lauantai 31. maaliskuuta 2012

Hei pampulaiset


Prahassa ollaan, hotelli Monican ilmaisella nettikoneella hotellin aulassa. Kayttis ja nappaimet ovat tsekinkielella, joten paitsi etta arvuuttelen toimintojen suomenkielisia merkityksia, tappelen nappaimiston kanssa, josta en saa ainoastaan skandeja ulos vaan myos huutomerkin loytaminen on ylitsepaasematon ongelma. Y oli viela eilen hukassa, koska nappaimesta zy tuli ainoastaan z. Y loytyikin sitten shiftin vieresta... Samoin kaikki erikoismerkit lienevat niin monimutkaisten toimintojen takana, etten ala edes etsimaan. Parjannen ilman lainausmerkkejakin muutaman paivan.

Mutta siis. Tama on sitten Praha. Hotellimme on Prahan esikaupungissa, tai lahiossa, ja saapuminen tanne oli jo seikkailu sinansa. Olin paattanyt, etta me emme tuhlaile rahojamme takseihin, joten olin tarkasti selvittanyt etukateen, miten paasta Paha 4:aan lentokentalta julkisilla. Osasin ostaa meille lentoasemalta 3 paivan matkakortit ja ne sitten leimattiin bussissa numero 119, jolla paasimme Dejvickan metroasemalle ihan kivasti. Tosin bussi oli taysi, mina seisoin, mutta vammaiselle Meltsulle tarjottiin istumapaikka, kiitos kyynarsauvan, Dejvickalta metrolle Starometskan - alkaa kiinnittako huomiota kirjoitusasuun, en muista miten se kirjoitetaan oikein, sen enempaa kuin muutkaan paikannimet - asemalle, josta jatkoimme matkaa raitsikalla numero 17. Ensin tosin vaaraan suuntaan... Onneksi huomasin sen jo parin pysakinvalin jalkeen, joten hyppasimme pois ja siirryimme toiselle puolelle katua odottamaan oikeaan suuntaan menevaa vaunua. Koroteltiin useampi kilometri ja sitten Pristavisten pysakilla pois, ja viela valtatien toiselle puolelle, mista paasimme bussiin numero 192, jolla ajoimme viela nelja pysakinvalia. Vlnidan pysakilla pois ja viela kavely ylamakeen ja VIIMEINKIN olimme perilla. Huhhuh - matkalaukkujen kanssa tuo matka oli aikamoinen. Ei mahdoton kumminkaan.

Hotelli on juuri niin kiva kuin olin nettikuvausten perusteella kuvitellutkin. Harmi, etta ilmat eivat suosi juuri talla hetkella, silla olisi ihana istuskella huoneemme parvekkeella ja nauttia lammosta. Hotelli on pieni, mutta siisti ja henkilokunta on erittain ystavallista ja halukas auttamaan. Soimme eilen illallisen hotellin ravintolassa ja olimme ainoat vieraat siella. Asken haukkasimme aamiaisen, joka kuuluu hintaan ja on todella hulppea. En keksi, mita aamiaiseen pitaisi saada lisaa enaa. Kaikkea oli munakokkelista ja pekonista alkaen. Hedelmasalaattikin oli varmasti juuri pilkottu, koska siina olevat omenat olivat ihanan rouskuvan tuoreita. Puuroa, nami-jugurttia, muroja ja vaikka mita.

Itse Prahasta en osaa sanoa viela mitaan. Kavimme eilen pikaisesti keskustassa, koska Meltsu paatti menna Hard Rock Cafeeseen, jota lahdimme sitten aivan ummikkoina etsimaan. Kyselimme ihmisilta ja jokainen neuvoi meita eri suuntaan kunnes olimme niin sekaisin, ettemme enaa tienneet, missa olimme ja miten paasisimme sielta enaa pois. Mina aloin olla todella nalkainen ja kiukkuinen ja housunpuntitkin olivat marat, kun valilla heitti pari pisaraa vetta. Otimme taksin ja ajoimme hotellille, ja siis soimme taalla.

Tanaan uudella innolla ja paremmalla onnella takaisin keskustaan. Tutkin jo karttaa ja nyt hahmotan suurinpiirtein missa on Vanha Kaupunki, Juutalaiskortteli jne. ja jopa sen, missa H.R. Cafe oikein on. Samoin otin selvaa, mista paasee suorinta reittia raitsikan pysakille ilman, etta pitaa kayttaa bussia - eilen hotellin Pavla-respa sen meille jo neuvoi, mutta tottakai me eksyimme, heh. Tanaan me emme eksy, missaan emmeka mihinkaan, koska olemme massut taynna aamiaista ja virkeina muutenkin. Hotellin sijainti nimittain mahdollistaa sen, etta autojen melu ei todellakaan hairitse ja etta muutkin hotellivieraat ovat turvat tukossa oisin. Tanne ei hakeudu kukaan, joka kaipaa menoa ja meininkia.

Kevat on taalla vahan pitemmalla kuin kotona. Peipposet laulavat, ja puissa on silmuja, joissakin jopa lehdetkin. Joku puu kukkii ihanin valkoisin, tuoksuvin kukin kaikkialla, samoin joku pensas tai puu, jolla on keltaiset kukat. Taytyy ottaa niista kuvia.

Eli nyt, potkimaan Meltsua hereille ja sitten suuntaamme Juutalaiskortteliin. Ajattelimme, etta siina olisi ohjelmaa kerrakseen talle paivalle. Eilen loysimme todella mukavan ravintolan juodaksemme ensimmaiset oluemme Prahassa ja paikan ilmapiiri, ystavallinen henkilokunta ja ruokalista saivat meidat paattamaan, etta tanaan syomme siella.

Ah, yksi miinus Prahalle: tupakkalaki. Akkia aloin arvostamaan Suomen tupakkalakia, joka kieltaa tupakoinnin ravintoloissa.

Lahetys Prahasta paattyy talla eraa tahan, ei kuvia eika videoita, ne sitten kun palaan Suomeen. Sari kiittaa ja kuittaa.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Aurinko armas


Lisääntyvä valo vähentää minun yöunieni pituutta selkeästi, ainakin siiheksi kunnes pitkiin päiviin taas tottuu. Olin tänäänkin ensimmäisenä perheestä hereillä, ennen kuutta, enkä sen jälkeen saanut unta, vaikka olisin voinut vielä nukkua jopa monta tuntia, koska oli Meltsun vuoro viedä Toni pysäkille. Ei vain nukuttanu, eikä mennyt kovinkaan kauan kun Aurinko oli pompsahtanut taivaalle ja vilkutteli minulle mäntyjen välistä. Ei sitten nukuta, ollaan aamuvirkkuja. Tosin menin eilen ihan ihmisten ajoissa nukkumaankin, koska tein sittenkin extratunteja päivän päätteeksi ja olin aika rättipoikki kotiuduttuani. Plus tänäänhän on perjantai, eikä huomenna kenenkään tarvitse viedä ketään mihinkään.

Viikon päästä tähän aikaan olen bussissa matkalla kohti lentokenttää. Ooh ja aah. Eilen vietin tovin tutkaillen Prahan joukkoliikenteen karttoja ja totesin ne erinomaisiksi - tekemällä reittihaun sain yksityiskohtaiset neuvot, miten henkkiutua Prahan lentokentältä hotelliimme; bussi numero 119 > A metro > raitsikka numero 17 > bussi numero 192. Melkoista vekslausta, mutta uskon, että homma pelittää hyvin. Tulee ihan mieleen muutaman vuoden takainen reissumme Lontooseen; kaverit kirosivat Lontoon metroa ja sanoivat, että on vaikea, niin vaikea, mutta höpö höpö. Eikä ollut yhtään vaikea ja minusta oli suorastaan hauskaa hyppiä metrosta toiseen surffaillessani kaupungissa. Osasimme silloinkin julkisilla kulkea ja osaamme nytkin. Tarkoitus on ostaa näyttökortit reissun ajaksi niin voidaan sitten ajaa pitkin Prahaa ihan mielin määrin. Niin, ja reittihausta löysin aikataulutkin! Bussi numero 192 menee hotellin ohi neljä kertaa tunnissa, joten enimmillään odotusaika on vain vartin. Eihän se ole mitään.

Nyt sitten miettimään, mihin mennään ja mitä tehdään. Haluan totta kai koluta jokaisen linnan ja aion raahata Meltsun johonkin museoonkin, ja kirkkoihin, mutta sitten tahdon myös eläintarhaan!

