perjantai 28. syyskuuta 2012

Rakasta



Kuulin Uutisen, kun minulle soitettiin. Puhelu oli jollain tavoin hyvin Tärkeä, ei välttämättä ehkä juuri siksi, mitä asia oikeastaan koski, vaan puhelin sisältämät "sivuasiat" saivat minut miettimään. Minua kehoitettiin anteeksiantoon ja muistamaan, miten elämä voi muuttua hetkessä. Kehotettiin ymmärtämään ja selitettiin miksi.

Mutta ei, minä en ymmärrä. Tai ymmärrän nyt entistäkin selkeämmin, että ratkaisut, jotka olen tehnyt, ovat oikeita. Minä en ole vastuussa menneisyyden virheistä eikä minun tarvitse ymmärtää eikä hyväksyä niitä. Mitä minun tarvitsee tehdä, on katsoa eteenpäin. Tunnen entistäkin selkeämmin, ettei minun tehtäväni ole kantaa toisten taakkoja ja varsinkaan minun tehtäväni ei ole hajottaa omaa minuuttani rakastamalla ihmisiä, jotka eivät minun rakkauttani ota vastaan. Minä haluan vaalia sitä, mikä on olemassa, ja se on oikein.

Rakastan itseni vahvaksi.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Kissa hyvänä


Olen enemmän kuin iloinen, että keksin muuttaa Hipposen ruokavaliota toisenlaiseksi. Hipponen, kuten muutkin kissamme kautta aikojen (siis minun kissani, en tarkoita lapsuuteni kissoja)  on syönyt paitsi omatoimisesti hiiriä, oravia ynnä muita elikoita niin myös ihan marketin kissanruokia. Olen pitänyt niitä edullisina ja täyttävinä, kuten koiranruokiakin, mutta pikkuhiljaa olen alkanut siirtyä siihen laumaan, joka on sitä mieltä, että markettiruuat eivät ole parasta A-ryhmää millään muotoa. Totta, Tassu eli 15-vuotiaaksi ihan markettisapuskoilla (ja kotiruualla) eli en mene väittämään, ettäkö markettiruuat nyt pelkästään pahastakaan olisivat - varmasti ihan ok perusterveelle elukalle, mutta onko niin, että elukka olisi vieläkin terveempi paremmalla ruualla?

Muutenkin minusta on tullut jotenkin hysteerinen koirien ja kissojen ruuan ja terveyden suhteen. Aiemmin ei jotenkin tullut mieleenkään, että eläinten vakavat sairaudet voisivat koskettaa minua, mutta nyt tuntuu, että koko ajan on jotain kremppaa jollain elukalla. Wikillä oli jalat romuna ja lopulta brakasi haima, Mindillä on kohtu poistettu ja jalka paskana, ja Kidiä tuntuu vaivaavan joku kummallinen silmätulehdus (jota on lääkärillekin näytetty ja lääkkeet saatu, vaan tehosta en mene vannomaan), ja tosiaan nyt sitten Hipponenkin oli laihtunut ihan kamalasti ja oksenteli alvariinsa. Ajattelin jo, että joudun luopumaan Hipostakin, mutta ei sentään. Järkevintä olisi tietty ollut kiikuttaa kissa lääkärille, mutta näillä tuloilla sitä yrittää välttää kaikkia ekstramenoja, joten Mustissa&mirrissä poiketessani päätin käydä myös kissanruokaosaston kautta ja ostin herkälle vatsalle tarkoitettuja kuivamuonaa ja pussiruokaa, plus vielä hain apteekista matokuurin. Matokuuria oli vaikea saada kissaan, mutta uudet ruuat sen sijaan maistuivat! Oksentelu loppui ja muutamassa viikossa kissan ikävästi tuntunut selkärankakin oli humpsahtanut tuntumattomiin. Luut eivät törrötä, eikä kissa juoksentele pitkin kämppää oksentelemassa yhtään mitään. Ruoka maistuu ja kissa senkun komistuu. Kiitos, royal caninin "sensible". Kalliimpaahan se toki on kuin marketin kitekatit, mutta mielelläni katselen tervettä kissaa. Plus että kun ostan sitä isompia säkkejä kerralla, niin se kirpaisee vain kerran. Tai jos ei vain kerran, niin ainakin melko harvoin.

Olemme saaneet uusia lemmikeitä, joita ei tarvitse edes ruokkia. Nimittäin mehiläisiä (ampiaisia?) tunkee sisään huusholliin melkein vauhdikkaammin kuin kerkiän niitä tappaa. Tähän asti olen ollut sitä mieltä, että amppareita ei tapeta, vaan kiikutetaan ulos, mutta nyt riitti. Kun herää aamulla ja tuvan ikkunassa sätkättää viisi ampparia, kärpäslätkä viuhukoon. Vielä kun keksisin, mistä raosta ne oikein sisään paukkaavat.

Kouluasiaa; olen hieman hermostunut siitä, etten ole saanut etätehtävää numero kaksi sähköpostiini. Haluaisin oikeasti jo tehdä sen, koska Mists of Pandaria pötkähti postilaatikkoon tänään ja kai ensi yönä pääsisin sitä jo pelaamaan..! Haluaisin pyhittää loppuviikon pandoille, mutta miten voin, kun en pysty tekemään koulutehtäviä alta pois?! Tiedän, että ainakin jotkut ovat saaneet jo tehtävänsä, minä en. N. lupasi laittaa tehtävät forwardina minun s.postiini, mutta en ole saanut sitäkään postia..! En tosin tiedä, onko hän ehtinyt sitä vielä laittamaankaan. Laitoin jo opettajallekin postia asiasta, koska en todellakaan luota sähköpostiin opiskelun välineenä, ihan jo siksikin, että olen jo huomannut, miten helposti joku putoaa postituslistasta pois ja miten heikosti koulun systeemit toimivat.

No nyt tehtävät tulivatkin, opettajalta, oheistuksena ihmettely "eikö tullut ekalla kerralla?". Ei tullut ei. Mutta nyt sitten koulutöiden kimppuun, räyh!

perjantai 21. syyskuuta 2012

Lasisilmillä



Tänään päätin kokeilla oikein "kunnolla" uusia piilareitani eli laitoin ne silmiini jo heti aamusta ja puhdistin uudet lukulasini siltä varuilta, että niitä esim. kaupassa tuoteselosteita lukiessani tarvitsisin. Ikääntyvien tapaan minun paras konstini nähdä pienempää pränttiä on kokeilla, miten pitkät käsivarret minulla on, ja ihan normaalissa tekstissä käteni ovatkin riittävän pitkät, mutta pikkupräntin lukeminen ei onnistu ilman plussalaseja. Oo-oh, tuntuu ihan aikuiselta nyt, kun minulla on komea kavalkaadi erilaisia laseja eri tilanteeseen! On vanhat miinuslasini, joita edelleen käytän päivittäin, erityisesti ulkona, koska ne pysyvät napakammin päässä kuin uudet trillini. Tämän pikku ongelman tosin ratkaissen jossain vaiheessa, kun vaivaudun käymään vielä kerran optikolla. Uusia monitehojani käytän silloin, kun tiedän, että minun pitää nähdä myös lähelle eli koulussa teoria/sidontatunneilla ja kun luen tai teen käsitöitä tms. Sitten on piilolinssit, jotka on tarkoitettu lähinnä ulkoiluun (uimiseen, reissaamiseen, etelän aurinkoon...) ja niiden pariksi ostin ihan vain marketin telineestä halvat lukulasit, tosiaankin niitä hetkiä varten, kun kädet eivät riitä. Testasin ne äsken, ja hyvin toimii. Lisäksi minulla on vielä aurinkolasit, joita käytän pillarien kanssa eli hiukan käänteisesti, kun olen kovin aurinkoisessa ympäristössä (Puerto...) niin piilarit on pop. Onneksi dementia ei ole vielä pahasti iskenyt, vaan olen ainakin toistaiseksi muistanut, mitkä lasit pitää ottaa mukaan minnekin.

