perjantai 22. helmikuuta 2013

Mitä jos mä olisin


Pahuksen katti herätti minut tänään ihan epäinhimilliseen aikaan, jo ennen kahdeksaa! Epäinhimillistä siinä on se, että minä olisin halunnut vielä nukkua... Hipponen aamuisin tulee sänkyyni, käpertyy kiinni minuun ja tuudittaa minut uneen ja pysyy siinä sitten siiheksi, kun suvaitsen herätä, mutta tänään se olikin toista mieltä.

No jaa, kai tässä voi ihan hyvin aloittaa päivän toimet aikaisemmin kuin olin ajatellut. Tänään minulla on ohjelmassa pakastimen täyttämistä, sillä eilisen rahapäivän kunniaksi raahasimme kaupasta kotiin vain seitsemän ruokakassia, 10 kg perunoita ja 10 kg jauhoja. Eilen jo hulluna jauhoin maksaa, soseutin porkkanoita ja kerkisin leipoa pari puolen litran taikinaakin. Sain kaverilta simppelin ohjeen saaristolaisleipään ja sitähän piti kokeilla asap. Tuli hyvää! Tänään aion vääntää toisen satsin sitä, luultavasti pestopatonkia myös, ruisleipää ja varmaan sämpylöitäkin voisi tehdä, ja ehkä teen jotain ostamilleni lantuillekin. Samoin pyykkivuori pitäisi viimeinkin siloitella kaappeihin. Olen ollut laiska koko hiihtoloman, tai itseasiassa siitä asti, kun palasin Suomeen. Talvi? Minä?

Eilen, kun palailimme Meltsun kanssa Lahdesta, hän siinä loihe lausumahan, että joskun hän ajattelee, millaista elämämme olisi jos emme olisi silloin 15 vuotta sitten muuttaneet tänne. Ei hänellä tainnut mitään visioita olla asiasta esittää, tai ei hän ainakaan ehtinyt kertoa niitä, kun minä kerroin, että minä en osaa edes halutessani ajatella "jos", kun katson taaksepäin. Se ei vain suju minulta, jossittelu. Joillakin se näyttää olevan tapana, muistan muinaisen kaverini, joka mieluusti jossitteli menneisyydellään; mitä jos hän ei olisikaan lähtenyt tämän miehen matkaan vaan tuon, ja mitä jos hän olisikin mennyt sinne kouluun eikä tänne - millaista se elämä olisi nyt. Meltsu mieluusti harrastaa samaa, ja minusta se tuntuu jossain määrin katumukselta: itse kun ajattelen, että mitä sitä jossittelemaan, elämä ei mennyt niin ja siltä pohjalta mennään eteenpäin. Meltsu vakuuttaa, että ei se ole katumusta, pelkkää ajatusleikkiä.

Niin leikkiväinen ihminen kuin olenkin, minä en osaa tätä ajatusleikkiä. Jos aletaan jossittelemaan, niin eikö silloin pidä kyseenalaistaa ihan kaikki? Meltsulle annoin esimerkkiä; mitä jos en ammattikoulussa olisikaan loukannut vain peukaloani (tyrkkäsin sen sirkkeliin) vaan minulta olisi irronnut koko käsi - miten elämäni olisi mennyt? Tai mitä jos olisinkin nainut ensimmäisen vakavasti otettavan poikaystäväni ja tehnyt hänen kanssaan viisi lasta - millaista olisi elämäni nyt? Vaihtoehtojen määrä paitsi jossitellessa niin myös jo pelkästään näissä kahdessa esimerkkitapauksessa on niin valtava, että päähän siinä sekoaisi, jos alkaisi tosissaan pohtia, että millaista elämäni olisi nyt JOS. Jos jossittelen, niitä kuuluisia muuttujia ei ole vain pari vaan rajaton määrä. En hyvällä tahdollanikaan voi vaikuttaa kuin omaan kohtalooni ja siihenkin rajallisessa määrin, joten vaikka jossittelisin itseni viiden lapsen äidiksi, se ei kerro vielä mitään siitä, miten tässä visiossa lasteni isän elämä olisi mennyt. Nyt hän on aviossa, viljelee omaa maatilaa ja on yhden tyttären isä, mutta kaikki tämä olisi voinut mennä toisin, jos hän olisikin nainut minut. Jos hän olisi nainut minut, miten siinä tapauksessa hänen nykyisen vaimonsa elämä olisi mennyt? Ei helvetti, päähän siinä repeää jos lähtee jossittelemaan jollakin, jolle ei enää voi mitään ja joka ei muutu.

Kun katson taaksepäin, näen asiat, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. Nyt minulla on tieto siitä, mihin mikäkin tekemiseni johti ja käsitän, että tuo ja tuo oli virhe. Sinänsä mielenkiintoinen ajatusmalli tuokin; näenkö vain virheeni? Kyllä, siinä mielessä, että ajattelen, että ne ovat niitä asioita, joista minun pitää ottaa opikseni. Menneisyydessäni on totta kai paljon asioita, jotka olen tehnyt oikein, mutta ei niihin huomio kiinny. Ehkä koen, että olen pääsääntöisesti toiminut oikein, tai vähintäänkin tavalla, joka ei ole sen enempää oikein kuin väärinkään. Mutta vaikka näenkin "virheeni", en kuitenkaan jossittele sillä, miten elämäni olisi mennyt, jos en olisi niitä tehnyt. Tai en harmittele asiaa, koska ei sekään johda yhtään mihinkään sen enempää kuin se jossittelukaan. Asiat menivät näin, minä ne tein ja nyt eteenpäin elämässä. Ehkä jopa opin jotain, itsestäni, ihmisistä, asioista, enkä tee samoja virheitä enää. Ainakaan kovin montaa kertaa.

En osaa jossittella elettyä elämää, mutta tulevaisuutta osaan. Mietin, että mitähän tapahtuisi JOS. Miten elämäni muuttuisi JOS. Millaista olisi JOS. Millaistakohan olisi jos minulla olisi kaksi corgia? Millaistakohan olisi jos muuttaisi vaikka Humppilaan? Millaistakohan olisi jos muuttaisi Puertoon? Millaistakohan olisi jos Toni olisi kuuluisa näyttelijä? Millaistakohan olisi jos jäisi leskeksi ja alkaisi metsästää uutta miestä? Millaistakohan olisi jos voittaisi päävoiton lotossa? Millaistakohan olisi jos tulisi sota? Millaistakohan olisi jos ja jos ja jos?

Mitä jos en olisi koskaan eronnutkaan edellisestä miehestäni?

Erosin ja hyppäsin Meltsun matkaan ja matkaa on kestänyt nyt yli kaksikymmentä vuotta. Kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin puhumme yhä syntyjä syviä ja pohdimme elämää. Omaa elämäämme, muiden elämää verrattuna meihin, muihin, tonne ja tänne. Yhä ymmärrämme toisiamme sanoitta ja hämmästymme, kun toinen sanoi sen, minkä toinen oli aikeissa sanoa. Ei minun mieheni ole komea, ei urheilullinen, ei rikas, eikä tohtorismies, vaan ihan tavallinen kaljamahainen duunari. Siinä hän kuitenkin on, vierelläni aina vain eikä minun tarvitse miettiä, ettemmekö olisi tiimi ja puhaltaisi yhteen hiileen. Sivuaskeleita on joskus otettu, itsekukin, mutta koskaan niin kauas ei ole menty, etteikö sieltä olisi paluuta.

