maanantai 30. tammikuuta 2012

Keiju kultasiipi


Totuuden nimissä on sanottava, että jos minä olen keiju, niin olen kylläkin varsinainen tonnikeiju - mutta sellaisenakin ihan yhtä käytännöllinen ja tässä päivässä kiinni kuin keijut nyt yleensä tapaavat olla. Olen mietiskellyt omaa keijumaisuuttani ankarasti viime päivät, jopa niin ankarasti, että viime yönä heräsin neljän maissa (suden tunnilla!) asiaa sureksimaan, eikä uni ottanut tullakseen uudelleen ennen kuin kello oli soinut ja olin vienyt Tonin pysäkille. Sen jälkeen oli ihana ottaa päällysvaatteet pois ja pujahtaa takaisin peiton alle, koirat viereeni käpertyneinä ja nukkua kunnes päivänvalo minut herätti. Hyvin levänneenä kaikki näyttää aina paremmalta, paitsi tietenkin tuo sanonko suoraan? vitun pakkanen.

Minusta on alkanut tuntea, että Meltsu imee minusta energiaa jollain kummallisella tavalla. Ei toki tahallisesti, mutta kenties siten, että niin isoegoinen ihminen kuin hän on, polttaa energiaa myös läheisistään. Olin tarmokas ja aikaansaava, kun Meltsu oli sairaalassa ja minun oli selvittävä kaikesta yksin, mutta nyt, kun hän on muuten kunnossa paitsi fyysisesti, tunnen itseni tahdottomaksi möykyksi. En oikein osaa ryhtyä mihinkään, enkä löydä itsestäni sitä energiaa, jota minusta oli löydyttävä, kun Meltsu oli sairaalassa. Enkä siis todellakaan tarkoita tätä moitteena Meltsua kohtaan! Koska Meltsu on ihan yhtä saamaton ja epäkäytännöllinen kuin minäkin, tuntuu, että nyt meitä on tässä kaksi peiton alla hytisemässä ja odottamassa, että asiat järjestyvät itsekseen.

Olen ihan hirmuisen neuvoton tällä hetkellä, kun en tiedä, kehen ottaa yhteyttä ja miten tulevaisuus tästä lähtee menemään. Tai "lähtee", eihän se mihinkään itsestään lähde, vaan sille pitää itse tehdä jotain. En vain yhtään tiedä, mitä ja miten. Tunnen sotkeneeni jälleen kerran kaikki asiani ja luisun elämässäni kohti nollapistettä, erona se, että nyt olen 20 vuotta vanhempi. Se, että olen toistamiseen samassa tilanteessa, saa minut vahvasti ajattelemaan, että vika on todellakin vain ja ainoastaan omani ja että en yksinkertaisesti osaa diilata elämäni ulkoisia puitteita siihen kuntoon, että ne kestäisivät edes jotenkin kasassa. Tapani elää on se, että suljen silmäni ja odotan, että mörkö menee pois itsestään.

Miksiköhän minä en koskaan kasvanut aikuiseksi?

Eilen vietin pitkät ajat etsien netin kautta työpaikkaa ulkomailta ja sain tietenkin sillä Meltsun suuttumaan. Se, että tsekkailen työpaikkoja = olen muuttamassa ja jättämässä hänet. Tässä onkin meidän ajattelutavassamme yksi iso ero; minä saatan miettiä, tehdä suunnitelmia, unelmoida ilman oikeata tarkoitusta ryhtyä mihinkään, kun taas Meltsulle suunnitelmien teko tarkoittaa sitä, että niitä ollaan aikeissa toteuttaa. Minä saatan viihtyä pitkät tovit esimerkiksi Aurinkomatkojen sivulla netissä, tsekkailen lomakohteita ja hintoja ja nautin siitä kovasti, kun taas sama toiminta ei tulisi Meltsulle mieleenkään. Päinvastoin, hän hermostuu helposti siitä, jos huomaa minun katselevan lentoaikatauluja ja hotellien luokituksia, koska hänelle se tarkoittaa sitä, että haaveillaan mahdottomasta ja sitten hän tulee pahantuuliseksi siitä, ettei haavetta voi toteuttaa.

Mitähän kummaa sitä elämänsä kanssa alkaisi tekemään? Mahdollisuudet eivät ole enää ihan samat kuin puolta nuoremmilla. Katselin eilen jos jonkinmoista koulutus- ja työohjelmaa ja ongelmaksi minun kohdallani muodostui, että yläikäraja on huomattavasti vähemmän kuin minun ikäni. Toki mahdollisuuksia on siitäkin huolimatta vaikka kuinka paljon. Voisin tehdä melkein mitä vain, lähteä mihin vain. Lammasfarmi eteläisessä Islannissa hakee työntekijää ruokkimaan eläimiä, voisin lähteä vaikka sinne. Tai Maltalle haetaan paljon kotiapulaisia, palkka on huimaavat n. 450 euroa kuussa, mutta ruoka ja asunto ilmaiset. Miksen voisi lähteä (teoriassa) tekemään etelän lämpöön työtä, jota nyt teen ilmaiseksi? Ihan hyvin. Voi, maailma ja elämä on täynnä mahdollisuuksia vielä tässäkin iässä! Perheen olemassaolo vain jarruttaa mahdollisuuksien perässä laukkaamista tehokkaasti.

