perjantai 31. toukokuuta 2013

Stressipallona luokses pompin


Todellakin laitoin minua aamulla (ja eilen illalla) vaivanneelle asialle aivan liikaa painoarvoa. Ihan turhaan lähdin tänään kotoa hieman pahoilla mielin ja ajatellen, että tästä ei hyvää seuraa. No, ei seurannutkaan, mutta eipä seurannut pahaakaan, vaan aktiivinen, mukava päivä, jota ei tehnyt yhtään heikkoa jatkaa ylitöiden merkeissä. Mielestäni ihan samoin on käynyt jo kerran aiemmin. Joko minä olen liian herkkä tai sitten kanssaihminen on vain niin jumalattoman tuulella käyvä, eikä osaa vetää itselleen työroolia. Mielestäni ihmisen pitäisi työssään osata olla työroolissaan ainakin siinä määrin, että toisten ei tarvitsisi jo etukäteen arvuutella, että millähän tuulella tänään ollaan. Aina ei tarvitse olla iloinen, mutta aina pitäisi pystyä olemaan asiallinen.

Minä tuiskuan ja tupsahtelen, mutta en töissä. En asiakaspalvelussa. Harmit jätetään työpaikan ulkopuolelle, eikä niitä pureta tietenkään asiakkaisiin, mutta ei myöskään työkavereihin. Työpaikan pitää olla sillä tavoin tunnevapaata aluetta, että kenenkään ei tarvitse tulla sinne mieltään pahoittamaan. Nauramaan sen sijaan voi, ja on toivottavaakin.


Vaan nyt on jalat muussina ja ruusut vilkkuu silmissä. Pipo kiristi päätä hetken todella pahasti, sillä kotiuduttani rakas puolisoni alkoi välittömästi - ennen kuin sain edes ruokaa naamaani - luetella tekemättömiä töitäni ja minulle suunnittelemaani aikataulua. Voe herraisäsentään. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen pitäisi jo tietää, että minulle ei puhuta työpäivän jälkeen ennen kuin olen saanut syötyä. Kun on vetänyt 10 tunnin työpäivän pitämättä yhtään muuta taukoa kuin korkeintaan 10 minuuttia voileivän syömistä varten ja yhden vessatauon, niin ei oikeasti jaksa alkaa miettiä kauppalistaa, ei kutsukorttien kirjoittamista, ei aikataulua sille, monelta olen katsomassa mopoletkaa sunnuntaina. Se on EI ihan kaikelle ennen kuin minä olen saanut murua rinnan alle. Oikeasti hei.

Tänään on ukkostanut moneenkin otteeseen. Awesome. Tuntuu niin kesältä.

Nyt jos vielä jaksaisin tehdä tuntilistat ja sitten sänkyyn > aamuvuoroon kahdeksaksi, auts.

Tutkat herkkinä


Tervetuloa, univaikeudet, ja siihen lisäksi ei-tervetulleet sekopäiset unet, joissa ajatukset, jotka vaivaavat minua hereillä, muotoutuvat sekamelskaksi, joka elää ihan omaa elämäänsä. En usko uniin, enkä pidä niitä minään muuna kuin alitajunnan syöttämänä huttuna, mutta tällä kertaa alitajuntani kyllä yrittää sanoa minulle jotain. Huono homma, että alitajunta on myöhässä; tiedän ihan ilman sen apuakin, mistä kiikastaa ja tiedän, että tämä asia pitäisi käsitellä asap (itseni kanssa) ja että laitan sille myöskin aivan liikaa painoarvoa tällä hetkellä.

Harmittaa, että minusta on vanhemmiten tullut selvästi herkempi paitsi aistimaan asioita (siinä en ole koskaan ollut hyvä - olen esim. äärimmäisen huono ihmistuntija, tollo suorastaan -, enkä edelleenkään ole kuin korkeintaan keskiskertainen, jos sitäkään), niin myös ottamaan niistä itseeni. Vai mitä ihmettä tämä on? En nyt ymmärrä itsekään, koska toisaalta minusta on tullut yhä herkempi myöskin toteamaan, että ei vittu oo mun ongelmani. Niin sitten teen jostain oikeasti melko pienestä ongelmastani omani ja paisutan sen isoksi. Toisaalta, jos MINÄ näen jossain ongelman, niin sitten siellä hyvin todennäköisesti sellainen on, koska kuten todettua, hyvin usein en tajua mistään mitään.

Olen ihan onnellinen tallustaessani eteenpäin mitään tajuamatta, joten en edes haluaisi tajuta mitään.

Mistähän taikoisin rahaa satasen tai pari? Olisi kiva hakkauttaa selkääni uusi kuva tai kuvio, jatkaa projektiani, jonka haluan päättyvän siihen, että vasemmasta käsivarrestani kulkee oikeaan käsivarteeni kuvakollaasi, joka kertoo minun historiaani.

Tästä tulee rankka päivä. Ärsyttää ajatella näin jo etukäteen, koska uskon positiivisen ajattelun voimaan siinä, että tahtoisin ajatella etukäteen, että päivästä tulee varmasti ihan mukava - eikä heti jo negatiivisesti ajatella, että tulee rankkaa ja ei tahtoisi lähteä ollenkaan.

Pitänee piristää itseään pitkin päivää miettimällä, mitä alan Danille väkertämään. *virn*.

torstai 30. toukokuuta 2013

Pappi tuskassa


 Ammatillinen tulevaisuuteni puhuttaa minua jälleen. Oikeasti pitäisi päästä purkamaan tämän(kin) viikon herättämiä ajatuksia oikein porukalla, koska ajatus ja tunne omasta riittämättömyydestä on vaihteeksi voimakkaampi. Toisaalta se ei johdu pelkästään opetuksesta tai opetussuunnitelmasta, vaan nyt tökkii myös henkilökemiapuolella jossain määrin. Olen huomaavinani, että olen työpaikalla ihmisen kanssa, joka ei kestä lainkaan paineita, vaan ne purkautuvat työtovereihin kohdistuvana piikittelynä ihan turhistakin asioista. Juuri nyt vahva "onneksi en ole palkkasuhteessa tähän duuniin"-fiilis pyörii päässä, ja sitä myötä alkaa epäilyttää koko uravalinta. Olen iloinen ja positiivinen ja palveluhenkinen, saan asiakkaille taiottua hymyn huulille, tartun toimeen ennen kuin käsketään ja minulla on omaa näkemystä monista asioista - ja silti tänään tuli fiilis, että heitän hanskat tiskiin just. Haluan tunnustusta ja arvostusta siitä, että osaan ja tiedän ja pystyn. Siitä, että teen myyntiesillepanon, josta tuotteet myydään pois heti.

En tiedä, en todellakaan.

No, huomenna täysimittainen päivä, lauantaina kuuden - ja sitten yksi vapaapäivä ja opiskelupaikkakunnalle neljäksi päiväksi, jonka jälkeen onkin KOLME päivää vapaata ihan pötköön.

Sitä ennen ohjelmassa muunmuassa:

- Sido korkea kimppu lahjaksi, suunnittele sille lahjapakkaus. Kimpun sitominen klo 9.15 - 10.00
- Suunnittele ja toteuta kimpulle lahjapakkaus
- Kimppu tulee pakata kosteaan
- Kimpun pakkaus klo 10.00 - 11.00
- Varusta pakkauksesi nimilapulla ja vapaamuotoisella kirjallisella itsearvioinnilla;
pohdi onnistumistasi
mitä kehittämisen kohteita toteuttamassasi pakkauksessa on
kerro toteutukselle vaihtoehtoja


Tekisi mieleni todeta; "Mä niin tarvitsinkin just tätä ... NOT". *virn*


Mukavaa elämässä, ja ihmiselossa on ainakin se, että joskus se vaan iskee, varoittamatta; ihastuminen. Se kutittaa vatsanpohjaa, kun ajattelet niitä vihreitä silmiä ja haaveilet, eikä se vahingoita ketään eikä mitään.

Kumpi voittaa, karhu vai leijona?


Olen joutunut keskelle jonkinlaista valtataistelua, kun perheen miehet testailevat toisiaan, kumpi täällä on Äijä. Tai pikemminkin Vanha Valtias tuntee ehkä asemansa uhatuksi ja näkee vallananastajan siellä, missä sitä ei ole. Teini-ikäisen mielestäni normaalit murahtelut ja velttoilut ovat "uhmaa" ja "kokeilemista" ja hän on "epäkunnioittava". Minun on aika vaikea olla puuttumatta asiaan. En näe asiaa lainkaan samoin, mutta toisaalta olen jo aikoja sitten tehnyt päätöksen, että meillä on vanhemmilla yhtenevät kasvatusmetodit, eikä toisen sanoja tai tekoja epäillä ainakaan lapsen nähden. Lapsen pitää tietää, että jos isä sanoo "ei", niin ei kannata mennä kysymään äidiltä siinä toivossa, että äiti sanoisi "kyllä". Toki jos nyt ihan hulvattomia ylilyöntejä tulisi, puolin tai toisin, silloin asiaan puututtaisiin, mutta ei sittenkään lapsen nähden ja kuullen.

Varmastikin sillä tosiasialla, että ainokaisemme on poika, on jotain tekemistä sen kanssa, että minun on aina ollut helppo olla hänen kanssaan, enkä nytkään havaitse mitään uhmaa ja epäkunnioittamista ainakaan minua kohtaan. En havaitse Meltsuakaan kohtaan, ei sen puoleen. Minusta on luonnollista, että teini vähän murahtelee, eikä se käy minun korvaani millään lailla. Toni kuitenkin on äärimmäisen kiltti ja kunnollinen murrosikäinen, kuten oli kiltti lapsikin. Mitä tahansa pyydänkin tekemään, se tulee tehtyä. Toissailtana, kun pyysin Tonia auttamaan kelloköynnöksen kanssa, jopa ohjeistin häntä jatkossa sanomaan minua dominaksi ja sitä harjoiteltiinkin heti. Autatko kantamaan tuon kelloköynnöksen. Yes, domina.


Laitoin eilen Ma:lle privaviestiä Facen kautta, kun en ollut nähnyt häntä aikoihin missään mediassa. Sain tänään pitkän vastausviestin, jota pitää vähän sulatella. Hän on minulle tärkeä, vaikka en ole koskaan häntä edes tavannut livenä. Vaikea on pitää yhdentekevänä henkilöä, jonka kanssa on kuitenkin harrastanut villiä seksiä useat kerrat. *virn*.

Tajusin, että Mi + co ovat tulossa Suomeen aika piankin. Heinäkuussahan se oli? Olisi aivan ihana tavata täälläkin. Mistä tietää, että lomapaikka ei ole enää pelkkä lomapaikka? Siitä, että kun kävelet Calle Viejo Puertolla, törmäät tuttuihin.

Tonista puheenollen, luin tässä aamutuimaan hänen luovan kirjoittamisen kurssinsa "lopputyön" (tältä lukuvuodelta) sekä opettajan pitkän palautteen. Vaikka kuinka olen äiti, en tunne lastani täysin. En tosin tiedä, kuinka hyvin minun pitää hänet tuntea? Oli mielenkiintoista lukea hänen tekstiään ja nähdä ne aikuismaiset lauserakenteet sekä huomata hänen huumorinsa. Hänen opettajansa olikin kommenteissaan puuttunut huumoriin ja nähnyt siinä samoja sävyjä kuin Veikko Huovisen huumorissa. Toki olen nähnyt, että Tonin huumorintaju on samanlaista sarkasmiin vivahtavaa kuin omani (Meltsu pitää meitä molempia "näsäviisaina"), mutta oli mielenkiintoista tutustua siihen nokkelaan huumoriin, jonka Toni upottaa teksteihinsä.