Tänään päätin laittaa piilolinssit sen kunniaksi, että on Meltsun päivärahan maksupäivä ja me menemme siksi Lahteen. Maksoin jo pois ison läjän laskuja, tosin joitakin jätin siiheksi, kun minä saan oman päivärahani. Tässä välissä tulee vielä lapsilisäkin ja vaikka näillä tuloilla ei todellakaan "juhlita", niin me todellakin pärjäämme. Kaikkein parasta on oikeastaan se, että tulot, vaikka ne todella pienet ovatkin, ovat säännölliset. Äsken laskuja maksaessani tajusin, miten huojentavaa on tosiaankin tietää, paljonko rahaa tulee ja milloin, oman elämän ja rahatalouden suunnittelu on vaivattomampaa kuin aiemmin, jolloin ei koskaan tiennyt, mitä tulee, milloin ja paljonko. Taas yksi syy olla ryhtymättä ikinä enää yrittäjäksi; en jaksa enää sitä epävarmuutta, riittääkö raha. Ja tuleeko sitä yleensä lainkaan. Jäimme yrityksemme lopettaessamme monta tonnia saamapuolelle asiakkailtamme. Jos he maksaisivat laskunsa edes nyt, todella myöhässä, me saisimme mukavasti lyhennettyä omia velkojamme valtiolle. Vaan ei, taitaa olla turha enää yrittääkään kinuta, helpompi vain pistää luottotappioihin. Olkoon, en tosiaankaan tahdo enää stressata näillä asioilla.

Yrittämisestä puheenollen, talvella, kun olimme Puertossa, eräs tutuntuttu soitteli ja oli kovin kiinnostunut ostamaan yrityksemme kuultuaan puskaradion kautta, että se olisi myynnissä. En muista kirjoitinko tästä silloin. Meillä oli asian tiimoilta tapaaminenkin, ja heppu oli kovasti kiinnostunut. Meillähän oli myynnissä kalusto, asiakaspiiri ja tietty "knowhow" eli olimme valmiita auttamaan ja opastamaan alussa. Kerroimme jo tapaamisessa yrityksen kiemuroista, toimintatavoistamme jne. eli esim. mitä lupia piti hankkia ja miten. Kauppahan ei sitten toteutunut, ostaja tarjosi todella vähän, joskin se oli enemmän kuin ei mitään ja olisimme olleet sen kyllä valmiita hyväksymään. Oli se enemmän kuin mitä saimme nyt kaluston myynnistä! Ennen kuin ehdimme hänelle kertoa, että hyväksymme kaupan, hän peruikin koko jutun, syynä se, ettei hänellä sittenkään ollut rahaa. Jälkikäteen saimme kuulla muualta, että hänellä on valtavasti velkaa ja luottohäiriöiden takia ei saanutkaan lainaa. Harmi sinänsä, hänelle olisimme mieluusti myyneet.

No, eilen sitten kuulimme / luimme, että hän on aloittanut ihan itsekseen saman toiminnan, mitä hän oli meiltä ostamassa. Oli kai perustanut ihan oman firmankin,  tai sivutoiminimen. Koska tiedän, ettei hänellä ennestään ollut siihen tarvittavaa kalustoa, oletan hänen ostaneen kalliin kalustonkin, joka maksoi varmasti enemmän kuin mitä hän olisi joutunut maksamaan meidän kalustostamme. Mikäpä siinä on firmaa perustaessa, kun on ensin meiltä saanut kaikki tarvittavat tiedot ja jipot, mitä pitää ottaa huomioon. Ihan ilmaiseksi. Olen aika käärmeissäni (silloin, kun nyt yleensä vaivaudun asiaa ajattelemaan, sillä loppujen lopuksi, pikkujuttu minun elämässäni moinen nyt) ja ihan varmaa on, että en missään tapauksessa suosittele hänen palvelujaan entisille asiakkaillemme. Saamme nimittäin edelleen yhteydenottoja työn tiimoilta, vaikka toiminta on loppunut jo alkuvuodesta ja vaikka meillä ei enää toimi firman puhelinnumerokaan. Jostain asiakkaat jonkun toimivan puhelinnumeron onkivat (yleensä minun salaisen numeroni!) ja kysyvät palvelua. Olen suositellut ja suosittelen edelleenkin erästä tiettyä kaveria, jonka kanssa teimme eräänlaisen diilin.

Onneksi onneksi onneksi ei tarvitse tosissaan enää noita yrittäjyysjuttuja miettiä. Meni ja vihelsi mennessään! Minun työni on nyt opiskelu, jossa etätehtävät ovat osoittautuneet yllättävän rankoiksi. Siis todellakin rankoiksi ja aikaa sekä ajatusta vaativiksi. Etäjaksot eivät todellakaan ole mitään lomaa, eivät edes minulle, joka sentään olen suht fiksu ihminen. Tarkoitan "fiksulla" sitä, että opiskelu on aina ollut minulle melko helppoa. Peruskoulussa sain sentään seiskapuolen keskiarvon tekemättä yhtään mitään, ja pienellä panostuksella aikuislukiossa päästötodistuksen keskiarvo pompsahti kivasti yli ysin. Ammattikorkeassa ammattitutkinnon taisin suorittaa kurssini kolmanneksi tai neljänneksi parhaana ja nytkin olen kaikista kolmesta tentistä vetänyt kiitettävän. Luulin siksi etätehtävien olevan minulle silkkaa pässinlihaa, mutta ei todellakaan. Pää sauhuaa vieläkin vähän, vaikka palautinkin kasviopin etätehtävät jo keskiviikkona. Kauhulla odotan niitä uusia tehtäviä, jotka käsitin tulevan paluupostissa, kun on lähettänyt nämä ekat tehtävät, mutta ei niitä ainakaan vielä ole näkynyt. En ilahdu jos saan / saamme tehtävät vasta viikonlopun jälkeen, koska silloin on vain viisi päivää (ehkä?) niiden tekemiseen ja palauttamiseen.

Olisin kyllä jo melkein valmis palaamaan lähiopiskelujaksolle. Opiskelu on mielekästä ja luokkakaverit ovat ihania. Huomaan kaipaavani kovasti koulun sosiaalista yhteisöä. Mitenköhän sitä jaksaa kotona seuraavan etäjakson, mikä on megapitkä, kun ensin on syysloma ja siihen etäjakso päälle?! No jaa, Mists of Pandaria ilmestyy ensi viikolla (JEE!), joten eiköhän tekemistä riitä... tosin luulen, ettei Meltsu kamalasti arvosta moista tekemistä.

Matkakuumekin alkaa nousta nyt, kun lähtöön ei ole kolmea kuukauttakaan enää. Tietysti voisin olla kokemuksesta "viisastunut" siinä määrin, että EN intoilisi joulusta Puertossa tällä kertaa, kun viimeksikin se jäi pelkäksi haaveeksi, mutta niin viisasta minusta ei tule ikinä. Eihän elämässä mikään ole varmaa ja jos sille linjalle lähtisi, että juttu voi mennä pieleen, niin ei voisi iloita yhtään mistään etukäteen. En suostu semmoiseen, vaan ILOITSEN jo nyt siitä, että tänä vuonna saamme viettää etelässä sen joulumme, joka piti olla jo viime vuonna. Haaveilin erilaisesta joulusta ja erilainen siitä tulikin, vaikka ei ihan sellainen kuin olin kuvitellut, heh. Nyt voi jo naurahtaa, mutta eipä silloin kamalasti naurattanut. Kaikesta huolimatta olen iloinen ja kiitollinen siitä, että asiat menivät niin kuin menivät. Joskus pitää saada halosta päähän, että muuttaa kulkusuuntansa, jota mennä tönöttää yhteen ja samaan suuntaan, vaikka tietääkin kulkevansa väärään suuntaan.

