keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Myytävänä hobittipöytä

Rebels must pee, too! (kuva @Spartacus France)

"Myytävänä"-ilmoituksessa myytiin atk-pöytää, sellaista kulmamallia. Oli käynyt tarpeettomaksi ja vei vain tilaa porstuan nurkassa - ehkä joku muu tarvitsisi, koska pöytä kuitenkin oli ihan ehjä ja vähänkäytetty.

Pöydästä tulikin pian tiedustelu; mikä on pöydän korkeus ja sivun pituus? Mukana oli myös puhelinnumero, joten isäntä ja perheen teini siitä pöytää mittaamaan ja sen jälkeen isäntä soittaa pöydästä kiinnostuneelle. Emäntä sattuu istumaan samassa huoneessa ja kuulee puhelun.

Päivää, te siitä atk-pöydästä. Juu, sen mitat on kolkytkuus kertaa kakskytyheksän... niin niin, siis se korkeus on se kakskytyheksän senttiä.

Siinä vaiheessa emäntä höristää korviaan, tajuaa pöydän korkeuden 29 cm - siis 29 cm - ja alkaa hillittömästi kikattaa visioidessaan päässään 29 cm korkeaa atk-pöytää. Isäntä katsoo häneen hämmästyneenä, puhelin korvallaan ja hervottomasti kikattaen emäntä näyttää käsillään, miten paljon on 29 cm ja vielä uudelleen, miten korkealle se lattiantasosta nousee. Ilmeisesti myös luurin toisessa päässä ollut rouva huomaa jotain outoa pöydän mitoissa, sillä isäntä alkaa takellella sanoissaan. Emäntä kiemurtelee naurusta ja kysyy väliin, onko kyseessä ehkä japanilainen malli, jonka ääressä nakutellaan maaten.

Öööö, joo, ootas hetki, mä soitan sulle kohta uudelleen.

Paikalla tulee myös perheen teini, joka ei tajua äitinsä hysteeristä naurukohtausta. Emäntä nauraa tässä vaiheessa niin tajuttomasti, ettei saa enää sanaa suustaan, viittoo vain käsillään edelleen havainnollistaen 29 cm:ää. Lopulta miesväki tajuaa ja paikalle syöksyy perheen kaksi koiraa katsomaan, mikä naurunmekkala uhkaa sortaa koko talon. Viiden minuutin päästä, kun tilanne on hiukan rauhoittunut, pöytä mitataan uudelleen ja todetaan, että kannattaa ehkä vastaisuudessakin tsekata, mittaako tuumina vai sentteinä. Ajatus siitä, että kumpikaan miesväestä ei asettanut kyseenalaiseksi sitä, että pöydän korkeus olisi 29 senttimetriä, saa emännän purskahtamaan uudelleen nauruun, josta ei ole tulla loppua.

No niin, päivää taas. Siitä pöydästä... *naurua*... siis sen korkeus on seitkytneljä senttiä... *naurua*... mitattiin pojan kanssa vähän väärin.... Ei se nyt sentään mikään hobittipöytä ole!

 * * *

Pöytä ei mennyt kuitenkaan kaupaksi, mutta ainakin ostajaehdokas sai hyvät naurut. Tiedä sitten, olisiko hän kuitenkin mieluummin ottanut hobittipöydän, koska pöytä oli hänelle liian korkea. *virn*

EDIT. 
Olis muuten myytävänä atk-pöytä, kulmamalli, väri kaiketi pyökki, vähänkäytetty (äitini vanha), ulosvedettävä näppäintaso tietty ja hylly keskusyksikölle, ja taitaa siellä olla joku toinenkin hylly. Sivun pituus on 90 cm ja korkeus tosiaan 74 cm, tarvittaessa sitä voidaan tietty sahailla jos joku nyt oikeasti tahtoo hobittipöydän.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Loman loppu


Todella moni kavereista ja ystävistä on tänä aamuna päivittänyt Facebookiin lomansa loppumisesta ja työhönpaluusta. Olen itse ihan hiljaa, koska en halua aiheuttaa närkästyksen tunteita mainitsemalla, että minulla on lomaa vielä kolme viikkoa.

Olen enemmän kuin onnellinen siitä, että lomaa ON vielä jäljellä melkein yhtä paljon kuin sitä on takanapäinkin. Ja samalla se, että tunnen näin, saa minut erittäin mietteliääksi. Yhä vahvammin tunnen, että ns. normityö ei enää koskaan tule olemaan minulle vaihtoehto. Ellen sitten löydä työtä, jota tekisin jonkun muun syyn kuin rahan takia. Siis tokihan raha on tärkeä syy, mutta työ, jota tekisin työn mielekkyyden takia - se on se, mistä edelleen jaksan haaveilla. Tai työpaikka, jossa ehkä sinänsä tavanomainen (väärä sanavalinta, en keksi tähän hätään parempaakaan) työ olisi mielekästä työkavereiden ja -ilmapiirin takia.

Ehkäpä, kukaties, minä olen astunut sille tielle jo tietämättäni. Katsotaan.

Olen rakastunut pelargonioihini. Yllä jälleen kerran ihana "emma". En voi lakata ihailemasta sen uskomattoman kauniita kukkia, jotka todellakin ovat kuin pieniä tulppaaneita. Ulkona Puerton pelargoneissani on puhjennut esiin jo kuudes väri.. Ensi kevääksi yritän metsästää lisää harvinaisempia pelargonioita, esim. ruusunnuppupelargonioita. Parasta pelargonioissa on, että ne ovat teoriassa ikuisia.

Olen viihtynyt Laalaa-maassa hyvin. Ja nauttinut aivan valtavasti kesästä, jonka saimme takaisin.


Onneksi Tonillakin on vielä pari viikkoa lomaa. On aikaa olla ja nauttia elostamme koko perheen voimin.

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Hyvää hääpäivää minulle!

 Toissailtana valokuvasin tämän pelargoninnupun miettien, mikähän väri siitä oikein aukeaa...

 Ja siitä aukeni mitä ihanin vaaleanpunainen kukka! En ole koskaan aiemmin nähnyt pelargonissa tätä väriä.

En nyt jaksa alkaa herttaisesti lässyttää, miten ihanat ovat kuluneet 17 vuotta juuri tämän miehen aviovaimona olleet - kyllähän jokainen sen tajuaa, että hyviä hetkiä on ollut enemmän kuin huonoja jos ja kun mittariin todellakin pärähtää tänään klo 15 se 17 vuotta yhteistä aviotaivalta. Siihen avotaival päälle, niin on selviö, ettei kukaan huonossa liitossa viitsisi vuosikymmeniä roikkua. Ajanhukkaa olisi se.

Perhe sai minut katselemaan ohjelmaa "Hyvät ja huonot uutiset" (se on hauska) ja sieltä bongasin hyvän ajatuksentyngän avioliittoon liittyen, ja siihen, miksi liitot epäonnistuvat samalla ihmisellä kerta toisensa jälkeen: kun siihen liittoon tuo aina itsensä. Että se, että liitoissa on aina samat ongelmat, ei johdukaan siitä, että aina menee yhteen samanlaisten kusipäiden kanssa vaan itsestä. Sama varmaan pätee ihmissuhteisiin muutenkin. Jos aina kohtaa samanlaisia ongelmia ihmissuhteissaan, ei vika välttämättä olekaan niissä muissa.

No juu, avioliittoni on toinen liittoni, tiedetään. Että ei tässä aina ole itsekään onnistuttu. Uskon kuitenkin viisastuneeni ensimmäisestä liitostani, enkä tuonut samoja ongelmia toiseen liittooni - toin itseni, mutta ne syyt minussa, jotka johtivat ensimmäiseen avioerooni eivät seuranneet minua toiseen liittooni. Minä näin ne syyt. Ja syytin itseäni niistä vuosia. Nyt olen antanut anteeksi itselleni.


 Miten juhlistamme tätä aurinkoisena alkanutta hääpäiväämme? Emme mitenkään. Saa nähdä, muistaako armas siippani, että tästä tosiaan on tasan 17 vuotta, kun ihan yhtä kauniina lauantaina valmistauduimme suureen koitokseemme. Juuri tähän aikaan taisin olla valmistautumassa kampaajalle lähtöön ja pesemässä tukkaani, koska se käskettiin pestä ja laittaa runsaasti muotovaahtoa sen jälkeen. Siellä hurahtikin monta tuntia ja kotimatkalla kävimme hakemassa morsiuskimppuni ja rintakukan. Kaunis kimppu se olikin ja nyt, kun katson sitä (kuvista), voin sanoa sen olleen myös aikansa "lapsi". Hassua, että muoti muuttuu jopa morsiuskimppujen kohdalla.


Alkoholiakin häissä tarjottiin, mutta mikä ihme on aperariivi? *huutonaurua*. Lempi aperariivi kuulostaa suorastaan eksoottiselta.

Ohjelmassa tänään: iloa, onnea ja aurinkoa. Ja puutarhassa haahuilua ja pihan trimmausta. Pelargoneihin on nyt auennut viittä eri väriä kukkia ja osa niistä sellaisia, että on kertakaikkiaan pakko talvettaa ne. Iso ihmetys tietenkin on, mihin kummaan saan ne talveksi mahtumaan, mutta enköhän jotain keksi. Lisäksi huomasin eilen kelloköynnöksen tehneen ensimmäiset nuput. Se kiertää omenapuuta varmaan neljän metrin korkeudessa, vaikea sanoa, koska sinne se hukkuu lehvistöön, eikä sitä pysty katseella seuraamaan. Siitä tulee upea, kun kukat alkavat aueta: omenapuun lehvistö puhkeaa liloihin kukkiin.

Kesän 1996 hitti oli Macarena, joka ei soinut meidän häissämme ihan vain siksi, ettei kenelläkään ollut sitä levyllä. Olivat -ryökäleet- suunnitelleet ryöstävänsä morsion ja laittavansa tämän tanssimaan macarenaa. Ryöstivät kyllä ja (pöydällä) tanssiakin piti, mutta ei sentään macarenaa.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Ihana valo


Luvattu auringonpaiste ja helle ehti tänne viimeinkin! Ja sitä samaa on luvattu tuleviin päiviinkin ainakin niin pitkälle kuin Ilmatieteenlaitoksen täsmäsää näyttää. Kahtaviittä ja aikkolaa. Voi autuus ja ihanuus. Eilen sanoinkin, että sää alkaa olla taas kohillaan - vain muutama aste lisää, niin se olisi täydellinen kesäsää. Kyllähän se lämpötila saisi olla lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentäviittä, mutta oikein hyvä näin. Eilen kävin jo uimassakin, pitkän tauon jälkeen ja yllätyin, kuinka lämmintä järvivesi oli. Eilinen päivä ei mitenkään ollut ehtinyt lämmittää sitä, joten se ei tässä välissä ollut ehtinyt juurikaan viiletä. Paljon kylmempää vesi alkukesästä oli, kun aloittelin uimakautta. 