Olen ihan pistoksissa, sain Dan Feuerriegelin fanipostiosoitteen. Eikun puikot laulamaan. *hirn*.

Nyt ruusuhelvettiin. Kädet ovat jo verillä ja reiälliset, mutta toisaalta, on ollut ihan hirmun kivaa. Red naomi, love 4you, peach avalanch, marie claire... ---- Minkähänlaista olisi olla töissä ruusutarhalla? Pitäisikö lähteä Hollantiin kokeilemaan?

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Sinne ja takaisin


Tuntuu melkein uskomattomalta, että kun tänään lähden kotoa, tulen illaksi takaisin. Nyt aamulla se ei tunnu enää niin ihmeelliseltä kuin mitä se tuntui eilen - tuntui etten saa tarpeekseni siitä ilosta, että vaikka tosiaan lähden aamulla kotoa, niin tulen vielä saman päivän aikana takaisin ja omaan sänkyyn yöksi. Ei tarvitse pakata laukkuja, ei mitään. Ihan huikea juttu. Vaikka täysimittainen työpäivä onkin täysimittainen... ehhehee. No, sitä nopeammin saan työssäoppimistunnit täyteen, mitä pitempää päivää teen. Plus että tällä viikolla kahdeksan tuntia menee nopeasti, ja illalla tulen kotiin kädet reikiä täynnä. Red naomi on yksi perkeleen piikkinen ruusu, kuulkaas.

Eilen viihdyin puutarhan parissa pitkään. Laitoin gladiolukset liljojen seuraan, vein  schlumbergerani ulos, kuten uhkasin, kelloköynnöksen siirsin teinin avustuksella toiseen paikkaan, kitkin marjapensaiden juurelta vuohenputket ja leikkaisin omenapuista kuivia oksia. Ja lopuksi vielä, viimeinkin, kylvin seuraavan erän basilikaa ja korianteria. Sitä tulikin paljon, siis kumpiakin, pusseissa oli paljon enemmän siemeniä kuin olin kuvitellut.

Omenapuista miirami on hyvässä kukassa, ainoana.


Muutamana päivänä mielessäni on pyörinyt ihminen, johon otin etäisyyttä (todella pitkälle, suorastaan kauas) jokseenkin vuosi sitten. En ole pitkiin aikoihin juurikaan edes muistanut hänen olemassaoloaan, mutta nyt, kun hänen vuokrasopimuksensa loppuu tai on jo loppunut, mietin toisinaan, mitä hänelle tapahtui. Tuliko hän onnelliseksi vai toistiko hän entiset "virheensä". Sinänsä ymmärrän kyllä häntä, sillä minullekin tärkein aikuinen ihminen tässä maailmassa on puoliso, jonka olen valinnut ja jonka kanssa olen kokenut ylä- ja alamäkiä. Olen valmis asettamaan Meltsun etusijalle elämässäni suhteessa muihin ihmisiin, mutta toisaalta, minun on hänen kanssaan hyvä olla. Hän antaa minulle vapauden olla ja mennä ja tulla - kuten minä hänelle. Minun ei tarvitse kysyä häneltä, kuka muu saa olla ystäväni. Tosin, olisin aikoinaan säästynyt todella paljolta ikävältä, jos olisin kuunnellut häntä, kun hän sanoi eräästä henkilöstä, että tuo ihminen ei ole hyväksi minulle. Mutta pidin pääni, kärsin siitä nahoissani ja siihen minulla oli vapaus.

En tiedä, välitänkö siitä, tuliko tämä ihminen onnelliseksi valintansa kanssa - sen valinnan, että joku muu tekee valinnat hänen puolestaan. Joskus olen ajatellut, että eihän se edes minulle enää kuulu, mutta oli aika, jolloin hän oli minulle Läheinen. En tiedä, mitä toivon; sitäkö, että hän todella teki oikein vai sitä, että hän huomasi tehneensä virheen. Ihmiset ovat niin kummallisia. Minä olen kummallinen. Pitäisi vain pystyä potkimaan ihmiset pois elämästäni, katumatta tai kaipaamatta. Pitäisi osata elää myös omien päätöstensä kanssa ja jos ne osoittautuvat vääriksi, pitäisi pystyä myöntämään se.

Toisaalta, minulla on myös kokemus siitä, että jos suhde ei toimi yhdellä yrittämällä, ei se toimi seuraavillakaan. Se, että suhteessa tulee toistuvasti välirikkoja, voi olla normaalia joillekin ihmisille, minua se syö ja jättää mieleen katkeruutta, joka ei pitemmän päälle ole hyväksi, semminkin kun minä en ole mikään anteeksiantava luonne. Minun on erittäin vaikea pyyhkiä pois tahroja, joita riitely tai vihanpito jättää ja kaikkein vaikeinta on luottaa ihmiseen uudelleen.

Vaikka en minä nyt aina ja kaikkien kanssa niin ehdoton ole. On asioita ja ihmisiä, joiden hölmöt sanat tai teot olen pyyhkinyt mielestäni ja antanut anteeksi, vaikka ei ole koskaan edes anteeksi pyydetty.

En tiedä, onko ollenkaan hyväksi olla kotona vaihteeksi, koska selkeästi pää herää täällä paremmin kuin koululla. *virn*. Toisaalta, asioiden vatkaaminen päässäni on jossain määrin piristävääkin, kuin tuuletus talven jälkeen. Otan esille, tuuletan ja laitan takaisin - seuraavaan kertaan asti. Tulkoon se kerta aikasintaan ensi keväänä, koska enimmäkseen asioiden pohtiminen on ajanhukkaa.

Nykyään kaikki on jotenkin monimutkaisempaa ja vaikeampaa, kun asioita pitää pohtia ja pitää olla sivistynyt sen sijaan että muitta mutkitta vetelisi ihmisiä turpaan.

Aaah ja ääh, suihkuun, meikkiä naamaan ja ruokaa naamaan, red naomi ja kumppanit odottavat.

tiistai 28. toukokuuta 2013

Minun kanssani minusta minuun


Omenapuut aloittelevat kukintaansa, mutta ikävästi näyttää siltä, että se jää tänä vuonna erittäin laimeaksi. Ylläoleva kuvakin on viime vuonna otettu, koska puissa ei ainakaan vielä ole kukkia niin paljon, että niitä kannattaisi kuvata. En tosin ole käynyt ihan läheltä kyyläämässäkään, mutta mitä keittiön ikkunasta vilkaisin, niin puissa on avonaisia kukkia, mutta vain ihan muutama. Kyllähän ne yleensä kaikki samaan aikaan kukkaan räjähtävät. Ei sen puoleen, en minä omenoista välitä (niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä), mutta omenankukat ovat kauniita; rakastan niiden tuoksua, valkoisuutta ja tuhansia pörriäisiä niissä surraamassa.

On enemmän kuin ihana olla kotona vaihteeksi, ja erityisen ihanaa on olla tänään vapaalla. En ole suunnitellut tälle päivälle mitään ihmeempää, vaan haluan vain nauttia siitä, että ei tarvitse lähteä mihinkään. En aio siivota, en pyykätä, en laittaa herkkuruokia, en mitään. Enkä tarkoita, etten tekisi mitään noista tai jotain muuta tai vaikka kaikkea mahdollista, mutta mitään ennakko-ohjelmaa en ole itselleni laatinut. Teen sitä, mikä mukavalta tuntuu, enkä ota paineita, vaikka en tekisi mitään.

Mikä ainakin tuntuu mukavalta: viherpeukalointi. Aamusella hypistelin posliinikukkaani, Mj:lta saamaani marraskuun kynttilää / kotikoivua sekä joulukaktustani - - - mistä tulikin mieleen, että ei perkele, eihän se mikään schlumbergera olekaan, mikä tällä hetkellä keikkuu omenapuun oksalla, vaan se on hatiora! Näin sitä tuleva puutarhurikin vielä tässä vaiheessa sekoittaa kasvit, argh. Enihoo, schlumbergerani saa mennä sinne omenapuuhun hatioran seuraksi vielä tänään. Posliinikukka puolestaan on ilmeisesti ollut liian hyvällä hoidolla, koska se tyrkkää parhaillaan valtavasti lehteä, mutta ei kuki. Toisaalta, mukava näin välillä, koska joskus vuosi sitten se pudotteli kovasti lehtiä ja jouduin leikkaamaan siitä pois monia versoja. Nyt se ottaa vahinkoa takaisin, mutta kiitos turhankin runsaan kastelun ja lannoituksen se intoutui vähän liikaakin tässä lehtiasiassa kukkien kustannuksella. Mutta nou hätä, ei kai sitä nyt joka vuosi tarvitse ihan villinä kukkiakaan?

Viimevuotiset pelargoniani pakotin myöskin tekemään lehteä siinä määrin, että hetken jo näytti, että ne suuttuivat minulle, eivätkä halua kukkia ollenkaan, mutta nyt viimeinkin ne ovat tehneet uusia nuppuja niiden tilalle, jotka nipistelin pois. Komeat puskat ne ovatkin, varsinkin pinkki lajike (jonka nimeä en tiedä). Myös tulppaanipelargoniassani on jo yksi nuppu! Sitä en ole raaskinut kurmoottaa.

Kanarianpalmuni ja tajinasteni kasvavat reippaina, samoin kuin rakas La Pazista nipistämäni purppurajuoru. Katselen ja koskettelen niitä ja kiidän ajatusten siivin Ikuisen Kevään Saarelle, mikä on kyllä nyt ihan luonnonvastaista - hei haloo, kevät on meilläkin, oikeastaan jo kesä, ei pidä sinun muualle kaipaaman. Mutta kun kaipaan. Tajinastet kukkivat siellä kaukana, kastanjapuut, viiniköynnökset, kaikki ovat lehdessä. Aaltojen kohina, joka ei lakkaa koskaan, ja joka tuudittaa uneen.

 Kuva Mikkonen Mannonen @ Teneriffan retket

Appi on jo matkalla kohti pohjoista ja toivottavasti (!!!) muassaan pyytämäni almogrote. Ihan suu napsaa pelkästä ajatuksesta! Tosin tarkoitukseni on säästää se Tonin juhliin ja tarjota sitä erikoisuutena. 
Muutenkin katse tähyää kovasti heinäkuuhun ja kesän kohokohtaan. Minä en ajattele Tonin konfirmaatiota sinänsä kovin merkittävänä asiana eli en hihku innosta sitä, että hänet konfirmoidaan, vaan sitä, että pitkästä aikaa saamme kokoon rakkaita sukulaisia plus Tonin kummit, jotka eivät ole sukulaisia, mutta joskus jopa rakkaampia kuin jos olisivat. Aion pyytää äitiä sponsoriksi, mikäli ehdin ennen kuin hän itse ehdottaa sitä. En tarvitse sen ihmeempää kuin pientä avustusta tarjoiluihin sekä kukkakoristeluihin, koska minulla on mukavasti aikaa valmistaa kaikki kyllä itse. Suolaista ja makeaa, kuten voileipäkakkuja ja totta kai joku hyvä kermakakku ja ehkä juustokakkukin. Ja lattiassa puhtaat, pitkät matot!

 

 Aamusella, kun en saanut nukkua niin pitkään ja niin sikeästi kuin olisin halunnut (kiitos, koirat ja kissa!), nousin miettimään itseäni viimeaikaisten tapahtumien valossa - tunteiden ja toteamusten, että toisinaan minä milloinkin mistä syystä tai ihan ilman syytä niin sanoakseni "get carried away" pikkuisen tai vaikka pikkuisen enemmän. Se sattuu ja samalla nautin siitä, ja kun sisäinen elämäni on jonkinlaisessa balanssissa, niin huomaan kaipaavani sitä liekkiä, joka tälläkin hetkellä sisälläni roihuaa.