Jokin aika sitten pohdin A:n kanssa elämää. Hän jäi leskeksi ihan liian varhain, hänen miehensä kuoltua vain 45-vuotiaana. Meltsu jäi henkiin, 41-vuotiaana, mutta huomasin, että tunnot elämästä ja sen arvokkuudesta ovat A:lla ja minulla samat. Kun katselin koomassa makaavaa miestäni, lupasin pyhästi, että minä muutun, minä en koskaan enää ole sama Sari kuin aiemmin, minusta tulee "kiltti" ihminen. Ei minusta tullutkaan yhtään enempää tai vähempää. A. sanoi, ettei tullut hänestäkään. Mutta jotain muuttui meissä molemmissa; arvostus elämään TÄSSÄ JA NYT.

Oh, P. lähtee kuin lähteekin kanssamme Puertoon. Tai ainakin Meltsun kanssa; minä ja Tonihan tulemme kotiin viikkoa aiemmin kuin Meltsu.

Miten ihmeessä maltan odottaa, että pääsen iltakävelylleni Playa Jardinille?

lauantai 15. syyskuuta 2012

Diervilla lonicera



Tuntuu että puuvartisten tieteelliset nimet pyörivät päässäni vieläkin iloista piirileikkiä, mikä tietysti antaa toiveita siitä, että nyt ne ovat siellä ja myös pysyvät siellä. Oikeastaan ihan hyvä juttu, mutta vieläkin parempi juttu on se, että tajusin äsken kotiin ajellessani, kuinka monta uutta kasvia olen oppinut tuntemaan puuvartisia opiskellessani. Sillä sehän tässä on se tärkein asia: tunnistaa kasvit. Tai siis nämä yleisimmät puutarhat puut, pensaat ja puuvartiset köynnökset, sillä listan ulkopuolella on vielä satoja ja taas satoja kasveja, ruusuja esimerkiksi. Meidän tarvitsi opetella tunnistamaan vain juhannusruusu, kurtturuusu, valomonruusu ja neilikkaruusu.

Olen juuri nyt hiukan ärsyyntynyt luettuani aamiaisella Iiriksen uusinta numeroa. Olen kiinnostunut ihmisistä, jotka hylkäävät entisen elämänsä ja aloittavat kokonaan uuden hyppäämällä pois menestyksen oravanpyörästä ja niinpä nytkin syvennyin kiinnostavaan ihmiskohtaloon; entinen huippujohtaja oli hylännyt duuninsa, ostanut hevosen ja ryhtynyt elämään toisenlaista elämää. Ärystys tuli siinä kohdassa, kun tajusin, että ko. henkilö oli tehnyt näin, koska hänellä oli siihen varaa. Hän omisti edelleen firman/firmoja, jotka tahkosivat hänelle mahdollisuutta elää kuviteltua köyhälistöelämää ja "toteuttaa" itseään. Hänen oli mahdollista koska tahansa palata entiseen, eikä hänen tarvinnut miettiä jokapäiväistä toimeentuloaan hevosensa kanssa touhutessaan. Tämä henkilö itsessään ei ärsyttänyt, ei toki; hieno juttu, että hänellä todellakin on kaikki mahdollisuudet tehdä mitä mielii, mutta minä tahtoisin lukea ihmisistä, jotka olisivat tehneet omasta halusta tai pakosta vastaavanlaisen, oikean, elämänmuutoksen. "Oikealla" tarkoitan esim. ihmistä, joka olisi luopunut kaikesta omaisuudestaan ja elintasostaan ja oravanpyörästään ja löytänyt uuden tavan elää, tullut onnelliseksi. Tai sitten tosiaankin tahtoisin lukea ihmisistä, jotka eivät ole ryhtyneet toteuttamaan köyhälistöromantiikkaa omasta halustaan. Menetin kaiken, löysin uuden elämän ja nyt olen minimituloilla onnellisempi kuin koskaan-tarinoita minun luettavakseni, kiitos. Ei mitään "asun kaksiossa ja hoidan hevosta, mutta pankkitililläni on pari miljoonaa"-stooreja. Ja korostan vielä; en sinänsä mitenkään mollaa ihmisiä, jotka näin tekevät! En usko ollenkaan siihen, että rahattomuus olisi se onnen avain tai että ihmisen pitäisi tyhjentää pankkitilinsä tullakseen onnelliseksi. Minä vain tahtoisin lukea ihmisistä, joille pakollinen elämäntilanteen muutos olikin juuri se, jota he tietämättään tai tiedostamattaankin olivat elämäänsä tarvinneet.

Elämä, maailma ja ihmiset ovat niin kummallisia. Minulle tuli kutsu erään valtakunnallisen TV-kanavan ohjelman kuvauksiin, mutta laitoin opiskelut etusijalle ja päätin olla menemättä sinne. Sen sijaan ilmoitin sinne Meltsun ja Tonin, koska arvelin, että Tonia kiinnostaisi nähdä, miten TV-ohjelmaa kuvataan. Nyt tuntuu, että ehkä minun olisi pitänyt harkita tarkemmin ennen kuin ilmoitin miesväen sinne, sillä se oli ollut Meltsulle hyvin epämiellyttävä kokemus. Paikalla oli ollut paikkakunnan silmäätekeviä, entisiä kollegoitamme ja yhteistyökumppaneitamme, ja ainoastaan YKSI heistä oli vaivautunut tervehtimään Meltsua. Kaikki muut olivat kyräilleet häntä kuin hänellä olisi ollut rutto sen sijaan, että hän oli sairauden takia joutunut lopettamaan yrityksensä ja oli nyt varaton, viraton ja velkaakin yhteiskunnalle. Meltsu (ja minä) epäonnistuimme rikastumaan ja nyt meidän arvomme on jokseenkin nolla.

Olen välillä miettinyt "pakenemista" muualle eli muuttamista jonnekin, missä epäonnistujan leima ei ole niin vahvana meissä, koska kukaan ei tietäisi meidän olevan luusereita, epäonnistujia. Ja ei, en itse tunne epäonnistuneeni missään, mutta vasta nyt oikeastaan tajusin, miten toisin "muut" asian näkevät. Tuntuu niin hassulta, että kenelläkään on varaa katsella meitä pitkin nenänvarttaan, varsinkin täällä, missä nämä omassa erinomaisuudessaan pyörivät pikkupaskiaiset ovat tosiaankin PIKKU tekijöitä. 8000 asukkaan kunnan "kerma" - voi hyvänen aika sentään, miten hölmöiltä he näyttävät suureellisine eleineen ja toimineen. Minä en välitä, mutta tiedän, että Meltsu välittää. Harmittaa hänen puolestaan.

En toki oikeasti ole muuttamassa mihinkään, en ainakaan sen takia, että Meltsu pääsisi siitä, että häntä katsotaan alaspäin. Vaikka asiat eivät menneet niin kuin olimme ajatelleet, minä en suostu olemaan häpeissäni, enkä varsinkaan niin häpeissäni, että häntä koipien välissä kipittäisin muualle. Eri asia sitten, jos jossain muualla olisi meille jotain enemmän, parempaa, kuten nyt vaikka mieluista työtä. Kun ei ole omaisuutta, ei mikään sido meitä esim. tänne. Jos tulevaisuudessa minulla olisi mahdollisuus saada koulutustani vastaava duuni vaikka nyt sitten Humppilasta, aivan hyvin voin muuttaa sinne. Kotihan on siellä, missä sydän ja minun sydämeni pompottaa yhä minun rinnassani. Elämä on kuitenkin luopumisia luopumisten perään ja ainoa, mikä pysyy (ainakin siiheksi kun dementia iskee) ovat muistot. Eivät edes aineelliset muistot, vaan ne, mitä kannan mukanani. Aina. Muisto paratiisiomenoista, Via Appiasta, miten valo siivilöityy pitsiverhojen läpi, arvesta ystävän huulella.