Melkein tekisi mieli huolestua, miten pärjään, kun syksy taas tulee. Mutta kyllähän minä pärjään; kesän jälkeen tulee syksy - sitä minun vain on vaikea hyväksyä, jos kesken kesää tulee syksy. Täytyy saada tankata aurinkoa, lämpöä ja iloa, että jaksaa taas syksyn ja talven yli kevääseen. Ja tokihan talven katkaisee ihanasti kaksi viikkoa Atlantin aaltojen syleilyssä.

Varokaa vihaista... EIKU! Varokaa suloista corgia.

Lomaa on jäljellä vielä ihanasti yli kolme viikkoa. Päätökseni pitää loma on osoittautunut enemmän kuin fiksuksi. En tiedä, olenko tullut tässä ajassa hullua hurskaammaksi ja ovatko ajatukseni tai suunnitelmani muuttuneet mihinkään, ja miten aion jatkaa tästä eteenpäin syksyllä... enkä tiedä sitäkään, tulenko valmistumaan puutarhuriksi säädetyssä ajassa. Tein yhden siirron asiassa viime viikolla, mutta se totetuu vasta hamassa tulevaisuudessa. Syyskuussa etenen alkuperäisen suunnitelman mukaan, ja muutoin koko syksyn olenkin koululla. Kait. Ei muista, eikä jaksa kaivella kalenteria esiin. Kuka sitä nyt lomalla.

Sain itselleni pienimuotoisen ongelman aikaiseksi siitä, että minulle tarjoutui tilaisuus saada ilmaiseksi maine coon. Maine coon! Sellaista olen aina halunnut. Aikuinen ja leikattu eli just passeli ihmiselle, jonka mielestä kissanpennut ovat söpöjä, mutta ei itse halua sellaista. Lopulta päätin, että nyt ei ole maine coonin aika. Hipponen on kuitenkin se ykköskissa ja mitä jos se ei tulisi toisen kissan kanssa toimeen, tai pikemminkin toinen kissa ei tulisi sen kanssa toimeen? En tahtonut ottaa sitä riskiä, en edes kokeilla, joten ei tule meille maine coonia. Vielä. Tulee toisia tilaisuuksia. Onhan meille tullut jo kaksi täydellistä corgiakin liki ilmaiseksi, joten miksenpä saisi vielä joskus coonia ilman että minun pitää maksaa itseni siitä kipeäksi?

Laalaa-maa

Dan ilahdutti meitä tänä aamuna valokuvalla, jossa hän nolona heiluttelee autonsa avaimia saatuaan ne viimeinkin ulos autostaan, jonne oli ne ajatuksissaan jättänyt ja lukinnut itsensä ulos. Eilen hän postasi kuvan, jossa hän murjottaa kesken hot yogan. Parasta kuvassa oli kyllä hiuspanta, jolla hän oli nostanut hiuksensa ylös. *virn*. Ihana Dan, joka uskaltaa nauraa itselleen ja jakaa töppöilynsä meidän hänen ihanuuttaan kuolaavien pienten fanityttöjen kanssa. Oo ja nam.

Olin kommentoinut jotain siihen hiuspantakuvaan ja huomasin, että kommentistani oli tykätty. Uteliaisuuttani tietenkin katsoin, kuka oli tykännyt ja päädyin navajo-reservaattiin. Tuli fiilis, että tähän ihmiseen tahtoisin oikeasti tutustua ja nähdä, millaista hänen elämänsä on. Internet antaa aivan huikeita mahdollisuuksia päästä katsomaan tavallisten ihmisten jokapäiväistä elämää kaikkialla maailmassa. Eilenkin luin corgi-sivustolta tarinaa yhdestä rescue-corgista uudessa kodissaan ja enemmän kuin oikeastaan sen koiran tarina, minua kiinnosti niiden ihmisten tarina. Kuvista katsoin ihmisiä; heidän vaatteitaan ja heidän kotiaan. Ihan tavallinen perhe jossain tuolla ja silti minä tahtoisin tietää heistä KAIKEN. Että miten elää ja asuu tavallinen perhe juuri tässä maassa ja tässä kaupungissa.

Seuraavan videon postaamiseen minulla on ihan vissi syy. Saa arvata. *virn*

torstai 25. heinäkuuta 2013

Jaksamisen äärirajoilla


Luvatusta helteestä ja auringonpaisteesta ei ole tietoa tänäänkään. Ylläoleva kuva on itseasiassa napattu eilen aamupäivällä, mutta jos nyt kipuaisin vinttiin, avaisin ikkunan ja ottaisin kuvan etelään päin, se olisi täysin samanlainen kuin tämä. Illalla näytti jo lupaavalta, kun pilvipeite repeili ja auringon laskettua tuli taas kuu esiin selkeälle taivaalle. Mutta kun sain tänä aamuna silmäni auki, niin vanha tuttu pilvipeite makasi maiseman yllä. Jotenkin tämän vielä sietäisi, jos koko maassa olisi tällaista, mutta kun se on juuri vain tämä alue. Mikkelissä paistaa aurinko, samoin kuin Eurajoella. Täällä vain on paskaa paskaa paskaa.

Pakko kai vain yrittää jaksaa eteenpäin näillä eväillä, mitkä on annettu. Pitää nähdä positiiviset puolet eli eipä ainakaan sada. Vattumetsään voi mennä, ja jotain muutakin voi kai tehdä. Vissiin. Laalaa-maahan pääsee, mutta jos ja kun olen niin pahalla päällä kuin mitä nyt olen, ei sielläkään ole kivaa. Pitänee tehdä samat taikatemput kuin eilenkin: pitää syödä aamiainen, pukeutua, tiskata ja laittaa koti muutenkin siistiksi, pitää vetää henkeä ja astua Laalaa-maan portista mieli tyhjänä tästä maailmasta ja avoinna vastaanottamaan kaiken, mitä minulle siellä näytetään.


Eilen päätin aloittaa alusta Simon Scarrow'n kirjasarjan Caton ja Macron seikkailuista. Ensimmäinen osa on suomennettu jo vuonna 2004, enkä voi mitenkään ymmärtää, miksi niitä ei ole suomennettu yhtään enempää, vaikka niitä on tähän päivään mennessä ilmestynyt peräti 11. Minulla on niistä kahdeksan eli kolme puuttuu. Pitänee tsekata, miten Amazonille kelpaa electron, kyllä kai kelpaa, kun se kelpaa kaikkialle muuallekin. Aiemminhan tilasin luottokortilla sieltä, mutta sattuneesta syystä minulle ei ole enää luottokorttia *virn*. Eka osa, "Rooman kotkan alla", oli niin huikea, että luin sen aikoinaan kaksi kertaa peräkkäin. Iso harmi, ettei kirjasarjaa ole suomennettu yhtä osaa enempää, sillä äiti pitää myös kovasti Scarrow'n kirjoista, eikä osaa englantia. Sitäkin ihmettelen, miksi Gladiaattori-sarjaa on kiirehditty heti suomentamaan. Johtuisiko sitten nuortenkirjojen suht suppeasta tarjonnasta, niin että kun joku jossain kirjoittaa hyvää nuorille suunnattua tekstiä, se kannattaa suomentaa asap? Ja eipä mitään, hyvä ilman muuta, että Gladiaattori-sarjaa on suomennettu. Toivottavasti seuraava osa "Son of Spartacus" suomennetaan yhtä vikkelään. Siis ihan sen takia, että löydän senkin kirjaston nuortenosastolta, eikä tarvitse alkaa ostamaan mistään.


... herraisä, näyttää ihan siltä kuin ulkona alkaisi taivas seljetä. Luultavasti näköharha vain.

Ah, tässä sivusto liittyen Caton ja Macron seikkailuihin. Cato on neropatti, mutta jostain syystä Macro on ollut koko ajan suosikkini.

Cato and Macro

Olen huomannut, ja ehkä joku muukin on huomannut, että kuvien määrä postauksissani on lisääntynyt. Alkuun ajatuksenani oli laittaa aina yksi kuva per postaus, nyt niitä on alkanut ilmaantua tekstin sekaan useampiakin. Ihan muuten vain, ja siksikin, että jos kirjoitan pitkästi, minun itsenikin on helpompi jäsentää teksti, kun se ei ole yhtä pitkää, tylsää pötköä. Kuvat eivät välttämättä liity tekstiin eivätkö yhtään mihinkään. Minusta vain on mukava katsella kuvia jo tässä kirjoittaessani. Kuten nyt tuota kolmikkoa Dan Feuerriegel, Liam McIntyre ja Manu Bennett tuossa. Spartacus ja hänen "kenraalinsa". Gannicus puuttuu, mutta en miellä häntä "kenraaliksi" samalla tavoin kuin Agronin ja Crixuksen. Gannicus on villi kortti.


Eräs ystäväni aloitti blogin pitämisen vähän aikaa sitten ja rakastuin hänen blogiinsa aivan totaalisesti. Se on paitsi äärimmäisen kaunis, niin antaa minulle myös ihan uuden näkökulman häneen. Hän on toki kertonut joskus hankinnoistaan ja remonteistaan ynnä muusta, mutta koska en ole koskaan nähnyt hänen kotiaan (olemme tutustuneet kirjeitse ja kyllä tavanneetkin, mutta emme kummankaan kodissa), en ole ollenkaan hahmottanut, miten huikeita tunnelmia hän osaa kotiinsa luoda. Täytynee kysyä, voinko linkittää blogin tänne. Se on todella katsomisen arvoinen.

Olen vaihteeksi miettinyt muutamista yhteisöistä lähtemistä. Ne eivät anna minulle enää sitä iloa ja hykerryttävää tunnetta, mitä aluksi ja varsin pitkäänkin sieltä sain. Kaikki on jäänyt junnaamaan paikoilleen ja se asia, mikä meitä yhdisti, on sekin tylsä ja jauhaa samaa kuin rikkinäinen levy.

