keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Sairauspäivärahapäivä


Lopputilin odottelu alkaa pikkuhiljaa ottaa oikeasti kupoliin. Mielestäni asiasta on olemassa säädöksetkin siitä, milloin lopputilin pitäisi olla työntekijän tilillä / kädessä, ja ihan varmasti se ei ole kaksi viikkoa työsuhteen loppumisen jälkeen. Tosin sovimme, että saan viimeisen palkkani "normaalina" palkkapäivänä, mikä osui juhannusaatoksi, ja olisin ymmärtänyt jos sen putoaminen tililleni olisi venynyt juhannuksen yli, maanantaiksi, mutta sitä, että nyt on jo keskiviikko, enkä edelleenkään ole saanut palkkaani, lakkaan ihan kohta ymmärtämästä. Laitoin asiasta eilen jo tekstiviestiäkin, mihin en ole saanut edes vastausta. Jos huomenna ei tapahdu mitään, pitänee ottaa yhteyttä tilitoimistoon, joka hoitaa palkanmaksun. Pitäähän minun saada verokorttinikin takaisin.

Onneksi Meltsun päiväraha tuli tänään ja pääsin shoppailemaan oikein sydämeni kyllyydestä...! Jätin Meltsulle itselleen satasen ja pistin loput itse sileäksi. Heh, no ei vaiskaan ihan noinkaan. Paljon sain menemään, mutta ostokseni olivat tyyliä pari litraa shampoota, viisi kiloa pyykkipulveria jne. Lisäksi ostin pakastimeen lihaa kilokaupalla. Eilen sainkin lapsilisät hujahtamaan lähikauppaan, kun täyttelin lähinnä kuivien elintarvikkeiden varastoa. Sen verran hassasin itseeni, että ostin pari täytettyä patonkia ja 400 grammaa irtokarkkeja. Sekä sen virkkauslangan, jonka kanssa minulla kävi tuuri: kaupassa oli yksi ainoa rulla 6-säikeistä luonnonvalkoista kalastajanlankaa! Tonille ostin parit housut, koirille harjan ja puruluut.

Lisäksi sain Plantageniin menemään vitosen, kun poikkesin katsomaan, löytyisikö sieltä jotain kivaa. Jo vain löytyi, daalian mukulat olivat euron / pussi, ja ostin neljä isoa mukulaa sekä pussin, jossa oli viisi pienempää mukulaa.

Eilen maksoin pienemmän pankkilainan pois ja ensi viikolla saan asian tiimoilta velkakirjat itselleni ja pääsen kuolettamaan sitä helvatan panttausta. Ziisus, kun on taas pitkällä tuokin tapaaminen.

Aurinko paistaa, välillä sataa ja taitaa jossain ukkonenkin jyrähdellä. Minä tunnen puhkuvani tarmoa ja aionkin mennä tuhlaamaan sitä pihalle daalian mukuloiden istuttamisen merkeissä.


tiistai 26. kesäkuuta 2012

Loppurutistus


Jotenkin on sellainen olo, että kohta alkavat asiat rullata. Velkaa jäädään yhteiskunnalle ja ulosottomies on pitkään paras ystävämme, mutta kunhan nyt saataisiin asiat rullaamaan niin, että meillä olisi mahdollisuus edes joskus työllistyä ja sitä myötä alkaa maksamaan niitä velkoja pois. Tuntuu niin älyttömältä, että lait ja asetukset ovat niin, ettei ihmiselle taata edes perustoimeentuloa, saati mahdollisuus tosiaan alkaa hoitamaan niitä velvoitteitaan.

Kävimme pankissa ja sielläkin asiat mutkistuivat siitä, miten kuvittelin niiden menevän. Nyt pitäisi löytyä uudet takuut pienemmälle lainalle tai vaihtoehtoisesti se pitäisi maksaa kokonaan pois. Vasta sitten voidaan alkaa kuolettamaan yrityskiinnitystä. Ensikuulemalta tilanne tuntui toivottomalta; Meltsun sairaspäivärahalla ei mistään pieraista paria tonnia (muistanemme, että minä en saa mitään mistään) > yrityskiinnitys on ja pysyy > yritystä ei saa pois kaupparekisteristä > minut katsotaan edelleen yrittäjäksi > en ole oikeutettu työttömyyspäivärahaan. Töitä olen etsinyt vaihtoehtona rahattomuudelle, mutta nyt ei ole osunut vastaan yhtään paikkaa, jota minun olisi kannattanut edes hakea. En ole insinööri enkä sairaanhoitaja, ja haen nimenomaan lyhytaikaista työsuhdetta. Mutta mutta. Mietittyäni asiaa totesin sen olevan loppujen lopuksi aika yksinkertainen. Lainaan rahat sieltä, mistä saan ne korotta ja maksan niillä pois tämän kyseisen lainan.

Jos hyvin käy, asia saattaisi ratketa tällä tavoin parin viikon sisään ts. yrityksen saisi viimein pois kaupparekisteristä, jolloin TE-toimistokin katsoisi sen lopetetuksi ja minä pääsisin työttömäksi. Tänään kävin tipauttamassa TE-keskukselle oikaisupyyntöni heidän taannoiseen päätökseensä minun yrittäjyydestäni ja toivon, että se johtaisi haluttuun tulokseen. Kirjoitin kaksisivuisen vapaamuotoisen selvityksen ja liitin mukaan kymmenen sivua liitteitä, alkaen Meltsun sairaskertomuksesta. Jos oikaisupyyntö menee läpi, tarkoittaa se sitä, että voin takautuvasti saada työttömyyspäivärahaa toukokuun alusta, eli käytännössä saisin sieltä viikon pätkän, koska toki menee se hiton karenssi. Toki työssäoloajalta olen saanut palkan (edelleenkin odottelen lopputilirahoja, murrrr!), mutta sitten taas viime maanantaista alkaen minun pitäisi olla työttömyysturvan piirissä. Olen jo tehnyt Kelalle toimitettavan selvityksen yrityksen käyttö- ja vaihto-omaisuudestakin.

Joten vielä nyt muutama loppurutistus niin sitten pitäisi asioiden selvitä. Ainakin vähäksi aikaa, sillä arvaan, että saan alkaa tapella TE-keskuksen kanssa siitä, olenko oikeutettu saamaan työttömyyskorvausta opiskelujen ajalta. Ehkä muutaman viikon voin vetää henkeä näiden asioiden kanssa ja sitten alkaa se riitely. En kaiken kokemani jälkeen voi uskoa, että se menisi juohevasti.

Jotta päivä olisi täydellinen, tuli Tonille tilausvahvistus hänen tilaamastaan Tieteen Historia Kuvalehdestä. Muuten ihan kiva juttu, mutta meille on tullut ko. lehti minulle jo pitemmän aikaa... Ja muutenkin, missä on tailausmyyjän moraali, kun hän kauppaa lehteä 13-vuotiaalle, joka ei ymmärrä, että "ilmainen lahja" sisältää myös lehden, joka ei tosiaankaan ole ilmainen. Olen melkoisen vihainen (en Tonille, joka sai hyvän opetuksen tästä) ja odottelenkin innolla, että lehden asiakaspalvelussa loppuu ruokatunti ja pääsen rähjäämään.

Lisäksi tuli maksumuistutus WoW-lehdestä. Laskuun lisätty parikymppiä... Olin ihan varma, että olin maksanut laskun silloin heti, kun se tuli, mutta selatessani tiliotettani sitä ei tosiaankaan maksetuista löytynyt. Voi kurjuus, oma moka. No, pitää kiltisti maksaa nyt heti, kun saan sen hemmetin lopputilin. Pomoni oli kaikinpuolin mukava ja reilu, mutta auttamaton lahopää. En ole ollenkaan hämmästynyt, että nyt odottelen lopputiliä, enkä olisi hämmästynyt siitäkään, mikäli hän ei olisi muistanut viedä tuntilistaani tilitoimistoonkaan. Pitää nakata viestillä.

Mutta kaikesta huolimatta, kohta on asiat hoidossa. Pakko olla!


maanantai 25. kesäkuuta 2012

Isona tyttönä


Tai pikemminkin ihmisenä. Ok, olen fyysisesti naispuolinen ja sellaisena hyvinkin naisellinen leveine lanteineni ja isoine tissineni (ne olivat D-kupilliset luomusti jopa silloin, kun painoin 48kg enkä toisinpäin, kuten nyt *virn*), vaikka toisinaan tunnenkin hyvin vahvasti, että psyykkisesti olen enemmän mies. Olen tästä aiemminkin kirjoittanut, ja tälle "ilmiölle" on tosiaan oma nimityksensäkin; olen transgender. Ja ihan hyvä niin, ei tässä mitään vikaa eikä edes hätää.

Mutta siis, eksyin aiheesta. Olen, tai ainakin haluaisin uskoa olevani henkisesti iso tyttö, aikuinen ihminen. Olen viime päivinä joutunut toisten ihmisten kokemusten myötä tätä asiaa pohtimaan, miettien myös sitä, mitä yleensä vaaditaan siihen, että voi sanoa olevansa aikuinen ihminen. Jossain asioissa en ole ollenkaan aikuinen, tai ainakin olen hassutteleva aikuinen. Jossain asioissa olen aina ja ikuisesti pikkupoika/-tyttö, mutta toivottavasti osaan olla ihan aikuinen ihminen silloin, kun sitä vaaditaan. Lähinnä siten, että olen itsenäinen ihminen, joka osaa tehdä itse omat päätöksensä ja ratkaisunsa niin, ettei tukeudu liikaa toisiin ihmisiin tai vieritä vastuuta omista päätöksistään muiden harteille. Aina en osaa, tai en halua osata. Joskus on helpompi panna pää pensaaseen ja toivoa, että mörkö menee pois. Joskus ei saa itseään niskasta kiinni niin, että hoitaisin asiat ajoissa ja sitten onkin ihan turha marista, jos asiat eivät mene oikein.

Mutta ehkä tärkeintä on kantaa vastuu omasta elämästään ja elämänlaadustaan. Vaikuttaa niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa. Kantaa vastuu omasta onnellisuudestaan itse, eikä laittaa sitä kenenkään muun harteille. Ei uskoa, että joku muu tietäisi, mikä minulle on parasta. Ei uskoa siihen, että se, mitä saan, on se, mitä ansaitsen. Minä en taida ollenkaan uskoa tähän ansaitsemis-pointtiin - mieluummin uskon ansaitsevani hyvää, parempaa, parasta kuin että saadessani paskaa niskaan olisin saanut juuri sen mitä ansaitsen. Muutenkin; emmekö me kaikki ole ihmisiä, lähtökohtaisesti tasa-arvoisia "ansaitsemaan" hyvän elämän?

