perjantai 30. joulukuuta 2011

Tyyntä myrskyn jälkeen - - vai myrskyn edellä?


Meltsun paraneminen edistyy hienosti ja todella isoin harppauksin nyt, kun  hän viimein pääsi teho-osastolta keuhkotautiosastolle. Hän tarvitsee edelleen lisähappea, mikä tarkoittaa sitä, että ilman happiviiksiä ei kovin montaa hetkeä oleilla, ja samoin pissapussi kulkee mukana kaikkialle, minne hänkin, mutta muuten kaikki muut letkut on irrotettu ja lääkkeiden sun muiden mömmöjen vaikutus on hävinnyt niin että Meltsu on sen verran selväpäinen, mitä hän on ollut aiemminkin. Kuoleman porteilla käynyt mies ei tullut sieltä takaisin yhtään täysipäisempänä kuin sinne meni... *virn*. Hän pääsee jo itse sängyn laidalle istumaan ja käsien koordinaatiokin pelaa sen verran, että hän pystyy käyttämään omaa puhelintaan. On ihana kuulla puhelimeni pauhaavan Orgrimmarin teemaa ja näytössä näkyy soittajan kohdalla "Meltsu". Hänen puhelunsa kääntyvät edelleen minun numerooni, mutta viestiä hänelle voi laittaa. Eilen kävimme jo sairaalaan kahvilassa viinerikahveilla, ja Meltsu jaksoi istua pyörätuolissa oikein hyvin. Fysioterapeutin olen tavannut parikin kertaa ja eilen hän sanoi, että ei muista nähneensä toista yhtä motivoitunutta kuntoutujaa kuin armas aviomieheni..! Oli ajatellut, että olisivat eilen pitäneet huilipäivän, mutta se ei Meltsulle ollut sopinut. Ei Meltsu ehdi huilimaan, nyt pitää saada kädet toimimaan ja jalat alle.

Olen varovaisen toiveikas, että ehkä neljä viikkoa sairaalassa riittäisi ts. Meltsu pääsisi ensi viikolla kotiin. Ei varmastikaan vielä alkuviikosta, mutta ehkä jo loppuviikosta... Lähinnä kai kyse on siitä, miten keuhkot toipuvat, kroppaa voi treenata kotonakin. Kuten sanoin, tällä hetkellä lisähappea tarvitaan yhä. Meltsu jutteli eilen, että hänellä epäillään kehkojen ahtautumaa, kiitos 30 vuoden tupakoinnin. Asiaa tutkitaan kuitenkin vasta joskus tulevaisuudessa, nyt keskitytään toipumaan tästä taudista ensin.

Tupakointi kannattaa aina. Joopa. Ei sitä kannata lopettaa, ei sittenkään, vaikka jokainen sylilapsikin tietää, mitä se tekee ihmiselle ja varsinkin niille keuhkoille. Tupakoitsijat, jatkakaa vain pössöttelyä. Se on kuulkaa niin kivan näköistä se sitkeä, paksu tervalima, jota teiltä teho-osastolla imetään keuhkoista, kun keuhkokuume, johon teillä on tupakoimatonta suurempi riski sairastua, iskee oikein kunnolla.

Maanantaina olimme nelisen tuntia ilman sähköä, tiistaina sähköt olivat katkenneet joskus iltakahdeksan aikaan ja keskiviikkona ne olivat palautuneet tuossa kahden aikaan iltapäivästä. Meillä oltiin onnekkaita; sähköt eivät olleet siis pois edes vuorokautta! Keijo ei voinut ymmärtää, miten asiat sähköntoimituksen tiimoilta voivat Suomessa olla näin takapajuisesti - Espanjassa tämmöinen ei tulisi kuuloonkaan. Samaa ovat ihmetelleet muutkin ei-suomalaiset tuttavani, esim. irlantilainen tuttuni ei ymmärtänyt, miksei valtio turvaa sitä, että meillä olisi sähköä tarjolla 24/7. No nii-inpä. Kun ei kyse ole vain näistä suurmyrskyistä, vaan sähkönjakelu tökkii ihan muulloinkin. Toisella korvalla olen kuunnellut jälkipyykkiä näihin massiivisiin sähkökatkoihin liittyen ja ilmeisesti nyt valtiokin alkaa havahtumaan, että jotain olisi oikeasti tehtävä. Ilmajohtojen muuttaminen maakaapeleiksi maksaa ja kestää vuosia, ja tänä siirtymäaikana minä näkisin hyväksi asiaksi laittaa sähköyhtiöille tuntuvia sanktioita siitä, jos sitä sähköä ei kertakaikkiaan pystytä asiakkaille toimittamaan. Ei vaihtoehto voi olla se, että yhä useampi varsinkin maaseudulla asuva hankkii agregaatin. Tiistai-iltana kotiin ajellessamme olivat n. 15 viimeistä kilometriä täysin pimeitä. Ei katuvaloja, talojen ikkunoista loisti himmeä kynttilänvalo - lukuunottamatta maataloja, joissa oli täysi valaistus, kiitos oman agregaatin. Minä en uskaltaisi harkitakaan mitään maataloutta ilman omaa energianlähdettä, sen verran on takkuista ainakin tuo Vattenfallin touhu. Ei ihan oikeasti voi luottaa siihen, että sähköä riittää ihan normaalina, myrskyttömänäkin päivänä.