Kuulkaas, Johanna Tukiaisesta on tullut tylsä. Ei mitään uutta enää, samaa vanhaa laulantaa, jonka kaikki tietävät valheeksi. Vaikka mimmi sai kolme kuukautta ehdotonta vankeutta, edelleen hän soittaa samaa levyä. Ei jaksa sitä kuunnella. Joitain ihmisiä jään kaipaamaan stalkkeriryhmästämme / -ryhmistämme (muidenkin turhien julkkisten elämän seuraaminen on ollut ajoittain oikeinkin viihdyttävää), mutta hei, juna kulkee. Taidan sanoa hyvästit Saralle.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Sitkeä pilvilautta datataivaalla


Tänään minusta on vain yhden ainoan hetken tuntunut siltä, että vedän itseni kohta jojoon, jos tuo sää ei tuosta selkene ja tänne ei tule sitä jo monta päivää lupailtua ja povailtua hellettä. Itse asiassa, olen saanut tänään paljon aikaiseksi Laalaa-maassa, ja muutenkin olo on ollut skarpimpi kuin moneen päivään. Sitä paitsi, eilen illalla yllättäen oli selkeää, mutta vasta auringonlaskun jälkeen. Siitä ei ollut muuta iloa kuin että kuu oli oikein kaunis noustessaan puiden latvojen takaa, sillä aamulla oli taas yhtä pilvistä kuin ennenkin. Säätiedotus lupasi edelleen aurinkoista ja hellettä, mutta sitä ei sitten ainakaan tämän vuorokauden aikana tullut. Iltapäivällä luin Ilmatieteenlaitoksen sivuilta, että juuri tänne meille oli pesiytynyt "sitkeä pilvilautta". Kyllä, todella sitkeä on. Tuossa se roikkuu, ei sada, mutta ei myöskään liiku mihinkään päin.


Appiukko lähti tänään liikkumaan kohti kotia. Muutaman kyläpaikan vielä piipahtaa täällä Suomessa ja sitten lähtee Tukholman kautta kohti Teneriffaa. Hän on päättänyt viedä asuntoauton Puertoon asti, sillä sen säilyttäminen suurimman osan vuotta Malagassa turhan panttina ei äkkiä tunnukaan järkevältä ratkaisulta. En tosin tiedä, mitä käyttöä sillä Teneriffallakaan on. Onpahan kuitenkin lähempänä.


Eilen appi sai aikaiseksi sen, että Meltsu otti tänään yhteyttä DNA:lle ja uusi uudemman kerran lyhyen ajan sisään perheemme puhelinliittymät. Kaikki pointsit DNA:lle hyvästä asiakaspalvelusta tälläkin kertaa, sillä siellä osattiin katsoa data-tumpelolle edullisimmat liittymät mukavin ehdoin. Meltsu ei nimittäin ollut huomannut hyvää tarjousta, joka juuri nyt oli voimassa ja asiakaspalvelija osasi kertoa siitä niin, että Meltsukin ymmärsi mitä saisi ja mihin hintaan. Minun liittymälleni ei tehty mitään, vaan se on edelleenkin ikivanha, kympin kuussa maksava, jossa tekstarit ovat ilmaiset (yleensä minulla ei ole laskussa lainkaan puheluita), koska se on yhä minulle aivan riittävä. Minun ei tarvitse päästä nettiin aina ja kaikkialta, ei edes nykyisellä puhelimellani. Tonin edellinen liittymä vaihdettiin pakettiin, jossa on 21M netti ja käytännössä rajattomasti puheaikaa ja tekstareita - pakettiin kuuluva määrä nimittäin on sellainen, jota hän ei mitenkään pysty käyttämään (5000 + 5000). Meltsun edellinen 3000 + 3000-paketti vaihdettiin samanlaiseen kuin Tonilla, vaikka hän ei netillä mitään teekään, mutta koska se on halvempi kuin suppeampi paketti, niin mikä ettei.

Tonin puolesta olen kovasti iloinen. Hänen uusi puhelimensa on melko viraton ilman nettiyhteyttä ja nyt hän saa siitä kaiken hyödyn irti.

Tonista puheenollen, hänen lompakkonsa oli löytynyt. Jo samana päivänä, kun hän oli sen kadottanut ja juurikin sieltä, minne hän ei mielestään sitä ollut kadottanut. Joku oli ehtinyt poimia sen talteen melkein heti ja oli toimittanut poliisin lupapalvelun laatikkoon, josta se oli aikanaan toimitettu poliisilaitoksen löytötavaratoimistoon, josta se postitettiin Tonille kotiin. Mukana oli saate, että yleensä löytötavaroita ei postitella, mutta tekivät nyt poikkeuksen, ettei Tonin tarvinnut lähteä Lahteen asian takia. Tuli todella hyvä mieli paitsi rehellisestä löytäjästä niin myös mukavasta virkailijasta. Toni laittoikin löytötavaratoimistoon sähköpostia ja kiitti.


Eilen, kun ryydyin sisällä, tein seikkailuja netin ihmeellisessä maailmassa ja löysin kaikenlaisia jänniä ohjelmia tiedonsiirtoon ja kuvankäsittelyyn (liikkuvan kuvan) liittyen. Pitäisi pitkästä aikaa enemmänkin paneutua asiaan. Kaikkea, mitä tarvitsen, ei löydy netistä valmiina.

Kävin tänään vattumetsässäkin, vaihteeksi. Juu, ei paista aurinko, mutta ei toisaalta sadakaan ja metsässä oli jokseenkin kuivaa.

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Takatalvi


Lauantain jälkeen auringosta ei ole näkynyt vilaustakaan, eikä ole ollut satamatta sen vertaa, että lauantaina ulos ripustamani pyykit olisivat ehtineet kuivua. Sama sää näyttää jatkuvan edelleen... on harmaata ja vähän reilut kymmenen astetta lämmintä. Kunhan päivä tästä vähän etenee, täytynee mennä hakemaan märät pyykit narulta, pestä ne uudelleen ja ripustaa sisälle kuivamaan.

Ankea sää vetää mielenkin ihan uskomattoman matalaksi. Eilinen päivä oli pohjanoteeraus; kukaan ei jaksanut yhtään mitään, vaan lojuimme sisällä jokseenkin mitään tekemättä. Meltsu ei vaivautunut nousemaan sängystäkään ennen kuin vähän ennen kolmea, jolloin lähdimme käymään Lahdessa. Appiukko vei meidät Santa Fehen syömään, mikä kyllä pelasti koko päivän.

Kai se oli tämä kesä sitten tässä. Juuri nyt tuntuu siltä, että voisin lähteä vaikka kouluun. Mitä sitä muutakaan, kun sisälläkin pitää olla villasukat, villatakki ja patterit päällä.

http://spartacus.ausxip.com/multimedia/drawthemall/Season03/gal/Episode_04/WotD04_03.jpg

Winter is coming. *virn*

Täytynee paeta Laalaa-maahan ja pysyä siellä kunnes on taas kesä.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Hui ja hupsis


Sydän hakkaa tuhatta ja sataa, kädet tärisee, eikä muija pysy yhtään paikallaan. Ruokakaan ei maistu, pää vaan sauhuaa silkasta innosta. En tiedä, pitäisikö kiittää sadepäivää (TAAS sataa!), vai mitä, sillä ovi, tai pikemminkin portti, jota olen kolkutellut pyöritellen kynää kädessäni, on nyt auki ja minä olen sisällä siellä.

Ja se maailma on, kuulkaas, aivan ihmeellinen ja omanlaisensa. Tapahtumat ja henkilöt alkavat kirjoittaa itse itseään ja minun tehtäväni on vain havainnoida ja kirjoittaa tapahtumat ylös. Heti eräs pieni tyttönen, jonka ensin näin vain vilaukselta, vaatikin päästä framille ja kertoi minulle koko elämäntarinansa. Tunnen hänet vahvasti.

Ihan parhautta. 

Näillä kahdella seuraavalla kuvalla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Paitsi että Aggy on NIIN ihana ja vaikka hän yleensä on vetämässä jokaista kysymättä turpiin, niin kyllä joskus tulee takaisinkin. Mussukka.



Painun takaisin vinttiin kirjoittamaan. *virn*

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Saankohan, saankohan olla onnellinen


Ollakseni onnellinen tarvitsen ihan hirmuisen vähän. Joskus riittää, että päivä poutaantuu ja auton lämpömittari näyttää kahtakymmentä astetta. Sekin riittää, että näkee rakkaan "Pampun" olevan aivoinfarktinsa jälkeen paljon, paljon paremmassa kunnossa kuin oli uskonutkaan. Toki pyörätuolissa ja liikuntarajoitteisena, mutta skarppina ja hymyilevänä.

Miksi minä en voi tuntea omaa isääni kohtaan samalla tavoin?

Iloa tuo yllättävä lahja kortin kera nimppareideni kunniaksi ja pari päivää myöhässä sen tajuaminen, että hei, minähän olen saanut Ellokselta tilaajalahjan..! Sievän lakanan ja tyynyliinan, jotka jo heti keksin vieväni opiskeluasuntoon sitten kun sen aika koittaa. Näin sieviä lakanoita minulla ei ole ollutkaan aikoihin!

Onnea on halata ihmistä, jota oikeasti haluaa halata.

Istua portailla, kun sadekuuro yllättää, katsoa sadetta ja sadepisaroiden välistä siivilöityvää aurinkoa ja rapsuttaa samalla koiraa.

Beauty


Joku voisi kuvitella, että minulla on tylsää, koska minulla riittää mielenkiintoa ja aikaa päivittää blogiani joka helvetin aamu. Että eikö sillä ole muuta tekemistä kuin istua aamut koneella ja tilittää mitätöntä elämäänsä. Itse asiassa, ei ole muuta tekemistä näin aamuisin. Aamuhetki kullan kallis... rauhallinen herääminen (mikäli rauhalliseksi voi kutsua sitä, että 50 kiloa koiraa pomppii päällä epämääräisenä kasana tuhisevia kuonoja ja kahdeksaa jalkaa, voi auts), useampi kuppi vastakeitettyä kahvia, rauha ja hiljaisuus ja nenän edessä tietokoneen ruudulla maailman tapahtumat. Ja kyllä, minulla on myöskin aikaa laittaa aamuisin muutama lause virtuaalipaperille. Kyllä se tulee vielä sekin aika, että ei ole, kun päivät täyttyvät opiskelusta ja työstä.

Nautin kirjoittamisesta. Siitä, että näen pienen elämäni ajatuksineen tuossa edessäni. Tiedän myöskin, että jotkin ajatuksistani tavoittavat lukijoitani. Olen saanut palautetta, mikä ei blogissani näy, vaikka en edelleenkään kirjoita siksi, että odottaisin palautetta tai välttämättä edes haluaisin sitä.

Apropoo, löysin muutama päivä sitten tästä bloggerin palvelusta sellaisen kohdan kuin "haun avainsanat", eli jos ymmärsin oikein, siinä on hakusanoja, joilla blogiini on tultu googlen kautta. Suurin osa hauista oli ihan "laiskan vaimon päiväkirja", sitten oli koiran verikorvaa ja mitähän muuta ihan normisettiä. Kummallisin haku oli kuitenkin "koira nuolee vaimon vittua". *repskops*. Joo, ihan taatusti en ole kirjoittanut mitään tuollaista, mutta toki kaikki nuo sanat erikseen täältä löytyvät. Hetken piti miettiä, olenko tosiaan käyttänyt sanaa "vittua", mutta varmaan on tullut sekin näppikseltä ulos räkäistyä joskus. Todennäköisesti yhteydessä "mitä vittua?". Sillä kyllähän minä kiroilen, niin virtuaalisesti kuin ihan tässä oikeassa elämässäkin. Pahempi minä suustani olen kuin siippani.