Eräs ihmisuhde elämässäni on ainakin katkolla, enkä tiedä, onko se lopullisesti poikki. Minä tarvitsen omalta puoleltani aikalisän, kun minulle sanotaan, että hänen puolisonsa on antanut luvan pitää minuun yhteyttä. Minä en ole koskaan kysellyt lupia omalta puolisoltani siihen. En sittenkään, vaikka minulla on ollut ystävä / ystäviä, joita puolisoni kehotti moneen kertaan välttämään, ja jälkeenpäin olen ymmärtänyt hänen olleen aivan oikeassa. Silloinkin katsoin, että minulla on oikeus valita itse omat ystäväni, ja on edelleenkin. Minä en edes kysy. En kysy montaa muutakaan asiaa, vaan ilmoitan päätöksistäni, koska niin moni asia elämässäni on sellainen, ettei se ole minun puolisoltani mitään pois. Olen toivottavasti niin aikuinen, että tiedän, mitkä asiat pitää puhua yhdessä ja mitkä kuuluvat toisen omaan elämään. Koska parisuhteessakin on molemmilla omat elämänsä. Kahdesta ei tule yhtä, kaksi pysyy kahtena, vaikka he kulkisivatkin rinnakkain.

Nuorempana en voinut sietää Kahlil Gibranin runoja, koska olin kapinallinen runotyttö ja minusta Gibran oli sentimentaalista paskaa. Vanhemmiten erityisesti eräs runo on kuitenkin osoittautunut viisaaksi.


Rakastakaa toinen toistanne, mutta älkää
tehkö rakkautta kahleeksi.
Antakaa sen mieluummin olla liikkuvana
merenä sielujenne rantojen välillä.
Täyttäkää toistenne pikarit, mutta älkää
juoko samasta pikarista.
Antakaa toisillenne omasta leivästänne,
mutta älkää syökö samasta leivästä.
Laulakaa ja tanssikaa yhdessä ja olkaa iloisia,
mutta antakaa toinen toistenne olla yksinään.
Samoin kuin luutun kielet ovat erillisiä,
vaikkakin sama sävel saa ne värisemään.
Antakaa sydämenne, mutta älkää antako
sitä toisen säilytettäväksi.
Sillä ainoastaan elämän käsi voi säilyttää
sydämenne.
Ja seisokaa yhdessä älkääkä kuitenkaan
liian lähekkäin.
Sillä temppelin pilarit ovat erillään.
Eivätkä tammi ja sypressi kasva toistensa varjossa.

Ehkä minussa on jokin perustavanlaatuista sorttia oleva vika, kun ajatus luopumisesta ei tälläkään kertaa tunnu pahalta. En osaa ajatella, että kuluneet vuodet olisivat menneet hukkaan siksi, että ne ovat ohi. Jokainen ihminen, joka kulkee elämäni halki, hipaisee minua. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän. Loppujen lopuksi, se mikä jää jäljelle, olen minä itse.

Eilen huomasin ilokseni, että Baudelairen Pahan kukkia on käännetty uudelleen suomeksi. Gibranin sijasta luin kapinavuosinani Baudelairea ja varsinkin Rimbaud'ta. Taidan jossain välissä hankkia tuon em. kirjan itselleni, nähdäkseni miten uusi suomennos soljuu ja vaikuttaa minuun. Vanhahan taisi olla Kaijärven suomentama.

Tälle alkavalle viikolle mahtuu oikaisupyynnön tekeminen TE-keskukselle, ainakin. Appi "kotiutuu" tänään, Meltsulla on jumppa ja hän noutaa samalla Tonin uuden läppärin, huomenna on treffit pankissa, keskiviikkona Meltsulla on labra ja torstaina sitten taas jumppa. Ja koko ajan odottelen palkkaani, jonka olisi pitänyt tulla jo viime viikolla..! Tuntipalkkani oli ihan mukavasti yli minimin, mutta paljonpa siitä on iloa, kun se aina tulee myöhässä. Ottaa pattiin. Jos palkkani suostuu saapumaan, taidan ajella keskiviikkona kaupunkiin ostamaan lankaa. Tuvan verhot ovat pian valmiit; hienot käsinvirkatut kokopitkät pitsiverhot. Lupaan laittaa kuvan näytille!

On hyvä aina välillä ottaa pois pää perseestä ja katsoa ympärilleen. Kummasti sitä alkaa arvostamaan sitä, mitä itsellä on.


lauantai 23. kesäkuuta 2012

Laulu rakastamisen vaikeudesta


Olen muutaman päivän ajan pohtinut ihmissuhteita; parisuhteita ja ystävyyssuhteita, ja (jälleen kerran) todennut ne aika vaikeiksi välillä. Oma parisuhteeni kukoistaa juuri nyt ja nautin tästä kukoistuskaudesta täysin rinnoin, tietoisena siitä, että minun avioliittoni aallokko on aika reipas - aallot seuraavat toisiaan melko tiuhaan. Eivät todellakaan ole leveitä aaltoja ne!

Niinpä jääkin aikaa miettiä muiden suhteita ja elämää yleensä. Vaikein asia toisten parisuhteissa on varmaan se, että kyse on aikuisista ihmisistä, eikä minulla ole minkään valtakunnan oikeutta alkaa neuvomaan tai varsinkaan arvostelemaan toisten ratkaisuja. Vaikka toki varsin ihhimillisesti vieraaampien ihmisten ratkaisuja arvostelenkin (eivätkö muka kaikki tee niin?). Mutta läheisille ihmisille mielelläni jättäisin oikeuden päättää itse omasta elämästään ja tehdä omat ratkaisunsa, vaikka ne minulle näyttäytyisivätkin outoina, käsittämättöminä. Siksi tuntuukin hassulta se, miltä minusta tuntuu. Tuntuu tuntuu tuntuu. Minun tunteeni. Olen elänyt mukana läheisen ihmisen parisuhdekriisissä, johon on liittynyt jopa dramaattisia piirteitä. Olen itkenyt ja ollut huolissani, ja olen iloinnut hänen kanssaan, kun asiat ovat näyttäneet lutviutuvan ja hän on ollut riehakkaan onnellinen siitä, että hänen uusi elämänsä alkaa. Olen ajatellut, sen perusteella, mitä hän on avioliittonsa arjesta kertonut, että tätä hän juuri tarvitsee; jonkinlaista aikuistumista, itsenäistymistä. Ei niin, eitteikö kyseessä tosiaan olisi aikuinen ihminen, vaan... hm. Ehkä tarkoitan omilla jaloillaan seisomista, omien ratkaisujen tekemistä ja sen myötä luottamista siihen, että se on mahdollista. Ettei hän ole sellainen kuin puolisonsa väittää; että hän ei tietäisi mikä hänelle itselleen on parasta ja mitä hän tahtoo.

Olin nielaista kieleni, kun tajusin, että käytännössä hän on palannut puolisonsa luo. Tunsin itseni hirmuisen pettyneeksi ja jopa petetyksi. En todellakaan halua häntä itselleni, eikä minulta ole yhtään mitään pois, vaikka hän kaikkien ilon ja myötätunnon kyynelten jälkeen on palannutkin, mutta tuntuu vähän höntiltä, että kaikki se mitä tapahtui, oli turhaa.  Korostan vielä: MINUA EI OLE MILLÄÄN TAVOIN PETETTY, EIKÄ MINULLA OLE MITÄÄN SYYTÄ EDES TUNTEA ITSEÄNI PETETYKSI. Mutta juuri siltä minusta silti tuntuu. Olisin toivonut hänelle enemmän, enkä tarkoita tällä sitä, että "enemmän" olisi jotain muuta kuin hänen nykyinen puolisonsa. Itse asiassa ajattelin, että he kaksi jollain tavoin kuuluvat toisilleen, mutta ei siltä pohjalta, mille heidän avioliittonsa nyt rakentuu. Ei sitomiselle ja alistamiselle. Irtiotto olisi ollut irtiotto siihen ja pohja ehkä jollekin uudellen, paremmalle ja tukevammalle. Ajan kanssa.

Siksi olen pettynyt. En näe tätä ratkaisua parhaana hänelle, mutta yritän muistaa, etten tosiaankaan tiedä, mikä on hänelle parhaaksi. HÄN TIETÄÄ SEN ITSE. Siksi minun ei ehkä edes pitäisi kirjoittaa näitä rivejä, mutta kirjoitan kuitenkin.

Toki itsekin tempoilen irti omasta avioliitostani. Kuten aiemmin sanoinkin, elämä sairauden kanssa ei ole aina kovin helppoa, kun toinen oireilee pahaa oloaan monin tavoin. Minä olen aina se, joka ottaa paskan vastaan, enkä aina jaksa. Minulla on omat huoleni, kuten se, että tällä hetkellä taidan ainoana kantaa huolta perheemme taloudellisesta toimeentulosta. Minä ainoana kai näen tilanteen selkeästi, tai ainakin myönnän sen. Väsyttää ihan hirmuisesti, kun toinen ei ymmärrä, ettei voi ostaa kalliilla rahalla jotain keikkalippuja, kun nen veisivät suurinpiirtein kolmasosan perheen kuukausituloista. Sitten kiukutellaan, kun mihinkään ei ole varaa. Minunko pitäisi luopua ihan kaikesta, että herralla olisi varaa haluamaansa? Meltsu käyttää ilmaisua "omat menot" tilanteessa, jossa minun omat menoni ovat kaksikymppiä kuussa = kahden WoW accountin kk-maksu. Tuntuu typerältä, että toinen esittää laskelman, jonka mukaan hänen "omat menonsa" tällä viikolla ovat 230 €.

Mutta on myös paljon hyviä asioita ja hetkiä. Pakostakin, kun kaksikymmentä vuotta olen kuitenkin tässä pysynyt, siitäkin huolimatta, että avioeropaperit olen tulostanut kaksi kertaa ja joskus olen heittänyt armasta aviomiestäni jopa pöydällä... Kyllä vain, keittiön pöytä lentää kuulkaa komeasti, kun minä hermostun. No, siitä on aikaa, nykyään en yleensä heittele mitään ja jos heittelen, niin huomattavasti pienempiä esineitä. Avioliitossani minulle on tärkeätä paitsi että olemme Meltsun kanssa ystäviä ja Meltsu on miehenä siitä harvinainen tapaus, että hänen kanssaan voi keskustella, niin myös se, että tunnen minulla olevan oman vapauteni. Saan tehdä koko perheeseenkin vaikuttavia ratkaisuja ensin kysymättä siihen mitään "lupaa", koska Meltsu antaa minun tehdä niin ja ,näin uskon, luottaa siihen, että teen omat ratkaisuni myös muulta pohjalta kuin täysin itsekkäältä. Toki toivon sen toimivan toisinkinpäin. Plus että kyllähän meillä sanotaan, jos toinen liitelee ihan ihme sfääreissä.