Yhä selvemmin tuntuu, etten halua jäädä tänne Pohjolaan palelemaan. Miksiköhän tämäkin asia on mennyt tällaiseksi; vasta viime vuosina talvimasennus on alkanut vaivata. Tunnen suoranaista vihaa lunta ja pakkasta kohtaan, vaikka järkevä minä toki tietää, että enimmäkseen on kysymys siitä, että osaa panna päälleen tarpeeksi. Ja onhan ihan valintakysymys asua talossa, joka rakennettiin melkein 150 vuotta sitten ja jota lämmitetään melkein yhtä vanhoilla uuneilla. Kanna puita, lapioi lunta, sulata putkia. Aina aina ja aina uudestaan.

Jospa lähtisi kouluttautumaan lähetyssaarnaajaksi ja hakeutuisi sitten duuniin, joka olisi mahdollisimman lähellä päiväntasaajaa?

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Aktiivista elämää


 Lumesta, kylmyydestä ja vittuuntumisestani huolimatta olen onnistunut viettämään toipilaan kanssa hyvin aktiivista elämää. Kun Meltsu oli vielä sairaalassa, toivoin sen päivän koittavan, että voisin olla vain kotona, eikä olisi "pakko" ajaa kodin ja sairaalan väliä joka päivä. Nyt, kun se päivä on koittanut, olen ollut vain yhden päivän kotona ja senkin vain siksi, että ilmoitin, etten todellakaan lähde minnekään. Minulla on velvollisuusajoni, kuten Tonin kuskaaminen harrastuksiin ja siihen päälle sitten vielä ajelutan Meltsua, ja toki Meltsu tulee aina mukaan näille em. velvollisuusajoilleni, koska ei halua jäädä yksin kotiinkaan. No, mikäs siinä. Toisaalta mukava, kun on edes jotain (hah! siis joka päivä on), vaikka toisaalta sitä vain kaivautuisi vällyjen alle ja olisi ihan hiljaa. On päiviä ja on päiviä.

Välillä ottaa kaikki pattiin ankarasti, ja sitten taas voi jo saman päivän aikana olla fiilis, että mitä välii.

Eilen onnistuin ilmeisesti saamaan elämäni ensimmäisen ylinopeussakon, tai ainakin kamera nappasi minusta kuvan, kun ajoin 60 km/h:n alueella luultavasti 66 km/h. Tosin sakko tulee Meltsulle, koska eikös sitä rekisterinumeron perusteella sakoteta..? Meidän perheessä yksi lysti kuka mitäkin maksaa kumminkin, kun tulot ja menot ovat yhteiset. Ei ole sinun ja minun rahoja, kun kaikki tulot tulevat firman tilille, josta niitä sitten jakelen toisille tileille tarpeen mukaan. Meltsulle satanen käyttörahaa, minulle tonni laskuihin ja vielä parisataa säästötilille matkakassaan. Näin se menee. Tulisipa tulojakin samassa suhteessa kuin on menoja... Meltsun sairauspäivärahapäätöstä on odoteltu kohta kuukausi, ja kun Meltsu soitti asiasta toissapäivänä, kerrottiin hakemuksen saapuneen, mutta se ei ollut ehtinyt vielä edes käsittelyyn. No voihan... Joulukuun sairaalalasku oli melkein 800 euroa ja juuri eilen tuli tammikuun lasku, mikä sekin oli melkein 300 euroa. No, ei kai terveydelle voi laittaa hinta, mutta kyllähän se kirpaisee.

Iloinen asia on, että kunnan eläinlääkäriltä tilattuna Mindin ruoka (Hill's) maksaa huomattavasti vähemmän kuin mitä maksoin siitä eläinklinikalle. Säkin hinnassa on noin parinkympin ero, mikä on mielestäni paljon! Ehdin tänään jo käydä hakemassa säkin tilisiirron kera, ja samalla käytin Mindin vaa'alla. Nyt on löytynyt oikea annostus ja Mindi-neiti on hienosti laihtunut noin kilon kuukaudessa. Kolmisen kiloa on vielä tavoitepainoon, ja sitten on hyvä. On tytin nivelillä vähemmän kuormitusta, kun saadaan leikkauksen jälkeen kertynyt paino kuriin. Leikkaus (kohdunpoisto) nostaa koiran painoa n. 30%! Olin aiemminkin kuullut asiasta, mutta olin aina kuvitellut, että se on urbaanilegenda, mutta ei, kyllä se ihan tutkittu juttu on. Aineenvaihdunta hidastuu sen verran, että jos ei liikunta-/ruokailutottumuksia muuteta, koira lihoo. Mindille oikea paino on tuplatärkeätä nivelvaivojen takia.

Reissua kertyy viikottain Tonin partiosta, kahdesta näytelmäkerhosta, Meltsun fysioterapiasta, jumpasta, lääkärikäynneistä... Säässä kuin säässä käynnistän yariksen ja lähden sutimaan tuonne auraamattomille teille. Tänään voisin asettua paikoilleni, mutta päätimme Meltsun kanssa lähteä uimaan ja saunaan, joten eikun kasaamaan uimakamppeita ja menoksi.