Minulla oli kerran elämässäni ihminen joka selkäni takana pilkkasi intoiluani milloin minkäkin asian perään, vaikka toki minulle vakuutteli sen olevan viehättävä piirre minussa. Ehkä osasyy siihen, miksi en koskaan päästänyt häntä lähelle (nyt en ymmärrä, mitä helvettiä hän edes elämässäni teki? miten hän siihen luikerteli?), oli se, että jokin minussa kuiski, että hän ei ymmärtänyt minuuttani, ei hyväksynyt sitä ja olisi mielellään kitkenyt pois minusta yhden osan ja muuttanut minut mieleisekseen. Ei kenenkään tarvitsekaan ymmärtää, mutta mielelläni soisin kanssaihmisteni ainakin hyväksyvän sen, että minussa on piirre, kuin uinuva lohikäärme, joka toisinaan nousee siivilleen ja lentää pois. Että minä toisinaan intoilen tuon ja tämän asian perään ja postaan Facebook-seinäni täyteen tuota ja tätä ja kerään kuvia ja kuuntelen taukoamatta tätä levyä ja hihkun ja murehdin ja masennun omista rajoituksistani ja taas iloitsen sitä, että pääni sisällä olen mikä tai kuka tahansa. 

Luultavasti kuulostan aika sekopäiseltä ja varmasti jokunen lähimmäinen tuntee toisinaan, että oikeastaan minut voisi kiikuttaa vaikka lataamoon vähän vaahtoamaan ja rauhoittumaan. Sinänsä olisi kiva tietää, miten muut näkevät tämän ilmiön: sen, että joku on ikuinen fangirl, vaikka kohde vaihtuukin. Sen, että siitä ei vain kasva yli ikinä. Miksi ei kasva? Mitä minusta on jäänyt puuttumaan? Se on kuin addiktio ( tai sitähän se on), kuin huume - sitä on saatava annos silloin tällöin, jotta elämä tuntuu elämisen arvoiselta.


Meneeköhän se koskaan ohi? Ysikymppisenä mummunakin (corgieni ympäröimänä) hihkun miekka kädessä huitoville sankareille, tavoittelen pelikonsolin ohjaimia ja otan näköpuhelua viereiseen huoneeseen, jossa rakas kanssahörhöni kutoo pipoa prinssi uljaalle?

Kaikesta huolimatta tunnen olevani varsin järjissäni. Ehkä minulta jää jotakin tekemättä - ruoka vähän liiaksi aikaa uuniin tai imurointi puolitiehen - koska on ehdottoman tärkeätä tsekata tämä maorien haka juuri nyt, mutta en minä tästä elämästä kokonaan irrallaan ole. Pidän itseäni jopa varsin älykkäänä, vaikka kuten joskus olen tainnut jo todetakin; paljonpa siitä minulle on hyötyä ollut. Opiskelen, käyn töissä, pyöritän kotitalouttani kuten kuka tahansa, enkä koe, että tämä omituinen piirre minussa vaarantaisi kykyäni niiden parissa toimia. Mutta se on minussa jotain niin oleellista ja olennaista, että ilman sitä minua ei olisi tällaisena, ja jos se kitkettäisiin minusta pois, minusta kitkeytyisi pois se kaikki, mikä tekee minusta minun.

/ end rant ;-D

maanantai 27. toukokuuta 2013

Paha yskä ja yhä pahenee


Työpäivän alku lähestyy uhkaavasti, mutta työmotivaatio on hukassa. Itse työllä ja työpaikalla ei ole sen asian kanssa (juurikaan) mitään tekemistä, vaan asia on laajempi ja monimutkaisempi. Eikä asiaa yhtään auta se, että päässä SURRAA aina vain pahemmin. Näkyvän ja näkymättömän maailman kirjo ja laajuus huikaisee ja omat rajoitteet ahdistavat. Toisaalta se tosiasia, että maailma on paljon enemmän kuin mitä aistimme havaitsevat, tai mitä suuri osa meistä koskaan edes käsittää, on loputon mahdollisuus.

Iloitsen siitä, että elämässäni on ainakin yksi ihminen, joka ymmärtää, mitä käyn läpi silloin, kun tällainen Kausi iskee päälle. Hän tietää, miltä tuntuu, kun on avuton ja jumissa ja samaan aikaan itkettää ja naurattaa, eikä tiedä, pitäisikö olla aikuinen vai teini vai jotain ihan muuta.

Miten olis, Susanna, tehdäänkö ensin se pyhiinvaellus Santiago de Compostelaan ja sitten lähdetään katsomaan, miten sujuu maoreilta haka vai toisinpäin? *virn*.

Aamupalaa ja meikkiä nassuun ja ruusuja siistimään, mars mars. Illalla voi taas hörhöillä lisää.

I am SO Nagron fangirl, yay!

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Daturan lumoissa


Daturaa baseballkentän laidalla Frailesissa

Kerrankin meikäläinen on päässyt oikein mukaan kohutapahtumiin, sillä meidänkin pakastimestamme löytyi Rainbow'n pannukasviksia juuri siitä erästä, mikä vedettiin markkinoilta hulluruohon takia. Monta pussia olemme ehtineet syödäkin, yksi vielä oli jäänyt syömättä niin että päästiin tarkastamaan, onko se juuri sitä vaarallista erää. Oli se. Täytyy lähettää se sinne minne se nyt pyydettiinkään lähettämään korvausta varten.

Ikävä juttu kyllä, mutta pikkuisen ihmettelen, miten joku on voinut syödä jotenkin vahingossa daturaa. Luin uutisen moneen kertaan (jo siis aiemmin, en tänään) ymmärtääkseni tarkasti, missä muodossa siemenet kasvisten seassa olivat ja kyllä uutiset puhuivat siemenkodista, tosin tyyliin "varmuutta siemenkodista ei ole". Ainakaan kokonaisia siemenkotia ei ihan äkkiseltään kenenkään luulisi syövän tietämättä, mitä on tekemässä. Tai tajuamatta, että ehkä tämä piikkipallo ei kuulu tänne pussiin.

Selvisipähän kohun yhteydessä ainakin se, mikä on valkokukkainen, piikkipalloinen kasvi, jota kasvaa Puertossa suurinpiirtein kaikkialla, heh.

Pistelisitkö tämän palleron poskeesi jos sen pakastepussista löytäisit?

Eilen, kun kotiuduin, tuntui kuin olisin ollut pitempäänkin pois kuin kuutisen päivää. Kasveistani sitä ei tällä kertaa kuitenkaan näkynyt, sillä niille ei ollut tapahtunut juurikaan mitään. Kelloköynnös oli kivasti hengissä, mutta en tiedä sitten, olisiko se kuitenkin liian paahteisella paikalla. Viikolla ei toki ole paljon paahtanut, mutta noin niin kuin jatkoa ajatelle. Passiflora ja kaktus (schlumbergera) jaksoivat omenapuun oksalla kiikkuessaan ihan hyvin, ja humala on kasvanut huimasti. Pitänee tänään sitoa se tai on jo kohta liian myöhäistä. Mustasilmäsusannat harkitevat yhä, viitsisivätkö kasvaa pitemmiksi vaiko ei, mutta krassit ja tuoksuherneet rehottavat. Pelargoniat oli kasteltu hyvin, mutta ne näyttävät silti siltä, että lannoitus olisi ihan kova juttu nyt. Kiinanruusu on saanut hepulin ja on rehevämpi kuin oli ennen kuin katkoin sitä kevään korvilla ankaralla kädellä. Tajinastet näyttävät hyviltä ja purppurajuoru saa minut iloiseksi. Yrtit puskevat pituutta ihan villinä.


Kaksi päivää museolla oli loppujen lopuksi oikeinkin mielenkiintoista ja valaisevaa. Emme ole koskaan olleet E:n kanssa "ylimpiä ystäviä", ehkä siitä syystä, että olemme aika paljonkin erilaisia, vaikka toki olemme tulleet toimeen ihan normaalisti. Oli kiva tutustua häneen näiden kahden päivän aikana paremmin ja löytää se, mikä meitä yhdisti. Oli erityisen mukava huomata meidän molempien kiinnostus historiaan. Linnat ja kartanot, joista jaoimme kokemuksiamme ja yhdessä harmittelimme, että emme tienneet juuri mitään siitä kartanosta, jonka kellariin olimme majoittuneet. Sainkin selville, että oli olemassa paksu historiikki, jota sai toimistosta lainata, mutta totta kai se oli juuri lainassa jollain arkkitehdilla. Lupasin palata asiaan myöhemmin, ja E:lle lupasin lukea historiikin kannesta kanteen ja referoida sen sitten. Olisi ollut mukava osata jo viikonlopun aikana kertoa ihmisille edes jotain, kun he kyselivät, mikä on se valkoinen rakennus, mikä lahoaa metsässä tai missähän täällä ruoka valmistettiin. No, kunhan saan historiikin käsiini, olen paljon viisaampi.

Kartanoista puheenollen, kävin M:n kanssa Huovilan puistossa tiistai-iltana. Tuli puhe siitä, kuinka hieno se on ja M. sanoi, että tahtoisi sinne joskus käymään, jolloin innostuin sanomaan, että hei, mullahan on auto tällä viikolla, tänään on hieno ilma - mennäänkö?! Muutenkin oli kiva näyttää turkulaiselle vähän hämäläistä maalaismaisemaa, sillä minua ja M:aa yhdistää siinä ainakin kiinnostus taloihin. Puistokin oli jo varsin kauniina, vaikka siellä ei mikään vielä oikein kukkinutkaan. Harrastajateatteri harjoitteli museon pihalla ja lammikoissa pienet kalat mulivat iloisesti. Tuomet tuoksuivat ja päätimme olla varastamatta perennojen taimia, vaikka ihan vartoimattoman taimiston löysimmekin. Menen joku toinen kerta käymään ja ostan M:lle punaista esikkoa. Minua jäivät vaivaamaan kartanon omat päivänliljat; ne sopisivat omaan pihaani kuin nenä päähän. 

 Palatakseni takaisin E:aan, paitsi että meitä yhdistivät kartanot ja linnat (ja lapsenkasvatus"metodimme"), meillä oli paljon puhuttavaa koulutuksestamme ja sen herättämistä fiiliksistä. E. vaikutti kovasti helpottuneelta siitä, että minulla olikin ihan samat fiilikset kuin hänellä ja minä puolestani pidin siitä, että sain kuulla häneltä itseltään, miten hän koki oman "luovuutensa". Olemme hiukan naureskelleet hänelle hänen selkänsä takana hänen "luovuuttaan" ja tarvettaan tehdä aina vähän erilaista kuin me muut, mutta nyt näen ja ymmärrän asian hänen kannaltaan. Ja siis hänen luovuutensa on toki sitä, että ainakin minun mielestäni hänen työnsä ovat aina kauniita ja mielestäni hänellä oikeasti on sitä luovuutta, mutta onhan se tuntunut hiukan hassulta, kun muut tekevät annettujen ohjeiden mukaan ja yksi rönsyilee ympäriinsä. Liekö siinä ollut jopa hieman kateutta, kun tajuaa, ettei ole itse keksinyt tuota ja tuota ratkaisua? Oli mielenkiintoista kuulla, miten hän koki syyt, miksi hän oli hakeutunut juuri tänne alalle ja miksi hän halusi tehdä kuten teki. Ja miten hän tunsi olonsa olonsa kurjaksi kokiessaan, että hänen kaikki ideansa torpataan. Ja miten siitä huolimatta, että minä olen kokenut, että hän on varma ja osaa, onkin ihan yhtä pihalla ja epävarma kuin minäkin.

