tiistai 31. heinäkuuta 2012

Lisää onnen rippeitä (jatkoa edelliseen postaukseen)


Edellinen postaukseni jäi vähän kesken, kun äiti tuli "häiritsemään" = pankkiasioille, enkä minä halunnut antaa hänen odottaa, vaan tallensin kirjoitukseni ja väistyin. Onkohan Vuodatuksessa ollenkaan vaihtoehtoa, että voisi välitallentaa postauksensa ja julkaista sen vasta myöhemmin? Ei kaiketi ainakaan minään helppotoimintona? En ole kovin tarkkaan edes tutkinut, koska tarve millekään välitallenteelle on ollut aika olematon minun kohdallani.

Niin paljon tapahtuu perheessämme juuri nyt, että en voi olla muuta kuin iloinen siitä, miten vähän meillä on maallista omaisuutta tai muitakaan "kahleita". Olimme ajatelleet pyörittävämme firmaa hamaan eläkeikään asti, mutta niin ei käynytkään ja olen oikeastaan iloinen siitä. Firma rajoitti elämäämme hyvin paljon, ennen kaikkea Meltsun elämää ja ajoi meitä myös kohti taloudellista ahdinkoa. Ihan ensimmäisinä vuosina kaikki meni hienosti, kun asiat olivat toisin monessa mielessä, mutta lopulta meillä oli kontollamme riippakivi, josta minä olisin halunnut päästä eroon jo pari vuotta sitten. Emme päässeet, koska Meltsu ei ollut valmis siihen (ei olisi ollut valmis nytkään), mutta sitä ei enää kannata murehtia, vaan porhaltaa eteenpäin. On hienoa, että nyt voimme halutessamme todellakin porhaltaa eteenpäin! Edessä on aavat ulapat ja miljoona mahdollisuutta. Se, että lähden nyt opiskelemaan kokonaan uutta alaa, ei tarkoita sitä, että se on nyt minun tulevaisuudensuunnitelmani - eli että olen nyt päättänyt työllistyä puutarha-alalla. Ei, pikemminkin asia on tällä hetkellä se, että kotona työttömänä tönöttämisen sijasta haluan tehdä jotain mielekästä ja sellaista voi olla opiskella alaa, joka minua kiinnostaa. Ehkä minusta ei koskaan tulekaan puutarhuria, ehkä kahden vuoden päästä keksin jotain muuta - -  so what?! Jokainen päivä on elämää, nimenomaan minun omaa elämääni, enkä halua nähdä toiminnan, joka ei lopulta kohdakaan mihinkään, minään hukkaanheitettynä aikana. Kuten sanoin, tarkoitus oli pyörittää firmaa hamaan tulevaisuuteen, mutta vaikka se ei onnistunutkaan ja siitä jäljelle jäi vain velat, niin en missään tapauksessa koe kulunutta seitsemään vuotta epäonnistumisena tai hukkaanheitettynä aikana. Ei, joka päivä oli täyttä elämää ja paljon hyvääkin asiassa oli. Oikeasti, mitä meille jää viimeisenä päivänä? Eletty elämä, kerätyt kokemukset.

Enkä tarkoita sitä, että jokaisesta päivästä olisi puristttava kaikki irti ja koko ajan olisi koettava niin maan perkeleesti. Minä ainakaan en tee niin, vaan jo ihan kuten kuten blogini nimi kertoo; olen laiska. Hyvin moni päivä soljuu ohi minun tekemättä mitään ihmeempää, arkisena ajantappamisena. Mutta sitähän se elämä on, eikö? Se kuluu omaan tahtiinsa. Mielestäni elämässä pitää ollakin tilaa sille, että sen voi antaa kulua. Ei koko ajan suorittamista ja tavoitteita.

Olen ihan hirmuisen innoissani tulevasta juuri nyt. Nimenomaan siksi, että niin paljon on auki ja niin valtavasti mahdollisuuksia. En vain, kuten sanottua, suunnittele ja pohdi niitä tai edes elämääni kovin pitkälle eteenpäin. Meltsulle taitaa tuottaa vaikeuksia juuri se, kun tällä hetkellä ei pysty suunnittelemaan ja pohtimaan tarkasti? Meltsu miettii jo sitä, että mitä jos hän saa sen hakemansa työpaikan: mitä minä ja Toni teemme, miten pärjäämme. Minä taas olen sitä mieltä, että nämä asiat mietitään sitten, kun nähdään, saako Meltsu paikan. Työ alkaisi vasta lokakuun lopussa, joten onhan tässä aikaa. Ei sen puoleen, en usko, että hän on se henkilö, jota tähän paikkaan haetaan, mutta noin ajatusleikkinä. Minä näen valtavasti mahdollisuuksia, Meltsua lähinnä ahdistaa, kun kaikki ei ole selvää. Sen verran tosin Tonin kanssa juttelin asioista ja mahdollisuuksista, että kysäisin häneltä eilen, miltä hänestä tuntuisi muuttaa muualle, lähinnä siinä mielessä, että miten vaikea hänestä olisi jättää koulu ja kaverit. Hän hämmästytti minut sanomalla, ettei se olisi ongelma. Hyvä, taas yksi asia lisää, minkä koen pitävän meidät "vapaana". Voimme singahtaa vaikka toiselle puolelle Suomea surematta sitä, että teini saa traumoja.

Elämä on jännittävää! Koko ajan kulman takana väijyy Uusi Mahdollisuus!


Onnen rippeitä


Tuntuu ihan käsittämättömältä, että asiat voivat alkaa järjestymään tavalla, jolla ne nyt ovat tehneet. Niin paljon harmia ja takapakkia on ollut, että melkein pelkään minua huijattavan, kun ei missään nouse seinä vastaan! Pitkän takkuamisen jälkeen sain firman pois kaupparekisteristä, sitten sain Kelassa kertakaikkisen ihanaa palvelua ja neuvoja, sitten jo verotoimistosta soitettiin minulle ja maailman ihanin verovirkailija kertoi perehtyneensä asiaan, joka meille tuotti ongelmaa ja todenneensa, ettei siinä oikeasti ole mitään ongelmaa ja ratkaisevansa sen ilman, että meidän pitää toimittaa verotoimistoon yhtään mitään. Sitten tuli päätös, että olen työtön ja eilen sitten... Niin, olin väärässä sen suhteen, että oikeuteni työttömyyspäivärahaan ratkaistaisiin jossain muualla kuin omassa TE-toimiston sivukonttorissamme. Ei, sen asian ratkaiseekin virkailija itse ja omatoimisesti! Tuttu paikka, tuttu virkailija ja minulla jo mukanani vaadittu lomake täytettynä. Lähdin pois toimistosta mukanani A-nelonen, jossa seisoo:

"Asiakas esittänyt kuolutuspalvelujen tuottajan selvityksen opinnoista. Suorittaa puutarhatalouden perustutkinnon, jota puolletaan työttömyysetuudella tuettuna, koska tämän hetkinen tutkinto ei työllistä"

Saan siis opiskella työttömyyspäivärahan turvin! Eikä tästä asiasta tarvinnut vääntää yhtään mitään. Päätös on toistaiseksi "luonnos"-tilassa, mutta tulee viralliseksi ja voimaan kunhan aloitan opiskelut ja toimitan TE-toimistolle todistuksen siitä, että olen aloittanut ne, 24.8 mennessä pitää toimittaa. Helmikuussa pitää toimittaa uusi todistus, "opintosuoritusote", mikä sitten lieneekin. TE-toimistohan seuraa säännöllisesti, että opiskelen, mikä hassusti virkailijaa hieman nolotti, mutta minkä kyllä itse ymmärrän ihan hyvin.

Nyt kannattaa takoa, kun rauta on kuumaa, joten Meltsu päätti sittenkin hakea töihin Gran Canarialle. Mitäänhän hän ei häviä, vaikka hakeekin, eikä sittenkään vaikka työnantaja ottaisi yhteyttä, eikä edes sittenkään vaikka saisi paikan. Aina voi kokeilla, ja kannattaakin kokeilla. Vielä kun se yksi iso asia, mikä näyttää lupaavalta, toteutuisi, en melkein enempää voisi tällä hetkellä elämältä odottaakaan.

Meltsu lähti äsken kohti lääkärintarkastusta, mukanaan vanha maitohinkki. Fysioterapeutin lausunto jokunen viikko sitten ei ollut kovin positiivinen ja nyt katsotaan, mitä lääkäri sanoo yleiskunnosta ja keuhkoista - jatkuuko sairasloma. Meltsun tarkoitus on jatkaa sairaslomaa edelleen, jo ihan senkin takia, että hänen sairaspäivärahansa on parempi kuin työttömyyspäiväraha olisi... Kuulostaa ehkä kieroilulta, mutta tämä on nyt perheemme tilanne ja sen mukaan tällä hetkellä etenemme. Ja, kuten todettua, Meltsun kunto ei todellakaan ole vielä sellainen, että hän voisi palata omaan työhönsä. Itse epäili, että ei voi palata koskaan, koska kapuaminen kuorma-auton  hyttiin on yhtä tuskaa nykyisillä polvilla.

Maitohinkkiä hän puolestaan tarvitsi mihinkäs muuhun kuin maidon hakemiseen! Ihan oikean lehmänmaidon suoraan tuottajalta. Ystäväperhe on hakenut ko. tuottajalta maidon koko sen ajan mitä on täällä asunut ja toi sitä pari päivää sitten meillekin maistiksi. Meltsu innostui, varsinkin siitä että maito maksaa 40 senttiä litra ja soittelikin eilen tuottajalle, että josko mekin... Montaa litraa sitä tuskin tulee viikottain haettua, koska juomamaitona suosisin mieluummin "sinistä maitoa", mutta ennen kaikkea leivontaan oikea maito olisi ihan passeli. Oikeaan maitoon leivottu, itsepoimituista mustikoista tehty mustikkapiirakka... mmmmm.