Viime yönä kävin Kotipizzassa Till Lindemannin kanssa. Oloni oli todella pollea, kun molemmat nahkaan pukeutuneina ja ihan liian vähissä vaatteissa (minullakin taisi olla joku nahkaliivi eikä paitaa ollenkaan) tarvoimme Kotipizzaan, jossa meitä piti odottaa valmis tilaus, ja myyjä tunnisti seuralaiseni. Till oli melkoisessa tuiskeessa, ihan hikinen ja kiehnäsi kyljessäni kovin rakastuneen oloisesti, ja oijoi sitä pizzapojan ilmettä, kun hän varovasti vilkuili, että onko toi... Sanoin hänelle ylpeästi hymyillen, että joo, on se just se, keneksi luulet.

torstai 22. maaliskuuta 2012

Reippaana


Sain tällä kertaa tuurauksen päiväkotiin, kolme iltavuoroa. Tuttu paikka sinänsä, sillä päiväkoti on koulun yhteydessä ja ko. koulussa olen ollut aiemminkin. Kuvittelinkin, että minut halutaan nimenomaan koululle siivoamaan, kun vuokratyöfirmasta soitettiin ja sanottiin, että sinne-ja-sinne koululle tarvitaan siivoojaa, jolloin minä tietenkin innosta hihkuen vastasin myöntävästi - - kolmen päivän iltavuorot tutussa paikassa ja kivat työkaverit, mikä jottei! Eilen sitten selvisikin, että minun vastuualueeni on nimenomaan siinä samassa pihassa oleva päiväkoti. Pääsin elämäni ensimmäistä kertaa pesemään pottia! Kyllä, minä olen äiti ja minulla on lapsi, mutta tämä nimenomainen lapsi sattuu olemaan "minähän en potalle istu"-tapaus. Ei ollut tarvetta siis pestä pottaa ennen eilistä.

... Jaha, juuri soitettiin ja kysyttiin, pääsisinkö töihin jo kaksi tuntia aiemmin. No, en pääse, taikina on nousemassa ja uuneissa tulet, koska olen sumplinut aamupäiväni siten, että työpäiväni alkaa klo 14.

Työasiat pyörivät päässä muutenkin. Ei ole kaikkein helpointa löytää töitä tällä työkokemuksella ja ammattitaidolla, kun olen rääpinyt vähän sitä sun tätä siellä sun täällä. Eilen laitoin yhden hakemuksen menemään ja toivon, että saisin sieltä ainakin jonkinlaisen vastauksen. Harmittaa, kun aina ei saa yhtään mitään vastausta hakemukseen. Ei tiedä edes, onko sitä vaivauduttu lukemaan. Tämä paikka, jota nyt hain, olisi aivan unelmaduuni... maalla eläinten parissa.

Tiistaina kävin ystävän luona kylässä, kovasti kiitteli minun käyntini piristäneen. Tuli hyvä mieli siitä, että minulla on NYT energiaa ja hyvää mieltä, jota jakaa hänellekin, koska vuosi sitten minulla ei ollut energiaa pitää edes itseäni kunnolla käynnissä. Samalla jäin ihmettelemään, MIKSI minä nyt olenkin näin reippaana - koska kaiken järjen mukaan ei olisi mitään syytä. Yhtä hyvin voisin vaipua maahan ja masentua, koska niin moni asia elämässäni meni vituiksi. Mutta ei vaan masenna, vaan ajattelen omaan tapaani Leena Hefnerin os. Herppeenluoma tyyliin "mittään en tarvihe".

Sitä paitsi olen kiero paska. Kun saan ns. ylimääräistä rahaa, ostan sillä äkkiä lentoliput Tsekkeihin sen sijaan, että tekisin kansalaisvelvollisuuteni ja maksaisin muutaman laskun pois. Mutta hei, se oli ylimääräistä rahaa!


tiistai 20. maaliskuuta 2012

Ei jaksa tätä takatalvea, ei


Päätin lähteä kevättä vastaan > ensi viikolla PRAHAAN, jee.

Juu juu, ihan oikeasti, ostin juuri matkan; Praha 5 yötä, kahdelle hengelle, lennot mennen-tullen Finnair. Lähtö ensi viikon perjantaina. Koneessa oli jäljellä kolme paikkaa ja valitsemassani hotellissa kaksi huonetta vapaina, mutta sain kuin sainkin paikat haluamalleni lennoille ja hotelliin.

Jotta Prahan kevät, täältä tullaan.

Ja ei, emme lähde Puertoon sittenkään ennen ensi talvea, vaan viettämään uutta kuherruskuukautta rakastavaisten kaupungiksi kutsuttuun Prahaan. Tahtoo siis sanoa, että Toni-raasu jää mummun kanssa kotiin... tosin ei hän vaikuttanut olevan ollenkaan pahoillaan. Hyvä niin, koska haluamme tosiaan olla Meltsun kanssa kahden ja lisäksi en mieluusti anoisi Tonille enempää lomia tämän lukuvuoden puolella.

Mietin todella pitkään ja hartaasti, mihin Euroopan kaupunkiin voisimme lähteä kevättä tervehtimään, selasin ja vertailin hintoja. Vaihtoehtoja oli vaikka mitä; Lontoo, Dublin, Edinburg, Budapest, Praha, Venetsia, Rooma, Milano, Palermo, Nizza, Barcelona, Malaga, Madrid, Lissabon jne jne jne, ja voiton vei sitten Praha, taisteltuaan ykkössijasta pitkään Rooman kanssa. Rooma jonkinverran tuntevana tiesin aika tarkasti, mistäpäin olisin halunnut hotellin, mutta sillä alueella hotellien hinnat ylittivät sen, minkä oli mielessäni budjetoinut koko reissulle per nenä. Prahassa emme ole koskaan käyneet, joten lopulta halu tutustua ihan uuteen kohteeseen vei voiton. Plus että löysin hotellin, mikä vaikutti todella hyvältä; Prahan lähiössä, mutta ympäristö näytti niin kuvissa kuin Googlemapsin kauttakin katsottuna aivan hurmaavalta. Juuri sopivalta pitkiin kävelyihin!

Eikun miettimään, mitä pitää matkalle pakata mukaan. Aah.


keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Ihannepainossa!


Kävin jo aamutuimaan kunnan eläinlääkärillä Mindin kanssa; hain tilaamani ruokasäkin ja käytin Mindin taas vaa'alla. Nyt alkaa neiti olla ihannepainossaan! Lukema hieman heitteli, mutta sanoisin, että 35,4 kg lienee lähellä oikeata eli lokakuusta on pudonnut jokseenkin viisi kiloa > se riittää. Mielestäni painonpudotuksesta on ollut huomattavaa hyötyä, sillä neiti ei ole ontunut jalkaansa enää aikoihin. Osansa on varmasti erikoisruualla, ravintolisällä ja "ei pitkiä lenkkejä"-metodilla. Eli mieluummin monta lyhyttä päivässä, olettaen että koiraa nyt yleensäkään lenkitettäisiin päivittäin. Meillähän lenkki on lähinnä mielenvirkitysreissu ja tarvittavan liikunnan Mindi saa kyllä omassa pihassa. Tiedän, että saa, koska lokakuussa, kun laihis alkoi, lääkäri tutki tytin ja sanoi sen olevan oikein hyvässä lihaskunnossa eli liikuntaa on riittävästi.

Hyvästä tuloksesta ilahtuneena parkkeerasin toyotan K-kaupan pihaan ja tein Mindin kanssa reippaan (lyhyehkön) lenkin kuntakeskus cityssä. Pääsi haistelemaan toisten merkkejä ja tekemään omiaan, plus näki toisiakin koiria. Puhumattakaan kuinka kiva minusta on kävellä tuiskahtamatta nenälleni liukkaalla jäällä..! Kun tuolla ihmisten ilmoilla kävelytiet a) aurataan ja b) hiekoitetaan. Täällä hevonkuusessa ei kumpaakaan tehdä edes yleiselle autotielle. Plus että kuntakeskuksessa kävelytiet olivatkin jo enimmäkseen sulat.

Eilen illalla tein vastaavan, mutta paljon pitemmän, lenkin Kidin kanssa. Tonilla oli tiistain näytelmäkerho ja koska se lyhentyi jokin aika sitten kolmituntisesta puolitoistatuntiseksi, on tilanne sama kuin torstain näytelmäkerhon kanssa eli kyytijän (yleensä minä) ei paljon kannata välillä kotiin ajella. NYT pääsen tekemään sitä, mistä jo syksyllä haaveilin eli pakkaan koiran mukaan ja reippailen sen ajan, kun Toni harrastaa! Mindin kanssa puolentoistatunnin lenkkejä ei tehdä, koska siitä seuraisi nilkutusta ja särkylääkettä, mutta nyt kun meillä on Kidi... oijoi, eikun töppöstä toisen eteen ja lujaa. Eilen oli aivan ihana tallustella ihmisten ilmoilla, ja erityisesti kävely kanavalla oli sykähdyttävä. Ilta pimeni, tähdet syttyivät yksi kerrallaan taivaalle ja kesäisin niin vilkas kanava jäätelökioskeineen nukkui talviunta sinisessä hämärässä. Kanavassa oli sulia paikkoja ja bongasin peräti 18 sorsaa. Ne olivat Kidillekin iso ihmetyksen aihe.

