torstai 31. tammikuuta 2013

Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen työmme


Olen Teneriffalta palattuani alkanut miettiä, onko kukkakaupantätinä oleminen minulle sittenkään se oikea ala ja työ. Voisin syyttää asiasta apen ja anopin ahkeraa aivopesua "Suomessa et tule työllistymään", mutta jätän syyttämättä, koska ei kai kukaan ole vastuussa minun fiiliksistäni? Eikä kyse oikeastaan ole saamastani aivopesusta, sillä edelleenkin uskon, että saisin / saan töitä ainakin jossain vaiheessa, mutta minua on nyt vain alkanut mietityttämään, haluanko sittenkään töitä tältä alalta. Osasyy aatoksiini voi olla ihan siinäkin, että tämä etäjakso joululomineen on ollut liian pitkä; olen ehtinyt jo unohtaa, miten paljon olen nauttinut opiskelusta nimenomaan tällä alalla. Lisäksi on talvi, sataa lunta. Eilen ja tänään ja totta kai huomennakin sataa lunta.

Eikun katsoin väärin, eihän siellä juuri nyt lunta sadakaan, on vain muuten harmaata. Suojasää, pitäisikö tehdä lumiukko?

Enihoo, juttelin Meltsun kanssa maanantaina töistä ja työllistymisestä (ja elämästä yleensä), kun kiersin kukkakauppoja sidonnan etätehtävän tiimoilta ja Meltsu oli seuralaisena mukana muuten vain. Kerroin, että tahtoisin löytää työn, jonka tekemisestä nauttisin ja työpaikan, jossa viihtyisin. Raha ei olisi se motivaattori, vaan että voisin tehdä rakastamaani työtä samalla tavoin kun tein nuorempana. Rakastin piirtämistä, olin hyvä siinä, kävin töissä mielelläni ja pidin paljon työkavereistani. Muistelin, kuinka en koskaan odottanut perjantaita sillä mielellä, että pääsin pariksi päiväksi pois töistä (vaikka toki viikonloput olivatkin kivoja), enkä koskaan kokenut, että työ häiritsisi vapaa-aikaani. Oli aina mukava mennä töihin ja mukava oli tulla kotiin. Iltaisin töiden jälkeen riitti energiaa vaikka mihin. Loppuvuosina piirtäjänä, kun olin freelancerina, en pitänyt juuri koskaan edes lomaa töistä. Silloin lomailin, kun oli jokin reissu, muuten minulla ei ollut siihen mitään varsinaista tarvetta. Joskus saatoin pitää ns. krapulapäiviä, eli kun olin viikolla menossa kaverin kanssa viihteelle, ilmoitin töihin pitäväni seuraavan päivän vapaata. Tein usein 9 tunnin työpäiviä, eikä se tuntunut missään. Töissä oli usein kiirettä, enkä ehtinyt pitää ruokatuntia ja nautin siitä. Oli ihanaa saada töitä valmiiksi ja tietää olevansa HYVÄ työssään.

Ihmettelin Meltsulle, että pystyisinkö enää koskaan samaan lainkaan, vai onko ikä tullut jo vastaan siinä, että en tule tavoittamaan tuota nuoruuden intoa mitä työhän tulee. Meltsu ei osannut vastata, mutta arveli, että työntekokin oli toisenlaista silloin, 20 vuotta sitten. Minullahan työnteon ilo loppui suureen lamaan 1990-luvun alussa, enkä sen jälkeen ole  löytänyt työtä, josta olisin todella nauttinut. Tosin eipä kovin usein ole löytynyt minkäänlaista työtä. Nyt kun katson taaksepäin, en nauttinut edes oman firman pyörittämisestä. Minulla ei ollut siihen vaadittavaa intoa ja kunnianhimoa, eikä taitoakaan.

Niinpä nyt ihmettelen, onko minulla oikeata intohimoa alalle, jota opiskelen. Onko minulla edes taitoa? Ehkä on vähän varhaista sanoa, miten näppäräksi kehityn ja miten opin katsomaan kukkien tilantarpeen, katsomissuunnat ynnä muut sidontatöitä tehdessäni. Tähän asti, vaikka onkin ollut mukava värkätä kimppuja ja asetelmia, olen usein tuntenut itseni muita hitaammaksi ja muiden töitä katsoessani olen todennut ne paljon minun töitäni hienommiksi. Toisilla on ideoita ja visioita, myös tulevaisuuden suhteen (oma yritys tai heti jatkokoulutus floristiksi tai molemmat), eikä minulla ole sellaisia. Minun tavoitteeni on oppia perusjutut ja tehdä asiakkaat niillä tyytyväisiksi. Minulla ei ole aikomusta osallistua mihinkään kisoihin ja vääntää siellä mielikuvituksellisia asetelmia valaanluista ja merimakkaroista päiväkakkaroilla koristeltuna. Minä haluan tehdä asiakkaalle kauniin kimpun ruusuista ja neilikoista ja olen tyytyväinen siihen, kun hän on tyytyväinen. 

Osasyynä epävarmuuteeni on luultavasi se, miten pintapuolisesti olemme ehtineet käsitellä nimenomaan tätä omaa osaamisaluetta ensimmäisen puolen vuoden aikana. Koulutushan on yhteistä kaikille syksyllä aloittaneille siten, että taimi- ja viherpuolen ihmisillä on itseasiassa ollut enemmän sidontaa kuin meillä ja meillä vastaavasti enemmän niitä heidän osaamisalansa aineita. Olen siksi ymmärtänyt, että se, mitä olemme sidonnassa tehneet, on samaa pintapuolista raapimista kuin tulevilla taimikasvattajillakin, ja ainakin toivon, että aloitamme nyt ensi viikolla sidonnan uudelleen alkeista. Koen, etten ole saanut tarpeeksi opastusta ja että opiskelu on edennyt liian nopeassa aikataulussa, joten odotan paljon tulevalta lähijaksolta, jonka aikana meillä on enimmäkseen ainetta "kukkasidonta ja värioppi". Sen lisäksi meillä on kasvintuntemusta ja yrittäjyyden perusteita, josta olenkin saanut hyväksiluvun. Minun ei tarvitse TAAS opetella miten osakeyhtiö perustetaan, koska minulla on paperit peräti kahdesta vastaavasta kurssista (yrittäjyyteen ohjaava kurssi ja tavaraliikenneyrittäjän kurssi). Tosin yrittäjyystunnit ovat tylsästi aamupäivisin keskellä viikkoa, eli olen joka tapauksessa koululla silloin. Hyvä juttu tietty, että ovat aamusta, eivätkä keskellä päivää. Ehkäpä noina päivinä koisaan lounaaseen asti?

Ehkä tulevat viikot ja kuukaudet selkeyttävät ajatuksiani johonkin suuntaan. Luultavasti. Huomasin kuitenkin, että ajatus työssäoppimisesta kukkakaupassa ei nyt innosta yhtään. Ajatellessani sitä, tunnen, etten tule rakastamaan sitä tai nauttimaan siitä. Toivottavasti olen väärässä, koska en myöskään tiedä, mikä olisi se ala tai työ, joka saisi minut innostumaan tavalla, jota kaipaan. Ehkä on tosiaan vain niin, että ikä tuli vastaan ja minun pitää vain kestää ja jaksaa eläkeikään asti tehden jotain. Opiskelusta olen kyllä nauttinut todella paljon ja jos olisi mahdollista, en muuta tekisikään kuin opiskelisi. Asiassa on se huono puoli, että ennemmin tai myöhemmin valmistuu. Niin kävi lukionkin kanssa; nautin suunnattomasti opiskelusta (ja se näkyy kyllä YO-todistuksesta) ja olin todella haikein mielin, kun se loppui. 


 Myös Meltsu on alkanut miettiä ammatillista tulevaisuuttaan. Eilen hän visiteerasi ensimmäisen kerran elämässään MOL:in sivuja ja sanoi myös aikovansa soittaa muutamille tutuille, josko nämä tarvitsisivat edes silloin tällöin kuorma-autokuskia jossain sellaisessa työssä, jossa ei tarvitse kovin paljon nousta autoon ja sieltä pois. Siitä Meltsu ei selviä (vielä), mutta itse ajamisesta kyllä.

Kelastakin tuli vastine Meltsun valitukseen eläkettään koskien ja siinä oli lähes samat sanamuodot kuin vakuutusyhtiön vastaavassa. Että ei mitään uutta tietoa annettu ja asia laitetaan eteenpäin. Tekisi mieli soittaa ja sanoa, että ei tarvitse vaivautua, koska mihinkäs tässä sitä eläkettä nyt enää tarvitaan edes? Kohta Meltsun sairasloma loppuu (no, ei nyt ihan kohta vielä, muutama kuukausi on jäljellä) ja kun hän nyt on päässyt työttömyysturvan piiriin, ei mitenkään jaksaisi mitään uutta hakemusrumbaa. Hyvässä lykyssä voi joutua maksamaan pois nyt saadut työttömyyskorvaukset. Ei jaksa. 

Tänään ajattelin kumminkin jaksaa raahautua kuntakeskukseen samalla kyydillä, jolla Meltsu menee jumppaan. Käyn kirjastossa, bensaa pitää ostaa ja vähän ruokaakin. Maanantaina kävimme täydentämässä edelleen ruokavarastoja ja ostimme mm. pyykinpesuainetta ja siihen meni rahaa taas siihen malliin, että jäljellä on 150 euroa, joilla pitäisi nyt sitten pärjätä kolme viikkoa. Olen ajatellut, että voisin myydä pervoille käytettyjä alushousujani. XXL-domina, taatut tuoksut, uuu mama.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Huono maku


Muutama päivä sitten totesin, että Taru sormusten herrasta on niin tylsä kirja, että jaksoin vain vaivoin lukea sen loppuun, ja eilen totesin melkein viiden tähden arvoiseksi leffan, jolle arvostelijat olivat antaneet yleisesti ottaen yhden tähden ja senkin ilmeisen pitkin hampain. Olen huvittunut! Leffassa ei ollut kertakaikkiaan mitään hyvää arvostelujen mukaan ja minusta se oli kiehtova, erilainen ja mielenkiintoinen. Jopa päänosan esittäjä, joka oli haukuttu ihan maan rakoon nimittämällä häntä määreellä " puunaamapökkelöiden kuningas ja kuolleen tollotuksen maaginen mestari"  - ja minusta kun juuri hänen pönötyksensä oli osa elokuvan viehätystä!