Onkohan olemassakaan avioliittoa, jossa ei joskus vatkattaisi asioita ees-taas? Ylä- ja alamäet kuuluvat parisuhteisiin, mutta joskus jään ihmettelemään liittoja, joissa näyttää olevan lähinnä sitä alamäkeä. Miksi tuttava soittelee minulle ja itkee miehensä petollisuutta, kerta toisensa jälkeen. Itkee ja sanoo, että tämä oli viimeinen piste. Löytää miehensä jopa heidän aviovuoteestaan naisen kanssa, joka voisi ikänsä puolesta olla heidän tyttärensä, ja siltikin - se viimeinen piste jää vain tulematta. Mies lupaa ja vannoo ja vie perheensä Brasiliaan, ostaa vaimolle uuden auton, ryhtyy raittiiksi ja savuttomaksi - ja samaan aikaan minä tiedän, että kun hän on kotoa pois, hän nai kaikkea mikä edes etäisesti muistuttaa naista, vetää monen päivän ryyppyputkia ja savuttaa kuin lämpövoimala.

Jossain vaiheessa alkaa muuten tuntua suorastaan kiusalliselta nähdä ihmisiä, joiden avioliitosta tietää näin paljon. Ehkä siksi välimme ovatkin viilenneet tervehdysasteelle; jossain vaiheessa minä aloin tietää liian paljon. Joo, enkä voi olla ihmettelemättä, miksi nainen ei pistä sitä lopullista pistettä. Mutta ihan sama, mitä minä siitä. Omahan on asiansa.

Ah, sukulaismies sai neljä vuotta linnaa taponyrityksestä. Oli tuikkinut uhria selkään ja kaulaan hengenvaarallisesti, eikä muista tapauksesta mitään eikä siksi voi kertoa teolleen mitään syytäkään. Mutta aikoo valittaa tuomiosta. Ei kilinvittu, sanon minä. Olisi nyt edes sen verran mies, että hyväksyisi tuomionsa ja istuisi sen. Suomen (kurjan) käytännön mukaan hän on jo kohta vapaalla jalalla tuikkimassa uudelleen puolituttuja puukolla.


perjantai 22. kesäkuuta 2012

Juhannusta ja orgasmeja


Juhannukseni menee tosiaankin erittäin rauhallisissa merkeissä kotona, ehkäpä enimmäkseen Meltsun kanssa kahden, sillä armas jälkikasvumme lähti tänään ensimmäistä päivää kesätöihin; satamaan myymään ystävänsä kanssa perunoita, ja ilmeisesti mansikoitakin. En tiedä, miten huomenna ja ylihuomenna on sitten myyntiä, mutta käsittääkseni juhannuksen jälkeen ainakin homma jatkuu. Tonin hinkumasta läppäristä puuttuu enää satanen, ja vaikka sitä ei ihan myyntityöstä kokoon saisikaan, niin jokainen euro on tervetullut.

Minun juhannussuunnitelmiini kuuluu pikainen juhannussiivous ja sitten lähden hakemaan koivun- ja pihlajanoksia maljakoihin. Portaille taittelen ison maljakollisen ruusunoksia, koska meillä todellakin on, mitä taitella..! Juhannusruusu kukkii niin, että oksat painuvat maahan ja poppius hehkuu kukkia punaisenaan. Jopa teresanruusu on villiintynyt kukintaan, jota kestää ihan syksyyn asti. Auringo paistaa pilvettömältä taivaalta, mitä muuta voisi ihminen toivoa tai pyytää?

No, ehkä orgasmin? Ei vaiskaan, orgasmeista halusin jaaritella siitä syystä, että aamiaisella luin Iltalehden VV-liitettä, jossa käsiteltiin uniorgasmeja. Silmiini pomppasi erityisesti tämä:

Ryynänen ei pidä välttämättömänä tai aina tarpeellisena sitä, että unien seksitapahtumista kerrottaisiin kumppanille.

- Se on jokaisen itsensä arvioitavissa. Sitä kannattaa harkita.

Kertomista kannattaa pohtia esimerkiksi siinä valossa, kuinka hyvin kumppaniaan tuntee ja mitkä ovat hänen asenteensa seksuaalisuuden suhteen.

Myös unen elementit ratkaisevat. Jotkut unet voivat olla hauskaa ja turvallista jakaa kumppanin kanssa, toisia unia ei ehkä olekaan hyvä jakaa. Joskus unimaailman tapahtumat ovat sellaisia, että ne sanoiksi puettuina aiheuttavat väärinkäsityksiä ja ruokkivat näin kumppanin mustasukkaisuutta.

En tiedä, olenko jotenkin outo tai yksin mielipiteeni kanssa, mutta tuon luettuani ensimmäinen reaktioni oli WTF?! En käsitä alkuunkaan, miksi unien kertomista kumppanille pitäisi edes harkita, saati että pitäisi alkaa miettimään, mitkä seksiunista olisivat soveliaita jaettavaksi eivätkä aiheuttaisi kumppanissa mustasukkaisuutta. Toki, jos pariskunnalla on tapana jakaa kaikki, niin mikäs siinä, en minä sitä ihmettele, enkä pidä outona, mutta mielestäni lähtökohtaisesti ihmisellä on OMA, tavallaan salainen seksuaalisuutensa, jota ei tarvitse edes harkita jakavansa. Tähän salaiseen puoleen kuuluvat seksifantasiat ja -unet. Jopa parisuhteessa ihmisellä on oikeus yksityisyyteen. Oma, salainen seksuaalisuus on mielestäni kuin paskallakäynti; ei sitäkään oletusarvoisesti jaeta edes partnerille. Toki on pariskuntia, joissa toinen osapuoli voi seistä vessassa meikkaamassa samalla, kun toinen vieressä vääntää torttua, mutta väitän, ettei se ole kovin yleistä.

Parisuhteessakin ihmiset ovat kaksi eri yksilöä, joilla molemmilla on oikeus yksityisyyteensä. Tähän osioon tosiaan minusta kuuluu seksuaalisuus ja oikeus pitää siitä osa ihan itsellään. Minä näen seksiunia, minulla on paljon seksifantasioita ja saan uniorgasmeja, ja kaikki näistä asioista ovat minun ja yksin minun. Ne eivät ole millään tavoin pois seksielämästäni mieheni kanssa, oikeastaan päinvastoin. Ne ovat seksielämän suola; se on siellä sopassa mukana, mutta sitä ei voi erotella eikä näe.

Joten eikun seksikästä juhannusta kaikille .


torstai 21. kesäkuuta 2012

Elämän ja ilon värit


Eilen kävin tutustumassa uuteen kouluuni - tai ainakin paikkaan, jonka TOIVON olevan uusi kouluni. Kaikki riippuu ihan siitä, saanko itselleni sen työttömän statuksen vai en. Kävin tänään TE-keskuksessa, siis työkkärissä, paitsi viemässä työtodistukseni niin myös marisemassa siitä, että en heidän lausuntonsa mukaan ole työtön vaan aloittanut yritystoiminnan 2.5 alkaen. Sain myös kuulla, etten ole oikeutettu työttömyyskorvaukseen opiskelujen ajalta jos kerta olen yrittäjä; ilmeisesti minun ei silloin katsota olevan myöskään "työttömyysuhan alainen". Voihan krääh. Sain kuitenkin ohjeet ja lomakkeen oikaisuvaatimuksen tekemistä varten, ja sen aionkin tehdä asap. Samalla myös tappelen kaupparekisterin kanssa siitä, että saisin yritykseni lopetettua ihan kokonaan ja lopullisesti. Ensi viikolla on treffit pankissa yrityskiinnityksen kuolettamisen tiimoilta (kaiken järjen mukaan sen pitäisi onnistua aika simppelisti; kiinnitys on takuuna lainassa, josta on maksamatta pari tonnia, ja siitä parista tonnista on elokuuhun mennessä tulossa 1500 €, ja eiköhän lopulle 500 €:llekin käy takuuksi auto) ja kun saan sen hoidettua sekä paperin siitä, että yhtiösopimus on purettu, asian pitäisi hoitua jo sitä kauttakin. Mutta mutta. Miten kauan siihenkin sitten menee. Kysyin, pitääkö yrityksen olla ihan kokonaan POIS rekisteristä vai riittäisikö se, että olen tehnyt asiasta ilmoituksen ja nyt toimittelen puuttuvia dokumentteja - ei, ei riitä pelkkä hakemus, pitää olla tosiaankin ihan pois kaikista rekistereistä. Voi tupla-krääh.

Heräsin tänään armottomaan päänsärkyyn ja huonoon oloon, enkä noussutkaan sängystä ennen puolta kymmentä. Viimeksi apteekissa käydessäni en ostanut säästösyistä treoja, vaan panadolia, mikä ei tietenkään auta päänsärkyihini yhtään. Lähdin käymään kuntakeskuksessa siis särkevänä ja kädet täristen... työkkärissä pitikin sanoa asiasta virkailijalle; että minulla on migeeni, en ole krapulassa. Pudotin Meltsun terveyskeskukseen, Tonin pankkiin ja menin itse apteekkiin lunastamaan Tonin lääkkeet ja ostin treoa. Sitten menin työkkäriin, jonne Toni tuli minua vastaan, menimme yhdessä käymään kirjastossa, josta palasimme terveyskeskukseen poimimaan Meltsun. Siellä sain viimeinkin nakattua lääkkeet naamaani ja jaksoin painua markettiin juhannusostelijoiden sekaan. Ostimme uusia perunoita, grillimakkaraa, maitoa ja jäätelöt. Siinä meidän juhannusostoksemme! Tuntuu ihanalta viettää ns. normaali juhannus ensimmäisen kerran sitten... niin, en edes muista, milloin meillä viimeksi on ollut sellainen juhannus, ettei ainakin Meltsu ole ollut töissä! Kolme päivää, jolloin voi ottaa ihan rennosti, ja vasta maanantaina pitää alkaa stressaamaan taas käytännön asioista.

Mutta siis, kävin tutustumassa uuteen kouluuni eilen. Toni oli mukana, koska poikkesimme kotimatkalla ihailemassa "englantilaistyylistä maisemapuistoa", jossa emme olleet koskaan aiemmin käyneet, vaikka sinne ei meiltä mikään kovin pitkä matka olekaan. Puisto sinänsä oli pettymys, mutta ihastuin sydänjuuriani myöten kotiseutumuseon pihalla kasvaviin akilleijoihin. Mitkä värit! Toni pyöritteli silmiään, kun äitinsä pyllisteli kukkapenkissä akilleijoja kuvaamassa. Mutta ne olivat niin kauniita..! Ihan uskomatonta, millaisia värejä luonto saa aikaiseksi; kaikki ne punaisen ja sinisen sävyt, joista osa taittui melkein mustaan. Myös rauniona nököttävä rakentamattoman kartanon kivijalka oli kiehtova. Viihdyimme "rauniolla" tovin kuvittelemassa, millainen talosta oli ollut tarkoitus tulla, ja Toni nappasi minusta kuvan, josta pidän kovasti. Naama on vinossa ja tukka tuulen tuivertama, mutta minulla on hauskaa.


