sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Kielipuoli potilas Ameriikan ihmemaassa

Eilen olin töissä siivoamassa isoa terveyskeskusta; siellä oli tehty jotain (remonttia?) ja nyt piti käsittääkseni ennen maanantaita saada paikat puhtaiksi pyyhkimällä ja imuroimalla pöly pois niin katoista, lattioilta, seiniltä kuin kalusteiltakin. Kyllä siinä desinfiointiaineella kostutetut mopit ja rätit heiluivat kun parikymmentä siistijää panivat vauhdilla menemään! Oli todella kiva päivä, erilainen. Vuokratyöhommissa on ainakin se hyvä puoli, että pääsee tutustumaan jos jonkinmoiseen työhön ja ennen kaikkea ihmisiin.

Tällä kertaa pääsin tutustumaan jo vuosia eläkkeellä olleeseen siivoojaan, joka rakastaa työtään niin, että vaikka on tosiaan eläkkeellä, hän käy yhä osa-aikaisesti töissä. Ihan kaikkea hän ei voi tehdä, kun kädet eivät nouse riittävän korkealle esim.moppaamaan kattoa, mutta rajoituksista huolimatta hänen työtahtinsa tahtoo olla kovempi kuin meidän nuorempien. Puhumattakaan hänen asenteestaan niin työhön kuin elämään muutenkin. Olin ihastuksesta mykkänä, kun hän kertoi kuinka oli lähtenyt tapaamaan tytärtään USAan; sanaakaan englantia hän ei osannut ("Mun nuoruudessa ei saanut kouluja käydä") ja niin vain hän oli reissaillut junalla ihan oikeaan kaupunkiin. Asennetta!

Tänään aamupalalla luin viikonvaihteen Iltalehteä ja sen VV-osaa. Helsingistä kirjoitettiin ja sinne muuttamisesta. Kuinka jotkut ovat kokeneet helsinkiläiset tympeiksi, toiset helsinkiläiset taas nauroivat muualta tulleille ja sitten taas osa muuttajista oli sieltä mieltä, että Helsinki on hieno paikka asua. Samaan aikaan Johanna Tukiainen haukkuu Naamakirjassaan Helsingin, helsinkiläiset ja suomalaiset miehet yleensä - ja kertoo kuinka ruotsalaiset ne ovat jotain. Minä en käsitä ollenkaan tätä asiaa, en liittyen Helsinkiin enkä mihinkään muuhunkaan paikkaan, koska oma vähäinen kokemukseni maailmalta kertoo, kuinka ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla. Edellä mainitun siivoojan kanssa tästä asiasta juttelin; että ihmiset ovat samanlaisia ja yleisesti ottaen ystävällisiä. Olen törmännyt tympeisiin ihmisiin varmasti kaikkialla, missä olen käynyt ja ihan samanlailla olen heihin tärmännyt täällä armaassa kotimaassani, jopa kotipitäjässäni. Enimmäkseen ihmiset kuitenkin ovat olleet ja ovat kilttejä ja herttaisia, ja väitän sen johtuvan ihan siitä vanhasta viisaudesta "Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan".  Uskokaa pois, hymyllä ja ystävällisyydellä pärjää ihan hirmuisen pitkälle! Jopa silloinkin, kun vastassa on tympeä huttunen. Mikä lie hänen ongelmansa, olkoon se hänen omansa - hymyile silti, ihan entistä leveämmin. Älä mene samalle tasolle hänen kanssaan, vaan liitele sfääreissä ja heittele hänen ylleen sateenkaaripölyä.

En tiedä, johtuneeko työstäni ja tapaamistani ihmisistä, mutta entinen ihmisiä karsastava minäni on alkanut vääjäämättä muuttua toiseen suuntaan. Toki kaipaan edelleenkin omia hetkiäni ja yksityisyyttä sekä yksinäisyyttä, mutta samaan aikaan olen kokenut muuttuneeni avoimemmaksi sillä tavoin, että en suojele minuuttani suorastaan vainoharhaisen tarkasti. Mitä minulta on pois, jos annan vieraammillekin itsestäni jotain? Ei yhtään mitään. Raollaan oleva ovi toimii molempiin suuntiin - minä annan jotain ja saan jotain.