Meltsusta vielä; elämä hänen kanssaan on joskus uuvuttavaa. Oikeastaan joka päivä nykyään, niin että illalla olen mielelläni ihan yksin koneeni äärellä ja touhuan Azerothissa. Meltsu pyytelee toisinaan seurakseen, mutta pakko sanoa, että en yksinkertaisesti jaksa, vaan haluan olla yksin. Yritän kovasti ymmärtää, mutta samalla yritän etsiä tuosta miehestä stop-nappulaa tai ainakin jarrua. Ja kyllähän minä ymmärrän! Hänen elämänsä meni ammatillisessa mielessä kokonaan uusiksi ja lisäksi varsin aktiivinen ihminen on pakotettu olemaan kotona ja paikallaan. Aiemmin työ palveli hänen tarvettaan olla liikkeellä, nyt ei ole enää sitä ja minäkin olen ilkeä akka ja rajoitan hänen liikkumistaan muutenkin. Onneksi hän ymmärtää, miksi teen niin; kun perheen tulot ovat sitä mitä ovat, ei rahaa kertakaikkiaan liikene siihen, että hän huviajelisi joka päivä viitisenkymmentä kilometriä. Ymmärrys ei kuitenkaan poista sitä, että paikallaanolo ärsyttää, ja minä puolestani ymmärrän sen.

Meltsu on joutunut niin monen uuden asian eteen, että toisinaan hän on hämmentynyt, neuvoton ja menee asioiden edelle. Tosin se on jo luonteenpiirre; mennä asioiden edelle. Hänellä on tapana miettiä "mitä sitten jos"-kysymyksiä siinä missä minä yhä enenevässä määrin otan asian kerrallaan ja siinä järjestyksessä, missä ne tulevat. Osaksi varmasti siksi, että olen viimeisen vuoden aikana nähnyt, ettei homma todellakaan aina toimi sen mukaan, mitä on suunniteltu! Siksi en tahdo tehdä laajoja suunnitelmia ja annan itselleni pelivaraa. Meltsulla asiat sen sijaan laukkaavat hänen päässään kuin hevoset ja jokainen koni ilmeisesti vähän eri suuntaan. Oman harminsa antaa tietenkin se tosiseikka, että Meltsu kuulee nykyään todella huonosti. Se vaikeuttaa ihan jokapäiväistä elämääkin, koska eihän asioita voi ymmärtää, jos ei edes kuule mitä esim. verovirkailija sanoo. Ihmisten puolestaan on vaikea ymmärtää sitä, että joku ei kuule! Ei välttämättä tarvitsisi huutaa, riittäisi kunhan ei mumisisi jonnekin vaan puhuisi Meltsulle suoraan ja selkeästi. Toivon todellakin, että Meltsu saa sen kaipaamansa kuulokojeen lokakuussa, eikä enää tarvitsisi sen suhteen pettyä.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Kavioiden kopinaa



Sää hellil meitä eilen keskiaikamarkkinoilla, melkeinpä liikaakiin, sillä lähtiessämme ajamaan kotiinpäin auton lämpömittarin mukaan ulkona oli +30C. Mutta en toki valita! Näistä keleistä on syytä ottaa kaikki irti nyt, kun niitä on. Tämä kesä ei ole meitä liiemmin helteellä hellinyt ja kohta se alkaa väistämättä kääntyä loppupuolelle. Ylihuomenna alkaa elokuu, viimeinen kesäkuukausi.

Asia, jonka järjestymistä toivoin, näyttäisi järjestyvän. Olen varovaisen toiveikas sen suhteen, koska viimeaikaiset kokemukset ovat opettaneet, ettei näissä asioissa todellakaan kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Tänään suuntaan työkkäriin tappelemaan oikeudestani päivärahaan opiskelujen osalta. Sen tappelun lopputuloksesta riippuu aika paljon, sillä kuten olen tainnut todetakin, ilman tätä päivärahaa en voi aloittaa opiskeluja. Elämä meni niin, että jäi velkaa ja tuli luottohäiriö, joten opintolainaa ei kannata hakea, ja pelkällä opintorahalla ei ole mitään mahdollisuuksia elää tilanteessa, jossa perheen toinen huoltaja sinnittelee sairaspäivärahalla. Toimeentulotukea en lähde hakemaan vaan heitän sitten opiskelut mielestäni ja lojun kotona työttömyysavustuksen turvin. Siis mikäli en saa hakemaani päivärahaa. Se toki päätetään muualla kuin omassa toimipisteessämme, mutta ajattelin räpsytellä ripsiäni ja panna pretty please-moden päälle, jospa vaikka kirjoittaisivat jonkun puoltavan lausunnon siitä kuinka ensiarvoisen tähdellisen tärkeä päiväraha minulle olisi.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Jytinää ja valoshowta



Kesän kovimmat ukkoset pyyhkäisivät viime yönä ylitsemme olematta loppujen lopuksi kovinkaan kovia. Ukkonen teki tuloaan jo oikeastaan kymmenestä asti, jolloin etelätaivas alkoi välkähdellä ja päälle se ehti vasta kahdeksi yöllä. Viimeisen tunnin ajan ihailin luonnon valoshowta ensin ulkona ja sitten Tonin ja Alexin kanssa vintin aulan ikkunasta. Lapsukaiset olivat päättäneet nukkua mökissä ja olivat tärkeinä rahdanneet sinne niin läppärinsä kuin kahvia ja maitoa aamuksi, mutta puoli kahden maissa kännykkäni piippasi viestiä "Me tullaan sinne." Heh, olin varautunut siihen, että jossain vaiheessa yötä pojilla tulee pupu pöksyihin (kun näytti siltä ukkostutkan ja omien havaintojeni perusteella, että ukkonen tulee tällä kertaa yli), joten olin jättänyt uuden portaan ovenkin jo valmiiksi lukitsematta, joten eipä siinä mitään, pojat juoksivat pihan poikki petivaatteet kainalossa ja kun vieraalle oli laitettu peti kammarin lattialle, kapusimme kaikki vinttiin salamointia ihailemaan. Lopulta tässä ei satanutkaan kovin paljon ja kohdalla ukkonen yrähti vain muutaman kerran. Sähkötkään eivät katkenneet kertaakaan, eivät edes vilkkuneet.

Tälle päivälle on luvattu kuitenkin lisää ukkosia ja herätessäni puolisen tuntia sitten kumajava pilvi purjehti jo läntisellä taivaalla. Vai liekö tuo viellä joku ripe tai karkulainen yön jäljiltä? En kaipaa yhtään ukkosta tai sadetta ennen kuin vasta iltapäivällä, sillä ajatus joutumisesta ukkoskuuroon keskiaikamarkkinoilla ei oikein houkuttele. Sinne suuntaamme tässä aamupäivällä nauttimaan tunnelmasta ja ohjelmasta, ennen kaikkea turnajaisia katsomaan. Rohanin tallit.

Tänään saattaa eräs iso asia ratketa. Jos se ratkeaa hyvällä tavalla, saatan päästä tänäkin vuonna käymään Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoilla.

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Corgi-mama



Jos pitäisi keksiä nimimerkki johonkin (nettihommeliin), minun nimimerkkini olisi ehdottomasti Corgi-mama! Suurin iloni kun tuntuu nykyään olevan corgien bongaaminen... joten eilen oli riemu ylimmillään, kun olympialaisten avajaisissa nähtiin kuningattaren corgeja. Mikäli ne nyt olivat kuningattaren ihan aikuisten-oikeasti, tosin ei sillä niin ole väliä, ne olivat joka tapauksessa corgeja.

Oma corgini näytti eilen itsestään uuden puolen, kun lähdin Tonin kanssa mustikkametsään. Koirat jätettiin kotiin, koska en halunnut poimia niistä punkkeja reissun jälkeen päivätolkulla, mutta Kidi olikin toista mieltä siitä kotiin jäämisestä. Kuulimme metsään  asti koirien äänekkään protestin siitä, että heidät tällä tavalla jätettiin, ja kun tuli hiljaista, ajattelin että no niin, nyt rauhoittuivat. Vaan ei; ei mennyt kuin hetki, kun ruohikko kahisi ja alkoi kuulua äänekäs läähätys. Kidihän se siinä painoi metsätietä pitkin parasta laukkaa minua kohti. Tonilla oli puhelin mukana ja hän siitä isälleen soittamaan ja kysymään, oliko neiti edes tallessa aitauksessa, mutta ennen kuin hän ehti näpyttää numeron, puhelin jo soikin ja Meltsu siellä ilmoittaa, että Kidi pääsi JUST karkuun, kun äitini tuli portista, eikä tajunnut laittaa sitä kunnolla kiinni ("lukkoon"). Kidi oli livahtanut portista ulos, haistellut hetken ja lähtenyt kiitämään äidin huuteluista välittämättä. Heinän liikkeistä vain oli voinut nähdä, missä Kidi kiisi menemään.

No, eipä siinä mitään, Kidi oli sitten marjareissulla mukana ja tutustui siihen, miltä mustikat maistuvat. Toni ei ollut kovin innostunut marjastamisesta alunperinkään, vaan oli mukana enemmänkin keräämässä kasvioonsa kasveja, mutta kyllä hänkin muutaman mustikan ämpärinsä pohjalle sai. Nekin vähän Kidi söi, kun hän laski ämpärin mättäälle vartioimatta... Minä sen sijaan sain ihan mukavasti marjoja, ja ajattelin mennä uudelleenkin. Saadaan pakastimeen piirakkamarjoja talveksi. Ja jos oikein runsaasti marjoja tulee, niin voisin tehdä lapin noidan taikajuomaa, jos vain jostain löydän ohjeen. Vattujakin on tulossa, mutta ne eivät ole vielä ihan kypsiä. Ehkä viikon päästä. Niistä aion lirutella vattumehua ja ehkä myös vattu-viinimarjamehua. Kunnon kellaria meillä ei ole, mutta kyllä sokeroidun mehun pakastaakin voi. Kuutiorasioita mahtuu pikkupakastimeenkin ihan kivasti.