Koulu ja opiskelu vaikuttivat siltä, että melkein en jaksa odottaa elokuuhun, että pääsen aloittamaan opiskeluni..! JOS pääsen aloittamaan. Opiskeluympäristö on aivan mahtava, vanha kartano päärakennuksineen ja ulkorakennuksineen, ja lähellä luontopolku ja uimaranta (elokuussahan on vielä uimakelejä kummasti!). Lähiopetusta on tiettyinä viikkoina, ja viikko on normisti vain neljäpäiväinen, ma-to. Tämän ajan olen aikeissa siis asua koulun asuntolassa. Tonin kanssa hiukan jo puhuin, että saan ehkä noina viikkoina mukaani Tonin uuden läppärin, niin en ole sidottu koulun koneisiin ja (heh) voin ehkä pelata WoWiakin iltaisin. Skypen kautta pidän yhteyttä kotiinpäin kätevimmin.

Opintosuunnitelmaan suorastaan rakastuin, ja olen oikeastaan jo päättänyt, mitä valitsen valinnaisiksi "aineiksi". Pakolliset ovat Työskentely puutarha-alalla ja Yrittäminen puutarha-alalla, joista jälkimmäisestä luultavasti saan "vapautuksen" joltain osin. Olen ollut yrittäjän 7 vuotta ja minulla on tavaraliikenneyrittäjän ammattitutkinto - tuntuisi hölmöltä opiskella esim. sellaisia asioita kuin yritysmuodot ja yrityksen perustaminen. Kolmas pakollinen osa on Asiakkaiden palveleminen ja myymälätyöskenteleminen kukka- tai puutarhakaupassa (mikä sanahirviö!). Valinnaisiksi osiksi taidan ottaa 1) Kukkasidontyökokonaisuuksien tekeminen, 2) Tilojen ja tapahtumien koristeleminen ja näyttelytoiminta ja 3) Viherrakentamisen kasvien käyttäminen pihasuunnittelussa. Mietin kurssia Somistaminen, tekstaaminen ja piirtäminen, mutta koska "oikea" ammattini on tekninen piirtäjä, tekstaamisen opetteleminen olisi vähän kuin tårta på tårta. Näen itseni väkertämässä hautaseppeleitä ja tekemässä pihasuunnitelmia! Haaveissani on vielä joskus erikoistua perinnekasveihin päin.


Huolimatta vaikeuksista päästä työttämäksi ja siitä johtuvista taloudellisista vaikeuksista, ja huolimatta jopa tästä inhottavasta olosta, jonka taltutettu migreenikohtaus on jättänyt jälkeensä, mielialani on tällä hetkellä melkein riehakkaan hyvä. On kuitenkin Kesä. Ja Elämä. Ei ole ollenkaan helppoa elää sairaan ihmisen kanssa, joka oireilee paitsi omaa sairauttaan (kun ei kuule, eikä aina jaksa kävellä, ei jaksa olla kovin hyvällä mielelläkään) niin myös hämmennystään omasta elämäntilanteestaan, ja välillä tuntuukin kuin olisin kurkkuani myöten täynnä tätä kaikkea. Toisen ihmisen puolesta ei voi elää, eikä toista muuttaa, se on joskus niin kovin vaikea jaksaa ja kestää. Helpompi olisi yksin, varsinkin nyt, kun lapsen sijasta minulla on teini, ja varsin fiksu teini. Niin moni asia elämässä on kiinni vain itsestä; oma elämä ja se, miten siihen suhtautuu. Paskaa voi sataa niskaan, mutta pitää vain osata pörhistää niskahöyhenet ja olla teflonina. Joskus tuntuu, että minä osaan sen, mutta toisina päivinä ei välttämättä jaksa.

Onnenmuruset ovat pieninä paloina, mutta silti poimittavissa.


sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Liekkeinä roihuan

Eilinen ihana hellepäivä sai minut aivan villiksi monellakin saralla. Nautin! Siivosin koko talon perusteellisesti ja kiitos ihanan auringonpaisteen ja helteen, sain kaikki pyykitkin paitsi pestyä niin myös kuiviksi. Mattoja tampattiin, lattioita imuroitiin ja vielä pyyhittiinkin, ja lopuksi kävin hakemassa tuvan pöydälle ison maljakollisen ruusuja, jotka eilinen hellesää herätti nekin kukkaan.

Heräsin itsekin kukkaan lämmön vaikutuksesta; kävin uimassa kolme kertaa (kerran Likolammessa ja kaksi kertaa järvessä), puin ylleni punaisen topin, mustan lyhyehkön röyhelöhameen ja pidin huolen siitä, että varomaton vilahdus paljasti armaalle aviomiehelleni, että olin unohtanut pukea hamosen alle alushousut. Viiniä, uusia perunoita, elämää.

Tänään ilma ja säätila näyttääkin ihan toiselta ja hyvinnukutun yön jälkeen ajatuksenani on paitsi ryhtyä silitysurakkaan niin myös käydä käsiksi täytettäviin papereihin jotta kaikki on valmiina huomista varten, ja keskiviikkoakin varten. Pitää myös keskustella Meltsun kanssa Tonin hartaasta toiveesta saada tietty läppäri, sillä löysin HH:n kanta-asiakaskuvastosta hänen toivomansa, tai itseasiassa vielä tehokkaamman, hyvin edulliseen hintaan. Tonilla ei ole kaikkia tarvittavia rahoja koossa, mutta jos ostaisimme sen osamaksulla, voisimme ehkä vähän sitten avustaa sen maksamisessakin. Poika on kumminkin menossa juhannuksen jälkeen kesätöihin ja halukas tienaamaan itse omat rahansa. Niin pitääkin.

Appiukko lähti jatkamaan matkaansa Itä-Suomeen päin, palannee juhannuksen jälkeen. Eilen hän oli käynyt katsomassa sukulaismiestä vankilassa ja ymmärsin tapaamisen menneen ei-niin-kovin-hyvin. Sukulaismiehellä oli tullut kiista siippansa kanssa ja koko tapaaminen oli kai mennyt siihen, että armastavaiset olivat riidelleet. Appi oli eilen aika apealla mielellä soitellessaan, mutta mutta... Sukulaismies on valinnut elämänsä heittämisen romukoppaan, emmekä me muut sille asialle mitään voi, halusimme tai ei. Minä ainakaan en halua edes yrittää, hänen auttamisensa olisi loputon suo, johon hän vetäisi minut mukanaan ja siihen minä en ryhdy. Se homma on jo nähty, moneen kertaan.

Päivän videoksi jotain, joka on soinut korvamatona nyt jo pari päivää.


lauantai 16. kesäkuuta 2012

Viisi viikkoa vilahti


Vapaa lauantai, viimeinkin ja pitkästä aikaa. Onneksi päätimme siirtää Pohjois-Karjala-reissua ensi kuun alkuun, en todellakaan olisi jaksanut lähteä nyt kahdeksan päivän työputken jälkeen ajelemaan mihinkään, varsinkin kun talo pursuaa silitettävää ja pestävää pyykkiä ja muutenkin kaikki on vähän rempallaan. Perhe hoitaa kyllä päivittäisiä kodinhoidollisia toimenpiteitä, kuten tiskaukset ja imuroinnitkin joskus, mutta esim. pölyjen pyyhintä on jäänyt tekemättä, ja tosiaan tuo pyykkihuolto.

Nyt olen sitten vailla töitä, mutta en työttömän statuksella vieläkään. Kaupparekisteristä tuli lisäselvityspyyntöä ja asia on kumminkin niin, että yritys pitää todellakin lopettaa ihan kokonaan ts. purkaa yhtiömiesten päätöksellä ja yrityskiinnitys pitää "kuolettaa". Ahkerasta googlettamisesta huolimatta en tajua enkä tiedä, mitä tarkoittaa yrityskiinnityksen kuolettaminen..! Eli pitää heti maanantaina ottaa pankkiin yhteyttä. Kuvittelen yrityskiinnityksemme liittyvän jotenkin lainoihimme, mutta ei se liitykään; se on otettu / tehty helmikuussa 2005 ja silloin ottamamme laina on taattu ihan takaajan toimesta, ei yrityskiinnityksen. Arvelen asian liittyvän jotenkin liikennelupiin, joiden takuun hoitelimme sittemmin kirjanpitäjän todistuksella siitä, että meillä on tarvittava liikevaihto pyörittämään firmaa.

Lievästi sanottuna ottaa kyllä kupoliin, kuinka kerpeleen hankalaa voi yrityksen lopettaminen olla. Tiedä sitten, pitäisikö minun kirjoittaa TE-keskukselle pitkät selostukset siitä, missä tilanteessa yritystä ollaan lopettamassa... kun lopettamiselle on kuitenkin ihan oikea syy, eikä se, että vain lopetamme sen. Jos selvitys Meltsun sairastumisesta todistaisi, että olemme todellakin lopettamassa ja minut katsottaisiin työttömäksi ilman 4 kk:n karenssia. Mene ja tiedä. Ensin kuitenkin siis maanantaina pankkiin, ja toki työkkäriinkin.

Läksijäislahjana sain töistä pari laatikollista orvokkeja ja kaalintaimia... Niiden seuraava etappi olisi ollut tunkio, joten pomolla oli varaa tyrkyttää niitä minulle ja S:lle, heh. Otimme innosta kiljuen vastaan, tietäen, että ihan hyviä niistä tulee, kun laittaa sakset laulamaan. Istutin orvokkini eilen illalla ja ne ovat todella komeita vielä, ja tosiaan kun leikkaan ne tuossa hieman myöhemmin, minulla on loppukevääksi mitä ihanin orvokkimeri.

Nyt ei ole enää niin levoton olo, ja se harmittaa. Olisin mieluummin levoton kuin hieman turta, kuten juuri nyt.Tai ehkä en ole vielä vain herännyt.


torstai 14. kesäkuuta 2012

Suloinen suku


Draamaa, draamaa. Appiukko + vara-anoppi saapuivat eilen meille, aikataulusta etuajassa, tosin eivät yllättäen kuitenkaan. Oli uusi asuntoauto ja hyvät fiilikset, reistaillut terveyskin oli parempi molemmilla. Iloinen jälleennäkeminen, ja asuntoauto parkkeerattiin samaan paikkaan, johon he olivat sen parkkeeranneet kai kohta viimeiset 10 vuotta, olihan jo hyvissä ajoin äidiltä varmistettu, että tänäkin kesänä saa tulla ja auton samaan paikkaan laittaa. Ilmakin suosi, oikeastaan ensimmäinen oikea kesäpäivä!