En voi kyllin hehkuttaa, miten nautin opiskelusta. En muista, milloin elämässäni olisi viimeksi tapahtunut näin paljon ja näin mieluisaa. Kaikkein onnellisin olen siitä, että minun on taloudellisesti mahdollista opiskella. Saan valtiolta tukea noin 750 € kuussa ja minusta se on ruhtinaallisen paljon, saman verran saa Meltsu sairauspäivärahaa ja jatkossa kai sitten eläkettä. Me pärjäämme perheenä näillä tuloilla ihan hyvin, vaikka olemmekin nyt "köyhiä". Onneksi köyhänä sitä osaa iloita pienistäkin asioista. Kuten siitä, että saan koulupäivinä ilmaisen ruuan! Olen siitä oikeasti todella kiitollinen ja myös sitä mieltä, että kouluruoka on hirmuisen hyvää. Ärsyynnyn salaa, kun kuulen jonkun kitisevän, ettei käy syömässä, kun ruoka on "pahaa". Ei todellakaan ole pahaa ja melkein toivon kitisijöille opetusta siitä, mitä oikeasti on paha ruoka tai mitä on, kun ei ole ruokaa ollenkaan. Ja juu, on minulla aina nyt jotain ruokaa ollut, mutta tarkoitan siis, että maailmassa on niin paljon ihmisiä, jotka olisivat valmiita mihin vain siitä ruuasta, jota meillä on joillakin varaa ylenkatsoa.

Oppiminen on ihanaa ja ne ihmiset, joiden kanssa minulla on kunnia oppia, ovat vielä ihanampia. En sano ensimmäistä kertaa, että meillä on aivan mahtava luokka ja luokkahenki, ja kiitosta olemme tosiaan saaneet opettajiltakin. Miten on käynytkin niin, että näin  upea porukka on sattunut yhteen! Emme toki ole ainoa aikuisryhmä koulussa, joten aikuisuudellakaan ei voi selittää sitä, että olemme niin aktiivisia ja ahkeria kaikessa. Monesti olemme törmänneet siihen, että opettaja hämmentyneenä ällistelee sitä, että työ, jonka hän oli ajatellut kestävän koko päivän, tulikin tehdyksi parissa tunnissa. Ketään ei tarvitse käskeä osallistumaan, vaan ryhdymme toimeen ja teemme tiimityötä. Ja teemme sitä iloisesti kikattaen.

Seuraavaksi taidan kipittää nettipankkiin katsomaan, joko voin aktivoida PayPal-tilini. Olen päättänyt laittaa osan huimista tuloistani hädänalaisten corgien tukemiseen... oikeasti. Olen jo jonkin aikaa lueskellut CorgiPals-sivustoa ja haluan kantaa korteni kekoon ojentaakseni auttavan käteni niille, joilla ei ole rahaa maksaa esim. eläinlääkärilaskujaan corginsa sairastuttua. Koska kyseessä on USAssa toimiva järjestö, minä tuskin sieltä koskaan tulen apua saamaan jos tarvisinkin, mutta so what. En minä tue Planiakaan sillä mielellä, että saisin sieltä itse jotain vastineeksi (paitsi hyvää mieltä). Apu ei ole sitä, että odottaa saavansa jotain takaisin. Mutta uskon siihen, että hyvä kiertää.  Ja mitä corgeihin tulee, niin uskon siihen, että jos minun corgilleni jotain sattuu, niin ottamani vakuutus tulee apuun. Meillä vakuutusmaksut ovat sentään jossain tolkun rajoissa, vaikka kalliita toki ovat nekin. Olen ymmärtänyt, että USAssa taviksen mahdollisuudet vakuuttaa esim. koiransa ovat vähän toiset kuin täällä.

Taisin muuten löytää koirilleni oivan hoitopaikan jouluksi! N. suositteli minulle omaa hoitajaansa; nuori, eläintenhoitajaksi valmistuva nainen, joka hoitaa koiria kotonaan ja hinta on huomattavasti edullisempi kuin missään muualla, mistä olen kysynyt. Soittelinkin jo hänelle ja sovimme jatkosta sitten, kun olen taas paikkakunnalla.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Välietapissa



Ensimmäinen lähijakso on nyt takanapäin, viisi viikkoa tiivistä opiskelua kouluttajien johdolla ja kotoa poissa asumista. Seuraavaksi ohjelmassa on vieläkin tiiviimpi jakso ihan itsekseen... etätehtäviä tuli niin paljon, että oikeasti ihmettelen, miten oikein selviän niistä säädetyssä ajassa! Tosin kuvittelinhan minä opiskelujen alussa sitäkin, etten ikinä selviä puuvartisten tunnistamistentistä, mutta mitenkäs kävikään? Arvosanakseni tuli asteikolla 1-3 peräti 3- eli eipä kovin pitkälle jäänyt täysistä pisteistä! Olen vieläkin naama onnellisessa virneessä, paitsi itseni takia, niin myös siksi, että tentti meni kaikilla todella hyvin. Kaikki pääsivät läpi kirkkaasti, eikä opettajan omien sanojensa mukaan tarvinnut antaa yhtään säälipisteitäkään. Taisipa tuo sanoa senkin, ettei millään ryhmällä ikinä ole mennyt tämä tentti niin hyvin kuin meillä... *hyrrrrr*. Tunsin pari kasvia väärin, joista hassuin oli omenapuun tunnistus jättipoppeliksi... öh. Japaninruusukvitteni oli mielestäni japaninhappomarja, ja muutamista kasveista en muistanut tieteellisestä nimestä lajia eli esim. tuoksukäynnöskuusaman tunnistin tuoksuköynnöskuusamaksi, ja muistin, että se on Lonicera, mutta en mitenkään muistanut, mikä Lonicera. Onneksi pisteytys meni niin, että suvusta sai pisteen ja lajista vielä puoli pistettä.

No, seuraavaksi onkin sitten vuorossa ruukkukasvit suomeksi ja latinaksi. Taitaa niitäkin olla joku seitsemisenkymmentä, mutta se ei tunnu missään. Kun opin melkein sata puuvartista kasviakin, 70 ruukkukasvia on helppo nakki.

Oli mielenkiintoinen kouluviikko. Kävin M:n kanssa jopa kyläilemässä yhtenä iltana; N. soitteli M:lle ja kysyi, josko ajelisimme heille iltakahville ja tuumasta toimeen; tsekkasimme äkkiä Googlemapsista ajoreitin ja hyppäsimme yarikseen. Vietimme oikein mukavan illan luokkakavereiden kesken!

Kuvassa yllä eilen väsäämäni matala pöytäasetelma sadonkorjuujuhliin, ylhäältapäin kuvattuna. Meillä kaikilla oli "veneenmuotoinen" matala vati, johon teimme asetelman, sieneen toki. Käytimme asetelmaan kukat aiemmin tekemistämme surulaitteista ja yhteisenä juttuna kaikilla oli käyttää vihreää neilikkaa (eli tuota joka minusta on kyllä valkoinen...). Olen todella tyytyväinen asetelmaani ja myös siihen, että kouluttaja neuvoi minua siinä ensialkuun ehkä hieman liikaakin... minusta nimittäin tuntui hiukan kuin hän olisi vesittänyt alkuperäisen ideani, mutta onneksi hän tuli "vesittämään" sen.

maanantai 10. syyskuuta 2012

On mukavaa kun kaapeissa on ruokaa



Oli oikeastaan hyväkin, että Vuodatus töpsähti nurin pari kk sitten. Huono homma se oli niille, joiden tärkeät kuvat katosivat taivaan tuuliin, ja tokihan minuakin harmittaa edelleenkin, että suurin osa blogistani on nyt kuvaton (matkakertomukset ilman kuvia eivät oikein toimi...), koska en todellakaan ala etsimään kuvia koneeltani ja latailemaan niitä uudelleen, mutta Vuodatuksen moka toi mukanaan hyviäkin juttuja. Itse pidän kovasti siitä, että nyt pystyy lataamaan monta kuvaa kerralla ja ne latautuvat nopeasti. Tosin en ole Vuodatuksen kaatumisen jälkeen lataillut kuin yhden kuvan per postaus, mutta kunhan menen taas piipahtamaan Ikuisen Kevään Saarella, niin silloin on käyttöä sille, että voi ladata useita kuvia kerralla.