Kävin kaupassa eilen ja tänään. Näin kevään tullessa jaksaa taas kiinnostaa se, mitä suuhuni panen, vaikka toki se on kiinnostanut viime vuonna tapahtuneesta herätyksestäni lähtien. Luovuin ruokalistojen tekemisestä, mutta en suinkaan terveellisestä ruuasta; ne viikot, kun ruokalistojen kera hääräsin, opettivat minulle sen, miten ja millaista ruokaa kotiin kannattaa ostaa, jotta kaapeista löytyy AINA jotain, mistä taikoa asiallinen ruoka. Jääkaapista, tai ainakin pakastimesta, löytyy peruslihaa monessa muodossa; jauhelihaa, kastikelihaa, karjalanpaistilihaa, broileria, naudanpaistia jne. Kalaa harvemmin, koska sen haluan mahdollisimman tuoreena eli ostan vain, kun olen aikeissa jotain kalasta laittaa, tai vaihtoehtoisesti kun järvestä saa saalista. Kasviksia pitää olla sekä tuoreena että pakasteena, ja erityisesti AINA pitää löytyä sipulia ja paprikaa, mielellään myös tomaatteja, joskin tomaattimurskaa on kuiva-ainekaapissa aina pari purkkia. Hedelmiä välipalaksi. Kuiva-ainekaapissa pitää olla niin makaroonia, riisiä kuin nuudeleitakin. Monenlaista jauhoa ja kuivahiivaa, plus tuoretta hiivaa jääkaapin / pakastimen puolella. Jääkaapissa maitoa, voita, munia. Mausteita, oliiviöljyä...  Tasan ei tule minulle sellaista tilannetta, etten tiedä, mitä ruuaksi laittaisin, koska kotona ei ole aineksia mihinkään.

Tänään laitankin pitkästä aikaa tomaatti-pekonikeittoa ja sen kanssa tuoreita sämpylöitä. Meltsu ei pidä ko. keitosta, joten häntä varten ostin palan maksaa ja teen maksakastikkeen, jonka seuraksi keitän muutaman perunan. Ruokakerman loppu menee kivasti kastikkeeseen. Leivon oikein piimäsämpylöitä! Harmi, että pesto (omatekemä) on loppu, olisin voinut tehdä patonkeja, joiden sisällä olisi pestoa. Paitsi jos... hm. Toin Puertosta monta pussillista / rasiaa kuivattuja mojon aineksia, miten olisi mojo-täytteinen patonki?!

Meltsu kävi eilen lääkärillä ja sai sairaslomaa toukokuun loppuun. Tähän asti hän on saanut suurinpiirtein kolmisen viikkoa kerrallaan, joten se, että nyt sitä määrättiin kaksi ja puoli kuukautta, kertoo aika paljon hänen kunnostaan mielestäni. Jalat eivät ole kunnossa; polvia ja nilkkoja särkee ja niiden osalta hän meneekin perjantaina röntgeniin, minkä lisäksi hän sai reseptin särkylääkkeille. Verenpainelääke vaihdettiin toiseen, koska nykyinen ilmeisesti aiheuttaa hänellä pahoinvointia, ja lisäksi hän sai vielä reseptin mielialalääkkeelle. Kunhan nyt vain pääsisi hakemaan lääkkeensä; tällä hetkellä ei ole yksinkertaisesti varaa niihin, mutta perjantaina tulee taas päiväraha.

En tiedä, pitäisikö minunkin hakeutua sairaslomalle? Sanoisin, että kamalaa aikaa, pää brakaa. Sairaspäiväraha on reilut neljäkymppiä per päivä eli "tienaisin" paremmin kuin tekemällä töitä. En vain osaa lähteä feikkaamaan, että minua vaivaisi jokin, kun ei minua vaivaa mikään muu kuin syntymähulluus. Jotenkin ennemmin siivoan kitupalkalla kuin haen sairaslomaa väärin perustein. Kyllähän tilanne toisinaan kiristää pipoani aika lailla, mutta kumminkin. Ei joka vastoinkäymisessä tarvi juosta kallonkutistajalle pillereitä hakemaan, pitää sitä ihmisen jotain jaksaa ihan omin voiminkin. Ja ei, tarkoitukseni ei ole mitenkään mollata ihmisiä, jotka eivät jaksa omin voimin. Esimerkiksi Meltsu on mielestäni ehdottomasti mielialalääkkeiden tarpeessa. Ennen niin aktiivinen mies on pakotettu kököttämään kotona ja lisäksi tulevaisuus, jonka piti olla valmiiksi suunniteltu eläkeikään asti, onkin nyt täysin hämärän peitossa. Jos lääkkeet saavat hänet tuolta sängynpohjalta edes jonkinlaiseen vauhtiin, niin eikun pilleriä naamaan vaan.

Mutta mitäs jos niitä siemeniä ja multaa nyt..?

Ah oh, eräs asia tuli mieleen. Puertossa kaipasin kovasti mausteita. Tänään, kun kävin K-kaupassa ja viivähdin maustehyllyn ääressä, palasi mieleeni ihmetykseni Puerton tutussa hiper trebolissa, jossa oli tarjolla vaikka mitä - paitsi mausteita. Siis toki niitä oli, mutta hyllyssä, joka oli varmaan 1/4 K-markettimme hyllystä ja valikoima oli todella kurja. Sama juttu ihan kaikissa kaupoissa. Täällä olen tottunut siihen, että pippureita on monenlaisia ja lisäksi montaa eri karkeusastetta ts. on hienonnettua, kokonaisia, rouhetta... plus on kaikenlaisia mausteseoksia. Puerton marketeissa ei ole ollenkaan sellaista kirjoa mausteita. Manasin sitä mielessäni ja sitten muistin maustekaupan Calle Viejolla (muistaakseni?) - maustekaupastahan mausteita saa, eikä marketeista. Eipä muuten saanutkaan. Siellä oli jokseenkin samat mausteet kuin kaupoissakin, ainoastaan eri tavoin pakattuna ja irtotavarana. Ainoa extra, minkä sieltä sai, oli huumaava tuoksu, oh. Jäin miettimään, missä mausteet oikein luuraavat. Kanarialainen ruoka kuitenkin ON maustettua, joskus jopa tulistakin. Ilmeisesti käytetään nimenomaan tuoreita mausteita, esim. chiliä. Kyllä minäkin, joskus, mutta jos Meltsu näkee minut pilkkomassa chiliä, alkaa marina. Kuivatut mausteet, maustesekoitukset ja maustetahnat ovat enempi minun juttuni.


tiistai 13. maaliskuuta 2012

Kevättä kohti


Heräsin tänään mitä upeimpaan aamuun, taivas loisti sinisenä ja jo tuttuun tapaan aurinko lämmitti kammaria niin paljon, että peiton alla alkoi olla liiankin lämmin. Mutta kuin taikaiskusta sää muuttui ja nyt tulee lunta vaakasuorassa. Hui. Vaan antaa tulla vaan - hahaa, Talvi, sinut on jo voitettu, turhaan puhkut ja puhiset!

Äsken puita hakiessani havahduin oikein tosissaan siihen, että todellakin mennään jo kohta maaliskuun puoliväliä. Tammi- ja helmikuu menivät niin nopeasti..! Ja vauhdilla on kulunut tämä maaliskuukin, ja sinänsä aivan käsittämättömässä euforiassa minun kohdallani. Yleensä - tai pikemminkin; viime vuosina - tämä kevättalvi on ollut vaikeata, koska on tuntunut, ettei kevät tule ikinä. Nyt näen kevään merkkejä kaikkialla, sunnuntainakin kuulin lokin kirkuvan järvellä ja talitintti pisti metsikössä jotta titityy. Entä sitten aurinko..! Pakko uskoa siihen, että matka juuri nyt Puertoon oli aivan loistavasti ajoitettu. Jos olisimme käyneet siellä joulukuussa, kuten ensin tarkoitus oli, olisin varmasti kittuuntunut tähän kevättalveen jo moneen kertaan. Nyt tuntuu kuin olisimme tuoneet sieltä kevään tullessamme.

Hm, pitäisi kai alkaa miettimään siemeniä ja multaa...

Löysin Facebookin kautta tamperelaiset, joihin tutustuimme Puertossa ja ilahduin kovin. Oli ihana päästä katsomaan heidän matkakuvansa, ja muutenkin; oikein mukava pariskunta ja vaikka en usko, että välttämättä heitä enää tapaamme, niin on mukava pitää yhteyttä sosiaalisen median kautta. Ja mistä sitä koskaan tietää, mihin elämä vie?

Elämä on niin kumma juttu. Ei sillä ole tarkoitusta eikä päämäärää, se pitää ainoastaan elää ja mieluiten elää täysillä - ELÄEN jokainen päivä sinä ihmisenä kuka on. Hirmuisesti menee energiaa siihen, että yrittää olla joku muu, joku erilainen, joku erikoinen. Minä en ole sellainen kuin muut, katsokaa; olen erilainen. No ei herranen aika sentään - kaikkihan me olemme erilaisia? Vai onko muka jossain joku toinen minä, joka voisi väittää olevansa samanlainen kuin minä niin että minun pitäisi tehdä jotain temppuja korostaakseni sitä, että hän on hän ja minä olen minä? Nope, ei ole. Ja kyllä, minullakin oli joskus tuo tarve, kuten olen tainnut mainitakin, joten tiedän, miten hölmöä se on. Kun luovuin siitä, opin arvostamaan ns. tavallisuutta ja näkemään niissä / meissä ihan taviksissa sen erilaisuuden, joka tekee jokaisesta sen omanlaisensa. Mitä huikeita ihmisiä ja ihmiskohtaloita jokaisen "taviksen" ulkokuoren alle kätkeytyykään, kuulkaas!