Eilen illalla mietin, mihin kotimaan lomakohteeseen voisi matkata jos asiat menevät niin kuin ne nyt ehkä kenties näyttäisivät menevän ja voisin nipistää satasen tai pari jostain. Olisi kiva mennä jonnekin saaristoon; Turun saaristoon tai jopa ihan Ahvenanmaalle. Turun saaristossa mietin Saariston rengastien ajamista ja yöpymistä sen varrella, tai vaihtoehtoisesti sitten tosiaan Ahvenanmaata, jonne olisi ihana matkata vanhaa postitietä pitkin. Ajattelimme kahden yön reissua, mutta kyseessä on tosiaan vielä ihan ajatus.


perjantai 27. heinäkuuta 2012

Enkä minä sittenkään


Tulin asiaa pohdittuani siihen tulokseen, että EN ala siirtämään kuviani uudestaan blogiini ja fiksaamaan niitä oikeille paikoilleen. Osa päivityksistäni jää nyt tyngiksi kuvien osalta, mutta haitanneeko tuo loppujen lopuksi mitään. En usko, että kovin moni lukijoistani käy lukemassa vanhoja päivityksiä ja ihmettelemässä kuvien puuttumista niissä tapauksissa, että tekstissä viitataan johonkin kuvaan. Jatkossa lisään kuvia uusiin päivityksiini tuttuun tapaan asiaan liittyen ja sen vierestä, ja tapahtuneesta viisastuneena talletan kuvien kopiot visusti yhteen kansioon, johon nimeän kuvat aina sen päivämäärän mukaan, mihin päivitykseen kuva kuuluu. Varmuuden vuoksi, vastaisuuden varalle. Eniten harmittaa se, että matkakertomukseni ovat nyt kuvattomia, mutta jos joku välttämättä tahtoo nähdä kuvia, ne ovat netissä kyllä katsottavissa. Niiden katsomiseen tarvitaan vain minun FB-kaverilistalleni pääsy.

Ihan varmasti täällä kerran olleita kuvia alkaa kuitenkin putkahdella esiin uudestaan, päivitysteni "kuvituksena".

Mutta nyt muutama kuva, joita olen lupaillut. Ensin pitsiverhoni, joita taisin värkätä ... hm, en muistakaan, milloin niiden tekemisen aloitin. Joskus viime vuonna kuitenkin. Virkkasin siis neljä täyspitkää verhoa, lankana luonnonvalkoinen 6-säikeinen kalalanka, virkkuukoukku numero 1,5. Tässä ensimmäisessä kuvassa näkyy verhon kuvio:

Tässä taas hiukan ajatusta siitä, miten verhot asettuvat ikkunoihin. Ne ovat enemmänkin koristeina ja katseenvangitsijoina kuin "verhoina", koska ne eivät varsinaisesti peitä mitään, eikä niitä voi vetää  ikkunan eteen. Tai toki voi, mutta ne näyttäisivät hassuilta siten. Verhot ovat ihanat; nyt tulee tupaan valoa kunnolla, ja varsinkin kun verhojen takia innostuin pesemään ikkunatkin! Sisältä, välistä JA ulkoa.


Mainitsin joskus taannoin löytäneeni lehtileikkeen, joka sytytti rakkauteni corgeihin. Tässä se nyt sitten on. Leike oli alunperin muistaakseni Seura-lehdessä, jossa oli joka viikko esittelyssä yksi koirarotu. Niina taisi kerätä koko sarjan ja minä nappasin itselleni tämän corgi-leikkeen, kuljettaen sitä mukanani kaikissa elämäni käänteissä. Luulin tosiaan hukanneeni sen jo ajat sitten, mutta löysin sen aulan kirjoituspöydän laatikosta.


Päivän postikin tuli juuri ja TE-toimisto muisti minua kirjeellä.

Työttömyysetuuden maksamiselle ei ole työvoimapoliittista estettä 13.07.2012 -

Se on nyt siis ohi. MINÄ EN OLE ENÄÄ YRITTÄJÄ VAAN TYÖTÖN!

torstai 26. heinäkuuta 2012

I'm back


Vuodatus on jälleen pystyssä, mutta katkon aikana meni hukkaan paljon korvaamatonta. Vuodatuksen ylläpito kertoo itse näin:

Huonot uutiset ovatkin sitten huonoja. Datanpalautusfirmalta tuli tieto, että kuvapalvelimen kovalevy on täysin menetetty. Saatavilla on vain epäsynkassa olleen kakkoskovalevyn kuvat sekä kaapista löytyneen vanhan backup-kovalevyn kuvat. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kuvat elokuusta 2009 eteenpäin ovat hävinneet (aikaisemmin mainittu puolitoista vuotta oli virheellinen tieto).

Tämä tarkoittaa, että KAIKKI kuvani ovat mennyttä palvelimelta. Eivät toki kokonaan kadoksissa, ovathan ne kovalevyllä ja varmuuskopioitu muistitikulle. Alan ajan kanssa lataamaan kuvia uudelleen tänne, varmastikaan en enää muista, mitä oli missäkin, joten vanhat päivitykset saavat varmasti uuden kuvituksen, osa ainakin. Samoin siirrän tänne tässä tauon aikana toisaalle kirjoittamani päivitykset, kunhan nyt ehdin.

* * *

EDIT MYÖHEMMIN:

Päivitykset siirretty Livejournalista tänne, siirrettyjen otsikoissa triplatähdet.

Enkeleitä onko heitä ***


Vuodatus on ollut nurin jo useita viikkoja ja eilen me käyttäjät saimme tietoa, että Vuodatukseen ladatut kuvat vuodesta 2009 eteenpäin ovat menetettyjä. Kuvat ovat olleet tuhoutuneella kovalevyllä, josta niitä ei enää voi palauttaa, eikä mitään varmuuskopioita ole ollut. Argh. Tämä tarkoittaa sitä, että minun blogini kaikki kuvat ovat kadonneet, mikä sinänsä ei ole mikään kamalan iso vahinko, koska totta kai kuvat ovat minulla omalla koneellani tallessa sekä varmuuskopioitunakin, mutta harmittaa todella niiden puolesta, joilla näin ei ole ollut. Ja harmittaa niidenkin puolesta, joiden blogeissa kuvat ovat olennainen osa "tarinaa", esim. erilaiset käsityöblogit ja ruokablogit. Vaikka kuvat olisivatkin tallella, kuka jaksaa alkaa ladata niitä uudelleen, ja kuka edes muistaa, mikä kuva oli missäkin? En oikein tiedä itsekään, alanko etsiä kuvia uudelleen koneeltani ja latailemaan. Todennäköisesti sen kuitenkin teen, sadepäivän ratoksi. Olettaen, että Vuodatus saadaan pystyyn vielä joskus. Sadepäiviähän kyllä riittää!

Olen pari viimeisintä sadepäivää tutustunut ilmiöön, jota Enkeli-Elisaksi kutsutaan. Mielestäni kyseessä on mielenkiintoinen soppa, joka herättää paljon kysymyksiä yleensäkin bloggauksesta minun pienessä mielessäni. Elisan olemassaolo on kaiketikin nyt paljastumassa täysin huuhaaksi, mikä on huono juttu jo sinällään, mutta vielä enemmän minua siinä on kiinnostanut se, että kirjoittaja on kirjoittanut suurinpiirtein netin puolilleen erilaisia blogeja itsenään ja keksittyinä henkilöinä. Spekulointeja asiasta voi lukea vaikka Murhainfon tai Vauvan keskustelupalstoilta.

Netin maailma on ihmeellinen. Täällä voi kirjoittaa melkein mitä vain huuhaata ja aina on porukkaa, joka uskoo lukemansa, koska se on netissä. On hirmuisen helppoa antaa itsestään tietynlainen kuva, vaikka ei ihan valehteluun sortuisikaan, ja kun tarpeeksi kauan sitä kuvaa itse katselee, on varmaan aika helppo myöskin alkaa itse uskomaan olevansa juuri sellainen ja se ihminen, joka blogeissaan on. Kun itsestä tehdään esim. kovia kokenut ressukka, saa myötätuntoa ja huomiota. Ei väliä, että se tulee täysin tuntemattomilta, pääasia että sitä tulee. Myötätuntoa tai ihailua. Tehdään omasta kuvasta henkevä ja pohtiva, tai vastarannan kiiski, tai tekeydytään tosiaan aivan toiseksi kuin oikeasti on (kuten tämä Enkeli-Elisan luoja; hän on reilu kolmekymppinen nainen, ei samanikäinen mies, joka on menettänyt tyttärensä). Toisaalta, se väärän kuvan antaminen voi olla ihan tahatontakin (ei tosin siinä tapauksessa, että väittää olevansa ihan joku muu), koska kai joku vastuu on lukijallakin. En minä itsekään osaa sanoa, millaisen kuvan minusta blogini perusteella oikeasti saa. Onko se kuva, jonka annan, yhtäpitävä sen kanssa, millainen ja mikä todella olen. Olen sanonut aiemminkin ja sanon sen uudelleenkin; en kirjoita tänne kaikkea. Sitä ei kai kukaan vaadikaan, keneltäkään. Jos kuvani sen takia, minkä jätän kirjoittamatta, on hiukan vääristynyt sen suhteen, mitä todella olen, niin - - - hm. Olisi ehkä hauska tietää, toisaalta, mitä hiton väliä sillä on? En kirjoita tehdäkseni ystäviä tai saadakseni selkääntaputtelijoita. Kirjoitan koska se on minusta hauskaa ja koska minulle tämä on väylä kertoa ystävilleni ja tuttavilleni, mitä minulle kuuluu. Ja minulle riittää siihen ihan hvyin tämä yksi blogi. Ei ole minun satujani netti puolillaan eri nimillä :-).