Tonin koulussa aamunavauksen oli tänään pitänyt Tonin mukaan "joku kirkkotyyppi", jonka oletan tarkoittavan jotakuta seurakunnasta, ja hän oli päättänyt aamunavauksen sanoihin "Sitähän te kysyitte".


torstai 19. tammikuuta 2012

Talvi tulee, talvi tappaa


Olen jo aivan kurkkuani myöten täynnä lunta, kylmyyttä ja sähkökatkoja, ja tuota valkoista paskaa tulee tälläkin hetkellä taivaan täydeltä. En jaksa ymmärtää, miksei lunta sada nykypäivinä enää normaalisti, vaan sitä pitää tulla aivan järjettömiä määriä kerrallaan. Ei puhettakaan hiutaleiden leijaamisesta maahan, vaan lunta tulee vaakasuorassa kovan tuulen mukana. Ja taas lapioidaan ja lumipenkat kasvavat päivä päivältä korkeammiksi niin että lopulta on pakko roudata lumi jonnekin muualle lapiollinen kerrallaan, kun ei enää jaksa heitellä sitä penkkojen yli. Vihaan vihaan vihaan.

Olen kohta valmis hakemaan jotain mömmöjä jaksaakseni talven yli. Viime talvi oli vaikea jaksaa ja tästä talvesta näyttää tulevan samanlainen. Tunnen jo nyt, kuinka maa alkaa viettää jalkojeni alla ja liuku kohti mustaa kaivoa alkaa. Huomasin eilen ajattelevani, ettei elämässäni oikeastaan ole enää mitään odottamista tai toivomista, ja että kai tämä sitten oli tässä. Samanlaisia päiviä ja öitä; heräät, pysyt hengissä, menet nukkumaan, vaikka se järkevämpi minä sanookin, etteihän se noin ole. Osasyyn näille talvifiiliksille antaa tosin elämäntilanteeni, joka kaikesta huolimatta ei ole muuttunut vuoden takaisesta mihinkään. Vai pitäisikö sanoa "Meltsun ansiosta"? Juuri tällä hetkellä en ole lainkaan iloinen siitä, että sairastuminen ei sittenkään muuttanut häntä yhtään, vaan hän elää samoissa pilvilinnoissa ja epärealistisissa odotuksissa kuin aiemminkin. Pää pensaassa. Tosin hän taitaa tietää sen itsekin, siis että se pää on siellä pensaassa.

Eilen onnistuimme riitelemään koko päivän, tai pikemminkin minä ripitin Meltsua kunnes olimme räjähdysherkkää kamaa molemmat. Purin pettymystäni myös siitä, että minäkään en muuttunut mihinkään. Kuvittelin, että jättäisin elämästäni kaiken epäoleellisen pois, mutta ainakin nyt tuntuu, että olen jättänyt pois myös oleellisen. Jos voisin viettää päiväni kuten haluan, viettäisin ne TV:n edessä sukkaa kutoen. Voin tehdä sitä vaikka koko päivän, mitä nyt välillä piipahdan hakemassa uuneihin puita, että tarkenen.

Taidan karata Padovaan, siellä toyboyni Michele mua odottaa.


tiistai 17. tammikuuta 2012

Karnevaalit kutsuvat!

Lähtö Teneriffalle on tasan kuukauden kuluttua - tai näin ainakin toivon! Ostin eilen matkan, jota olin tiiraillut jo useamman päivän ja vaikka se maksoi yli kaksinkertaisesti sen, mitä alkuperäinen matka, en suostu katumaan ostoani. Norwegianilla ei enää ollut halpoja lentoja Teneriffalle (edelliset lennothan ostin 5 kk ennen lähtöä) enkä myöskään halunnut riskeerata äkkilähtöjen kanssa. Muutaman päivän varoitusajalla pääsee mennentullen Teneriffalle alta kolmensadan, mutta kun pitää anoa Tonille lomaa, järjestää koirille hoito jne. emme oikeastaan voi lähteä ihan siltä istumalta. Tämä kuukauden varoaika on ihan jees, tosin hiukan nopeammallakin aikataululla olisimme voineet lähteä, mutta halusin myös osuttaa loman siten, että Tonille ei tarvitse anoa enempää kuin viikko lomaa koulusta. Toinen viikko on hiihtolomaviikko. Löysin Finnmatkoilta sopivan lähdön, joka oli kalleudestaan huolimatta halvimmasta päästä... toisilla matkanjärjestäjillä oli kalliimpaa ja toisilla ei sitten ollut enää edes tilaa hiihtolomien aikaan. Norwegianilla oli lennoille tilaa, mutta hinnat olivat aivan pilvissä.

Summa summarum, lähtö on siis TOIVOTTAVASTI 17. helmikuuta. Siiheksi Keijo ehtii tulla takaisin Miamista ja Teneriffalla alkavat jokavuotiset karnevaalit. Olen aika innoissani niistä, ovathan ne vuoden kohokohta siellä ja tapahtumia on paljon. Puerton pääkulkue on muistaakseni 25.2, ja pienempiä tapahtumia on päivittäin. Meno voi olla jopa levotonta, mutta onneksemme emme asustele keskikaupungilla, vaan hiukan syrjemmällä, jossa varmasti on rauhallista karnevaalien aikaankin.

Toivottavasti tämä nyt tapahtuu ja toteutuu! Ystäväni lähtee samana päivänä Balille, joten odotan tuota 17.2 tuplasti innoissani tietäen, että ystäväkin intoilee samaa päivää.