Eilen ajellessani työmaalle päähäni pälkähti äkkiä; "Onkohan H. siellä?". Ja olihan hän! Tutustuimme edellisellä työmaallani, en muista, olenko kirjoittanut siitä jotain tai mitään... Omakotitalossa oli ollut tulipalo ja työskentelin firmassa, joka on erikoistunut palojälkien siivoamiseen (todella mielenkiintoinen työ, muuten!) Tein homman kahdestaan H:n kanssa, tai siis me kaksi olimme vuokratyöläisiä, lisäksi oli kaksi ko. firmasta. H oli juuri edellisellä viikolla tullut Intiasta, hän oli ollut jakamassa Raamattuja ja katsomassa, kuinka Jumala tekee työtään konkreettisesti. Itse olen aina ollut hieman "arempi" kristitty eli en paljon puhu uskostani, ja koenkin H:n tavan olla kristitty minulle hieman vieraaksi. Tosin ei H:kaan puhu uskostaan vieraammille, esim. eilen hän totesikin, että voi sanoa tämän kun minä ja tämä em. siivooja (jonka kanssa he olivat vanhoja työkavereita) olemme ainoina kuulemassa, ja kertoi sitten lukemastaan artikkelista ja totesi, että siinäkin rukous auttoi. Olimme edellisessä duunissa tätä uskomisasiaa käsitelleetkin, siitä hän tiesi, että minun läsnäollessani voi puhua rukouksen parantavasta voimasta yms. vapaasti.

Minusta tuntuu, että sillä, että olen tavannut H:n ja törmännyt häneen näin lyhyen ajan sisällä toistamiseen, on jokin tarkoitus. No, kaikellahan on tarkoituksensa, mutta siis... H on yksi niistä ihmisistä, jotka mietityttvät minua enemmän kuin muut ihmiset, tai ihmiset yleensä.

Muutenkin koko elämä mietityttää kovasti. Tajusin kangistuneeni tiettyihin ajatusmalleihin viime vuosien aikana, ja niistä ajatuksista minut on moni asia nyt havahduttanut. Ennen kaikkea koen edessäni olevan miljoona mahdollisuutta. Ja miljoona ihmistä, joita koskettaa, konkreettisestikin. Ennen kavahdin fyysistä kosketusta, nykyään ajatus vieraidenkin halaamisesta ei tunnu oudolta.

Tänään, kauniina sunnuntaina, tahtoisin sytyttää nuotion (siis ihan oikean) ja jatkaa vuosi sitten alkanutta operaatiotani nimeltä "minimalistuminen". Paaaaaljon kamaa joutaisi roskiin vieläkin.

Päivän videoksi MIB, koska sanoin taannoin Tonille, että siinä on leffa, josta varmasti tykkäisit - ja heti seuraavana päivänä näin mainoksen, että ko. leffa tuleekin töllöstä vapunaattona. (Plus että Will Smith in HOT...)


perjantai 20. huhtikuuta 2012

Alamäkeä ja taivasliitoa

Kevät ei nyt osaa päättää, tulisiko vain vieraisille vai jäisikö ihan asumaan. Enimmäkseen se taitaa tönöttää jalka ovensuussa ja miettii lähtöä takaisin etelämpään, siihen malliin heittää lunta ja räntä harva se päivä tuo ilmojen haltija. Eilen oli ihanan keväistä; linnut lauloivat ja haravat suihkivat, ja minä keräsin pihasta kolme biokassillista koiranpaskaa. Siellä täällä krookuksetkin nostelivat pikkuisia violetteja, keltaisia ja valkoisia lakkejaan, mutta tänään - ääh, räntää ja lotinaa.