Tapasin viime viikolla Ystävän, jota olen ajatellut suurella lämmöllä siitä asti. Tsemppiä, kulta, olet ihanista ihanin. Päivän video nimenomaan Sinulle.


maanantai 12. maaliskuuta 2012

Unien hetteiköllä


Olen vedellyt nyt kolme yötä unta siihen malliin, että voisi luulla, ettei minulla mitään huolia olekaan. Olen toki herännyt monta kertaa yössä milloin minkäkin syyn takia, mutta niinhän minä olen tehnyt kai koko aikuisikäni. Kun taloudessa on eläimiä ja lapsia, yhtenäinen yöuni ei vain ole mahdollinen. Tai siis on, esimerkiksi meillä se on mahdollinen Meltsulla, mutta ei minulla. MInä olen se, joka on aina herännyt laskemaan kissoja sisään ja ulos ja herännyt täyttämään lapsen tarpeet. Herkkäunisena olen herännyt myös siihen, jos koirilla on ollut jotain hässäkkää. Onnekseni en ole koskaan kärsinyt heräilystäni, vaan pystyn jatkamaan uniani samantien. No, kumminkin, olen nukkunut tavallista sikeämmin (ja pitempään, tänäänkin heräsin klo 9.30, koska - yllätys yllätys - Meltsu vei Tonin pysäkille, joskin toki heräsin katsomaan, että Toni lähti asiallisen näköisenä kouluun) ja uneni on ollut mielestäni sikeämpää kuin aikoihin. Ainakin uneni ovat olleet "elävämpiä", selkeitä, ja niissä sattuu ja tapahtuu.

Olen uneksinut monena yönä tietyn näköisestä miehestä; naama on ollut sama, vaikka se, kuka henkilö hän milloinkin on ollut, on vaihdellut. Unet eivät ole tapahtuneet nyt viikonloppuna peräkkäisinä öinä, vaan näin unta hänestä esim. Puertossa ollessani. Muuten, siellä yhtäjaksoinen uni olisi ollut mahdollista ulkoisten seikkojen osalta, mutta nukkumista häiritsi se, että höyhentäkki on ihan liikaa minun suomalaiselle keholleni. Täkin alla tuli hiki ja jos tuli peitosta pois, alkoi viluttaa. Höh ja pöh. Sitten kun muutan itse Puertoon, ohuempi täkki on kyllä ihan riittävä...

Mutta siis, viime yönä kun uneksin taas tästä samasta miehestä... käsittämättömiä tapahtumia täynnänsä oli se; oli lännenromantiikkaa, jalaton ruumis, maalaismarkkinoita ja lopulta ymmärsin olevani rakastunut häneen. Herättyäni äkkiä tajusin, kuka hän oli IRL: Josh Holloway, joka näytteli TV-sarjassa Lost. Miksi hän minun unissani vierailee, sitä en todellakaan tiedä. En katsonut Lostia kovinkaan montaa osaa ennen kuin totesin sen minun makuuni tylsäksi ja ikävystyttäväksi, eikä hänen roolihahmonsa ollut millään tavoin minun suosikkini edes, enkä katsonut häntä sillä silmällä, että onpas hyvännäköinen. Mitä hän siis nyt tahtoo minulle viestittää, en tiedä. Jos uskoisin uniini tai muuhun hömpänpömppään, ottaisin ehkä selvää, mutta unet ovat unia. Samalla voisin alkaa ihmetellä, miksi olen alkanut uneksia Till Lindemanista viime aikoina. Siis; miksi VASTA viime aikoina, kun palavin rakkauteni häneen on kauan sitten taaksejäänyttä elämää.

Onhan se tietysti hyvä, että on joku, josta uneksia, kun oma armaani ei ole kovin uneksittava tällä hetkellä. Mies käy täysin ylikierroksilla ja on rasittavista rasittavin. Nyt kun pitäisi puhaltaa yhteiseen hiileen, hän riehuu ympäriinsä kuin valkotornado ja minulta menee hermot siinä määrin, että tekee mieli paeta ja kauas. Ja ei, en tarkoita riehumisella konkreettista riehumista, vaan sitä, että hän - - - no, käy ylikierroksilla. Eilinen ilta oli (mukavan viikonlopun jälkeen) todella rasittava ilta elettäväksi; Meltsulle tuntui tunkevan kaikki mahdolliset ajatukset ja skenariot mieleen ja vaikutti jo siltä, ettei hän enää edes hallinnut omaa mieltään. Mitä sitten mitä jos mitä missä milloin. Kysyinkin, että herrajjumala, tässä ja nytkö pitää tulevaisuus päättää. Että eikö asioita voi mennä päivä ja asia kerrallaan sen sijaan, että tulevaisuus päätetään äkkiä tavallisena sunnuntai-iltana. Inhottaa, kun hössötetään viikonloppuna asioista, joille ei silloin mitään voi. Minä tahtoisin nollata päätäni, mutta ei. Virastot, pankit, postit, kaikki ovat kiinni viikonloppuna, ei silloin kuitenkaan voi asioita hoitaa, miksei siis vain nauttia siitä, että ei ole mitään asioita hoidettavana?

Minä keskityin viikonloppuna WoWin pelaamiseen tavalla, jota en ole tehnyt piiiitkiin aikoihin. Moneen kuukauteen. Tunsin, että löysin mielekästä tekemistä ja oli enemmän kuin rentouttavaa istua ja pelata. Illalla oli vielä Dragon Soul-raidikin, josta kaverit olivat selvittäneet viikolla jo 7/8 pomoa. Jäljellä oli siis vain Deathwing itse! Ja minulla ei ollut hajuakaan taktiikoista plus että varusteeni olivat vielä Firelands-tasoa = huonommat kuin muilla. Kollegani, örkkimetsästäjä Marg teki damagea melkein tuplaten sen minkä minä paremmissa varusteissaan. Mutta onneksi se ei niin haittaa, ei meidän killassa eikä raidissa.

Hiukan vielä iltasella mietin, viitsinkö lähteä raidiin, mutta onneksi lähdin. Saimme Deathwingin nurin (pöh, tylsä taistelu, kuten oikeastaan koko Dragon Soul, ei mitään verrattuna Icecrown Citadelin jännitykseen ja Lich Kingin kaatamiseen) ja saaliina tuli mm. harvinainen eeppinen lohikäärmeratsu - jonka minä sain omakseni rollilla 95!!!!! Kuulemma yksi koko pelin harvinaisempia ratsuja. Minut komennettiin Orgrimmariin pasteeraamaan sillä.

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Nätti nakuna?


Olen jo ainakin vuoden ollut ihan koukussa kaikenmaailman stailausohjelmiin, kuten Nätti nakuna, Nuorennuskilpailu, Ilme nuoremmaksi jne. Katson yhtä sujuvasti niin brittiversiotkin kuin Kanadan, USAn, Australian yms. vastaavatkin. Jos en töllöstä ehdi, niin sitten netin kautta ssamalla, kun suihkin menemään silitysraudalla. Luultavasti on aika pitkälti noiden ohjelmien vika, että hylkäsin mustan ja vaihdoin sen tilalle VÄREJÄ. En varmaankaan osaa yhdistellä enkä käyttää värejä oikein, mutta ainakin minä käytän niitä, samoin olen lopettanut pukeutumisen löysiin, peittäviin vaatteisiin. Tai pikemminkin muodottomiin vaatteisiin, kuten liian isot T-paidat. En edelleenkään pidä isoista rinnoistani, mutta toisaalta, ne ovat minussa plussaa, joten en vaivaudu niitäkään piilottelemaan. Päinvastoin; käytän push up-liivejä! (Tosin siksi, että nämä monitoimiliivit, joista olkainten paikkoja vaihtamalla tai kokonaan poistamalla saa kolmet erilaiset liivit, ja ne ovat varmastikin kaikkein mukavimmat liiveistäni, tukevat mutta eivät purista).  Orjallisesti en neuvoja ja ohjeita kuitenkaan seuraa, esim. 5 minuutin pikameikki on edelleenkin minulle ihan liikaa. Ja korkokengät. Viime kesänä ostamani espadrillokset ovat huiminta korkojen osalta minun garderobissani, kakkosena meksikolaiset bootsini. Mutta pientä edistystä kumminkin; aamuisin sekoitan kosteusvoiteeseen hiukan värivoidetta ja voila; ihon sävy on heti tasaisempi.

No, nyt innostuin jaarittelemaan. Syytän ensimmäistä normaalia lauantaita pitkään aikaan - - sain nukkua 9 tuntia (ja heräsin pää kipeänä, auts) ja tälle päivälle ei ole mitään muuta ohjelmaa kuin kodinhuoltotöitä.

Nuo edellä mainitsemani ohjelmat ovat saaneet minut miettimään, miltä minä mahdan näyttää vieraiden silmissä. Murjottavalta mummoltako? Keskiviikkona sain positiivista palautetta asuvalinnastani ja eilen töissä sain sitten muustakin. Vanhempi collega totesi hänen tarvitsevan ottaa minusta mallia; olen aina niin pirteä ja hymyilevä. Myöhemmin hän tiedusteli lapsistani ja kun kerroin, että 13-vuotias poika on, hän sanoi, että no niin, eipä näin nuorella kovin vanhoja lapsia voi ollakaan. Sanoin, etten minä nyt niin kovin nuori ole, 47 täytän kesällä ja sain collegan suun loksahtamaan auki. Hän olisi kuulemma veikannut minua ainakin 10 vuotta nuoremmaksi. Arveli sitten, että iloisuuteni nuorentaa.

Mitä opimme tästä! SMILE!