Tänään sain ihanasti nukkua hieman pitempään, koska Meltsu antoi R:lle ajotiedot eilen illalla puhelimitse. Vein Tonin pysäkille ja painuin takaisin sänkyyn koirien hellään huomaan, ihanaa. Kidikin on alkanut nukkua vieressäni siten, että illalla se käpertyy viereeni (siis minun ja Mindin viereen...) ja joskus nukahdettuani ilmeisesti siirtyy lattialle, koska öisin havahtuessani hereille sängyssä on vain yksi koira. Aamuisin kun avaan silmäni, Kidi pomppaa jostain esiin ja asettuu rintani päälle nuolemaan naamaani. Olen aivan myyty Kidin edessä... vaikka koira on purrut minua oikein kunnolla parikin kertaa, olen aivan pähkinöinä, kun se katsoo minuun kirkkailla silmillään tai lyllertää luokseni hännäntöpö vipaten. Meltsun ollessa sairaalassa nimenomaan Kidi toi paljon iloa päiviini hullunkurisella luonteeltaan ja lenkkikaverina, ja nyt kun koulutukseni on alkanut selvästi mennä perille (se ei enää pure jos siltä yrittää ottaa esim. tossuni tai lankakeräni pois...), koira on entistäkin ihanampi ja suloisempi. Olenkin ajatellut, että onko tämä koira nyt juuri se, jota olen koko ikäni etsinyt? Nimenomaan se corgi, jota olen toivonut omakseni? Tassu se ei ollut, koska pojassa oli vain puolet corgia ja Wikikään se ei ollut, koska Wiki joutui lähtemään luotamme ihan liian aikaisin. Olisiko Kidi viimeinkin juuri se corgi?

Tänään ohjelmassa on Meltsun fysioterapia ja myöhemmin illalla Tonin näytelmäkerho. Viikko sitten täällä alkoi ymmärtääkseni ihan innokkaiden vapaaehtoisten pyörittämä näytelmäkerho ja totta kai Toni halusi toimintaan mukaan. Ihan yhtä totta kai annoin luvan ja lupasin hoitaa kyyditykset. Kerho on klo 18-21 ja tänään Toni meneekin suoraan koulusta ystävänsä luo ja sieltä sitten yhdessä nuorisotalolle näytelmöimään, joten minun pitää vain hakea Toni kotiin. Hyvä homma niin, säästyy yksi 40 kilometriä.

Päivän videoksi laitankin pätkän Tonin rakastamasta "Putous"-ohjelmasta, oman suosikkihahmoni Usko Eevertti Luttisen esittelyn. Samalla käytän hetkisen turistakseni aivan uskomattomasta väitteestä, jonka hiljattain luin; lapsi oli sairastunut vakavasti ja asian tiimoilta innostuttiin pohtimaan elämän epäreiluutta yms. ja joku tokaisi siihen syssyyn uskovaisista ihmisistä, kuinka helppoa näillä onkaan, kun ei elämänasenne on se, että kaikki on Jumalan tahtoa ja siksi ei tarvitse surra asioita. On niin helppo todeta, että asia piti mennä näin ja tyytyä siihen. Teki mieleni kommentoida siihen, että mitä vittua, mutta kerrankin hillitsin näppini enkä nakuttanut vastaukseksi yhtään mitään. Tässä äidyn kuitenkin ihmettelemään, että kuvittelevatko "ei-uskikset" todellakin, että uskovaiset ihmiset vain kiltisti tyytyvät kaikkeen, mitä ylhäältä annetaan? Että emme tunne surua tai tuskaa, tai että emme kokisi elämän olevan epäreilua? Että emme kapinoisi sitä Jumalan tahtoa vastaan ja kiroaisi ja huutaisi? Tai että tuskaa lievittäisi yhtään tieto, että se oli "Jumalan tahto"?

Kertakaikkiaan kummallinen mielikuva kristityistä.

Kertakaikkiaan kummallisia asioita tapahtuu myös tuttavaperheessä, ainakin mikäli juoruihin on uskominen. Ja kai niihin on, kun olen omin silmin osan todeksi todennut. Tässä tarinassa on ikääntyvä aikamiespoika, joka havahtuu huomaamaan olevansa naimaton ja lapseton ja alkaa kiihkeästi etsiä emäntää, ja sellaisen löytääkin alta aikayksikön, tuo sukutilalleen, kihlaa, laittaa alulle lapsen ja menee naimisiin. Häät maksavat 20 000 euroa, pitää myydä metsää, vaimo tahtoo uuden auton, pitää myydä metsää, vaimo tahtoo kotiin remontin, ja sitten vaimo tahtoo myös, että illat kello kahdeksan jälkeen ovat perheen laatuaikaa, eikä mies saa silloin lähteä esim. puimaan viljaa tai kuivurille. Viljat ovat jäädä kuivaamatta ja itkien mies menee pyytämään apua serkultaan; hän ei voi valvoa kuivurilla, koska siellä menisi liian myöhään ja vaimo suuttuisi. Järjestötyö saa jäädä, myöskään vastuullaan olevaa tien aurausta mies ei pysty hoitamaan, ilmeisesti koska sitä pitäisi tehdä aamuhämärissä, eikä vaimo tahdo miehensä lähtevän hommiin kukonlaulun aikaan. Lopulta mies jättää myös päivätyönsä toisella paikkakunnalla, koska vaimo on ilmoittanut anoppinsa kuullen: "Jos et irtisanoudu, teen sen minkä uhkasin". En tiedä, miten tarina mahtaa päättyä, sillä nyt mennään luvussa, jossa työtön mies ja vaimo ovat kotosalla 24/7 pienen lapsensa kanssa ja puoli valtakuntaa ihmettelee, millä he oikein aikovat elää. Vaimon ammatista kun ei kukaan ole saanut selvyyttä, koska ainoa, minkä hän on paljastanut on se, että hän on melkein valmis lääkäri ja on opiskellut lääkäriksi netissä. Eh?