Joku tässä koulutuksessa nyt mättää, kun yhä useampi avautuu siitä, että on alkanut epäillä, onko tullut oikeaan paikkaan lainkaan. Minäkin. Joko tämä on normaalia tai sitten jossain käryää nyt palanut. Tunnen hyvin paljon samoin kuin E . siinä, että koulutus ei anna meille valmiuksia oikein mihinkään. Emme saa riittävästi tietoa ja taitoja siinä, että voisimme työllistyä puutarhureina, mutta ei meistä tällä opetuksella kyllä tule floristejakaan. Tietopohjainen koulutus ei anna tarpeeksi tietoa ja varmuutta työskennellä kukkakaupassa ja koska sitä ei ole, meille ei kukkakaupoissa anneta niitä töitä, joiden kautta voisimme oppia.

Tähän kimppuun olinkin ihan hävyttömän tyytyväinen

Mielestäni jossain tapahtuu maximus mättäys jos osaan sitoa suht kauniin surukimpun leijonankidasta, neilikoista, hypericumista, inkaliljoista ja bubblerumista, mutta en saa aikaiseksi ilmavaa kimppua kymmenestä ruususta.

Oli enemmän kuin ihana kuulla myös se, että E:n fiilikset työssäoppimisesta olivat aivan samat kuin minun. Tästä asiasta pitäisi keskustella koko luokan kesken paremmin. Koska E. oli sitä mieltä, että oli ihana kuulla, että ajattelin samoin, ja koska minusta oli äärimmäisen helpottava kuulla, että en ollut yksin ajatuksineni, niin tuskin me kaksi olemme ainoat, jotka ajattelemme kuten ajattelemme. Aikuisina ihmisinä tilannetta (ja ajatuksia) pitäisi päästä purkamaan isommalla porukalla.

Töihin huomenna, huaah. Ihan hyvillä fiiliksillä kyllä ainakin juuri nyt. Tulee tuhannen ruusun kuorma, joten rips raps rups, kyllä siinä saa muutaman tunnin kauppakunnostaa. Viikosta tulee varmasti hyvin myyntipainotteinen, valmistujaisten takia ja myös kesäkukkamyynti käy nyt vilkkaana.


Minulla on vaihteeksi sisäisesti jokseenkin levoton olo. Asiat ovat herättäneet ajatuksia ja tunnen, että jotain pitäisi korjata tässä elämässä. Olen tuntenut näin jo jonkin aikaa, ja tunne menee aaltoliikkeittäin. Joskus unohdan sen ja sitten taas tuntuu entistä vahvempana, että jokin nousee nyt ... jostain. Elämä on vakiintunut nyt tähän tilaan, missä elän ja vaikka, edelleenkin ja miljoonaan kertaan sanottuna, taloudellisesti on todella tiukkaa ja tiukemmaksi menee, niin se on kuitenkin tällä hetkellä pysyvä olotila, johon ei ole odotettavissa mitään muutoksia sen enempää pitemmällä tähtäyksellä kuin mitään ns. puun takaa. Ei tässä nyt voi tapahtua mitään mullistavaa ainakaan huonompaan suuntaan - kun kaikki on jo viety, niin paha siitä on enempää ottaa.

Ja siis, tokihan tässä on paljonkin menetettävää vielä, koska minulla on kuitenkin terveys tallella ja katto pään päällä, mutta lähinnä ajattelin maallisempia juttuja. Luottotietoja ei voi viedä kuin kerran ja siihen, että Meltsun eläkehakemus hylätään, olemme jo orientoituneet, vaikka lääkäri olikin sitä mieltä, että kannattaisi laittaa uusi hakemus nyt, kun hän on kirjoittanut uuden b-lausunnon. No, en tiedä siitä. Ehkä meidät on sen asian suhteen jo painettu niin syvälle, ettei sieltä jaksa paljon edes sormiaan heilutella saati reipastua laatimaan uusia hakemuksia.


Mutta jokin minussa puhuu ja ajatukset, jotka toisinaan kuiskivat korvaani, ovat voimakkaampia.

Tulisiko minusta viimein se, joka olen aina tiennyt olevani? Tiedän jo, mistä minun pitäisi aloittaa.

Olipa ihana eilen kotiutua! Nähdä koirat, ja äiti, ja oma koti. Tein jauheliha-mozzarella-kylmäsavulohipizzan itselleni, nautin sen oikean maidon kera ja katselin kuinka Spartacus katkoi kauloja. Kudoin yhden kaistaleen käsityötäni valmiiksi ja vielä nautiskelin ananas-porkkanamehulla. En ollut malttaa mennä edes nukkumaan, koska en olisi halunnut missata yhtään hetkeä kotonaolosta nukkumiseen. Sitten kun menin nukkumaan yhden jälkeen, uneksin krysanteemeista ja että olin merirosvokapteeni. Oh joy.

Tänään voisin aktivoitua raivaamaan taloa tai sitten ottaa vain lunkisti. Perhe kotiutuu iltapäivästä ja sitä ennen voin nauttia elostani ja olostani vain karvakorvien seurassa. Tai voisin leipoa yllääkseni rakkaani? Raparperipiirakkaa ja vaniljakastiketta, sillä opin viimeinkin miten tehdään hyvä vaniljakastike. Nyt ei puutu kuin valaistuminen sen suhteen, miten tehdään ruskea kastike. Ylivoimaisen vaikea minulle.

Ihana ääni tällä nuorella miehellä.

lauantai 25. toukokuuta 2013

Leppoisa marsu iskee jälleen

Tämän kuvan erikoisuus on se, että se on otettu kamelin selästä :-)

Olen vaikuttunut; aamiainen oli tänään ylellisempi kuin monissa hotelleissa! Leikkelettä, erilaisia juustoja, puuroa, viiliä ja mikä parasta, erilaisia hedelmiä! Oli ihana nautiskella vesimelonia, kiwiä ja omppua Selkeästi havaittavasta ylipainostani huolimatta pidän kovasti hedelmistä ja kasviksista. Voisin melko helpostikin ryhtyä kasvissyöjäksi paitsi että minulla on huomattava lihanhimo. En halua luopua lihasta. Mutta jos lihaa, kasviksia ja hedelmiä? Sellainen luolamiesruokavalio? Höhöhöö.

Eilinen päiväni museo-oppaana oli hauskempi kuin olin uskaltanut kuvitellakaan. Toki yritin luoda itselleni positiivista fiilistä etukäteen sen suhteen (koska ei ole kiva mennä duuniin ajatellen, että ihan perseelleen se menee kuitenkin), mutta vähän laimeasti se onnistui. Oikeastaan parasta koko päivässä... tai ainakin päivän kirkkain valopilkku oli saada palautetta itsestäni. Vaikka pyrinkin siihen, että seisoisin omillani, välittämättä muiden mielipiteistä, niin enhän minä tai kukaan muukaan ole mikään tabula rasa, vaan tietääkseni kuka tai mikä olen, minun on toisinaan peilattava itseäni muihin ja yritettävä nähdä itseni muiden silmillä. Lisäksi on ihan hauskakin nähdä, miten muut minut näkevät.

Sain aika painavaakin palautetta siitä, että minut todellakin nähdään iloisena marsuna, joten aihe, joka puhutti minua eilen aamulla, puhuttaa minua vielä tänäkin aamuna. Miksi minut nähdään iloisena ja positiivisena ihmisenä, jopa siinä määrin, että yksi palaute, jonka eilen sain, meni jokseenkin näin: "Jos pitäisi ihan vaan arvata, veikkaisin, että sä olet 27 vuotta... mutta koska sanoit, että näytät nuoremmalta kuin olet, sanon, että olet vähän päälle kolmenkymmenen, korkeintaan 35-vuotias."

Hillittömästi kikattaen avauduin asiasta E:lle, joka vakuutti, ettei ollut ollenkaan vaikea luulla minua jopa alle kolmikymppiseksi. Samantien hän intoutui analysoimaan syitä, miksi olen oikeasti hyvinkin paljon nuoremman näköinen kuin fyysinen ikäni ja ensisijaisena syynä hän ilmoitti sen, että olen aina niin iloinen, positiivinen ja pirteä. En mökötä tai kulje pää painuksissa ja pukeudun "iättömästi" (ei tätimäisiä vaatteita) eikä minulla ole ns. mummokampausta. Minulla ei ole ryppyjä eikä silmäpusseja.

Mutta siis ennenkaikkea se positiivinen elämänasenne. Mutta mikä ihme se on? Mistä se tulee, miten se ilmenee? Kikatan? Hymyilen? Kun en itse tunne olevani sillä tavoin iloinen ihminen kuin koen muiden minut näkevän. Otan kyllä elämän omalla tavallani lunkisti, mutta minulla on musta sisimpäni, jossa asuu myös katkeruus, viha ja anteeksiantamattomuus. Eikö se koskaan kurkista ulos silmistäni, edes välähdyksenä silmäkulmastani? 


En suinkaan ole aina tyytyväinen itseeni, vaan minulla on lukuisia haluja ja toiveita, joita en voi täyttää enkä tyydyttää ja se saa minut tuskittelemaan itseäni ja muitakin. Koko elämää. Toisaalta, olen aina löytänyt keinon paeta elämän tosiasioita toiseen maailmaan, missä kaikki on mahdollista ja minkä ansiosta voin ehkä näyttää tai ainakin muiden silmissä näyttäytyä sellaisena (kummallisena) positiivisena ja iloisena kuin he ilmeisesti minut ihan oikeasti näkevät. Voin ilmeisesti sanoa vaikka haluavani hakata joltain lähimmäiseltäni pään irti ja silti he näkevät minut yhä vain iloisena ja positiivisena. No, ehkä sen voi tehdä vaikka kauniisti hymyillen, niin saahan siitäkin jotain positiivista irti.

Eikun oikeasti. Olen epäsosiaalinen, erakko, aika piittaamaton muiden ihmisten tunteista - tällä tarkoitan sitä, että usein pyrin kovettamaan itseni muiden ihmisten tunteilta, koska en halua joutua tavallaan niihin "mukaan". On helpompi pysytellä viileänä, kaukana, kuin todella joutua emotionaalisesti liian lähelle jotain ihmistä ja antaa hänelle käteen aseet satuttaa minua. Minun on helpompi olla myötätuntoinen ja ystävällinen tuntemattomille, koska heistä ei yleensä ole sitä vaaraa, että he jäävät elämääni ja tulevat liian lähelle minua. 

Toivoisin osaavani olla luontevammin ihan kaikkien kanssa, piiloutumatta iloisuuteeni. Vaikka ei iloisuus toki mikään taakkakaan ole, eikä missään tapauksessa teeskentelyä. Voin vakuuttaa, että jos en koe itseäni iloiseksi, en höhötä ja hihku turhia.

Miksi minua nyt alkoi vaivaamaan ele, jolla M. eräänä aamuna pyyhkäisi leivänmurun poskeltani? Siinä oli jotain aseksuaalista hellyyttä, joka sai minut hetkeksi ihan sanattomaksi.