Minusta tuntuu, että olemme oikeasti lähdössä takaisin Puertoon toukokuussa. Meltsu realisoi joutilasta omaisuuttaan matkarahoiksi ja olen jo katsonut, että Air Berlin taitaa lennättää halvimmalla touko-kesäkuun vaihteessa, yksi välilasku Saksanmaalla mennen tullen.

Tähän nyt ihan pakosti iki-ihanaa Divineä!


perjantai 9. maaliskuuta 2012

Euforia

Oloni oli eilen vielä euforisempi kuin mitä tänään on, ja mielelläni olisin jakanut sen täällä blogissani, mutta Vuodatus oli päättänyt keikahtaa ilmeisesti täysikuun innoittamana nurin. No, ei se mitään, ei se euforiaani vähentänyt ja kuten sanottua, olen edelleen jokseenkin samassa mielentilassa. En edes muista, milloin olisin viimeksi tuntenut oloni näin iloisen seesteiseksi ja, sanoisinko, fatalistisen tyyneksi. Ja kuitenkin tekee mieli melkein hihkua.

Firman kanssa on onnistuttu etenemään aika iso harppaus siinä mielessä, että näyttää, että saamme tämän kaupaksi. Harmi on, että ostaja tarjoaa summaa, jolla emme pysty maksamaan edes velkojamme pois..! Mutta en epäile, etteikö hän tarjoaisi juuri sitä summaa, minkä arvoinen armas yrityksemme on. Tulen / tulemme maksamaan velkojamme hamaan tulevaisuuteen asti, mutta jostain syystä se ei ainakaan tällä hetkellä harmita pätkääkään. Sittenhän maksamme, rahaahan se vain on. Kitkuttelemme ja sinnittelemme, ja elämme siitä huolimatta ihan täyttä elämää. En tee sitä ensimmäistä kertaa.

Ainoa harmituksen aihe ehkä on se summa, millä aikoinamme firman ostimme. Se oli noin viisinkertainen siihen nähden, mitä siitä meille nyt on tarjottu, ja alan olla melko lailla samaa mieltä appiukkoni kanssa siitä asiasta, että rakas isäni kusetti meitä tässä(kin) asiassa. Otimme nyt ajatellen valtavasti lainaa, jota ei siis ole vieläkään maksettu pois. Toivoin varovasti, että saisimme firmasta sen verran, että jäisimme plusmiinusnolla-tilanteeseen, en uskaltanut toivoakaan voittoa, mutta tämä toive ei toteudu. Lähdemme elämässämme eteenpäin miinus-tilanteessa, ja todella "hyvin" eväin; toinen on sairaspäivärahalla ja toinen on työtön kokonaan vailla mitään tuloja. Käsittääkseni minulla yrittäjänä on neljän kuukauden karenssi ennen kuin pääsen työttömyyspäivärahalle.

Minulla ei ole mitään aikomusta olla neljää kuukautta vailla tuloja, joten juuri nyt en oikeastaan mitään muuta toivokaan kuin että pääsisin firmasta nopeasti eroon niin että sivutyöstäni tulisi päätyöni, eikä minun tarvitsisi enää maksaa hurjasta yhdeksän euron tuntipalkasta veroja 41%. Kyllä, minulla on töitä juuri nyt. Otin tiistaina yhteyttä vuokrafirmaan ja ilmoitin, että puoliso pärjää jo yksin kotona ja minä olisin halukas töihin. Jo keskiviikkona alkoi puhelin piristä, ja eilen viihdyin erinomaisesti viisi tuntia pulpetteja puunaten. Tänään menen samaan duuniin.  Tuntuu äärimmäisen hyvältä tehdä jotain tolkullista, josta maksetaan ja jossa tuntee olevansa hyödyksi ja tarpeen! Suorastaan laulelin, kun ajoin kotiin ja näin, kuinka punainen täysikuu nousi Vesijärven ylle.

Toivon ihan hirmuisesti, että tilanne selkiää ja ratkeaa ensi viikolla. Haluan elämäni seuraavaan vaiheeseen niin pian kuin mahdollista. Tänään juttelin Meltsun kanssa jo siitä, mistä aletaan nipistämään... mm. mitkä lehdet jätetään pois ja mitä jätetään; meille jää paikallislehti, TV ja netti. TV-lupamaksu kai kohta jääkin pois? Ja toki Tonin Aku Ankat sun muut jätetään. Plus WoW-lehti! Se onkin maksettu koko vuodeksi taas, kolmisenkymppiä. Ja toki WoW jää, yksi tili ainakin, toisen voisi lakkauttaa, koska Toni ei juurikaan enää pelaa (en tosin minäkään).

Olen hirrrween iloinen ja täynnä tarmoa! Parhaillaan minulla on työn alla operaatio lakanoiden silittäminen, ehdin touhuta sen parissa vielä tunnin ennen kuin kurvaan duuniin rätin ja mopin kera.

Niin, ja vaikka Teneriffan lomamme ei mennyt ollenkaan niin kuin olin ajatellut, huomaan nyt, miten paljon virtaa siitä kuitenkin saan. Se piristi aivan valtavasti ja nautin tästä Suomemme lopputalvesta tavalla, jolla en muista aikoihin nauttineeni.


sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Teneriffan tähtihetket


* * Nakuteltu edelleenkin iltapäivästä * *


Koska olen edelleenkin eristettynä internetin ihmeellisestä maailmasta, en voi tarkistaa, mitä mahdoin matkastamme kirjoittaa silloin, kun yleensä viimeksi mitään kirjoitin, mutta vaikka voisinkin, en aio kirjoittaa mitään varsinaista matkapäiväkirjaa tyyliin päivästä päivään. Reissu ei tosiaan mennyt aivan niin kuin olin ajatellut. Olin nähnyt mielessäni jonkinlaisen lemmenloman, jonka aikana huolia vailla reippailisimme joka päivä ja nauttisimme olostamme vailla mitään paineita. Lemmenloma loppui ennen kuin ehti alkaakaan, koska vaikka en asiaan loman aikana juuri palannutkaan, minun ei ollut lainkaan helppo sulattaa sitä tosiasiaa, että Meltsu katsoi ajankohdan sopivaksi soitella kaukopuhelun jollekin horolle, jolle oli antanut numeronsa. Olisi tehnyt sen minä tahansa muuna ajankohtana, mutta ei – piti sitten pilata osittain kaikkien loma sillä. Oli nimittäin selvää, että ei Tonistakaan ollut kivaa, kun tappelimme asiasta siinä määrin, että lapsiparka vetäytyi makuuhuoneen parvekkeelle päästäkseen kuulemasta sitä känää.

Reippailu ja perheen seura ei tuntunut Meltsua kiinnostavan muutenkaan. Kun minä olin toipunut flunssastani, olin joka aamu täynnä tarmoa ja suorastaan janosin reippaita kävelylenkkejä, joille toisinaan melkeinpä patistin Tonin mukaani. Monena aamuna suuntasimme löytämällemme reitille (Playa Los Roques – Mirador San Pedro) ja pidensimme matkaa niin että lähtöpäivää edeltäneenä päivänä teimme yli parin tunnin lenkin pitkin kivisiä polkuja. Muutenkin liikuimme apostolinkyydillä mahdollisimman paljon ja jo tuttuun tapaan kävelimme kaupunkiin aina, kun sinne oli asiaa, Meltsun tullessa taksilla. Vuosi sitten Meltsun takseilu oli laiskuutta, nyt toki osin pakon sanelema juttu. Meltsun toipuminen ei mielestäni ole edennyt toivotusti ja kävely vaatii yhä paljon voimia ja rasittaa polvia. Siksi en olisi odottanut Meltsun tekevän parin tunnin lenkkejä tai jaksavan joka päivä kävellä kaupunkiin, mutta kieltämättä olisin odottanut hänen tekevän kanssamme edes jonkinlaisia lenkkejä paljon useammin kuin hän teki. Nimenomaan PALJON enemmän, koska hän taisi lähteä nimenomaan lenkille / kävelylle kanssamme vain kaksi kertaa.

Tänään, kun vein Kidiä lenkille, aloin välittömästi kaivata Teneriffan säätä ja ennen kaikkea maastoa. Puertossa kävely on yhtä nousua ja laskua, mikä tarkoittaa huohotusta ja hikeä silloinkin, kun sää on viileä, mutta ainakaan siellä ei ole liukasta… Kahden viikon kävely tuntuu niin jaloissani kuin mahassani (Meltsu huomautti, että olen laihtunut, vaikka kiloissa en todellakaan ole, mutta huomasin itsekin, että vatsalöllystäni on kadonnut osa jonnekin parin viikon aikana) ja jatkaisin mielelläni reippailua kotonakin. Se ei vain ole kovin kivaa, kun kaikki tarkkaavaisuus menee jäisellä ja epätasaisella tiellä luistellessa.

Minulla on seikkailumieltä, jota Toni välillä tuntui inhoavan (koska vaikka olimme molemmat aivan poikki, halusin usein katsoa vielä seuraavankin kulman taakse...). Eräänä päivänä kävelyltä palaillessamme keksinkin Maritimille palaamisen sijasta kokeilla, mihin ylöspäin vievä polku mahtoi johtaa ja se johti meidät todella pitkään nousuun yhä ylemmäs vuoren rinnettä. Päädyimme ilmeisesti kesantopeltojen ohitse jonkun viljelyksille. Rinteessä oli perunaa, maissia, tomaattia, kurpitsaa ja kaikkein hauskin oli rivi kylpyammeita, joissa kasvoi mm. kevätsipulia (?) ja korianteria sekä mansikoita! Tosin nolotti tallustella siellä etsimässä ulospääsyä; odotin minä hetkenä vahtikoiran ryntäävän jostain hätistelemään tunkeilijoita.

