sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Kuollut kissa kulkee


Perjantaina, kun olin Meltsun kanssa tulossa Orimattilasta ja poikkesin Kärkkäiselle nostamaan rahaa ja rikkomaan rahan ostamalla pussillisen irtokarkkeja, naapuri oli soittanut Meltsulle ja ilmoittanut, että Hipponen makasi kuolleena hänen (vilja)kuivurissaan. Asian kuullessani sydän holahti vatsaan ja käsiin tuli horkka, enkä ensin tajunnutkaan, miten huvittunut Meltsu oli uutisesta. Naapuri oli kertonut mustasta kissasta, jossa oli valkoista ja että kissa oli maannut kuivurissa jo pari päivää - ja että Meltsun kannattaa laittaa jotain huonompaa päälle, kun tulee hakemaan kissan, koska kuivurissa on likaista.

Äkkiseltään katsottuna Hipponen ei ole musta kissa, jossa on valkoista, vaan valkoinen kissa, jossa on mustaa, ja mitä tulee siihen pariin päivään vainaana olemiseen, niin viimeksi olin päästänyt sen ulos viitisen tuntia aiemmin. Eikä mennytkään kovin kauan, kun naapurilta tulikin tekstari, jossa ilmoitti, että Hipponen istuikin tavalliseen tapaansa peräkammarin ikkunan alla! Huh huh. Meni aika tovi ennen kuin lakkasin vapisemasta ja sen jälkeen tuli ihmetys, miten naapuri ei ole 12 vuodessa onnistunut näkemään, minkänäköinen kissa meillä on. Pitkäkarvainen valkoinen kissa on kuitenkin aika poikkeava näillä kulmilla.

Harmillinen juttu kuitenkin oli, että jonkun kissa siellä kuivurissa oli, tai itseasiassa kaksi kissaa. Toinen, musta, oli vainaa ja toinen, ruskea käveli siellä nilkuttaen. Olivat kai tapelleet ja pudonneet sinne. Naapurin mukaan ruskea oli äitini kissa. Aika hyvin ottaen huomioon, ettei äidillä ole minkäänlaista kissaa.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja kaikkien entisten jatkoksi Hipponen on nyt Kissavainaa ja Zombiekissa.


Perjantaina olin tosiaan Meltsun kanssa liikenteessä, ihan kouluun liittyvissä jutuissa. Meiltä oli tilattu kukkakoristelut erään yrityksen juhliin; kaksi päivää teimme koristeita ensin koulussa ja sitten perjantaina vapaaehtoiset lähtivät laittamaan niitä paikoilleen ja kukittamaan. Lupauduin mukaan, koska päivästä sai työssäoppimistunteja kurssiin "Tilojen ja tapahtumien koristelu ja näyttelytoiminta". Sain kuningasidean pyytää Meltsua mukaan näkemään ihan oikeasti, mitä opiskeluuni kuuluu ja myös tapaamaan luokkakavereitani ja opettajiani, plus että arvelin hänen tarvitsevan jotain tavanomaisesta poikkeavaa vaihtelua arkeensa. Loistava idea se olikin! Meltsu viihtyi todella ja oli myös kovasti avuksi, ei nyt niinkään koristeiden kukituksessa, mutta muuten; siirteli telineitä ja nosteli niitä, juoksi hakemassa nippusiteitä, mustaa tussia jne. Päivän päätteeksi vitsailtiin, että muutama vastaava tapahtuma lisää, niin Meltsukin saa suoritettua em. kurssin. *virn*

Oli sinänsä oikein mielenkiintoinen projekti. En innostunut siitä lainkaan, kun opettaja ensimmäisen kerran asiaa selosti ja näytti kuvia juhlapaikalta, sillä en osannut mitenkään kuvitella lopputulosta, en sen enempää kukkakoristeiden osalta kuin juhlapaikankaan, joka kuvissa oli iso keskentekoinen halli, jossa tökötti nosturi keskellä. Koristeet valmistuessaan alkoivat näyttää upeilta ja kun laitoimme ne tilaan, johon ne oli suunniteltu, ne pääsivät todella oikeuksiinsa. Juhlien teema oli rock ja glamour ja koristelumme oli ehdottomasti piste iin päälle siinä.


Perjantaina pääsin ensimmäisen kerran tänä vuonna saunomaan rantasaunaan, kun testasimme jakokunnan saunan ihan ilmaiseksi. Mökkiä ei oltu vuokrattu kenellekään, emmekä mekään sitä ottaneet, Meltsu vain ilmoitti, että me menemme sinne saunomaan ja sillä hyvä. Loistava ajatus Meltsulta, sillä tämä saunakokemus meni kyllä ihan saunakokemusteni top teniin. Sauna oli talven jäljiltä kylmä ja kostea, ja lattialla oli roskaa, mutta minä lakaisin lattiat, sytytin tulet kiukaan ja padan alle, ja miesväki kantoi vettä järvestä, joka oli rannasta juuri sen verran sula, että siitä sai kauhottua vettä. Ulkona vihmoi vettä, järvellä jossain huutelivat joutsenet, lokit ja kaulushaikara, kun istuimme kuistilla saunan lämpiämistä odotellessa. Taisimme saunoa pitkälti toista tuntia. Löyly oli ihanan kostea ja kipakka - minäkin, joka normaalisti en edes hikoile, noruin pisaroina.