Vaan vattuako se oikestaan minulle kuuluu. Hiljaisia talvipäiviä piristää kuitenkin kuunnella juoruilua ja toteamus siitä, kuinka todellisuus on usein tarua ihmeellisempää.

maanantai 16. tammikuuta 2012

Jaha. Jo riittää lumentulo ja pakkanen

Ilo, jota tunsin lumesta ja ilmojen kylmenemisestä ( > maailma on kirkkaampi ja raikkaampi, eikä sisälle kulkeudu ainakaan hiekkaa enää!) on jo historiaa. Monta päivää jatkunut lumisade sai hermot kiristymään siinä vaiheessa, kun lapioin kolmatta kertaa itseäni ulos talosta ja kun selkä sanoi VIUNG kumartuessani lisäämään puita tuvan isoon uuniin. Iski iso vitutus koko saakelin talveen. Murrrrrr. Puhumattakaan ajokelistä, joka milloin on tappavan liukas ja milloin sitten sellainen, että yaris töpsähtää lumipenkkaan ja siinä istuu kuin kuppa kullissa. Piponi kiristyy uh-kaa-vas-ti.

Meltsu pääsi kuin pääsikin perjantaina kotiin, joten nyt harjoittelen elämään toipilaan kanssa. Olen vielä vähän sekaisin koko tilanteesta, ja tuntuu melkein vaikealta uskoa, että elämämme on nyt tällaista. Meltsu on aika paljon omissa ajatuksissaan ja viettää aikaa tv:n edessä. Hän myös nukkuu paljon, ja hereillä ollessaan näyttää nauttivan ihan vain siitä, että saa olla kotona. Hänen puhelunsa tulevat edelleen minulle, joten siinä mielessä tilanteemme on melkein sama kuin kuluneinakin viikkoina. Minä pidän kaiken pyörimässä, mutta lisänä minulla on yksi semi-hoidettava kotona, Meltsu kun tarvitsee vielä apua joissain toimissa, esim. pukeutumisessa ja liikkumisessakin. Tuntuu kuitenkin kaikin puolin... paremmalta? nyt, ja saan paremmin nukuttua, kun Meltsu kuitenkin on tässä ja läsnä ja voin kysyä neuvoja työasioissa. Tuntuu hyvältä, kun ei tarvitse enää ihan yksin tehdä meitä molempia koskevia päätöksiä. En oikeastaan muuta haluaisikaan kuin nukkua..! (Varsinkin kun ulkona on perkeleen saatanan talvi.)

Talven unhoittaakseni laitan tähän jotain kuumaa.


keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Taas tarvisi niitä kultareunuksia pilviin


Itse asiassa minun pilvissäni taitaa aina olla kultareunukset. Ainakin yritän löytää ne ja nähdä ne, eikä tänäänkään taivaallani mitään synkkiä pilviä ole - olen vain väsynyt. Ihan jo siksi, etten ole nukkunut tarpeeksi. Kukun aivan liian pitkään valveilla iltaisin, mutta toisaalta tunnen tarvitsevani iltahetkeni, jolloin saan olla aivan yksin, seuranani hiljainen puhelin. Asiakkaat eivät soita iltayhdeksän jälkeen ja koko talo on hiljainen. Voin istua tv-tuoliin käpertyneenä sukankudin kädessäni, töllö auki. Usein otan peiton päälleni ja olla möllötän, nukahdankin siihen varsin usein, enkä millään jaksaisi nousta käyttämään koiria iltapissalla ja kömpimään sänkyyn.

Arjen ja firman pyörittäminen yksin ei sinänsä ole kovin hankalaa tai stressavaa niin kauan kun kaikki sujuu kuten pitääkin. Koko ajan on kuitenkin pelko perseessä siitä, että jos jotain sattuu. Kaikki on toki vakuutettu, niin kalusto kuin työntekijäkin, mutta silti. Jos R. ajaa kolarin, niin vaikka vakuutus korvaakin sekä auton että R:n, ei mikään korvaa menetettyjä työtunteja tai -päiviä. Noin niinkuin esimerkkinä siitä, mikä minua stressaa. Yöllä ei voi sattua mitään kamalaa, joten yöt ovat ihanaa aikaa. Ja viikonloput myös.

Meltsu on ollut nyt sairaalassa 33 päivää. Näistä 17 päivästä teho-osastolla ja näistä 17 päivästä 12 päivää hengityskoneessa. Yli kuukauden ajan olen ylittänyt itseni ja pitänyt kodin ja työn järjestyksessä. Tästähän voisi vaikka tykätä, tai siis lähinnä tuosta työ-puolesta JOS homma ei olisi niin pirun vastuullista. Vastuullinen työ on jees ja ok, mutta ei oikeastaan näin, että minä olen se kaikkein ylin porras, eikä ole ketään kehen tukeutua tai keneltä kysyä neuvoa.