Muistan lukeneeni toisestakin huijaustapauksesta. Joku koulutyttö kirjoitteli blogia suhteestaan vanhempaan, naimisissa olevaan mieheen. Tästä oli jossain, ja ajattelin, että pitääpä vilkaista, mutta se sitten unohtui ja nyt eilen luinkin, että sekin on taidettu todeta ihan keksityksi tarinaksi. Ja onhan näitä muitakin vastaavia pilvinpimein. Pikkuisen tulee fiilis, että mihin sitä oikein enää uskaltaa uskoa, mutta toisaalta voi kai kysyä myös, että kannattaako sitä sokeasti uskoa kaikkeen lukemaansa. Huijaaminen, värittäminen on niin pirun helppoa ja monet ihmiset myös haluavat uskoa tarinoihin, jotka ovat hyvinkirjoitettuja tai joilla on heille henkilökohtaista merkitystä, kuten vaikka tämä Elisan tapaus. Koulukiusaaminen ja oman lapsen menettäminen ovat asioita, jotka koskettavat, eikä niistä kirjoittavan haluta uskoa valehtelevan ja keksivän tarinoita. Ei haluta uskoa, että joku on mieleltään niin pimeä, että keksii tarinan jostain Enkeli-Elisasta ja kasaa sen ympärille ison koneiston hypettämään asiaa ja keräämään rahaa.

Elisan tapaus ei minulle ollut entuudestaan kovin tuttu. Eihän siihen voinut kuitenkaan olla törmäämättä ja olin joitakin Elisan "isän" päiväkirjamerkintöjä lukenutkin, enkä muista liikuttivatko ne minua suuntaan tai toiseen. Ilmeisesti eivät, koska en koskaan liittynyt mukaan hypetykseen tai Elisan tykkääjiin. Ei se ainakaan niin paljon kiinnostanut, että olisin kyseenalaistanut tarinan. Nyt tosiaan olen vasta asiaan tutustunut ja siitä kiinnostunut. Kuten jo mainitsin; mielestäni mieleltään pimeä pitää olla, että tällaisella asialla lähtee pelleilemään. Henkilökohtaisesti en ole mitään menettänyt, tai ole kiukkuinen, mutta ihmettelen suuresti tämän kirjoittaja Vettenperän motiiveja tässä asiassa. En ihan heti keksi muita kuin halun saada huomiota ja ehkä jopa taloudellista hyötyä. Mainoskikka saada näkyvyyttä omakustannekirjalle, joka ihan fiktiivisenä tarinana (ja arvostelun mukaan varsin huonosti kirjoitettuna) ei olisi muutamaa kappaletta enempää myynyt. Siihen, että Vettenperä olisi ollut liikkeellä hyvässä asiassa, en usko hetkeäkään. Millekään, hyvällekään asialle ei ole plussaa suoranainen valehtelu. Päinvastoin, olen samaa mieltä monien kanssa siitä, että tämä tekee vain hallaa koulukiusaamisen vastaiselle työlle, ja saattaa jopa lisätä nuorten itsemurhia - tulihan Elisasta kuoltuaan "enkeli", jota kaikki surevat. Jopa Elisan ruumiskin oli kaunis, ja tyttö "nukkui" rauhallisesti; en itsekään kyseenalaistanut tätä ennen kuin kriittisiä kirjoituksia luettuani tajusin, ettei ole mitään kaunista niissä lainalaisuuksissa, joiden mukaan ihmisruumiskin toimii. Viime syksynä, kun käytin kultaisen Wikini piikillä, se kuolema oli ehkä "kaunis", kun koira rauhallisesti nukkui pois, mutta lähtiessäni ajamaan kotiin, lääkäri varoitti ruumiinnesteistä. 20 minuutin kuluttua, kun olin kotona ja nostin koiran autosta syliini, tajusin, mitä lääkäri niillä oli tarkoittanut. Oikea Elisa olisi maannut vanhempiensa sängyssä kusessa, paskassa ja ehkä oksennuksessakin, ei kauniina enkelinä.

Mielestäni Vettenperän fuulaus on äärimmäisen vastenmielinen tempaus, kaikinpuolin. Terve mieli ei keksi tuollaista, ja kun hänen edesottamuksistaan lukee, ennen kaikkea hänen omia blogejaan, herää väistämättä ajatus, että kyseessä ei ole mikään kovin terve mieli ollutkaan. Typerää, sairasta pilaa, jolla on loukattu monia ihmisiä. Vai olenko minä vain niin kalkkis, että ajattelen edelleen maailmassa olevan tilaa rehellisyydelle yhäkin? Ettei asia ole ollenkaan niin, että jos antautuu huijattavaksi, on ansainnutkin tulla huijatuksi?

Lopuksi vielä iloisena kevennyksenä blogi, jota kannattaa lukea; Petri Pennan blogi (kuuklettamalla löytyy). Lappeenrantalainen 18-vuotias nuori mies, joka haaveilee olevansa julkkis. Blogi saa aina hyvälle tuulelle, koska se on niin tahatonta huumoria, ettei ole tosikaan. Äärimmäisen huonosti kirjoitettua tekstiä ja sisältö on jotain niin käsittämätöntä huttua, että väistämättä tulee mieleen "voiko tommosta ollakaan" hersyvän naurun säestämänä. Toisaalta mietin sitäkin, että onko ihan korrektia kiemurrella naurusta, kun kyseessä kuitenkin on hyvin nuori ihminen, jonka henkinen kapasiteetti taitaa olla aika rajallinen - nauranko tässä nyt lapselle, vain hiukan vanhemmalle kuin omani? Mutta toisaalta, täysi-ikäinen ihminen kuitenkin on kyseessä ja ihan itsehän hän pellenaamarin päälleen vetää. Ja jotta asia ei jäisi epäselväksi; en naura hänen "erilaisuudelleen", vaan sille, miten epätoivoisesti hän yrittää olla erilainen ja saada sillä huomiota.

Näitähän riittää, oman elämänsä johannatukiaisia. Minttu Vettenperän voi lukea tähän samaan kastiin; huomiota millä keinolla hyvänsä.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Asiakaspalvelemattomuutta ***


Even kanssa on käynyt niin kuten ounastelinkin; paitsi että asiakaspalvelun puhelimeen ei vastata niin ei myöskään vastata sähköpostitse. Antaa sitten olla koko asian, minä siinä kai voittaja olen kun sain yövoiteen päivävoiteen hinnalla = halvemmalla. Whatever.

Asiakaspalvelua sen sijaan sain eilen yllätten Kelassa. Menin sinne papereineni valmiina selittämään taas kaiken alusta asti, mutta ei minun oikeastaan tarvinnut selostaa juurikaan mitään, kun tietojani tutkinut virkailija kertoi, että vaikka olenkin saanut TE-toimistosta kielteisen päätöksen ja samoin heiltä, voisin valittaa heidän päätöksestään. Siis... täh? Virkailija otti valituslomakkeen ja yhdessä täytimme sen, hänen kysellessä mm. milloin varsinainen toiminta oli loppunut jne. Olin aivan äimänkäkenä ja kun sain hommat hoidettua, sanoinkin hänelle, että hän oli ensimmäinen ihminen tässä prosessissa, joka todella auttoi minua. Ihan mahtavaa palvelua!

Kesä sen sijaan on unohtanut palvella meitä asianmukaisella tavalla. Ei helli helle eikä paista päivä.

EDIT!

Sain viimeinkin vastauksen sähköpostitse Even asiakaspalvelusta, ja MILLAISEN! Laittavat minulle tulemaan tilaamani tuotteen ja virheellisesti minulle postitetun tuotteen saan pitää veloituksetta!

Ihan mahtava juttu, tätä kannatti kyllä pari päivää odottaakin!

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Roikkumista ***


Vaikka paljon on jo selvinyt ja ratkennut, asioita roikkuu yhä ilmassa. Tuntuu, että kipitän kilpaa ajan kanssa työttömän statukseni kanssa... Menee tiukille, ehdinkö työttömäksi ennen kuin koulu alkaa, tai pikemminkin alkaisi. Tänään pitää mennä käymään Kelassa ja jättää postin kuljetettavaksi uusi työttömyysturvan uudelleenkäsittelypyyntö. Puh ja huh.

Eilen Meltsu innostui työpaikasta, jonka tiedot printtasin hänelle Molin sivuilta; Kanarialle haettiin ravintolatyöntekijää suomalaiseen ravintolaan ja työ oli ainakin hakemuksesta päätellen mahdollista räätälöidä aika pitkälle työntekijän kykyjen mukaan. Mielestäni siinä olisi ollut Meltsulle talveksi oiva duuni, esim. dj:nä, karaokeisäntänä ja samalla portsarinakin ja kaipa siihen saumaan hän olisi osannut kaljaakin tuoppeihin laskea, mutta innostus lopahti sitten siihen, että hän totesi, ettei halua lähteä sinne yksin. Ehdottelin, että hän voisi laittaa hakemuksen Puertoon, tuttuun ravintolaan, vaikka siellä ei ainakaan ilmoitettua avointa työpaikkaa olekaan, sillä siellähän hän ei olisi "yksin", mutta sekin kaatui sitten siihen, että aloimme tosissaan miettimään, miten muka minä diilaisin kotiasiat täällä hänen poissaollessaan. Niinpä; en voisi käydä koulua ja samalla huolehtia siitä, että Tonikin kävisi. Pakko kai unohtaa koko juttu. Asia jäi kuitenkin nyt vähän kytemään mieleen... Jos en saa opiskelun ajaksi työttömyystukea, taidankin ITSE laittaa hakemuksen talviduuniin etelän lämpöön!