Saisi nyt vain se kevät tulla oikeasti. Kyllä, lumet sulivat pois, sinivuokot pomppasivat esiin, mutta nyt on taas ollut niin kylmää ja kosteaa, ettei todellakaan tunnu siltä, että ensi viikolla alkaa jo toukokuu. Olin suunnitellut pihatöitä tälle viikonlopulle, mutta plääh, en minä tuonne sateeseen viitsi mennä. Jos ensi viikolla sitten, kun koulua on vain ma-ti? Liljapenkit pitää laittaa ja keksiä paikat kasveille, jotka siirrän liljojen alta pois. Samoin olisi ihan kiva päästä jo laittamaan kukkia uusille portaille, sillä tuvan ikkunalla kaikki rehottaa niin, ettei kohta enää ulos näe. Pelargonit alkavat pudottaa lehtiään, kun eivät saa riittävästi valoa, joten olisi enemmän kuin kiva juttu, että ne pääsisivät nököttämään ikkunoille. Plus minun kaikki 30 taimeani - mihin ihmeeseen ne tyrkkään? Pitäisi laittaa isompiin ruukkuihin. kelloköynnökset menevät kohta katosta läpi.

TV-rintamalla olen naatiskellut Hemlock Grovesta, josta olen alkuihmetyksen jälkeen pitänyt kovasti. Ensin ärsyynnyin siitä, että päähenkilöt olivat kovin nuoria (viimeisellä luokalla high schoolissa), mutta sarjan edetessä se lakkasi haittaamasta. Plus että molemmat nuoret miehet ovat sen sorttisia, että heitä on jotenkin vaikea mieltää teineiksi. Mutta siis, kaikenkaikkiaan, mukaansatempaava sarja.

Borgioista alkoi toinen tuotantokausi, josta missasin ekan osan, koska en hiffannut, että sarjaa näytettiin töllössä. Pidän kovasti, ja kämppiksen kanssa kuolaamme kilpaa Cesare Borgian nahkapöksyjä.

Being Humanista katson vitoskautta Youtubesta. En voi odottaa, että se tulisi katsottavaksi Netflixiin! Omituista, ettei ko. sarjaa ole kai esitetty Suomen töllössä, eikä S:aa lukuunottamatta tuttavistani ole kukaan muu edes kuullut koko sarjasta. Kerrassaan loistava sarja, nerokas. 

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Outojen ihmisten kanssa

Tuksu @ Rauma. Kuvaaja anonyymi, julkaistu hänen luvallaan

Sunnuntai on valjennut niin hullunkuristen tapahtumien pyörteissä, että olen aivan tymänä siitä, miten kummallisia ihmiset oikeasti voivat olla. En mitenkään suostu uskomaan, että minä olisin se kummallinen ja muiden teot, sanat ja käytös yleensä olisi sitä normia. Ei. Olen ehkä vähän outo ja omalaatuinen, mutta ainakin toivon, että siitä huolimatta minulla on vielä kaikki muumit laaksossa. Ruuvit tallella. Lepakot vintillä.

Isä on nyt sitten viimein totettanut uhkauksensa siitä, että laittaa pihamökkimme vuokralle. Äiti toi tänä aamuna lehden ja kertoi ilouutisen; mökistä on jo soitettukin ja joku on tulossa joskus katsomaan. Äiti oli sitä mieltä, että isä on nyt mennyt lopullisesti sekaisin, mutta minä näkisin asian niin, ettei isä nyt vain keksinyt enää mitään mojovampaa keinoa, jolla voisi kuvitella tekevänsä kiusaa sekä äidille että varsinkin meille. Mökkihän on nimittäin samassa pihapiirissä meidän talomme kanssa, kun taas vanhempieni talo on ikäänkuin tien toisella puolella. Jos jotain on minulta puuttunut, niin totta kai se on tuikituntematon ihminen (ihmisiä) asumassa kanssani samassa pihassa. 

En keksi, kuka voisi haluta asumaan samaan pihaan MAALLA vieraiden ihmisten kanssa. Tämähän ei ole mikään rivitalo, kerrostalo eikä paritalokaan, vaan vanha maalaistalo, jonka pihan ympärillä on rakennuksia, joista yksi on tuo mökki, vanhasta aitasta vuonna 1970 "syytinkimökiksi" muutettu. Mökki on mummun ja ukin kuoleman jälkeen palvellut oikein hyvin meidän viikonloppu- yms. vieraitamme, mutta ajatus siitä jonkun vakituisena asuntona on vähintäänkin outo. Mökin toisessa päässä on liiteri, joka tuskin kuuluu vuokraan, ja jossa käydään kolistelemassa useinkin. Mökissä ei ole lainkaan varsinaista pesumahdollisuutta, ei edes alapesusuihkua, ainoastaan käsienpesupiste vessassa, jossa on lisäksi ammottava reikä lattiassa. Pesukoneelle ei ole tilaa. Keittiössä on astianpesuun mahdollisuus kyllä eli siellä on myös lavuaari, mutta siellä ei ole toimivaa jääkaappia ja uuniakaan ei ole käytetty varmaan 15 vuoteen. Mökissä on pelkkä sähkölämmitys, mikä parin vuorokauden sähkökatkojen aikaan on aina jännittävä kokemus. Kaikkein hauskinta minusta kuitenkin on se tosiasia, että vanhat lastulevyseinät ovat homeessa ihan joka huoneesta. Tai mitä lie sientä; musta suttu leviää lattianrajasta ja nurkista koko ajan ylöspäin. Kaapeissa home on vallannut suurinpiirtein 1/3 seinistä. Home ei varmaankaan ole vaarallista jos mökissä yöpyy muutaman yön, mutta minä en asuisi siellä tietäen, että hometta ei saa mitenkään pois. Jo silloin, kun mummu ja ukki olivat elossa, sitä yritettiin pestä pois, ei lähtenyt. 