No joo, museoon mars. Tukka hyvin kaikki hyvin.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Leppoisa marsu


Aika paljon mieluummin olisin kotona mukavasti viettämässä perjantaita kuin kämpillä sutimassa naamaani ja valmistautumassa kahden päivän rupeamaani museo-oppaana, mutta hei, eihän tämä nyt ole ensimmäinen kerta, kun pitää selviytyä kunnialla jostain, josta en ole niin kovin innokas. Sitä paitsi vaa'assa painaa omaa fiilistäni enemmän se tosiasia, että kuittaan tällä aika monta työssäoppimistuntia. Tänään kahdeksan tuntia, huomenna kuusi - kyllä se menee. Ja voihan se olla kivaakin, ainakin minulla on kivaa seuraa ja mukava työympäristö. Sormeni ihan syyhyävät päästä tutkimaan museon valokuvia, lehtiä ym.

Seurasta tuli mieleen, olen tutustunut vastakkaisen sukupuolen aikuiseen edustajaan ja äskenkin olin hänen aamiaisseuranaan. Virkistävää ja piristävää, semminkin kun opettajia lukuunottamatta useimmat vastakkaisen sukupuolen edustajat täällä ovat teini-ikäisiä. Vaikka toki katselen oikeinkin mielelläni nuoria miehiä kuumana puumana (en teini-ikäisiä kuitenkaan!) niin en minä nyt niin hölmö ole, että kuvittelisin nuorten miesten kiinnostuvan minusta. Mieskauneus on katselemisen arvoista kuitenkin ja maailma on pullollaan miehiä, joiden arvo (minulle ja monille muille) on siinä, että heidät on tehty nimenomaan katsottaviksi. Saa katsoa, nuolla silmillään, kuolata ja vaikka haaveillakin. Heistä ei ikinä tule olemaan mitään haittaa minulle, he eivät särje sydäntäni, eivätkä kuorsaa kaljapöhnässä sohvallani (olettaen että minulla olisi sohva). 

Tässä välissä taidan fiksata piilolinssit päähäni. Ehdin jo sutia ripsivärin ja teen siis ihan väärin laittaessani piilarit vasta nyt, mutta näillä silmillä ei näe muuta kuin sotata sinnepäin jos minulla on jokin näköä korjaava vempele silmilläni. Note to self: ota lukulasit mukaan museolle.

* * *

Kas noin, kaikki hyvin, minä kaunis. Piilolinssiessä on se hyvä puoli, että niiden kanssa voin pitää hiukseni auki, koska vaikka ne valahtavat silmille, ne eivät sotke silmälaseja.

Tein hiljattain jonkun testin, josta tuli ihan väärä tulos. En muista tarkalleen, mikä marsu olin, oliko se ehkä leppoisa vai mikä, mutta jotain sinnepäin. Ah, se oli "hilpeä marsu", oli pakko tarkistaa:

Olet yhtä marsun kanssa! Marsu on lempeä ja iloinen eläin, joka ei suuria murehti. Nautit elämästä ja hyvästä ruoasta, joka ei hevillä saa kodistasi loppua!

Olet iloluonteinen ystävä, etkä riitele... Ainakaan yleensä. Jos suututkin, et jaksa mököttää kauaa.

Jos sinulla on asiaa, sanot sen kovaan ääneen, ja sinut tunnetaankin leppoisasta, iloisesta luonteestasi. Pelästyessäsi pakenet sen sijaan, että jäisit riitelemään.

Hirveää skeidaa ja kerrankin kun tein testin niin, että oikein mietin vastauksia ja pyrin totuudenmukaiseen lopputulokseen! Kyllä, minä toki nautin elämästä ja ruuasta, ja olen kuulemma iloinenkin, mutta loppu on ihan höpöhöpöä. Tokihan tuokin on totta, että en kovin helposti riitele tai suutu (ei maksa vaivaa), mutta kun minut saa suuttumaan, "mökötän" vuosia jos sille päälle satun. Tai itseasiassa, en välttämättä anna koskaan anteeksi. Enkä unohda. Minulle ei tee heikkoakaan tunnustaa, että kykenen oikein helposti iloitsemaan niiden ihmisten epäonnesta, joille olen suonut suuttumukseni. He ovat loukanneet minua ja ansaitsevat kaiken sen paskan, mitä elämä heidän tielleen viskoo. *virn*. Joskus on mukava havaita, että elämä tosiaankin viskoo heidän ylleen paskaa, verta ja suolenpätkiä.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Aika vetenä virtaa


Viikonloppu hupenee suorastaan käsiin, ja yli puolet siitä, mitä olin ajatellut ehtiväni, jää tekemättä. Istutuksia, kylvöjä, pyykinhuoltoa, portaan siivousta ja ties mitä pitää lykätä viikolla, koska kun huomenna taas lähden kotoa, en tule takaisin ennen kuin lauantaina. Ekstrapitkä viikko, jonka perjantain ja lauantain häärään museo-oppaana. Ei kovin innosta olla kuutta yötä asunnolla, mutta en myöskään aio missata mahdollisuutta kartuttaa työssäoppimista valinnaisessa aineessa. Lisäksi kun perhe on seurakunnan leirillä pe-su, tarkoittaa se sitä, että kun huomenna sanon heille heiheit, näen heidät seuraavan kerran vasta sunnuntai-iltana. Onneksi ei tarvitse taas maanantaina lähteä opiskelupaikkakunnalle, vaan seuraava viikko minulla on työssäoppimista tutussa paikassa eli vaikka olenkin töissä 8 tuntia päivässä, tulen sentään yöksi kotiin. Ja heti tiistaina  (28.5) minulla onkin vapaapäivä!

Kävin tänään töissä hakemassa pomon allekirjoitusta virallisiin papruihin ja sovimme samalla työvuoroistani. Sain suuni auki mielestäni juuri oikealla tavalla ja ilmoitin, että en ole käytettävissä heinäkuussa. Olin ollut asiasta hieman varpaillani ja ajatellut, että noinkohan pomo tykkää huonoa minun halustani pitää lomaa, mutta ei, hän totesi vain, että okei ja alkoi selaamaan kalenteria voidakseen merkata sinne, milloin olisin heinäkuun jälkeen vapaa tulemaan töihin. Tuli hyvä fiilis! Minun halutaan jatkavan.

Eli hurraa hurraa, minulla on heinäkuussa ihan oikea loma! Ensi viikko koululla, sitten viikko duunissa, kaksi viikkoa koululla ja kaksi viikkoa duunissa - ja sitten huikeat VIISI viikkoa kotielämää! Toki siihen mahtuu Tonin rippijuhlat ja rakkaiden sukulaisten tapaamista, mutta näitä asioita en koe velvollisuudeksi tms. enkä varsinkaan ikäväksi sellaiseksi, vaan odotan niitä innokkaasti.

Hirmuisen hyvä mieli nyt, kun asiat ja aikataulut selkeytyivät. Huomaan, että epävarmuus on huolettanut minua ja vaikuttanut opiskelumotivaatiooni, sillä lähden paljon paremmin mielin 6-päiväiseen kouluviikkooni kuin lähdin pari viikkoa sitten 3-päiväiseeni. Tiedän nyt (taas) missä mennään ja miltä kalenteri näyttää.


Vein tänään Tonin rippikoulun opetuspäivään ja tein samalla kierroksen järven ympäri, käyden ensin lemmikkieläinten hautausmaalla, sitten duunissa ja lopuksi naapuripitäjän hautausmaalla, jonne mummu ja vaari on haudattu. En tosin mennyt niinkään katsomaan mummun ja vaarin hautaa (toki siellä kävin ihan ensimmäisenä), vaan katsomaan tuoreita hautoja ja niiden kukkalaitteita ja kortteja "floristin silmin". Montaa uutta hautaa ei ollut, joten kiertelin hautausmaalla muutenkin, tutkien hautoja.

Eilen olin keskustelussa liittyen juurikin kukkalaitteisiin ja kortteihin, ja harmittelin sitä, kuinka me suomalaiset emme uskalla olla persoonallisia hautaustavoissamme. Persoonallisella tarkoitan sitä, että koska jokainen meistä on oma ainutlaatuinen itsensä, on sääli, että hautausmailla se ei tule juurikaan esille. Varsinkin juuri se "aikakausi", jolloin mummu ja vaari haudattiin (1980-luvun puoliväli) on synkkää katsottavaa. Samankokoisia ja näköisiä suorakaiteen muotoisia kiviä. Onneksi hautausmaalla huomasi muutoksen tässä asiassa, kun tultiin 2000-luvulle. Paljon kauniita, persoonallisia hautakiviä.

Samalla tavoin tahtoisin muutosta kukka- ja korttikulttuuriin. En missään tapauksessa tosin siihen suuntaan, johon nyt ollaan menossa eli että haudalla tuotaisiin vain yksi ruusu tmv. vaan siinä, että kukkalaitteissa uskallettaisiin käyttää värejä ja materiaaleja. Kortteihin oikeita, henkilökohtaisia tervehdyksiä vainajille, eikä aina vain niitä samoja värssyjä värssykirjasta.

Siellä nurmen alla lepää rakas ihminen. Antakaa sen näkyä.

Tassun hautaa en ollut ensin löytää, sillä joku putkikasvi oli tyrkännyt itsensä kummusta läpi ja joku idiootti oli kipannut siihen vielä rytökuorman. Kannoin risuja kaemmaksi, kitkin rehut pois, oikaisin lyhdyn ja yritin siistiä hautaa muutenkin. Siihen pitäisi tuoda uutta soraa, tai vielä mieluummin isompia kiviä, jotka pysyisivät paikallaan, samalla tavoin kuin Wikin haudalla. Ikävä kyllä, hautausmaan hoito ei kuulu enää kenellekään, joten kukaan ei hoida sitä ja tuntuu kuin nokkoset ja heinä olisivat valtaamassa koko alueen. Ehkä, jos suinkin ehdin, voisin lomallani käydä hurauttamassa siellä siimaleikkurin kanssa? Onneksi osa haudoista on edelleen hoidettuja, jotenkuten ainakin.

Viime yönä ukkosti, tosin ei lähellä, mutta puolenyön jälkeen seisoin hetken ulkona katselemassa huikeata valoshowta. Sitten oikaisinkin itseni sänkyyn kerallani löytö alelaarista; Simon Scarrow'n "Gladiaattori - taistelu vapaudesta". Siis ihan suomeksi, mikä hämmästytti minua kovin, koska mielestäni häneltä ei ole aiempiakaan suomennettu, siis sitä sarjaa, jonka ensimmäinen osa on suomennettu nimellä "Rooman kotkan alla", ja josta minulla on seuraavat osat englanniksi, yksi osa jopa ihan Lontoosta ostettuna. Pidän kovasti Scarrow'n kerronnasta, vaikka ainakin tuo Gladiaattori taitaakin olla enemmän ns. nuortenkirja. Ei mitään vikaa hyvinkirjoitetuissa nuortenkirjoissa, onhan Harry Potterkin kovasti suosittu myös aikuisten keskuudessa.

Himskatisti tekemistä vielä tänään. Tiskata pitää, hakea raparperia ja pakastaa sitä ja pyykkihommia. Toivottavasti ei tule ukkosta. Sade saisi tulla, ja aika reipaskin sellainen.

Ihana elämä, kaikessa lyhyydessään. Ja niin kallisarvoinen.

lauantai 18. toukokuuta 2013

Kevätuupu-uupu


 Pikkuhiljaa on kevätväsymys iskenyt jokseenkin meihin kaikkiin ahkeriin pikkukoululaisiin luokallani. Opiskelu on ollut kovin intensiivistä sitten tammikuun ja myöskin työssäoppiminen verottaa jaksamisesta oman osansa. En sano, etteikö mukavaakin olisi ollut - ei, pikemminkin päinvastoin; oikein mukavaa on ollut, mutta silloin kun elämänsä on järjestänyt niin, että siinä on paljon muutakin kuin opiskelua (aikuisia ihmisiä, perheellisiäkin, kun olemme),  tarve lepoon ja lomaan opiskelusta kasvaa sitä mukaa kun opiskelu etenee.