Mutta "rakas" isäni päätti repäistä, kun appeni meni tervehtimään häntä tuliaispullon (viiniä) kanssa. Ensimmäisenä isä ilmoitti, että pullon voi tuoda meille, koska meillä sitä enemmän tarvitaan. Puhui niistä kaljatölkkivuorista, joita meillä syntyy. Sitten kysyi, oliko appeni tullut selvittämään konkurssipesää ja maksamaan poikansa lainat pois; poikansa, joka on 13-vuotiaan tasolla mopoilla leikkiessään. Kun totta kai appeni on vastuussa pojastaan ja velvollinen maksamaan poikansa lainat. Lopuksi isäni ilmoitti, että heti piuhat irti (asuntoautoon otetaan siis sähköä liiteristä), hänen sähköään ei kuluteta. Syy; häneltä ei tultu henkilökohtaisesti kysymään, saako sähköä ottaa.

Appi + vara-anoppi totesivat, että ehkä he tulevat uudelleen tervehtimään jonain toisena päivänä, hyppäsivät asuntoautoon ja siirsivät sen muutama kymmenen metriä, jotta voivat nyt ottaa sähkönsä meidän ulkopistorasiasta.

Olen niin ällistynyt isäni käytöksestä, etten oikein tiedä edes, mitä sanoa. Äijä on ihan pehmeä päästään ja se pää on kyllä kusipäisin pää ikinä. Konkurssipesä? Appi sanoikin, että eihän mistään konkurssista ole kyse, vaan yritys on lopetettu, ja että ei hän ole vastuussa 42-vuotiaan (!!!) poikansa tekemisistä eikä edes veloista. 13-vuotiaan tasolla Meltsu on  mopoharrastuksensa takia; rassaa mopoja kuin pikkupoika, kuulemma. Selvä se, että vanhojen mopojen harrastaminen on pikkupoikien harrastus... kaikki Halvatun Papat ynnä muut ovat toki "pikkupoikia". Kaljatölkkivuoret ja sähkön tuhlaaminen. Ou jee.

Äiti oli yrittänyt tasoitella isän raivoamista, ja sanoa vastaan, puolustella, mutta isä ei ollut rauhoitettavissa. En jaksa ymmärtää, mitä hän luulee saavuttavansa keuhkoamisellaan, sillä ainoa, minkä hän on nyt saavuttanut, on se, että hänelle nauretaan ja ihmetellään, miksei häntä ole jo laitettu johonkin pöpilään. Tai no, emme varsinaisesti naura, mutta taivastelemme ja pidämme häntä naurettavana. Äijä nolasi itsensä nyt oikein kunnolla. Äidin puolesta harmittaa; miten hän viitsii ja jaksaa katsella sekopäistä äijää? Varmaa on, ettei rakkaus ainakaan pidä heitä yhdessä. Velvollisuudentuntoko sitten, ken tietää.

En voi ymmärtää, että ihminen, jolla olisi kaikki mahdollisuudet onneen, on täynnä katkeruutta ja vihaa kaikkea ja kaikkia kohtaan. Isänkään iässä ei olisi mahdotonta muuttaa suuntaa, mutta sitä ei isä tule ikinä tekemään, vaan on valinnut yksinäisen vanhuuden. Omahan on valintansa. Ainoa, kenet hän pystyy myrkyttämään, on hän itse. Jokaisella hänen läheisellään on elämässään miljoona aihetta iloon, rakkauteen ja elämään, joka kannattaa elää, eikä sitä elämää hyväksi määritä raha.

Enhän minä appeanikaan aina jaksa, ja hänessäkin on vikansa ja hänellä metkunsa, mutta hän kuitenkin on ihan normaali ihminen, joka kantaa huolta jopa aikuisista lapsistaan. Ehkä antaa neuvoja silloin, kun niitä ei pyydetä ja liian innokkaasti ryntää kysymättä auttamaan, mutta - - - ei mitään, mitä en lopulta ymmärtäisi ja sulattaisi, ja tarvittaessa anteeksiantaisi (tarkoitan siis, että jos on jotain anteeksiannettavaa).

Ooh, bai tö vei, appi toi ihania tuliaisia; pari pulloa naminami-punkkua (nyt ei puutu kuin verta tirsuva hyvä paisti...) ja minulle pullon absinttia! Meltsu sai pullon jack danielsia ja on tyytyväinen, koska absibnttini ansiosta en nyt tule jaolle. Muttkun jack daniels ON hyvää!

Eilen oli tosiaan ensimmäinen ihan oikealta tuntunut kesäpäivä. Töissä on meno hiljentynyt todella paljon ihan muutamassa päivässä, ja eilisen päivän käytin kukkien siistimiseen ja paikkojen "somistamiseen ja esillepanoon" eli järjestelin loppuja kukkia houkuttelevammin esille. Juttelin henkeviä pomon kanssa töistä, työnhausta, työelämästä ja rusketuin entisestään, jopa siinä määrin, että espanjanvieraamme eilen katsoivat asiakseen huomauttaa päivettyneestä nassustani, siis ihan myönteisessä mielessä. Pyrin pysymään poissa auringosta (koska saan helposti päänsäryn), mutta päivetyksen tarttumiselta ei näemmä välty sittenkään. Kai ne rusketussäteet löytävät minut kasvihuoneestakin sitten?

Järjestymättömät asiat järjestyivät kivasti eli palkka oli tullut ja odottamani sähköpostikin saapui, kun olin tökännyt oppilaitosta asian tiimoilta. Reissun Pohjois-Karjalaan päätimme sittenkin perua, ja mummolaan matkannut pikkutyttökin oli lähtenyt matkaan jo viime viikolla setänsä kyydillä. Enää tämä päivä ja huominen, ja sitten on minulla vapaa viikonloppu, pitkästä aikaa! Maanantaina alkaa taas taistelu TE-keskuksen ja Kelan kanssa, keskiviikkona huristelen tulevalle koululle haastatteluun.

Mutta levoton olen edelleen. Ja koska minä olen minä, en mitenkään pyri tukahduttamaan levottomuuttani, vaan ruokin sitä. Muutama yö sitten huomasin, että Youtubessa on kokonaisia leffoja katsottavana, ja bongasin elokuvan, jota olen metsästänyt vuosia; Mechant Ivory Productionsin leffan "Maurice", joka perustuu E. M. Fosterin samannimiseen kirjaan (joka löytyy kirjahyllystäni). Kävin sen aikoinaan katsomassa parikin kertaa, mutta sittemmin en ole sitä nähnyt. Löysin sen jostain nettikaupasta, tilasin, mutta en koskaan saanut, ainoastaan ilmoituksen, että se lähetetään, kunhan se tulee heille joskus jostain. Ilmeisesti ei sitten tullut ikinä. Mutta nyt, Youtubessahan se olla nököttää, ihan kokonaisena, yhtenä pötkönä ja laatukin on ihan high quality. Oli ... mielenkiintoista katsoa se nyt uudelleen, 20 vuoden jälkeen. Samoin bongasin samojen tekijöiden leffan "Hotelli Firenzessä" (Room with a View), joka  on yksi suosikkileffojani ever. Olen nähnyt sen varmaan 10 kertaa ja aina rakastun siihen uudelleen. Sitäkään minulla ei ole dvd:nä.

Molemmissa elokuvissa on ihana Rupert Graves, joka tuolloin oli syötävän suloinen.

Mutta jospa tästä taas duuniin hankkiutuisi. Illalla on ohjelmassa kukkapuuhailua; toin eilen töistä paitsi chilipaprikan niin myös ihanan pinkkejä rautayrttejä ja lumihiutaletta. Istutuspuuhat kutsuvat...! Ja enköhän tänään nappaa messiin laatikollisen orvokkeja, ne lähtevät sieltä mukaan jo ilmaisiksi. Tosin epäilen, että niin lähtevät kaikki muutkin, koska pomo ei edelleenkään ole huolinut rahaa ostoksistani.


maanantai 11. kesäkuuta 2012

Hermo pärähtää poikki


Olen edelleen kummallisessa sisäisessä käymistilassa, sielu levottomana lepattelee ympäriinsä, eikä suostu vastaamaan minulle, kun kysyn, mikä sitä vaivaa. Voihan räkä. Yhä useammin löydän itseni vain OLEMASTA, mikä tarkoittaa sitä, että esim. istun ikkunan ääressä ja katselen ulos, tai istun portailla ja kuuntelen yölintuja. Vuosikausia olen aina TEHNYT jotain, oleminen on jäänyt todella vähälle.

Harmittaa, kun asiat eivät tapahdu. Minun piti saada koulusta sähköpostilla papereita täytettäväksi, ne luvattiin lähettää jo viime viikolla, mutta niitä ei vain näy, ei kuulu. Samoin kahden viikon välein maksettavaksi sovittu palkka ei nyt ole tullut ajallaan ja todellakin tarvitsisin sekä rahat että paperit. No, jos palkkaa ei näy tilillä siihen mennessä, kun lähden töihin, pitää tökätä pomoa asiasta ja vastaavasti jos paperit eivät ole tulleet siihen mennessä, kun minä tulen töistä, pitää tökätä sitäkin tahoa. En vain muista / tiedä, kenen kanssa asiasta puhuin, mutta eiköhän se selviä.

Tämä on viimeinen työviikkoni ja toivottavasti sitten saan asiat rullaamaan TE-keskuksen ja Kelan kanssa niin, että saan niihin jonkinlaisen tolkun ts. pääsen työttömäksi > saan edes perustoimeentulon mikäli en saa töitä jostain ja minulla olisi mahdollisuus käyttää samainen perustoimeentulo opiskellakseni uuden ammatin. Jos ei homma pelitä, niin sitten heitän hommat enemmän tai vähemmän lekkeriksi. Suutun jos ihmistä ei kannusteta työllistymään ja omatoimiseksi, niih.

Jossain määrin uuvuttaa pitkä työputki ilman vapaita, ja olen jo valmiiksi uupunut siitä, että viikonloppunakaan en voi levätä, vaan matkaamme Pohjois-Karjalaan. Tosin matka sinne on omalla tavallaan mukava, vaikkakin pitkä. Tällä kertaa meille tullee mukaan pikkuinen tyttö, joka ei muutoin pääse mummolaan (?) Lieksaan kesäksi. Tai jotain. Appivanhemmatkin pölähtänevät meille torstaina.

Pyykkivuori ärsyttää. Kymmenestä kuuteen työvyoro on jossain määrin kiva, mutta kotityövelvollisuuksille se ei jätä aikaa. Perhe osaa tyhjentää pyykkikoneen, ripustaa pyykit ja hakea kuivat narulta, mutta ruohoa he eivät saa leikattua, eivätkä pyykkejä silitettyä, eikä leipominenkaan onnistu.