Kyseessä oli Adrian Rudominin ohjaama leffa "Day of Wrath".

Eilen oli se päivä, kun taas loput tilistä menivät ruokakauppaan. Tai ainakin melkein. Kolmellasadalla pitäisi kolmen ihmisen, kahden koiran ja yhden kissan taas pärjätä seuraavat neljä viikkoa. Onneksi minä katoan viikon päästä liki ilmaisten ruokapöytien ääreen, onhan sekin säästöä.

torstai 24. tammikuuta 2013

Eikä minusta mitään tullut


Takana äärimmäisen huonosti nukuttu yö, josta syytän työttömyyskorvauksia, joiden tiesin menevän kokonaan laskuryppään selättämiseen, huonoa omatuntoa tekemättömästä etätehtävästä ja väärää pukeutumista yötä varten. Illalla, kun pakkasmittari huiteli taas melkein parissakympissä, tuntui nukkumaan mennessä varpaissa vähän turhan viileältä, joten pidin villasukat ja yöpuvun housut jalassa. Vikaliike. Ei pidä sinun sukkia ja housuja jalassa pitämän, jos haluat nukkua kunnolla. Ei niitä tietenkään voinut sitten missään vaiheessa riisuakaan, kun ei sängyssä mahtunut edes kääntymään kaikilta niiltä elukoilta, joita sinne oli tunkenut.

Laskujen kanssa piti taas priorisoida. Jos maksaisin / olisin maksanut jokaisen laskun, työttömyyskorvaukseni ei olisi edes riittänyt niihin ja siitä oli kuitenkin riitettävä myös ruokaan ja bensaan. Pelasin joillekin laskuille myös lisäaikaa sillä, että maksoin muistutuksen sijasta alkuperäisellä laskulla. Aikanaan tulee uusi lasku, missä on korot ja muistutuskulut ja sillä on taas maksuaikaa. Jotkut laskut maksoin sitten taas jopa vähän etuajassa, kuten Visa, Ellos, Kidin vakuutus, laajakaista... näiden laskujen kanssa en pelaa yhtään, koska minulle on tärkeätä, että niissä ei tule mitään häikkää. Onneksi Meltsu saa huomenna tammikuun työttömyyskorvauksensa, kaikki huimat 450 euroa. Siis oikeasti, mitä vittua? Kolmelta viikolta. Miksi kolmelta viikolta? No, toivottavasti seuraava erä olisi se normaali neljän viikon jakso. On tämä vaikeata.

Tapiolasta tuli muuten jokunen päivä sitten tietoa siitä, missä Meltsun eläkehakemus nyt menee. Heidän mielestään emme olleet antaneet valituksessamme mitään "uutta tietoa", joten valitus on siirretty eteenpäin. Uutta tietoa? Ei kai kukaan ollut mitään uutta tietoa antamassakaan, vaan korjaamassa sitä vanhaa, jota vakuutusyhtiöllä oli. Kuten sitä, että yksi syy eläkehakemuksen hylkäämiseen oli, että Meltsun paino oli noussut. Totta helvetissä se oli noussut, kun äijältä putosi kahdessa viikossa 15 kiloa, kun lihakset sulivat pois ja mies joutui opettelemaan kaiken liikkumisen uudelleen! Se, että Meltsun paino on vuodessa noussut lähes siihen, mikä se oli ennen sairautta, on vakuutusyhtiön mielestä yksi peruste hylätä hakemus. Niin joo tietenkin. Hohhoijaa.

Aamulla kuntakeskukseen ajellessani päähäni putkahti äkkiä toteamus, ettei minusta koskaan tullutkaan mitään. Ei se ollut sillä tavoin harmillinen asia, että olisin odottanutkaan tulevani kamalasti joksikin tai että harmittelisin sitä, ettei minusta tullut mitään, kunhan nyt vain totesin, että elämäni on ollut oikeastaan aika... turha? Joltain kantilta katsottuna. En ole onnistunut elämässäni oikein missään, vaan sössinyt asiani yhä uudelleen, oppimatta niistä mitään. Mahdollisuuksia minulla on ollut, mutta omien toimieni takia olenkin hommannut itseni taas takaisin nollapisteeseen. Taidan olla jo aikalailla menetetty tapaus, eikä minulla ole enää mahdollisuuksia miksikään tullakaan. Eikä se silti tarkoita sitä, että katuisin tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni, tai että en olisi enimmäkseen nauttinut elämästäni.

Nyt kun vielä jaksaisin olla ahkera ja repäistä itsestäni sen verran irti, että saisin sidonnan työselotuksen tehtyä. Tehtävä kun oikeasti on ihan piece of cake.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Tässäkö koko elämä?


 Talvi väsyttää ja jossain määrin masentaakin. En tunne olevani masentunut millään "perinteisellä" tavalla, mutta en nyt (vaan taas vaihteeksi) jaksa oikein mitään. Oikein mikään ei kiinnosta, paitsi todellisuuspako - voisin aamusta iltaan istua katsomassa TV:tä tulen räiskiessä uunissa, käsityötä väkräten ja poistuisin siitä vain tietokoneelle pakenemaan Azerothiin. Ei jaksaisi edes pyykätä, silittää, imuroida, ei mitään. Ruokakaan ei maistu enempää tai vähempää kuin normaalisti. Silti on ihan hyvä olla, jollain tasolla. Pidän tavasta, jolla elämä nyt liikkuu; jähmeästi, kylmästä kangistuneena. Ja toisaalta en pidä siitä, että en jaksa katsoa peiliin tai lähteä ulos jos ei ole ihan pakko. Puertossa halusin kävellä, kävellä ja vielä kerran kävellä. Tein jopa pari pitkää lenkkiä päivässä, vaikka San Pedroon ei päässytkään - kävelin sitten kaupunkiin tai ylös moottoritielle päin (mikä sen asuinalueen nimi nyt sitten onkaan... en tiedä, kartta ei kerro), mutta ulos kävelemään oli pakko päästä. Vaan ei täällä. En halua pistää nokkaani ulos ollenkaan. Ärsyttää, koska raitis ilma tekisi ihan hyvää ja piristäisi. Vaan minä en tahdo piristyä, tahdon että talvi menee ohi ja tulee lämmin ja voi taas olla ulkona ilman naparetkeilijän varustusta.

Eilen totesin, että inhoan kerrospukeutumista. Ärsyynnyn, kun pitää olla alusvaatteet, pitkät kalsarit, collegehousut, pitkähihainen paita, villapaita, kahdet sukat ja vielä reiskat, ja kun pitää mennä vessaan, pitää kuoria itsensä kuin jonkun hemmetin sipulin, että kaiken kankaan alta löytää perseensä ja pääsee vielä asettelemaan sen pöntölle. Se onkin yksi asia, mitä rakastan kesässä: ei tarvitse pukeutua erikseen mennäkseen ulos. Puhumattakaan siitä, että ei tarvitse sisälläkään pukeutua kuin olisi jo valmiiksi ulkona.

Valintakysymys, toki. Kuka käskee asumaan 1860-luvulla rakennetussa talossa, jossa talvella tuuli vinkuu nurkissa? Ei kukaan käske. Voisin muuttaa aivan hyvin asumaan betoniboksiin, jossa vesi tulee varmasti aina hanasta, lämpöä piisaa ja verhot eivät heilu vedossa, mutta mutta. Tuntuu hölmöltä, että valitan talven olemassaoloa ikäänkuin minulle olisi yllätys, että näillä leveysasteilla on ihan oikea talvi.

Kävimme katsomassa Hobitin lauantaina, ja päätimme valita HFR 3D-näytöksen. Loistava valinta! Leffa oli aivan uskomattoman hieno katselukokemus, joka jätti tymäksi pitkäksi aikaa. Uskomattomia kamera-ajoja ja ennen kaikkea se yksityiskohtien runsaus..! Kaikki oli niin elävää, esim. Rivendellissä vesi näytti siltä kuin sitä olisi voinut koskettaa vain kättä ojentamalla tai kuin sen tuoksun olisi voinut aistia ihan juuri. Ja ne maisemat! Pilvet ja taivas, en ole koskaan aiemmin kiinnittänyt huomiota niihin sillä tavoin. On se hieno tekniikka tuo HFR!

Totta kai elokuva tarinanakin oli aivan huikea. En ole lukenut kirjaa, joten en tiedä, miten siinä tulee käymään, enkä aio sitä lukeakaan. Aikoinaan kävin katsomassa LotR ykkösen leffassa ja tykästyin siihen aivan valtavasti, mutta sitten tein sen virheen, että luin kirjan. Kirja oli ensinnäkin pettymys; se on ikävystyttävä ja tylsä, hädin tuskin jaksoin tavata sen loppuun asti, ja lisäksi seuraavista osista oli kadonnut jännitys, kun tiesin etukäteen, mitä tulee tapahtumaan. Leffaa vertasi koko ajan kirjaan ja mietti "tätä kohtaa ei ollut" tai "tämän kohdan ajattelin toisenlaiseksi". Nyt en spoilaa itseäni!