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Naama rumana palellen ***


Ei herrajjestas, heinäkuu eli kesä kuumimmillaan ja lämpötila ei nouse kuin hikisesti yli viidentoista vaikka aikkola paistaa! Täytyy kai laittaa villasukat jalkaan, yöllä jo nukunkin kahden peiton alla... Ei yhtään kivaa.

Eilen sain Evestä tilaamani Ziajan tuotteet, eikä sekään tilaus tietenkään mennyt oikein. Minua vaivaa todella huono onni käyttämäni tuotesarjan kanssa... Viimeinkin kun löysin iholleni ja kukkarolleni sopivan tuotesarjan niin sen ostaminen on työn ja tuskan takana. Aiemminhan olen tilannut ko. sarjaa Ladyteamista, mutta kyllästyin siihen, että jos paketit eivät olleet hukassa niin laskut olivat ja päätin kokeilla jotain toista nettikauppaa. Tähän asti ongelmana on ollut, että hyvin harva nettipuoti yleensä myy Ziajaa ja toiseksi, jos myykin, niin ruusulinjan tuotteita ei. Nyt oli Even valikoimiin otettu myös ruusulinja ja minä innoissani tilaamaan ja maksamaan nettipankin kautta samantien tilaukseni. Eilen tosiaan innoissani menin hakemaan pakettini R-kioskilta ja mitä löysinkään? Tilaamani päivävoiteen sijasta paketissa nökötti YÖvoidepurkki. Ei perseensuti. Tänään yritin soittaa asiakaspalveluun ja sehän vain hälyyttää aikansa ja sitten kytkeytyy johonkin automaattiin, joka ilmoittaa "tuntematon palvelu". *huoks*.

Laitoin Even asiakaspalveluun sitten sähköpostia, mahtaakohan sielläkään olla ketään sitä lukemassa tai siihen vastaamassa. En millään viitsisi alkaa palauttelemaan väärää tuotetta, joten kysyin olisiko mahdollista pitää ja maksaa se, ja laittaisivat minulle sen jo maksamani tuotteen tulemaan myöskin. Jossain vaiheessa pitäisi kuitenkin tilata tuo yövoidekin, tosin edellistä purkkia on vielä paljon jäljellä. Sitä ei tule käytettyä yhtä paljon kuin päivävoidetta.

Harmittaa, kun päivävoide on ihan finito ja luulin saavani sitä lisää. Naama ehtii rumeta ennen kuin niin tapahtuu!

Eilen kävimme Prismassa ja tein kierroksen puutarhapuolella. Se kannatti; löysin aivan ihana daalian hintaan 3.70 € ja miljoonakellon hintaan 2.70 €. Ihanalla tarkoitan tässä tapauksessa värejä. Pinkkiä ja raitaa. Daalioista puheenollen, ostamani daalianmukulat voivat hyvin. Kasvavat komeasti pituutta ja uskon, että kyllä niistä vielä kukkiakin saadaan ennen kesän loppumista. Ulkosalla olleet orvokit sen sijaan eivät kestäneet sateita, vaan ottivat ja kuolla kupsahtivat. Osan onnistuin vielä pelastamaan vaihtamalla ne toiseen purkkiin ja pitämällä huolen, että sateella ne kiikutetaan portaille. Ehkä ne tuosta vielä tokenevat. Niin, ja vielä; ostin eilen muutaman ruukun thai-basilikaa ja istutin ne isoon ruukkuun uusille portaille. Nyt rehottaa ikkunalla thai-basilika, tavallinen basilika ja vielä chilipaprika, joka tyrkkää valtavasti palkoa.

torstai 19. heinäkuuta 2012

Ikävä kotoblogia ***


Vuodatus saisi alkaa jo kohta toimimaan. En pidä siitä, miltä LJ näyttää ja olen liian laiska tekemään tänne mitään säätöjä, esim. tekstin kokoon ja sijoitteluun, kun ajattelen, että tämä on vain väliaikaista ja pääsen palaamaan Vuodatukseen ihan kohta. Toki kirjoitustarvetta tämäkin palvelee.

Olen tänään viihdyttänyt itseäni olemalla yhteydessä TE-toimistoon puhelimitse, ja taas on noussut tie pystyyn työttömyyteni saralla. Ei riitä, että ilmoitan yrityksen poistuneen kaupparekisteristä, eikä sekään riitä, että kävisin näyttämässä siitä rekisteriotteen. Mieluiten pitäisi olla näyttää hakemus (en ole edes varma, mikä hakemus) ja sitten pitää tehdä taas oikaisupyyntö. Jotta asia olisi mahdollisimman vaikea, oma työkkärimme on kiinni ja hakemuskaavake pitäisi hakea Lahdesta. Ystävällinen virkailija neuvoi minua soittamaan Lahteen ja pyytämään kaavaketta postitse, mutta arvatkaa vaan; kun soitan Lahteen, niin minut yhdistetään keskuksesta mihinkäs muuhun kuin valtakunnalliseen puhelinpalveluun..! Taitaa olla helpointa, kun ajan 80 km sen helvatin hakemuksen takia. Pitäisihän tässä kauppaan joutua muutenkin. Myyntivoiton selvityslomakkeen kanssa puolestaan pitää toimia siten, että toimitan sen Kelaan, josta saan todistuksen, että olen toimittanut sen heille ja se todistus pitää sitten toimittaa TE-toimistoon. Voe elämä...

Mutta aurinko paistaa! Ehtisikö olla sen verran aurinkoista, että saisin koneellisen pyykkiä narulle ja vielä kuivaksikin?

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Ready for love ***


Jokin aika sitten, kun harrastin minimalistamista aka siivoamista rankemmalla kädellä, löysin aulan kirjoituspöydän laatikosta sen vanhan artikkelin, joka sai minut kauan sitten päättämään, että corgi on se koira, jonka vielä joskus hankin. Skannaan artikkelin ja liitän tähän, kunhan Vuodatus taas palaa henkiin, Artikkelin lukemisesta asti olen halunnut oman corgin, ja sain jo puolikkaan, kun Tassu aikoinaan tuli meille "rescue"-koirana. Wikin saapuminen perheeseemme 2006 oli unelmien täyttymys, joskin alkukuukaudet olivat aika hankalia kahden rähisevän uroskoiran taloudessa. Wikin kuolema viime syksynä oli iso suru ja ennen kaikkea pettymys. Minulle annettiin koira ja otettiin se sitten pois, aivan liian aikaisin.

Mutta nyt sitten Kidi..! En tiedä, johtuuko Wikin liian aikaisesta poismenosta ja siitä kummunneista tunteista, vai mistä, mutta Kidi on minulle melkein kaikki kaikessa. Rakastan aivan valtavasti, enemmän kuin yhtäkään koiraa tai edes kissaa ikinä. Rakkauteni corgeihin on puhjennut kukkaan ja käyn päivittäin erilaisilla corgi-sivustoilla ja minkä tahansa corgin näkeminen saa minussa aikaan AAAAAAAAAAAAA-reaktion. Minusta ei suloisempaa koirarotua olekaan kuin welsh corgi ja kahdesta corgi-rodusta toinen on toista vielä rakkaampi; pembroke. Nimenomaan pembroke oli se corgi, mistä kaikki vuodet haaveilin. Ja Kidi on kaikkein suloisin ja ihanin, jolta on vaikea kieltää yhtään mitään. Se saa kiivetä päälleni, syliini, mitä tahansa, ja kun se nousee seisomaan reisiäni vasten, katsoo minua silmiin ja sanoo "hou", olen valmis antamaan sille koko koiramaisen maailman.

Ihmismäisessä maailmassa olen taas kovasti miettinyt suhteita ja suhteettomuuksia. Katsoin eilen tarkoituksella Shania Twainin haastattelun, ja hänen tarinansa siitä, kuinka hänen paras ystävänsä oli "vienyt" hänen miehensä oli omalla tavallaan koskettava. Lähinnä se, mitä hän kertoi pettymyksestään, kun ihmiset, joihin hän eniten maailmassa luotti, pettivät hänen luottamuksensa. Olen kokenut saman, vaikkakin hiukan eri tavoin (kyse ei ollut miehestäni), joten haastattelu laittoi ajattelemaan, ehkä kaikkein eniten sitä, että mitä ko. ihmiset asiasta ajattelivat - miten he saattoivat tehdä jotain sellaista ja miten he ovat voineet elää itsensä kanssa sen jälkeen.

Olen ihmetellyt myös erästä tuttavaani, jonka ystävyys toista tuttavaani kohtaan on minusta ollut hieman outoa. Nyt se on saanut vieläkin odudompia piirteitä näiden kahden riitaannuttua aivan omituisesta asiasta, tai pikemminkin naurettavasta. Kutsutaan näitä vaikka nimellä herra A ja herra B. Herra A kertoi minulle syvästä ystävyydestään herra B:n kanssa; miten se oli alkanut ja miten se on syventynyt. Miten siihen on liittynyt tuntikausien juttutuokiot ja miten he ovat voineet puhua kaikesta. Korvaani särähti herra A:n lause: "Meidän väliimme ei voi kukaan tulla. Ei kukaan". Minusta se kuulosti omituiselta, kun otti huomioon, että kyseessä oli kahden eläkeikäisen miehen ystävyyssuhde, jo ihan siltä pohjalta, etten oikein käsittänyt, miksi kukaan edes pyrkisi näiden herrojen "väliin". Moinen lause kuuluisi ennemmin teinitytön suuhun, ei parrakkaan äijän. Nyt sitten herrojen väliin oli ilmeisesti tullut jotain. Herra B ja hänen frouvansa olivat käyneet tervehtimässä herra A:n entistä naisystävää, joka on herra B:n rouvan hyvä tuttava. Herra A oli ottanut kovasti poroja sieraimiin asiasta ja nyt ovat välit poikki, mikä herra B:tä harmittaa kovin.