Prahasta palattuani olen ollut jotenkin aivan voimaton ja saamaton. En masentunut, mutta... töytäilen seiniin, enkä löydä mistään ovea tai edes ikkunaa huoneessa, jossa oikeastaan on kaikki, mitä haluan, mutta jossa en kuitenkaan tahtoisi viettää koko loppuikääni. Ärsyttää suunnattomasti oma elämäntilanne, johon en löydä ratkaisua enkä jaksa edes etsiä sitä. Jotenkin sitä vain odottaa, että mystisesti kaikki ratkeaa itsestään, vaikka samalla tiedän, että ei tietenkään ratkea. Oma saamattomuuskin väsyttää, enkä sitten jaksa sitäkään vähää enää yhtään mitään. Puuh puuh. Tiedän, mitä pitäisi tehdä, mutta jotenkin sitä viimeistä ratkaisua venyttää ja venyttää. Ja ei, en tarkoita avioeroa, pölhöt. Meltsu on jees. Tosi jees, kiitos yhteisen matkamme ja sen jälkeisten asioiden. Ehkä lääkitys on auttanut, ehkä hän on itse päättänyt ryhdistäytyä - joka tapauksessa hän on nyt henkisesti ja fyysisestikin enemmän hereillä kuin pitkiin aikoihin. Mikä ihana autuus tulla kotiin illalla Tonia kyytimästä / Kidiä lenkittämästä, kun kotona hohtaa keittiö puhtauttaan ja kaikki tiskit on taiottu näkymättömiin.

Mutta mutta. Työ ja toimeentulo. Jostain syystä Kelan toiminta tökkii nyt pahasti, eikä Meltsun jatkohakemusta saada käsittelyyn millään. Viimeksi rahaa on maksettu 16.3 ja kun ottaa huomioon, että Meltsun sairaspäiväraha on juuri nyt AINOA tulomme, ei ihan hirveästi naurata. Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi ihan uusi hakemus, mutta ei, tämä on vain jatkoa olemassaolevalle hakemukselle; Kelaan on toimitettu vain lääkärintodistus siitä, että sairasloma jatkuu. Kelan sivuilla lukee "asiakirja vastaanotettu 26.3", enkä jaksa ymmärtää, miksei sitä asiakirjaa ole voitu lukea ja käsitellä samantien. Meltsu soittikin jo Kelaan ja siellä sanottiin käsittelyn kestävän neljä viikkoa. NELJÄ?! Minä puolestani sain viikko sitten palkkani, joka toki oli tyhjää parempi, mutta olisihan se ollut vieläkin parempi, jos veron osuus olisi ollut normaali 21% eikä 41%. Yritin muuttaa veroprosenttiani, mutta ei se onnistunut, enkä ymmärtänyt, mitä verovirkailija selitti. Kai on niin, että niin kauan kuin olen yrittäjä, en kelpaa työttömäksi ja satunnaisista töistäni menee vero lisäprosentin mukaan. Ihan hirmuisen kauan en tätä tilannetta enää jaksaisi. Haluan töitä ja haluan tehdä töitä, mutta että maksan melkein puolet veroa... Ja sitten vielä se, että en kuulu minkään tuen piiriin. Pitäisikö mennä sossuun? Luultavasti sieltäkin sanottaisiin vain jotain, etten ole oikeutettu mihinkään tukeen, koska tienasin viime vuonna niin ja niin paljon.