Elämää on vielä hirmuisen monta vuotta jäljellä (oletettavasti), enkä yhtään tiedä, miten ne vuodet eläisin ja viettäisin. Tuntuu, että olen ollut koko ikäni tämän kysymyksen kanssa vastakkain. Vielä parikymmentä vuotta pitää kai pähkäillä ennen kuin eläkepäivät koittavat.

Meltsu siirrettiin maanantaina terveyskeskuksen vuodeosastolle ja tänään lääkäri oli väläytellyt mahdollisuutta, että Meltsu pääsisi perjantaina viimeinkin kotiin..! En uskalla vielä täysin uskoa asiaan, koska olen kuluneen 33 päivän aikana ehtinyt jo moneen kertaan pettyä siihen, että on lupailtu sitä ja tätä, mikä ei sitten olekaan toteutunut. Tai siis "lupailtu", koska eivät lääkärit missään vaiheessa ole mitään oikeita lupauksia antaneet. Kuinka he olisivat voineetkaan? Ei ihmisen tervehtymistä voi varmaksi ennustaa. Parempi sanoa, että minulle on herännyt toiveita, jotka eivät sitten olekaan toteutuneet, monista syistä johtuen.

Odotan suurella mielenkiinnolla, mihin elämä meitä tämän kaiken jälkeen vie.

Olen Meltsun sairauden aikana ehtinyt tutustua tosiaan teho-osaston toimintaan, normiosaston ja nyt sitten vielä terveyskeskuksen vuodeosastonkin. Väistämättä mieleen tulee toive, että minä sitten aikanani kaatuisin saappaat jalassa, tai en ainakaan kovin montaa päivää joutuisi sairaalassa / vuodeosastolla lojumaan. Ja ei, en sano moitteen sanaa hoidosta tai hoitajista. Olen nähnyt, että hoitajat tekevät parhaansa ja että hoidon taso Suomessa on hyvä. Mutta olen myös nähnyt hiljaisiksi lääkittyjä potilaita ja sänkyihinsä köytettyjä potilaita. Ei siksi, että hoitajat olisivat ilkeitä, vaan siksi, että resurssit eivät yksinkertaisesti riitä siihen, että hoitajat valvoisivat potilaita 24/7. Hyväjalkaiset, mutta huonopäiset potilaat karkailevat sängyistä, huoneista, jopa "köysistä" ja toikkaroivat pitkin käytäviä tietämättä missä ovat, mistä ovat tulossa ja minne menossa, ja lopulta kaatua mätkähtävät ja satuttavat itsensä. Hirmuisen paljon jää asioita myös potilaan itsensä ja hänen (mahdollisten) omaistensa harteille. Jos ei osaa tai jaksa pitää puoliaan, paraneminen voi viivästyä paljonkin. Hoitajat eivät kertakaikkiaan ehdi tehdä mitään ylimääräistä.

Höhöhöö, muistui mieleeni appiukon sanat siitä, kuinka Meltsun olisi parempi olla sairaalassa, koska terveyskeskuksessa ei ole kuntoutusta - jaa ei muka ole? Sairaalan kuntoutukseen verrattuna terveyskeskuksen kuntoutus on luksusta! Fysioterapeutti käy kaksi kertaa päivässä hakemassa Meltsun punttisalille ja sitten rehkitäänkin oikein tosissaan.

Tänään palautuivat tililleni Norwegianille maksamani rahatkin. Ei nyt ihan joka penni, anteeksi sentti, mutta matkan, matkatavaroiden jne. osuus kuitenkin. Peruutusvakuutuksen osuushan jäi ihan ehtojen mukaisesti lentoyhtiölle. Siirsin rahat heti säästötilille ja nyt odottelen entistä innokkaampana sitä hetkeä, kun pääsen taas tuhlaamaan ne uuteen matkaan. Olen melkein joka päivä käynyt vaanimassa äkkilähtöjä ja Teneriffalle pääsee kohtuuhintaan melkein millä tahansa koneella. Matkatoimiston äkkilähtö on monesti jopa halvempi kuin Norwegianin lento, esim. muistaakseni ensi sunnuntaina pääsisi Teneriffalle lennähtämään alle kolmensadan per nuppi, siis menopaluu ja matkan pituus kaksi viikkoa.

Katsotaan, katsotaan.

Ai niin, Rammstein! Helmikuussa! Ja toukokuussa Cesar Millan.


sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Kyllä yskä aina keuhkokuumeen voittaa


En oikein tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa ihmisten kommenteille, joita olen saanut kunnian kuulla kuluneen kuukauden aikana. Ehkä en tee kumpaakaan, vaan tyydyn toteamaan, että olemme me ihmiset sitten metkoja..! Ja reagoimme eri tavoin kokemaamme ja näkemäämme, jolloin yllättävän tapahtuman edessä sieltä suusta saattaa hypellä jos jonkinmoista sammakkoa. Ihan varmasti on tullut itsekin möläyteltyä vähän hassuja juttuja joskus, en minä sitä.