Taitaa iskeä keski-iän kriisi. Haluan kesäkollin, giddy up giddy up!


lauantai 9. kesäkuuta 2012

Tänään minusta nousee jokin


Elämä on.

On kai turha kuvitella, että se joskus tasaantuisi sen sijaan, että se virtaa eteenpäin sykädellen, pyrskähdellen ja minä uin, tai räpiköin mukana, muuttaen muotoani pärskeiden mukana.

Juuri nyt minulla on ihan hassu olo, jota en osaa selittää edes itselleni. Ikäänkuin odottava; taivaanrannan takaa nousee jotain. Sen kunniaksi Carl Michael Bellmania Vesa-Matti Loirin tulkitsemana. Harmi, ettei kaikkia "Ennen viimeistä maljaa"-levyn biisejä löydy Youtubesta, ja minullakin on se vain kasettina. Levyn suomennokset ovat aivan huippuja ja uskollisempia alkutekstille kuin monet muut. Esim. tämä epistola ei ole ollenkaan niin "viaton" kuin monissa muissa suomennoksissa.


torstai 7. kesäkuuta 2012

Aina vaan ahkerana


Tänään jatkuu salin siivous ja aion muutenkin siistiä täällä. Jonkinlainen siivous on ollut menossa oikeastaan koko kevään, mutta nyt alkaa olla toiveita siitä, että saan sen valmiiksi. Ei enää huonekalujen roudaamista, toivottavasti. Tänään luultavasti täytyy roudata Tonin tietokone takaisin kotiin, koska näyttää vähän siltä, ettei pojalle se oma kämppä ollut sittenkään se, mitä hän halusi. Epäilin sitä mielessäni jo alusta alkaen, mutta en alkanut kieltämäänkään, kun hän sanoi muuttavansa kesäksi mökkiin. Mietin, ja ehdotin hänellekin, että jos tuomme sen tietokoneen takaisin, voisimmekin fiksata sen hänen omaan soppeensa nyt, kun siinä on näppärä littunäyttö, eikä se tarvitse nettipiuhaa. Hyvä idea!

Eilen tuli koulusta virallinen, kirjallinen hyväksymisilmoitus - - - olenkohan minä tullut ollenkaan täällä maininneeksi, minne minut on hyväksytty? Jos en, niin tämmöinen oli kirjeen sisältö: "Teidät on valittu opiskelijaksi oppilaitokseemme PUUTARHATALOUDEN PERUSTUTKINTOON, KUKKA- JA PUUTARHAKAUPAN OSAAMISALALLE." Minusta tulee tällä erää siis isona ... ööö... en minä vielä tiedäkään. Floristi, ehkä, tai puutarhuri. Mutta kukkien kanssa puuhailu siis kiinnostaa, ja varsinkin nyt, kun olen saanut maistaa, millaista se on työnä. Töissä kaikkein mukavinta on kukkien hoitaminen ja istutusten teko. Voisin ihan hyvin vain järjestellä kukkia ja rapsia kuivia kukintoja pois sen kahdeksan tuntia päivässä. Ja on myyminenkin kivaa, mutta harmittaa, etten TIEDÄ myymistäni kukista niin paljon kuin haluaisin. Pomo antoi jo ekana päivänä neuvon, että asiakkaille voi "valehdella jotain" ennemmin kuin tarjota vastaukseksi "emmä tiedä", ja olen minä valehdellutkin, puhunut ihan höpöjä omasta päästäni, esim. kun asiakas kysyy koristeheinästä, onko se yksivuotinen ja kasvaako pitemmäksi, minä asiantuntevasti lasettelen, että on yksivuotinen ja ei kasva tuosta enää korkeutta, vaikka minulla ei ole pienintäkään hajua mikä hemmetin heinä on kyseessä ja miten se käyttäytyy. (Sattumalta tässä nimenomaisessa tapauksessa olin ihan oikeassa, heh.) Mutta onhan asia niin, kuten pomon kanssa totesimme; jos heinä kasvaakin pitemmäksi, asiakas voi iloita siitä, että sai sen kasvamaan toooosi pitkäksi. Paljon olen myyntituotteistamme kyllä jo oppinutkin ja ihan omatoimisesti niistä opiskellut tulostamalla netistä hoito-ohjeita, joita sitten välillä töissä vilkaisen.

Parhaillaan meillä töissä istutetaan syklaameja ja odotellaan joulutähtien saapumista. Ja myydään siis kesäkukkia niin että suihke käy.

Mutta koulusta vielä; olin jo etukäteen miettinyt, että haen asuntolapaikkaa ja olen edelleen samalla mielellä. Saamassani kirjeessä oli lähiopetusjaksot jo merkittynä, ja ilahduin kovin siitä, että koko syksy ei ole koululla opiskelua, vaan ainoastaan viikot 33-37, 40-42 ja 48-51. Tuo viimeinen minua huolestuttaa, koska viikolla 51 en ole Suomessa..! No, eiköhän sen pysty sumplimaan. Siis opetuksen, en aio jäädä Suomeen tuon viikon takia.

Tänään tätyy muistaa tehdä se lopettamisilmoitus firman toiminnan taholta ja Kelaan vaadittava selvitys. Toimittelen ne sitten TE-keskukseen / Kelaan juhannusviikolla ja pääsen toivottavasti !!!!!!! työttömäksi, viimeinkin. Eilen tulikin Kelaltakin kielteinen päätös toukokuun alun suhteen. Siitä voisi valittaa, mutta ei maksa vaivaa, koska säännöt ovat mitkä ovat ja niiden mukaan en tosiaankaan ole työtön. Ärsyttävää. Pitäkää rahanne, prkl.

Näin viime yönä levottomia unia. Hyvin levottomia.Oo ja nam. Mitähän kummaa kropalleni on tapahtumassa, koska iso O ei ole koskaan ollut niin iso kuin se on nykyisin? Paitsi raskausaikana, mutta siitä tuskin on nyt kyse.


keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Tuli on kaunista


Eilen tein lopultakin sen, mitä olen jo vuoden verran harkinnut eli poltin paitsi kirjeenvaihtoni niin myös kaikki vanhat käsikirjoitukseni. Pidin tulta tuvan uunissa monta tuntia ja yhä on polttamatonta materiaalia. Taidankin viskoa taas pari nippua paperia uuniin ja heittää tulitikulla perään; jos aloitan nyt, saatan saada urakan valmiiksi siihen mennessä, kun lähden töihin.

- Kas noin. Olen miettinyt moneen kertaan, jo etukäteen, tulenko katumaan tekoani, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, että päätös on oikea. Vaikka kuinka tahtoisinkin säilyttää hyvienkin ystävieni kirjeet, jotka ovat tuottaneet minulle niin paljon iloa, satojen ja satojen paperinippujen säilytys on alkanut tuntua taakalta. Monet kirjeistä, samoin kuin omista kirjoituksistani, ovat kulkeneet mukanani hyvin pitkän matkan, muuttaen paikkakunnalta toiselle, mutta nyt ne tulivat matkansa päähän. Tarvisen niille varatun tilan muuhun käyttöön, ja kuten jo joskus aiemmin sanoinkin, kirjeiden polttaminen ei kuitenkaan pyyhi pois sitä iloa ja nautintoa, mitä niiden saapuminen ja lukeminen minulle aina tuotti. Ja tuottaa yhä, jos innostun kirjoittamaan taas - erona vain se, etten enää jatkossa tule säilömään kirjeitä vuosiksi vinttiin.

Minä olen ihan tavallinen ihminen, eikä minun kirjoituksillani tai kirjeenvaihdollani ole arvoa kenellekään muulle kuin minulle. Niiden arvon tunnustaakseni minun ei tarvitse niitä mihinkään säilöä, vaan riittää, että ne ovat sydämessäni.

Mikä arvo on sitten tällä blogillani, jos ja kun harkitsen edelleen myös päiväkirjojeni tuhoamista? Ei varmastikaan yhtään enempää tai vähempää kuin niillä päiväkirjoillakaan, mutta tosiasia on, ettei blogini vie yhtään tilaa kodistani. Ja, jos niin haluan, sen tuhoaminen on vain yhden klikkauksen takana.

Nyt voisin alkaa pohtimaan, MIKSI haluan kirjoittaa julkista blogia, kun käsinkirjoitetut päiväkirjani ovat niin "salaisia", että harkitsen niiden tuhoamista, mutta en minä nyt taida sille asialle suoda montaakaan ajatusta. En oikeastaan yhtään ainutta ajatusta. Kai siihenkin joku sarimaisen looginen syy on.

Ja voi, minun käsikirjoitusnivaskojani...! Valtavat määrät paperia, minun käsialallani täyteen kirjoitusta rustattuna. Historiallisia "romaaneja", joista joitakin kirjoitin jopa ihan loppuun asti, "valmiiksi". Ihan täysin valmista niistä ei koskaan tullut, mutta ainakin kolmelle laitoin sen lopullisen pisteen, jonka jälkeen alkoi korjaus- ja muutosvaihe, jota en sitten koskaan loppuun saanutkaan. Tarina kuitenkin tuli valmiiksi. Laajin tarina oli varmasti seikkailu 1830-luvun Ranskassa; päähenkilöni nimi oli Miles (herrantähden, en muista hänen sukunimeään), joka oli alunperin USAsta, mutta päätyi tosiaan Ranskaan, jossa sitten sattui ja tapahtui. Kaksi stooria, jotka myös kirjoitin valmiiksi, sijoittuivat myös Ranskaan, jonnekin 1930-luvulle, tosin stoorin sijainnilla ei niinkään ollut väliä, vaan kyseessä oli tarina kahden erilaisen maailman kohtaamisesta; Florien oli yläluokkainen tyhjäntoimittaja ja Felicien pikkurikollinen ja renttu. Kiihkeä rakkaustarina. Tietenkin. Minun fantasiamaailmassani naisilla ei oikeastaan ole kovinkaan paljon sijaa, vaan se on miesten maailma siinä mielessä, että kaikki suurimmat jännitteet, myös seksuaalinen, tapahtuu miesten välillä. Toki minun kirjoitetussa maailmassani ON naisillakin sananvaltaa ja minun naiseni ovat jopa omasta mielestäni sellaisia, joiksi heitä eräs "lukijani" kuvasi; oikeita, vahvoja naisia. Usein stooreissani on ainakin yksi nainen, joka kävelee mennen tullen sankarini yli. Minä vain aina samaistun päähenkilöissäni siihen mieheen. Jokaisen stoorini miespuolinen päähenkilö olen minä itse, voin sen kai tunnustaa.