Peter Jacksonin elokuvatrilogia "Taru sormusten herrasta" on minun mielestäni loistava tulkinta keskinkertaisesta kirjasta. Juu, on kerettiläinen mielipide, mutta tiedän, etten ole yksin mielipiteineni. Enkä myöskään siinä mielessä halua "halventaa" kirjaa, jolle koko fantasiagenre on paljon velkaa. Haltiat ja kääpiöt sun muut. Mutta jos kirjan kerronta ei vaan kolahda, niin se ei kolahda. Tarinahan sinänsä on loistava, kuten leffasta voimme todeta, kun joku teki sen eläväksi.

Koska minä olen minä, menetin sydämeni heti haltiakuningas Thranduilille. Hänen toimensa olivat niin... haltiamaisia. Häntä toivon näkeväni lisää trilogian seuraavissa osissa ja käsittääkseni näin käykin. Lisää haltioita mulle kiitos!


WoWissa olen innostunut farmaamaan harvinaisia asioita, kuten ratsuja ja tehtäväesineitä. Toissapäivänä nappasin itselleni Stonecoresta saatavan lohikäärmeratsun ja eilen päätin hommata battered hiltin, en niinkään itse aseen takia vaan tehtäväketjun. Sekin onnistui, ehkä noin kymmenen reissua Pit of Saroniin tehtyäni battered hilt oli minun. (Lohikäärme vaati vain neljä reissua). Tehtäväketju tosiaan oli tekemisen arvoinen, kuten olin ajatellutkin! Pidin siitä todella, ja erityisen vaikuttava oli visiitti Sunwelliin. Sinne ei kai muutoin pääsekään kuin tässä tehtäväketjussa, koska sen ulkopuolella Sunwell on edelleen BC:n aikainen raidi. Battered hilt-tehtävässä Sunwell näkyy nykyisessä loistossaan, ja oi, mikä näky se onkaan. Oli ihan pakko napsia screenshotseja. Tehtävässä Sunwellilla olivat myös Lor'themar ja Rommath, Lady Liadrin ja ulkopuolella Halduron.


Fiilistelen edelleenkin Dominance Offensiven-tehtäväketjua. Se oli niin hieno, ja jätti minut jännityksen valtaan siitä, mitä seuraavaksi. Olen aivan pistoksissa ja luen yhä uudelleen ja uudelleen tätä:

There is only so much careful weighing of options that one man can make. There is only so long that he can sit there as the rock and the hard place draw closer together, there is only so much pressure he can take before he snaps. Lor'themar Theron, Regent Lord of Quel'Thalas, has had enough.

 The sin'dorei follow Lor'themar, but who then, does Lor'themar Theron follow? No one. He has finally realized after years of struggling to find an alliance that offers a light at the end of the tunnel that he stands alone. His people stand alone. As far as Lor'themar is concerned, the next move is his to make. Not as a member of the Horde, not as a member of the Alliance, but as a man confronted by the notion that his destiny, his people's destiny, lies forever in his own hands.

Äh, pitäisi orientoitua tekemään etätehtäviä, mutta se tuntuu olevan kovin vaikeata, siitäkin huolimatta, että tehtävät ovat mieluisia.

Tulisipa jo kevät ja herättäisi minut.

torstai 17. tammikuuta 2013

Raha tuo onnea


Vaikka vähälläkin rahalla voi olla onnellinen, niin jos sitä kertakaikkiaan ei ole, ei voi kovin suuresta onnestakaan kyllä puhua. Perustarpeiden tyydyttäminen tuo onnen, ei välttämättä sen päälle menevä ylenpalttisuus, mutta hei - jos pitää syödä päivätolkulla pelkkää perunaa siksi, että rahaa ei ole, alkaa onni kyllä pikkuhiljaa kaikota huitsin nevadaan.

Siksi olinkin eilen onneni kukkuloilla, kun katsoin taas kerran Kelan sivut ja siellä seisoi, että Meltsulle ON myönnetty työttömyyspäiväraha ja että ensimmäiset rahat ovat nostettavissa 17.1 eli tänään. Kaikki huimat neljäsataakolmekymppiä. Siinä on Meltsun joulukuun tulot. Oikeasti, voisiko joku kertoa, mihin helvettiin Kelan karenssit perustuvat? 12 päivän karenssi, ja jo vuosi sitten Meltsu "kärsi" sairauspäivärahojensa kanssa 10 päivän karenssin. Mikä vitun karenssi, ja minkä takia?

Mutta ei se mitään. Kai joku nekin karenssirahat tarvitsee, ehkä Kreikassa on niille käyttöä. Kyllähän me pärjäämme, nyt taas, kun saadaan jälleen kerran Meltsun päivärahat "pyörimään". Nyt pitäisi taas tulla hänellekin rahaa neljän viikon välein, mikä on oikeastaan jopa parempi juttu kuin sairauspäiväraha-aikoina, jolloin pv-raha myönnettiin aina uudelleen ja uudelleen jokaisen sairasloman myötä, ja joka kerta odotettiin päätöstä ja rahoja pitkälti toista kuukautta.

Onnea oli kuitenkin mennä kauppaan ja ostaa taas kaikkea, mitä tarvitaan - -  tai siis, ei tarvita, koska ihminen tulee aivan hyvin toimeen ilman esim. tuoretta korianteria tai avokadoa, vaan pikemminkin oli ihana ostaa muutakin kuin sitä, mikä on välttämätöntä hengissäpysymisen kannalta. Kuten sitä korianteria, tomaatteja, avokadoa, vihreää chiliä, vihreää paprikaa... Juu, saa arvata kuka tekee mojoa! Autoon sai tankin täydelta bensaa ja olipa vielä varaa maksaa 20 euroa maitohinkistäkin. Vanha maitohinkkimme meni rikki ja olipa homma metsästää jostain uusi (vanha). Netistä löysin teräksisiä uusia, hinnat olivat meille saavuttamattomia, sillä 3 litran hinkki oli muistaakseni 56 euroa plus postikulut. Eräältä tuttavalta löytyi kuitenkin vanha 3-litrainen, joka lähti meille sopuhintaan.

Kaupan maito ei maistu enää miltään, kun on ehtinyt tottua lehmänmaitoon. Lisäksi on huomattavasti helpompi hakea maitoa naapurista hinkillä kuin raahata 20 kilometrin päästä kymmentä litraa kerralla. Naapurissa voi piipahtaa hinkin kanssa vaikka joka päivä.

Sen verran itsekäs aion olla, että VAIKKA meillä ei olisi rahaa yhtään mihinkään ylimääräiseen nyt, laitan jokusen kympin menemään "turhuuksiin"; viikonloppuna menemme katsomaan Hobbitin. Lopultakin! Syön sitten vaikka taas viikon verran pelkkää perunaa, leipää ja mojoa, mutta Hobbitti on nyt nähtävä.

Toisaalta, vaikka välillä valitankin rahattomuutta ja sitä, kuinka rahoja saa aina odotella, olen iloinen siitä, että on jotain, mitä odottaa. Suomessa on köyhyyttä ja pienituloisia, mutta kukaan ei kuole täällä nälkään ja kylmään, jos ei välttämättä halua. Ehkä asiat toimivat joskus jähmeästi, mutta ne kuitenkin toimivat. Minulla kuitenkin ON varaa käydä katsomassa Hobbitti ja minulla on varaa nettiyhteyteen, esimerkiksi.

Eilen minut onnelliseksi teki myös artikkeli, johon törmäsin ihan vahingossa.

Hands drenched in blood

Se teki minut hyvin onnelliseksi siksi, että se sai minut taas sen lumon valtaan, mikä saa mielikuvitukseni liikkeelle ja tunnen, että sisälläni kuplii se toinen maailma. Oikein otollinen mielentila mennä katsomaan Hobbitti!

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Oikea jalka, väärä jalka


Taisin nousta sängystä väärällä jalalla, koska huomasin ärsyyntyneeni tänään jo monesta asiasta, vaikka on vasta puolipäivä. Tai vaihtoehtoisesti olen pirteällä ja hiukan kriittiselläkin tuulella. Tarkemmin ajateltuna ehkä tuo jälkimmäinen kuitenkin... nukuin viime yönä aivan ihanasti yhdeksään asti  ja olisin nukkunut pitempäänkin, mikäli ajatus siitä, että koirat täytyy laskea ulos pissalle ja kakalle, ei olisi pakottanut minua ylös. Ei huvittanut alkaa siivoamaan koiranpaskoja lattialta, mikä olisi varmasti ollut aika piankin vaihtoehto nousemiselle. Tosin siivosin sittenkin ... jotain. Tuvan lattialla oli jotain ruskeaa ruikulia ja täytyy myöntää, etten alkanut tutkia sitä tarkemmin selvittääkseni, mistä oikein oli kyse. Saattoi olla paskat tai sitten oksennukset. Koira/kissaperheen arkea.

Ensimmäinen asia, josta ärsyynnyin, oli törmääminen vastakkainasetteluun lapselliset - lapsettomat. Tiedän oikein hyvin, millaisia stereotypioita lapsettomilla on hyvin usein meistä lapsellisista, mutta jostain syystä taas niiden lukeminen sai pipon nitistymään pikkuisen kireämmälle. Lapsettomat elävät vapaampaa ja täydempää elämää kuin lapselliset, ja lisäksi heillä on uskallusta olla enemmän sitä, mitä ovat. Kun lapsellinen tarvitsee lapsen tekosyyksi esim. lähteä pulkkamäkeen, lapseton uskaltaa olla oma itsensä ja tehdä asioita itsensä takia, eikä lapsen kautta.

Voi olla, että käsitin kirjoituksen ydinasian ehkä täysin väärin, sanoma ei välttämättä ollut tuo, mutta minun silmiini pomppasi päällimmäisenä nuo sävyt. Ärsyyntyessäni ärsyynnyin myös entiseen itseeni, sillä enkö juuri minä ollut aiemmin se, joka esitti aivan samanlaisia kuningasajatuksia?! Lapsen myötä elämä muuttuu, ja vanhemmasta tulee tylsä ihminen, joka ei voi enää tehdä yhtään mitään, ja vaikka voisikin, ei tee, koska hän on ensisijaisesti vanhempi. Asiat tehdään lapsen kautta. Vähänpä silloin tiesin ja tajusin. 