Miksiköhän jotkut ihmiset ovat kertakaikkisen perusnegatiivisia? Mikään ei koskaan ole hyvin, vaikka ulkopuolisen silmissä mikään iso juttu ei ole hullusti. Ihmiset, joilla oikeasti on vastoinkäymisiä elämässään, eivät vingu niistä samalla tavalla kuin nämä "ankeuttajat".

Enhän minä ole sellainen, enhän?

Tämä biisi alkoi soida päässäni toissa-aamuna, kun yllättäen saimme nauttia pikkupakkasesta ja minä hyödynsin sen kävelemällä Kidin kanssa venerantaan katsomaan auringonnousua.


maanantai 26. joulukuuta 2011

Verhottu tulevaisuus


Olen vasta viimeisten parin päivän aikana alkanut ymmärtää, miten pitkä prosessi Meltsun paraneminen ja kuntoutus tulee olemaan. Tuntuu kuin mitään edistystä ei olisi tapahtunut sen jälkeen, kun hän pääsi pois hengityskoneesta, vaan mies makaa teholla edelleen reporankana ja täysin autettavana. Joulu ei tosiaankaan ole paras aika olla fysikaalisen kuntoutuksen tarpeessa, kun fysioterapeuttikin viettää joulua. Hoitajat jumppauttavat kyllä useita kertoja päivässä, mutta se on vain jalkojen nostelua ja käsivoimien treenausta palloa puristelemalla. Meltsua nostetaan nosturilla tuoliin istumaan myös useita kertoja päivässä ja se on vielä niin iso ponnistus, että sen jälkeen Meltsu on sekainen. Milloin hän on sitä mieltä, että sukulaismies kävi juuri kavereineen häntä katsomassa, milloin sitä mieltä, että lähtee yöksi kotiin ja milloin taas selittää polttaneensa vain yhden tupakan ja kolme sikaria sairaalaan joutumisensa jälkeen.

Alan väsyä. Tahtoisin mieheni ja rakkaimman ystäväni jo takaisin edes tähän "normaaliin" maailmaan. On rasittavaa vakuuttaa hänelle, että hän tosiaankin asuu kotoa ja että minä en ole enkä ole koskaan ollut Essolla töissä. Tuntuu, ettei joulu voi olla kyllin nopeasti ohi. Fysioterapeutti tulee huomenna takaisin töihin ja kuntoutus pääsee alkamaan kunnolla. Toivon myös kovasti, että Meltsu pääsisi teholta normaaliosastolle, jossa olisi jotain muutakin tekemistä kuin maata liikkumattomana ja tuijottaa telkkaria. Toisia potilaita juttukavereiksi, ja ehkäpä Meltsu pystyisi istumaan pyörätuolissakin niin että häntä voisi tyrkätä vähän johonkin.

Tulevaisuutemme on kyllä nyt niin avoin ja verhottu kuin vain voi olla. Tällä hetkellä tuntuu, että Meltsun palaaminen töihin on täysin mahdotonta. Toipuminen tulee ottamaan niin pitkän ajan, ettei meillä ole minkään valtakunnan mahdollisuuksia pyörittää firmaa sitä aikaa ilman Meltsua ja R:n voimin. Ja mitä minä sitten - missä kunnossa mahtavat Meltun sitten joskus kotiuttaa; tarvitseeko hän ympärivuorokautista apua jolloin minunkin työurani joutuu katkolle? Tällä hetkellä en ole vuokratyöfirman käytettävissä, ilmoitin olevani siitä vapaalla tammikuun loppuun ainakin.