Siis ihan aikuisten oikeasti nyt hei..! Aikuinen mies suuttuu siitä, että hänen ystävänsä käy tervehtimässä hänen entistä naisystäväänsä?! Todellakin teinimeininkiä kypsässä iässä. Tukee minun huomoitani siitä, että pohjimmiltamme me ihmiset pysymme sittenkin kakaroina koko ikämme.

Mistä tulikin mieleeni, että aika paljon on vallalla se ajatus, että ystävien ex-puolisot eivät ole sallittua riistaa. Tätä minä en käsitä ollenkaan. Jos minun ystäväni löytäisi yhteisen sävelen ex-mieheni kanssa, en olisi siitä ollenkaan pahoillani, enkä mitenkään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla. Exäni on nimenomaan exäni, enkä minä voi määrätä, kenen kanssa hän seurustelee, enkä tosiaankaan voi käsittää, miksi minun pitäisi pahastua siitä, että hän seurustelee minun ystäväni kanssa. Tai vastaavasti, jos ystäväni ex-puoliso olisi vapailla markkinoilla, miksi ihmeessä en voisi alkaa seurustelemaan hänen kanssaan? Olettaen siis että olisin sinkku jne. Ymmärrän toki sen, jos on erottu riitaisissa merkeissä, ei silloin varmastikaan halua ex-puolisoaan nähdä sen enempää ystävänsä puolisona kuin mitenkään muutenkaan, mutta ei kai nyt aina riitaisasti erota. Minulla ainakin on hyvät välit ex-puolisooni, ja mielelläni näkisin häntä enemmänkin, ja tutustuisin hänen nykyiseen puolisoonsa. Olen heitä joskus tavannut, mutta hänen nykyisensä vetäytyy aina äkkiä pois puhumatta minulle sanaakaan. Outoa. En minä ole uhka.

Eilen siivosin keittiön vitriinin ja sain sinne hieman tolkullisemman järjestyksen. Voi, miten paljon ihania esineitä minulla siellä onkaan! Ihania ja rakkaita, kuten arabian ruusukupit ja fasaani-lautaset. Napsin niistäkin kuvia sitten, kun Vuodatus saadaan pystyyn.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Se on loppu ny ***


Viimeinkin firmamme on kuollut ja kuopattu! Ainakin niin toivon... Kaupparekisteristä tuli tänään virallinen paperi siitä, että yritys on lopetettu ja poistettu kaupparekisteristä. Jos TE-keskus edelleen katsoo minun työllistyvän kokopäivätoimisesti omassa yrityksessä niin johan on perkele. Nyt pitää vain toimittaa tieto asiasta TE-keskukseen, kunhan ensin selvitän, miten. Oma toimipisteemme on lomalla ja tuntuisi kohtuuttomalta, että minut velvotettaisiin matkaamaan 40 kilometrin päähän tilanteessa, jossa olen täysin vailla tuloja = ei varaa bensaan, eikä julkista liikennettä ole. Höhöhöö.

Jospa nyt pääsisimme tässä asiassa elämässämme eteenpäin. Vielä paljon on asioita edessäkin, erityisesti liittyen Meltsun terveydentilaan. Sairauslomaahan on nyt tämän kuun loppuun, mutta Meltsulla on lääkäri viimeinen päivä ja mitä todennäköisimmin hän ei ole vieläkään työkuntoinen. Fysioterapeutin kuntoarvio, joka tehtiin viime viikolla, ei ollut mikään kovin mairitteleva. Käsissä ei ole puristusvoimaa, polvet eivät jaksa nostaa miestä pystyyn, huolimatta viikottaisista treeneistä. Samoin sitä odotellaan, että Meltsu viimeinkin alkaisi kuulla normaalisti eli saisi sen kaipaamansa kuulolaitteen. Sen saamisessa kestää ja kestää, näillä näkymin sen saa vuoden lopulla. Mutta toisaalta, pieniä asioita ovat nämä. Tuntuu, että nyt pystyy, parin vuoden sitkistelyn jälkeen, taas hengittämään, kun takaraivossa ei tykytä pelko seuraavasta iskusta. Kaikki, mitä on jäljellä, on kuitenkin hoidossa, eikä mitään yllätyksiä pitäisi tulla enää mistään suunnasta.

Ja tähän lopuksi eräs viisaus, jonka tarkkaa alkuperää en edes tiedä. Kolahti.

"On mahdollista, ja ihan totta, että parisuhteessa ei tarvitse pelätä sanoja eikä väkivaltaa. Ei tarvitse taistella siitä, kumpi onkaan oikeassa ja kumpi väärässä. Eikä tarvitse puntaroida, ovatko kumppanin hyvät ja rakastettavat puolet vaakakupissa raskaammat kuin hänen huonot puolensa jotka satuttavat sinua.

Hyvä, terve parisuhde ei satuta. Piste. Ja sellaiseen meillä jokaisella on paitsi mahdollisuus, myös oikeus. Edellyttäen, että osaamme itse elää sellaisessa. Mutta vaikka olisimme keskeneräiset, vaikka emme osaisi elää hyvässä, terveessä parisuhteessa, ei meillä silti ole velvollisuutta elää huonossa ja väärinkohtelevassa suhteessa. Avain tähän on sen asian ymmärtäminen, että me emme tarvitse parisuhdetta ollaksemme ehjiä ja onnellisia. Mutta me tarvitsemme itsemme ja oman minuutemme."

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Blogimotissa ***


Vakituinen henkireikäni (ja joidenkin kauhistus?) eli Vuodatuksen blogini on ollut jo yli viikon siinä tilassa, että sitä voi lukea, mutta päivittää ei voi, eikä lukunautintokaan ole täydellinen, koska kuvat eivät näy, joten kirjoittamisen tuskaa lievittääkseni oli pakko tulla tänne vanhaan kunnon Livejournaliin nakuttelemaan. Siirrän tekstini sitten sinne, minne ne kuuluvat, kunhann Vuodatus joskus saadaan ylös. On lupailtu, että se tapahtuu viikolla 30, joten vielä saadaan hetki odotella. No, kaikki aikanaan ja kun katkon syy on tekninen, ylläpidosta riippumaton (hei, minä jos kuka, tiedän, mitä sähkökatkot voivat saada aikaan), en ole ainakaan kiukkuinen. Malttamaton korkeintaan.

Viime päivät ovat olleet melkein kuin yksi yhteen säidensä kanssa; paistetta ja sadetta. Ukkostakin vähän, mutta kuten aina; ei tässä lähellä ole ukkostanut. Aurinkoa toi ilman muuta lopputilini saapuminen viimeinkin 5.7 eli tasan kaksi viikkoa myöhässä. Se edellytti kuitenkin paria yhteydenottoa pomoon päin; yhtä sarkastista ja yhtä kohteliaan kiukkuista, kun muistutin oikeudestani kuuden päivän ekstra-palkkaan ja viivästymiskorkoihin. Palkkaa tuli sen verran, että tiliotetta lukiessani se näytti siltä, että olin saanut palkan kaikkine minulle kuuluvineni lisineen, mutta totta kai olin huolissani siitä, oliko siitä ehkä jätetty korvaukset pois ja unohdettu vähentää jo saamani palkkaennakko..! Aika vaikea oli pelkästä tiliotteesta sitä nähdä, koska (en tietenkään) saanut tilinauhaani! Valmistauduin jo sen tiimoilta ottamaan yhteyttä työsuojelupiiriin, mutta sitten sekin tuli, viikko lopputilin jälkeen. Kaikki oli maksettu oikein, joten asia on sitä myötä selvä.

Ajatuksenani oli hakea opiskelun tiimoilta työharjoitteluun tähän samaan duuniin, jossa olin mukavat viisi viikkoa, mutta nyt harkitsen asiaa kyllä uudelleen. Jos kyse on ollut pomon mokasta / haluttomuudesta maksaa, tuskin hän haluaa edes ilmaiseksi "hankalan" työntekijän. Oli miten oli, olen ollut enemmän kuin hämmästynyt tästä palkkasotkusta.

Kurjempi homma puolestaan oli, että TE-keskuksen mukaan työllistyn edelleenkin omassa yrityksessäni kokopäivätoimisesti. Ei siis auttanut selvitys siitä, kuinka en voi tehdä työtäni, kun firmassa ei ole ketään tekemässä sitä ihan varsinaista työtä, joka tavallaan tuottaa minun työni. TE-keskus katsoo, että laskutan täällä asiakkaita niin pirusti haamutyöstä, vaikka me emme kuulu enää ennakkoperintärekisteriin emmekä ole alv-velvollisia. Jotenkin en odottanut tätä päätöstä, mutta toisaalta en ole hämmästynyt, että sellaisen sain. Kaupparekisterin puolesta asiat ovat edenneet niin, että yrityskiinnityksemme on nyt kuoletettu ja odottelemme tietoa, että meidät olisi viimeinkin poistettu koko hemmetin kaupparekisteristä.

Harmia tuottavat myös ihmissuhteet. Eilen appiukko soitteli ja kertoi, että tulevat käymään tänään ja jatkavat sitten matkaansa, eivätkä enää poikkea tässä ennen kuin lähtevät ajamaan kohti Malagaa. Olen harmissani, sillä hän on viipynyt meillä kai kokonaiset kolme tai neljä yötä tämän kuukauden aikana, jonka hän on Suomessa viettänyt. Olen ihmetellyt, että hän on koko ajan menossa, mutta eilen hän oli sanonut Meltsulle syynkin: armas isäni. Ymmärrän oikein hyvin, että jos huudetaan päin naamaa, haukutaan ja käsketään lähteä pois sähköä kuluttamasta, ei asuminen edes samassa pihapiirissä tunnu miellyttävältä. En todellakaan syytä appiukkoa siitä, mutta isääni... Eniten harmittaa tietenkin Tonin ja Meltsun puolesta. Kyseessä on kuitenkin heidän abuelonsa ja isänsä, jonka saapumista oli kovasti odotettu, ja jonka kanssa varsinkin Toni viettää aikaa mahdollisimman paljon. Isoisä-lapsi-suhdetta luodaan vain muutaman viikon ajan vuodessa ja suhde on molemmille tärkeä ja mieluinen, siihen ei tosiaankaan kaivattaisi toisen isoisän puuttumista tällä tavalla. Mutta miten isäni voisikaan sen ymmärtää?