Lisäksi mökki on tällä hetkellä "täysin" kalustettu ja sinne on viety varastoon mm. isän käyttämättä jääneitä kuntoilulaitteita ja laatikkokaupalla kirjoja. Äiti jo ilmoitti, että hän ei ainakaan aio osallistua mökin tyhjentämiseen millään tavoin - isä saa yksin roudata tavarat sieltä ulos ja myöskin keksiä, minne ne roudaa. Samoin äiti on ilmoittanut, että heidän luokseen mahdollinen vuokralainen ei todellakaan tule suihkuun eikä pyykkiään pesemään. Sanomattakin lie selvää, että ei muuten tule tännekään. Osa mökin tavaroista on minun eli jos isä ajatteli vuokrata mökin kalusteineen päivineen, vuokralaiselta lähtee ihan ekana sänky, sohvapöytä, TV-taso, mikroaaltouuni yms. 

Meltsu oli asiasta kuultuaan läkähtyä nauruun. Oli sitä mieltä, ettei kukaan voi olla niin hullu, että vuokraisi mökin, mutta minä olen silti huolissani. Isällä oli aikoinaan vuokralaisena vanha juoppo, joka paskoi housuihinsa, joten on mahdollista, että hän löytää jostain samanlaisen. Jos ihminen paskoo housuihinsa, tuskin hän kaipaa suihkua tai pyykinpesukonetta?

Jos joku todella on tulossa katsomaan mökkiä, toivoisin että voisin olla paikalla ja kertoa, että ukki kuoli makuuhuoneen lattialle ja että meillä on äärimmäisen vihainen koira, joka karkailee aitauksestaan alituisesti. 


Toisen hämmästyksen aiheutti tuttava, jota Meltsu pyysi auttamaan saadakseen tien varressa kaatuneen kyltin taas pystyyn. Kyse on puisesta kyltistä, jossa on ollut paksu seiväs, kyltti oli talven aikana kaatunut ja Meltsu halusi sen pystyyn osoittamaan tuttuun tapaan meillepäin jotta täältä näin saa kalastuslupia. Meltsu funtsi, voisiko kyltin kiinnittää samaan tankoon tiennimikyltin kanssa. Ei käy, nimikyltti on virallinen, ei siihen mitään voi kiinnitellä. Entä sitten vieressä kasvavaan koivuun rautalangalla. Ei ei ei, langasta voi irrota nikkeliä. Tuttava ehdotti, että laitetaan uusi seiväs ja isketään se lujasti pystyyn maahan - sitten kun toukotyöt ovat ohi, koska juuri nyt hän kovin kiireinen ja hänellä on kova stressi.

Kiireinen? Tuttava on käytännössä työtön ennen kuin ne toukotyöt alkavat. Hän on kotona 24/7, vaimo on kotona ja lapset ovat kotona. Kyltin pystyttämiseen menisi ehkä vartti, mutta kiireen ja stressin takia asiaan palataan joskus ehkä toukokuun puolivälin jälkeen. Yeah right...

Minulla on fiilis, että pitäisi mennä katsomaan peiliin ja kysymään peilikuvaltani, olenko minä se kaistapää vai ne muut.

Sen sijaan taidankin mennä leipomaan pullaa (mustikkapiirakan sain uunista jo pois) ja saaristolaisleipää, siivoamaan marjapensaan oksat pois pihasta, istuttamaan kelloköynnäkset isompaan astiaan, tulppaanipelargoniani uuteen ruukkuun ja pyykkiäkin pitäisi pestä. On ollut kovin kiireinen viikonloppu, oikein odotan pääseväni huomenna kouluun lepäämään. *virn*

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Messuten


Tänään olen menossa Tonin kanssa puutarhamessuille, ja varsin innoissani asiasta, vaikka messut ovatkin huomattavasti pienemmät kuin mitä Helsingin messut olivat viikko sitten. Harmitti, etten ehtinyt siellä kunnolla kiertelemään ja senkin vasta tosiaan rakennusvaiheessa. Olisi ollut kiva nähdä, miltä kaikki puutarhat yms. näyttivät valmiina. Toisaalta, nyt ei enää harmita, että minulla ei ollut varaa lähteä sinne, sillä meille etukäteen kerrottu asia, että siitä saisi matkakorvaukset, muuttuikin sitten kun messut olivat ohi. Kyseessä olikin työssäoppiminen, josta matkakorvauksia ei makseta. Olin harmissani toisten puolesta, koska todellakin oli koko ajan puhuttu niistä matkakorvauksista.

Sitten viime maanantain kevät on edennyt täällä kotona aivan huikean nopeasti. Lumet ovat sulaneet ja nyt pääsee viimeinkin leikkaamaan marjapensaat. Sen ajattelin tehdä tänään, semminkin kun päivästä näyttää tulevan aurinkoinen, plus että kohta on jo liian myöhäistä sille puuhalle.