Toinen asia, joka sai silmäni särkemään, oli toteamus, että oman lapsen suuteleminen on sairasta. Okei, paitsi että en ole oikeanlainen äiti siinä, että en käytä lastani tekosyynä hörhöilläkseni, niin myös suukotan lastani. Suulle. Minusta se on luonnollista, eri asia olisi jos alkaisin vääntää jotain kielisuudelmia, mutta kuiva suukko suulle ei ole minulle mikään kummastus ja hämmästys. Enkä minä kummastu ja hämmästy sitäkään, että suomalainen mies ei puhu eikä pussaa, jos lapsesta pitäen opetetaan, että hellyys ja läheisyys kuuluu vain puolisoiden välille. Ehkä meidänkin kannattaisi vähän jo siirtyä pois perisuomalaisista kasvatusmenetelmistä ja kokeilla niitä, joissa lapsia hellitään ja suukotellaan? 

Kolmas ärsytys oli tokaisu siitä, että ystävää pitää auttaa ja kuunnella aina, kun hän sitä haluaa. Siitä en ehkä sano mitään enempää kuin olen jo moneen kertaan sanonut. Mietin tätä asiaa kuitenkin ja lähestyin sitä hiukan samasta näkökulmasta kuin mietin tuota "lasta ei suukottaa"-juttua - miksi meillä täällä Suomessa on niin, että lapsen helliminen on väärin ja sitten taas ystävien pitää hitsautua toisiinsa kuin liima ja lakka? Mitä minä kaipaisin enemmän, on sellainen... globaali välittäminen toisista ihmisistä? Sitä, että ihmiset voisivat auttaa ja kuunnella toisiaan ilman että se velvoittaisi johonkin, ja että ihmiset voisivat osoittaa toisilleen välittämistä jopa perheen ulkopuolella. Että ihmiset uskaltaisivat koskettaa toisiaan.

Tiedän, että itse en ole koskaan pitänyt siitä, että minuun kosketaan. Siksi on helppo tajuta, että toisen ihmisen koskeminen voi olla vaikeaa, varsinkin kun kuvitellaan sen velvoittavan johonkin. Olin aikoinaan vapaaehtoistyössä paikassa, jossa pomo ilmoitti heti, että meillä täällä sitten halataan kaikkia. Se oli niin ahdistavaa, että kun pomo sai potkut, uusi pomo ensitöikseen kumosi halaamispakon. Ei se saa olla pakko. Sittemmin olen oppinut halaamaan ja tervehtimään poskisuudelmin. En tee sitä täällä, mutta Puertossa halaan ihan vieraatkin ihmiset. Se vain kuuluu asiaan ja tiedän, että se ei velvoita mihinkään; minun ei ole pakko tutustua tähän ihmiseen, minun ei ole pakko ryhtyä hänen ystäväkseen. Minusta olisi kiva osata koskea ihmisiä aina niin luontevasti.

Minusta olisi myös kiva nähdä lapset luonnollisena osana ihmisen elämää, eikä minään jatkeena tai esteenä tai... Joitakin vuosia sitten eräs tuttava tuskitteli ratkaisuaan päätyä aborttiin sillä, että hän ei ollut vielä valmis siihen, että lapsi rajoittaisi hänen elämäänsä. Estäisi opiskelut ja matkustelun ja seksielämän. Miksi kummassa ihmiset luulevat, että vanhemmat eivät voi opiskella, matkustella ja naiskennella? Miksi kummassa MINÄ joskus kuvittelin sellaista ja kuvittelin vielä olevani jotenkin radikaali, kun uskalsin sanoa, että vanhemmuus on ihmisen elämässä rajoite. Kyllä ne rajoitteet ovat ihmisen korvien välissä, eivät siinä montako mukulaa on jalkovälistään maailmaan tuottanut. 

Eivät lapset myöskään ole mikään hypetyksen arvoinen asia. Vanhemmuus ei tee ihmisestä parempaa millään tasolla. Minusta sen ei pitäisi olla ihmistä määrittävä asia oikeastaan ollenkaan. Lapset ovat vain luonnollinen juttu. Koiratkin tekevät pentuja siitä sen enempää elämää pitämättä.

Lapset ovat pieniä ihmisiä, jotka kasvavat ja aikuistuvat. Minulle vanhemmuus ei ole koskaan ollut sillä tavoin iso asia, että olisin aina tiennyt haluavani lapsia. Päinvastoin. Kun sitten tulin siihen tulokseen, että vanhana saatan katua sitä, etten tehnyt lapsia, mutta en todennäköisesti kadu sitä, että tein lapsia, ei sekään ollut mikään mega-juttu. Ja onko vanhemmuus antanut minulle jotain? On kyllä, tosi mukavan kaverin, jonka kanssa voi tehdä kaikkea kivaa, mitä vanhemmaksi lapsukaiseni kasvaa. Siinä mielessä olen ylpeä äiti; olen onnistunut luomaan lapsen kasvulle sellaiset puitteet, joissa hänen on ollut mahdollista kasvaa turvallisissa olosuhteissa ihmiseksi, jollainen hänestä on kehittymässä. 

Sari, todellinen ajatusten tonava näin tammikuisena sunnuntaina *virn*. Taidan mennä tiskaamaan ja sen jälkeen vertailemaan vihannespunkin, lehtikirvojen ja ansarijauhiaisen elämänkiertoa, vioitustapaa ja isäntäkasveja. Taulukkomuodossa.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Minä en käynnisty, en


Kaikki on ihan mukavasti, suhteellisesti ottaen, mutta minua ei vain huvittaisi muuta kuin lojua tv-tuolissa ja katsella brittiläisiä dekkarisarjoja. Haluaisin käpertyä siihen oikein mukavasti, käsityön kanssa, ja olla siinä aamusta iltaan, mitä nyt välillä laittaisin ruokaa yms. Haluaisin horrostaa ja hyristä tyytyväisyydestä niin tehdessäni. Yhtään ei huvita olla tuottava, saati että jaksaisin paneutua opiskeluun juuri nyt! 

Lunta sataa. Paljon.

Haluan jotain, enkä halua mitään. Olen ihmeen hyvin sopeutunut ja tottunut rahattomuuteen, joten köyhyysrajan alapuolella eläminen ei varsinaisesti harmita, eikä stressaa, ei kumma kyllä sittenkään, vaikka Meltsu ei ole taaskaan saanut senttiäkään puoleentoista kuukauteen. Päätös siitä, että Meltsun työttömyyskorvausten maksamiselle ei ole työvoimapoliittista estettä, oli tullut sillä välin, kun olimme Puertossa ja kun laitoin menemään hakemuksen Kelaan, sieltä tuli tietenkin bumerangina pyyntö saada Meltsunkin osalta se hemmetin selvitys myyntivoitosta. Eivät sitten voi minun tiedoistani katsoa sitä selvitystä ja kopiota taseesta, eivät tietenkään. Nyt sitten odotellaan, milloin suvaitsevat tsekata sen ja tehdä päätöksen päivärahasta ja ennen kaikkea; milloin saavat sen maksuun.

Ei se muuten ollutkaan appi, joka oli maalaillut meidän tulevaisuudestamme kauhukuvan, että ero tulee, koska joudun lähtemään pääkaupunkiseudulle töihin, vaan anoppi. Appi on toki sitä mieltä, että joudun sinne lähtemään, mutta avioero oli anopin keksintö. No, anoppi on suloinen, mutta kieltämättä joskus vähän... yksinkertainen, eikä minua oikeastaan haittaa sen enempää hänen kuin apenkaan mielipiteet, mutta se, mikä minua haittaa, on puhuminen asioista, joista ei tiedä mitään. Esim. kun juttelimme työasioista yleensä, ja siitä, että nyky-Suomessa ei enää ole niin, että nuorena hankitaan ammatti, jossa pysytään koko ikä, vaan ammattia joutuu vaihtamaan ehkä useitakin kertoja elämänsä aikana, työpaikasta puhumattakaan. En muista tarkalleen, kuinka juttu meni, mutta anoppi jossain vaiheessa totesi jotain ihmisistä, jotka joutuvat opiskelemaan uuden ammatin pakosta, toisin kuin minä. Häh? Hänellä on ilmeisesti käsitys, että olen hylännyt vanhan ammattini ihan vain huvin vuoksi ja lähtenyt opiskelemaan alaa, joka ei työllistä. 

Anoppi valaisi minua myös siitä, että kaikki roskakuskit ovat pervoja sikoja. Yhtenä iltana, kun oli jo pimeää, kaipasin vähän raitista ilmaa ja lähdin happihyppelylle hiljaisen korttelin ympäri, ihan niissä vetimissä, mitkä minulla ylläni sattuivat olemaan, eli tunika ja legginsit, jalkaan laitoin sandaalit ja niskaan vippasin villatakin. Avaimet toiseen käteen ja menoksi. Calle del Bergantinia ylöspäin kävellessäni takaa tuli auto, roska-auto, jonka avonaisesta ikkunasta apukuski vihelsi ja vilkutti minulle. Nauratti. Auto heitti u-käännöksen kadun päässä liikenneympyrässä ja ajoi takaisin alas uudelleen ohitseni, sama vihellys ja vilkutus. Nauratti vielä enemmän, ja kun tulin takaisin "kotiin", kerroin tapauksesta perheelle, ja siitä tulikin sitten meidän kesken mukava vitsi. Aina kun roska-auto kävi hakemassa roskia, naurettiin, että nyt ne tulee äitiä katsomaan. Kerroin tapauksessa kikatellen apelle ja anopille, kun kävimme lounaalla, ja appeakin nauratti; sanoi, että taisit olla mieleen, ota kohteliaisuutena (niin otinkin), mutta anoppi tuohtui kokonaan. Alkoi vaahdota, kuinka roskakuskit ovat pohjasakkaa ja roistoja. Appi vähän ihmetteli ja sanoi, että äläs nyt, hyvä ja haluttu ammattihan se täällä on, varsinkin kun siinä voi tienata vähän ekstraa myymällä eteenpäin hyvää tavaraa, mitä ihmiset heittävät roskiin. Anoppi oli eri mieltä, roskakuskit ovat moukkia. Kaikki ja kaikkialla. Syystä että kun hän oli ollut nuori, kerran oli joku roskakuski näyttänyt hänelle elimensä jossain hiljaisella kadunpätkällä. 