Sltikään en jaksa varsinaisesti masentua. Kummallista. Pikemminkin päinvastoin: huomaan iloitsevani ihan pienistäkin asioista ja nauttivani elämästäni. Huomaan arvostavani asioita, joita ei rahalla saa. Kuten esimerkiksi Kidin kävelyttäminen kuntakeskuksessa. Tällä viikolla olemme tehneet siellä peräti kaksi puolentoista tunnin lenkkiä, kun olen vienyt Tonin partioon sekä näytelmäkerhoon. Minua huvittaa se, kuinka ylpeänä talutan corgiani, ja kuinka nautin siitä, kun ihmiset pysäyttävät ja kyselevät Kidistä. Eräskin viehättävä pappa käytti Kidiä selvästi tekosyynä alkaa kysellä minusta... että asunko mahdollisesti tässä jossain lähellä. No, en asu, sori.  Ja kyllähän minä olenkin ylpeä Kidistä, koska uskon yhä vahvemmin, että Kidi on nyt SE koira, jota olen koko elämäni odottanut tulevaksi elämääni. Aiemmin aina sanoin, että olen enemmän kissa- kuin koiraihminen, mutta nyt en enää ole kovinkaan varma tuosta asiasta. Kidi on elämäni valo, omalla koiramaisella tavallaan. Ei se tietenkään ylitä siinä asiassa Tonia tai ei muutoinkaan ole "arvokkaampi" kuin ihmiset elämässäni, mutta noin niinkuin koirana... Olenkohan antanut sille lapsen paikan elämässäni nyt, kun Toni on teini-ikäinen eikä tarvitse äidin hoivaa samalla tavoin kuin ennen? Ei, en usko. Minulla on jopa Kidille rajat ja olen pyrkinyt kouluttamaan sen pois pahoista tavoistaan, jopa voimakeinoin ts. olen ottanut käyttöön suihkepullon. Eipä muuten tarvinnut kuin kerran suihkauttaa vettä koiran naamalle ja se tehosi paremmin kuin mitkään sanat siihen asti: Kidi ei enää roiku Mindin poskivilloissa kiinni edes innostuessaan. Jos yrittää, niin riittää, kun otan suihkepullon käteeni. Mutta siis. Suloinen, ihana, persoonallinen pötköni kera luonnontöpön ja hienon sukutaulun.

Corgista puheenollen, Wikin hautakin oli paljastunut lumen alta, ja eilen nypin lehdet pois kivien päältä ja suorin hautaa muutenkin. Tänään tarkoitukseni oli haravoida ympäristö siistimmäksi, mutta menen minä tuonne sateeseen mitään tekemään - NOT. Mutta ostan tänään valkoisen kanervan tilalle mininarsissin.

Olen elänyt Ystäväni muutoksissa mukana viimeiset pari viikkoa, ja se, että olen pystynyt auttamaan häntä niissä olemalla läsnä ja kuuntelijana, on tehnyt minut paitsi iloiseksi niin myös miettiväiseksi. Ihan hirmuisest mietittävää ihmisistä ja ihmissuhteista ja siitä, miten kummallista elämä voikaan olla. Minua on mietityttänyt meidän kahden suhde ja ystävyys, joka alkoi kohta 27 vuotta sitten (herrajjumala me ollaan ikäloppuja?!) ja on kestänyt kaikenlaiset muutokset. On mennyt aikoja ilman yhteydenpitoa ja kun sitten taas päädymme yhteen, on kuin olisimme viimeksi eilen tavanneet.

Minusta tuntuu, että rakastan häntä. Sillä tavalla, jolla rakastetaan toista ihmistä ilman fyysistä vetovoimaa ts. en halua hypätä hänen kanssaan vällyjen väliin, enkä tunne sitä värinää, mitä olen tuntenut myös naisia kohtaan, vaan rakastan häntä hellällä ja arvostavalla tavalla. Kunnioitan häntä ja minusta tuntuu, että hän ainoana saa minut aidoimmillani ja rehellisimmilläni. Koska en halua häneltä mitään, eikä hän minulta, on helppo olla hänen kanssa aito ja rehellinen. Maailmassa on hirmuisesti kaikkea, mitä tahtoisin kokea nimenomaan hänen kanssaan. Vaikkapa lähteä pyhiinvaellusretkelle Santiago de Compostelaan. Siitäkin huolimatta, että hän taitaa olla varsin ateisti ja ei meistä kumpikaan jaksaisi kulkea mihinkään. Mutta ajatuksena.