Ehdin tänään jo käydä Meltsun kanssa Kelassa selvittämässä, miten tulee toimia hänen sairauspäivärahansa jatkon kanssa. Minulle tuli viikonloppuna yllätyksenä tieto siitä, että sairauspv-raha loppuu kokonaan  300 päivän jälkeen, sillä vaikka siitä tuli kotiin kirje, en minä ollut sitä lukenut. Eihän se kirje minulle ollut ja uskoin Meltsua, joka sanoi tietävästi, että 300 päivän jälkeen sairaspv-raha pienenee. Eipäs pienenekään. Onneksi lehtihyllyä siivotessani kirje osui käteeni ja LUIN sen. Läksytin Meltsua aika tavalla siitä, ettei hän ollut lukenut kirjettä kunnolla (nothing new there...) ja aikani puhkuttuani tein sotasuunnitelman; heti maanantaina Kelaan selvittämään, mitä nyt pitää. Olen aiemminkin kiitellyt omaa Kelan toimistoamme; se on viikossa auki kahtena päivänä huimaavat neljä tuntia per päivä, mutta siellä saa palvelua. Taas saimme tiedon selkokielellä ja melkein kädestä opastettuna.

Jaa että miksi minä lähdin selvittämään mieheni Kela-asioita? Koska siihen, että hän saa kauan odottamansa kuulolaitteen, menee vielä yli kuukausi ja byrokratian kiemuroiden käsittäminen on monesti vaikeaa normaalisti kuulevallekin, saati sellaiselle, joka ei kuule kunnolla. Joudumme luultavasti jättämään Tonin vanhempainillankin väliin ihan siksi, että minun ei kannata sinne opiskelupaikkakunnalta ajella ja Meltsu tietää jo kokemuksesta, että hän EI KUULE mitä siellä puhutaan. Vuosi sitten hän käytännöllisesti katsoen (vai kuullen?) ei kuullut yhtään mitään sen enempää rehtorin kuin luokanvalvojankaan puheesta ja nyt kun kuulo on ratkaisevasti heikentynyt, hän tuskin kuulee sitäkään vähää. Ja ei, se EI auta, vaikka hän pyytää puhumaan lujempaa. Parin lauseen verran puhuja jaksaa / muistaa / viitsii korottaa ääntään, mutta siinäpä se. Huonostikuuleva ei jaksa viiden minuutin välein huudella ja pyytää puhumaan lujempaa.

Samalla reissulla kävin sen verran kaupassa, että ostin paahtoleipää ja purkkimaitoa, plus muutaman purkin krossattua tomaattia (=tomaattimurskaa). Tomaatteja kotona kaappiin asetellessai iso ilo hyökyi ylitseni, kun totesin, että kuiva-ainekaapista ei puutu nyt mitään. Siellä on ainekset oikeastaan ihan kaikkeen, on säilöttyjä tomaatteja ja kikherneitä, on kastikesuurustetta tummana ja vaaleana, on erilaisia jauhoja, riisejä, makaroonia, spagettia, tagliatelleja, nuudeleita - kaikkea. Sama yltäkylläisyys jatkuu pakastimessa; se on niin täynnä, että kun perjantaina ladoin sinne ostoksia, oli pakko ottaa osa pois paketeista ja pakastaa pusseissa, koska neliskanttiset, kovat pakkaukset eivät enää kertakaikkiaan mahtuneet sinne. En ole turhaan tehnyt hamstarausreissuja Prismaan parin viime viikon aikana. Ei tarvitse hetkeen aikaan huolehtia siitä, riittääkö raha ruokaan, vaan nyt voi maksella pois laskuja, kun ruokaa on viikoiksi. Sitten tuleekin taas Meltsun sairauspv-raha, lapsilisä ja taas minun työttömyyspv-rahani. Taisimme jäädä henkiin?

Pari päivää sitten juttelin appeni kanssa mukavia. Kälyni on päässyt Madridin yliopistoon opiskelemaan ja on myös muuttamassa ko. kaupunkiin. Ihan huikeaa; vastahan kävimme sairaalassa katsomassa vastasyntynyttä ja nyt hän jo aloittelee itsenäistä elämää kaukana kotoa..! Oikeastaan vielä huikeampaa on, että hän yleensä pääsi yliopistoon, juuri sinne minne hakikin, koska vasta muutama vuosi sitten hänen opiskelunsa oli viimeinen asia maailmassa, joka häntä kiinnosti. Oli poikaystävää ja bilettämistä ja koulu meni huonosti. Mutta parin viime vuoden aikana hän kiri kiinni kaikki aiempien vuosien laiminlyönnit, elellen sinkkuna ja keskittyen nimenomaan opiskeluun (toki myös ystäviin ja bilettämiseenkin Facebookin kuvista päätellen *virn*) ja on tosi hieno juttu, että se kannatti. On upea palkinto päästä opiskelemaan arvostettuun yliopistoon mieluista alaa.

Tänään vitsailin Meltsun kanssa, että isällään on kolmessa lapsessaan melkoinen tiimi. Yksi on yliopistossa, toinen vankilassa ja kolmas lilluu jossain siinä välissä. Samalla muistutin Meltsua siitä, että eihän sitä tiedä, mitä hänestäkin vielä tulee - mitä tulevaisuus tuo tullessaan siinä vaiheessa, kun  hän on kuntoutunut työkykyiseksi. Minusta se on ihan hirmuisen hieno juttu; odottaa tulevaisuudelta vaikka mitä. Kaikki ovet ovat avoinna nyt, kun asiat ovat selvinneet.

Tämä neljän päivän vapaa on mennyt hirmuisen nopeasti. On ollut niin paljon touhua ja tohinaa, ja tälle päivälle minulla on vielä ohjelmoitu pyykkien silittämistä, tiskivuoren valloittaminen ja sitten loihdin vielä oikein maukkaan kana-aterian.

Eilen oli yhden kauan sitten kuolleen rakkaan ihmisen syntymäpäivä. Hän olisi täyttänyt... 44 vuotta, mutta hän päätti lähteä täältä jo yli 20 vuotta sitten. Joskus mietin, mitä hänestä olisi tullut ja millainen hän olisi nyt. Ja olisiko minulla lopulta mennyt sukset ristiin hänenkin kanssaan, hah hah!

Juuri nyt ärsyttää niin saatanasti, kuinka tyhmä minä oikein voin ollakaan. Annan huijata itseni pelinappulaksi johonkin hemmetin parisuhteen valtataisteluun  ja uskon hölmönä joka sanan mikä minulle syötetään. Höh ja pöh, tarvitsen luudan lakaisemaan elämässäni ja enenn kaikkea PÄÄKOPASSANI.

Oh, ystäväni laittoi minulle jo viikkoja sitten joitain tekstejä luettavaksi, mutta ehdin paneutua niihin vasta viime viikolla. Nyt JANOAN lukea lisää! Ja melkein kadehdin sitä, että hänellä on nyt kirjoitusinto ja fiilis, kun minulta itseltäni se on kadoksissa, vaikka halu kirjoittaa on kuplinut pinnan alla jo pitkään.

Kaikeasta huolimatta: Oi, minun elämäni, sinä ihana ja ihmeellinen tähti, joka olet minun, yksin minun!