No juu, mutta että kaikki roskakuskit?

 Selvisi sekin, mitä se ihana gomeralainen juusto joulupöydässä oli. Meltsu toi Puertosta kaksi purkkia mojoa, persiljaan tehtyä, ja huomasin purkin kannesta, että valmistajalla on nettisivutkin. Kävin äsken katsomassa tuotteita ja siellä oli mm. juuri tuota juustoa, se on nimeltään almogrote se tehdään vuohenjuustosta, valkosipulista, öljystä ja suolasta, ja mitä vähän asiaa kuuklettelin, niin tekijästä riippuen siihen lisätään vähän muutakin. Täytyykin laittaa listaan "mitä haluan Puertosta"! Voin pyytää sitä, kun appi taas soittaa ja kysyy, mitä haluaisin tuliaisiksi, kun kesällä tulevat tänne. Tokihan almogotea voisi tehdä itsekin, löysin ohjeen suomeksikin. Voisinkin kokeilla sitten, kun saan rahaa ostaa yleensä mitään juustoa.

On taas sellainen olo, että asioita pitäisi miettiä. Eikä se ole ollenkaan huono fiilis. Moni juttu on auki, eikä vähiten kaikki ovet, kuvainnollisesti.


* * *

Edit.

Oho. *pistää visan tahi paypalin vinkumaan asap*
TuCanarias

torstai 10. tammikuuta 2013

Kymmenentuhatta


Huomasin juuri, että blogini kävijälaskuri näyttää tasan kymmenentuhatta. Tokikaan se ei ole kävijää, vaan käyntiä, poislukien omat käyntini, alkaen siitä, kun tein tämän blogin Vuodatukseen reilut kaksi vuotta sitten. Luku ei ole aivan tarkka, sillä jossain vaiheessa laskuri oli muutaman päivän alhaalla ja laitoin siihen alkuluvun ihan muistista. Mutta oikea luku on kuitenkin jotain sinnepäin - kiitos kävijöilleni, on ihan mukava tietää, että en kirjoita ihan vain itselleni, vaikka se ihan ensisijainen tarkoitukseni onkin.

Tänään hain auton korjaamolta kotiin. Olipa iso muutos, kun ohjaus totteli taas pienintäkin liikettäni! En edes tiedä, milloin tehostin on mennyt paskaksi, sillä sitä ei parin viikon taukon jälkeen jotenkin oikein edes noteerannut, että ohjaus oli jäykkä. Tai huomasin kyllä, että sain kääntää rattia oikein tosissani, mutta hälytyskellot olivat todella pitkään hiljaa ennen kuin maanantaina Tonia pysäkille viedessäni tuskittelin ohjauksen jäykkyyttä ääneen.Ilmeisesti oli käynyt niin, että kun joulukuussa ajoimme lentokentälle, ja puskimme isojen kinosten läpi, tehostimen remmin väliin pääsi lunta. Auto vinkui koko matkan melkein Vantaalle asti ja luultavasti remmi vioittui jo silloin. Ainakin se oli kokolailla hurjan näköinen, kun Meltsu sen irroitteli; rispaantunut ja surkea. Onneksi se oli kuitenkin "vain" ohjaustehostimen remmi eikä esim. laturin. Tosin ihan uusi sellainen, vasta syksyllä vaihdettu, höh. 

Tänäänkin väsyttää ja tympäisee. Lunta sataa. Edes ajatus koulusta ei jaksa innostaa ja elämä tuntuu hetkittäin tarkoituksettomalta. Ihminen syntyy, elää ja kuolee - siinäkö kaikki?

Kyllä se tästä taas, kevättä kohtihan mennään jo vauhdilla.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Nukkumatti nukkumatti, minne käy tiesi?


No jaa, viime yönä itseasiassa sain nukuttua kunnolla ensimmäisen kerran sitten Suomeen paluuni. Turhan vähän tunneissa, koska menin nukkumaan yhden maissa ja kello herätti kuudelta, mutta ne vähät tunnit nukuin todella hyvin. Ehkä se tästä? Meltsu eilen totesi, että ihan sama vaivahan minulla oli viime talvena, mutta nyt täytyy sanoa, että en itse muista sellaista. Olisin voinut mennä takaisin nukkumaan, kun olimme vieneet yariksen huoltoon, mutta päätin pysyä valveilla sillä ajatuksella, että ehkä unirytmini ja unenlaatuni tästä korjaantuu pikkuhiljaa, jos yritän käydä nukkumaan aikaisemmin. Tai vaihtoehtoisesti myöhemmin - toista viikkoa olen mennyt nukkumaan tosi aikaisin, nimittäin kello 03 ja sitä rataa... Juuri nyt nukuttaa kyllä ihan simona ja olisi ihana ryömiä takaisin sänkyyn, mutta ei, pysyn tiukkana. Ehkä muutenkin reipastun jos saan unirytmin vähän normaalimmaksi. Ei ole ollut energiaa oikein mihinkään nyt, mihinkään ns. tuottavaan.

Unesta tuli mieleen Kuu (koska nukun täysikuulla kuin tukki ja näen über-hassuja unia). Olen aina haaveillut täysikuusta Atlantin yllä ja tällä reissulla pääsin sen näkemään, vihdoinkin. Oli onnekasta, että niin päivät kuin yötkin olivat enimmäkseen kirkkaita, joten kuukin möllötti pilvettömällä yötaivaalla, ensin sirppinä ja sitten täytenä. Erityisesti on jäänyt mieleen iltataivaalla hotelli Maritimin taakse laskeva kuunsirppi, joka roikkui matalalla punaisena kuin irvikissan hymy. Harmi, ettei siitä saanut kuvaa. Olisin myös mieluusti kuvannut mereeen laskevan täysikuun, mutta se oli mahdotonta. Meren yllä oli aina sen verran sumua, että kuu katosi siihen ennen laskemistaan mereen.

Menen Azerothiin.


EDIT.
Seuraavalla kerralla aion mennä tänne yhdeksi yöksi, ainakin:

Parador Canadas del Teide

Ainoa hotelli Teneriffalla, missä on lämmitys :-).

tiistai 8. tammikuuta 2013

Kärsimyskukka kärsivänä


Viikonloppuna päätin tehdä sen, mikä olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten: päätin heittää kärsivän kärsimyskukkani (passifloran) menemään, sillä se oli lomalta kotiuduttani entistäkin kamalamman näköinen. Äiti oli kyllä kastellut sitä ohjeiden mukaan, mutta ei se siitä ollut miksikään tullut. Kastelun laiminlyönti aiemmin oli jättänyt jälkensä ja lisäksi jonkun taudin / pöpön vaurioittamat lehdet eivät olleet toipuneet. Kasvi oli siemenestä kasvatettu ja siksi erityinen minulle, mutta päätin luovuttaa. Tai ainakin melkein. Leikkasin puskan alas, kastelin hyvin lannoitetulla vedellä ja siirsin kammarin ikkunalle.

Siellä se nyt tekee uutta kasvua kuin heikkopäinen :-O. Jej ja omena? En ollut uskoa silmiäni, sillä kasvi oli niin surkean näköinen ja eihän sitä kuuluisi tähän aikaan leikata. Taidan ottaa sen kohta uudelleen käsittelyyn ja vaihtaa siihen mullankin. Ties mitä siitä vielä aikaiseksi saadaan!

Pitäisi muistaa ostaa kylvömultaa, sillä toin TAAS siemeniä Puertosta. Viime satsista iti ainoastaan kanarianpalmu, mutta se voikin sitten oikein hyvin; on parikymmentä senttiä pitkä ja siinä on kolme lehteä. Tällä kertaa ostin vähän erilaisia siemeniä; pussin kelloköynnöstä sekä pelargonin siemeniä. Näitähän saa Suomestakin (pelargonia kai vain erikoisliikkeistä / netistä?), mutta ei hintaan euron pussi. Lisäksi ostin tajinaste rojon siemeniä. Mikä tuo on suomeksi, en tiedä.


Laiskottaa. Sataa lunta.

Muutamia välähdyksiä matkalta tuli mieleen vielä; Tegustesta Puertoon palaillessamme näin La Pazissa vuohilauman. Siis todellakin kaupungissa! Siinä ne liikenneympyrän lähettyvillä mutustivat ruohoa, enkä minä ollut uskoa silmiäni. Appi sanoi paimenen olevan jossain lähistöllä kyllä myös.

Los Gigantesissa söin kaktushedelmäjäätelöä. Se oli hyvää!

Lähtöpäivänämme Los Frailesissa saimme kokea myös sen, miltä tuntuu, kun ei tule vettä. Sähkökatkosta saimme nauttia jo aiemmin, tällä kertaa oli tosiaankin vedet katkaistu. Aamulla heräsin ja nousin kahvinkeittoon ja hanasta ei tullutkaan vettä. Ei tipan tippaa. Eikä ollut kaivoa, mistä hakea vettä, kuten kotona, eikä myöskään ulkovessaa. Oli vain ihmetys, että mihin menen aamupesulle, koska vaikka ilman kahvia voikin lähteä liikkeelle, niin ei sentään naama pesemättä. Kahvin keitin sitten ostoveteen ja aamupesulla kävin uima-altaassa. Onneksi vettä alkoi tulla ennen kuin piti lähteä liikkeelle, koska oli ihan kiva, että sai vetää vessan ennen lähtöään... :-). 