Kulunut viikko on varsinkin ollut todella mukava. Opiskelimme kaksi päivää somistusta ja esillepanoa, ja siinä opettajamme piristi meitä epätavallisillakin tehtävillä kuivan teorian ohessa. Erityisesti pidin tehtävästä, jossa eräs ryhmä innostui ripustamaan omenapuuhun ketjuja, punaisia ruusuja ja ison sirkkelinterän... *virn*. Tekstauksessa löysin oman käsialani ja tyylini, mistä innostuneena eilen ostin omat kynät ja sidonnassa saimme vääntää mielestäni sitä tärkeintä; kimpuua. Korkeaa, matalaa ja surukimppua.

Mutta siitä huolimatta; olen päättänyt pitää täysimittaisen kesäloman. Ehkä en tuntisi näin, jos asuisin kouluviikotkin kotona, mutta opiskelu tarkoittaa minulle erossaoloa perheestäni ja poissaoloa kotoani. Haluan istahtaa, rauhoittua, olla rakkaideni kanssa täysipainoisesti neljä viikkoa. Ilman töitä tai etätehtäviä.

Nyt pitää vain miettiä, miten esitän sen pomolleni, joka oli valmis jopa palkkaamaan minut heinäkuuksi. Sanonko vain suoraan, että olen mieluummin työttömyyspv-rahalla kotona kuin lähden töihin?


Eilen sain katsottua Spartacuksen viimeisen kauden loppuun ja vaikka en tarvinnutkaan paketillista nessuja, kuten tuttavani kertoi tehneensä, kyllä muutama kyynel poskelle vierähti. Tiesin jo etukäteen, että sarjan tekijät olivat pysytelleet historiallisissa faktoissa ja että odotettavissa oli Spartacuksen loppu, joten olin tsempannut itseni siihen, mutta odotin mielenkiinnolla, ketkä jäävät eloon. Tiesin senkin, että joku jää hautaamaan Spartacuksen ruumiin. Olin oikein tyytyväinen loppuratkaisuun ja koko sarjasta jäi hyvä fiilis. Katson sen luultavasti hyvin pian uudelleen alusta.

Hassua, että alkuun en pitänyt Spartacuksesta ollenkaan ja haukuin sen verenvuodatukseksi ja seksiksi veren ja seksin takia. Onneksi noudatin neuvoa ja katsoin muutaman jakson ja niinhän siinä kävi, että alkuun sarjalle antamani yksi tähti muuttui viimein viideksi. Aivan loistava sarja. Ja kyllä, veri ja sperma lentää ja se veri varsinkin hyvinkin hurjan näköisesti ja oikein brutaalisti hidastettunakin, mutta mutta. Tekisi mieli sanoa, että sarja teki silpomisesta taidetta.

Eilen kävin Meltsun kanssa kaupoilla ja voin sanoa, että tili tuli tili meni. Nyt pitää taas selvitä neljä seuraavaa viikkoa satasella. Oikeasti. Mutta kaapit ja pakastimet ovat taas täynnä ruokaa ja kaikki muukin tarpeellinen ostettu sekä tähdellisemmät laskut maksettu. Ja siitä huolimatta, että minulla ei ole mihinkään varaa, ostin koulun myymälästä kaksi miljoonakellon taimea ja eilen pussin kaktus- ja kylvömultaa. Minulla on vielä kylvämättömiä korianterin ja basilikan siemeniä! Ja voin kertoa, että ihan oikeasti niiden kylväminen erikoismultaan jouduttaa itämistä ja kasvamista. Testattu on.

Eilen roudasin - - tai oikeastaan Toni roudasi kelloköynnöksen pihalle. Tänään ajattelin viedä omenapuuhun roikkumaan ainakin kaktukseni ja ehkä passiflorankin. Ehkä. Vai pitäisikö odottaa vielä lämpimämpiä päiviä ja öitä? Viime sunnuntaina isuttelin pelargonioita ruukkuihin, jotka ainakin voisin nostaa uusilta portailta pihalle. Lisäksi eilen istutin pelargonioita saunan seinustalle ihan kukkapenkkiin akilleijojen seuraksi. Huuh, kohta on kaikki taimet istutettu johonkin. Viimeinen kerta kun kylvän pelargonoita, niihinhän hukkuu.

Ah joo, ystävä linkitti minulle horoskooppini, joka kerrankin oli totuudenmukainen eikä mikään lässynlässyn aikun ravut on ihania. *virn*

RAPU

Rapu on koko luomakunnan ihmetys. Kukaan ei ymmärrä, miksi tällaisia ihmisiä on olemassa. Ravut ovat mustasukkaisia jopa omasta tietokoneestaan ja juoksuttavat mieluusti muita. Rakkaudesta ravun kanssa ei tule mitään, hän elää vain itsensä kanssa, vaikka kuinka kuvittelisi olevansa seurallinen ja sosiaalinen. Rapu haluaa kolmetoista lasta, seitsemän koiraa, viisi kissaa, marsun, kanin ja perunamaan, eikä edes hoida niitä. Usein tämä jää puolison harteille. Ravut ovat yleensä niitä, joista tulee vanhana erakoita ja he tulevat ihmettelemään lopun elämäänsä, kuinka ovat tähän joutuneet.

MOTTO: "Kukaan ei pidä minusta!"
TYÖPAIKKA: Mikä tahansa, sillä ravut ovat ikävä kyllä usein hyvin varakkaita, vaikka tekisivät mitä
AUTO: Iso perheauto, jonka on itse ostanut, mutta suree asiaa koska haluaisi Ferrarin


Muuten ihan allekirjoitan tämän, paitsi tuolta osin, että kuvittelisin olevani seurallinen ja sosiaalinen. En kuvittele, enkä edes halua olla seurallinen ja sosiaalinen. Ihmissuhteenikin yleensä sössin joten erakkovanhuus on hyvinkin todennäköinen minun kohdallani. Niiden seitsemän koiran = corgin kanssa. Varakaskaan en ole tällä hetkellä, enkä varmaan tulevaisuudessakaan, mutta tuossahan lukeekin, että "usein", olen poikkeus siihen.

lauantai 11. toukokuuta 2013

Talvi on poissa


Eilen ilma selkeni iltapäivää kohden niin paljon, että pääsin viimeinkin ulos laittamaan syksyllä ylös nostamani liljat takaisin maahan. Ne olivat selvinneet talvesta hyvin ja tyrkkäsivät jo uutta kasvua, joten olen toiveikas sen suhteen, että tänä kesänä minulla on upein liljapenkki ikinä. Laitoin ne saunan länsiseinustalle neljään riviin, ja samalla reissulla, kun nyt olin kädet mullassa, kitkin saunan itäseinustan kukkapenkin. Sinne oli jäänyt muutama lilja, joten niitä nousee myös sieltä. Muutoinhan tarkoitukseni on sille puolelle laittaa pelkkää akilleijaa, jota aion tänään siirtää tuvan seinustalta, jos ilma suinkin antaa myöten. Juuri nyt näyttää lupaavalta.

Eilen saimme nauttia kesän ensimmäisestä ukkosesta, joka jyristeli sen verran kaukana, että täällä ei salamoinut, mutta yhtäkaikki: ukkonen kumminkin. Oli mahtava äänishow, kun käkien kukuntaan ja pääskynten liverrykseen liittyi ukkosen kumu.


Eilen katsoin yhden jakson Vikingsejä, se ei vielä varsinaisesti sytyttänyt ja yhden jakson Borgoita, missä Cesare Borgian nahkahousut olivat yhtä seksikkäät kuin aina ennenkin. Lisäksi illalla katsoin parikin jaksoa sarjaa "Arrow", josta pidin kovastikin. Miljonääri-playboy Oliver Queenin "salainen minä" vihreissä nahkahousuissaan nimittäin kuuluu ihan samaan sarjaan kuin Cesare Borgia: silmät melkein päästä meikäläisellä pompsahtavat ja kuolaämpäriä tarvittaisiin. Sinänsä sarja juoni on... öh, omaperäinen. Miljonääri ja nössö päivisin, öisin salaperäinen sankari. Olenks mä joskus törmännyt tähän juoneen aiemminkin?

Toissayönä näin muuten unta, että itse huiskin jousen ja nuolien kanssa menemään ja nyt sitten tämä supersankari nuolineen. Tuli sellainen fiilis, että minulle yritetään nyt sanoa jotain - pitäisikö oikeasti opetella ampumaan jousella? Meillähän ON ihan oikea jouskari nuolineen.

perjantai 10. toukokuuta 2013

Matkalla pohjoiseen


 Odotellessani, että Toni valmistuisi koulukuntoon luin Matkalehdestä artikkelin Pohjois-Norjasta. Tuli suoranainen ikävä sinne. Suomen Lapista en pidä, en ole koskaan nähnyt sen ainutlaatuisuutta tai kauneutta (minulle se on loputon suo kitukasvuista kanervikkoa), mutta Norjalle minä olen avautunut. Siis nimenomaan Pohjois-Norjalle, Bodø on eteläisin paikka, missä olen käynyt. Olisi hieno päästä taas käymään siellä, pitkästä aikaa. Edellisestä kerrasta on vierähtänyt eräskin vuosi, tarkemmin muisteltuna... 24 vuotta, höhöhöö. Haluaisin viedä Tonin katsomaan Jäämerta ja tunturipuroja. Hän on nähnyt Rooman, Pariisin ja Puerton, Alta olisi jotain ihan muuta.

Haaveita. Mitä todennäköisimmin en pääse mihinkään moneen vuoteen. Onneksi on lupa kuitenkin haaveilla.


Eilen, kun satoi kuin saavista kaataen koko päivän, minä lopulta antauduin ja päätin hankkia vip-jäsenyyden palveluun, joka antoi minulle pääsyn Game of Thronesin kolmoskauden jaksoihin. Olisin pystynyt lataamaan jaksot (ja paljon muutakin) torrenttina netistä, mutta asiaa harkittuani päätin jättää lataukset sikseen. Vaikka en voi pöyhkeillä lainkuuliaisuudellani, minun rajani meni siinä. Voin aivan hyvin katsella laittomasti ladattuja leffoja mikäli joku muu on ne ladannut, voin kiertää kopiosuojaukset ja kopioida dvd-levyjä itselleni enkä yhtään häiriinny siitä, mitä muut tekevät, mutta alkaisinko imuttaa netistä materiaalia laittomasti - en. Voin kuitenkin ihan hyvin maksaa laittomasta suoratoistopalvelusta pienen summan, koska sen katselu ei ole laitonta. *virn*. Lisäksi pidän suoratoistosta paljon enemmän kuin koneelle ladatuista tiedostoista. En halua kamaa kiintolevyä täyttämään.

Vaan kylläpä kannatti olla malttamaton eikä odottaa ensi talveen GoT:n kolmoskautta! Katsottavissa oli kuusi ensimmäistä jaksoa (ei niitä ole käsittääkseni edes USAssa näytetty vielä enempää), jotka ahmaisin eilen kaikki. Ooh ja aah. Itkin, henkäilin ja elin joka solullani mukana tapahtumissa. Erityisesti pidän sarjassa siitä, miten paha pikkuhiljaa muuttuu hyväksi, heikkous vahvuudeksi ja päinvastoin. Siitä, että mikään ei ole ennalta-arvattavaa ja henkilöt toimivat raadollisesti, omaa etuaan tavoitellen. He ovat läpeensä aitoja.