Ne elementit, jotka kirjoitin netissä muutaman vuoden esillä olleisiin Pirates of the Caribbean-tarinoihin, ovat aina kuuluneet minun stooreihini. Seikkailua ja (kiellettyjä) tunteita, romantiikkaa. Päähenkilöt ovat jollain tavoin aina toistensa kopioita (koska, kuten sanoin, kirjoitan itsestäni): he ovat hiukan poikkeavia, eksentrikkoja, yleensä varsin turhamaisia ja poikkeuksetta ns. kauniita miehiä tavalla, joka herättää huomiota. Ja ei, en väitä, että minä tosiallisesti olen kaunis mies.

Ainoa käsikirjoitus, joka säästyi tulelta, oli minun ensimmäinen pitkä romaanini; se, jonka kirjoitin kai 12-vuotiaana kirjoituskoneella, hannankasvipuskassa kököttäen. Löysin sen käsikirjoitusnippujeni seasta ja luojankiitos vilkaisin juuri sitä nippua, kun olin viskaamassa tuleen. Olen vuosia kuvitellut kadottaneeni sen jonnekin maailman melskeissä, mutta ei, se olikin hautautunut kaikkien pervojen fantasioiden sekaan. Samoin löysin yhden runokokoelmani, jota en muistanut kirjoittaneeni edes.

Juutalaisnaisen häivähtävät piirteet hetkellisine aistikkaine nyrpeyksineen ja kiharoiden koristama otsa verhonaan vaalea, pehmeä kalvo.
Mitä tulee gruusialaisiin esi-isiini
- heistä en tiedä mitään.
Minun aateluuteni on peräisin

siitä miehestä, jonka kanssa makaan.

Eilen olin todella aikaansaava. Siivosin salia niin pitkälle, että enää ei tarvitse muuta kuin laittaa matot lattiaan ja järjestellä tavarat paikoilleen. Jätesäkit saivat kyytiä ja sinipiika lauloi lattialla, kun minä panin tuulemaan. Hirmuisesti olisi vieläkin poisheitettävää, mutta olkoon nyt. Aion vähentää kirjojenikin määrää ja surutta hävittää kirjat, joita en ole koskaan lukenut tai jotka olen kerran lukenut ja joista en ole pitänyt. Säästän vain ne kirjat, joihin syystä tai toisesta palaan useamminkin.

Toni muutti pois, omaan kämppään ts. hän teki sen mitä oli suunnitellut eli asettui mökkiin kesäksi. Saa nähdä nyt, kuinka kauan hän siellä viihtyy... Oli kuulemma ollut ensimmäinen yö vähän katkonainen, mutta kyllä hän sinne takaisin tästä juuri lähti, haettuaan usb-piuhan jolla voi siirtää koneelta musiikkia kännykkään. Mokkula toimii oikein hyvin mökissä vanhemmassa tietsikassa, jonka sinne roudasimme, ja uusi modeminikin tuntuu pelittävän ihan ok ja yhteys vaikuttaa luvatun nopealta.

Matkat Puertoon on varattu ja maksettu; lähdemme sinne 16.12 ja kun minä ja Toni tulemme kotiin kahden viikon kuluttua, Meltsu jää vielä viikoksi isänsä ja J:n kanssa viettämään aikaa miesten kesken. Koirien hoito pitää miettiä vielä... äiti vaikutti jotenkin sellaiselta, että koirat voisivat jopa jäädä kotiinkin ja hän hoitaisi. Äiti nimittäin mainitsi Prahan reissun jälkeen, että eihän koirista ollutkaan mitään vaivaa vaan niitä oli oikein helppo paimentaa, Kidikin tottelee hyvin, mitä sanotaan.

Ja vielä; minusta tulee loppukesästä sitten opiskelija. Eilen koulusta soitettiin ja kerrottiin jo etukäteen, siis ennen kuin virallinen ilmoitus tulee, että olen saanut hakemani opiskelupaikan. No, oho! Pidin koko ajan itsestäänselvänä, että tietenkin saan paikan, mutta vasta eilen tuli fiilis, että ehkä se ei nyt niin varma ollutkaan. Kai sinne nyt muitakin hakijoita oli! Ennen juhannusta pitää ajella henkilökohtaiseen alkuhaastatteluun, jonka aikana aletaan jo kartoittaa opintosuunnitelmaani. Sitä ennen saan sähköpostilla kaavakkeita täytettäväksi, jotta ihan kaikki ei tule uutena asiana haastattelussa.

Vaan nyt tulee kiire, jos aion ehtiä tänään kukkia myymään! Ruokaa naamaan ja naama pesuun.

Päivän videoksi Florent Pagnya, koska joskus rakastin pelkkää unelmaa.


tiistai 5. kesäkuuta 2012

Freedom


Viikottaiset vapaat OVAT tärkeitä, oli niitä sitten kaksi peräkkäin tai ei. Tällä viikolla ei, vaan minulla on vapaa tänään ja ylihuomenna. Toki olisin saanut vapaani perättäisinäkin päivinä, mutta ei sillä ollut merkitystä, kun kuitenkin ensi viikon perjantai on minun viimeinen työpäiväni > vapaa viikonloppu. Siispä kysyin pomolta, että miten on tarvetta minun olla töissä ja milloin tarve on vähäisin. Tällä viikolla minulla ei ole mitään ihmeellistä privaattielämässäni, joten vapailen sen mukaan, miten töissä oletetaan hässäkkää olevan.

Mutta siis, tänään kotona. Ajattelin upottaa tarmoani siihen, että saadaan Tonille mökkiin toimiva kone ja nettiyhteys ja lisäksi tarkoitus on siivota sali. Toni viihtyy salissa kesäisin puuhailemassa legoilla, actionfiguureilla yms. joten ihan asiallista saada se kesäkuntoon. Pitää siistiä, imuroida ja pestä niin lattiat kuin muutkin vaakatasot. Hiirenkakka on ällöttävää...

Töiden loppumisesta puheenollen, mahdankohan saada ollenkaan lopputiliä? Olen roudannut töistä kotiin kukkia jo niin paljon, että taitaa pomo jäädä saamapuolelle.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Kun on vähän pihalla


Tuskaisen vaikea löytää tietoa näistä yrityksen lopettamiskiemuroista. Minulla on kai mennyt sekaisin yrityksen lopettaminen ja yritystoiminnan lopettaminen... jos en nyt väärin ole ymmärtänyt, TE-keskus edellyttää yritystoiminnan lopettamista, mikä ei sitten taas vaadi yrityksen lopettamista. Eli voisiko olla niin yksinkertaista, että poistaisin yritykseni vielä kaupparekisteristäkin ja homma olisi sillä selvä? Pystyisin edelleen hoitamaan velvoitteeni niille tahoille, joille haluan ja aion hoitaa?

Voi perkeleen perkele, sanon minä. Eilen sanoin pomolle, että ilmaannun tänään töihin klo 11:een mennessä, kun pitää tehdä tuskainen soittokierros ympäri-ämpäri näiden asioiden tiimoilta. Nyt olen kohta tunnin selvitellyt ja hakenut tietoa ja NYT näyttää siltä, että asia voisikin olla yksinkertaisempi kuin alkuun luulin. Luultavasti en vain ole tajunnut; en luota ollenkaan siihen, että asia olisi helppo ja menisi oletetulla tavalla. Mihinkään en ole siis vielä soittanut, harva pankki tähän aikaan vielä on auki.

Töissä alkaa sesonki hiljenemään. Vielä viikko sitten oli touhua ja tohinaa, nyt ei töitä oikein riitä kahdeksaksi tunniksi enää. Tai toki riittäisi siinä mielessä, että asiakkaita käy jokseenkin koko aukioloajan, mutta ei heitä palvelemaan tarvita kovapalkkaista myyjää. Lauantaina pomo päästi minut lähtemään jo kaksi tuntia aikaisessa ja eilenkin tuntia ennen sovitun työajan loppua. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, koska työsopimuksessahan lukee työpäivän pituuden olevan 6-8 tuntia ja tuo 6 tuntiakin on minulle ihan ok. Saan tienata hiukan reilut 400 € kahdessa viikossa ilman, että kukaan tulee osingoille, joten en välttämättä yhtään tuon enempää palkkaa ole vaillakaan.

Olen suuresti nauttinut työstä, jota voin tehdä työpaikalla ja työaikana ja jota minun ei työaikani ulkopuolella tarvitse miettiä hetkeäkään, eikä varsinkaan huolehtia eikä stressata. En halua vastuuta mistään muusta kuin siitä, että teen työni parhaani mukaan hyvin. Ja totta kai työssä ja työpaikalla pitää viihtyä! En halua herätä aamulla manaten sitä, että pitää mennä töihin, enkä halua harmitella iltaisinkaan, että ääh, huomenna taas työpäivä.

Cesar Millan Live-show oli mielenkiintoinen. Se käsitteli oikeastaan enemmän ihmisen ja luonnon suhdetta kuin varsinaisesti koirien kouluttamista ts. Millan ei antanut niinkään neuvoja ja vinkkejä koirien kouluttamiseen kuin niiden ymmärtämiseen siltä pohjalta, että me ihmiset olemme vieraantuneet luonnosta ja emme osaa ottaa eläimiä eläiminä. Koirakin on meille ensisijaisesti "nimi", eikä eläin, mikä se tosiasiallisesti on. Ihminen osaa kävellä kuunpinnalla, mutta ei osaa taluttaa oma koiraansa. Niinhän se kyllä on. Esiintyjänä Millan on vaikuttava; hauska ja mukaansatempaava. Hänen huumorinsa ja kykynsä nauraa itselleen ei välity TV-ohjelmasta, livenä lavalla hän laittaa itsensä likoon ja tekee jopa naurunalaiseksi tehostaakseen sanomaansa.

Tänään pääsen, mitä todennäköisimmin, varaamaan ja maksamaan talven matkamme. Minun ja Tonin on tarkoitus viipyä Puertossa kaksi viikkoa alkaen 16.12, Meltsu viipyy vielä viikon pitempään ilman meitä. Hintaahan tuo yksi ekstraviikko ei tee yhtään lisää, pelkillä lennoilla.

Hirmuisesti ajateltavaa juuri nyt. Ihmeteltävää, selviteltävää ja odotettavaa. Päivän videoksi jotain, mikä esitettiin Millanin shown väliajalla. En löytänyt tätä Youtubesta, joten laitan linkin Millanin omille sivuille sen katselemista varten.

Cesar Millan vs. Cartman

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Pahin rikollinen


Iloitsin tulevaisuudensuunnitelmistani aivan liian aikaisin, sillä systeemi päätti lutata suunnitelmani ja mielialani. Sain eilen TE-toimistolta lausunnon, etten ole oikeutettu työttömyysetuuteen, koska olen päätoiminen yrittäjä 2.5 alkaen.