My "English style" bouquet :-)

Keskiviikkona ja torstaina meillä oli ainetta nimeltä "ammattienglanti", mutta se ei suinkaan ollut mitään varsinaista englanninopetusta, vaan opetusta englanniksi. Aivan huikeat kaksi päivää ja odotan jo kovasti ensi marraskuuta, jolloin M tulee kuulemma opettamaan meitä vielä yhden päivän. M on Lontoossa asuva floristi, kotoisin aivan muualta, mutta on asunut Briteissä 15 vuotta ja tietää ja tuntee florismin ja myös puutarhanhoidon salat siellä. Minulle parasta antia oli kuulla eroista Suomen ja UK:n välillä esim. kimppujen sitomisessa (työtavat ja välineet), pakkaamisessa, materiaalin säilytyksessä ja yleensäkin kukkien käytöstä esim. hautajaisissa ja häissä. Toinen tärkeä huomio oli tajuta, kuinka hyvin osaan englantia. Minulla ei ollut pienimpiäkään vaikeuksia ymmärtää opetusta. Enkä yhtään väheksy sitäkään nautintoa, kuinka kiva ope oli katsella... ne nauravat silmät ja geelillä pystyyn suittu tukka. *virn*. Pukeutuminen: mitch-style, njam.

Jokohan ensi viikolla pääsisi ulos tennareissa?

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Boiling over


 Tuntuu varsin vahvasti, että meikäläisellä alkaa taas keittää vähän yli, ei sillä mielellä, että olisin jotenkin kiukkuisena tms. vaan ihan sillä, että mieli laukkaa vähän liian lujaa, ajaa liian kovilla kierroksilla. Eikä niinkään, ettäkö olisin vaarassa pudota omasta kyydistäni - en todellakaan! - vaan niin, että tätä menoa läheiset, ystävät ja kylänmiehet ovat niitä, jotka juoksevat tätä junaa kiinni.

Se maailma, joka asuu sisälläni, on laajentunut, eikä tahdo mahtua raameihinsa, vaan potkii ovia ja ikkunoita kiukkuisena teräväkärkisillä kengillään ja vaatii päästä ulos tuulettumaan. Tunne on mitä huumaavin ja minä nautin.


Sillä välin "oikeassa" elämässä.

Olin tänään jokseenkin koko päivän Tukkutorilla Helsingissä, ihan koulutyön merkeissä ja ehdin tutustua kuuteen oman alan tukkuun. Mukava päivä, mutta myöskin hyvin uuvuttava, nyt illalla en jaksa edes ajatella mitään mitään muuta kuin rentoa löhöilyä, käsitöitä, Netflixiä, Marc Almondia, yms. minkä suhteen ei tarvitse juurikaan muualle liikahtaa kuin käymään suihkussa ja vessassa. Päivä ei sinänsä tuonut minulle mitään uutta ts. että Helsingin tukuissa nyt mitään sen ihmeempää olisi ollut kuin Lahdenkaan tukuissa, mutta oli ihan mielenkiintoista tsekkailla hintoja ja varsinkin leikkojen valikoimaa

Juttelin A:n kansssa fiiliksistä ja ajatuksista ammatinvalinnan ja työllistymisen, plus omien toiveiden ja halujen suhteen, ja huomasin, etten tosiaankaan ole ainoana maailmassa sitä mieltä, että työn ei pidä syödä elämästä liian isoa palaa. 

Eilen huvittelin selvittämällä Teneriffalta tuttujen kasvien nimiä ja sain selville mm. että se keltakukkainen mehikasvi, joka kasvaa mm. Teno Altossa, on nimeltään viikunapäivikki, toiselta nimeltään hottentottiviikuna. Kasvi, josta nappasin La Pazista pätkän mukaani on puolestaan purppurajuoru 

Melkein koko viime yön satoi. Lumet saavat kyytiä, mutta voi ei kuran määrää..! Sunnuntaina sovittelin jalkaani mustia pillifarkkuja ja korallinpunaisia conversetossuja, mutta ei auta, pitää vielä hypätä maihareihin ja väistellä lätäköitä.

Loppuviikko meillä onkin opetusta vain englanniksi, odotan aika innolla!

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Rentoa sadetta



No voi hyvät hyssykät taas tätäkin kevättä. Takana on TOINEN ns. kevätyö, jolloin ei ollut pakkasta, mutta sen sijaan nyt tulee vettä taivaan täydeltä. Tokihan vesi olisi hyväksi, luonnolle nyt ainakin, mutta voin kertoa, ettei se ole lainkaan hyväksi minun matoilleni. Piha lainehtii oikeasti kuravellinä ja kun talossa on kaksi koiraa, joista toinen vielä ns. matala malli - voe elämä sitä kuran määrää, joka sisälle kulkeutuu. Yritän pitää koirat sisällä mahdollisimman paljon, mutta pakkohan ne on välillä pihalle tarpeilleen laskea. Plus että kaksi turhautunutta koiraa tuvassa on aika jänskä juttu. 

Toni on rippikoulussa ja Meltsu jossain. Ihana rauha (lukuunottamatta riehuvia koiria, tietenkin) ja yksinäisyys. Olen pelannut WoWia ja kuukletellut kuvia, ja päivän suunnitelmiin kuuluu kirjeenvaihtoa ja ruisleivän leipomista. 

Olen aika paljon varmempi siitä, mitä tahdon ja mitä tarvitsen.


perjantai 12. huhtikuuta 2013

Viimeinkin unta


Viime yön nukuin pitkästä aikaa hyvin, sikeästi ja pitkään. Toki heräsin keittämään Tonille kahvit ja ruokkimaan koirat kuudelta, mutta heräsin kuitenkin Tonin herätykseen  (puhelin, ei kai kukaan enää käytä herätyskelloa?), enkä tunti-pari ennen sitä sängyssä pyörimään ja vapaaehtoiset velvollisuuteni hoidettuani kaaduin takaisin sänkyyn, nukahdin ja uinuin puoli yhdeksään asti. 