Tänään näyttää olevan samanlainen sadepäivä kuin eilenkin, joten ohjelmassa on lisää TV-sarjoja. Katsoisinko Spartacuksen viimeisen kauden vai Vikingsien ensimmäisen...? Tai Borgioita? Tudoreita?

torstai 9. toukokuuta 2013

Piuhat hukassa


Onnistuin maanantaina unohtamaan läppärin virta/latauspiuhan kotiin, joten vietin suht netittömän  kouluviikon (joka oli siis vain kolme päivää). Yritin epätoivon vimmalla löytää jonkinlaista piuhaa, jolla saisin acerin kytkettyä sähköverkkoon, mutta ei, toivoton oli se yritys. Toin koululta jonkun laitteen piuhan, joka näytti sopivalta, kokeilin M:n läppärin piuhaa, mutta niin vain olin sitten akun varassa. Akkua riitti sen verran, että maanantaina pystyin katsomaan yhden jakson Being Human US:aa ja tiistaina pystyin tsekkaamaan, mitä facebookiin kuului. Muutoin pitikin sitten viihdyttää itseäni muulla tavoin ja sen tein lukemalla hömppää, mitä löytyi oleskelutilan kirjahyllystä ja myöskin katsomalla hömppää, mitä TV tarjosi. Olimme asuntolasiivessä M:n kanssa kahdestaan, joten oikeastaan nautinkin jo ajatuksesta, että saisin kaikessa rauhassa katsoa oleskelutilan töllöä ja tyrkätä samalla pitkät pätkät käsityötä. Se onnistuikin melkein, sillä totta kai puhelias yövalvoja ilmestyi kymmenen aikaan tenttaamaan minua. Yritä siinä sitten keskittyä Twilight-leffaan, kun joku outo äijänköriläs nautiskelee silmillään yöpukuista sinua ja yrittää tehdä jutunjuurta tajuamatta, että sinä tahdot olla rauhassa. Toki on oikeinkin hyvä juttu, että meillä on yövalvoja, joka oikeasti käy kierroksella joka yö, mutta välillä mietin, että onkohan se nyt tarpeen niin intensiivisesti vahtia aikuisopiskelijoita naisten asuntolassa. *virn*. Ja ei, en oikeasti ajattele, että hän kävisi siellä "pahat" mielessä, vaan uskon hänen viihtyvän siellä iltaisin juuri siksi, että sieltä löytyy tolkullista juttuseuraa iltamyöhään. Minä vain nyt satun olemaan sellainen, että en siihen vuorokauden aikaan syty juttelulle, varsinkaan jos olen tosiaan asettunut tuijottamaan töllöä.

Hömpän lukeminen oli virkistävä kokemus. Ahmaisin yhden Danielle Steelen ja luin parhaat palat M:llekin, jotta saimme tyrskiä yhdessä kirjan sankarille, joka oli "pitkä ja hänellä oli pitkät raajat" ja joka joi kahvia "ihanasta posliiniastiastosta". Paras kohta oli ehdottomasti, kun kirjan sankaritar "aisti hänen nahkavaatteidensa poimut" - tämä sai meidät hartaasti pohtimaan, mitä oikeastaan tarkoittaa aistia jonkun nahkavaatteiden poimut, varsinkin kun kohtauksessa pariskunta istui vierekkäin ja sankaritar pystyi ihan näkemään ne poimut.

Oli sinänsä valaisevaa lukea jotain, jota M nimitti "kirjalliseksi saippuaoopperaksi tylsistyneille kotirouville". Jäin ihmettelemään sitä, että Steele on tosiaankin moisella roskalla ansainnut miljoonia ja sitä, että sille on oikeasti lukijoita. Sitäkin ihmettelin, mistä kumpuaa energia kirjoittaa moista kirja toisensa jälkeen. Toisaalta on ihailtavaa, että ihminen voi tehdä niin. Sitäkin ihmettelin, miksi juuri tällainen kirjallisuus myy, kun on olemassa paljon paremmin kirjoitettuakin. Paremmin kirjoitetulla tarkoitan kirjoja, joilla posliiniastioita ei kuvailla ihaniksi eikä huoneen sisustusta suloiseksi.

Pitäisiköhän itsekin yrittää kirjoittaa ihmisille päiväunia? Tuntuu vain, etten osaisi kirjoittaa niin simppelisti ja niin kauniisti; minun henkilöilläni on aina jotain synkkiä salaisuuksia ja repiviä ristiriitoja, jotka eivät ratkea sillä, että ihana mies, jolla on nahkavaatteissaan aistittavat poimut kävelee elämääsi pitkillä raajoillaan ja järjestää kaiken.


Tällä viikolla opiskelimme yhden päivän ainetta nimeltä "tekstaus". Se oli sekä hauskaa että uuvuttavaa. Koska en näe kovin hyvin, silmien siristely alkoi loppupäivästä jo muodostaa päänsärkyä ja muutenkin kirjainten harjoittelu tunti toisensa jälkeen oli väsyttävää, vaikka emme muuta tehneet kuin istuimme paikoillamme ja kirjoitimme. Mutta se oli myös mukavaa! Olen joskus aiemminkin harjoitellut tekstausta, en tosin italiccia plus että olen tottunut käyttämään ihan mustekynää. Siis oikeata mustetta, ei kuivamustetta. Muut ähräsivät tusseilla, minä opettajalta lainaamallani mustekynällä.

Kotitehtävänä olisi kirjoittaa yksi kasvilistan sivu ja kaksi muistovärssyä, mutta en tiedä, millä ne kirjoitan. Minulla ei ole ollut rahaa ostaa edes calligrafiatusseja, saati mustekynää. Kurjaa on köyhän elämä.

Onneksi internet-liittymän kk-maksu on köyhänkin maksettavissa. Oikeasti, en tiedä, mitä tekisin ilman nettiä - siis kuinka selviäisin ihan päivittäisistä asioista. En käytä puhelinta, vaan hoidan asiani netin kautta. Yritän hoitaa myös kaikki "viralliset" asiat tätä kautta sen sijaan, että ajaisin sen 80 km niitä hoitamaan (Kela, työkkäri, verotsto jne.). Opiskelu tapahtuu osittain verkossa, enkä pääsisi käsiksi kurssimateriaaleihin ilman nettiä, puhumattakaan siitä, että kaikki tiedotus koululta tännepäin menisi minulta ohi. Pankkiasiat hoidan verkossa, samoin vaatteeni ostan netistä ja katson netistä myös ruokakauppojen tarjoukset. Uutiset luen täältä, ja TV-tarjonnankin tosiaan katson mieluummin netistä minulle sopivampaan ajankohtaan. Yhteydenpito perheeseen ja ystäviin sujuu netin kautta. En tosiaankaan soittele kotiin vain jutellakseni, vaan avaan koneen ja joko skypen tai facebookin viestit-osion. Puhumattakaan yhteydenpidosta ulkomaille.

Edullisesta nettiliittymästä on köyhälle paljon iloa. *virn*.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Kevätväsynä


Viiden päivän loma oli aivan liian lyhyt. Olen haluton lähtemään kouluun ja henkisesti väsy. Univäsy en niinkään, koska univaikeudet ovat jääneet taakse, ilmeisesti kroppani jo taas totuttua lyhyeen pimeän aikaan, mutta tosiaan henkisesti uuvuttaa tämä elämä juuri nyt. Epäilen itseäni ja tahtoisin vain istahtaa aloilleni olemaan, en tekemään.

En pidä yhtään siitä, että epäilen itseäni. Vaikka lähdinkin tälle tielle sillä mielellä, että katson, mihin se minut vie, niin se tosiasia, että tekisi mieli kääntyä takaisin tai poiketa toiselle tielle, ei miellytä minua nyt ollenkaan. Epäilen itseäni ja samalla moitin itseäni siitä, että epäilen. Mielestäni minun pitäisi katsoa tämä juttu loppuun asti, semminkin kun on mahdollista, että tätä tietä pystyn jatkamaan paljon pitemmällekin. Ehkä vaadin itseltäni vain liikoja? Minun ei tarvitse eikä kuulu olla mikään pro tässä vaiheessa, mutta haluaisin osata enemmän kuin osaan.

Toinen asia, mikä nyppii, on se tosiseikka, että olen poissa kotona kolme yötä viikossa, mikä käytännössä tarkoittaa kolmea iltaa, jotka missaan kevään etenemisestä puutarhassa ja luonnossa. En näe jokaista uutta nurmelle nousevaa kukkaa, en voi tervehtiä jokaista saapuvaa muuttolintua. Toki minä voin tervehtiä jokaisen kukan kauniin italiaistyylisen kartanon pihalla, mutta se ei ole ihan sama asia - kartano ei ole minun kotini. Ehkäpä otankin kameran mukaan ja  käyn iltaisin kartanolla kuvaamassa kevään heräämistä?

Onneksi on Netflix USA, woho-hoo. Ja onneksi tällä viikollakin on pitkä viikonloppuvapaa, helatorstain takia tulen kotiin jo ylihuomenna.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Söpöstellen


Tänään oli tarkoitus ajella työkkäriin, mutta syystä että ei ole senttiäkään rahaa eikä bensaa niin paljon, että sillä pääsisi Lahteen ja takaisin, päätimmekin sitten jättää homman sikseen. Oikeasti, saisiko mistään rahallista avustusta pakollisia työvoimatoimistokäyntejä varten? On epistä viedä meiltä oma työkkäri sellaisen matkan päähän, että sinne pääseminen on työttömälle liki ylivoimaista. Koska onnistuin saamaan viisikymppiä avustusta yleensä bensoihin, lähinnä nyt siihen, että pääsen ensi viikolla kouluun, Meltsu aikoo hoitaa työkkäriasiansa samalla, kun vippaa minut maanantaina koululle ja minä puolestani yritän hoitaa asiani netin kautta. 

Se, että emme lähteneet tänään mihinkään ja se, että Toni menee tänään kaverilleen yökylään ja vielä sekin, että Meltsu lähti tuulettamaan päätään mopon satulassa, tarkoittaa sitä, että olen ihan yksin ja vapaa kuin taivaan lintu juuri nyt!


Huono homma on, että Toni vei läppärin mukanaan (hänenhän se on), joten en voi asettua mukavasti sänkyyni viettämään aikaa kaikenmaailman söpöläisten kanssa, mutta onhan minulla yhä niin pöytäkoneeni kuin PS3:kin. Nautin ihan hirmuisesti siitä, että olen löytänyt tieni taas takaisin ikiteinimaailmaani. Siihen kamalaan ja vaaralliseen paikkaan, joka aikoinaan oli "ystävälleni" niin suuri mörkö, että koki sen uhkaksi itselleen. Ystävän (hah) potkaisin elämästäni pellolle, ikiteinimaailmaan palaan yhä uudelleen ja uudelleen.


Eilen tsekkailin, mitä kaikkea Netflix USA tarjoaakaan ja "must see"-listani on pitkä kuin pohjoismantereen yö. Oi jee.


Toki puutarhailullekin pitää löytyä aikaa. Juuri nyt tuntuu, että minulla on kaikki aika maailmassa ja muutoinkin hyvä fiilis. Vaikka rahaa ei olekaan ja kaksi viikkoa pitäisi sillä pärjätä. Who cares.

* * *
 EDIT.