Ah joo, tänään saan tilaamiani tavaroita. Meikkejä ja vaatteita. Tuskin maltan odottaa! Enkä taida malttaa odottaa kevättäkään, että pääsen keekoilemaan uusissa punaisissa tennareissani!

Tiedä vaikka tänä keväänä opettelisin viimeinkin ajamaan mopoa?


PS. Lunta sataa

tiistai 19. helmikuuta 2013

Migreenin jälkeen


Nyt täytyy kyllä todeta, että ei helvetti mikä show ja sähläys eilen työvoimatoimiston mokan takia.  Olin eilen niin helpottunut siitä, että opintokorttini löytyi ja että päätös päivärahani lakkauttamisesta oikaistiin, etten tajunnut olla edes vihainen kenellekään, mutta nyt kun asiaa ajattelen, niin meinaa pikkuisen riepoa. Siis oikeasti; en ollut tehnyt mitään väärin, asiat olivat minun puoleltani aivan kunnossa - vaaditunlainen todistus oli säädettyyn aikaan toimitettu TE-toimistolle ja se oli määräaikaan mennessä sinne saapunut. Vaan missä lie maannut, kun kuuden päivän päästä siitä, kun todistus oli sinne tullut, sitä ei näkynyt minun tiedoissani? Ja mistä se sitten löytyi, melkein heti sen jälkeen kun olin palannut Lahdesta kotiin? Ja missä se oli ollut, kun kuitenkin näkyi, että se oli saapunut TE-toimistoon jo 12.2?

Olin todella hermona sen takia, että oikeuteni päivärahaan oli evätty ja Kelan sivuillakin luki, että päivärahani on lakkautettu. Näin jo kauhukuvia siitä, että minun pitää lopettaa opiskeluni ja mietinkin, miten sen koululle esitän. Olin kiukkuinen siitä, että piti lähteä 40 km:n päähän asiaa selvittelemään outojen virkailijoiden kanssa ja ei sekään kivaa ollut, että virkailija oli kiukkuinen ja ilmoitti, että oma mokani, kun postiin luotin. Sain vielä ekstra-kaavakkeen täytettäväksi, koska eihän opintokortista ilmennyt - mikäli se jostain löytyisi tai uuden toimittaisin - että opinnot ovat edenneet suunnitellusti jne.

Eilen kävin MOL:in sivuilla tsekkaamassa, että virkailija oli tehnyt jo uuden lausunnon, jolla edellinen lausunto peruttiin ja kerrottiin, että työnhaku on ollut voimassa ja opinnot edenneet suunnitellusti. Kelan sivuille se ei ollut ehtinyt, äsken se löytyi sieltäkin, mutta edelleen Kelan sivuilla viimeisenä annettuna päätöksenä oli päivärahani lakkauttaminen. Normisti päivärahakauteni (= neljä viikkoa) olisi katkennut eilisestä, mutta nyt se olikin katkaistu jo viime torstaista eli tästä minulta jää saamatta / siirtyy seuraavaan kolme päivää. Ja helvetin kuustoista jos nyt joudun anomaan päivärahan uudelleen ja menee karenssi! Eilinen sählinki laukaisi minussa oikein vuosisadan migreenin, mutta siitä huolimatta en ala raivoamaan TE-toimistoon päin heidän mokastaan ja siitä, kuinka minua juoksutettiin sen takia, mutta auta armias, jos päivärahoissani on vielä jotain häikkää. 

Näin tämän videon eilen ensimmäisen kerran ja itseasiassa kuulin biisinkin, ja hei, tämähän on oikeasti hauska. Nauroin ääneen.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Luuseri ajaa päin punaisia


 Jotenkin arvasin, etteivät asiat voi sujua niin juohevasti kuin ne näyttivät sujuvan. Minun piti toimittaa todistus opintojeni etenemisestä työvoimatoimistoon ja koska meiltä on oma työvoimatoimisto viety kokonaan, ja lähin (jättimäinen Lahden, Heinolan, Hämeenlinnan, Forssan ja ties minkä yhteinen) on 80 km:n päässä, plus että olen kaksi viimeistä viikkoa ollut opiskelupaikkakunnalla - - - niin päätin laittaa vaadittavan paperin postin kautta. Luokkakaveri viime viikolla kertoi käyneensä viemässä sen henkilökohtaisesti; häneltä vaadittiin nimenomaan käynti. Huolestuin. Yritin soittaa työkkäriin varmistaakseni, että lähettämäni todistus oli perillä ja että pitäisikö minun vielä käydä siellä henkilökohtaisesti, mutta numeroon oli mahdoton päästä. Onko se mikään ihme, kun sama numero palvelee tosiaan niin Lahden seutua, Hämeenlinnan kuin Forssankin seutua?! Viikonloppuna tsekkasin netin kautta, että asiat varmasti ovat kunnossa, ja miten en yllättynyt ollenkaan siitä, että päin persettähän ne olivat.

Minulla ei ollut oikeutta työttömyystukeen 14.2 alkaen, koska en ollut uusinut työnhakuani.

Tämä oli minulle niin iso epä-yllätys, etten saanut sanotuksi edes aina yhtä pätevää sanontaa: "Mitä vittua..?!". 

Siitä sitten lainaamaan kalastuskunnan käteiskassasta 50 euroa, että pääsin tänään työvoimatoimistoon Lahteen. Olin niin stressaantunut asian takia, että kun yöllä sammutin valot klo 00.30, en saanut pitkään aikaan unen päästä kiinni, ja vaikka kello oli herättämässä seitsemältä, heräsin jo viiden jälkeen pyörimään sängyssä. Työvoimatoimistossa varauduin siihen, että joudun olemaan siellä tuntikausia ja sen suhteen onneksi sain yllättyä. Koska olin ovenkahvassa roikkumassa jo hyvissä ajoin ennen yhdeksää, pääsin ensimmäisten joukossa sisään ja hetken kun minua oli luukulta toiselle palloteltu, pääsin hoitamaan asiani. Oli kiukkuinen virkailija ja tunsin itseni ihan ääliöksi, kun olin postin kautta lippuni ja lappuni lähettänyt. Sinänsä oli ollut ihan ok ja sallittua toimittaa se niin - ei kukaan vaatinut minua tulemaan sinne henkilökohtaisesti eli pelkän todistuksen toimittaminen olisi ollut ihan riittävä juttu... nimittäin siinä tapauksessa, että se olisi tullut perille. Olin postittanut sen taatusti ajoissa, ykkösluokassa, mutta niin vain se oli kadonnut jonnekin matkalla. Kovasti virkailija motkotti, että postiin ei saa luottaa. Että tuodaan ne lippuset ja lappuset itse heille laatikkoon tai jätetään tiskille. No, nytpähän tiedän tuonkin. Kyllähän minä postin kulkua epäilinkin, mutta jotenkin minussa eli toivo, että kirje löytäisi perille. Ei sitten löytänyt.