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Ahkera opiskelija



Kävin perjantaina Meltsun kanssa Lahdessa shoppailemassa, ostin paitsi niittejä niittipyssyyn niin myös ruusuja, oksaneilikoita ja kesäharsoa, plus kukkasieniä. Tein jo heti perjantaina pienemmän asetelman söpöön purkkiin, ja lahjoitin äidille, ja eilen tein itselleni asetelman mariskooliin. Olin melko tyytyväinen tähän jälkimmäiseen (kuvassa ylhäältä katsottuna), ja toki se toinenkin oli ihan sievä, mutta huomattavasti enemmän muotopuoli kuin tämä toinen. Hirmuisesti korjattavaa on tässä paremmassakin, mutta siksihän minä opiskelenkin; että opin. Yllättävän vähällä sitä saa tehtyä näyttäviäkin asetelmia. Muutama ruusu, muutama oksaneilikka, muutama vuorenkilven lehti, ja puolukanvarpuja, ja tulos näyttää siltä kuin siinä olisi enemmänkin sälää. No juu, on siinä muutama vadelmanoksa ja parsaa myös, mutta siis ruusuja ja neilikoita ja kesäharson oksaa lukuunottamatta materiaalit on itse kerätty luonnosta / pihasta.

Meidän luokkalaisia on mietityttänyt jo työssäoppiminen, kovasti tahtoisimme tietoa, milloin se alkaa ja millaisiin paikkoihin kannattaa pyrkiä töihin ja pitääkö ihan itse duuni hommata, mutta toistaiseksi kaikki mitä tiedämme on "huhu" siitä, että ennen ensi vuotta meitä ei vielä töihin uskalleta laittaa, ei tällä tietotaidolla. Olin jo heti alkuun vähän huolestunut koko työssäoppimisesta... että löytyykö niitä paikkoja ja mistä, kun appikin pelotteli, ettei tämän alan duunia Lahdesta löydy (yeah, right - kaikkien alojen asiantuntija *virn*). Perjantaina sitten hiffasin, että tuttavallanihan on kukkakauppa Lahdessa! Tai pikemminkin se on Meltsun lapsuuden/nuoruudenkaverin vaimon ja siitä innostuneena Meltsu jo eilen soitti kaverilleen ja kertoi alustavasti, että heillä olisi mahdollisuus saada kauppaansa ilmaista työvoimaa ensi vuoden puolella. Aion palata itse asiaan sitten, kun tiedän siitä enemmän. Toinen duuni, mikä minua kiinnostaa, on erään ison marketin puutarhaosasto. Siellä pääsisin nimenomaan kauppaamaan kesäkukkia ja perennoita. Kauppaamaan ja hoitamaan! Palkkasotkun takia en ole kovin innokas edes kysymään töitä puutarhalta, jossa taannoin olin töissä. Myöskään paikallinen kukkakauppa minua ei kiinnosta. Olin siellä työharjoittelussa vuosia sitten kolme viikkoa ja asiakkailleen niin mukava omistaja oli työntekijöilleen varsinainen perkele. En halua työskennellä hänen alaisuudessaan, en siksikään, että luultavasti tälläkin kertaa minun kykyjäni hyodynnettäisiin pihan haravoinnissa ja takahuoneen siivoamisessa. Ei kiitos.

Eilen touhusin innokkaana siivoamisen parissa, ja sain myös paskahuussin siivottua. Kiskoin seiniltä alas kaikki revenneet paperit ja heitin menemään kuvat, joita katselin lapsuuteni. Ne olivat niin haperoita... nuo 60 vuotta vanhat kansikuvat Eevasta, Viuhkasta, Hopeapeilista jne. Ja ei, minä en ole 60-vuotias, mutta ne nököttivät jo haalistuneina paskahuussin seinillä jo silloin, kun kaikki kesät olivat aurinkoisia ja minulla oli pellavanvaaleat letit. Tuntui haikealta repiä ne alas ja viskata roskiin, mutta ne olivat paitsi jo repaleina niin myös niin hauraita että hajosivat kosketuksesta. Etsin myös sopivan tapetin vintistä, valiten ihan tylsästi 80-luvun valkoisen röpelötapetin. Tarjolla oli kaikkea alkaen varmaan 50-luvun tapeteista... Tunnistin ainakin tapetin mikä oli aulan seinässä ja peräkammarin vanhan tapetin (70-luvulta). Lisäksi oli rulla jotain, joka oli varmasti paljon vanhempaa kuin muut, ehkä jokin 1930-luvun tapetti? Tämä minkä valitsin on sellainen, jonka raaskii peittää kuvilla; ensin nidon vuodat seiniin ja sitten niiden päälle 12 kuvaa Roomasta = kuvat kalenterista jonka ostin muistaakseni vuoden 2007 Rooman reissulta. Lattiaan ostin uuden maton ja pesin istuimen hyvin. Ikkunaan virkkaan verhon.

Eilen saatiin nauttia sateesta ja ukkosesta, toivottavasti tänään jaksaisi aurinko paistaa... viikon pyykki pitää saada puhtaaksi ja ennen kaikkea kuivaksi!

perjantai 7. syyskuuta 2012

Niin kiitävi aika


Tässä kuussa tulee kuluneeksi tasan sata vuotta mummun syntymästä (ja ukin myös). Tuntuu aivan käsittämättömältä, että todellakin; jos mummu eläisi, hän olisi satavuotias..! Se saa minut tuntemaan itseni kamalan vanhaksi, vaikka ei ollenkaan huonolla tavalla. Tulee vain sellainen hetkellinen oivallus siitä, miten nopeasti aika on kulunut. Eilen juuri koulussakin juttelimme asiasta, kun kävimme läpi sitä, kuka on luokan nuorin ja kuka minkäkin ikäinen. Aika suorastaan lentää, vaikka sitä ei aina niin huomaakaan, ei ennen kuin alkaa miettiä esim. että on todellakin ollut yli puolet elämästään saman miehen kanssa yms. Lapset ovat isoja, isovanhemmat olisivat satavuotiaita... Niin se vain menee ja niin sen pitää mennäkin.

Etsin ylläolevaa kuvaa muinaisesta blogistani, jota kirjoittelin 6-8 vuotta sitten hyvinkin ahkerasti. Se on edelleen olemassa, mutta yksityisasetuksista johtuen ei enää muiden luettavissa jotain harvoja postauksia lukuunottamatta. Selailin kuvaa etsiessäni tekstejä hyvin silmämääräisesti ja palasin erityisesti kahdeksan vuoden tapahtumiin, jotka vaikuttavat elämääni yhä jollain tasolla. Tuo aika ei ollut todellakaan mitään elämäni parasta aikaa, mutta varmasti tarpeellista nykyisyyden kannalta. Paljon tuosta ajasta olen unohtanutkin, joten oli mielenkiintoistakin lukea joistakin tapahtumista. "Ystävästä" joka terrorisoi minua sähköposteilla, esimerkiksi. Onneksi hän terrorisoi nykyään jotain muita ihmisiä kuin minua, osanottoni heille.

Pohdin jo aikoja sitten vanhojen päiväkirjojeni polttamista, mutta se on edelleen tekemättä vaikka kaikki kirjeet poltinkin. En tiedä mikä minua pidättelee, koska en missään tapauksessa halua lukea niitä, enkä varsinkaan halua että kukaan muukaan lukisi. Sama juttu oikeastaan vanhan blogini kohdalla; en tiedä, mikä minua estää poistamasta sitä ja lähettämästä sitä bittivaruuteen. Ehkä minulla on jokin alitajuntainen idea siitä, että joskus vielä haluan kurkistaa muinasen minäni sielunelämää? Vielä ei ole sen aika, enkä juuri nyt keksi, miksi niin haluaisin tehdä koskaan. Mutta mitä jos.