Kaikkein yleisin kysymys, jonka olen kuullut, on kai se, onko Toni kuitenkin koulussa normaalisti. Siis ... häh? Miksi Tonin olisi pitänyt olla koulusta poissa? Hän on 13-vuotias lapsi, jonka työ on käydä koulua, enkä näe minään muuna kuin hyvänä asiana, että HÄN pitää elämänsä mahdollisimman normaalina jopa siinä tilanteessa, että hänen isänsä makaa teho-osastolla kriittisessä tilassa. Vain elokuvissa omaiset istuvat 24/7 sairaalassa letkuihin kytketyn potilaan vierellä ja pitelevät kädestä, ihan koko suuri suku siinä vauvasta vaariin. Suomessa käytäntö on yleisesti ottaen 2 vierasta kerrallaan, 15 minuuttia maksimissaan. Mitä tarkoitusta pyhittäisi tai edistäisi, että Toni olisi poissa koulusta? En voi mitenkään ymmärtää. Vai olenko minä vain itse ihan outo, kun haluan lapseni elävän normaalia elämää, johon kuuluu paitsi se koulu niin myös se, että meillä käy kavereita ihan entiseen tapaan?

Eräs tuttu kysyi asian vielä kummallisemmin. Kuullessaan Meltsun olevan sairaalassa ja syyn siihen, hän kysyi, eikö Tonilla ala ensi viikolla koulu (tämä tapahtui siis joulun jälkeen, jolloin Meltsu ei enää ollut edes teholla) ja että kuinka Toni nyt kouluun pääsee. En hetkeen osannut sanoa mitään ja sitten ähkäisin varovasti, että ihan samalla tavalla pääsee kouluun kuin tähänkin asti - taksilla ja bussilla. Tuttavan lisäkommentti: "Niin niin mutta eikös teillä kuitenkin pidä jonkun olla kotona laittamassa ruokaa ja silleen?". En tähän päivään asti ole selvittänyt, mitä ihmettä hän oikein tarkoitti. Kuka meillä siis hänen mielestään normaalisti laittaa ruokaa niin että nyt jäädään ruuatta, eikä Toni-raasukaan pääse kouluun..? Minä se ilmeisesti en ainakaan ole, joten ruuanlaittajan täytyy meillä olla joko Meltsu tai Toni. Tai ehkä koirat?

Ärsyttävintä kommenttia tuli en edes tiedä keneltä. Eräänä lauantai-iltana soi puhelin ja joku känniläinen siellä mutisi, kysyi Meltsua (tietenkin, koska oli soittanut Meltsun numeroon, josta siis kaikki puhelut tulevat edelleen minulle) ja kun sanoin, ettei ole tavattavissa, vaan sairaalassa, mr känni alkoi mittavan valituksen. "Kauheeta kauheeta - minun kaveri sairaalassa!" Sitä jatkui ja jatkui, yritin tyynnytellä ja lopetella puhelua ja lopulta päätin sen tylysti lyömällä luurin kiinni siinä määrin kuin sen nyt kännykässä voi "lyödä kiinni". Voivotteleva känniläinen, joka ei koskaan edes esitellyt itseään, soitti vielä kaksi kertaa sen jälkeen, mutta tunnistin numeron enkä vastannut. Tässä tapauksessa olin jo melko närkästynyt - se kaveri kun sattui olemaan minun aviomieheni, joten minulle oli ihan turha vaikertaa mitään kauheasta.

Varsin hupaisan kommentin sain vasta tänään, kun herra kalastaja tuli hakemaan verkkomerkkejä. Kerroin olleeni nyt tasan kuukauden yksin (Tonin kanssa), koska Meltsu oli ollut joulukuun kahdeksannesta päivästä asti sairaalassa keuhkokuumeen takia. Kommentti: "Jaa, oli minullakin tässä yskää, mutta nyt se on mennyt jo ohi." ... eh? Haloo - eikö edes maaginen taikasana kuukauden kertonut, että tässä oli nyt kyse jostain muusta kuin pelkästä yskästä?

Oma lukunsa on tietenkin appiukko, joka tietää kaiken kaikesta. Kyllä, toisinaan pidän hänestä oikein kovasti, mutta sitten on päiviä, etten millään tahtoisi valua kohti Tonin tietokonetta, kun puhelin piippaa viestin "avaisitko skypen!" En tiedä, onko kyse siitä, että hän tuntee turhautuneisuutta, koska on kaukana, eikä pysty vaikuttamaan asioihin, mutta hän on kuulostanut viime puheluissa jotenkin erityisen takakireältä ja kaikkitietäväiseltä. Meltsulle yritetään saada paikkaa terveyskeskuksen vuodeosastolta, piti päästä sinne jo tällä viikolla, mutta vaikeahan se oli, kun ei siellä ollut yhtään vapaata paikkaa. Appiukko alkoi asian kuultuaan rähjätä minulle, että eikö sairaala voisi auttaa asiassa ja yrittää vaikuttaa niin, että Meltsu pääsisi vuodeosastolle. No, en kai MINÄ sitä paikkaa ole puuhaamassakaan..! Tsiisus sentään. Toisessa puhelussa appiukko olikin sitä mieltä, että Meltsun on paljon parempi sairaalassa, koska vuodeosastolla ei ole asianmukaista fysioterapiaa. Mistä hitosta hän sen muka tietää? Ja mitä ihmeen terapiaa sairaalassakaan saa muka? Nyt, kun on taas pitkä viikonloppu, Meltsun terapia on ollut täysin hänen itsensä (ja minun) varassa, koska hoitajilla ei ole aikaa auttaa häntä rollaattorille ja kävellä perässä varmistamassa, että jalat kantavat. En usko, että vuodeosastolla tilanne voisi olla yhtään huonompi. Samalla tavoin minä voin toimia Meltsun kävelyttäjänä ja syöttäjänä kuten teen sairaalassakin. Vaan ei, totta kai appiukko tietää minua paremmin, miten Suomen terveydenhuolto toimii, vaikka on asunut ulkomailla jo yli 15 vuotta.