Muutenkin minua kiinnosti kaikenlainen viljelys ja maatalous. Matkan parasta antia oli ilman muuta ne kerrat, kun pääsin ihailemaan viljelyksiä, ehkä siksi, että maatalous siellä oli niin erilaista kuin mihin olen tottunut ja kuitenkin maastahan se ruoka tulee myös Teneriffalla. Koska koko saari on pelkkää vuorenrinnettä, peltoja ei ole samalla tavalla kuin täällä, vaan kaikkialla, mihin ihminen vain on pystynyt pengertämään itselleen pienen maatilkun, siihen sellainen on tosiaan pengerretty. Traktoreilla ei niille pelloille ole asiaa, joten maatalouskoneena toimii usein vielä ihan aasi tai muuli. Erityisesti kylät, joiden läpi ajoimme matkallamme Teidelle, jäivät mieleen. Perunamaat, appelsiinipuut, viiniköynnökset ja alastomat kastanjapuut. Tien vieressä ihan tavalliset matti ja maija meikäläiset tavallisissa toimissaan. Koska en välitä napsia kuvia liikkuvasta autosta, moni kaunis näkymä tallentui vain muistiini ja pysyy siellä. Kuten Teno Altolta tullessamme näkemämme iso vuohilauma laitumella; siihen oli kerätty monen eri omistajan vuohia ja vanha paimen istui vartioimassa. Vuonna 2012!

Matkan paras retki tehtiinkin ilman muuta Teno Altoon. Lähdimme aamupäivällä klo 11 matkaan kohti Tenoa, pysähtyen matkalla pari kertaa ihailemaan näkymiä. Teno on Teneriffan läntisin kärki, josta näkee niin La Gomeran kuin La Palmankin ja sieltä näkee myös etelän lomakeskukset sekä Los Gigantesin kalliot alkavat sieltä. Tsekkaamisen arvoinen paikka, josta lähdimme ajamaan takaisin kohti Buenavistaa, josta lähdimme kipuamaan ylös vuorille kohti Mascaa. Aikamme ylöspäin noustuamme poikkesimme pienemmälle tielle, joka jatkui vuorenrinnettä ylös serpentiininä, ajoittain hiekkatienä, jolle ei ollut kaiteita riittänyt. Hetkittäin tuntui hyvältä ajatukselta olla katsomatta alaspäin… Kiipesimme ylös vuorelle ja pääsimme sen toiselle puolelle, jossa huristelimme vuorenrinnettä kohti pientä Teno Alton kylää, ajoimme sen läpi ja pysähdyimme paikkaan, jossa tie loppui.

Jossain alhaalla kaukaisuudessa näkyi Tenon niemi, toisessa suunnassa taas Teiden tuttu huippu. Merelle katsoessa meri ja taivas yhtyivät toisiinsa niin ettei voinut sanoa, missä toinen alkoi ja toinen loppui. Aurinko paistoi lämpimästi, vaikka ilma olikin viileää – ja niin raikasta, etten muista koskaan raikkaampaa hengittäneeni. Maa oli värikäs kukkasista, joita en tuntenut, ja ampiaiset pörräsivät innokkaina. Lähellä oli vanha maalaistalo ”se vende”-kyltillä varustettuna ja talon pihalla kanat kaakattivat omissa touhuissaan. Talon alapuolella oli paljon pengerryksiä ja jostain kuului kellojen kilinä, kun vuohilauma oli laiduntamassa.

Palasimme takaisin kylään, jossa olivat rinnakkain kapakka ja kirkko, ja parkkeerasimme auton. Kapakassa oli kaikki kuten pitikin… ja onneksi ruokalista myös englanniksi, koska meistä kukaan ei osannut espanjaa riittävästi saadaksemme tolkun ruokalistasta, jossa ei kovin montaa vaihtoehtoa ollutkaan. Otimme tietenkin rancho canariota eturuuaksi ja pääruoaksi päätimme kaikki kokeilla jotain, minkä nimi oli muistaakseni ”vuohta omassa liemessään”. Emme olleet kukaan maistaneet vuohta aiemmin, joten jännitti tietää, miltä moinen otus maistuisi. Olin iloinen, että Tonikin halusi maistaa, ja kyllä kannatti; oli kertakaikkiaan herkullista. Se maistui – vuohelta. Ei siis lampaalta eikä sialtakaan, vaan ihan omalta itseltään. Sinne oli pataan ilmeisesti paiskattu reippasti pilkottu vuohi, koska ruuassa oli myös luita, mutta paikalliseen tapaan ruoka oli niin kypsää, että lihat irtosivat luista melkein ihan ravistamalla. Minun ja Meltsun lautasilta löytyi myös vuohen maksaa, joten sekin osa elukasta oli sekaan heitetty. Pikanttina yksistyiskohtana lasku ei suinkaan tullut kuittina kassakoneesta, vaan omistajatäti näppärästi laski kaiken yhteen vihkoonsa ja näytti loppusumman maksajallemme.

Jäin miettimään, mitähän se talo olisi maksanut… Ulkorakennukset olivat romahtaneet, mutta päärakennuksen katolla oli tv-antennikin.

Teimme opastetun retken Teidelle ja La Lagunaan, ja molemmilla retkillä meillä oli oppaana saarella 31 vuotta asunut suomalainen Mimi. Loistava opas! Opin valtavasti Teneriffan historiasta, luonnosta ja elämästä yleensä. Historiapuolelta minua jäivät kiinnostamaan erityisesti saaren alkuasukkaat, guanchit, ja heidän kohtalonsa. Se, kuinka he kertakaikkiaan katosivat, lakkasivat olemasta niin lyhyessä ajassa, toki sinänsä ihan luonnollisista syistä (jos sotia ja tauteja voi sanoa luonnollisiksi), mutta kuitenkin. Ja se, kuinka ei tiedetä, ketä he oikeastaan olivat ja mistä tulivat – kivikautinen kansa, jolla oli monimutkainen yhteiskuntajärjestelmä ja jotka asuttivat saarta, mutta eivät osanneet tehdä edes venettä. Toki myös espanjalaisten historia oli mielenkiintoista, ja vanha pääkaupunki La Laguna, joka on Unescon suojelukohde, oli täynnä historiaa ja upeita rakennuksia. Oli hienoa päästä kurkistamaan erityisesti muutamien talojen sisäpihoja, patioita.

Matka Teidelle eri ilmastovyöhykkeiden läpi oli hieno kokemus myöskin, vaikka en tehnyt sitä edes ensimmäistä kertaa. Mutta tällä kertaa Mimin selostus sai minut näkemään luonnon upeuden. Jättikokoiset kanervat ja kanarian männyt… Huikealta tuntui myös pysähdys havumetsävyöhykkeellä, jossa oli yllättäen niin kylmä, että hengitys huurtui. Onneksi meitä oli neuvottu ottamaan villapaidat mukaan! Teidellä ei ollut ollenkaan niin viileä kuin alempana mäntyjen varjossa. Mimi kertoi saaren vesijärjestelmistä ja näimme isoja vesiputkia, jotka toivat vettä vuorilta alas Puertoon. Ja entä saaren eläimet, ne hurjat ja isot - - - niitä ei ole. Suurin elukka Teneriffalla on kani, ja sekin on tuontitavaraa. Ei ole edes oravia. Eikä käärmeitä, eikä mitään myrkyllisiä hyönteisiä. Liskoja ja lintuja on. En tullut kysyneeksi miten lie pienten jyrsijöiden laita, tarkistan asian netistä heti kun se toimii, jäi nimittäin vaivaamaan.

Teidekin oli ihan uudenlainen, kun Mimi kertoi kasveista, näytti laavavirtojen suunnat ja antoi nyppylöille, kallioille ja kukkuloille nimiä ja kertoi niihin liittyviä tarinoita, kuten siitä guanchi-prinsessalta, joka hyppäsi alas kalliolta ja muuttui lähteeksi… Teidessä ei mielestäni sinänsä ole mitään nähtävää, eikä hissimatka huipulle ollut todellakaan minun juttuni (en edes harkinnut meneväni sinne), mutta Mimin selostus sai minut halajamaan Teidelle keväällä, kun kaikki ne puskat ja pusikot ovat kukassa ja mehiläistarhurit tuovat pörriäisensä sinne tekemään aitoa Teiden hunajaa.