Mutta ne unet..! En muista koskaan lentäneeni niin korkealla kuin viime yönä ja niin helposti. Minulla oli vaikeuksia kontrolloida lentokorkeuttani, tai ei, ei oikeastaan niinkään... Pystyin kontrolloimaan sitä, mutta olin hiukan epävarma siitä, mikä oli turvallisin ja ehkä järkevin lentokorkeus. Kaupungin kattojen yllä, mutta olisin halutessani pystynyt nousemaan vaikka kuinka korkealle. 

Miksi minä samaistun aina ihan mahdottomiin kohteisiin? Miksi minä tunnen sisimmältäni olevani jotain ihan muuta, jotain "mahdotonta", jotain, mitä ei oikeasti ole eikä ole koskaan ollutkaan? 

Joko toivun tästä tai sitten jotain alkaa tapahtumaan. Saapi nähdä.

Eilen, mukavan kotiinpaluun (olen edelleenkin äärimmäisen iloinen siististä kodista), kaikki muuttui taas kurjemmaksi. Meltsulla on paha olla oman elämänsä kanssa, enkä minä voi sille mitään. Hän töytäilee seiniin, joita ei voi kaataa, eikä  löydä edes ovea mistään, enkä minä voi antaa hänelle mitään avaimet käteen-periaatteella. Hänen on itse löydettävä ovensa ja tekisi mieleni ottaa kiinni ja ravistella ja sanoa, että katsoisi minua: minä löysin oveni ja ikkunani ja vielä savupiippunikin, joista kulkea ulos ja sisään. 

Minulle retkottavat kaikki ovet avoinna.

torstai 11. huhtikuuta 2013

All is well


 Hassusti sitä tässä iässä arvostaa asioita, joita ei rahalla voi ostaa eikä rahalla mitata - esimerkiksi sitä, että kun tulee kotiin kouluviikon päätteeksi, vastassa on normisiisti ja puhdas koti siitä huolimatta, että nuohooja kävi viikolla, ja tiskit on tiskattu. Ei todellakaan tarvitse alkaa välittömästi siistimään, tiskaamaan tai kokkaamaankaan, vaan voi laittaa itselleen sumpit pihisemään ja istahtaa omalle koneelleen vaikkapa päivittämään blogiaan.

No okei, tokihan tämän voisi ostaa rahallakin. Voisihan sitä palkata kodinhoitajan, siivoojan yms. mutta kyllä minä arvostan sitä, että elämässäni on ihminen, jonka mielestä koti on yhteinen asiamme, jota ei tarvitse (eikä voi?) rahassa mitata. Jonka mielestä yhteinen koti tarkoittaa myös yhteistä vastuuta. Onneksi jo toisella yrittämällä löytyi mies, jossa oli potentiaalia tähän. *virn*. Vai onko se vain se pitkä yhteinen taival, joka hioo särmiä, tasoittaa?

Siisti koti ja kaikki kasvit hengissä, voisiko enempää toivoa?


Kouluviikko oli aika intensiivinen ja vaihteeksi erilainen. Koko eilisen päivän vietin Messukeskuksessa messujen rakentamisen merkeissä, mikä oli hyvinkin mielenkiintoinen kokemus. Näin miten messuja rakennetaan, miten kukkasidontakisoja valmistellaan ja mikä parasta; sain seurata maan huippufloristien työtä ja olla avuksi. Hiukan harmittaakin, että työpanokseni asian suhteen jäi eiliseen, koska viikonloppuna en sinne töihin pääse, enkä itseasiassa kamalasti haluakaan - siis siinä mielessä en halua, että matka on pitkä ja aivan liian kallis minun kukkarolleni, ja en halua "uhrata" viikonloppuani siihen... mutta mutta. Tämä on taas yksi niitä toisaalta-ja-toisaalta-tilanteita, joita elämä eteen heittelee. Mutta ihan kiva, että tosiaan oli mahdollista olla siellä eilen.

Viikon päästä Lahdessa on puutarha-alan messut ja sinne olen päättänyt mennä. Ensi viikolla tulee pv-raha, mikä tarkoittaa sitä, että rahallisesti on mahdollista ajaa hiukan ylimääräistä ajoa ja eiköhän sitä nyt pysty ostamaan pääsylipunkin yhteen tapahtumaan, sen kerran kun nyt johonkin haluan mennä. Puoli vuotta alan opintoja takana tuo ihan toisenlaista näkökulmaa näihin messuihin. Olen jo ihan innoissani ja toivon löytäväni sieltä jotain hyviä messutarjouksia, erityisesti siemenien saralla. Unohdin nimittäin ostaa scoparian (kesäsypressi) siemeni Korpikankaalta, höh ja pöh. Tosin ei niitä taida saada messuiltakaan. Äkkiseltään bongasin siemenmyyntipuolelta vain Nelson's Gardenin ja heidän valikoimiinsa ei näyttänyt scoparia kuuluvan.