Olen taas laitellut työhakemuksia sinne ja tänne. Yhteen sain vastauksen, etten tullut valituksi ja olin iloinen, että vaivautuivat ilmoittamaan asiasta. Sain hyvän kuvan ko. yrityksestä, koska on ollut niitäkin, jotka eivät vaivaudu ilmoittamaan mitään. Eilen olin saanut vastauksen yhteen hakemukseeni; hakemuksia oli tullut paljon ja niistä oli valittu kymmenkunta jatkoon. Minun hakemuksen oli näiden kymmenen joukossa ja nyt minulta haluttiin hieman lisätietoja, joiden perusteella sitten 4-5 hakijaa pääsee henkilökohtaiseen haastatteluun. Oijoi. Pidän tietysti peukut ja varpaat pystyssä (ja olen rekrytoinut kaikki ystävätkin niin tekemään!), että pääsisin tässä kisassa jatkoon. Kuka tahansa työnantaja tulee rakastumaan minuun jos pääsee kanssani naamakkain! Eikä tämä ole vitsi; olen saanut niin paljon palautetta itsestäni viime aikoina, että olen oikeasti alkanut itsekin uskoa omaan positiivisuuteeni ja peräänantamattomuuteeni. Positiivinen elämänasenteeni on vahvuuteni ja se taas näkyy hymyssäni. En ollut aiemmin tullut itse ajatelleeksi, että hymyilen paljon, mutta niin kuulemma teen.

Minä en suuremmin pidä ihmisistä ja viihdyn parhaiten yksin tai perheen kera, mutta viime aikoina olen alkanut viehättyä nimenomaan ihmisistä. Kaikesta maallisesta paskasta huolimatta minulla on hyvä olo itseni kanssa ja tahdon tuoda sitä julki muillekin. Vaikka välillä vähän väsyttääkin ja tekee mieli vain lillua nesteessä.

Ooh, lopuksi vielä Johanna Tukiaisen kuolemattomia ajatuksia hänen Seiskan blogistaan. Tällaista ajatuksen lentoa on monen vaikea ylittää kaikessa neroudessaan:

Otimme taas Julian kanssa lempilaivamme, tasokkaan ja tunnelmallisen laivan. Pravuurimme on aina mennä katsomaan siellä Show, jossa teema aina vaihtelee. Tanssijat ovat erittäin ammattitaitoisia ja showt ovat vaikuttavia! Eilen teemana oli Espanja, flamingotanssit ja itämaisuus.

Otimme laivan? Pravuurimme? Pravuurimme on mennä katsomaan showta? Flamingotanssit? Anna mun kaikki kestää... 


keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Ei kahta ilman kolmatta


Viime syksystä asti elämän virta on vienyt muassaan sellaista vauhtia, että toisina päivinä ei jaksa kuin töllistellä ihmeissään kun rannat ohi vilisevät. Niin paljon on tapahtunut elämässäni sekä minulle että läheisilleni, myös asioita, jotka eivät varsinaisesti, suoraan, vaikuta minuun mitenkään, mutta ovat kuitenkin osa myös minun elämääni. Mielestäni elämääni ovat myös ihmiset, jotka ovat lähelläni tavalla tai toisella.

Jäin yöllä miettimään, voiko ihmisen rakastaa hengiltä hiljaa tukahduttamalla. Sillä, että rakastaa niin paljon, että haluaa toiselle vain tämän parasta - unohtaen, ettei toinen välttämättä halua juuri sitä, mikä olisi hänelle "parasta". Unohtaen, tai kieltäen toisen itsemääräämisoikeuden ja samalla lytäten toisen ihmisyyttä. Onko se rakkautta, jos sitä pitää paeta? Vai pelkkää halua omistaa? Molempia?

Onneksi on paikkoja, joihin paeta - ja monia ulospääsyjä. Liian usein nähdään tilanteessa vain yksi ulospääsy ja ratkaisu, joka on liian lopullinen.