Vaikka virkailija oli kiukkuinen ja piti saarnan, hän kuitenkin laittoi ns. työnhakuni taas voimaan ja otti s.postiosoitteeni siltä varalta, jos todistus kuitenkin jostain löytyy. Muussa tapauksessa sain kuukauden aikaa toimittaa uuden. Kirjasi myös tietoihini, että olen toimittanut todistuksen ja että se on jäänyt saapumatta heille asti. Koska tukia ei makseta takautuvasti, missasin nyt kaksi päivää. Harmittaa, ja harmittaa oma tyhmyyteni, että tosiaan luotin postin toimittavan lähetyksen perille sen sijaan, että olisin ajanut sen 80 km ja käynyt tiputtamassa kuoren itse työkkärin palautuslaatikkoon. 

Kotimatkalla olin hyvin vähällä ajaa päin punaisia unenpuutteesta pökkyräisenä. Onneksi ihana aviomieheni, joka tuli työkkäriin mukaan henkiseksi tueksi, huomautti, että näihin valoihin pitäisi ikäänkuin pysähtyä, kun tuo valo on tuon värinen.

Tunnen itseni tontuksi ja täydelliseksi luuseriksi. Ja luntakin sataa, saatana.


Megasuperhyperluuseriolo on muutenkin. Olen viikonlopun kuulostellut itseäni ja todennut, että olen jotenkin ihan pihalla itseni suhteen. Liekö keski-iänkriisi iskemässä, koska ihmettelen, kuka oikein olen ja mitä haluan elämältäni. Ja mitä elämällä edes on tarjottavana minulle. Se on ihan hassua, koska vielä vuosi sitten sain palautetta persoonallisesta "tyylistäni" ja nuorekkuudestani. Nyt tunnen itseni ikälopuksi tantaksi, joka ei osaa edes pukeutua. Vaatteeni ovat tylsiä, eivätkä ne kuvasta minua - vai onko niin, että ne nimenomaan kuvastavat minua ja minä olen tylsä?

Tilasin varmuuden vuoksi Ellokselta korallinpunaiset koristossut, harmaat slim-farkut ja valkoisen tunikan, jossa on isoja punaisia ruusuja. Haluan pois tästä (mielestäni) tätimäisestä tyylistä, jonka olen vuoden aikana omaksunut ja haluan, että ulospäin näkyy taas se, mikä olen sisältä. Meltsun mielestä minun pitäisi värjätä hiukseni ja minä taas en todellakaan ala niiden kanssa pusaamaan. Kotivärjäys on ihan perseestä. Sanoin, että joo, värjään, jos HÄN tekee sen itse työn (levittää värin yms.) ja apua, Meltsu lupasi tehdä niin - mikäli hän saa valita värin. No, mikä ettei. Olisihan se kokemus sekin.

Minulta on veto jotenkin ihan hukassa. Ei jaksa, ei viitsi. Ei mitään. Lisäksi minussa liikkuu koko ajan pinnan alla jokin, joka pyrkii itsepintaisesti ulos. Eilen raotin sille ovea, ja saa nähdä, tuleeko se sieltä kokonaan. Toivoisin kovasti.

Pakko laittaa tähän videoksi Veli Sikiön show viime lauantain Putouksessa. Riku Nieminen on varsin notkea liikkeissään, eikä mikään ole lauantaisin juuri makoisampaa kuin ahmia silmillään Niemistä nahkahousuissa. *virn*.


EDIT.

Ei ole todellista. Sähköpostiboksini kilahti juuri ja sain tiedon, että opintokorttini on saapunut työkkäriin ihan ajallaan. Mitä se tarkoittaa? Heillä on siis ollut virheellinen tieto, että se ei ole tullut sinne ajallaan - oikaistaanko asia nyt vai miten? Apua? Pitääkö sinne nyt soittaa ja kysyä vai... ei hyväluojasentään minen jaksa. *hysteeristä naurua*

EDIT EDIT.

Lausunto siitä, että en ole uusinut työnhakuani, oikaistaan ja työnhakuni ei katkea missään vaiheessa. Toimittamastani ja mystisesti löytyneestä opintokortistani ilmenee, että opintoni ovat edenneet suunnitelman mukaan ja virkailija lupasi tehdä uuden lausunnon sen mukaan. Toivovat minun kuitenkin palauttavan kaavakkeen "Työttömyysetuudella tuetun omaehtoisen opiskelun edistyminen" täytettynä 18.3 mennessä, että kaikki varmasti menee niin kuin pitääkin. No, palautetaan.

Kauhea show, soppa ja vaiva - ja loppujen lopuksi MINÄ en ollutkaan tehnyt mitään väärin, eikä edes posti.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Ihana, oma sänky


Mikä autuus olikaan eilen illalla oikaista itsensä OMAAN sänkyyn, asettaa läppäri piirongin päälle ja syventyä The Wiren tapahtumiin. Se oli niin iso autuus, että nukahdin siihen ja heräsin vasta puoli kolmelta, jolloin ihan yhtä autuus oli sammuttaa tietokone ja valot ja jatkaa unia tietäen, ettei tänään tarvitse lähteä yhtään mihinkään. Heräsin tosin seitsemältä ruokkimaan koirat, keittämään kahvit ja katsomaan, että Toni suoriutuu kouluun (Meltsu vei hänet samalla, kun itse meni ostamaan lisää jokapäiväisiä lääkkeitään, jotka olisivat loppuneet huomenna), mutta sen jälkeen hautauduin ihanasti alasti OMIEN peittojeni alle ja näin vauhdikkaita unia aina puoli kymmeneen asti.

Vaikka naisen kanssakin  voi elää, niin elämä hänen kanssaan vähän komeroa suuremmassa kämpässä tuntuu toisinaan melkolailla rasittavalta. Muutenkin illat asuntolassa menevät enemmän tai vähemmän istuessa tai maatessa, koska mitään ihmeempää tekemistä ei ole. Siinä sitten istutaan molemmat suurinpiirtein puoli viidestä iltayhteentoista, sitten nukkumaan, seitsemältä ylös, nopeat aamutoimet ja aamiaiselle. Klo 8.15 alkavat tunnit, loppuvat klo 15.45, minkä jälkeen ruokalan kautta taas kämpille puoli viideksi, ja sama rumba alusta. M. on hyvinkin urheilullinen ihminen, mutta ei häntäkään huvita tallustaa auraamattomilla, pimeillä teillä iltaisin. Varsinkin kun lunta tulee ja tulee ja tulee.