Toivottavasti Meltsu alkavalla viikolla pääsisi vuodeosastolle omaan terveyskeskukseen. Minulla olisi paljon lyhyempi matka sinne ja muutenkin, vähemmän sairaalamainen ympäristö varmasti motivoisi edelleen. Meltsuhan on (onneksi) erittäin motivoitunut pääsemään liikkeelle ja kotiin. Tosin - kamala sanoa näin - vuodeosastolla voi olla siinä mielessä aika ankeata, että sinnehän yleensä kipataan kuolevat vanhukset... harvemmin sieltä kai kotiin lähdetään, vaan useammin hautausmaalle. Mutta kuitenkin, Meltsu itsekin toivoo kovasti pääsevänsä sinne (terveyskeskukseen, ei hautausmaalle!) joten jo siksi sillä olisi entisestään piristävä vaikutus. Edellytys kotiinpääsylle on tällä hetkellä kuitenkin keuhkojen toiminta, eikä niinkään jalkojen toiminta. Lisähappea voi naukkailla terveyskeskuksessakin, ei siihen keskussairaalaa tarvita. Antibiootit Meltsulta on jo lopetettu, joten tauti on selätetty, mutta nyt pitää hoitaa keuhkot muuten kuntoon.

Viime yönä tuli talvi ja sen kunniaksi Mishka ja lunta!

perjantai 6. tammikuuta 2012

Harmaa talvi


Vuodet eivät tosiaankaan ole veljeksiä, eivät edes sään puolesta. Ilmeisesti talvea ei tänä vuonna tule lainkaan, mikä ei itseasiassa haittaa minua pätkääkään... huomaan selvästi, että pakkasen ja lumen puuttuminen on pitänyt minut pirteämpänä kuin viimetalvinen paukkupakkanen ja hanget korkeat nietokset. Märkä ja kurainen talvi on kuitenkin melko ärsyttävää ja siksi toivonkin edes hieman talvisempaa ilmaa ja keliä. Viisi senttiä lunta ja pakkasta viisi astetta, se tekisi minut tyytyväiseksi. Märät talvikengät, pimeys ja sisälle loputtomasti kantautuva kura ei ole kivaa, vaikka onkin mukavampaa kuin kolmenkymmenen asteen pakkanen ja kyyhöttäminen vankina omassa kodissa.

Vale-talvesta huolimatta tekisi mieli käpertyä johonkin mukavasti nukkumaan talviunta. Olen neljän viikon ajan ajanut joka päivä 70 kilometriä sairaalaan Meltsua katsomaan ja sekin osaltaan väsyttää. Kaikki päivän toimet täytyy suunnitella sen mukaan, että olen tien päällä / sairaalassa tuntikausia. Olisipa edes yksi välipäivä, että voisin olla vain ja ainoastaan kotona. Se, etten kävisi Meltsun luona, ei kuitenkaan ole realistinen vaihtoehto... hänhän se sairas on, en minä, ja sairaalassa maatessaan hänelle vierailuni on päivän kohokohta. Minun väsymykseni tai epämukavuuteni on sen rinnalla pikkujuttu ja turhaa vinkumista.

Ja ehkä jo piankin Meltsu pääsee kotiin. Ei toki samassa kunnossa, jossa hän oli ennen sairastumistaan, mutta kuitenkin siinä kunnossa, että hän pärjää kotona ja voi jatkaa kuntoutustaan ja tervehtymistään omatoimisesti. Liikuntakyvyn palautuminen on tapahtunut uskomattoman nopeasti; vielä viikko sitten pyörätuolissa istuminenkin oli iso ponnistus ja nyt hän huristelee jo varsin ketterästi rollaattorilla vessaan. Mieli on pirteä ja halu parantua kova.

Hassua, puolipiloillani näin tulevaisuudessani rinnalleni rollaattorilla kulkevan miehen, jota joutuisin syöttämään - Meltsun elämäntavoilla minä kun pysyisin häntä terveempänä pitempään - mutta en aivan ollut sisällyttänyt kuvitelmiini, että olisin siinä tilanteessa alle viisikymppisenä.

Haaveilen päivittäin matkasta etelän lämpöön, tai edes jonnekin. Käy melkein harrastuksesta plarata lentoyhtiöiden aikatauluja ja tarjouksia, hotelleita ja äkkilähtöjä. Nyt pääsisi aivan käsittämättömän halvalla esim. Lontooseen, hotellihuoneita saa ihan muutamalla kympillä vuorokaudeksi ja lentojakin saa neljäkymppiä per suunta. Edellisellä kerralla jäi niin paljon näkemättä.