Tänään oli tullut Korpikankaalta tilaamani siemenpaketti, ekstrana pussi hajuherneen siemeniä Ihan sormia ja kämmeniä syyhyttää päästä kylvämään! Ensimmäinen basilikakylvökseni alkaa kohta olla siinä jamassa, että pääsee maistelemaan, ja korianteristakin tunnistaa heti, että korianterihan se tässä. Kelloköynnökset ovat täysin riehaantuneet ja pelargoniat kasvavat ihan silmissä. Viimevuotiset pelargoniat rehottavat ja olenkin joutunut jo nyppimään niistä nuppuja, jotta eivät ala vielä kukkimaan vaan tekevät lehteä lisää. Ja oi ihanuus, kiitokseksi posliinikukasta, jonka vein taannoin Mj:lle, hän toi tänään minulle köynnöskasvia, jonka nimi oli minulle outo ja jota en nytkään muista, mutta tunnistan kyllä sen rakkaaksi kukaksi lapsuudestani. Mummulla oli sitä ennen, ja minullakin, mutta en tiedä, mihin maailman tuuliin se minulta jossain vaiheessa katosi.

Olen löytänyt aivan mahtavan sarjan katsottavaksi: Being Human. Ihan loistava sarja, kertakaikkiaan!

Unto Kupiaisen runo, jota taannoin hain, ei tainnutkaan olla Unto Kupiaisen, vaan hänen suomennoksensa johonkin Baudelairen runoon. En löytänyt sitä, mutta löysin toisen, runon nimeltä "Salaisuus".

Tuhatvuosien takaiset tapahtumat
minun vereni laineissa keinuvat.
Kuin kantele humisee joskus pääni
omituisia ääniä kertaillen,
ja kaikkein kummallisin on ääni,
jota kumisee alasin sydämen.

Kuka minussa elää ja hengittää,
- hänt' enhän ma tunne, en silmin nää?
Kuka sieluni kinoksen latua hiihtää,
joka joltakin kerran on katkennut?
Sanat kun ihan hullut huulia hiihtää,
- kuka on, kuka on nekin huutanut?

Miten edessä outojen ovien
minä aiheetta seisatun, säpsähtelen:
on niinkuin olisin ollut täällä,
joka paikan tunnen ja tunne en.
Mitä minuun on kätketty? Salpa on päällä.
Mikä sesam on, joka avaisi sen?

Mitä varten unetta valvon öin,
kuka minussa itkee, kun ikävöin?
Ja kun joskus on oikein vaikea olla
ja kuin kivussa sieluni kiemuroi,
kuka minussa seisoo tuomiolla,
kuka enää ei puolustautua voi?

Ja kun vuoteelle vieraan olennon vien,
jonk' kohtasin outona varrella tien,
kenen sormilla silitän silkkistä tukkaa,
kenen suin sulan huulien aallokkoon,
kun tunnen: pitelen käsissä kukkaa,
jota näin tuhat kertaa jo pidellyt oon?

Mitä on nämä ihmeet ja tapahtumat,
jotka vereni laineissa keinuvat?
Elämästä ei koskaanko katoa mikään,
kukin syitä lisäten, vähentäin
jotakinko vain viemme me iästä ikään
ajan aamusta näin ajan iltaan päin?

Miten monesti itseni tempaisen
minä irti vain itseä seuraten:
en tahdo ennen ollutta toistaa,
en toisen tuskaa ja riemua en!
Omat syyni ma tahdon itse poistaa,
vaikk' kiveä jauhoksi kiusaten.

Tuhatvuotiset tuskatko repeävät
siten siinäkin, - entiset elämät?
Kenen poikkihakattu käsivarsi
epätoivoisen nyrkkini kohottaa?
Kenen kesken katkennut sananparsi
minun huuleni huudoksi hulmahtaa?

Sekin elääkö noin, mitä itsestäin
kirouksin hautasin itseltäin?
Sekö joskus on astuva jotakin vastaan
kuin kummitus haudasta kurkistain?
Ja mitä minä silloin hänelle vastaan,
jota painaa tuo paino minun taakkani vain?

Ja kun kerran kuoleman kujia käyn,
kuten entiset nyt minä silloinko näyn?
Elon pitkospuunako pitkittämässä
elon jälkeenkin olen tuskaani vain?
Minä ikuisuuttako nyt elän tässä
vai leikkiä perhosten katoavain?


torstai 4. huhtikuuta 2013

Miljoonan ajatuksen pää


Heräsin juuri nähtyäni niin vauhdikkaita unia, etten keksi, mikä leffa tai TV-sarja voisi vetää niille vertoja. Koko unen tarina oli kerrassaan sekopäinen, alkaen myrskystä ulkona (näen aika usein unta ukkosista tai myrskyistä) ja omituisista asioista, joita sen aikana oli tapahtunut. Kaikkein kummallisin asia oli laaja kaivanto, joka oli ilmestynyt peräkammarin ikkunan alle ja johon äiti putosi. Seikkailu alkoi siitä, kun lähdin pelastamaan äitiä. 

Ensimmäinen vaihe oli löytää köysi ja värvätä lisää väkeä auttamaan. Pihaan ajoi pakettiauto, jossa oli kaksi kalakauppiasta, jotka sain ihan ensimmäiseksi värvättyä pelastuspartioon ja pikkuhiljaa väkeä alkoi ilmaantua lisää, mukaanlukien jopa parin viikon takainen tet-harjoittelijamme (töistä). Lopulta meitä oli iso joukko, löysimme köyden ja ryntäsimme auttamaan äitiä. Kaivanto osoittautuikin käytävän pääksi johonkin, eikä äitiä näkynyt missään, joten sinne sitten vaan. Jotta pääsin hyppäämään kaivantoon, minun piti avata pitkä, pinkki hameeni. Sen helmassa oli ensin muutama neppari ja sitten ylempänä vetoketju. Nuori kukkatukun lähetti, sylissään iso kimppu punaisia ruusuja, ei tiennyt mihin olisi katsonut kun paljastin reiteni sillä tavalla. Hän kuitenkin iski kukat jollekin ja seurasi minua epäröimättä.