Onneksi olen viimeinkin pystynyt nukkumaan. Parina yönä olen vedellyt unosia n yhdeksän tuntia ja lisäksi olen molempina iltoina nukahtanyt TV:n eteen noin tunniksi. Eilinen jouluaamu valkeni ihanasti auringonpaisteisena ja pakkastakin oli viisi astetta, mistä riemastuneena laitoin Kidin valjaisiin ja kävelimme pitkän lenkin kylällä. Kotiin ehdittyämme sää lämpeni taas, alkoi sataa ensin räntää ja sitten ihan vettä. Juuri nyt ulkona myrskyää ja sataa, lämmintä +4C. Tuuli on niin kova, että on suoranainen ihme, että meillä on vielä sähköt. Tämä sää merkitsee sitä, että ulos ei ole menemistä. Sairaalassa käymme tietenkin, mutta en tiedä, pitäisikö samalla poiketa jossain muualla itseään piristämässä. Ei kai. Haluan vain käpertyä tv-tuoliin katsomaan leffaa.

lauantai 24. joulukuuta 2011

Lapsi syntynyt on maailmaan


Meltsu ei päässytkään pois teho-osastolta vielä eilen, on liian heikossa kunnossa noin fyysisesti, siis lähinnä kädet ja jalat eivät toimi. Kävimme eilen katsomassa ja oli ihana nähdä hänet siellä syömässä keittoa ja juomassa maitoa. Sairaanhoitaja syötti, koska Meltsu ei jaksa edes lusikkaa nostaa. Happinaamarikin oli poissa ja tilalla oli happiviikset. Meltsulle oli tuotu TV:kin ja kun tulimme osastolle, hoitaja toi tuoleja ja sanoi, että voimme viipyä ihan niin pitkään kuin haluamme. Ei mitään vartin rajoituksia, kun potilas on jo niin hyvässä kunnossa ja osastolla on muutenkin hiljaista. Olimme ehkä vajaan tunnin, ja sitten Meltsu alkoi selvästi olla niin väsynyt, että katsoin parhaaksi antaa hänen levätä. Olen joka päivä soittanut sairaalaan aamukahdeksan aikoihin, mutta tänään jätän sen myöhemmäksi; soitan vasta puolen päivän aikoihin, niin tiedetään, mitä lääkäri on kierrollaan sanonut - että pääseekö Meltsu tänään osastolle. Lähinnä ihan sitä vain meinaan, että tietää jo sairaalaan tullessaan, että mihin osastolle sitä lähtee suuntaamaan.

Pakko sanoa, että PHKS:n teho-osasto on huippu. Mahtava henkilökunta ja huippuhyvä hoito.

Eilen teimme viimeisiä jouluostoksia. Keijo antoi Tonille yhdistetyn synttäri- ja joululahjan, joten lähdimme Tonin kanssa etsimään pelejä myyvää liikettä. Trion Tilt oli lopetettu/muuttanut ja koska siinä ei ollut uutta osoitetta, lähdimme katsomaan, vieläkö Puolenkuun pelit oli Rautatienkadulla ja sieltähän se löytyi. Hyvä homma, että Tilt oli poissa! Nimittäin Puolenkuun peleissä oli todella hyvä valikoima käytettyjä = edullisia pelejä ja lisäksi hyvä palvelu. Terkut vaan sille namunnäköiselle ja ystävälliselle nuorelle miehelle. Olet oikealla alalla. Toni löysi viidelläkympillä kolme PS3:n peliä ja yhden PS2.n pelin. Juuri sitä, minkä hän olisi halunnut, ja mitä oli oikeastaan tullut etsimään, ei ollut, mutta kuinka ollakaan, kun poikkesimme Sokoksen peliosastolla matkalla herkkuosastolle, siellähän se peli pötkötti tarjouslaarissa! 75 eurolla Toni sai VIISI konsolipeliä. Tämä himoittu peli oli tietenkin!! Prince of Persia: The Forgotten Sands. Peli, jonka minä aion pelata myös (tietenkin!!!).

Tänään ohjelmassa on vielä salaattien tekeminen, siis katkarapu- ja porosalaatin ja lisäksi kokoan rosollin. Äiti oli tehnyt rosollia ja aineksia jäi paljon yli, joten sain ylimääräiset. Ihan ensin ajattelin kuitenkin käydä aamusuihkussa ja laittaa itseni jouluaattoisen nätiksi. Harmaat "silkki"housut, korallinpunainen tunika ja tummanpunainen lyhythihainen neulebolero. Sitten ne salaatit ja sitten istahtanen TV:n eteen ihan vain rauhoittumaan. Taidan sittenkin skipata kirkon, koska en halua lähteä ajelemaan yhtään mihinkään. Haluan vain olla ja unohtaa sen, että ulkona sataa vettä ja on kuraista... Iltapäivästä, kun lähdemme sairaalaan, laitan perunalaatikon uuniin niin että se on valmis siiheksi, kun tulemme kotiin, tai ainakin melkein. Voimme sitten käydä jouluaterialle.