Ulkona sataa lunta parhaillaankin. Mutta päivät ovat pidentyneet huimasti! Aamulla herätessä päivä sarastaa jo, eikä koulustakaan tarvitse tulla kotiin enää pimeällä. Täällä kotona KAIKKI kylvämäni kasvilajit ovat tulleet jo taimelle, viimeisenä kelloköynnös. Ensi viikolla, kun saan viimeinkin rahaa, pitää ostaa multaa ja varmaan taimet voi jo kouliakin. Sain koulusta opiskelijakortin, joka kelpaa niin hautaus- kuin kukkatukussakin, tsekkailin että SHT:stä saa multaa  huomattavasti halvemmalla kuin kaupoista. Sinne sitten. Voi olla että intoudun ostamaan jotain muutakin. Toivottavasti pystyn hillitsemään itseni..!

Kouluviikko oli aivan ihana. Ja jälleen kovin intensiivinen. Maanantaina teimme pyöreän kimpun valmiin kimppupohjan päälle, siitä tuli kaunis, olin oikein tyytyväinen. Kimppumme olivat niin kauniita, että myymälänhoitaja halusi ne myymälään myyntiin. Tiistaina opiskelimme värioppia ja toteutimme sitä käytännössä siten, että opettaja jakoi meille väriteeman, joka piti toteuttaa kukilla isoon laakeaan vatiin; rakensimme "kukkakakut" saamamme väriteeman mukaan. Minulle tuli kylmä-kylmä, se oli aika hauska toteuttaa ja opin siinä paljon. Ehdimme myös aloittaa tekemään alumiinilangasta sydämenmuotoista kimppupohjaa, johon teimme keskiviikkona ystävänpäiväkimpun, sen tiesimme jo tehdessämme menevän myyntiin ja se piti myös hinnoitella. Kimpustani tuli ihan jees, mutta järkyttävän kallis. Toivottavasti joku hullu osti sen, sillä minä en sitä sillä hinnalla olisi ostanut. Opin kuitenkin todella paljon nimenomaan hinnoittelusta ja ensimmäisen kerran oikeastaan tajusin, miten materiaalivalinnat vaikuttavat hintaan. Kiinnostuin lähetysluetteloista niin paljon, että otin niitä kotiin lomalukemiseksi. Eilen torstaina teimme sydänkranssit kokeillen kaikenlaisia tekniikoita; kranssi tehtiin rautalangasta kukkateipilla ja erilaisilla päällystysmateriaaleilla ja siihen tehtiin kukkakerros rankatekniikalla, liimaamalla, ketjuttamalla... Olin muuten tyytyväinen, mutta olisin voinut valita isompia, rohkeampia materiaaleja, koska sydämeni oli aika iso. Liimasin siihen hyasintinkukintoja (muunmuassa) ja kun kotona otin sen pois sellofaanista, tuoksu mikä tulvahti esille, oli huumaava.

Olen todella innoissani kaikista uusista tekniikoista ja ideoista, joita niiden oppiminen minulle tuotti. Kesällä on luvassa isoimmat juhlat pitkään aikaan ja haluan panostaa niihin mm. sillä että tuon esille osaamistani (oppimaani!) floristiikan alalla. Olisin myös enemmän kuin vain halukas "harjoittelemaan" oppimaani myös kotona ja olen ajatellut, että pitäisi kai laittaa sana kiertämään, että teen sidontatöitä materiaalien hinnalla ja että pystyn hankkimaan materiaalit kukkatukusta. No, materiaalien ja matkakulujen. Parhaillaankin minulla tönöttää tuvan pöydällä mariskooliin tehty neilikka-asetelma, siitä tuli todella kaunis mielestäni. Toin nimittäin eilen kotiin omani ja M:n asetelmat, joiden tekeminen aloitettiin jo viime viikolla ja jotka pikaisesti teimme valmiiksi maanantaiaamuna, ja jotka saimme sitten viedä kotiin. Samoista kukista oli tehty jo paralleelinen korkea asetelma, joten kukat olivat eilen jo sen näköisiä, että olivat parhaat päivänsä nähneet. Mutta neilikat olivat vielä käyttökelpoisia, eivätkä eustomat ja ranunculuksetkaan kaikki ihan tiensä päähän olleet tulleet.

 

 Vaan nyt alkoi hiihtoloma! Hiihtämään en taatusti lähde, mutta muuten voisin olla aktiivinen. Lumesta huolimatta tunnen itsessäni keväänmerkkejä. On iso harmitus, että Tonilla ja minulla on hiihtoloma eri aikaan, kun siinä mielessä kuulumme eri "koulupiireihin", mutta onhan se edes mukava, että olen ensi viikolla kotona Tonin lähtiessä kouluun ja tullessa kotiin. Vaikka minulla kuinka onkin teini, haluan edelleenkin olla äiti, enkä mikään kaveri tai vain joku nainen, joka asuu täällä. Toki Toni pärjää jo hyvin ilman äitiäkin päivittäisissä toimissa, onhan se nyt nähty jo moneen kertaan, mutta eikö se ole sama juttu kuin että hyvin minäkin pärjäisin ilman Meltsua, mutta en silti heitä häntä menemään? 

Viime viikonloppuna katsoimme uudelleen "Hobitin", ihan mukavasti kotona, sillä netistä löytyy näemmä vaikka mitä vain, kun tietää, mistä etsiä. Tänään ajattelin katsoa "Anna Kareninan"...


Oli todella mukava ylläri huomata viime viikonloppuna, että "The Wire" on viimeinkin alkanut Ylellä. Siitä tuli joskus syksyllä yksi jakso, mutta vaikka kuinka yritin bongailla, enempiä jaksoja ei näkynyt eikä kuulunut. Nyt sarjaa oli ehditty esittää jo viidenteen jaksoon asti, mutta onneksi ne olivat nähtävissä Yleareenassa. Aivan mahtava juttu, aloin jokunen vuosi sitten katsoa sarjaa ihan vahingossa kesken ykköskauden ja jäin totaalikoukkuun. Nyt voin katsoa sen ihan alusta asti ja lisäksi siitä näytetään kaikki kuusi tuotantokautta. Mielestäni en ole nähnyt aiemmin kuin neljä. En tiedä, näytettiinkö niitä koskaan kaikkia Suomessa (sarja pyöri muistaakseni MTV3:lla ja hyvin myöhään yöllä) vai missasinko muuten vain kaksi viimeistä. Nyt en todellakaan aio missata, koska kyseessä on yksi parhaita poliisisarjoja ever.