Kolmantena tömäyksenä kuulin eilen, että edesmenneen anoppini leskikin oli potkaissut tyhjää. Kuolinilmoitus oli ollut toissasunnuntain lehdessä, mutta enhän minä sitä enää torstaina lukenut, vanhaa lehteä. Meni sitten ihan ohi kunnes eilen tuttava mainitsi asiasta, ja etsin lehden paperinkeräyskasasta tarkistaakseni asian omin silmin. Kyllä vain, hän on nyt taivaallisessa ryyppyköörissä, 71-vuotiaana.

Mutta iloisia asioita; Meltsu saa toukokuussa sen kaipaamansa kuulokojeen.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Mietteissänsä onpi hän


Pääsiäinen ei varsinaisesti ollut kovin kiva. Tuntuu kuin minulta olisi hävinnyt kaikki energia Prahasta palattuani, ja pääsiäinen oli lähinnä ahdistava, kun koko ajan ajattelin, että kohta se on ohi. En jaksanut / viitsinyt mennä edes ulos, paitsi eilen, kun kävin kävelyllä Meltsun ja Kidin kanssa. Kevään tulo viipyilee ja lumi inhottaa ja ärsyttää minua. Olen neuvoton, mitä tehdä elämäni kanssa, ja tuntuu, että joka saralla on nyt vastustusta. Hyvää mieltä ei ainakaan lisää se, että kuulimme eilen, että sukuluismies istuu vankilassa. Tai siis, minulle se nyt on yksi lysti missä hän istuu niin kauan kuin pysyy erossa minun perheestäni, mutta totta kai se harmittaa eräitä ihmisiä minun lähelläni ja lisää kuormaa hartioille, joilla on jo ennestäänkin kaikenlaista. Sukulaismies on ilmeisesti saanut jo yhden tuomion tökittyään toista miestä puukolla ja nyt kun hän oli reippaana harrastanut moista aktiviteettia uudelleen, hänet oli kyörätty kiven sisään. Vasta eilen saimme tosiaan tietää tästä.

Joo, vetäkää vaan huumeita, viinaa ja mömmöjä, siitä se elämä piristyy. Ja pöh.

Tänään olen ollut pääsiäistä reippaampi, ja käynyt jo lenkilläkin Kidin kanssa hankikantosilla. Olen myös istunut tässä etsimässä töitä ja miettimässä, mitä tekis ja missä. Tsekeissä olisi muutamia sopivia eures-paikkoja...  No, ei vaan, en ole lähtemässä ulkomaille duuniin ihan noin vain, mutta eräs suunnitelma mielessäni selkeytyi. Sen tiimoilta käyn tänään tapaamassa wirkamiehiä, kun nyt olen menossa sivistyksen pariin muutenkin. Bisnesneuvottelu ja lisäksi Meltsulla on viimeinkin korvalääkäri ja kuulotutkimus. Jospa saataisiin selville, voiko miehen kuulolle tehdä mitään ja jos voi, niin tehtäisiin mahdollisimman pian. Sairaus huononsi Meltsun kuuloa entisestään ja hän kärsii siitä, ettei kuule. En ihmettele; kun olen sivusta seurannut, olen todennut, että tämä on kuulevien maailma. Toisinaan tuntuu, että tämä on myös idioottien maailma, koska lause "puhuisitko kovempaa, en kuule hyvin" ei mene ihmisille jakeluun.

Taidankin laittaa päivän videoksi peräti kaksi videota. Pyhän Vituksen katedraalista ja metrokuulutuksen.





perjantai 6. huhtikuuta 2012

Vistu anastu


"Ukončete prosím výstup a nástup, dveře se zavírají."

Minusta tuntuu, että yksi asia, jota jään Prahasta kaipaamaan, on metrokuulutukset. Erityisesti C-linjan metron miesäänen lausumat: unissanikin kuulen hänen pehmeän ääntämyksensä, kun hän ilmoittaa, että kohta taas tapahtuu vistu anastu. Koska en osaa tsekinkieltä yhtään ainutta sanaa (aika noloa kyllä...), minua jäi hieman vaivaamaan, mitä ko. herra mahtoi joka pysäkille meille matkalaisille kertoa ja kuinka ollakaan, google auttoi tässäkin asiassa. Koko lause ylhäällä oikeaoppisesti kirjoitettuna, ja sen tarkoitus on ilmoittaa, että tulkaahan sisään ja menkää ulos, ovet sulkeutuvat.