Äitiä en löytänyt, koska kello soi juuri, kun olin päässyt sen olennon lähettyville, joka sitä alamaailmaa pyöritti. Siellähän olikin vaikka mitä; markkinat ja jopa sirkus. Kanssani siellä seikkaili jopa kauan, kauan sitten kuollut ystäväni. Muistan, kuinka hän oli etsintäpartiossa mukana ja kuinka jäin odottamaan, että hän ehtisi viimeisenä sinne alamaailmaan loikanneena (meistä "tytöistä" - keitä muut olivat, en tiedä) mukaan, ja hoputin häntä. Paljon muutakin oli ja tapahtui, niin outoa ja sekopäistä, etten edes tiedä, miten kirjoittaisin ne sanoiksi. Matkustamista raitiovaunulla, junalla, laivalla, päässä vilahtelevia kuvia ja noita, joka jähmetti kaiken muun ympäriltämme niin että saimme keskustella rauhassa, vain me kaksi. Vai voiko keskusteluksi sanoa sitä, että vain päässäni muodostan lauseen "tapan sinut" yhä uudelleen ja uudelleen kuin ajatuksen voimalla saisin sen tapahtumaan.

Tähän kohtaan sopisi hyvin Unto Kupiaisen runo, joka pyörii minun mielessäni, mutta en löydä sitä tähän hätään. Laitan myöhemmin jos löydän a) kirjan, jossa se on ja b) ko runon.

Eilen oli mielenkiintoinen työpäivä. Olin töissä A:n kanssa kahden ja hän avautui minulle fiiliksistään koskien työaikaansa, aloittaen sanomalla, ettei ollut ollenkaan varma oliko mitään järkeä ihmisen työelossa. Hänellä onkin todella pitkät päivät matkoineen, en itse lähtisi samaan. Tosin eihän hänkään mielestään ollut lähtenyt. Kerroin omia ajatuksia koskien työtä, työaikaa, työntekoa jne versus muuta elämää työn ulkopuolella. Sitä, miten Meltsun sairastuminen ei saanut minua paremmaksi ja rakastavammaksi ihmiseksi, mutta sai minut huomaamaan miten tärkeää on elää tässä ja nyt. Se ei tarkoita elämistä kuin viimeistä päivää, vaan sen ymmärtämistä, miten vähän ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen. Tuttuja juttuja blogini lukijoille minun näppikseltäni, n'est pas?

Kerroin A:lle myös entisestä työpaikastani, jossa olin viihtynyt niin hyvin, ettei se ollut tuntunut työltä ollenkaan ja äidyin hänellekin ihmettelemään, onko yleensä edes mahdollista kokea samaa, vai onko ikä tullut vastaan. A päätti lähteä tupakalle ja samassa ovenavauksessa hänen kanssaan sisälle tuli - minun entinen työkaverini juurikin tuosta firmasta, jossa oli ollut niin kivaa! Kaikkein hulluinta asiassa oli se, että en ollut nähnyt häntä sen jälkeen, kun firmasta lähdin eli 20 vuoteen. Ja siinä hän nyt seisoi vaimonsa kanssa ja halusi ostaa kukkia. En siinä hetkessä muistanut edes hänen nimeään, muistin sen vasta kotona, mutta tunnistin hänet ja hän minut. Kuulin entisten työkavereideni kuulumiset ja myöskin mitä työpaikalle oli tapahtunut. Se oli yhä olemassa, tosin toisen nimisenä (yrityskauppojen myötä) ja toisessa paikassa, mutta yhä siellä oli niitä ihmisiä, joiden kanssa rakastin tehdä töitä. Moni oli jäänyt eläkkeellekin, puhuja itsekin kuukausi takaperin, ja kuolokin oli joitain korjannut. Ihan uskomaton sattuma! Vai oliko se sattuma?

Mieli halajaa jo taas Puertoon, vaikka paljon mukavaa on tiedossa täällä kotimaassakin ennen ensi talvea. Tai mahtaako siitä mitään ensi talvea tullakaan, kun tämäkään ei tunnut loppuvan? Kuuden aikaan, kun heräsin laittamaan Tonille kahvia ja koirille ruokaa, pakkasta oli kymmenkunta astetta. No, kuitenkin, Norwegianin sivuilla on matkoja myynnissä jo tammikuun loppuun ja halvimmillaan Teneriffalle pääsisi silloin, 109 euroa per nenä per suunta. Täytynee odotella helmikuun matkoja ja hintoja, koska vaikka voisimmekin periaatteessa lähteä milloin vain, niin Tonin koulu pitää ottaa huomioon. En mielelläni anoisi kahta viikkoa lomaa, vaikka Tonin koulu hyvin meneekin ja lomapoissaolot eivät ole haitanneet tai vaikuttaneet koulumenestykseen. Ihan jouluksi en Puertoon toistamiseen tahdo, enkä välttämättä halua sinne ihan joulun allakaan, koska haluan aikaa valmistautua jouluun kotimaassa. Tämä tilanne on nyt, eri asia sitten tulevaisuudessa, kun asumme siellä. On eri juttu laittaa omaa joulua kuin olla lomalla siellä.