Yliolkainen silmäys lähes kymmenen vuoden taakse sai minut taas tuskittelemaan, MIKSI haalin ympärilleni vääränlaisia ihmisiä, joista ei pitemmän päälle ole minulle muuta kuin harmia sillä mielellä, että minulle jää heistä vain paha mieli. Ei kyse voi olla pelkästään heistä, vaan minun pitää itse katsoa peiliin ja miettiä, millaisen kuvan itsestäni annan, jotta seuraani hakeutuvat ihmiset, jotka viime juoksussa uunottavat minua. Toki sain kysymyksiini vastauksia rosen-terapiassa, lähinnä oikeastaan siihen, miksi juuri em. sähköpostiterroristi pääsi lähipiiriini, mutta muutamat muut, joihin olen katkaissut välini, olivat erilaisia kuin hän. Mietin sitäkin, onko edes normaalia joutua ihmisten kanssa törmäyskurssille siinä määrin, että ainoa ratkaisu tulla heidän kanssaan toimeen on olla tulematta toimeen ts. katkaista välit kokonaan.

En tiedä, onko sillä oikeasti edes väliä. Ihmiset tulevat ja menevät, aika kuluu ja me räpiköimme mukana miten parhaiten taidamme.

Mukavan kouluviikon jälkeen nyt on vuorossa toivottavasti yhtä mukava pitkä viikonloppu. Eilen kotiutuessani huomasin, että vanha paskahuussi oli pönkätty pystyyn ja siihen oli nikkaroitu uusi rappu! Meltsu kertoi, että äiti oli sen ahkeroinut, isän antaessa ohjeita vieressä. Äiti on muutenkin koko viikon korjannut paikkoja isän komennuksessa siinä määrin, että on ehtinyt postiinkin vasta kolmen aikaan iltapäivästä. Isä seisoo vieressä, komentaa ja pomottaa. En tiedä, pitäisikö tässä alkaa jo huolestumaan? Toisaalta, omahan on miehensä ja oma on päätöksensä "totella", kun isä käskee esim. pönkkäämään paskahuussin ja rakentamaan siihen uuden rapun. Minä olen kyllä oikein tyytyväinen tässä paskahuussi-asiassa! Se oli kallistunut tosi pahasti ja oli vaarassa kaatua, ja rappu oli lahonnut jo vuosia sitten. Koska meillä edelleen tarvitaan ulkohuussia (kun sähköt ovat poissa vuorokausia, ulkohuussi on oikeasti kova sana), olisi ollut mukava, jos siellä olisi voinut käydä istumassa ihan normaalissa asennossa, eikä melkein 30 asteen kulmassa. Meillä ei ollut Pisan vino torni vaan Pisan vino paskahuussi! Hassuinta on, että minä olen puhunut vuosia siitä, että huussin voisi pönkätä pystyyn, mutta ISÄ on aina sanonut, että huussiin ei kosketa. Isä on myös kieltänyt meitä pönkkäämästä sitä pystyyn, ja nyt sitten äiti on joutunut hommiin melkein yksinään. Ymmärtääkseni isä oli tuupannut traktorilla huussin pystyyn ja äiti oli sitten pannut pönkät ja täytemaan. Mutta joo, hyvä siis, että huussi on nyt pystyssä. Kurkistin eilen sisään ja totesin, että tänään onkin huussinsiivouspäivä. Lattia lakaistaan, sinne tuodaan uusi matto, ehkä virkkaan sinne uuden verhonkin, istuimet pestään, ja ennen kaikkea seiniltä revitään vanhat kuvat pois ja niiden tilalle laitetaan tapetit. Muistaakseni vintissä on vanhoja tapettirullia, isken ne niittipyssyllä seiniin kiinni. Tulee hieno!

Huomenna menemme kai käymään Lahdessa. Sain ensimmäisen 4 viikon työttömyyskorvaukseni, joka on ihanan iso verrattuna siihen, etten ole kuukausiin saanut mitään mistään, mutta yhä pienempi kuin mitä jatkossa tulee olemaan. Tästä korvauksesta kun puuttuu yhdeltä viikolta opiskelukorotus ja ylläpitokorvaus = neljään viikkoon sisältyy opiskelua vain kolmen viikon verran. No, mutta joka tapauksessa, rahaa tuli niin paljon, että taidan poiketa ostamassa oasissieniä ja leikkoja. Sormet syyhyttävät ihan kamalasti harjoittelemaan kukka-asetelmien tekoa kotonakin! Ehkä ruusua ja oksaneilikkaa... luonnosta löytyy tosi paljon muuta materiaalia juuri nyt, esim. puolukkaa ja pihlajan marjaisia oksia, joita voi asetelmiin käyttää ostettujen välivihreiden sijasta.

Olen tainnut tehdä oikean ratkaisun hakiessani tähän koulutukseen. Lähdin matkaan hiukan sillä mielellä, että katson, mitä tämä on ja onko tämä minun juttuni, ja jotenkin alkaa tuntumaan siltä, että tämä todellakin voisi olla sitä. Opetuksessamme ei ole mitään mikä minua ei kiinnostaisi tai mikä olisi tylsää. Avomaatyöskentely, kasvihuonetyöskentely, puutarhan perustyöt... kaikki on mielenkiintoista. Olen oppinut ottamaan pistokkaita, jakamaan perennoja ja viimeksi eilen perustimme nurmikon. Kasvioppi on todella mielenkiintoista, ja kasvien tunnistuksen huippuhetken koin varmasti eilen, kun vein pyykkejä ja pysähdyin katsomaan, tunnistanko kasvin, joka jostain on pölähtänyt (luultavasti äidin puutarhasta karannut) salin ikkunan alla olevaan kukkapenkkiin. Katsoin sitä kerran ja tajusin, että sen on Cornus alba 'Sibirica' eli korallikanukka. Samalla tajusin, että alan todellakin tunnistaa kasveja ja muistan niiden tieteelliset nimet myös. Minä opin ja osaan. Siitä varsinaisesta alastani eli kukkien sidonnasta en sano mitään. Tai sanonpas; odotan aina koko viikon niitä tunteja.

Eilen kuuntelin kotimatkalla Rammsteinin ekaa plättyä pitkästä aikaa. Se on edelleenkin aivan loistava pläjäys!

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Pitkän päivän ilta



Tai no jaa, ei tänään sen pitempi päivä ole ollut kuin muinakaan päivinä, seitsemän ja puoli tuntia, josta melkein kaksi tuntia on taukoja = tunnin ruokatunti, puolen tunnin kahvitauko iltapäivällä ja 15 minuutin kahvitauko aamupäivällä. Tosin tänään emme malttaneet aamupäivän kahvitaukoa pitääkään, kun touhusimme niin innokkaina uuden sidontatyön kimpussa; päivän aihe ja työ oli surulaite. Eli sellainen pisaranmallinen oasis-sieneen tehty kukka-asetalma, joka hautajaisissa lasketaan arkulle / haudalle. Sen tekeminen oli aika... intensiivinen kokemus, koska kaikki on vielä tässä vaiheessa uutta ja teimme oikeastaan aika ison kukkalaitteen, joka hinnoiteltunakaan ei olisi sieltä pienimmästä päästä. Ihan valmiiksi eivät kaikki laitettaan saaneet - minultakin jäi uupumaan viimeistelystä vähän sekä rusetti - mutta jatkammme sitä ensi viikolla, jolloin myös käymme läpi työt ryhmässä ja ajatuksen kanssa. Tarkastelemme ja "arvostelemme", ei tosin sillä tavoin, että niille mitään arvosanoja annettaisiin, mutta tsekkaamme mitä on hyvää ja mitä parannettavaa.

Kaikkien surulaitteet olivat kuitenkin enemmän valmiita kuin keskeneräisiä ja kun veimme ne muoviin pakattuina kylmiöön, en voinut olla ihastelematta, miten hienoja kaikkien työt olivat. Ja ennen kaikkea sitä, miten yksinkertainen näyttäväkin surulaite oikeastaan on. Hieno kukkalaite näyttää muhkealta ja monimutkaiselta, mutta voi olla loppujen lopuksi hyvinkin simppeli, noudattaa tiettyjä kaavoja ja lainalaisuuksia.