Häh? Nimenomaan tuohon päivään mennessähän yritys oli poistunut alv- ja ennakkoperintärekisteristä ja minun YEL-vakuutuksenikin oli lopetettu jo 29.2. Ongelma on kuitenkin siinä, että yritystoiminta on keskeytetty, ei lopetettu. Lopettamiseen tarvitaan, että yritys poistetaan kaupparekisteristäkin ja sitähän minä en ole tehnyt - syystä että yritys on edelleen velkaa pankille ja ajatuksena oli hoitaa ne velat pois ennen kuin yritystoiminnalle pannaan se lopullinen piste. Pankin kanssa asiat oli saatu sovittua kivasti sen suhteen, lainanlyhennyksille saimme lykkäystä syksyyn asti ja lainojen korot olemme hoitaneet. Nyt sitten TE-keskus lätkäisi minulle -ihan sääntöjen mukaan- 4 kuukauden karenssin, jonka päätyttyä yritystoiminta katsotaan keskeytyneeksi ja minä työttömäksi.

Toukokuu, kesäkuu, heinäkuu, elokuu = neljä kuukautta. Noiden neljän kuukauden aikana en ole siis oikeutettu työttömyyspäivärahaan ja mikäli asioita tulkitaan lain kirjaimen mukaan, en ole oikeutettu myöskään siihen havittelemaani työttömyyskorvaukseen opintojen osalta, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että jos saan hakemani opiskelupaikan, minulla ei ole mitään taloudellisia mahdollisuuksia aloittaa opiskelua. Koulu alkaisi elokuun puolivälissä, karenssini päättyisi syyskuun alussa, mutta em. korvausta on haettava ENNEN opiskelun aloittamista, joten jälkikäteen hakeminenkaan ei ole realistinen vaihtoehto. Syyskuusta alkaen saisin työttömyyskorvausta kotona lojumiseen sitten.

Ei työttömyyskorvausta, eikä varmastikaan saman suuruista työmarkkinatukeakaan. Mihin sitten suuntaa SUURRIKOLLINEN = ENTINEN YRITTÄJÄ, jonka puolisonkin ainoa tulo on Kelan sairaspäiväraha, n. 750 € kuukaudessa? Silläkö pitää elättää kolme henkeä? Tarkistin jo mikä on toimeentulotuen perusosan alaraja ja sitä tulkitsin niin, että olen oikeutettu ainakin siltä osin marssimaan sossuun ja anomaan sieltä rahaa. Mutta oikeasti hei - mitä järkeä?! Olen ollut aktiivinen ja hankkinut itselleni työpaikan ihan itse, olen tehnyt suunnitelmia ammatillisen tulevaisuuteni tiimoilta ja hakenut opiskelupaikkaa ihan itse. Minulla on kova halu uudelleenkouluttautua ja työllistyä, ja kiitos siitä on, että putoan toimeentulotuelle?

Eilen olin kokolailla mustalle mielellä, mutta nukutun yön jälkeen mieliala on jo kohonnut melkoisesti. Nyt viikonloppuna en voi tehdä asialle mitään, mutta maanantaina voin aloittaa heti eri tahojen pommittamisen. Ensimmäisenä pitänee soittaa pankkiin ja kysyä, miten lainat suhtautuisivat siihen jos poistaisin yrityksen myös kaupparekisteristä (ja purkaisimme yhtiöspimuksen eli koko homma olisi lopullisesti finito). Sinänsä lainojen kanssa ei ole mitään varsinaista hätää, koska molemmat pystyy maksamaan pois vaikka heti maanantaina; toisen lainan takuuna on isän takaus ja siitä äiti on sanonut jo pariinkin otteeseen, että he voivat maksaa sen lainan pois tavallaan ennakkoperintönä minulle (sitä on n. 8000 €). Toisen lainan takuuna on yrityskiinnitys, mikä tarkoittaisi ymmärtääkseni sitä, että pankki veisi yrityksen omaisuuden = mersun. Tämä ei sinänsä ole mikään ongelma, näin voisimme ihan hyvin tehdä. Ongelma on se, että toivoisimme saavamme mersun kaupaksi ihan itse > lainat pois sillä rahalla sitten. Scaniahan jo meni kaupaksi, vaikka rahoja ei vielä olekaan saatu. Niillä rahoilla maksetaan se yrityskiinnityslaina melkein kokonaan, ei sekään ole kuin paritonnia.

Harmittaa ihan hirmuisesti nämä ongelmat ja säädöt nyt. Olen yhä varmempi (jos voi olla varmempi kuin varma...), että en enää IKINÄ ryhdy millään tavoin yrittäjäksi. Yrittäjällä ei ole minkäänlaista sosiaaliturvaa käytännössä, vaikka paperilla onkin ja paluu ns. normaaliin arkeen on tehty todella vaikeaksi.

Ärsyttää myös se, että jos isomman lainan tiimoilta pitää olla isän kanssa tekemisissä. Emme edelleenkään ole puheväleissä. Ai niin, meidänhän piti eiliseen mennessä kai muuttaa pois! Isän laittaman ukaasin mukaan vuokrasopimuksemme päättyi 1.6, mutta eipä ole siitäkään asiasta mitään kuulunut sittemmin.

Sekin ärsyttää, että raha-asioista pitää tapella Meltsun kanssa. Jostain syystä hän on aina ollut rahan suhteen jotenkin ääläinen ja suurimman osan elämästään elänyt yli varojensa. Jo seurusteluaikana hän lainasi minulta rahaa, vaikka meistä kahdesta oli se, joka oli töissä. Jotenkin hän ei ymmärrä, että rahaa ei voi laittaa menemään ihan surutta, en tiedä sitten johtuneeko siitä, että hän on lapsena saanut kai kaiken mitä rahalla on voinut ostaa. Yhdessä vaiheessa hän oli asian suhteen ryhdikkäämpänä ja hoiti meillä raha-asiat ja katsoi, mitä maksetaan ja milloin, mutta nyttemmin ote on päässyt lipsumaan taas pahasti. Olen tullut siihen tulokseen, että on turvallisempaa, kun minä pidän perheen kaikki rahat itselläni. On selvää, ettei herra isäntä ilahtunut, kun huomasi eilen sairaspäivärahansa tulleen tililleen ja siirtyneen minun tililleni samantien lukuunottamatta seitsemääkymppiä, jonka jätin hänen omaan käyttöönsä. Se olikin käytetty iltaan mennessä niin että hän oli jo pyytämässä kuuttakymppiä viikonlopun menoihin. Lisäksi hän esitti minulle laskelman, josta kävi ilmi, että hän tarvitsee tässä kuussa 230 € "omiin menoihinsa". Summa sisälsi mm. menoa Mötley Cruen konserttiin, treenikämpän vuokraa ja ties mitä. Älä unta näe!

Kaiken summana minulla alkaa olla sellainen taistelutahto, että pois alta risut ja männynkävyt! Ja saatana minähän panen asiat järjestykseen, vaikka mikä olisi! Minua ei nujerreta!

Vaikka vähän tekisi mieli kyllä nujertuakin. S. soitteli eilen Meltsulle ja pyysi meitä heille viikolla 24, koska se todennäköisesti on hänellä "hyvä" viikko, kun ei ole sytostaattihoitoja. Sytostaatti? Viimeksi juttelin S:n kanssa joksus talvella, jolloin hän oli hieman pahoillaan, ettei ole jaksanut pitää yhteyttä eikä ole edes halunnut pitää yhteyttä (oikein kehenkään), koska hänellä todettin rintasyöpä. Hän oli halunnut olla vain perheensä kanssa ja oli siksi ilmoittanut sairaudestaan jopa veljelleenkin vasta, kun leikkaus oli ohi ja näytti, että syöpäkudos oli saatu pois. Silloin hän oli todella pirteällä mielellä ja luottavainen asian suhteen, mutta onko nyt käynyt niin, että syöpää ei olekaan saatu selätettyä?

Mutta jotain iloistakin; tänään loppuu Tonilla koulu ja alkaa kesäloma. Eilen poika tuli kotiin stinpendin kanssa, jonka oli saanut siksi, että oli luokan paras tai toiseksi paras - kaksi parasta saivat stinpendin, mutta ei sanottu, kumpi saajista oli se ykkönen. Samoin Tonin luokka oli koko koulun paras, siis ihan mukaanlukien kaikki seiska- kasi- ja ysiluokat. Ylpeä äiti minussa nostaa päätään!

Iloista on myös se, että edelleen menen mielelläni töihin. jopa näin lauantainakin klo 10-18. Arvelen, että tänään tulee olemaan hiljainen päivä, mutta voin olla väärässäkin. Koulun päättäjäispäivät ovat kuulemma menneinä vuosina olleet sekä hiljaisia että vilkkaita, koskaan ei voi ennustaa, kumpi on odotettavissa. Tänään ehkä sade hiljentää, olen huomannut, että ihmiset eivät sateisena ja koleana päivänä saa päähänsä lähteä kesäkukkaostoksille.

Itse olen ostanut (tosin epäilen, tarvitseeko minun niistä koskaan mitään maksaa... olen merkannut kaikki ottamani kukat ylsö, mutta pomo ei ole huolinut niistä rahaa) neljä pelargoniaa uuden portaan ikkunoille, yhden amppelitomaatin, joka nyt vielä tönöttäää tuvan pöydällä, koska uusilla portailla on jäätävän kylmää öisin, kaksi keltaista miljoonakelloa, kaksi hopeaputousta, yhden lilan tähtisilmän ja yhden lilan lumihiutaleen. Miljoonakellot ja hopeaputoukset aion fiksata seinäamppeleihin saunan seinälle ja tähtisilmän + lumihiutaleen laitoin Wikin haudalle.

Vaihdoin nettiliittymänikin määräaikaiseen tuplalaajakaistaan (operaattorin palveluksessa olevan tuttavan suosituksesta ja avustuksella). Hassua, että saan siten halvemmalla enemmän. Sain jopa uuden modeemin, joka edelleen kököttää tuvan pöydällä amppelin vieressä, koska en ole oikein ehtinyt paneutua asiaan. Mokkulakin on samassa läjässä, sen ei luvattu vielä edes toimivan, joten sitä ei ole mihinkään koitettu. Tarkoitus olisi saada se Tonin käyttöön, kunhan nyt jossain vaiheessa tsekataan vanha läppärini parhaaseen mahdolliseen toimintakuntoon päivittämällä kaikki, minkä voi päivittää.

Ehtisinkö olla tuottava ennen kuin lähden töihin? Eilen ehdin leipoa raparperipiirakan ja tehdä lihapadan, tänään en ole ihan niin vauhdikas. Ehtisin silittää pyykkiä jos nyt aloittaisin.

Päivän videoksi Palefacea, josta olen alkanut tykätä ihan simona näiden hänen "protestilaulujensa" myötä.