Siipasta tuli mieleen, kun kävimme viime viikolla kaupoilla, Meltsu törmäsi marketissa entiseen koulukaveriinsa, jota ei ollut nähnyt herran aikoihin, ei varmaan 20 vuoteen. Jäivät pitkäksi aikaa juttelemaan niin että minä olin jo hermostua, koska Meltsu kanitti ostoskärryä itsellään ja minä hyppäsin ympäri kauppaa haalimassa ostoslistan mukaisia tuotteita. Lopulta Meltsu ja tämä rouva vaihtoivat puhelinnumeroita, jotta voisivat jutella lisää paremmalla ajalla.

Eilen Meltsu puhuikin soittaneensa tälle naiselle ja oli aika ihmeissään siitä, millaisen vastauksen hänen tapaamisehdotuksensa olivat saaneet. Hänestä olisi ollut mukava idea treffata ja jutella paremminkin kuin vain puhelimessa, esim. kahvikupposen ääressä, mutta se ei kaverille sopinut ollenkaan. Hän on onnellisessa parisuhteessa, eikä tosiaankaan ala mihinkään sellaiseen. Heillä on periaate, että jos tavataan, niin aina koko perheen voimin, eli me olemme tervetulleita tulemaan heille koko perhe, mutta ei Meltsu yksinään. Öh? Meltsu yritti selittää, että ei vaimoa varmaan kiinnosta meidän koulumuistelot, kun ei ole käynyt samaa koulua, eikä ole edes samalta paikkakunnalta kotoisin. Yritti vielä ehdottaa, että kun kaveri asuu samalla paikkakunnalla, missä minä opiskelen, niin voisivatko he ehkä tavata shellillä kahvin merkeissä joku kerta, kun Meltsu tuo minua kouluun. Ei, ei ja ei. Kaveri ihan tuohtui, että hän ei todellakaan lähde miksikään kolmanneksi pyöräksi suhteeseen, missä tuollaista puuhataan toisen selän takana.

Taivas. Toinen puhuu ihan oikeasti viattomasti tapaamisesta kahvikupin ääressä ja vanhoja kouluaikojen muistelemisesta ja toinen kuvittelee, että häntä yritetään saada avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen. Olin läkähtyä nauruun Meltsun kertoessa asiasta. Millainen on maailma, jos näkee naisen ja miehen tapaamisessa pelkästään seksuaalista viritettä? Että ei oikeasti voi tavata vain kavereina? Meltsu on hyvin sosiaalinen ja jopa pidetty kaveri, mitä minä taas en ole, ja olemme jo vuosia sitten päätyneet ratkaisuun, jossa saamme molemmat olla mitä olemme, ilman että toinen pakottaa sopeutumaan toista itsensä tarpeisiin. Meltsu tarvitsee kaverinsa, ystävänsä, tuttavansa ja hänellä on täysi oikeus heihin, sukupuoleen katsomatta. Minä en tarvitse, eikä minun myöskään tarvitse jaksaa hänen kavereidensa seuraa.


 Eilinen päivä oli kolea ja sateinen. Tämä keli ahdistaa - haluan KESÄN takaisin. Palelin eilen niin, että harkitsin hetken josko hakisin puita ja lämmittäisin, mutta päädyinkin menemään sänkyyn peiton alle. Nukahdin. Illalla mietin asioita ja tunsin ahdistusta siitä, miten hirmuisesti kauneutta heitetään hukkaan. Rakkautta viskotaan menemään sen sijaan, että se käytettäisiin siihen, mihin se on tarkoitettu. Ahdistus oli täysin järjetön ja irrationaalinen juuri siinä hetkessä ja sen syyn takia, miksi niin tunsin, mutta käyn nyt taas hieman ylikierroksilla.

Mutta enkös minä ollutkin se kauneutta rakastava keiju? Olen täynnä hyviä päätöksiä, vaikka tiedän, etten kuitenkaan toteuta niitä. Haaveita ja toiveita, mutta liian laiska ja mukavuudenhaluinen todella tehdäkseni jotain. Silti päässäni keriytyy nyt auki jotain. Huomaan luovani maailmaa, johon yhdistyy se kaikki, mitä ja missä olen elänyt. Valtakunnat ja vasallit muotoutuvat, maantiede ja historia. Rodut, lajit, kuninkaat. Kerään itseeni voimaa hypätäkseni tähän virtaan.


Tsekkasin viimeinkin, miten Puerton reissu sijoittuu lukujärjestykseeni. Ääh, minulla on viikoilla 3 ja 4 lähiopetusta, pihasuunnittelun kurssin tiimoilta. No, sittenhän on. Koulu tai edes työ ei ole minulle niin tärkeä asia, että sen takia jäisin kotimaan kamaralle, kun minulla on mahdollisuus lennähtää Ikuisen Kevään Saarelle.

Tänään kyläilemään, vaihteeksi koko perheen voimin (höhöhöö). Mietin, pitäisikö minun tehdä viemisiksi kimppu liljoista ja tuoksuherneistä. En ehdi kylmäkäsitellä kukkia, mutta tarvinneenko tuota. Olen vähän sitä vastaan, että kukan pitää kestää ja kestää. En välttämättä pidä suomalaisesta floristiikasta kaikilta osin. Kyllä, meillä on huippuosaamista, mutta tahtoisin nähdä vähemmän sitä materiaalin kunnioitusta ja sen sijaan kukka olisi kukka, jolla on rajallinen käyttöikä. Pidin kovasti siitä, mitä Marco meille keväällä opetti, ja hänen ajatuksistaan. Taidan lähteä töihin ulkomaille, bye.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Hyvää nimipäivää minulle!


Se on nyt virallista, minä OLEN keiju. Tosin edelleenkään en ole fyysisesti pieni enkä siro (jos ei oteta huomioon, että olen lyhyt aka alle suomalaisen naisen keskipituuden, joka näyttää olevan viitisen senttiä enemmän kuin minun pituuteni), mutta kuvitellaan, että olemukseni muuten vaikuttaa pieneltä ja sirolta. Olemuksellani tarkoitan "tyyliäni" siinä mielessä, että kun kaverit ovat maininneet esineitä, jotka ovat "minun näköisiäni", ei tyrkyllä yllättäen olekaan ollut mitään rajua, heviä tai goottia, vaan herkkää ja ruusukuviota.

"Minun näköiset" puutarhailuvälineet

Kavereista tuli mieleen, huomasin, että minusta oli kirjoitettu erääseen blogiin. Huvitti ja tuli melkein "olen julkkis"-olo. *virn*. Ei nimellä mainiten, eikä muutenkaan yksilöiden, mutta toki tunnistin itseni lauseesta, jossa kerrottiin viilletyn "melkoisen miehekkään loven" pikkusormen päähän. Hassuinta oli oikeastaan, että joku muu kuin minä itse oli kokenut tapahtuman kirjoittamisen arvoiseksi - itsehän en tainnut mainita siitä yhtään mitään täällä? Hui, minulta meni nyt blogi-neitsyys siinä mielessä, että minusta on kirjoitettu! Olen julkkis, nimikirjoitusten pyytäjät jonoon järjestykää. Faniposti sähköisesti tuolla jossain sivupalkissa olevaan sähköpostiosoitteeseen, kiitos.

 Faniposti piristäisikin mukavasti ärtymystäni siitä, että kesäsää muuttui ihan joksikin muuksi kuin kesäiseksi. On ollut koleaa useamman päivän ja eilen tuli vettä aamusta iltaan. Sade oli tosin ihan tervetullutta, kasteluvesisaavini olikin ihan tyhjä. Mutta jos saisi valita, mieluummin ottaisin hellesään ukkos- ja sadekuuroilla höystettynä. Tämä tällainen tylsä sää saa taas kaukokaipuun iskemään. Hyödynsin eilisen sadepäivän kyllä tehokkaasti: silitin pyykit, katsoin pari jaksoa Spartacusta siinä samalla (tällä kertaa ihan viimeinen jakso sai itkemään), leivoin kaksi taikinaa sämpylöitä ja yhden ruisleipää, plus paistoin jauhelihapihvejä ison läjän, minkä ansiosta saimme oikeasti itsetehtyjä hampurilaisia. No, pekoni oli kyllä natsisiwasta ja kananmunat kaverin kanoilta, eikä salaattikaan ollut omasta puutarhasta, mutta siis noin niinkuin ajatuksena, ei ollut kaupan pihvejä eikä sämpylöitä.


Eilen Mietiskelin Asioita ja olen yhä varmempi siitä, että nyt olisi Aika. Muuttaa sinne Laalaa-maahan ja pysyä siellä pitkä tovi. Tai vaikka koko loppuikä. Nyt minusta tuntuu, että Minun Maailmani alkaa muotoutua ja näen selkeämmin, mitä siellä on.


torstai 18. heinäkuuta 2013

Nyt saa tää jo riittää


Oikeasti, nyt ei yhtään vadelmaa ainakaan muutamaan päivään...! Olen pakastanut, mehustanut, leiponut... ja vieläkin on käsittelemättömiä vattuja jääkapissakolmen litran astia. Eilen minulle jo ehdotettiin, että jos tekisin hilloa ja mehuja, ne ilomielin ostettaisiin minulta, mutta ongelma on, etten saa niitä hilloja ja mehuja mihinkään. Eikä minulla ole hillopurkkeja tai mehupullojakaan yhtään enempää kuin mitä itse käytän. Mehut laitan pakkaseen ja hillotkin teen vasta juuri ennen sitä hetkeä kun tarvitsen hilloa, pakastemarjoista. Kun ei ne hillopurkitkaan tosiaan mahdu mihinkään.

Pieni kellari olisi ihana. Olen yrittänyt kuukletella josko olisi olemassa sellainen sähköinen sisätiloihin tarkoitettu "kellari", mutta vaikka olen nähnyt siihen viitteitä, en ole nähnyt sellaista missään myynnissä. Kylmiö? Juu ei näillä tuloilla. Mutta sellainen olisi ihana.