Meidän piti olla Puertossa... piti istua etupihalla uima-altaalla ja juoda viiniä, ja illan hämärtyessä piti istua parvekkeella, syödä langustinoja ja juoda lisää viiniä.

Joku päätti toisin ja nyt pelataan sitten niillä korteilla, mitkä saatiin. Onneksi minulla on hyvä pakka, ei siellä huonoja kortteja olekaan.


perjantai 23. joulukuuta 2011

Ehkä joskus vielä nukun


Kuluneiden viikkojen aikana unirytmini on vähän päässyt vinksahtamaan poskelleen ja tänäänkin olin hereillä jo reippaasti ennen seitsemää, vaikka olisin voinut nukkua vaikka kuinka pitkään. Ei vain nukuta. Tosin iltaisin käyn nukkumaan jo ennen puoltayötä, joten nukuttuja tunteja tulee kumminkin ihan säällinen määrä. Olisi vain mukava vaihteeksi vedellä unosia vaikka tuonne yhdeksään, mutta ei se nyt vain ota toimiakseen. Kävin vaa'assakin tänään ja totesin olleeni tässä painossa viimeksi vuonna 2005. Oikein mikään ei maistu ja syön vain siksi, että toisinaan kumminkin on nälkä ja sitä paitsi syömättömyys pistää pyörryttämään.

Meltsu siirretään tänään normaaliosastolle. Eilen oli hengitysputki otettu pois ja kun kävimme katsomassa, Meltsu makaili sängyssä hengitysmaski naamallaan ja varsin kykeneväisenä puhumaan. Lihaskuntoutus lienee aloitettu jo, ja sitä tietenkin jatketaan osastolla. Meltsu on pelkkää luuta ja nahkaa maattuaan kaksi viikkoa aloillaan... lihakset ovat kertakaikkiaan sulaneet jonnekin, esim. siinä, missä ennen oli ihan kivankokoinen hauis, on nyt luu. Luuta ja löysää nahkaa. Sairaalaan joutumistaan Meltsu ei muista, ainoastaan sen, että hänellä oli lääkäriaika omaan terveyskeskukseemme. Täytyy tänään haastatella häntä siitä tarkemmin.

Joulusuunnitelmissa on nyt sitten paljon olemista sairaalassa, koska Meltsun tulevalla osastolla on ihan normaali klo 14-19 vierailuaika. Mietin, kuinka sovittaisin sen huomiseen aikatauluun - että käynkö ensin kirkossa, sitten menen sairaalaan ja meillä syödään jouluateria vasta illalla, vai kuinka asian järjestän. Tänään on ohjelmassa päivän valjettua kuusen haku Tonin kanssa, ja sitten imuroin / pesen tuvan lattian ja vaihdan puhtaat matot lattiaan. Päivällä Toni on menossa Keijon kanssa Lahteen ostamaan PS3:n pelejä, ja on vielä epäselvää, menenkö minä mukaan vai menemmekö eri reissulla käymään sairaalassa. Keijo saa käyttöönsä Meltsun opelin, niin emme ole kaikki yhden ja saman auton varassa. Iltasella paistan lanttulaatikon, hirvipaistin ja sitten vielä kinkunkin, sekä keitän + muussaan perunat perunalooraa varten. Looran paistan vasta huomenna. Siinähän ne sitten onkin, jouluruuat. Jaa ei olekaan, tänään täytyy tehdä myös kakku.

Jouluateriamme koostuu tänä vuonna seuraavista:

- Perunaloora
- Lanttulaatikko
- Hirvipaisti (siis palapaistina, punaviinissä)
- Kinkku
- Maksapasteija
- Katkarapusalaatti
- Porosalaatti
- Graavilohi
- Lasimestarin lohi
- Rosolli
- Juustokakku

Edellisjouluihin verrattuna meillä on tänä vuonna siis tosi köyhä joulu... salaatteja olen yleensä laittanut viittä eri lajia, on ollut leikkeleitä ja juustoja jne. Tosin ajattelin ostaa juustoja tänäkin vuonna, pidän niistä ja Tonikin on nyt oppinut samaan. Toni rrrrakastaa parmesaania! Lahjapuolella on myös tosi köyhää, minulla on lahja Tonille ja Sebastianille ja that's it. Tosin tein pari pöytäliinaa, jotka olin ajatellut viedä lahjaksi Puertoon, mutta en ole viimeistellyt niitä. Olen miettinyt josko viimeistelisin toisen tänään ja kääräisisin pakettiin Keijolle. Kaunis ruusukuvioinen pöytäliina sopisi söpösti hänen ruokapöydälleen. En tiedä, ehkä en tee asialle mitään. Katsotaan nyt.