Keskustelin tänään hyvin pintapuolisesti erään ihmisen kanssa hänen kriisiinsä liittyen vahvuudesta, ihmisistä ym. ja siitä, kuinka omassa kriisissä on pakko valehdella ihmisille kaiken olevan hyvin, koska ei jaksa ihmisten (vääränlaista) ystävällisyyttä. Tiedän, että jotkut ihmiset, jotka minulle silloin, omassa kriisissäni, tarjosivat apua, myötätuntoa jne. lukivat sekä kirjoitukseni siellä toisaalla ja lukevat myös tätä blogiani. Vääränlaisella myötätunnolla en tarkoittanut missään tapauksessa teitä. Te olitte juuri niitä, joiden ajatuksista, sanoista ja yllättävästä puhelinsoitostakin sain voimaa ja vahvuutta jaksaa, kun taas ihmiset, joiden kuvittelin olevan tukenani, eivät sitä osanneet olla tai eivät ehkä halunneetkaan olla.

*iso puspus sekä Susannalle että Marille*  

torstai 2. toukokuuta 2013

Elämäni hakkerina


Vappu tuli lusittua ja muistona siitä minulla on palovammoja naamassani ja decolte-alueella. Hih ja omena! Päälle roiskuva munkkirava teki melkein yhtä nannaa iholla kuin kuumailmapistooli aikoinaan. Olisi melkoinen stressi jos välittäisin oikein tosissani, miltä näytän, mutta nyt harmittaa lähinnä kirvely ja kiristys. Eikö sitä sanotakin, että arpikin olisi kaunistus tässä naamassa, vai kuinka se menikään? Tulee ihan mieleen teini-iän mopoilut, kun onnistun palelluttamaan kasvoistani saman posken, jolle nyt suvereenisti roiskuttelin sunnuntai munkinpaistorasvaa.

Aloin eilen katsella Being Humanin USA-versiota, sillä onnistuin livahtamaan Netflixin USAn palveluun, josta aukeni oikea TV-sarjojen taivas! Toki tarjonta on osin samaa kuin Netflix Suomessakin, esim. Being Human UK näkyy molemmissa, samoin ihan noita perussarjoja kuten nyt vaikka Sons of Anarchy (en ole katsonut yhtään jaksoa), mutta ilmeisesti, mitä olen kuullut, niin esim. tästä on USAssa enemmän kausia näytillä. Brittisarjojenkin tarjonta on monipuolisempaa USAssa. Luonnollisestikaan USAn tarjonta ei ole tekstitetty suomeksi, mutta tämähän ei ole minulle mikään ongelma. Päinvastoin.

Olen lukenut, että Being Humanin UK-versio olisi parempi kuin USA-versio ja totta kai alkuperäinen yleensä onkin parempi kuin kopio, mutta kolme jaksoa USA-versiota katsottuani olen sitä mieltä, että ei sekään millään muotoa huono ole. Aidan Turner John Mitchellinä on toki jotain niin herkkua, että Sam Witwer Aidan Waitena jää siinä kisassa ihan kalkkiviivoille, mutta luultavasti hänen naamansa on ehkä enemmän amerikkalaiseen makuun kuin Turnerin vaarallinen söpöys. Witweristä tulee mieleen Kauniiden ja rohkeiden Ridge Forrester (kuka häntä sitten näytteleekään, en muista) ja ne leuat. Äijä on jostain kulmasta katsottuna kuin kirveellä veistetty, eikä söpö miltään kantilta katsottuna. Mutta pidän silti siitä, miten Aidan Waite on kuvattu - kun ei ole lähdetty tekemään mitään Mitch-kopiota. Sarjan tapahtumat ovat olleet ainakin näissä ensimmäisissä jaksoissa osin ihan 1:1 ja osin taas aivan omiaan. Herrick on USA-versiossa Bishop, mutta edelleenkin poliisi, Lauren on Rebecca ja Aidan on vastuussa hänen synnystään jne.

Sarjaa on katsottavissa kaksi kautta ja odotan oikein innolla, mihin henkilöt ja tapahtumat kehittyvät.


Tälle päivälle olen suunnitellut puutarhuroimista. Eilen jo istutin yhden tajinasten isompaan ruukkuun, samoin salvian ja kävin liiterissä koluamassa josko löytäisin sieltä edes muoviruukkuja. Löysin joitakin, mutta tarvitsisin niitäs sen huimaavat 30 kpl pelargonioilleni. Täytynee ensi viikolla kysyä koululta, koska ainakin viime syksynä sieltä sai ihan ottaa niitä. Muoviruukku on ihan OK, koska kevään edetessä istutan pelargoniat parvekelaatikoihin. Kait. Loput tajinastet aion istuttaa isompiin ruukkuihin, samoin basilikat. Lisäksi tarkoitukseni on kylvää loput köynnökset tänään; hajuherneet ja krassit. Mustasilmäsusannoista osa on taimella jo, osa yhä miettii, ja kelloköynnökset istutin viime sunnuntaina isoon ruukkuun ja hain niille pajutelineen. Siihen ne saavat kietoutua ihan vapaasti. Ongelma vain on, miten astian telineineen ja kukkineen saa ulos, kun on sen aika. Se on tosi painava jo nyt.

Kukista tuli mieleen, meillä oli tiistaina havaintoesitys koulussa. Teimme kahvitaukoon asti morsiuskimppua katkaistuin varsin ja kahvin jälkeen meitä demosi Henk. Hän näytti kuinka tehdään näyttävä kimppu ajankohtaisesta materiaalista plus kaksi erilaista morsiuskimppua. Morsiuskimput olivat niin omituisia, että jälkeenpäin aloin miettimään, mahtoiko hän höynäyttää meitä. Asia jäi vaivaamaan niin paljon, että pitänee ottaa se puheeksi ensi viikolla.

Päivän videoksi on ihan über-pakko laittaa Being Human UK:n päätösjaksosta kohtaus, joka sai minut räpäyttämään silmiäni pariinkin kertaan. *virn*. Ladies and gentleman, may I present: Lord Henry Yorke (Damien Molony).

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Sekö on toukokuu nyt?


 Eu tunnu lainkaan toukokuulta, sillä vaikka lunta on enää pieniä kasoja varjoissa, sää on edelleen kolea ja kuin huhtikuun alussa normisti. Monina vuosina vappuna pääskyset ovat olleet jo täällä ja koivuissa on ollut vähintäänkin hiirenkorvia. Muistan jopa lähes helteisiä vappuja, nyt ei ole pelkoa, että tästä vapusta jäisi sellainen mielikuva.

Vaikka eipä niin; ei itse vappu merkitse minulle yhtään mitään. Tunsin itseni oudoksi eilen lounaspöytäkeskusteluissa, kun en ollut a) menossa mihinkään juhlimaan ja b) en tehnyt siitä numeroa, että en ollut menossa juhlimaan. Juhlimattomuus ja raittius on minulle se normaali olotila, yhtään riippumatta siitä, onko vappu, juhannus, syntymäpäiväni vaiko ihan tavallinen maanantai. Ja vastaavasti, jos minusta tuntuu, että nyt voisi vähän maistella tuota hyvää punkkua / käydä oluella kavereiden kanssa, en minä siihen tarvitse mitään erityistä päivää tai syytä. Ei minun tarvitse edes odottaa sitä maagista klo 18:aa avatakseni viinipullon. Jaksan aina huvittua kavereiden kommenteista tyyliin "Are you drinking wine at this hour?!".

Mutta siis, yleisesti ottaen en juo "koskaan", ja jos juonkin, humalaan asti yhä harvemmin. Mikään perjantai/sauna/tmv. siideri ei todellakaan kuulu minun elämääni, eikä minun tarvitse tehdä valintaa sen suhteen, ostanko sen kaupasta vai en. Perjantaipullojen aika jäi kauas taakse ja myönnän, että aika monta ostamistani ja juomistani olisi saanut jäädä kauppaan. Ei minun ole tarvinnut tehdä edes päätöstä siitä, että vähentäisin juomistani, se vain on jäänyt ihan itsestään. Toki nyt on äärimmäisen helppo pidättäytyä alkoholista, kun se on kaikkein ns. turhin ostos tässä talossa ja rahareikiä on muitakin, mutta tokihan tässä kohta kymmenen vuoden aikana on sitä rahaakin ollut, runsaastikin.

Onneksi päivällispöydässä seuranani oli hengenheimolainen, A, joka sanoikin olleensa vain hiljaa lounaskeskustelun aikana, koska tunsi itsensä aivan oudoksi vappuaattosuunnitelmineen. Hän aikoi lämmittää saunan, katsoa leffan ja mennä nukkumaan.Pääsimme oikein yhdessä taivastelemaan maailmanmenoa. *virn*.

Olenkohan minä kääpäytymässä ihan totaalisesti? Monesti ihmettelen ainakin mielessäni, miten aikuiset ihmiset voivat toimia tavalla, jolla toimivat. Liittyen vaikkapa nyt alkoholiin ja pariutumiseen. Tuntuu hassulta, että yli nelikymppiset etsivät jotain elämänsä prinssiä ja / tai vaihtavat partneria tuhkatiheään. Vai olenko minä vain unohtanut, mitä on kaivata rinnalleen jotakuta? Tosin A. joka on on leski ja sinkku, oli kanssani ihan samaa mieltä. Kertoi siitä, että olisihan se kiva löytää joku, mutta elämässä on niin paljon muutakin, ettei hänellä ole intressejä sitä jotain lähteä etsimään. On omat jutut, lapset ja lapsenlapset, ja elämässä valtavan paljon koettavaa vielä vaikka ei rinnalla puoliskoa olisikaan.


Kotimatkalla pohdin keskusteluamme ja itseäni. Totesinkin A:lle, että jösses, miten hassulta tuntuu ajatus, että olen 20 vuotta maannut saman miehen kanssa. Nyt kun yritän muistella, ei ole tainnut olla lähelläkään, että olisin halunnut tai yrittänyt maata näiden vuosien aikana kenenkään muun kanssa. Suudellut olen, ja olen ollut rakastunut naiseen. Häneen olinkin niin rakastunut, etten koskaan kehenkään ennen sitä, enkä sen jälkeenkään. Hän ei tainnut olla elämäni rakkaus (onko sellaista olemassakaan?), mutta hän oli ehdottomasti elämäni rakastuminen. Sitä tunnetta kaipaan toisinaan ja sen puuttuminen tekee levottomaksi. 

Ei minulle ole vaikeata sanoa, että olen näiden kahdenkymmenen vuoden aikana ollut rakastunut enemmän johonkin toiseen kuin aviomieheeni. Koska aviomieheni on yhä tässä ja se ihminen, joka seistä tököttää rinnallani tuli mitä tuli, ja - yllätyksekseni itsellenikin - , minäkin olen tässä. Olen tehnyt hänen vuokseen tekoja, joista minua on kiitetty, mutta jotka minä olen tuntenut vain teoiksi, joita ihmiset tekevät. En tehnyt niitä velvollisuudesta enkä siksi, että olen hänen puolisonsa, enkä edes... En minä koskaan edes ajatellut asiaa. "Minä en olisi tehnyt", minulle on sanottu, mutta minä en koskaan edes kyseenalaistanut tekojani. 


Viiden päivän putki vapaata on nyt tosiasia. Ah ja oh. Tosin perjantaina täytynee ajella työvoimatoimistoon (tai mikä hiton TE-tsto se nyt onkaan) sekä omissa asioissa että Meltsun asioissa. Hänellä oli tällä viikolla lääkäri ja sairausloma jatkuu edelleen, ainakin vielä puoli vuotta. Lääkärin mielestä hänen kannattaa hakea uudelleen (väliaikaista) eläkettä, koska polvet ja keuhkot eivät ole kunnossa. Röntgeniä ja labraa tarvitaan myös. Olin aika hämmästynyt ja niin taisi olla Meltsu itsekin.

Koleudesta huolimatta on kevät.Ja punaiset tennarit.