Loma. Nyt aion kolme päivää ottaa tosi lunkisti, ensi viikolla alan hoitaa työssäoppimispaikat kuntoon. Saimme loppukevään lukujärjestyksenkin, joten minulla on nyt tiedossa, miten viikottaiset tunnit sijoittuvat (meillä on muutamia 3-päiväisiä viikkoja). Olen ehkä ihan sekaisin, mutta minua kiinnostaisi mennä yhdeksi viikoksi puutarhalle, jossa olin viime kesänä, siitäkin huolimatta, että palkanmaksu tökki. Työmatka olisi suloisen lyhyt. Minulla on koulua koko toukokuu, lukuunottamatta viimeistä viikkoa, ja sitten kesäkuun kaksi ekaa viikkoa, joten puutarhatyöskentelyyn jää vain tuo yksi viikko, mikäli haluan mennä kesäkukkia myymään. En tiedä vielä, haluanko, mutta tämmöinen idea päähäni hyppäsi.

torstai 7. helmikuuta 2013

Naisen kanssa kimpassa


Koulussa olikin yllättäen käytännöt muuttuneet sitten viime vuoden. Ensinnäkin joka paikassa on kamalia ukaaseja, esim. ruokalassa plakaatit siitä, että kela-kortilla aamiaisen saavat eivät saa viedä ruokalasta mitään ulos maksamatta, tai että kahvi maksaa aina ulosvietynä 1,20 euroa, mutta suurempi muutos meikäläiselle oli asuntolan systeemien muuttuminen. Kun ennen sai kämpän viikoksi 8 eurolla ja melko varmasti ihan oman huoneen (koska asuntolassa ei oikeasti ollut koskaan juuri ketään, kerrankin olin ihan yksin koko siivessä), niin nyt omalle huoneelle on oma hintansa ja jos haluaa / suostuu ottamaan kämppäkaverin, se on oma hintansa. Oma huone 20 euroa / viikko, punkka kahden hengen huoneessa kaverin kanssa 10 euroa / viikko.

Minun budjetissani 20 euroa viikossa on liikaa, joten suostuin jakamaan yösijani. Niinpä muutin yhteen toisen naisen kanssa! Onneksi en vieraan kumminkaan vaan ihan tutun turkulaisen. Mistähän sekin johtuu, että joudun näemmä jakamaan yöni taas yhden turkulaisen kanssa? *virn*. 

En ole aivan varma, mitä ajatella asumisesta M:n kanssa. Tämä on hiukan pakkorako meille molemmille, sillä 20 euroa on myös hänelle iso raha. Helppoa siinä on, että olemme tuttuja jo ennestään ja tiedämme tulevamme toimeen. Ja tulemmekin. Tämän viikon kolme iltaa ovat menneet ihan kivasti kahdestaan. Toki mieluummin olisimme varmasti molemmat yömme yksin, mutta näillä nyt mennään. Vaihdoimme huonejärjestyksenkin mukavammaksi, emme halunneet nukkua ihan kiinni toisissamme. Minä sain sängyn ikkunan vierestä ja M. seinän vierestä.

Kouluviikko oli mukava ja intensiivinen. Olemme nyt päässeet kunnolla käsiksi oman alan koulutukseen ja ilokseni käymme perusasiat uudelleen, perusteellisemmin läpi. Opastusta tulee enemmän ja myös palautetta. Lukujärjestys koostuukin vain kolmesta aineesta koko jaksolla; sidonta ja värioppi, kasvintuntemus kukkakauppa-alalla sekä yrittäjyys. 

Kouluviikko oli kaikessa intensiivisyydessään myös uuvuttava. Siksi on enemmän kuin ihana kohta käpertyä sänkyyn ja aloittaa Game of Thrones-maratonin. Valmistauduin tähän uuteen kauteen katsomalla viikolla netin kautta ko. sarjan ykköskauden melkein kokonaan. Kaverin avustuksella löysin nimittäin netistä palvelun, josta näkee sarjoja ja leffoja ihan ilmaiseksi.


En tiedä, uskallanko tunnustaa, että en jaksanut koskaan lukea myöskään näitä George R.R. Martinin kirjoja. Nelosta aloittelin englanniksi ja se oikeastaan vaikutti ihan hyvältä, mutta sitten hylkäsin sen ja aloitin kakkosen suomeksi. Luin sen puoleen väliin ennen kuin uuvuin. Luultavasti tulen kuitenkin rrrrrrakastamaan tätä siitä tehtyä filmatisointia, aivan kuten rrrrrrrrrrrrrrrrakastan ykköskauttakin. Tyrion Lannister on ihan huippu! 

Oijoi, pelargonini ja basilikani ovat kasvaneet ihan huimasti tämän viikon aikana ja kuningatarneidonkielikin on itänyt! Tulee kohta hoppu ja hätä niiden kanssa, kun pitää ryhtyä koulimaan ja on vasta helmikuun alkupuoli...

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Arki ovella


Ei, dorada, sen enempää kuin muukaan olut tai alkoholijuoma ei kuulu arkeeni, ei ainakaan Suomessa, jossa yksi olut maksaa samanverran kuin viisi olutta Puertossa. Riippuu toki merkistä, ulkomaalaisista oluista saa sielläkin pulittaa vähän enemmän, mutta paikalliset (espanajalaiset) oluet saattavat olla hyvinkin edullisia, muistan esimerkiksi hiperdinon mainostaneen Kanarian TV:ssä viikon tarjouksia ja olut oli 29 euroa tölkki.

Puertossa pitää juoda doradaa. Joka kerta, kun menemme sinne ja pysähdymme El Mundoon syömään, ensimmäinen asia tarjoilijalle kerrottavaksi tervehdyksen jälkeen on pyytää iso kolpakko doradaa. Njam.

Mutta siis, arkiperkele iskee. Huomenna Meltsu kiikuttaa minut opiskelupaikkakunnalle, josta tulen sitten taas vasta torstaina takaisin. On ihana nähdä koulukavereita pitkästä aikaa, mutta samalla on jo nyt haikea olo. Erityisesti Tonia tulee ikävä. Ikävöin häntä oikeastaan ihan kotona ollessanikin; haluaisin viettää hänen kanssaan enemmän aikaa, mutta pitkät koulupäivät verottavat yhteistä aikaamme. Lapsiparka herää kuudelta, tulee kotiin kolmelta ja jo yhdeksältä pitää mennä nukkumaan, jotta jaksaa taas seuraavana päivänä. Viikonloput menevät ihan liian nopeasti. Olen kyllä iloinen siitä, että Toni ymmärtää riittävän yöunen tarpeen ja käy ihan omatoimisesti nukkumaan ajoissa. Ajattelen, että monen teinin perheessä voi olla melkoista taistelua saada se teini ennen puolta yötä sänkyyn ja sitten lapsukaiset ovat väsyneitä koulussa ja nukahtelevat sinne. 

Näin viime yönä unta ihmisestä, jota en ole ajatellut pitkään aikaan. Hän oli aiemmin minulle hyvinkin tärkeä, mutta sittemmin otin häneen etäisyyttä, koska hän toimi oman elämänsä kanssa täysin järjettömästi. Kyllä, se todellakin on hänen OMA elämänsä, eikä minulla ole asiaa sitä sorkkia eikä mestaroida, ja siksi minusta oli parempi ottaa monta askelta taaksepäin kuin elää mukana vihaisena ja pettyneenä. 

Minusta on tullut mestari olemaan ajattelematta ihmisiä, joita en halua ajatella tai tavata. Olen sysännyt joitakin pois elämästäni ja olen huomannut pystyväni oikein hyvin elämään ilman heitäkin, jopa siinäkin tapauksessa, että he fyysisesti ovat lähellä. En tunne katkeruutta tai vihaa tai kiukkua tai... en tunne yhtään mitään. Joskus hämmästyn muistaessani, että nämä ihmiset ovat joskus kuuluneet elämääni ja että he ovat vieläkin olemassa. Henkisesti he ovat poissa ja haluan heidän pysyvänkin poissa.