Eilen tuli kahvikutsu lauantaiksi sopivasti samaan suuntaan, jonne olen aikonut ajella muutenkin. En edes muistanut koko asiaa ja silti sovin visiitin nimenomaan lauantaiksi, vasta jälkeenpäin hiffasin, että tässäpä oiva tilaisuus nyt toteuttaa suunnitelmani ja kolkutella yhtä ovea. En ole halunnut soittaa, vaan nimenomaan mennä käymään. Tuleepahan hoidettua homma, mikä oli tarkoitus hoitaa.


Kuten todettua, metsässä ajattelen syntyjä syviä. Eilen, sattuneesta syystä, pohdin miehistä olemusta. Miestä. Olen joskus lukenut tai kuullut, että naiset eivät pidä peniksistä ja miehissä katsovat ihan jotain muuta kuin sitä itseään. Ja empiirinen tutkimukseni kyllä tukee tätä teoriaa, joten en ole mikään nainen tässäkään asiassa. Sillä minusta penis - tai pikemminkin fallos! - on kaunis. Lepotilassa se nyt enimmäkseen on kurttuinen ja mitätön, mutta siis fallos. En ole koskaan nähnyt epämiellyttävää fallosta.

Toinen asia, mistä miehessä erityisesti pidän, on kainalokarvat. Toki jokin tolkku siinäkin (kuten peniksessäkin), mutta normimäärä kainalokarvaa on ehdottomasti paikallaan. Olen muutenkin huolestunut siitä, että miehetkin ovat alkaneet raakata itseään ja poistavat karvojaan kaikkialta. Parrransänki, kainalokarvat, rintakarvat ja genitaalialueen karvat, aijai ja namnam. Säärikarvoja unohtamatta.

Pää on täynnä ajatuksia ja suunnitelmia. Energiaa.Iloa ja tyytyväisyyttä siitä, että kuuntelin itseäni, ja ennen kaikkea siitä, että kuunneltuani itseäni tein niin kuin koin itselleni parhaaksi.


EDIT.

En pääse nyt millään yli niistä Agronin sinisistä silmistä. Eilen luin taas sinänsä suht hyvän ficcin, joka lässähti tasan siinä kohdassa, kun Agron väläytteli sinisiä silmiään.


Asia ei olisi niin huolestuttava jos Danin silmät olisivat VAIN silmät, mutta kun miehellä on mitä kauneimmat vihreät silmät, niin älkää herraisäsentään kirjoittako niitä sinisiksi. Agronin silmät ovat vihreät. VIHREÄT.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Koukussa


Vadelmat veivät minut niin mennessään, että alan jo toivoa muutamaa sadepäivää, ettei minun tarvitsisi tuntea, että on mentävä metsään. Eilinen sadekuuro oli nopeasti ohi ja painelin takaisin metsään teinin ja koiran kera ja saimme ehkä viitisen litraa vattuja parissa tunnissa. Nyt on kaapissa kaksi täyttä astiaa (en ole ehtinyt tekemään niille vielä mitään) ja koska päivä on valjennut noin ihanana, on ihan pakko kohta sännätä poimimaan vielä ainakin yksi astiallinen. Pakasteessa on vattuja se seitsemisen litraa ja nämä ajattelin mehustaa.

Kunpa vain joku muukin tulisi poimimaan noita tuolta! Ihan sydäntä sattuu, kun tiedän, että vaikka poimisin 24/7, en saisi kaikkia talteen, ja harmittaa, että niin paljon hyvää marjaa jää hyödyntämättä. Tuttavalleni A:lle jo Facebookissa mainostinkin, että tulisi tänne vattumetsälle, mutta hän taitaa olla lomalla jossain poissa kotoa. Normisti en marjapaikkojani muille mainosta, mutta tätä kyllä.

ohmyfuckinggoddan... *lääh lääh*

Marjastaminen on siitäkin kivaa, että metsässä minä aina Mietin. Tai jos en mieti, niin kirjoitan päässäni tarinoita, jotka tosin eivät koskaan pääse paperille.Pitäisi ehkä kirjoittaa paperillekin jotain, nyt kun tuntuu, että pipo pikkuhiljaa lakkaa kiristämästä, enkä huolehdi ja murehdi asioista, jotka kesälomalla pitääkin sysätä pois mielestä. Pitäisi luoda alternative universum ja kirjoittaa pois kaikki se, mikä päähäni on kertynyt.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Keskustellen


Tuhma sade hätisti minut pois metsästä ihan ennen aikojani. En ehtinyt noukkia montaakaan marjaa, kun jo ropsahti vettä niskaan, mutta siitä huolimatta jatkoin marjojen lappamista hinkkiin. Vasta toinen sadekuuro sai minut lampsimaan kotiin, sillä maasto kastui sen verran, että ei ollut enää kivaa poimia märkiä marjoja.

Nyt tiskaan ja laitan vattupiirakan.

Tiskejä altaaseen lappaessani juttelimme Meltsun kanssa syntyjä syviä. Eilen hän olikin niin väsy, ettei jaksanut paljon puhella.

- .... ja mä en millään ymmärrä, että miksi jotkut on mulle muka vielä kateellisia. Mulle? Mistä?
- No siitä kun sulla on niin ihana vaimo.
- Niin muuten onkin.

- Ei tullut sulle vielä postissa sitä lentolippua.
- Mitä ihmeen lentolippua?
- No Hollywoodiin.
- Ai paskat.
- Sitt kun tulee, niin saat lähteä.

Elämä ON hauskaa.

Vattuja siellä, vattuja täällä


Kuten eilen totesin, vatut olivat kuulemma metsässä kypsyneet. Ja olivathan ne... kaikki ziljoona vattua, joista tulee miljoona kiloa marjaa. Olen ihan sanaton. Keräsin parissa tunnissa marjaämpärini täyteen, eikä sitä varten tarvinnut varmaan kymmentä neliötä suuremmalla alalla liikkua. Kyseessä ei toki ole mikään 10 litran ämpäri, mutta kyllä siihen muutama litra mahtuu. Spesiaalia oli se, etten ole koskaan saanut sitä täyteen ja nyt oli kertakaikkiaan pakko tulla täyden ämpärin kanssa kotiin, ottaa 4 litran hinkki, vaihtaa koiraa ja painua takaisin marjametsään. Sain hinkinkin melkein täyteen ennen kuin kävi käsky, että voisit tulla jo pois sieltä, että päästään porukalla uimaan.

Jos aiemmin harmitti, että naapuri veti metsänsä sileäksi ja entisestä mukavasta ulkoilumaastostamme tuli ruma ryteikkö, niin juuri nyt ei harmita muu kuin että kyllähän se edelleen näyttää melko rumalta, MUTTA samalla naapuri onnistui tekaisemaan meille mitä mahtavimmat vattuapajat. Mustikoita siitä kuivasta ryteiköstä ei enää nouse, mutta vadelma on vallannut joka niemen notkon ja saarelman. Aion tänään painua metsään heti, kun maasto vähän kuivahtaa yön jäljiltä, ja sitä odotellessa pitää käsitellä eiliset marjat pakastimeen, plus että laitan tänään niistä jonkun piirakan / kakun. Meltsu toi eilen vanillaa, joten saadaan vattupiirasta / - kakku kera vaniljavaahdon. Ihanaa.

Agron ja ne siniset silmät. Tosi siniset on, juu. Katsoja voi ottaa oman silmän käteen ja katsoa. *virn*

Eilen tyhjentelin pakastimen viimevuotisista mansikoista ja kiehautin ne mehuksi. Tämän vuoden mansikat jo ehdinkin pakastaa, eikä niitä montaa rasiaa ollutkaan. Tänä vuonna ei ole varaa ostaa mansikoita, lukuunottamatta sitä laatikkoa, jonka äiti rahoitti ja josta käytin osan kakkuun Tonin rippijuhlissa. Yli jääneet laitoin pakkaseen ja mielestäni niitä onkin siellä nyt ihan passeli määrä. Tavoite on, että mansikat käytettäisiin talven aikana, eikä niitä seuraavana kesänä tarvitsisi mehustaa. Vaikka tokihan itsetehty mansikkamehu onkin ihan parhautta. Ja itsetehty hillo. Ongelma vain on niiden säilyttäminen, kun ei sitä kellaria ole, ja jääkaappikin on aika pieni.

Tänään voisin marjareissulla käydä katsomassa myös, onko kanttarelleja. En yhtään pidä sienistä, mutta Meltsu himoitsee kanttarellikastiketta ja pitää niistä muutenkin. Minä en lapsena suostunut sientä suuhuni pistämään, sittemmin opettelin tuntemaan sieniä, keräsin niitä ja opettelin syömäänkin. Varmasti osaksi siksi, että sienestäminen on mukavaa, aivan kuten marjastaminenkin. Muistan vieläkin sen päivän, kun ensimmäisen kerran söin vapaaehtoisesti sieniä. Olin poiminut rouskuja ja tein niistä sienimunakkaan. Ei maistunut ollenkaan pahalle. Samana iltana televisiosta tuli Tappajahai, joka mielestäni oli hyytyvän jännittävä (ja onhan se sitä). Sittemmin olen lopettanut sienien käytön, koska en oikeasti koskaan oppinut pitämään niistä. Ällöttävät minua siinä määrin, että en itse käytä niitä ruuanlaitossa lukuunottamatta herkkusieniä. Herkkusienet eivät maistu sienille. Eiväthän ne maistu oikeastaan millekään itsessään, mutta ne imevät itseensä makuja. Toki jos esim. ravintolaruuassa on sieniä, en minä niitä siitä pois poimi, mutta jos ovat kovin isoina paloina, leikkelen ne pienemmäksi. Sienipiirakkaa en todennäköisesti suostu syömään, enkä myöskään tilaa ravintolassa tietoisesti sieniruokaa.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Kuollut kissa katoaa


Nukuin tänään ennätyksellisen pitkään, puoli yhdeksään. Tai itseasiassa heräsin jo ennen kuutta, kun koirat päättivät, että täällähän ei enää nukuta, mutta koska olin toista mieltä, paiskasin koirat pihalle ja painuin takaisin sänkyyn. Tosin ennen palaamistani punkkaani minun piti käydä uusilla portailla katsomassa, oliko se meidän kuollut kissa tallessa. Oli se! En nähnyt unta, että yli vuorokauden retkillään viipynyt Hipponen oli kuin olikin yöllä palannut kotiin.

Hipponen on todella harvoin pihapiiriä kauempana, vaikka olisikin ulkona. Sen hyvin usein tapaa nukkumasta jostain pusikosta tai istumasta vakiopaikoillaan takapihalla. Kissa tulee ja menee miten mielii ja on tehnyt niin jo kohta 12 vuotta. Minun ihana katti karvajalkani ja villapyllyni. Lauantai-iltana se lähti taas omille teilleen ja jo sunnuntaiaamuna, kun heräsin, havahduin ihmettelemään, kun kissa ei ollut tullutkaan takaisin. Se tulee yleensä klo viiden tai kuuden pintaan, painelee ruokakupille ja sen jälkeen käpertyy kylkeeni. Mutta nyt, ei kissaa. Eikä kissaa aamun vaihtuessa päiväksi eikä päivän vaihtuessa illaksi. Yöllä menin nukkumaan raskain mieli, itku kurkussa, mielessä vielä kuitenkin toivon kipinä. Jospa se yöllä kuitenkin...