Vedettömyys liittyi kai jotenkin jouluaaton kaatosateeseen. Nimittäin pari päivää sen jälkeen vesijohtovesi oli ruskehtavaa ja lauantaina (29.12) vesilaitoksen autot olivat liikenteessä. Tuttu suomalainen oli myös kertonut Meltsulle, että vuorilla tehdään jotain huoltotöitä vesijohdoille. Vesi Puertoonhan tulee vuorilta isoja putkia pitkin. Saaren vesijärjestelmä onkin mielenkiintoinen näin suomalaisen näkökulmasta; saarellahan ei ole pohjavettä tai jokia tai järviä, mutta vuoriin kerääntyy ns. vesitaskuja, joita hyödynnetään. Tästä asiasta kuulin luennon viime talvena matkalla Teidelle.

WoWissa odotellaan seuraavaa patchia... saisi tulla jo, koska tarina jäi NIIIIIIN jännään kohtaan Dominance Offensiven tehtävien myötä. Mitä tapahtui Anduinille? Aikooko Lor'themar tosiaan yrittää warchiefiksi? Iih.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Ryhmä rämä


Nyt on taas koko perhe kooossa, kun Meltsukin palasi Suomeen ja kotiin viime yönä. Lento lähti ajoissa ja muistaakseni laskeutumisajaksi kirjattiin juuri ja täsmälleen klo 19.40, mikä se on virallisestikin. P:n konekin oli hyvin aikataulussa, sillä se laskeutui klo 22.06.  - - - Tarkistin, Meltsun lento oli kolme minuuttia etuajassa, virallinen laskeutumisaika olikin klo 19.37. Ja juu, Finavian sivut ja lentotutka ovat kivoja :-). Kotimatkassa meni kuitenkin vielä aikaa, ensin Meltsun piti odotella tosiaan P:n koneen laskeutuminen ja sitten heidän piti suoriutua vielä parkkihalliin ja sieltä matkaan. Olivat turvallisesti meillä vähän yli yhden, onnellisina mutta väsyneinä. Lento oli molemmilla mennyt hyvin ja matka oli onnistunut. P. sanoi, että olisi kyllä tosi mielellään jäänyt vielä pariksi päiväksi - oli tykännyt paitsi siitä, että Frailles on niin rauhallista aluetta niin myös siitä, mitä mekin arvostamme: paikallista, oikeata elämää, jota etelän turistikeskuksissa ei tapaa. Tokihan etelässäkin lomaileva voi kokea ihan samoja elämyksiä kuin me koemme pohjoisessa, mutta niitä varten täytyy poistua lomapaikkakunnalta. Puertossa elämme niiden keskellä. 

Iloinen ylläri oli, että minä sain vielä tuliaisia! Ja juurikin sellaisia, joita en ollut itse ostanut ja joiden ostamatta jättäminen oli jäänyt jopa vähän harmittamaan. Ensinnäkin sain pari laukkua. Charcolla on krääsäkauppa, jossa myytiin laukkuja 2 kpl / 10 euroa, ja valikoimassa oli kivoja malleja. Jäi ostamatta ja jäi tosiaan harmittamaan. Kun Meltsu sitten kysyi, tuoko minulle Puertosta vielä jotain, mainitsin laukuista ja oi jee, Meltsu kotiutui mukanaan kaksi minulle oikein mieluista laukkua!


Kuva on kännykällä otettu, eivätkä värit ole ihan kohdillaan. Molemmat ovat ruskeita, isompi on liskojäljitelmää, hantaakit ja koristeet nahkaa ja pienempi on kokonaan nahkaa. Kirjoituksesta päätellen made in china, mutta ei kai viitosella nyt muuta saakaan? Lisäksi Meltsu toi pari purkkia vihreää mojoa, joka ainakin purkin läpi katsottuna näytti melko passelilta. Minusta on tullut parissa vuodessa tosi kranttu mojon suhteen siinä mielessä, että en halua kaupan mojoa, koska se ei ole sitä oikeata, jota saa ravintoloista. Tämä näytti aika hyvältä, vaikka se ei olekaan juuri sitä, mistä pidän. Ja vielä Meltsu toi minulle pullon valkkaria ja pullon punkkua, naaamnamnjammam. Sinänsä harvinaista, koska emme kumpikaan ole enää vuosiin tuoneet ulkomailta alkoholijuomia, emme edes Virosta. Vievät tilaa ja painavat, ja lisäksi se, minkä juomme, saamme kyllä Suomestakin. Niin paljoa emme juo, että sen hintaa pitäisi miettiä tai kotiin hamstrata. 

Tai siis, tokihan mietimme mm. alkoholin hintaa. Silloin harvoin, kun ostan viiniä tai olutta, katson tarkasti hintaa ja jos rahatilanne on tiukka, kuten on ollut jo pitkään, ylimääräisiä asioita ei yksinkertaisesti osteta, ja alkoholi kuuluu niihin. Siksi ennen reissua visioinkin vahvasti sillä, että saan pitkästä aikaa viiniä..! Kun pullo valkkaria maksaa alle euron, sitä raaskii jo työttömyyskorvauksen turvin eläväkin ostaa herkutteluhetkiin. Tai kun oluttölkki on 29 senttiä. 

Olen muutoinkin miettinyt hintoja aika paljon viime viikolla. On aina shokki palata Suomeen ja mennä ruokakauppaan, tai yleensäkin verrata hintoja. Meltsu oli viime viikolla käynyt parturissa ottamassa värjäyksen ja lisäksi oli lyhennetty ja muotoiltu tyyliin "ronaldo" (piti kuuklettaa, se on jalkapalloilija!). Aikaa oli mennyt sen saman kuin Suomessakin eli puolitoista tuntia ja toimenpiteen aikana oli tarjoiltu kahvia ja keksejä. Lopputulos oli oikeasti hyvä, varsinkin väri on erittäin luonnollinen ja kiiltävä. Hinta kaksikymppiä. Nyt harmittaa, etten itse käynyt kampaajalla, sillä naisten hiustenleikkaus maksaa normisti Puertossa yhdeksän euroa (miesten kahdeksan). Viimeksi kun Meltsu kävi kampaajalla samoissa toimenpiteissä ihan täällä paikallisella, missä ei pitäisi olla mitään ns. pääkaupunginhintoja, se maksoi 90 euroa. Siis väri ja leikkaus. Siinä on niin paljon hintaa, että minulla ei ole mitään aikomusta mennä täällä kampaajalle pitkiin aikoihin. Kasvatan pitkäksi ja ehkä sitten ensi talvena menen Puertossa Linalle, joka saa muotoilla ja lyhentää vähän. 

Meltsu halusi myös uudet farkut ja oli metsästänyt niitä täällä Suomessa niin netistä kuin kaupoistakin. Mustat merkkifarkut, mieluusti kapeaa mallia yhdistettynä concersen tossuihin siinteli hänellä mielessään (luoja tietää miksi, mutta ei kerro...), mutta ei hän löytänyt edes mieleistään mallia saati että olisi jostain taikonut rahaa siihen. Puertossa hän sai vinkin farkkuliikkeestä, jossa oli asiantunteva palvelu ja kilpailukykyiset hinnat ja kun hän marssi P:n kanssa sinne, hän totesi vinkin oikeaksi. Myyjä osasi heti katsoa hänen kroppaansa sopivan mallin ja kun se ei ollut lahkeista niin kapea kuin mitä hän olisi toivonut ja lahkeet olivat liian pitkät, palveluun ja housujen hintaan kuului kavennus ja lyhennys. Torstaina soviteltiin ja mittailtiin ja perjantaina Meltsu kävi hakemassa housunsa korjattuina pois. Mustat wranglerit, 30 euroa. P:kin innostui ostamaan farkut itselleen. Lisäksi Meltsu oli ostanut jostain dieselin ja armanin vyöt, taisivat olla 6 euroa kappale. Eivät toki aitoja (kaiketikaan), mutta silti, eihän Suomesta saa kuuteen euroon minkäänlaista vyötä mistään. 

Em. farkkukaupan nimi on El Rincón de Los Vaqueros, osoite Calle Pérez Zamora, 48 - L9. Suosittelen! Puerto de La Cruz, siis, tietenkin.

Taas vaihteeksi houkuttaa asuminen siellä etelän auringon alla paljon enemmän kuin täällä kalliissa kotomaassa. En yhtään ihmettele, että moni muuttaa sinne eläkepäivikseen, koska suomalaisella eläkkeellä elää siellä hyvin. Sen sijaan ihmettelen Suomen hintoja verrattuna Teneriffan hintoihin. Vaatteetkin ovat tavistavarataloissa todella paljon edullisempia, huomasin sen Al Campon mainoslehteä tutkiessani. Todella kivannäköisiä talvitakkeja ja -kenkiä maksimissaan parikymppiä. Matala arvonlisävero ei mielestäni selitä koko hintaeroa, eikä edes eroavaisuudet siinä, mitä valtio kustantaa ja mitä ei. Vai selittääkö? Koulutus Teneriffalla maksaa, ja mitenköhän sosiaaliturva eläkkeineen ja työttömyyskorvauksineen? Palkat ovat ainakin pienemmät, mutta toisaalta taas terveydenhuolto on käsittääkseni ilmaista. En tiedä. Jotenkin vain varsinkin näillä tuloilla kaipaan sitä kuuden euron kilohinnalla myytävää naudanpaistia tai sitä, että Suomestakin saisi 100 ml:n roll-on-dödöjä hintaan 1,49€ (niitä ostinkin Al Camposta useampia!). 