Kukkauutisia: kärsivä kärsimyskukkani sai lähteä. Vaikka se tekikin uutta versoa, myös niissä näkyi viotuksia, joten päätin paiskata koko kukan pihalle. Leikkasin vain yhden terveen verson poikki ja tyrkkäsin vesilasiin juurettumaan. Oikeastaan voisinkin laittaa sen ihan oikeaoppisesti multaan samalla tavoin kuin olen tehnyt Puertosta tuomalleni oksalle, joka ainakin toistaiseksi on vielä hengissä. En tiedä, mikä on se kukka, minkä mukaani nappasin, näyttää juorulta, mutta lehdet ovat paksut, vahamaiset. Pelargonini ovat itäneet jo, samoin basilikat. No hui? Erityisesti ihmettelen noita pelargoneja, olivatpa nopeita itämään. Toivottavasti niistä tulee jotain, koska viimekesäiset pelargoniani ovat aika surkean näköisiä. Myyjä oli ihan oikeassa sanoessaan, ettei nykyisiä pelargoneja tehdä kestämään, vaan ne on jalostettu olemaan kauniita yhden kesän ja sitten pois.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Valtuutetun äitinä


 Vein Tonin jo heti aamutuimaan kohtaamispaikalle, josta hän jatkoi muilla kulkuneuvoilla nuorisovaltuutettujen koulutuspäiville. Lapsestani leivottiin kunnan nuorisovaltuustoon valtuutettu tässä taannoin (mainitsinko siitä jo? en muista, enkä tarkista) ja valtuustokausi alkaa nyt käynnistyä oikein tosissaan. Ensimmäinen tapaaminen oli jo alkuviikosta ja siellä sovittiin kunkin tehtävät ja vastuualueet; Tonin harteilla on sivistyslautakunnan toiminta sekä sihteerin työt vuorollaan. Tänään on sitten maakunnallinen (?) koulutuspäivä ja sen jälkeen vielä omalla porukalla pientä juhlimista ja toisiin tutustumista. Verokorttikin piti hankki tätä tointa varten, koska kokouspalkkiot ainakin kuuluvat asiaan, ja ehkä matkakorvauksetkin (miksi muuten olisi kysytty paljonko tulee kilometrejä valtuuston kokoussalille kotoa?)

Ohoo, sanoo nuorisovaltuutetun äiti ja ihmettelee, miten saikin noin fiksun lapsen aikaiseksi.

Eikun ihan oikeasti. Kun muistelen itseäni kasiluokkalaisena, niin silloin minulle kaikki oli suurinpiirtein EVVK. Koulu sujui keskinkertaisesti ja sekin vain sen takia, että olen oikeastaan minäkin aika fiksu; minkä saavutin, saavutin tekemättä mitään. En muista koskaan varsinaisesti opiskelleeni. Kotitehtävät toki tein siltä osin kuin niitä ei voinut välttää eli matikka, kielet ja jotkut muut tehtävät oli tehtäväkirjan osalta pakko tehdä, mutta esim. kokeisiin lukeminen oli ihan vieras juttu.

Vanhemmiten olen tässä kyllä petrannut; lukiossa opiskelin kiltisti ja luin ylioppilaskokeisiinkin ahkerasti. Samoin nyt opiskelen silloin, kun opiskeltava on, kuten nyt kasvitunnistustentit - kukkien nimiä ei muista edes suomeksi saati latinaksi jos niitä ei oikeasti tankkaa. Pysyvät ne päässä ainakin kokeen ajan, sitten on koko loppuelämä aikaa todella oppia ne.

Tonin tyyli opiskella on itseasiassa sama kuin minunkin. Hän on vain minuakin fiksumpi ja luultavasti jollain tasolla kuitenkin motivoituneempikin, plus että peruskoulu ei ole ihan sama kuin minun aikanani. Meillä käytiin eilen keskustelu:

- Ääh, mä sain ruotsin sanakokeesta vain seiskan.
- Mutt ihan hyvähän sekin on. Ja sehän on vaan yksi sanakoe.
- Niin mutt silti, on se huonompi mitä normaalisti saan.
- Sä et sitt vissiin ollut lukenut niitä läksyn sanoja kunnolla.
- Lukenut? Enhän mä koskaan niitä lue.
- Aijaa?
- Edellisestä sanakokeesta mä sain kymppi miikka, niin mä sain sitt uusia tän seiskan. Sain siitä sitt ysi plus.
- Aha...
- Mulla oli kai vaan huono hetki kun sen seiskan sain.

Odotan innolla tulevaa, että mitä tuostakin lapsesta tulee. Edellytykset on vaikka mihin ja toivonkin, että hän osaa suunnata sellaiselle alalle ja uralle, joka ennen kaikkea suo hänelle tyydytystä. Se näytteleminen edelleen on haaveissa, mutta mielestäni sen lisäksi olisi hyvä olla jotain tyyliin "suunnitelma B". Ajattelinkin ottaa asian puheeksi jossain vaiheessa, tosin ei sillä mitään kiirettä ole, koska on kai aika selviö, että Toni menee vuoden päästä lukioon. Selviö ei suinkaan ole, että teatterikorkean ovet lävähtävät auki hänen edessään välittömästi, joten sen varalle on hyvä olla muitakin reittejä valmiiksi katsottuna. Jokin aika sitten luin Armi Toivasen haastattelun, jossa hän kertoi päässeensä teatterikorkeaan vasta neljännellä vai peräti viidennellä yrittämällä - niin lahjakas näyttelijä! Tonin kohdalla olen ajatellut, että jos hänkin joutuu pyrkimään useamman kerran, niin on jotain tekemistä siinä kuitenkin. Tai jos vaikka suunnitelmat muuttuvatkin. Se on kuitenkin täysin sallittua, kun koko elämä on vielä edessä. Kun ne suunnitelmat muuttuvat vielä meillä vanhemmillakin.

Jossain hassusta syystä olen miettinyt viime aikoina ex-miestäni. Viime yönä uneksin jopa meidän vanhoista yhteisistä kavereistammekin, joihin olen edelleenkin yhteydessä, joskin äärimmäisen laiskanlaisesti, eikä se yhteydenpito heidänkään taholtaan yhtään aktiivisempaa ole. Eräässä tapauksessa on jopa niin, että yllättäen minä en olekaan se laiskempi osapuoli, vaan luovutin huomattuani, että kavereita ei taida kiinnostaa tapaamiset sittenkään, huolimatta siitä, miten kivaa (muka) oli tavata monen vuoden jälkeen. Ei väkisin; jos aikani kyselen käymään tai treffeille, eikä koskaan sovi, ja kun sitten sanon, että no, ilmoittele kun olet täällä niin tavataan, ja kun olen odottanut tätä nyt pari vuotta tietäen, että hän on täällä harva se viikonloppu, vedin asiasta omat johtopäätökseni ja pyyhkäisin hänen numeronsa pois puhelimestani (saahan sen tarvittaessa numerotiedustelusta).