Toivoisin saavani lisää ihan perustietoa kukkalaitteiden tekemisestä, ennenkaikkea sommittelusta ja väriopista, ja muutenkin materiaalin tuntemusta. Nyt tunnen olevani ajoittain aika pihalla siitä, mikä kukka sopii minkäkin kanssa väreiltään ja muodoltaan. Tunnen, että menemme hiukan perä edellä puuhun, kun vain teemme kimppuja ja kukkalaitteita, mutta kai siinä on taustalla ajatus, että päästään tutuksi kukkien käsittelyn kanssa ja sitten myöhemmin syvennytään paremmin värioppiin sun muihin. Oppikirjassamme kyllä on värioppia sun muuta, ja eiköhän kahdessa vuodessa keritä teoriaakin käsitttelemään kyllästymiseen asti.

Tänään ostin itselleni viimeinkin oman sidontaveitsen ja -leikkurit! Kauniit keltaiset kahvat molemmissa! Samoin tänään meillä oli järjestyksessään toinen kasvitentti, aivan yhtä helppo kuin edellinenkin ja toki nappasin siitä K3:n eli parhaimman arvosanan. Tosin pari miinusta tuli, mutta ne eivät laskeneet arvosanaani; tunnistin kirvelin ja rakuunan, mutta ihan oikea tunnistus olisi ollut saksankirveli ja ranskanrakuuna. No, hurjimman tunnistuksen teki N. jonka mielestä eräs tunnistettava oli mangusti. Ja taas myö tytöt naurettiin niin..!

Ensi viikolla on ensimmäinen oikeasti vaativa tentti puutarhan puuvartisista kasveista, joille pitää löytyä sekä suomenkieliset nimet että tieteelliset. Tunnistaminen olisi haastavaa jo ihan silläkin, että kasvit tunnistaisi edes jollain nimellä, mutta että vielä tieteelliset nimetkin... voi pöh. Mitä jos tenttiin tulee tunnistettavaksi vaikka keltaoksakanukka? Ja jos satun tunnistamaan, että tämä oksa on juurikin keltaoksakanukka, miten muistan, että se on paitsi keltaoksakanukka niin myös Cornus alba subsp. stolonifera `Flaviramea`? Tiedän, että minun pitäisi nytkin oikeasti lukea tenttiin, mutta olen väsynyt... Mieluiten lähtisin haistelemaan ja maistelemaan keskiuusimalaalaista maalaismaisemaa ja ehkä kotimatkalla poikkeaisin siwaan ja ostaisin suklaapatukan. Ihan hirmuinen harmi on, ettei paikkakunnalla ole uimahallia. Nyt maistuisi polskinta altaassa todella... Uimaranta on ihan kävelymatkan päässä, eilen kävinkin sen tsekkaamassa, mutta taitaa olla järvivesi jo aika kylmää.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Aikuisena?



Kolmen viikon opiskelun jälkeen palaset tuntuvat loksahtavan paikoilleen - rutiini tälle elämälle alkaa muotoutua, eikä jokainen aamu tuo mukanaan hengästyttävää epätietoisuutta siitä, että mitähän tänään. Me likes! Opiskeluun on tullut jo hyvä ote, luokkakaverit ja opettajat ovat käyneet tutummiksi, asuminen opiskelupaikkakunnalla sujuu paremmin (läppäri ja mokkula ovat hyvä yhdistelmä!) ja kotona on kaikki mallillaan. Elämä tuntuu erittäinkin elämisen arvoiselta, uudelta ja jännittävältä. Sellaisella hyvällä tavalla jännittävältä; ei niin, että kauhusta kankeana odottaisin tulevaa, joka vaanisi minua jossain sumussa, vaan sillä tavoin, että on mukava herätä uuteen päivään, kun tietää, että siinä on aina jotain uutta sisältöä. Mitä tänään opin? Mitä tänään teen? Eikä se oppiminen tarvitse olla yhtään mitään sen enempää kuin esim. että tajuan miksi naapuri on kylvänyt viljapeltoon auringonkukkaa, eikä tekeminen tarvitse olla muuta kuin että kotona katson viikon postit ja saan käsiini uuden Matkaoppaan, josta löydän kivan artikkelin. Voisi ehkä sanoa, että minusta tuntuu, että elämä liikkuu.

Minusta tuntuu hassusti ihan aikuiselta. Teen ja toimin vastuullisen, tolkullisen ihmisen tavoin ja koen tällä hetkellä olevani kahden aikuisen ihmisen parisuhteessa. Meltsun ja Tonin piti mennä tänä viikonloppuna seurakunnan leirille, mutta eilen, kun tulin kotiin, Meltsulla oli sellainen fiilis, että hän halusi perua leirille menon ja olla mieluummin viikonlopun minun kanssani. Viikonloppuleiri kun olisi tarkoittanut sitä, että olisimme nähneet toisiamme vain muutaman tunnin ajan sunnuntai-iltana > kaksi viikkoa enemmän tai vähemmän erossa. Toisaalta olin toivonut saavani olla viikonlopun yksin kotona, toisaalta olin ihan samaa mieltä; yksinäinen viikonloppu ei ollut ihan niin kamalan houkuttava. Jätin päätöksen kuitenkin Meltsulle itselleen ja hän päätti olla menemättä leireilemään. Mutta se, että hän halusi olla viikonlopun kanssani, ei (onneksi) tarkoita sitä, että olisimme tai edes haluaisimme olla koko viikonlopun erottamattomat. No ei, huh sentään. Se tarkoittaa sitä, että Meltsu vei Tonin partiolaisten tapahtumaan, minä kävin hakemassa uudet rillini, grillasimme päivällisen yhdessä, lämmitämme saunan, minä haen Tonin kotiin, syömme, saunomme, katsomme ehkä töllöä jne. Ihan normaalia perhe-elämää, missä molemmilla on omat menonsa ja meininkinsä yhteisten lisäksi. Asiat sujuvat mukavasti juuri näin, ja sitä minä ajattelen "aikuisena" olemisena - että voidaan ja osataan olla kaksi erillistä ihmistä, eikä toistensa jatkeet tai puuttuvat puoliskot. Minä ainakaan en ole kenenkään puuttuva puolisko vaan ihan minun oma kokonaiseni. Nih!

Minun opiskeluni taitaa olla juuri sitä, mitä parisuhteeni tällä hetkellä tarvitsi kaikkein eniten. Kaiken tapahtuneen jälkeen me molemmat olimme väsyneitä tilanteeseen ja toisiimme, ja tilanne oli ennen kaikkea räjähdysherkkä. Minun ratkaisuni lähteä opiskelemaan ja asua opiskelupaikkakunnalla(kin) toi meille sitä tilaa, jota molemmat kaipasimme. Tämä on tilanne nyt ja se on hyvä, mutta kovin paljon pitemmälle en katso tai edes ajattele. Näillä eväillä mennään ainakin tuonne vuodenvaihteeseen, tulevaisuus näyttää sitten, mitä Meltsu ryhtyy tekemään, ja missä. Olen kyllä muutaman kerran maininnut hänelle, että hän voisi jo alkaa pikkuhiljaa miettiä tulevaisuuttaan, mutta hän ei ole ollut kovin innokas siihen. Ehkä se, että emme ole enää 24/7 yhdessä, antaa hänelle tilaa myös ajatella itseään ja omaa tulevaisuuttaan.

Tuntuu ihan hirmuisen hyvältä nyt.

Plus että tänään on syyskuu ja syyskuussa tulee Pandaria ja tällä viikolla tuli jo päivitys 5.0.4 ja lisäksi minulla on uudet rillit!