Jos on yleensä mahdollista rakastua joukkoliikenteeseen, niin minä tosiaan rakastuin Prahan julkisiin. En voi kyllin ylistää sitä, miten hyvin se toimii, ja miten hyvin metro, raitiovaunut ja bussit pelaavat yhteen.Kotimatka hotellilta kentälle sujui sekin kuin unelma, paljon paremminkin kuin matka toiseen suuntaan, kun nyt osasimme ja tiesimme, miten homma toimii. Plus että illansuussa ei julkisissa ollut samanlaista ruuhkaa kentälle päin, pääsin istumaan bussissa 119 tällä kertaa.

En tiedä, mitä oikein osaisin Prahasta sanoa ja miten sitä parhaiten ylistää. Kaupunki on ... joo, on se. Aivan huippu ja omanlaisensa, ja tsekit ovat tavattoman ystävällisiä ihmisiä. Pala sydämestäni jäi Prahaan - voi, minun sydämeni: se on kohta palasina pitkin Eurooppaa. Nähtävää ja koettavaa Prahassa on niin paljon, ettei 5 yötä riitä alkuunkaan, eikä varsinkaan kameran muistikortin 200 kuvan kapasiteetti. Jos olisin voinut, olisin kuvannut jokaisen talon jokaisen yksityiskohdan. Toinen kohde, mihin olisin tuhlannut muistitilaa, oli Vituksen katedraalin vesisyöksijät. Niitä en voinut lakata ihailemasta ja ihmettelemästä. Ja juutalainen hautausmaa...

Ihmeellinen, ihana Praha! 

Parina viimeisenä päivänä säät suosivat, jopa siinä määrin, että tiistaina tuppasi tulemaan hiki ja keskiviikkona talvitakki oli jo ihan liikaa. Kun iltapäivästä palasimme hotellille hakemaan laukkuja, vilkaisin mittariin; ei ollut ihmekään, että jo villatakki hiosti, kun ulkona oli lämmintä +20C..! Selvä se, ettei siltä osin kotiinpaluu ollut aivan mieluinen, vaikka toki oli ihanaa tulla Tonin ja eläinten luo.

Poissaollessamme isä oli saanut kirjallisen innostuksen ja oli kirjoittanut meille kirjeen. Kirjeessä oli oikein puhuttelu meidän molempien nimillä, sukunimeä myöten ja kirjeen sisältö oli jokseenkin seuraava: Vuokramme kohoaa 2,5-kertaiseksi ja mikäli tämä ei meille sovi, vuokrasopimuksemme loppuu 1.6, lisäksi isä odottaa meiltä "henkilökohtaista käyntiä" 10.4 mennessä.

Rakastava isä on aina iso ilo, eikö totta?

Äiti oli sitä mieltä, ettei meillä ole syytä reagoida kirjeeseen mitenkään. Isältä on kuulemma vaihteeksi muumit karanneet laaksosta (kyllä, liki 7-kymppinen äitini on perillä näistä ilmaisuista), ja itse päättelin, että tällä kertaa Nuuskamuikkunenkin on mennyt perästä. Ilmeisesti isä on hiiltynyt siitä, että kehtasimme lähteä matkalle ja jättää lapsemme (ja eläimemme) äidin huollettaviksi. Toni isän ostamia ruokia syömässä lienee ollut liikaa. En tiedä, ajatteleeko isä, että emme ala maksamaan moninkertaista vuokraa ja että muutamme - hänen tarkoituksensa joka tapauksessa on saada meidät muuttamaan, koska hän oli äidille sanonut, että jos me emme muuta muualle, hän muuttaa. Voe elämä. En jaksa käsittää (enkä ala edes miettimään), miksi isä vihaa tytärtään niin paljon, että haluaa häätää meidät tilanteessa, jossa meistä ei ihan varmasti ole mitään haittaa tai harmia, tai edes ylimääräisiä kuluja kenellekään, mutta varsin varmaa on, etten minä lähde kotoani mihinkään. Äiti olikin isälle sanonut, että hänen puolestaan saamme asua tässä vaikka ihan ilmaiseksi ja jos isästä tosiaan tuntuu siltä, että joko hän tai me, niin hänen sopii sitten alkaa katsella asuntoa itselleen.