Ja kyllähän se yöllä sittenkin! En herännyt siihen, kun appiukko kotiutui, mutta siihen heräsin, kun Hipponen raapi ikkunaa. Sieltä se tupsahti, yöltä tuoksuvana ja vahingoittumattomana.


Meltsukin kotiutuu tänään, on lähtenyt ajamaan Joensuusta varmaan jo pari tuntia sitten. Kivaa oli kuulemma ollut ja totta kai suunnitelmat olivat muuttuneet moneen kertaan siitä, mitä hän oli kotoa lähtiessään ajatellut tekevänsä ja minne menevänsä. VIP-vieraana olemisen hän oli iloisesti skipannut ja mieluummin viettänyt aikaa joenvarren kahvilassa sukulaistensa kanssa ja sen jälkeen saunonut edelleen samalla porukalla pitkän kaavan mukaan ja katsonut TV:stä tangokuninkaan valintaa. Eilinen festaripäivä oli ollut paljon lyhyempi kuin hän oli etukäteen ajatellut - paljon bändejä tärkeämpää oli tavata serkku lapsineen.

No, oho, sanon minä. Taisin juuri rakastua hänen tapaansa elää hetkessä.

Minä puolestani treffasin lauantaina ihmisen, jolle annoin puhelinnumeroni yli vuosi sitten. En uskonut hänen koskaan soittavan ja siitä syystä olin poistanut hänen numeronsa minun puhelimestani, joten olin todella yllättynyt, kun hän nyt soitti. Kävimme uimassa ja hän piipahti meilläkin, luvaten poiketa uudelleenkin. Ehkä saan odottaa sitä ensi kesään? Ihan mukava ylläri sinänsä. Kavereita ei ole koskaan liikaa, ja ystävyydestä en tässä yhteydessä puhuisi. Hän on kovin salattu ja suljettu, enkä tiedä, mitä hän ajattelee tai tuntee.


Koska olemme olleet ilman autoa viikonlopun, olemme fillaroineet uimaan. Eilen oli mitä ihanin hellepäivä, aurinko paistoi ja poutapilvet purjehtivat taivaalla, kun pyöräilin Tonin kanssa rantaan. Pulikoimme sydämemme kyllyydestä ja juuri kun olimme ehtineet vaihtaa vaatteet ja olimme lähdössä kotiinpäin, jyrähti ukkonen. Ukkonen?! Ei eiliselle mitään ukkosta luvattu. Mutta niin vain ukkosti ja satoi aika rankastikin. Hyvä, sadetta kaipasinkin. Toinen ukkkoskuuro lipui ylitsemme yhdentoista jälkeen yöllä; olin koirien kanssa takapihalla ja patistelin niitä pissille ja kakalle, kun äkkiä välähti salama ja sitä seurasi jyrähdys melkein välittömästi. Kidikin säikähti niin, että paineli pusikkoon. Se oli hassua, vain se yksi ainut salama ja jyrähdys, sillä sen jälkeen ei mitään, ei edes sadetta.

Hipposesta vielä. Kun aloin jo uskoa, että kissalle on sattunut jotain, tajusin, että en mitenkään voisi olla ilman kissaa. Mietin jo, mistä löydän yhtä mahtavan otuksen kuin mitä Hipponen on ollut, sillä selvää oli, että näillä tuloilla ei nyt koditonta kissaa oteta ja kuitenkin aikuinen, madotettu ja leikattu on ainoa vaihtoehto. Mutta että ei ollenkaan kissaa tässä talossa - se ei ole vaihtoehto. Onneksi asia sai jäädä pelkäksi ajatukseksi!

Vakuutusyhtiö muuten korvasi Kidin lääkärikäynnistä ihan niin kuin pitikin, eikä minun pitänyt sitä edes anoa. Päätös tuli viime viikolla, ja syy, miksi vakuutusyhtiö ei SUORAkorvannut, oli yksi rästiin jäänyt vakuutusmaksu jostain moposta. Vähensivät sen sitten tästä maksettavasta korvauksesta. Kaikki siltä osin kunnossa meidän ja vakuutusyhtiön välillä. Äidille maksan vakuutuksesta "palautuneen" (siis sen koko summan, mikä korvattiin) kunhan taas olen varoissani.

Pelargoniani ovat aivan upeita. "Emman" myötä hurahdin nyt täysin niihin ja aionkin hankkia munankuoripelargonin asap.

Taidan lähteä metsään ja ottaa Mindin mukaan. Vadelmat ovat kuulemma kypsiä!

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Äidin tyttö

Tulppaanipelargoni "Emma" <3

Tajusin eilen, mistä olen perinyt sen, että hurahdan jatkuvasti johonkin ja ryhdyn kiljuvaksi fanitytöksi milloin minkäkin fandomin tai henkilön (henkilöhahmon) takia. Äidiltä. Ei, 70-vuotias äitini ei lähettele fanipostia itseään nuoremmille miehille, eikä tarvitse kuolaämpäriä siksi, että Manu Bennett yllättäen ilmestyy kuvaruutuun ö-luokan leffassa, mutta vaikka hänen fanituskompleksinsa on hillitympää laatua kuin minun, se on silti olemassa. En ymmärtänyt sitä heti, kun sen näin esillä ja selkeästi toissapäivänä, vaan vasta jälkeenpäin. Äidin innostuksen ja kiinnostuksen seikkailuihin, romantiikkaan, toiseen aikaan ja paikkaan, fantasiaan (kyllä, äiti luki fantasiakirjoja kauan ennen minua ja pitää erityisesti Weisin + Hickmanin kirjoista), kauhuun (äidin Stephen King kokoelma on paljon laajempi kuin minun!)... Hän ei vain uskalla, osaa tai ehkä haluakaan levittää siipiään ja antaa mennä, kuten minä teen. Täytyykin muistaa antaa hänelle toinen osa Scarrowin Gladiaattori-sarjasta, ekan osan hän jo ahmaisikin. Vastineeksi hän jo kiikutti minulle uutuuskirjan, jonka hän sanoi muistuttavan Utrion kerrontaa, Kristiina Vuoren "Näkijän tytär".


Viimeaikaiset tapahtumat ovat tuoneet äitini lähemmäs minua, kuten jo aiemmin taisin mainitakin. Täytyy kulkea pitkä matka ja monen kiven yli ennen kuin minä pääsen lähelle sitä, mitä hänen ytimessään on. Hän on edelleenkin suljettu ja salattu, mutta ehkä minäkin olen sitä omalle lapselleni. Varjelen sisintäni siinä pelossa, että minua ei ymmärretä. Enkä toki haluakaan Tonin kurkkivan sisimpääni kovin syvälle, sillä en usko, että hänen tarvitseekaan nähdä, mitä siellä on, ei vielä.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Vain elämää ei sen enempää


Pääsimme eilen viimeinkin lähtemään jo pitkään suunnitellulle visiitille Urajärven kartanoon, äidin ja Tonin kanssa. Tonin mukaanlähtemistä pidin ihan itsestäänselvyytenä, ja vasta eilen aamulla tajusin kysyä häneltä, että niin, olethan sä vissiin tulossa mukaan ja ihan vapaaehtoisestikin. Juu, oli kyllä. Vaikka toivonkin, että poikani olisi kiinnostunut historiasta ja museoista, hän alkaa olla siinä iässä, että saa kyllä ihan itse valita, lähteekö mukaan museoihin. Hieno homma, että lähtee.

Mietin, että äidiltä en ainakaan ole perinyt suht spontaania luonnettani. Tätä reissua suunniteltiin sen verran tarkkaan ja monta viikkoa, että voisi kuvitella äidillä olevan jotain muutakin tähdellistä tekemistä... itse kun olin valmis lähtemään matkaan siitä paikasta, kun ajatus ensimmäisen kerran esitettiin.


En tiedä, miksi tämä kartano on minulle erityisen rakas. Sillä ja minun historiallani ei ole juurikaan mitään yhtymäkohtia, jos ei sitten ota lukuun sitä, kuinka lapsena leikin von Heidemanien sukuhaudalla. Ehkä se on kartanon erityisuus; se, että kyseessä ei ole mikään "kokoelma", vaan yhden perheen koti esineineen. Se ei ole säilynyt muuttumattomana sataa vuotta, mutta se säilynyt, ja nyt, mittavan kunnostustyön jälkeen, se on niin lähellä sitä sadan vuoden takaista asua kuin mahdollista.

Toki myös kartanon henkilöhistoria kiinnostaa, tarina kahdesta viimeisestä sukupolvesta skandaaleineen. Tarina 15-vuotiaasta tytöstä, joka rahan takia naitetaan kaksi kertaa vanhemmalle miehelle ja jonka mielenterveys särkyy lopullisesti kolmikymppisenä. Talousmamsellista, joka kohoaa kartanonrouvaksi. Riidoista isän ja pojan välillä. Kahdesta sisaruksesta, jotka pysyvät naimattomina koko ikänsä ja rakennuttavat mäen laelle kreikkalaisen temppelin, nimeävät sen Valhallaksi ja kuuntelevat Wagnerin oopperoita. Uutta minulle oli, että tarina ei kaikelta osin pidäkään paikkansa. Axelin ja Sofian nuorempi poika ei kuollut hukkumalla Urajärveen, eikä äitinsä nähnyt tätä tapahtumaa ja menettänyt järkeään sen takia. Jostain syystä tarina Karl-pojan kuolemasta on romantisoitu, sillä lapsi kyllä kuoli, mutta oikea kuolinsyy oli punatauti. Ilmeisesti aatelisen ei ollut sopivaa kuolla rahvaan kulkutautiin, joten tarina hukkumisesta alkoi elää omaa elämäänsä. Tuli mieleen Saaren kartanon viimeisen patruunan kuolema; muistaakseni hänenkin sanottiin pudonneen järveen, saaneen keuhkokuumeen ja kuolleen siihen (tai jotain sinnepäin, pitää tarkistaa tämä jossain vaiheessa), vaikka ilmeisesti hän otti ja ampui itsensä.Siinä ei maailma ole muuttunut yhtään - on edelleen soveliaita tapoja kuolla ja sitten niitä vähemmän soveliaita.