Mutta siis ex-mieheni, jonka kanssa olin yhdessä huimaavat kahdeksan vuotta. Erosimme minun halustani ja tarpeestani ja vaikka asiassa olikin myös ikäviä sävyjä, niin en taaksepäin katsoessani ajattele tai muistele enää niitä, vaan sitä ihan kivaa kahdeksaa vuotta. Ihan kivaa miestä. Olen myös toivottavasti antanut anteeksi itselleni sen, mikä on anteeksiannettavaa ja ajattelen mielelläni, että hänkin on. Ainakin sen muutaman kerran kun olemme kuluneina vuosina toisiimme sattumalta törmänneet, kokemus on ollut yksinomaan mukava. Joskus käy mielessä, että soittaisin hänelle ja kyselisin kuulumisia, mutta järki sanoo, että antaa olla. Jokunen vuosi sitten, kun satuimme marketin pihaan samaan aikaan ja hän oli nykyisen vaimonsa kanssa, vaimo poistui istumaan autoon eikä välittänyt tervehtiä minua lainkaan. En missään tapauksessa tahdo aiheuttaa hänen vaimolleen mielipahaa sillä, että ottaisin yhteyttä. Satunnaiset kohtaamiset ovat eri juttu. Enkä usko, että Meltsukaan tykkäisi. Eikä vaihtoehto todellakaan ole se, että jättäisin kertomatta Meltsulle.


Muutama vuosi sitten minulla oli ex:ni osoitekin, koska otin häneen yhteyttä (muistaakseni ihan tekstiviestillä) kysyäkseni, haluaako hän jotain valokuvia siltä ajalta, kun olimme yhdessä. Minulla kuitenkin oli vino pino kuvia, joissa oli meidän yhteisiä kavereitamme ja kuvia hänen sukulaisistaan. Kaikki valokuvat jäivät minulle, negatiiveja myöten ja ajattelin, että voisin lähettää negatiivit hänelle (olin joka tapauksessa hankkiutumassa niistä eroon) ja hän voisi teettää kuvia mielensä mukaan. Mieluusti hän ne otti, minä  lähetin ja taisin hukata osoitteen. Mitäpä minä sillä enää.

Asia, mitä minun on vaikea ymmärtää, on ex-puolisoiden julkinen mollaaminen. Nykyään se on niin helppoa, vetäistä ex:n päälle kauhakuormaajalla paskaa julkisesti sosiaalisessa mediassa. Varmasti ex on jossain / monissa tapauksissa sen ansainnutkin, mutta minusta se on siitä huolimatta äärimmäisen vastenmielistä toimintaa. Se kertoo paljon ihmisestä itsestään: itsehän hän juuri tämän naisen / miehen rinnalleen valitsi, sänkyynsä päästi ja lastensa toiseksi vanhemmaksi valitsi, joten se, että paskan valitsi, kertoo myös huonosta valinnasta ja puutteellisesta arvostelukyvystä. Puhumattakaan miten "hyvää" käytöstä on vanhemman julkisesti mollata lapsensa äitiä / isää. Ymmärrän, että viha ja kiukku vaimentavat järjen äänen, mutta siinä tapauksessa pitäisi sen äänen tulla joltain muulta taholta. Minkä nettiin kerran laitat, siellä se on ja pysyy. Lapsi varmasti ilahtuu, kun törmää netissä siihen, että isänsä haukkuu äitiä limaiseksi huoraksi, julkisesti.

Ehkä viiden vuoden päästä se on jo ihan normaalia ja hyväksyttyä toimintaa, mene ja tiedä. Toivottavasti ei. Joskus jotkin asiat olisi viisaampaa jakaa vain kaverille tai ystävälle, privasti. Toki on vaara, että hän ne laulaa eteenpäin, mutta on sekin parempi vaihtoehto kuin iskeä paha olonsa ihan kaikkien luettavaksi ja jaettavaksi.


Eilen P. piipahti iltakahvilla ja toi mukanaan kameransa, josta hän ei ollut onnistunut kotona lataamaan kuvia koneelleen. Meillä onnistui ja pääsimme katsomaan hänen ja Meltsun viikosta Puertossa. Jee! Nyt voin koostaa koko matkasta albumin, sillä odottelin näitä kuvia. Tarkoitus on tehdä albumi nimenomaan Meltsun reissusta, jolloin siihen sopii sekä se kaksi viikkoa, jonka Toni ja minä olimme siellä sekä se kolmas viikko, jonka P oli siellä.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Valoa kohti


Hyvät hyssykät, helmikuu alkoi! Enää tämä kuukausi ja sitten alkaakin ensimmäinen kevätkuukausi! Nimittäin vaikka maaliskuussa vielä usein onkin kylmää ja luntakin sataa, valon määrä kuitenkin on jo ihan toista kuin vaikka näin helmikuun ekana. Aurinkokin jaksaa jo sulattaa päivisin lumia pois. Ja onhan nytkin jo paljon valoisampaa taas - iltaisin ei tule ihan heti kolmelta pimeä. Valo piristää.

Eilen juttelin Meltsun kanssa viime joulusta Meltsun sanottua, että ei se tuntunut joululta, eikä tärkeältä. Enimmäkseen ei tuntunut, ei. Suurimmalta osalta ei tuntunut, oikeastaan ainoastaan aattona ja silloin erityisesti illan pimettyä ja taivaan avattua sadehanansa. Onhan sitä Suomessakin vietetty aattoa vesisateessa, sytytelty lyhtyjä, jotka tuuli ja sade sammuttavat ja ihasteltu pisaroiden koristelemaa joulukuusta. Ja jouluateria, se tärkein; yhdessäoloa ja hyvää ruokaa, ja näin vanhemmiten myös hyvää viiniä. Lapsena meillä ei kuulunut alkoholi millään tavoin jouluun, mutta nykyään hyvä viini ruuan kanssa kruunaa koko aterian. Myös täällä koto-Suomessa, etelän mailla viini on toki olennainen osa mitä tahansa ruokailua. 

Join jouluaattona kai ensimmäistä kertaa elämässäni aitoa shamppanjaa, en tainnutkaan mainita?

No kumminkin, Meltsu suunnittelee jo täyttä häkää seuraavaa joulua Puertossa (millähän rahalla sinne mennään?), siitäkin huolimatta, että isänsä taitaa suunnitella joulua Suomessa - hän haluaa viettää joulun jossain, missä on lunta ja pääsee hiihtämään. Anopilla on mökki Lapissa, ehkä menevät sinne ja puhe on ollut jo, että voimme siitä huolimatta mennä Puertoon, koska osaammehan me siellä itseksemmekin olla. Eilen sanoin varovasti, etten ole ollenkaan varma,  haluanko enää toistamiseen pois Suomesta jouluksi. Kuvittelin aina aiemmin, että en ikimaailmassa halua viettää joulua missään muualla kuin Suomessa, ja sen jälkeen kun isän takia joulumme muuttuivat toisenlaisiksi, totesin, että mitä välii. Yhtä hyvin sitä voi olla jossain muualla. Ja olinkin muualla, joten nyt voin tehdä vertailuja ja todeta, että ei se joulu itsessään, ei juuri se tietty päivä, vaan kaikki se, mikä siihen liittyy ja mitä tapahtuu ennen joulua. Okei, kuten todettua, on niitä tullut vietettyä lumettomia jouluja kaatosateessa, mutta siitä huolimatta; oikea joulu on juuri se, kun hanget hohtavat valkoisina, pakkanen paukkuu ja tähdet loistavat Luojan kunniaa kylminä ja kaukaisina. Joulu on se odotus, se tuoksu, se matka aikojen taakse. 