Eilen tein varsinaiset jouluostokset, siis ruokapuolella, tälle päivälle minulla on ainakin kukkien ostaminen. Joulukukkia täytyy olla, hyasintteja ainakin ja ehkä joulutähtikin. Hyasintin tuoksu sekoittuneena kuusen tuoksuun --- priceless.

Eilen juttelin B:n kanssa puhelimessa ja nyt minulla on paljon parempi olo heidän suhteensa. Keijon ystävä oli hakenut heidät tiistaina lentokentältä ja oli lupautunut toimimaan oppaana muutenkin. Eilen illalla B laittoi viestiä, ettei saa ko. ystävään yhteyttä ja josko viitsisin sanoa Keijolle, että ystävä soittaisi heille. Menin sanomaan ja Keijo totesi, että ystävällä on puhelin kiinni, ja pirautti sitten B:lle kertoakseen, ettei huolta, yrittävät soittaa sitten myöhemmin tai aamulla. Vaihdoin pari sanaa B:n kanssa ja B kertoi, että on ollut todella mahtavaa. Ovat kävelleet paljon, ovat aivan ihastuneita kaupunkiin, olivat käyneet Loro Parkissa, ovat ottaneet aurinkoa, ilmat ovat suosineet ja B kaipasi opastaan nyt siksi, että tämä oli luvannut viedä heidät huomenna (siis tänään) ajelulle vuoristoon ja Teidelle! Tuo oli enemmän kuin ihana kuulla. Lisäksi kun kerroin, että Meltsu pääsee huomenna (tänään) osastolle, B totesi, että hänen paras synttärilahja ikinä. B:llä on tänään nimittäin synttärit.

Jossain kaukana väijyy mustassa pilvessä se, mitä teemme elämämme kanssa sitten, kun Meltsu hieman vielä toipuu ja edessä on über-pitkä sairasloma ja on pakko tehdä suuria päätöksiä. Yritän olla ajattelematta sitä, koska se on asia, jolle en tässä vaiheessa voi yhtään mitään ja jota en halua ottaa vielä puheeksi Meltsun kanssa. Nyt on neljän päivän joululoma (firma on tänään kiinni) ja näiden päivien aikana en halua ajatella mitään epäolennaista, vaan keskityn Meltsuun, Toniin ja itseeni.

Joululta toivoisin pikkupakkasta ja ohutta lumipeitettä. Ei taida olla luvassa.


keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Erilainen joulu


Tästä joulusta piti tulla erilainen joulu ja sellainen siitä tosiaankin tulee. Ei kylläkään ollenkaan suunnitelmien mukainen paitsi siltä osin, että vietän sitä appiukkoni seurassa. A + B ovat eilen lentäneet Teneriffalle ja ei mene montaakaan hetkeä, ettenkö miettisi, mitä he siellä parhaillaan puuhaavat, kun minä kiroan tätä Suomen jumalattoman pitkää syksyä ja lasken tunteja siihen, että pääsen viettämään pidennettyä jouluviikonloppuani, että pääsen vähän ottamaan rennommin. Päätin pidentää joulua vielä yhdellä päivällä ilmoittamalla R:lle, että aatonaattona ei tarvitse tulla töihin, firma on silloin kiinni. Minun täytyy saada hengähtää hieman, ja saada yksi päivä jouluvalmisteluille. Tosin eihän niitä valmisteluita nyt ihan hirmuisesti ole.

Olen suunnitellut jouluaatoksi kirkollista ohjelmaa, vierailun sairaalassa tietenkin ja sitten jouluaterian, jolla tarjoan hirvipataa, perunalooraa, kinkkua, lasimestarin lohta, graavilohta ja ehkä kahta lajia salaattia, plus tietenkin rosollia. Pidän ihan hirmuisesti lanttulaatikosta, ja harkitsen josko pyöräyttäisin pienen sellaisenkin, vaikka luultavasti olen ainoa, joka sitä syö. Graavilohen ostan, mutta rakastamani lasimestarin lohi on jo jääkaapissa tekeytymässä, ihan itse laitoin. Tietysti jotain muutakin voi joulupöytään harkita, esim. leikkeleitä ja juustoja, koska Keijo on lupautunut osallistumaan kustannuksiin. Muut kuin nyt miettimäni menevät kuitenkin ostohommiksi, koska en ala väsäämään yhtään enempää kuin laatikot ja hirvipadan. Kinkku tarkoittaa tänä vuonna ihan pientä kinkkua, sellaista jonka nyt vielä aatonaattona jostain varaamatta saa. Kinkkurullakin käy, kunhan nyt kinkun makuun päästään. Jälkiruuaksi sitten jouluinen juustokakku, njam.