Sofian kamariin ei tällä kertaa ollut pääsyä, sillä rappuset, joissa Sofia kuoli, alkavat olla niin huonossa kunnossa, ettei varsinkaan huonojalkaisten kävijöiden ole turvallista niitä kivuta. Kurkistelimme rappusiin, joiden askelmat ovat todellakin kuluneet niin, että voi helposti kuvitella, että jalka saattaa livetä. Opas sanoikin hauskasti, että yksi kummitus riittää, he eivät halua niitä kartanolle enempää. Mitä tähän nykyiseen kummitukseen tulee, niin vaikka olen aika jalat maassa-tyyppi kaikenmaailman kummajaisten kanssa (uskon enemmän lohikäärmeisiin kuin kummituksiin!), niin Sofiaan minä uskon. Hän on siellä.

Kotiuduttuamme vippasimme saunakamppeet autoon ja huristimme rantaan. Rantamökin vuokrauskirja on viime kesän tapaan melkoisen täynnä, ja emmehän me itse mökkiä mihinkään tarvitsekaan, emmekä halua vuokrata (minusta se on aika... öh... ei mikään miellyttävä kämppä), mutta se sauna...! Eilen edelliset vuokralaiset olivat lähteneet ja seuraavat olivat tulossa vasta klo 18 jälkeen, mikä tarkoitti reilua kolmea tuntia, jolloin mökki oli tyhjillään. Se riitti meille oikein hyvin! Minä olen oikein tyytyväinen siihen, että voin lämmittää saunan, saunoa pitkän kaavan mukaan ja pompsahtaa alasti järveen ihan vain sillä, että kannan saaveihin vedet ja haen puut seuraavalle vuokralaiselle. Lämmitimme vesipadankin, vaikka lopulta emme käyttäneet vettä siitä ollenkaan. Seuraavalle käyttäjälle oli siis vesikin lämmitetty valmiiksi. Ja edellisen käyttäjän tyhjät lonkeropullot keräsimme yhteen ämpäriin. Harmi, että eivät olleet palatustölkkejä.

Tänään Meltsu lähtee huristelemaan kohti Joensuuta. En tiedä, milloin hän kotiutuu, eikä hän tiennyt oikein itsekään. Maanantaina tai tiistaina, ja mikäs siinä, viipyköön minun puolestani niin pitkään kuin tykkää. Kyllä täällä pärjätään ilman miestä ja autoa jokunen tovi.

Eilen muistui mieleeni eräs menneisyyteeni kuuluva henkilö, joka oli itsepäisesti sitä mieltä, että olen aivan liian sinisilmäinen Meltsun suhteen ja että en halua tajuta, että Meltsu pettää minua. Minä en epäillyt sitä silloin, enkä epäile nytkään, yli 10 vuotta myöhemmin. Siitäkin huolimatta, että toissa talvena sain hänet kiinni "itse teosta" lirkuttelemassa puhelimessa eroottissävyisesti jonkun hutsun kanssa, jonka oli bongannut Rammsteinin keikalla. Se ei muuttanut suhteessamme mitään, vaan edelleenkin luotan häneen niin paljon, että pidän itsestään selvänä, että hän voi lähteä festareille tai mihin vain ilman minua. Vastahan hän oli Puertossakin viikon ilman minua. Minä en rankaise etukäteen sellaisesta, mikä voisi tapahtua, enkä edes visioi etukäteen siitä, mitä saattaa tapahtua. Minulla ei ole tarvetta soitella hänen peräänsä, eikä murehtia sitä, istuuko hän nyt missä ja kenen kanssa. Elämä on huomattavasti helpompaa, kun ei maalaile itselleen uhkakuvia.

Turpiin tulee vasta sitten, jos siihen on jotain syytä. 


Sitä paitsi, mikä minä olen mitään sanomaan, kun itse odotan koko ajan, että Dan kosii, lähettää lentoliput ja kaikki on sen jälkeen auvoista glamourelämää? *virn*.

Nyt sain puhelimeni soittoäänenkin kohdilleen. Ja tekstiviestin merkkiäänen, joka on se, jota olen jo hetken hinkunutkin; Andy Whitfield huutamassa "I am Spartacus". Agron-soittoääniä en äkkiseltään löytänyt valmiina, mutta ainahan voin itse editoida jotain.


Meillä alkaa Tonin kanssa juhlat, kun yariksen perävalot katoavat näkyvistä. Pitkästä aikaa ihan kahdestaan! Meltsu on ihana ja rakas, mutta herräisä että hänen egonsa vaatii tilaa. Joskus on ihan pakko saada loma koko miehestä ja olla kahdestaan.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Kevyin jaloin uusissa kengissä


Tänään oli rahapäivä (ja voi sanoa, että tili tuli, tili meni...) ja koska laskuja on maksettavana vähemmän kuin pitkään aikaan, uskalsin repäistä ja ostaa itselleni uudet läpyskät! Löysin Prisman alesta juuri sellaiset tossut, joita olen etsinyt vuosia (kohtuuhintaisia) vanhojen tossujeni tilalle. Vanhat, jotka muistan ostaneeni Tarjoustalosta vitosella ehkä kahdeksan vuotta sitten, olivat kertakaikkiaan tulleet tiensä päähän, toisesta oli pohjakin liki kokonaan irti ja sisäpohjat olivat riekaleina. Haikein mielin vippasin ne roskiin, punaiset läpyskä-tossuset, joissa oli valkoisia pääkallonkuvia. Harmi, etten silloin aikoinaan ostanut niitä useampaa paria.

Nämä ovat minun uudet "juoksenpa kiikuttamaan roskapussin tien toiselle puolelle roskalaatikkoon"-tossut. Olen jo ihan rakastunut niihin. Viitisentoista euroa, hirmuinen hinta jopa alennettuna, mutta kai minä näitäkin pidän seuraavat kahdeksan kesää.

Kuvassa on uusi puhelimenikin. Yhtään puhelua tai tekstaria en ole lähettänyt tai vastaanottanut vielä, mutta taustakuvat ainakin ovat kohdallaan. Seuraavaksi käyn käsiksi soitto/viestiääni-osioon.

Eilen tapahtui Iso Harmitus. Pesin mummun kristallikulhon ja kun kuivasin sitä, se lipesi käsistäni, osui pöydänkulmaan ja särkyi tuhannen pillun päreiksi. Olin niin harmissani, etten tajunnut edes kirota. Hätistin vain koirat toiseen huoneeseen, keräsin suurimmat sirpaleet roskikseen (ja viilsin ranteeseeni haavan samalla) ja imuroin lopun sälän imuriin. Kulho oli minulle Erityisen Rakas, koska olin tosiaan saanut sen mummulta ja olin käyttänyt sitä tasan kaksi kertaa. Tonin ristiäisissä se oli kastemaljana ja nyt rippijuhlissa se oli kahvipöydässä kunniapaikalla, olin tehnyt siihen luonnonkukka-asetelman. Muut ajat kulho oli kirjahyllyssä ja siinä oli hääkarkkeja sekä Buffalo Billin lännenshowsta muistona "kultadollareita" (oikeasti suklaakarkkeja). Ei ole kulhoa enää.

Voihan paskat. Taidan olla hurja ja ottaa oluen. Uskalsin ostaa 95 sentin lagerin natsisiwasta, wau.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Emmä viälä saanukaan tarpeeksi


Eksyin edellisen postauksen kanssa omien ajatusteni sekaan siinä määrin, että en lopulta kirjoittanut mitään siitä, mitä minulla oikeasti oli mielessäni. Häiriinnyin ilmeisesti juuri lukemastani blogista siinä määrin, tai pikemminkin vaikutuin, että omatkin ajatukseni menivät sekaisin. Luen erittäin harvoin mitään blogeja (siksi minulla ei ole mitään blogilistaakaan tms.) ja vain muutamat minulla ovat kirjanmerkeissä. Mutta eilen törmäsin blogiin, jota oli pakko alkaa lukemaan kronologisessa järjestyksessä alusta alkaen. Se on nimeltään Eksyineiden Sikojen Laakso, löytynee haulla, en linkitä.

Mutta takaisin omaan elämääni, joka onneksi on huomattavasti helpompaa kuin em. blogin kirjoittajan. Ei ainakaan tarvitse painia pillerilastin kanssa, vaikka muutoin ei ehkä minunkaan elämäni mitään yhtä juhlaa ole. Ei mitään akuutteja diagnosoituja sairauksia kuitenkaan, plus että ei kenenkään elämää voi verrata toisen elämään sillä tavoin, onko se nyt helpompaa tai vaikeampaa tai mitä se on verrattuna tuohon ja tähän. Elämää ei voi verrata, vaan jokaisen on elettävä se omansa miten parhaiten taitaa. Toiset vain osaavat senkin kai paremmin.

Enihoo, appivanhemmat jatkoivat eilen matkaansa, Maisa jää sille tielleen eli hänet näemme vasta tammikuussa, appiukko sen sijaan palaa takaisin meille ensi sunnuntaina. He ajoivat täältä katsomaan sukulaismiestä, jonka appi oli viimeksi nähnyt kesäkuussa 2012, 45 minuutin ajan. En tiedä, miten tapaaminen oli mennyt ja mitkä mahtavat olla sukulaismiehen mietteet nyt. Olen jossain määrin utelias tietämään, vaikka en olekaan suonut hänelle viime aikoina kovinkaan montaa ajatusta. En ole nähnyt häntä vuosikausiin enkä välttämättä haluakaan nähdä. Minun on aika vaikea hyväksyä, että ihminen yrittää piripäissään tappaa itselleen täysin random-tyypin, eikä sitten edes muista koko tapauksesta mitään. Minusta se on kusipäisempää kuin harkittu murha, ja jollain tasolla pelottavampaakin. Ihminen, joka tekee harkitun murhan, kohdistaa vihansa (tai mikä tunne siitä nyt sitten onkaan päällimmäisenä ja oleellisimpana) tiettyyn kohteeseen, johon hänellä on jonkinlainen tunneside ja on olemassa jokin syykin, miksi hän haluaa tämän ihmisen pois päiviltä. Jotenkin pystyn jopa ymmärtämään tämän. Sen sijaan sitä, että ilman syytä vain tuikataan jotakuta puukolla kaulaan, en käsitä enkä hyväksy. Ihminen, joka pystyy spontaaniin tappoon, on vaarallinen. Pois sellainen pitäisi lukita tästä yhteiskunnasta. Mutta siellä se nyt avovankilassa päivistään nauttii.