Mutta nyt on siis lomat lomittu ja pitäisi alkaa orientoitumaan arkeen ja alkaa varovasti katsella etätehtäviä. Viikonlopun aikana sain hoidettua Meltsun työttömyysturva-asiat kuntoon ja niiden tiimoilta lähti tänään toivottavasti viimeinen paperi Kelaan. Sen kunniaksi aion vielä ihan vain laiskotella pari päivää. Siis pelata WoWia ja katsella Netflixiä yms. Ehkä se normaali unirytmikin kohta alkaa hipsiä kotiinpäin, oltuaan karussa koko viime viikon.

* * *
EDIT.

Kävin Molin sivuilla ja tämä hyppäsi silmille. Yrittäjien työttömyysturvaan tuli muutoksia tämän vuoden alusta. Alleviivaus minun.

Yrittäjien työttömyysetuutta voidaan maksaa, kun yritystoiminta on lopetettu tai tietyin edellytyksin, kun yritystoiminnassa työllistynyt henkilö ei enää työskentele yrityksessä.
Palkansaajaan rinnastettavan yrittäjän määritelmää muutetaan ja perheyrityksessä työssä olevalle varsinaisen yrittäjän perheenjäsenelle voidaan jatkossa maksaa työttömyysetuutta lomautusajalta.
Yrittäjien työttömyysturvaa koskevat muutokset liittyvät hallitusohjelman tavoitteisiin selkeyttää liiketoiminnan keskeytysmahdollisuutta ja poistaa yrittäjien ja palkansaajien sosiaaliturvan perusteettomia eroja.



Vaikka tästä muutoksesta ei minulle tai edes Meltsulle ole enää mitään hyötyä, niin olen siitä todella iloinen! Kunpa se olisi tullut vuosi sitten, eikä nyt... mutta hyvä kun edes nyt, koska ihan aikuisten-oikeasti yrittäjän sosiaaliturva Suomessa on todella huono verrattuna palkansaajan sosiaaliturvaan.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Mikä maa mikä valuutta?


Palaaminen arkeen on matkan jälkeen ollut tällä kertaa harvinaisen hankalaa. Ei ketuttanut palata Suomeen mitenkään erityisen paljon ja loppujen lopuksi sää ja keli täällä olivat ihan jees eli ei kamalia pakkasia = ei palelemista. Eikä ketuta vieläkään, vaikka olo onkin haikea, mutta sen sijaan nukkuminen tuntuu olevan aivan mahdotonta. Aikaero toki vaikutti siihen, että ensimmäisinä iltoina ei ollut mitään asiaa sänkyyn ennen kuin ehkä klo 2 aamulla, koska olin sitä mieltä, että olihan vasta puoliyö, mutta nyt tuntuu, että sisäinen kelloni meni ihan sekaisin. Nukun todella huonosti ja kun heräilen, olen aivan pihalla siitä, missä olen. Viime yö oli melkoista hulinaa, sillä heräsin monta kertaa uskomaan, että olin Puertossa. Esim. kun päästin kissaa ulos, en mitenkään kyseenalaistanut sitä, että en olisi ollut Puertossa, vaikka toki tiesin, ettei meillä ollut siellä kissaa... vasta kun vähän raotin silmiäni ja näin ulkona lunta, havahduin ihmettelemään, missä oikein olin. Piti miettiä hyvä tovi ennen kuin todellakin tajusin, että olen Suomessa, ja sittenkin vielä pohdin, että miten se oli mahdollista!

Oikeasti ihan kummallinen tunne herätä toistuvasti tajuamaan, etten ole siellä, missä mielestäni minun pitäisi olla. Yhden heräämisen vielä ymmärtäisin, mutta se, että se tapahtuu neljä-viisi kertaa yössä, on jo jopa minun kohdallani vähän kummallista.

Ehkä tilanne normalisoituu, kunhan Meltsukin palailee Suomeen. Tuntuu ihan hassulta ajatella, että hän on yhä Puertossa..! Ja katselee niitä rakkaita maisemia sillä aikaa, kun minä täällä kiroan tietä, jolta ei ole aurattu lumiloskaa pois. Ikävä kyllä, ilmat muuttuivat huonommiksi Tonin ja minun lähdettyä; viime sunnuntai oli vielä aurinkoinen hellepäivä, mutta maanantaina sää muuttui talviseksi eli lämmintä on parikymmentä ja pilvisyys vaihtelee, parina yönä on satanutkin. Aurinko onneksi sentään välillä näyttäytyy ja päivisin ei sada, joten on voinut kävellä. Toissapäivänä Meltsu oli vienyt P:n bussilla Gigantesiin näyttääkseen niitä maisemia (olivat viipyneet Gigantesissa sen pari tuntia minkä mekin) ja eilen appi oli vienyt herrat Anagan vuoristoon ja olivat käyneet syömässä Casa Tomasissa. Mmmmnam, possunkylkeä, perunoita ja vihreätä mojoa. Paikallinen arkiruoka ja ihan mahdottoman hyvää. Meidänhän oli tarkoitus käydä tuolla myös, mutta Tomasiin oli ihan mahdoton jono juuri sinä päivänä ja kävimme sitten läheisessä El Nerviosossa syömässä samaa. Tomas on parempi; ruoka on parempaa ja ympäristö kivempi. 



Suosittelen kuitenkin lämmöllä ihan kumpaa vaan tai vaikka molempia jokaiselle, joka haluaa syödä oikeata teneriffalaista ruokaa! Lisäksi suosittelen ravintolaa Los Chamos, jossa saa parhaan revityn lihan:


Casa Tómas ja El Nervioso sijaitsevat lähellä pohjoista lentokenttää Teguestessa ja Los Chamos Santa Úrsulan kaupungissa lähempänä Puertoa.

Ja kun nyt suosittelemaan aloin, niin jos joku on vailla huoneistoa Puertossa, niin suosittelen lämpimästi ottamaan yhteyttä tähän seuraavaan, joka sijaitsee kivalla paikalla Punta Bravassa. Talossa on useitakin huoneistoja, jotka ovat siistejä ja kauniisti kalustettuja. Omistaja puhuu espanjaa, saksaa ja pikkuisen suomea. Huoneistoja vuokrataan sekä lyhempi- että pitempiaikaiseen käyttöön, esim. viikoksikin.


Voihan Puerto sentään. En ole tosiaankaan palautunut vielä reissusta ja haluaisin vain sinne takaisin. Loma loppui taas ihan liian lyhyeen ja tuntuu, että pääsin vasta elämisen makuun, kun piti jo lähteä pois. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun meillä ei juurikaan ollut "muualta ohjattua" toimintaa (ei retkiä, eikä appi vienyt meitä juuri mihinkään) ja kun nyt opin käyttämään bussia, olisi kova hinku reissata kaikkialle minne bussilla pääsee. Ja harmittaa, että Meltsu pääsi nyt Anagaan ja minä en..! Olen käynyt siellä ihan ensimmäisellä reissullani 9 vuotta sitten ja olisin NIIN valmis käymään uudelleen. Miljoona muutakin paikkaa, joissa haluan käydä... 

Ensi kerralla sitten. Ties vaikka vuokraisin auton? Meltsu kysyi minulta, uskaltaisinko ajaa vuoristossa, koska hän ei uskaltaisi ja minun oli pakko vastata, että kyllä varmaankin. Hissuksiinhan minä ajaisin ja hermostuttaisin kanssa-ajajat, mutta kyllä ajaminen varmaankin onnistuisi. Tiet kuitenkin ovat - ainakin päätiet, esim. juuri TF-82 Los Gigantesiin - hyvässä kunnossa ja liikennesääntöjä noudatetaan.

Olen onnekas. Elämä virtaa ja minä menen mukana. Joskus näinkin, ei aina jaksa vastavirtaankaan sätkiä.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Kotomaan kamaralla


 Lentokoneessa matkalla Teneriffalta sateiseen Suomeen tajusin, että vietin viime vuonna peräti neljä viikkoa Puertossa! Paikan voi kai jo sanoa käyneen minulle aika tutuksi - ja rakkaaksi. Ihan mielelläni - yllättävänkin mielelläni - palasin tällä kertaa Suomeenkin, luultavasti siksi, että nyt minua eivät odottaneet mitkään ikävät asiat täällä, eikä minun tarvitse ihan heti palata kouluun / töihinkään. Voin helmikuuhun asti "lomailla" ja lisäksi tämä vuoden eka viikko menee Tonin kanssa kahdestaan kotona = ihana rauha. Meltsuhan tulee Suomeen vasta ensi maanantaina aamuyöstä joskus.


Mitä jäi reissusta tällä kertaa käteen? Ainakin ihan ensimmäisenä se, että kaksikin viikkoa on liian lyhyt aika. Ja myös se, että vaikka olenkin ns. lomalla, niin kaipaan silti aktiviteetteja, koska moni sellainen asia, jota puuhaan kotona, puuttuu Puertosta. Pelkkä auringossa makaaminen ei riitä minulle, mutta senhän toki kaikki minut tuntevat tietävät muutenkin. Tällä lomalla minä tosin jopa makasin "auringossa"... eli parina päivänä oli ihana lojua uima-altaalla lämpimässä, huljutella varpaita vedessä, maistella viiniä - mutta pysyin varsin visusti pihan ainoan palmun varjossa. Käveltyä tuli paljon, vaikka San Pedroon ei nyt sitten päästykään sortuneiden polkujen takia, ja haipuvana muistona kävelyistä olen nyt naamastani, rinnuksistani ja käsivarsistani ruskeampi kuin varmaan koskaan. Jalkateriinikin on jäänyt raidoitus sandaaleistani!

Ennen kaikkea haluaisin elää ja tehdä töitä Puertossa. Tai pikemminkin: Teneriffalla.