Joulukuusenkin ostamista mietin, koska ajatus siitä, että nyt pitäisi lähteä märkään metsään mässimään, ei kamalasti kiehdo. Ongelma on, että kolmemetristä kuusta on vaikea tunkea toyota yarikseen... Eilen katselin jo kuusia ja kyselin hintoja, mutta kuljetusongelma on todellista. Mitään pikkuista kuusta en suostu ostamaan, olen mieluummin ilman sitten. Tupamme on yhtä iso kuin monen koko asunto, joten joku pikkuinen minun mittaiseni kuusi nurkassa nököttämässä näyttäisi ihan naurettavalta. Ei semmoista!

Viime päivien aikana olen ollut ahkera ja toimelias. Olen venynyt asioihin, joihin en kuvitellut osaavani venyä, kuten esimerkiksi tinkimiseen kauppoja tehdessäni. Pölynimurini muuttui lohikäärmeeksi; se alkoi syökseä sinisiä liekkejä ja savua, joten minun oli pakko suunnata Giganttiin ostamaan uutta. Pölynimureita saa varsin edullisestikin, ja ajattelin ensin uhrata siihen satasen, mutta sitten tajusin, ettei meidän huushollissa ole mitään järkeä ajella jollain pilipali-imurilla. On koirankarvaa, hiekkaa ja ties mitä. Myyjä paria esitteli ja päädyin siihen halvimpaan - ja sain suuni auki oikeassa paikassa kysyäkseni "Paljonko voit tuosta ovh:sta tiputtaa?" Siis MINÄ tingin kaupassa kodinkoneen hinnasta! Ikinä en ole tinkinyt mistään missään. Ja niin lähti imuri matkaan ovh:ta halvemmalla *hyvä minä*.

Mutta kun olen nyt perheen pää, käsi ja jalka, minun täytyy kyetä hoitamaan myös ne hommat, jotka aiemmin olivat tavallaan Meltsun heiniä. Kuten kaupoissa tinkiminen.

Työntantajana toimiminen on oma lukunsa. En ole koskaan palkannut ketään ja jännäsin sitä aika paljon etukäteen. Mietin, mitä voisin tarjota palkkaa, millaista työaikaa ja muita ehtoja. Että olisiko niin hyvä ja kohtuullinen, vai tarjoanko liian vähän tai liian paljon, jolloin olen tyhmä, kun saisin jonkun hommiin halvemmallakin. Valmistauduin neuvotteluun ja tinkimiseen, ja varmistuin etukäteen siitä, mikä on TESin mukainen palkka voidakseni paukuttaa faktat pöytään tarvittaessa. Neuvottelu sujui hyvin! tein myös kirjallisen työsopimuksen, jotta ei tule missään vaiheessa mitään epäselvyyttä siitä, mitä olikaan sovittu ja luvattu.

Hartain toiveeni joulua ajatellen on, että Meltsu pääsisi normaaliosastolle, jolloin voisin viipyä hänen luonaan päivittäin pitempäänkin kuin reilun vartin. Kahtena päivänä Meltsu on ollut sen verran tolkuissaan, että on tuntenut ja tunnistanut minut, joskin eilen hän nukahti juuri, kun ehdin hänen luokseen. Huono ajoitus, olivat juuri antaneet unilääkettä. Aiemmin päivällä Meltsu oli ollut niin virkeänä, että oli vastaillut hoitajille päätään pudistamalla tai nyökkäämällä. Unilääke on vaihdettu pitkäkestoisesta lyhytkestoiseen ja ymmärtääkseni valveillaolojaksoja pidennetään koko ajan, mutta suurimmaksi osaksi Meltsu pidetään yhä unessa. Jos kaikki menee nyt hyvin, tarkoitus olisi poistaa hengitysputki lähipäivinä.