Hieno kokemus oli Tacoronten maalaismarkkinat, kuten olin uumoillutkin. Markkinat pidettiin isossa hallissa, jossa oli myyntipöytiä ja pöydillä paikallisia tuotteita, ja niinhän siinä sitten kävi, että minä olin se, joka viimeisenä kipitti bussille nyssyköidensä kanssa. Mukaan tarttui uusia perunoita, maukkaita leipiä ja munkkeja, vuohenjuustoa (osoittautui savustetuksi sellaiseksi), hunajaa ja vielä kainalossa tönötti kimppu tuoreita ruusuja, jolla Meltsu yllätti minut. Harmittamaan jäi, etten ostanut ihanaa mojo verdeä, jota maistelin; se oli juuri sen makuista, jollaista se mielestäni pitääkin olla ja jota tarjotaan Casa Tomasissa. Sitä ei saa valmiina kaupasta, eikä kuivatuista aineksistakaan sitä saa aikaiseksi. Jätin ostamatta, koska Mimi sanoi, että Bodegas Alvarossa, jonne olimme menossa viininmaistajaisiin, oli seudun paras mojo ja kannatti siis ostaa sieltä. Joo, olihan Alvaron mojo herkullista, sitä maisteltiin ryppyperunoiden kanssa viininjuonnin lomassa, mutta kun se oli punaista mojoa eli mojo rojoa. Ei vihreää, pöh. Alvarosta tarttui mukaan sitä mojoa ja totta kai viinejä. Mikä loistava myyntikikka; ensin juotetaan turistit humalaan ja sitten vain annetaan kassakoneen kilistä. Siis oikeasti; meihin ”tuhlattiin” tapaksina erilaisia pikkuisia leipiä, siis ihan leipää, jossa oli erilaisia simppeleitä päällyksiä kuten salamia, ilmakuivattua kinkkua (en saanut yhtään palaa sitä! ja niin kuin jamon serranosta tykkään, nyyh) ja erilaisia juustoja, plus sitten oli niitä perunoita mojon kanssa, ja sitä viiniä. Mitähän meitä oli per pöytä, ehkä 6-7 henkeä ja pöydässä oli pullot punkkua, valkkaria, roseeta ja makeaa moscatel-viiniä ja lisäksi henkilökunta kaatoi kaikille haluaville cavaa eli kuoharia ja vielä sai käydä ottamassa napsin hunaja-rommia. Meitä taisi olla neljä pöydällistä (olimme liikkeellä pikkubussilla) ja maistelun jälkeen ostimme viiniä varmaan pullot per nenä, esim. kun meitä oli kolme ja vaikka Toni ei tietenkään juonut eikä ostanut viiniä, minä ja Meltsu ostimme valkkarin, moscatelin ja rommin.

Kotimatka Puertoon viinituvasta oli hilpeä. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän hiprakassa ja juttu luisti. Mekin teimme tuttavuutta erään tamperelaispariskunnan kanssa, mikä johti siihen, että Meltsu vei heidät illalla tutustumaan La Bambaan ja maanantaina treffasi heidät merivesialtailla, jonne Toni halusi uimaan. Tiistaina he kävivät meillä kylässä ja keskiviikkona lähdimme porukalla katsomaan kameleita El Tanqueen; heillä oli retki varattuna ja pyysivät mukaan, ja mukavasti retkelle mahtui vielä. He lähtivät kotiin meitä edeltävänä päivänä ja eiköhän tässä jatkossakin yhteyttä pidetä, ainakin Facebookin kautta jos ei muuten.

Kameliretki sinänsä oli täysin älytön. Kyseessä oli kansainvälinen retki ja me viisi ainoat ei-espanjalaiset. Retkeen kuului kuljetus ja aktiviteetit kamelifarmilla, muutaman kerran pysähdyttiin katsomaan näköaloja, mutta mitään selostusta ei ollut. Älyttömäksi retken tekivät ne kamelit. Hauskaa meillä oli kyllä, ja harvemminhan sitä pääsee dromedaarilla ratsastamaan, mutta hei; kuka ihme on keksinyt, että hommataanpas kameleita ja annetaan turistien ratsastaa niillä..? Meille laitettiin päälle jonkinlainen arabiasu ja sitten istutettiin kameleille, kaksi per kameli, kamelit riviin ja sitten marssittiin hitaasti ympyrää läheisessä pusikossa. Se oli jotenkin ihan absurdia, siitäkin huolimatta, että kamelit olivat jotenkin tosi… symppiksiä. Retken päälle saatiin tietenkin ryppyperunoita ja kanaa, plus punkkua, banaaneita ja oikein hyvää teetä. Lämmin tekikin hyvää, koska El Tanque oli 800 kilometrin korkeudessa ja sielläkin oli varsin viileä pilvisenä päivänä.

Ruoka oli ilman muuta yksi elämyksistä. Kävimme syömässä siis revittyä lihaa Santa Ursulassa, kuten muistan maininneeni, ravintelin nimeä en edelleenkään muista. Los Chamos, ehkä? Candelariassa käydessämme poikkesimme tutussa Casa Tomasissa syömässä possunkylkeä, keitettyjä perunoita ja vihreää mojoa, se sijaitsee Los Rodeosissa, kaiketikin. Keijo ei ollut oikein varma, minkä kylän / kaupungin alueella se sijaitsee. Teno Altossa söimme siis vuohta, ja kävimme samalla porukalla myös tutussa ”miekkapaikassa” Los Rodeosissa. Lähtöpäivänä Jorma vei meidät paikkaan, joka on saanut oikein jonkin sertifikaatin siitä, että se tarjoaa aitoa kanarialaista ruokaa, muistaakseni paikan nimi on El Rubio, mutta missä se sitten sijaitsee – en tiedä. La Orotavassa, ehkä. Siellä söin hiillostettua kanaa, ja aterian erikoisuus mielestäni oli heti alussa, kun pöytään tuotiin pakollinen leipä, voi ja aioli plus lautasella muutama makkara – ja sitten tarjoilija sytytti makkarat tuleen! Ei aavistustakaan mitä makkaraa se oli, jotain lötköä ja siinä oli ryynejä ja se oli aivan mahdottoman hyvää, njam.

Itse laitoin meille ainakin sössöä, joka oli joku paellan ja risoton välimuoto… katkarapuja, simpukoita, kanaa, pekonia ja riisiä. Tein lasagnea, possupataa, jauhelihakastiketta ja vielä kanipataa. Kanipadasta tuli hyvää, maustoin sen simppelisti valkopippurilla, suolalla ja tilkalla valkoviiniä – ja päätin olla heittämättä pataan ihan kaikkea kanipaketista, koska se kanin pää tuijottavine silmineen ja suusta roikkuvine kielineen näytti minun silmiini vähän liian hurjalta syötäväksi.

Mitähän vielä? Sää ei oikein suosinut; ensimmäinen viikko oli suorastaan kylmä ja olimme onnekkaita siinä, että meillä oli asunnossa lämmitys. Olohuoneessa on kiinteä patteri ja makuuhuoneeseenkin oli tuotu melkein samanlainen öljytäytteinen patteri kuin mitä meillä on kotona vessassa. Tamperelaiset ihastelivatkin lämmintä asuntoamme kun olivat kahvilla; heillä oli hotellissa niin kylmä, että piti nukkua vaatteet päällä ja parvekkeen oven eteen piti topata vällyjä, ettei sieltä olisi vetänyt kylmää ilmaa. Mereen ei tehnyt mieli, eikä yhtenäkään päivänä ollut vihreätä lippua sen merkkinä, että uinti olisi ollut turvallistakaan. Keltainen lippu liehui topakkana salossa, ja ihan varmaa on, että jos uimaan saa mennä omalla vastuulla, minä en mene. Ranta-aallokossa hiekan seassa pyöriminen ei innosta, olen sen kokenut kerran ja se riitti. Toni oli sitä mieltä, että ainakin kerran pitää uida ja kävi merivesialtailla kastautumassa. Vesi oli kuulema jääkylmää.

 Vaikka en minä sitä, että valittaisin kelistä tai säästä..! Ei, en tarkoita valittaa, koska Teneriffan talvi kuitenkin tarkoittaa parinkymmenen asteen lämpötiloja ja meillä jopa kolmeakymmentä astetta makuuhuoneen parvekkeella mikäli aurinko jaksaa paistaa. Aurinkoisiakin päiviä oli, ja onnistuin polttamaan de colteen alueen kun tallustelimme Tonin kanssa kasvitieteelliseen puutarhaan, tai jos ei juuri sillä pätkällä niin sen päivän kävelylenkillä ainakin. Samoin Tenon reissun jälkeen huomasin saaneeni väriä pintaan siitäkin huolimatta, että minulla oli ylläni farkut, tunika ja turkissomisteinen neuleliivi. Aurinko ON aurinko, kaikesta huolimatta. Päivät olivat säiltään melko samanlaisia; aurinko nousi pilvettömälle taivaalle ja aamupäivän myötä vuorilta vyöryi alas pilviä, jotka joskus peittivät auringon, joskus jäivät roikkumaan vuorille, ja illaksi pilvet taas katosivat.

Ai niin! Carnavale! Sen missasimme kokonaan. Oikeasti. Jotenkin karnevaalit eivät olleet meitä varten sittenkään ja pikemminkin tarkoituksella väistelimme Puerton keskustaa aina, kun karnevaalitapahtumia siellä oli. Telkusta seurasin tapahtumia jonkin verran (niitä oli aika vaikea missata...) ja totesin, että en nyt oikein pääse sisälle tapahtuman ideaan. Keijo totesikin, että pitää olla syntynyt saarella ymmärtääkseen mistä on kyse ja voidakseen innostua siitä. Niin Keijo kuin Jormakin olivat mieluummin jossain muualla kuin keskustassa aina, kun siellä tapahtui. Toni ja Meltsu tosin lähtivät yhtenä iltana katsomaan korkokenkäjuoksua, mutta tulivat kumminkin pois jo ennen juoksun alkua. Ei sopinut karnevaalihumu pohjoisen pojille oikein. Jossain asioissa pitänee olla juntti ja meillä se on tämä karnevaaliasia.