Minä puolestani en ymmärrä isääni yhtään. Olen varmasti aiemminkin sanonut, etten voi ymmärtää, että ihminen, jolla olisi aikaa ja varaa nauttia elämästään, viettää viimeiset vuotensa katkeruudessa, yrittäen myrkyttää harvojen läheistensä elämää ilmeisesti kostoksi omasta pahasta olostaan. Olen nähnyt isän pankkitilille auttaessani äitiä pankkiasioiden hoitamisessa ja se, että tilin saldo on kuusinumeroinen, mahdollistaisi niin toisenlaisen elämän kuin isällä nyt on. Isä sekä fyysisesti että psyykkisesti sairas, mutta vaikka minä en todellakaan ole mikään terveydenhoidon ammattilainen, jopa minä näen, että nämä kaksi asiaa kulkevat käsi kädessä hänen kohdallaan. Jokin katkeruus, huono itsetunto ja riittämättömyyden tunne ovat jäytäneet häntä kai aina. Alkoholismi siihen päälle ja lopulta aivoinfarkti, joka onneksi katkaisi vuosikymmeniä jatkuneen ryypiskelyn. Vastoin odotuksia isä selvisi siitä, mutta sen sijaan, että hän olisi suhtautunut elämään uutena mahdollisuutena, hän ilmeisesti näkee vain menetetyt mahdollisuudet. Hän on rikki, raajarikko. Jos ja kun ihminen istuu sohvannurkassa ja kiehuu omissa liemissään, puhuen pahaa kaikista ihmisistä, kai siinä alkaa kenellä tahansa pää brakata. Pitäisikö minun sääliä? Ei pidä. Yritän olla vihaamatta, ja taidan onnistua siinäkin; en tunne vihaa; en mitään niin punaista ja kuumaa tunnetta, mutta jonkinlainen laiska "kuole pois, äijä"-tunne liikkuu aivoissani hitaasti.

Äitiäni rakastan, isäni ei ole koskaan antanut mitään tilaisuutta edes tutustua. Nyt se tilaisuus on mennyt ohi, auttamattomasti. Mummuanikin rakastin ja jopa ukkiani, vaikka hän jäi minulle etäiseksi. Ja mummu ja vaari..! Ihanat, rakkaat. Jos isä ottaisi ja potkasis tyhjää, äidin eläkepäivät voisivat olla juuri sellaisia, jotka äiti on ansainnut. Ei enää alistumista isän oikkuihin. Tosin edelleenkin ihmettelen, mikä hänet on saanut jäämään isän rinnalle. Se tosiasia, että isä olisi avuton kuin pikkulapsi ilman äitiä? Oli jo kauan ennen sairastumistaan. Ilman äitiä isä taantuisi hyvin äkkiä pultsariksi, joka ei osaisi huolehtia edes henkilökohtaisesta hygieniastaan. Muistan hyvin ne ajat ennen isän sairastumista, kun isä vielä joi. Sen hajun, mikä isästä lemusi. Nyt isä sentään on puhtaissa vaatteissa ja käy pesulla, mutta tuskin omatoimisesti.

Niin paljon hukkaan heitettyä elämää ja kadotettuja mahdollisuuksia.

Jotkin tapahtumat henk.kohtaisessa elämässäni ovat saaneet minut miettimään, kuinka onnettoman huono ihmistuntija olen. Tai pikemminkin ihmettelemään, olenko todellakin niin huono ihmistuntija, että tulen fuulatuksi kerta toisensa jälkeen, kun uskon, että ihmiset ovat sitä, mitä sanovat olevansa. Enkö ole viime vuosina oppinut yhtään mitään? Kävin asian tiimoilta rosenterapiassa vuonna 2005 ja ymmärsin, miksi minua on ollut niin helppo huijata ja miksi olen halunnut uskoa tyhjiin sanoihin, ja uskon, että se oivallus kantaa minua yhä. Ehkä olen kuitenkin oppinut sen, että ihmiset ovat raadollisia ja käyttävät toisiaan omiin tarkoituksiinsa ja kun epäilen niin tapahtuneen, en enää kauhistu tai sure asiaa tavalla, jolla tein ennen. Siitä huolimatta en ole kyyninen ja etsi salattuja merkityksiä joka asiasta, ja jopa unohdan minua kohtaan tehtyjä "vääryyksiä" (ei todellakaan oikea sana, mutta en nyt keksinyt parempaakaan). Meltsu on siinä mielessä erilainen kuin minä; hän muistaa. Hän muistaa nekin asiat, jotka minä olen halunnut unohtaa.

Koulun alkuun on nelisen viikkoa, enkä vieläkään tiedä varmaksi, aloitanko koulun. Kaikkihan on kiinni siitä, mitä mieltä TE-keskus on koko olemassaolostani, heh. Nelisen viikkoa aikaa siis saada työttömän status ja hakea työttömyyskorvausta omaehtoisen opiskelun ajaksi. Jos en saa sitä, koko homma on pakko perua, koska parinsadan opintotuella ja Meltsun sairauspäivärahalla minä en todellakaan pysty opiskelemaan.

Pääni on täynnä tulevaisuudensuunnitelmia. Tajusin, että puutarha-ala on ala, jolla voin työllistyä melkein missäpäin maailmaa tahansa. Kukat ovat periaatteessa samanlaisia joka mantereella. Elämä on täynnä mahdollisuuksia! Ehkä rakennamme uuden elämän jonnekin ihan muualle, ehkä pidän unelmat unelmina ja jään tänne. Jälkimmäinen vaihtoehtokaan ei ole ollenkaan huono, vaan viehättää minua kovastikin toteuttaessani minimalistamissuunnitelmaani. Viime päivien "kesä"säät ovat olleet oivat siivoamiseen ja touhuamiseen. Haluaisin niin, että meillä olisi kaunista ja siistiä, eikä tavarakaaos. Neljä viikkoa aikaa heittää pois kaikki ylimääräinen...

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Oikeesti, saatana


Höh ja pöh, Vuodatuksen palvelu tökkii edelleen kuvien osalta, mikä harmittaa siinä mielessä, että nyt ei näy edes blogini kaunis tausta ja otsikon kuva (joka on Silvermoonin porteilta... ), muista kuvista puhumattakaan. Vuodatuksessa on ilmoitus, että kuvat eivät näy "kunnolla", mutta voin kertoa, että ne eivät näy ollenkaan ainakaan minulla, heh.

Mutta ei kuvaharmi saa minua kiroilemaan vaan se, että en ole edelleenkään saanut lopputiliäni! Tämä ei ole todellakaan enää yhtään hauskaa, enkä parhaalla tahdollanikaan voi laittaa tätä ex-pomoni hajamielisyyden tai minkään tiliin - en sulata tätä tilannetta nyt ollenkaan. Otin jo selvää, että minulla on oikeus kuuden päivän palkkaan ja korkoihin odotusajalta ja nyt, odotettuani jo puolitoista viikkoa, en enää ole yhtään anteeksiantavalla mielellä. Jos kyse on tosiaan tilitoimiston mokasta, ex-pomoni kannattaa vaihtaa tilitoimistoa. Vielä kun tietäisin, mihin tahoon minun pitää ottaa yhteyttä saadakseni asian hoitumaan. En kuulu mihinkään liittoon, joten mikä olisi oikea instanssi, minkä puoleen kääntyä? Näin ei kertakaikkiaan voi toimia, vaikka kuinka olisi tuttu ihminen pomona. Itse työnantajana pidin aina visusti huolen siitä, että työntekijän palkka varmasti oli hänen tilillään palkkapäivänä.

Ei tunnu reilulta, että mikään ei mene nyt niin kuin pitäisi! En pääse työttömäksi, en saa lopputiliä.... krääh. Koirakin taas sairastaa; Mindillä on vasemmassa korvalehdessään verikorva eli korvalehden sisään vuotaa verta ja korvalehdessä on iso patti. Kuukletin asiaa ja lähes kaikki tiedot olivat kauhukertomuksia siitä, kuinka korva pitää tyhjentää ja tikata ja sittenkin vaiva uusii. Soitin eläinlääkärille, joka teki saman diagnoosin puhelimitse, mutta ei nähnyt tarpeelliseksi tehdä korvalle yhtään mitään, koska patti ei vaivaa Mindiä millään tavoin. Patti katoaa aikanaan, jättää tosin korvan vähän paksummaksi ja ehkä ryppyiseksi, mutta moinen kosmeettinen haitta ei vaivaa meitä eikä varmasti Mindiä itseäänkään. Hyvä niin, säästyttiin lääkärimaksulta tilanteessa, jossa ei ole millä maksaa.

No, onneksi ainakin näyttää siltä, että yksi asia saattaisi olla menossa edes oikeaan suuntaan päin. Eilen kävimme pankissa ja saimme panttikirjat itsellemme kaupparekisteriin lähetettäviksi niin että sen myötä pystymme viimeinkin lopettamaan koko helvatan firman. Tänään täytyy täytellä hakemus ja pistää viimeistään huomenna postiin, kun Meltsu on menossa sivistyksen äärelle jumppaan. Tai toki sen voi laittaa lähtemään postinkuljettajan mukanakin, viimeistään huomenna kumminkin.