Isän kirjeestä tosin vei terää aika paljon se, että se oli päivätty sata vuotta sitten. Henkilökohtainen käyntikin olisi pitänyt tehdä samana päivänä, jolloin Titanic lähti neitsytmatkalleen.

Videoksi ihanaa Bridge Bandia, jota kuuntelimme Kaarlensillalla tiistai-iltana. Tuo setä pyykkilaudan kanssa oli ihan huippu!


maanantai 2. huhtikuuta 2012

Praha liikuttaa


Asoita, joita en kyllasty taalla ihastelemaan, ovat paitsi puhdas raanavesi, ystavalliset ihmiset niin myos julkinen liikenne. Nyt muutaman paivan jalkeen, kun olen viimeinkin ns. kartalla eli tiedan, missa olemme, kun matkaamme kaupunkiin ja hyppaamme pois raitsikasta, en saa tarpeekseni julkisilla ajelemisesta. Suorastaan etsin erilaisia reitteja paikasta a paikkaan b, ettei aina tarvitsisi samoja maisemia katsella ja kulkeminen todellakin sujuu. Eilen paatimme selviytya Budejovickan metroasemalta hotellille - eli ns. ylakautta sen sijaan, etta olisimme tulleet alakautta - ja ihmettelin hieman etukateen, miten metroasemalta osaa oikealla bussipysakille. Taytyy olla tollo jos ei osaa. Heti kun tulee metrosta, on opastekyltit kera bussin kuvan ja kun tulee maan pinnalle, pitaa olla sokea jos ei nae bussipysakkia siina.

Tanaan meilla on ohjelmassa elaintarha. Meidanhan piti menna lauantaina Juutalaiskortteliin, mutta onneksi tajusimme jo hyvissa ajoin, etteihan siella ole mikaan auki, sapattina. Sen sijaan viihdyimme Hard Rock Cafeessa pitkaan ja siina vanhan kaupungin aukiolla muutenkin. Kuuluisan kellonkin katsoimme varmuuden vuoksi kolmeen kertaan, klo 14, 15 ja 16. Istuimme myos eraan kahvilan terassilla sadetta pitamassa - kauhia myrskypuuska riepotteli kaupunkia ja me istuimme sateensuojassa, punaisilla vilteilla, kaasulammittimen laheisyydessa ja joimme paksua, kuumaa kaakaota.

Tynin katedraali oli kiinni teknisten syiden takia, harmi. Pystyin vain lasioven lapi sisalle kurkistamaan.

Juutalaiskorttelissa kavimme sitten eilen. Ensin 300 korunan paasymaksu vahan hirvitti, mutta kun huomasimme, mita silla sai, se ei tuntunut yhtaan liian isolta. Viihdyimme Juutalaiskorttelissa koko paivan, ja illalla Meltsu sanoi loytaneensa museon, jossa todella oli nakemista hanellekin. Olihan siella, ja nakemamme ja kokemamme veti aika hiljaiseksi.

Tanaan meilla on ohjelmassa Prahan elaintarha. Toivottavasti ilma selkenisi hieman: pilvipouta on toki mukavampi kuin sade, mutta kaipaan jo eilista aurinkoista ilmaa. Lammin taalla ei missaan tapauksessa ole, joten ihan hyva, etta saavuimme Suomesta talvitakit paalla, silla niita tarvitaan.