Saan sittenkin rakkaan ystäväni kotiin vielä joskus. En tähyä vielä siihen päivään, kun hän pääsee sairaalasta, vaan tosiaan nyt vasta siihen, kun hän pääsee teholta pois. Asia kerrallaan.


lauantai 17. joulukuuta 2011

Liian innokkaat auttajat


Ymmärrän kyllä, että ihmiset haluavat olla avuksi ja ymmärrän senkin, että joskus avun tarpeessa oleva ihminen saattaa olla siinä tilassa, että ei ymmärrä tarvitsevansa apua eikä osaa ottaa sitä vastaan. Mutta eikö kuitenkin olisi kohteliasta kysyä ensin, tahtooko ihminen apua ja millaista, eikä rynnätä auttamaan tavalla, joka on ennemmin asioihin puuttumista kuin auttamista? Minulle ainakin apu, jonka ilmeisesti olen pakotettu ottamaan vastaan, aiheuttaa tällä hetkellä lisää stressiä ja harmia. Kuvittelin, että voisin nyt viikonlopun hengähtää, mutta sen sijaan olen tänään herännyt seitsemältä pohtimaan miten järjestän asiat siten, ettei yli-innokas auttaja pääse niitä sotkemaan.

Samalla ärsyttää se, kuinka minut on nyt taas lutattu aivottoman pikkutytön asemaan, 46-vuotiaana. Minulle sanotaan, mitä pitää tehdä, kehen ottaa yhteyttä ja ilmoitetaan, että minun asioitani aletaan hoitaa minun puolestani. Koska olen liian kiltti sanomaan, että minun firma, minun asiat, painu vittuun sähläämästä, istun nyt panikoimassa, miten saan asiani muutamassa päivässä siihen kuntoon, ettei niihin ole puuttumista. Minä näin nykyisen tilanteen viimeinkin sopivana saumana lopettaa yritystoiminnan ja siirtyä uusille vesille; se on jotain, mistä olemme Meltsun kanssa nyt jo pari vuotta puhuneet, mutta kun olen maininnut läheisilleni, he ovat laittaneet asiaan jyrkän EIn. En minä sellaista saa tehdä. Mielipiteen vielä ymmärrän, koska sen esittäjät eivät voi tietää ajatuksen taustoja, mutta sitä en ymmärrä, että appiukko alkaa huutaa minulle, etteikö tilitoimisto nyt osaa minua yhtään neuvoa ja että minun pitää ottaa yhteyttä työvoimatoimiston johtajaan ja alkaa selvitellä näitä asioita. Tai itse asiassa, hän alkaa selvitellä heti joulun jälkeen, koska onhan hänellä aikaa.

Kyllä juu. Kirjanpitäjä neuvomassa minua työllistämisasioissa, appiukko istua pönöttämässä työvoimatoimiston johtajan juttusilla. Ehkä alla etelän auringon asiat rullaavatkin siten, että mennään heti sinne johtajan luo, mutta käsittääkseni Suomessa sentään vielä virkamieskoneisto pelaa siihen malliin, että virkailijat osaavat auttaa ihan siten kuin heidän toimenkuvaansa kuuluukin.

Nyt minun pitää sitten saada asiani äkkiä siihen kuntoon, ettei appiukolla ole tarvetta mennä meuhkaamaan kirjanpitäjälleni tai edes työvoimatoimiston pomolle. Olen äärimmäisen kiukkuinen tästä, koska kaikkien asioiden keskelläkin olen oma itseni ja tarvitsen edelleenkin aikaa miettiä ennen kuin toimin. Toisaalta, on asiassa hyvätkin puolensa, en nyt ainakaan mieti liian kauan. Olen kiukkuinen myös siitä, että minua ei tosiaan nyt kohdella aikuisena ihmisenä, jolla on määräysvalta omiin asioihinsa. Juuri nyt tuntuu siltä, että jos minua ei kohdella kuten toista aikuista ihmistä kuuluu kohdella, olen kohta jossain teholla makaamassa minäkin hermot riekaleina.

Kävinkin jo tilitoimistossa juttelemassa (en tiedä, tiesikö appi tätä, en muista sanoinko siitä hänelle) alustavasti ja sovin, että varaan sinne oikein ajan, jotta voimme selvitella sellaisia asioita kuten yrityksen toiminnan keskeyttäminen tai lopettaminen tai yrityksen myynti. Selvitämme, miten asiat kannattaa tehdä, ja mitkä ovat minkäkin toimenpiteen vaikutukset. Appiukon paasaamisella oli kyllä se vaikutus, että päätin ostaa itselleni lisää aikaa palkkaamalla R:n kokopäiväiseksi, alkuun nyt kuukaudeksi ts. määräaikaiseksi. Ehkä tammikuun lopulla Meltsu olisi siinä kunnossa, että pystyisi osallistumaan päätöksentekoon, koska en tässä tilanteessa halua toimia yksin. Tämä tilanne = Meltsun tila on edelleen vakava, mutta vakaa. Toiveet siitä, että hän vielä joskus tulee kotiin, ovat nyt vahvemmat jos mitään takapakkeja ei tule. Uskon, että pystyn maksamaan R:lle asiallisen palkan. Minun täytyy selvittää myös, mitä tukia on mahdollista saada, esim. vakuutuksesta tässä tilanteessa. Työllistämistukea ei saa määräaikaisiin sopimuksiin, ei nyt ainakaan mihinkään kuukauden tai kahden.