* * *

PS.

Nyt, kun kevätaurinko valaisee, tekee kovasti mieli päästä laittamaan multaan siemeniä, joita toin; hibiscus, kaktuksia, kanarian palmu ja ennen kaikkea drago eli traakkipuu. Ostin dragon siemeniä, mutta poimin myös mukaani yhden La Lagunasta.

Kotomaassa netittä


* * Nakutettu sunnuntaina 4. maaliskuuta, iltapäivästä. * *

Palailimme kotiin eilenaamulla hiukan kuuden jälkeen ja muutaman tunnin yöunien jälkeen heräsin toteamaan, että netti ei toiminut. Käynnistelin konetta ja käynnistelin modemia, mutta mitään ei tapahtunut; vehje uusi kiltisti IP-osoitteen niin komennettuani, mutta kone jumittui aina tilaan ”selvitetään verkko-osoitetta”, eikä lopulta rassukka saanut sitä selvitettyä. Voi voi. Odottelin tähän aamuun asti josko ongelma ratkeaisi itsestään, mutta kun niin ei käynyt, otin palikan kauniiseen käteeni ja soitin DNA:n asiakaspalveluun. Hämmästyttävää kyllä, sunnuntaina asiakaspalvelussa tuntui olevan töissä asiakaspalveluhenkistä väkeä! Ensimmäisen soiton jälkeen piti soittaa toisenkin kerran, koska yhteyden resetointi ei auttanut, ja nyt sitten odottelen josko korjaushenkilö ehtisi paikalle 1-3 päivässä kuten luvattu on. Ilmeisesti linja on jostain poikki, syynä hyvinkin lumi, jota on käsittääkseni tullut poissaollessani enemmän kuin laki sallii.

Joten, nettiyhteyteni palautumista odotellessani minun on parasta purkaa kirjoitushaluni Wordissa. Kirjoitettuani parin viikon ajan espanjalaisella näppiksellä tuntuu hassulta käyttää taas näppistä, josta löytyy kaikki tarvittavat kirjaimet. Olen jo muutaman kerran saanut korjata tekstiäni siltä osin; ä:t ja ö:t korvautuvat kahden viikon tottumuksen jälkeen helposti yhä a:lla ja o:lla. Täytyy oikein muistutella itseäni, että sylissäni on oma vanha IBM ThinkPadini, ei Keijon hieno Asus kameroineen kaikkineen.

Kuvittelin päivittäväni Laiskaa Vaimoa matkan aikana ahkerasti, melkein päivittäin, mutta ei siihen sitten ollutkaan aikaa tai innostusta, vaikka matka olikin onnistunut ja paljon kertomista olisi. Matka ei kuitenkaan ollut ollenkaan sellainen, millaiseksi sen etukäteen kuvittelin. Osin siksi, että petyin armaan aviomieheni käytökseen ja tempaukseen siinä määrin, että en edes halunnut saada häneen mitään syvempää yhteyttä koko aikana ja osin siksi, että ensimmäinen viikko taisi mennä pakonomaisessa tarpeessa nähdä ja kokea mahdollisimman paljon, suorastaan koko rahalla. En ehkä osannut nauttia hetkestä, niin sanoakseni. Vasta toisen viikon osasin nojautua taaksepäin, hengittää syvään ja vain olla – vaikka oikeastaan en paljon edes ehtinyt olla, koska äkkiä olikin retkiä ja tutkimusmatkoja jokaiselle päivälle.

Lähtö kohti Suomea oli haikea, melkein kyynelten läpi katsoin kuinka Fraillesin tutut kadut jäivät taakse, mutta yllättäen olenkin nauttinut näistä kahdesta kuluneesta päivästä kotona. Viime kerralla paluu Suomeen oli vitutuksen arvoinen asia – oli pimeää ja kylmää ja palelin päiväkausia -, mutta tällä kertaa palasimmekin varsin keväisen sorttiseen Suomeen. Luin netistä uutisia lumisateista ja tutut taivastelivat niitä Facebookissa, mutta en minä huomaa, että täällä nyt niin kovin olisi tuiskuttanut. Päinvastoin! Tuvan seinällekin lapioimani lumi on huventunut huomattavasti ja rapun pielessä nököttävä kivikissa on tullut esiin. Aurinko paistaa, eikä yhtään palele ja kuukin olla möllöttää taivaalla, joskin Teneriffan kuun jälkeen mielestäni nyt ihan väärinpäin. Päivätkin ovat kahdessa viikossa pidentyneet huimasti.

Kaikesta huolimatta ajatus siitä, että taidan ottaa kurssin kohti lämpimimpiä seutuja, kasvaa sisälläni yhä vahvemmaksi. En tiedä, onko täysin hölmö ajatus, että asettuisin nimenomaan Teneriffalle… ajattelenko niin vain siksi, että saari on käynyt minulle tutuksi? Ikuisen kevään saari. Joka kerta siellä käydessäni olen halunnut nähdä ennen kaikkea sitä paikallista elämää, jota toki on Puertossa jo ihan matkaoppaankin mukaan, mutta jota näkee ennen kaikkea kaupunkien ulkopuolella. Tai kaupunkien ja kaupunkien; meikäläiselle on vaikea erottaa, mikä on kaupunki ja mikä kylä, tai mikä on maaseutua ja mikä ei. Sama se, menetin taas kerran sydämeni pienille kylille, viljelyksille, muuleille, vuohilaumoille, vuoriston raikkaalle kylmyydelle. Kirjoittanen retkistäni maaseudulle vielä enemmän toisessa postauksessa.

Puerto on kaunis kaupunki, mutta haaveissani en asettuisi sinne, vaan nimenomaan johonkin pieneen kylään. Kaikkiinhan on lyhyt matka Puertosta, koska minun mittakaavassani saarella on lyhyt matka kaikkeen. Saaren ajaa ympäri muutamassa tunnissa. Ongelma tietenkin on, mitä oikein tekisin elääkseni. Aikomukseni ei ole ryhtyä sosiaalipummiksi, eikä minulla ole, eikä tule, mitään sellaisia varoja, joilla voisin elellä ikään kuin oloneuvoksena. Jotain olisi siis tehtävä ihan työkseen saarella, jonka työttömyysprosentti on huimaavat kolmekymmentä. Minulla ei ole mitään tolkullista ammattia eikä koulutusta, joten varteenotettavin vaihtoehto olisi kai siivota parempiosaisten koteja, mutta ei sekään tuntuisi reilulta syntyperäisiä saarelaisia ajatellen. Tosin ehdin jo todeta, että jos elättäisin itseni siivoojana, minulla olisi tarjota suomalaista laatua… Kaikella kunnioituksella Carmenia, tuttujen kimppasiivoojaa, kohtaan, minun jäljiltäni asunnot olisivat oikeasti siivottuja, eivätkä ”siivottuja”. No, kumminkin, ehkä NYT olisi korkea aika tutustua yhteishaun tarjontaan ja miettiä tosissaan, mitä minusta tulee isona – mitä haluaisin tehdä, mihin pystyisin ja ennen kaikkea, millä alalla minulla olisi realistinen mahdollisuus työllistyä. Siinäpä kovasti miettimistä ja tutkimista kunhan nyt saan netin toimimaan. Muutenkin pitää nyt miettiä asioita todella ajatuksen kanssa.

Olen elämässäni melkoisessa tienhaarassa tällä hetkellä. Huomenna menen tapaamaan erästä henkilöä, joka on ilmeisesti hyvinkin kiinnostunut ostamaan firmamme ja ainakin minä olen melko valmis tulemaan pitkällekin vastaan hinnassa, kunhan vain pääsen koko paskasta eroon. Toiveenani olisi totta kai saada hinta, jolla voimme kuitata velat pois, mitään voittoakaan en toivo enkä odota, vaan olen aivan tyytyväinen plus-miinus-nolla-tilanteeseen. Haluan vain puhtaan pöydän ja siirtyä seuraavaan vaiheeseen elämässäni. Miten ja mihin, se on se mietittävä asia.

* * *

Edit. Koska tämä on nyt netissä esillä, voivat kaikki päätellä, että yhteyteni toimii taas. Ei tarvittu edes apua puhelinlaitokselta, Meltsu vain sattui huomaamaan, että JOKU oli kiskonut kaikki puhelinpiuhat seinästä poissaollessamme. Heti alkoi netti pelittämään, kun tyrkkäsin töpselit seinään. Oh joy. Epäilykseni kohdistuvat isään, joka arvatenkin on könynnyt tänne tonkimaan kaikki paikat ja siinä hiffannut kolme kappaletta töpseleitä, jotka olimme jättäneet seinään ja kiskaissut ne irti. En itse KOSKAAN ota niitä seinästä (miksi ottaisin? ukkosellakin riittää, että otan laitteet irti täältä päästä) joten muuta selitystä ei ole kuin että joku ne on ottanut seinästä sillä välin, kun olimme poissa. Äiti ei vaivautuisi, joten ei paljon jää vaihtoehtoja.