TE-keskuksesta ei ole kuulunut mitään, mutta siellähän nyt muutenkin kestää kestää kestää kaikki niin että hakijat ehtivät kuolla nälkään päätöksiä odottaessaan.

Mutta aikkola paistaa! Ja orvokkiraasujani, jotka sade oli liottanut, leikkasin eilen ronskilla otteella, kyllä niistä vielä kukkia tulee. Tänään voisi mennä vaikka kokeilemaan, olisiko järvi lämmennyt uudelleen uimalämpimäksi. Voi olla, että menemme koko perhe auttamaan tuttavaa jakokunnan vuokramökille polttopuiden pilkkomisessa, saadaan siinä samalla lämmittää sauna ja käydä uimassa. Olisi mukavaa!

Päivän videoksi vähän Veikko Hopeaa. Kierolla tavalla kiehtova hahmo Vares-kirjoissa.


maanantai 2. heinäkuuta 2012

Auringonsäde sateen keskellä


Kesän sää näyttää olevan tyyppiä "yksi aurinkoinen päivä muutoin sateisessa viikossa". Eilen aurinko helli meitä, ja lämmintäkin oli, mutta tänään saamme nauttia (?) jälleen mukavasta (?) sadepäivästä. Alkaa ottaa (tämäkin asia) kohta jo tosissaan kupoliin, kun orvokitkin alkavat mädäntyä astiassaan, kiitos liian runsaan "kastelun".  Täytynee siirrellä ne tänään vaikka uusille portaille hiukan kuivumaan.

Odottelen edelleen lopputiliäni. Uskomatonta, eikö totta? Olen sentään ollut yhteydessä ex-pomooni huomattuani, että haukuin väärää puuta viime viikolla ihmetellessäni sitä, ettei hän vastannut edes viesteihini. Olin laittanutkin viestini hänen vanhaan numeroonsa, joka ei ole enää toiminnassa. Viestitin perjantaina hänen toiseen numeroonsa ja hän soitti takaisin. Pahoitteli kovasti ja sanoi tilitoimiston hoitaneen hommansa nyt huonosti ja että maanantaina asia hoituu. Sanoi myös laittaneensa tililleni jo ennakkoa. Oli laittanut juu, mutta kun se tulee eri pankista kuin missä minun tilini on, niin eihän se näkynyt tililläni ennen kuin tänään. No, parempi tänään kuin vaikka keskiviikkona. Pääsin maksamaan laskuryppään pois ja tililleni jäi melkein 150 euroa sen jälkeenkin, vau. Siirsin myös Tonin tilille neljäkymppiä ja maksoin sieltä läppärin kertamaksuna. Oli kyllä ihan hyvä diili, seitsemänsadan läppäri 555 euroa. Toni on tyytyväinen ja niin olen minäkin.

Elämään tuli uusia ulottuvuuksia Tonin läppärin ja wlanin myötä. Siis läppäri on Tonin ja yhteys on toki minun. En muista, mainitsinko jo aiemmin hankkineeni toisenlaisen laajakaistaliittymän, kun operaattorin palveluksessa työskentelevä tuttavani ystävällisesti katsoi, tarvitseeko liittymäni päivitystä ja sehän tarvitsi. Minulla oli aiemmin liittymästä "kestotilaus", ja maksoin modeemistakin vitosen kuussa. Viime kesänähän tappelin operaattorin kanssa modemin tiimoilta, olisin halunnut uuden, mutta minua ajelutettiin vain turhaan eikä kukaan tiennyt mistään mitään. Ei nytkään olisi tapahtunut mitään, jos tuttuni ei olisi ollut asialla! No, hänellä oli tarjota vanhan liittymäni tilalle kahden vuoden määräaikainen sopimus, joka on halvempi kuin vanha, nopeampi kuin vanha ja lisäksi extrana siihen tuli mokkula. Eikä siinä vielä kaikki, hän lykkäsi mukaan myös langattoman modemin, joka on edelleen vuokramodemi, mutta josta ei tarvitse maksaa vuokraa, se pitää vain palauttaa operaattorille sitten kun sitä ei enää käytetä. Näinhän oli vanhakin (mutta siis maksullinen) ja tuttavani sanoi merkkaavansa tietoihin, että olen sen palauttanut. Hän sanoi, että ei sitä, eikä tätä nykyistäkään tarvitse oikeasti mihinkään palauttaa, koska roskiinhan ne menevät, vanhat modemit.

Ihan hassua, että paljon nopeampi liittymä määräaikaisena voi olla halvempi kuin vanha. Mutta on se, ja olen tosi tyytyväinen tähän systeemiin nyt, alkuvaikeuksien jälkeen. Laitoin nimittäin uuden modemin kiinni heti ja sehän alkoi blokkaamaan minua internet-sivustoilta yksi kerrallaan. Kirosin ja hylkäsin koko laitteen, laitoin vanhan takaisin. Tonin saatua koneensa, hän testaili siihen mokkulaa, mutta se ei toiminut toivotulla tavalla. Ei voinut surffailla mökistä eikä salista eikä peräkammarista eikä... Harmiteltiin. Siunattu appeni sitten hertyi ihmettelemään, miksi en hommaa langatonta yhteyttä, että lapsiparka pääsee nettiin muutoinkin kuin tökkäämällä piuhat kiinni. Ehe... Minun kohdallani sanonta "suutarin lapsella ei ole kenkiä" piti hyvin paikkansa tässä asiassa. Totesin, että onhan minulla jo, ja samassa muistin, että kävin vasta hiljattain kaverin luona korjaamassa heidän systeeminsä, missä kaikkiin sivuille ei päässyt! Enkä ollut tajunnut, että minulla oli omassa systeemissäni ihan sama, todella yksinkertainen vika: selaimen välityspalvelimet käytössä.

Siispä uusi modeemi taas käyttöön, selaimista välityspalvelimet pois käytöstä ja eikun surffaamaan langattomasti. Emme ole edes kokeilleet, kuinka pitkälle yhteyttä riittää, mutta kyllä se ainakin tämän talon kattaa. Ekstrana myös peräkammarissa oleva pleikkari löysi yhteyden, joten nyt armas lapsukaiseni pääsee sen kauttakin nettiin ja ennen kaikkea pelaamaan onlinena. Minä hyödynnän langatonta yhteyttä lähinnä siten, että nyt voin katsella netin kautta tv-sarjoja esim. keittiössä pyykkiä silittäessäni ja uusilla portailla virkatessani. Muutoin oikeastaan pidän enemmän tästä omasta pöytäkoneestani, joka ei ole langattomasti missään, vaan kiltisti piuhoissa. En edes tiedä, saako tämän wlaniin, enkä viitsi ottaa selvää. Modeemi on joka tapauksessa tuossa metrin päässä, enkä siirtele konetta mihinkään. Mokkulakin on ihan hyvä olemassa tavallaan varalla, siis kun se nyt joka tapauksessa kuuluu tähän sopimukseen. Voihan sitä joskus tarvita.

Vuodatus oli eilen nurin ja edelleenkin ainakin minun kohdallani kuvapalvelu tökkii, joten en nyt pysty lisäämään tähän kuvaa, jonka olisin halunnut. Valokuvasin nimittäin eilen valmistumassa olevan ikkunanverhoni. Niitä on nyt kolme niin valmiina, että ovat enää vailla lankojen päättelemistä ja silittämistä, yhdestä puuttuu vielä reunapitsi ja tankokuja. joiden virkkaamiseen menee suurinpiirtein päivä, joten oletan saavani uudet, ihanat verhoni ikkunaan huomenna, tai viimeistään keskiviikkona. Mitähän sitten alkaisin virkkaamaan? Pääni on täynnä suunnitelmia sen asian saralta ja siihen liittyen. Saa nyt nähdä.

Eilen soittelin tädilleni. Soittelemme ehkä muutaman kerran vuodessa ja se on aina hän, joka soittaa, joten päätin tällä kertaa yllättää. Meillä oli aikoinaan omat erimielisyytemme, koska hänen oli todella vaikea hyväksyä avioeroani, mutta ne on anteeksiannettu ja unohdettu. Silloin en voinut ymmärtää hänen kantaansa lainkaan, mutta nyt ymmärrän, että hän reagoi siten kuin reagoi siksi, että uskoi vakaasti minun tekevän väärin ja vahingollisen ratkaisun itselleni. Hän oli kuitenkin väärässä maalaillessaan minulle tulevaisuudenkuvaa , jossa vaihtaisin miestä kolmen vuoden välei . En vaihtanut, ja vaikka elämässäni onkin aikoja, että mietin tuon nelikymppisen vaihtamista kahteen kaksikymppiseen, kyllä minä taidan tässä liitossa pysyä juuri siten kuin lupasin: roikun pallona hänen jalassaan 50 vuotta.

Mutta siis, ei minun tuosta asiasta ollut tarkoitus jaaritella, vaan siitä, että tätini kertoi serkkuni miehen perustaneen kahvilan Helsinkiin ja että se on kovin suosittu ja löytyy Facebookistakin. Löysinkin ja löysin sitä myötä myös serkkuni! Emme ole nähneet kai seitsemään vuoteen ja olen kuullut hänen kuulumisiaan vain tätini kautta. Laitoin kaveripyynnön menemään ja hän oli sen yöllä käynyt hyväksymässä. Näinköhän pystymme uudelleen luomaan sen suhteen, mikä meillä oli, kun olimme lapsia? Iloitsen ainakin siitä, että minulla on nyt joku yhteys häneen, erityisesti kun hän nyt taas asuu Suomessa.

Tälle päivälle suunnitelmiini kuuluu pyykkien silitystä, virkkausta ja lisäksi taidan kirjoittaa kirjeen kaverilleni, joka ei ole Facebookissa ja josta en ole kuullut pitkään aikaan.