäinen poikani menee viimeistään kymmeneltä nukkumaan) ja koko talo on minun. Ulkona on käsittämättömän lämmintä, yhä +17 astetta ja pimeää. Kävin jokin aika sitten vintissä hakemassa sinne unohtuneita tavaroitani ja pehmeä pimeys oli kuin toisesta maailmasta. Muistikuvia lapsuudesta tunkee mieleen, kuten se yksi pimeä ilta, jolloin muiden jo nukkuessa istuin keittiön pöydän ääressä lukemassa ja söin vohveleita ja join kaakaota. Tätini oli tuonut ne vohvelit, hän oli silloin Fazerilla töissä ja toi aina herkkuja, joita ei saanut kaupasta. Tai toki niitä sai: priimana ja kaupan paketissa (mutta ei varmasti meidän kaupastamme tai kauppa-autolta), joten tätini tuomat sekundapussit olivat meille jotain tosi spesiaalia. Muistan vieläkin niiden vohvelien maun. Aiemmin päivällä oli ukkostanut ja ilma oli täsmälleen samanlainen kuin se on juuri nyt. En muista tarkalleen, mitä kirjaa luin: se saattoi olla Punavyö-sarjaa tai Yksinäinen ratsastaja. Mutta muistan, että tunsin silloin omistavani koko talon samalla tavoin kuin tunnen nyt. Olin yksin valveilla ja tiesin, että yö oli minun.
EDIT. Löysin Punanahka kakkosen eli "Tuulen perilliset" eräästä antikvariaatista. Odottelen kauppiaalta varmistusta, että hänellä on edelleen kirja ja tietoa sen lopullisesta hinnasta. Samalla laitoin viestiä laajempaan hakuun, että olen halukas ostamaan myös Punanahka ykkösen eli "Ukkosen herrat". Ihan mahtava fiilis.