Tänään menen iltavuoroon, alunperin aamuvuoroni vaihtui iltavuoroksi, koska iltasella tulee morsio sopimaan kukistaan, ja huomenna menen sitten aamuvuoroon ja on samalla viimeinen työpäiväni. Tältä erää. Jatkoa ajatellen minulla on ajatuksia. Itse asiassa minulla on Kamalasti Ajatuksia. Fiboja ja fiiliksiä. 

Hirveen kauheen ihanaa, että elämässä on niin monia ovia avoinna!

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Uni paras lääke on


Olen kuvitellut, että unettomuuteni johtuisi valon määrän radikaalista lisääntymisestä, mutta en olekaan asiasta enää ollenkaan niin varma. Kyllä, valo herättää ja alan räpsytellä silmiäni auki heti, kun kammarissa alkaa näyttää valoisammalta ja se ärsyttää, koska haluaisin todellakin nukkua. Yleensä ongelma on korjaantunut itsestään, kun sisäinen kelloni on tottunut valoon, mutta nyt niin ei ole tapahtunut. Olen alkanut pohtia, josko ongelma on jossain muualla ja olenkin tullut siihen tulokseen, että näin on. Tai ainakin osasyy ongelmaan on jossain muualla.

Elämässä tapahtuu nyt niin paljon, etten ilmeisesti oikein pysy siinä mukana ja se valvottaa. Ensin intensiivinen lähijakso koululla, intensiivinen siinäkin mielessä, että hetkiä yksinoloon ei juurikaan ollut asumisjärjestelyistä johtuen. Sitten heti perään työssäoppimisjakso, jonka suhteen olen joka toinen hetki hyvillä fiiliksillä ja joka toinen vähemmän hyvillä. Peräkkäisten vapaapäivien puute tuntuu (vaikka nyt olikin kaksi vapaapäivää peräkkäin ja viime viikolla peräti kolme vapaata yhteensä), enkä koe saaneeni aikaa pysähtyä, rauhoittua ja miettiä. Nyt edessä on neljä päivää töitä, viikonloppu ja sitten taas takaisin kouluun. Odotan kouluun pääsyä kyllä ihan hyvillä fiiliksillä, sillä tahdon päästä oppimaan. Lisäksi töissä pomo sanoi, että tämän viikon voisimme käyttää ihan oikeaan opiskeluun, kun pääsiäishässäkästä on selvitty, ja kysyi, mitä itse koen tarvitsevani eniten, siis harjoitusta missä; onko se vihko, kimppu... Minun mielestäni se on kimppu, koska sienityöhän nyt on selvää pässinlihaa, helppo siihen sieneen on varsia tökkiä. Jo ihan peruskimppukin on paljon haastavampi. Ja ilman sidontapohjaa; sidontapohjan päälle tehtyjä kimppuja olen tehnytkin ja hyvin ovat asiakkaille kelvanneet, samoin kuin pääsiäisaiheiset pienet asetelmani. Mutta se kimppu.

Kuva: http://www.elcardon.com

Jokainen normaali ihminen, joka tekee viisipäiväistä viikkoa ja kahdeksan tunnin työpäivää, saa nyt ihan vapaasti nauraa minulle, mutta tuo 5 pv / 8 h ei ole sitä, mitä minä elämältäni tunnen haluavani. Liian vähän aikaa itselleni, rakkailleni. Minä en halua kuolinvuoteellani katua sitä, että tein liikaa töitä ja en ollut tarpeeksi rakkaideni kanssa. No, enpä ole juuri koskaan "normaalisti" työskennellytkään, vaan tehnyt osa-aikatöitä, pätkätöitä, ollut työttämänä, kursseille jne. ja lisäksi aika, minkä olin töissä omassa yrityksessäni, oli hyvin vapaata. Olen tarvinnut aikaa itselleni ja myöskin sille, että minä olen ollut kotona kasvattamassa omaa lastani itse. Olin kotona siiheksi, kun Toni täytti kolme ja sen jälkeenkin, vaikka Toni on "joutunut" olemaan päivähoidossa, minä en koskaan tehnyt 8-tuntista päivää. Tonin aloittaessa koulun meillä oli jo oma yritys ja vaikka olinkin toisinaan ns. kentällä töissä, lähdin kotoa vasta Tonin jälkeen ja tulin kotiin siiheksi, kun Tonikin. Koskaan ei lapseni ole tarvinnut tyhjästä kodista lähteä eikä sinne tulla. Aina on ollut äiti, tai isä, kotona huolehtimassa. Minun lapsellani toden totta on isäkin, joka on yhtä kykenevä huolehtimaan jälkikasvustaan kuin minäkin. Siksi voin hyvillä mielin olla nyt pitkiäkin aikoja opiskelupaikkakunnalla.

Mutta siis, minun tulevaisuudensuunnitelmissa on jotain muuta kuin 40-tuntinen työviikko. Jotain, jolla kuitenkin elää nälkään kuolematta. Ehkä jossain muualla kuin näillä kylmillä leveysasteilla.

Asian (minkä asian? no, jonkun) kunniaksi laitoin tuohon toisenkin kuvan, joka on napattu Teno Altossa. Haikailenko tuota elämää? Vähän.

Mutta nyt töihin Macarenan tahtiin!