Olen erittäin skeptinen sen suhteen, että vankila saisi hänessä aikaan mitään parannusta mihinkään. Kun hän palaa takaisin siviiliin (lokakuussa?) ja mikäli hän ei pysty muuttamaan elämänsä suuntaa kokonaan (muutto kokonaan toiselle paikkakunnalle, eroon entisistä kavereista, mieluusti myös vaimosta - huumehörhö hänkin - ja täydellinen raittius sekä ihan uudet harrastukset tukemaan raittiutta), hän on kohta uudelleen kiven sisällä siksi, että on viimein onnistunut tappamaan jonkun. Hänet tuntien hän ei tule onnistumaan elämänmuutoksessaan. Yli neljäkymppisenä se on vaikeata, enkä usko, että hän aidosti sitä edes haluaa. Miksi haluaisi? Eihän hänessä itsessään ole mitään vikaa, vika on aina muissa sekä olosuhteissa. Hän on vain uhri.

Onpa muuten äärimmäisen ärsyttävää, kun tietokoneen näyttö toimii kärpästen kiitoratana! On niin mukava tassutella siinä lämpimässä ja paskoa siihen. Neljä siivekästä kököttää parhaillaankin ruudun yläreunassa. Niitä ei voi lätkiä littaan eikä myrkyttää, joten tyydyn vain huiskimaan lätkällä ja toivomaan, että taintuisivat edes.


Kortti, jota olen vailla, onkin nimeltään eurooppalainen sairaanhoitokortti, eikä sairausvakuutuskortti. No, whatever, se on nyt kuitenkin haettu meille kaikille kolmelle, tai siis hakemus täytetty.

En juurikaan ehtinyt tällä rupeamalla juttelemaan appivanhempien kanssa, ja tosiaan Maisan kanssa en ehdi vastakaan. Meltsulla oli ollut aikaa sentään keskustella isänsä kanssa kovinkin henkeviä ja yllättäen sitä tosiseikkaa, että minä en tule työllistymään, ei otettu kertaakaan esille. Eikä Tonin aknea! Mutta muuten asioista pulinointi oli tuttua ja taattua laatua. Mitä Meltsu haluaa alkaa tekemään elämänsä kanssa ja miksi hän ei ole jo alkanut mihinkään. Miksi et hae töitä. Miksi et hae kouluun. Miksi et halua elättää perhettäsi. Miksi ette muuta pois. Paras "totuus" oli ehdottomasti kuitenkin se, että olisimme molemmat terapian tarpeessa. *pyrks*.

Mutta annettakoon se anteeksi. Annettakoon kaikki. Appiukko oli kuitenkin sanonut pojalleen myös rakastavansa tätä yli kaiken. Ja rakkaudesta oli muutenkin ollut puhetta tavalla, joka sai minut epäilemään, onko appi koskaan rakastanut ketään naista. Poikiensa äitiä ei kuulemma ollut koskaan rakastanut (siis hän sanoi tämän itse), eikä tyttärensäkään äitiä, vaan oli jo naimisiin mennessään tiennyt, että tämä avioliitto ei ole pitkäikäinen. Lapsiaan hän rakastaa ja on itselleen katkera siitä, että ei pystynyt "kasvattamaan pojistaan kunnon kansalaisia". No jaah, ehkä hänen vanhemmastaan ei tullut mitään yritysjohtajaa, mutta ihan kunnon mies silti. Oikeasti. Ja hän pystyi kasvattamaan esikoisestaan myös miehen, joka pystyy rakastamaan vaimoaan.

Pitkässä parisuhteessa minä arvostan mm. sitä, miten helppoa seksi on. Kesä saa minut villiksi (myönnän, että kuljeskelen ympäriinsä alushousutta) ja en tiedä juuri mitään suloisempaa kuin pikainen akti jossain kesken päivän. Pikapano. Kun tietää ja tuntee toisen, ei tarvitse tuhrata tuntitolkulla aikaa oppaiden mukaisiin esileikkeihin, vaan voi mennä jokseenkin suoraan asiaan.

Nyt, kun on kai jo tunnustettu tosiasia, että nainen voi nauttia seksistä ja että hänellä on jopa oikeus siihen, minusta tuntuu, että ollaan matkalla taas ihan toiseen ääripäähän. Siihen, että unohdetaan, että naisella on ihan samat halut kuin miehelläkin ja nostetaan hänet jollekin ihmeelliselle jalustalle, josta hänet pitää houkutella alas shamppanjalla ja ruusuilla ja sitten pitää esileikkiä ja lirputtaa tuntitolkulla ennen kuin päästään itse asiaan. Ei ole ihmekään, että miehet uskovat, ettei oma mulkku riitä pituudesta eikä paksuudesta ja pituutta aktin kestoon haetaan sinisistä pillereistä, kun kaikesta pitää tehdä niin monimutkaista ja vaikeata. Jotta miten sen naisen nyt saisi halukkaaksi? Enkä minä käsitä sitäkään, että jos nainen ei ole sillä tuulella, miksi sille tuulelle väkisin pitäisi virittäytyä. Koen pitkän parisuhteen etuihin senkin, että jos ei haluta, niin ei tosiaankaan tarvitse ryhtyä haluamaan väkisin niin maan perkeleesti. Senkun sanoo, että nyt ei kuule tee mieli. Ei tarvitse teeskennellä, että on päänsärky tai kuukautiset, senkun vaan ilmoittaa, että ei nyt, ei tänään, hani. Pitkässä parisuhteessa sitä tietää, että on se päivä huomennakin, tai ylihuomenna. Tai ensi viikolla. Tai joskus.

Niinkuin nyt synnytyksen jälkeenkin. Kauhea vouhotus joka paikassa, että pitää synnytyksen jälkeen muistaa olevansa nainen asap ja levittää reitensä miehelleen hyvissä ajoin. Että ei liian aikaisin, mutta liian pitkään ei pidä pitkittää. Hyvä luoja sentään. En edes muista, milloin luovuin suorittamisesta seksin saralla. Ehkä juurikin siinä vaiheessa, kun tajusin, että tuo mies rakastaa minua ja minä häntä - me tiedämme ja tunnemme toisemme, eikä meidän tarvitse sen enempää näytellä mitään kuin tehdä mitään vastoin tahtoamme. Me voimme käydä kaiken läpi pitkän kaavan mukaan, jos siltä tuntuu, mutta aivan yhtä hyvin voin ohikulkiessani kuiskata hänen korvaansa, että tuletkos käymään tuolla saunalla, mulla olis vähän näytettävää.


Tänään pitäisi olla soittotreenit. En ole tainnutkaan sanoa, että lopulta isä vuokrasi mökin Meltsun bändille soittotilaksi? Niin teki. Näin kesäisin siellä on muuten oikein mukava käydä vetämässä ne pikapanot, rumpujen ja vahvistimien keskellä. Näin sivuhuomautuksena. Bändin pitää treenata elokuuta varten, jolloin heillä on privakeikka tuolla itäpuolella Suomea. Meltsu intoilee kovasti sitä tosiasiaa, että heidät nimenomaan pyydettiin sinne ja erityisesti sitä, että saavat soittaa Nightwishin kamoilla. Meltsu lähtee samaan suuntaan jo ensi viikonloppuna, kun on Ilosaari Rock. Hän oli menossa katsomaan Motörheadia ja olipa kehitteillä tapaaminenkin Lemmyn kanssa, mutta se juttuhan meni ihan reisille, koska bändi perui koko kiertueen Lemmyn reistailevan terveyden takia. Korvaava bändi on kuulemma ihan paska, ja sunnuntain lipun saisi vaihtaa lauantain lippuun, mutta Meltsu meinasi, että ei. Sitä paitsi hän menee alueelle lauantaina muutenkin, liputta. Erään bändin kutsumana ja siis vippinä. Hieno juttu. Kyllähän minäkin olisin ollut tervetullut mukaan niin ensi viikonloppuna kuin silloin elokuussakin (ilmainen majoitus ja ruokailu yms.), mutta en minä. Ääh, ei jaksa. Ja elokuussa varsinkaan ei kiinnosta noiden hörvelöiden kanssa lähteä, ei todellakaan. Minusta tuo on heidän oma juttunsa, ei tulisi mieleenikään mukaan tunkea.

Vielä tuli mieleen seksiin sun muuhun liittyen, että pari viikkoa sitten oli puhetta siitä, kuka fanitti mitäkin ja milloin. 23-vuotias harjoittelijamme totesi, että hän tykkäsi kovasti David Beckhamista vielä muutama vuosi sitten, mutta kun alkoi seurustella nykyisensä kanssa, niin totta kai piti lopettaa fanitus ja ottaa kuvat seiniltä. Ööö... jaa miksi piti? Minusta asia on kuten Dea osuvasti sanoi; vaikka olet dietillä, ei se tarkoita, ettetkö saisi katsella leivoksia.

Meltsu ei ole yhtään vaatinut minua repimään leffajulisteitani seiniltä. Siellä ne tököttävät niin Johnny Depp kuin Russel Crowkin. Melko tekopyhää olisikin vaatia minua lopettamaan fanittamiseni, kun samaan aikaan tahtoo fanitapaamiseen Lemmyn kanssa.

Yritin viikonloppuna addiktoitua Riftiin, mutta ei ota onnistuakseen. WoW on ylitse muiden ja eilen illalla pelasinkin sitä pitkästä aikaa intensiivisesti. Sinänsä kökköä, että maksettu peliaikani loppuu huomisen jälkeen juuri, kun kesälomani alkoi ja minulla olisi aikaa pelata. Onneksi minulla on käytössäni tosiaan Tonin tili ja eilen loinkin sinne itselleni alter egon, jonka Dea liitti kiltaan ja antoi tälle hahmolle kaikki samat oikeudet kuin Ergielläkin on. Ergietä kun ei onlinessa hetkeen aikaan nähdä, mutta tämä Shariyan-neitonen ainakin kesälomani ajan hengailee serverillä.

Mietin hiljattain, että maailmassa on paljon kulttuureita ja kansoja, joiden kulttuuria ihailen kovasti. Miksi en tunne samaa ihailua omaa kulttuuriani ja juuriani kohtaan? Minun pitäisi nähdä itseni ja juureni muiden silmin pystyäkseni näkemään ne yhtä arvokkaina muiden kulttuurien ja kansojen kanssa. Plus että minun pitäisi osaltaan pitää omaleimaisuuttamme elossa. Olemme toki maailmankansalaisia, mutta myös suomalaisia. Pitäisikö pikkuisen palvoa Ukkoa?

Minusta on kiehtovaa, että tässä talossa näin kesällä se rakkain huoneeni on sama huone, jossa aiemmin säilytettiin ruumiita. Eikä siitäkään nyt niin kamalan kauan ole, tapahtui toki ennen syntymääni, mutta milloinkas viimeinen kalmo sieltä pois roudattiin, taisi olla vuonna 1949 tai 1950.

Ah ja oh, se oli sitten viimeinkin saatu laituri roudattua rannalta järveen! Eihän ehditty ollakaan kuin vasta kaksi kesää ilman.