En tiedä, olenko ensi jouluna täällä vai tuolla vai missä, mutta ainakin nyt tiedän itsestäni jotain enemmän, tässäkin asiassa.

Eilen kävin kirjastossa oikein ajan kanssa sillä välin, kun Meltsulla oli jumppa. Puolitoista tuntia hujahti kuin siivillä ja mukaan tarttui kopallinen tietoa ja huvia. Tässä listaa:

Ari Turunen; Ettekö tiedä kuka minä olen
Honore de Balzac: Tuntematon mestariteos ja muita novelleja
Timo Kiiski: Turha julkkis
Timo Kiiski: Kännykkäkeisarin uudet vaatteet
Tuulikki Pekkalainen: Susinartut ja pikku immet
Sammallahti - Lehto: Suomalainen sänky
Daniel Blythe: Vihaan joulua
Ameneh Bahrami: Silmä silmästä
Erich Kempka: Olin Hitlerin autonkuljettaja (tämän lainasin Meltsua ajatellen)
Pamela Tola: Miksi näyttelen (tämä taas oli Tonille)

Olisin halunnut lainata kirjan, joka on vainonnut minua niin kauan kuin muistan... hassuinta on se, että en vieläkään muista kirjoittajan nimeä, enkä ole ihan varma nimestäkään, mutta tiedän, missä kohtaa se kirjastossa on, ja se ei eilen ollut paikallaan.

... Ah, pieni kuuklettelu kertoi minulle, että kyseessä on Karleen Koenin kirja "Kuin kuvastimessa". Minun olisi luultavasti jossain vaiheessa aiheellista etsiä se jostain divarista ja tuoda kotiin. En tiedä, onko kirja taas osoitus minun huonosta maustani, mutta mielestäni se oli ja on yhä ihana ja ihmeellinen. Jokaisella lukukerralla yhtä riipaisevan tuore. Nuorempana minulla oli vihko, johon kirjasin lukemistani kirjoista minuun vaikuttaneita lauseita ja kappaleita ja muistan aloittaneeni sen juuri siksi, että ko. kirjassa oli kappale, joka vaikutti minuun syvästi. Minusta tuntuu, että vaikka vihko on kadonnut aikoja sitten, minulla on tuo kappale edelleen jossain tallessa. Tai oikeastaan tiedänkin, että se on jossain vanhan Livejournal-blogini syövereissä (ja ei, sitä ei pääse lukemaan, olen tainnut merkitä lähes kaiken sieltä privaksi.)

Eilen hain liiteristä esiin kylvölaatikon ja pesin sen huolellisesti. Viime viikolla olin jo ostanut kylvömultaa ja laatikon kuivuttua kylvin siihen Puertosta tuomani siemenet sekä alkuviikosta Kärkkäiseltä ostamani basilikan siemenet. Laatikko oli juuri sopivankokoinen, myöskin tuvan ikkunan edessä olevalle pöydälle, joten siinä se nyt sitten tönöttää ja siemenet miettivät, milloin alkaa kasvaa. Kylvin siis pelargonia, kelloköynnöstä ja kuningatarneidonkieltä (tämä on se tajinaste rojo, löysin sille suomalaisen nimen). Basilikaa kylvin kolmea eri laatua; tavallista, sitruunabasilikaa ja kanelibasilikaa. Nämä basilikat kylvin sekaisin, ja jos ne lähtevät hyvin kasvamaan, kylvän varmaan lisääkin. Rakastan basilikaa ja meillä menisi sitä paljon enemmän kuin raaskin ostaa. Jos sitä olisi määrättömästi, tekisin  harva se päivä mojo- ja pestotyyppisiä jutskia perunan kanssa syötäväksi!

Minusta onkin tullut varsinainen perunaexpertti. Aiemmin peruna oli välttämätön paha, enkä juuri koskaan syönyt keitettyä perunaa. Mutta kun löysin mojon, ja aloin kiinnittämään huomiota siihen, miten perunani keitän, tajusin, miten hyvää peruna voi olla. Eri lajikkeet todellakin maistuvat erilaisille! Aiemmin en saanut perunaa alaskaan ilman kastiketta, mutta nykyään en edes kaipaa kastiketta perunalleni, vaan mojotyyppinen "kastike" on ihan riittävästi. Toki toisinaan laitan kastikkeitakin, mutta en suinkaan siksi, etteikö perunaa voisi syödä ilmankin. Hyvä kastike on lisä, ei enää keino saada se peruna alas.

Hyviä lajikkeita ovat ainakin afra ja lady felicia. Hyvä juttu, että kaupoissa on nykyään merkitty, mitä lajiketta myytävä peruna on, myöskin valmiissa pusseissa. Katson ne tiedot tarkkaan, jopa tarkempaan kuin tuottajan nimen. Mitä itse keittämiseen tulee, niin siihen keitinveteen kannattaa ihan aikuisten-oikeasti laittaa sitä suolaa. Ei mitään ripausta, vaan kunnon ropsaus ja sekin merisuolaa. Kuorallinen, jos haluaa tehdä ryppypottuja ja vähän vähemmän jos ei aio rypyttää.

Olenkin ajatellut laittaa ensi kesänä pitkästä aikaa perunoita kasvamaan. Haen ihan kaupasta suosikkilajikkeitani, monia erilaisia ja idätän ne itse. Kellaria minulla ei edelleenkään ole, joten varastointiin asti perunat eivät pääse, mutta kyllähän niitä syö pitkälle syksyyn suoraan maasta ja säilyväthän ne jonkin aikaa jossain, missä eivät jäädy.

Huusholli on taas aivan sekaisin. Minulla ei ole ollut viime aikoina lainkaan energiaa siivoamiseen tai talon raivaamiseen, ja takaraivossa nakuttaa ajatus, että pitäisi saada tehtyä edes jotain ennen ensi maanantaita. Edes pyykkikasa selätettyä.

Aijuu, muutakin jouluista; ostimme eilen 7 kilon joulukinkun. Oli hävittömän edullinen lähikaupassa, koska joulu on ohi ja kinkun viimeinen käyttöpäivä lähestyy. Oli ihan pakko ostaa, koska hintaa koko kökölle (juhlakinkku potkalla) tuli reilut 23 euroa. Niinpä meillä tänään herkutellaan joulukinkulla! Siitä riittää moneksi kerraksi, kiitos uuden (kaverin vanhan) pakastimemme.