Kävimme tosiaan Santa Cruzissa pikimiltään ja olen siitä täsmälleen samaa mieltä kuin mitä El Sausalissa asuva M. totesi jouluna: siellä ei ole mitään. Moderni suurkaupunki, kyllä, jonne venäläiset uusrikkaat poikkeavat ostoksille, kun lipuvat jahdeillaan satamaan, mutta siellä ei ole mitään teneriffalaista, ei ainakaan sellaista, minkä takia sinne kannattaisi muuttaa asumaan, tai siellä kannattaisi käydä kahta kertaa enempää turistina. Äh, nyt tuli vähän paha mieli - siis onhan Santa Cruz toki omalla tavallaan kaunis kaupunki, mutta ei siis millään muotoa minun kaupunkini.

Kävimme myös yhtä pikimiltään Los Gigantesissa, joka oli vielä vähemmän minun paikkani. Siitä minun ei ehkä kannata sanoa mitään, sillä mielipiteeni ns. turistirysistä varmaan tiedetään. Joku tykkää ja hakee juuri sitä: turisteja varten isolla rahalla rakennettua taajamaa, krääsäkauppiaineen ja ravintoloineen, ja totta kai rantoineen. Aurinkoa siellä ainakin riittää enemmän kuin pohjoispuolella saarta. 


Syy, miksi me lähdimme käymään titsalla Gigantesissa, oli matka sinne ja takaisin. Olisimme päässeet varmaan nopeamminkin etelään, jos olisimme hypänneet pikavuoroon, joka kulkee lentokentän ja Americanosin kautta autopistaa pitkin, mutta mitä ihmeen näkemistä sillä matkalla olisi? Matka vuorten yli Gigantesiin kesti pari tuntia per siivu ja tuntui ihan liian lyhyeltä..! Ne maisemat! Ihanat serpentiinitiet, jättikanervat, kanarianmännyt, viljelyspenkereet, Teide, se kaikki. Näimme matkalla myös elokuisten metsäpalojen tuhoalueita; mustuneita puita ja jopa tien puiset kaiteet olivat paikoitellen päältä hiiltyneitä.


Oli ihana palata Gigantesista takaisin Puertoon ja aistia, miten erilaista siellä oli kuin etelän turistialueilla. Tuli ihan "tänne minä kuulun"-fiilis. 


Matkan ehdottomasti parhaan minireissun teimme kuitenkin lauantaina San Juan de La Ramblaan. Soittelimme K:lle, että olisiko hänellä aikaa viedä meidät Al Campoon (kauppakeskus La Villa?), koska Toni haluaisi käydä siellä katsomassa, löytyisikö käytettyjä pelejä myyvästä liikkeestä peliä, jota hän etsi. Sovimme treffit puoliltapäivän bussiasemalle ja sen sijaan, että olisimme heti ajelleet Al Campoon, meidät vietiinkin kävelylle. Ajoimme ensin San Juan de La Ramblaan, jonne parkkeerasimme auton ja sitten lähdimme nousemaan kivettyä polkua kävellen. Meille luvattiin hieno näköalareitti pitkin merenrantaa, ja sen toki saimmekin, mutta paljon enemmänkin.

Jälkeenpäin olen netistä katsonut, että paikka jossa kävimme, on nimeltään Rambla de Los Caballos. Kaiketikin. Ihana ihana ihana pieni kylä, jonka halki kuljimme! Vanhoja taloja jopa 1800-luvun alkupuolelta, pieniä kujia, koiria vapaana kirmaamassa, kotien ovet kujille avoinna, ihmisiä, kukkia, viljelyksiä, meren kohinaa, tuoksuja... melkein itkin kaiken sen keskellä. Ja tosiaan, ihmiset...! Haluan oppia sen elämäntavan, sen ajatusmaailman, jossa vieraallekin, ihan selkeästi kaukaa tulleelle ihmiselle sanotaan lämpimästi "buenos dias". 


Ostin lentokentältä guancheista kertovan kirjan, ja siinä muuten sanottiin, että teneriffalaisten (ja yleensäkin kanarilaisten) tapa ottaa vieraskin on omaksi, on juurikin guanchien perua. Oli oikein mielenkiintoinen kirja muutenkin, nimeltään "The guanches - survivors and their descendants", kirjoittanut José Luis Concepción.

Teno Alto sai kyllä nyt kovan kilpailijan minun tulevana asuinpaikkani, heh. San Juan de La Ramblan puolesta puhuu sekin, että siellä on lämpimämpää kuin korkealla Teno Altossa ja sieltä on lyhyempi matka Puertoon ja bussit kulkee. Tosin, joka paikkaanhan Teneriffalla on lyhyt matka, kun katsoo sitä minun mittapuuni mukaan. Sen siellä asuvat suomalaiset kokevatkin usein jonkinlaisena haittana: minne tahansa ajaakin, viimeistään kahden tunnin ajomatkan päässä tulee meri vastaan ja saari loppuu. Ahdistaisiko se minua? Epäilen että ei, enhän minä täällä kotonakaan ole mihinkään kovin pitkälle tunkemassa. Se, että jokainen neliösentti on tuttu, ei haittaa minua. Elämä kuitenkin muuttuu ja virtaa koko ajan.


Vuosi vaihtui samoissa merkeissä kuin viime vuosikin: ilman Meltsua. Vuosi sitten tilanne oli vähän ikävämpi, mutta iloinen kuitenkin siinä mielessä, että oli jo varmaa, että Meltsu jää henkiin ja sitä rataa. Tällä kertaa Meltsu katseli raketteja Puertossa P:n kanssa ja minä en katsellut niitä missään. Hyvä kun yleensä huomasin vuoden vaihtumista, kun istuin kaikessa rauhassa pelaamassa WoWia. Sitä paitsi, mikä ihmeen virstanpaalu vuodenvaihde edes on? Ei tänään ole sen kummempi päivä kuin eilenkään. Vettä sataa ja kinokset sulavat vauhdilla.

Tässä vaiheessa asiallinen ihminen tekisi blogissaan katsauksen päättyneeseen vuoteen, analysoisi, miten on viisastunut ja miten aikoo jatkossa yhäkin viisastua, mutta vaikka kuinka yritän, minulta ei nyt irtoa mitään sellaista. Vuosi 2012 oli (maailmanloppua ei tullut) ja ihan varmasti vuosi 2013:kin tulee olemaan ja that's it. Ja hvyä niin. Ihan parempi paras. *virn*. Oli aika tapahtumarikas vuosi, mutta en jotenkin nyt osaa ajatella viime yötä jonain sellaisena asiana, joka jakaisi.... mitään. Siis oikeasti; ei tänään mikään ole sen kummemmin kuin eilenkään, ainoastaan vanha kalenteri otetaan seinältä ja laitetaan tilalle uusi. Olettaen että löydän jostain vuoden 2013 kalenterin. Mustista ja mirristä sain viimeksi kivan Royal Canin-kalenterin, sellaisen jota voi kuljettaa mukana, mutta seinäkalenteri on hakusessa.

Voisin kohta viestittää Meltsulle ja kysyä, miten siellä on herätty uuteen aamuun. Toivon ihan valtavasti herroille mukavaa lomaa / lomanjatkoa, ja ilahduinkin, kun kuulin, että matkalla lentokentältä takaisin Puertoon he olivat käyneet syömässä, eikä suinkaan El Mundossa vaan Los Chamoksessa St. Ursulassa. Minun mielestäni P:lle pitää näyttää, miten oikeat ihmiset elävät siellä, ei pelkästään turistipaikkoja. Siksi garpanzhos ja revitty liha ainakin minun korvissani kuulosti juuri siltä miltä loman pitääkin kuulostaa.

Ah, kuulin lomani aikana moneen kertaan, että opiskelen täysin väärää alaa. Tuli selväksi, että tällä alalla ei ole Suomessa töitä, paitsi ehkä pääkaupunkiseudulla ja sinne muuttaminen on tuhoon tuomittu ajatus, koska yhteiselomme Meltsun kanssa ei kestä sitä. Myöskin lapsemme uravalinta on väärä, ja meidän pitäisikin puhua hänet yli ajatuksesta, että hän suuntautuisi näyttämötaiteisiin. Olen ehkä lievästi ärsyyntynyt. Mielipiteensä saa toki jokaisella olla, mutta niin saa minullakin, ja minä nyt olen sitä mieltä, että jos ei muuta, niin on paljon hedelmällisempää opiskella edes jotain tällä samalla rahalla, jolla voisin lojua kotona. Lisäksi uskon työllistymiseeni. Tiedän, ettei työpaikkoja tälläkään alalla ole pilvin pimein, mutta on niitä. Ei välttämättä tällä seudulla, totta, mutta mikä ihmeen mörkö se muuttaminen olisi? Minähän olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että muuttaminen työn perässä on OK.

Ja en minä tosiaan osaa enää oikein ajatella elämää siten, että se suunnitellaan ja sitten edetään suunnitelman mukaan. Nyt tätä ja joskus toiste ehkä jotain toista. Ja mitä Tonin urasuunnitelmiin tulee, hän saa tehdä ihan mitä itse haluaa. Jos hän haluaa näyttelijäksi, minä totisesti kannustan ja autan häntä etenemään siinä sen sijaan että yrittäisin puhua hänet keksimään jotain työllistävämpää ja varmempaa.

Mutta jospa nyt söisin aamupalaa ja pukeutuisin - puoliltapäivin. Sisäinen kelloni kertoo nimittäin, että on aamupäivä kello kymmenen! Menee vielä muutama päivä ennen kuin pääsen eroon aikaerosta. Näin päin se aina tuntuu, toisinpäin ei oikeastaan ollenkaan.

Päivän videoksi kuvaa Rambla de Los Caballoksesta, jossa minulla ei ollut lainkaan kameraa mukana.