Olen vahva ihminen, olen fiksu, ja ennen kaikkea olen aikuinen ihminen. Olen toki vähän laiska ja mukavuudenhaluinenkin, mutta ihan oikeasti en ole mikään aivoton pikkutyttö, jollaisena minua nyt taas kohdellaan. Voin ymmärtää, että isä pitää poikaansa aina lapsena ja poikansa vaimoa yhtä lapsena, mutta se vituttaa minua silti ankarasti. Eilen olin niin raivoissani, että ehdin jo miettimään, miten voisin estää apen saapumisen Suomeen. Sen sijaan minun kai pitäisi miettiä, miten saisin kohteliaan asiallisesti sanottua, että hänellä ei ole oikeutta puuttua minun yritykseni asioihin, eikä alkaa auttamaan minua edes kysymättä, haluanko apua ja millaista. Sitä hän kyllä jaksoi tiedustella, mitä haluaisin tuliaisiksi, oikein moneen kertaan, kunnes sitten sanoin, että no voithan sä pullon jotain hyvää punaviiniä tuoda. Punkkupullo on asia, mihin minulla on sananvaltaa, oma yritykseni ei.

Ottaa ankarasti päähän tämä joulukuun sääkin. Työn puolesta on hyvä, että on syksysää, mutta kaipaan kovasti joulusäätä. Puhtaat matot odottavat pääsyä lattiaan pöntön päällä rullissa, koska en raaski levittää niitä lattialle kuraantumaan. Sadetta, räntää, loskaa, vettä, kuraa, mutaa, liukkautta. En yhtään ihmettelisi, vaikka joulu peruutettaisiin, kun pukki ei pääse reellään mihinkään. Sitä paitsi Petterikin on karannut, näin sen ylittämässä tietä naapurikunnan puolella yhtenä iltana (= komea peura asteli kiirettä pitämättä autoni nokan editse).

Äiti ehdotti eilen, että voisimme viettää joulun yhdessä, kun appikin on täällä. Niina perheineen tahtoisi tulla äidin luo, koska ei jaksa/halua/viitsi laittaa omaa joulua ja äiti oli sitä mieltä, että kai me kaikki saman pöydän äärelle mahtuisimme. Ilmoitin heti, että ei missään tapauksessa. Minä en isän naamaa katsele. Olen nyt vuoden odotellut anteeksipyyntöä ja odottelen ihan kerkeästi toisenkin vuoden, mutta sitä tehdessäni en todellakaan ala teeskentelemään, että kaikki olisi ok ja samaan ruokapöytään istuisin. Varsinkin kun isä edelleenkin pelleilee niiden saatanan sähkölaskujensa kanssa. Sähköremontin jälkeen tein laskentataulukon, johon aina kuun vaihtuessa kirjaan ylös mittarin lukeman ja tällä kertaa OIKEIN. Isä vaan ei usko, edelleenkään, että oikea lukema on kymmeniätuhansia eikä satojatuhansia, joten hän lisää mittarin lukemaan yhden nollan perään ja laskuttaa meitä sen perusteella. Hänen mukaansa myös sähkön hintä on edelleen 13 senttiä per kWh, vaikka Vattenfallin laskusta näkyy, että se on vähän vajaat 11 senttiä. Eli jos kulutamme vaikka 100 kWh > oikein laskutettuna se olisi 11 euroa, mutta isän mielestä se on 1000 kWh x 13 senttiä per kWh = 130 euroa. Olemme vuosikausia maksaneet sen, minkä isä on laskuihinsa raapustanut eli aivan huiman verran enemmän kuin mitä olemme oikeasti kuluttaneetkaan. Mokomakin paska äijä. Ettäkö jouluna samaan pöytään mahtuisin - NEVAH.

Useampikin ystäväni on sanonut, että tässä nyt varmasti on se muutoksen paikka, mitä olen kaipaillut ja näin varmasti onkin. Asioita miettiessäni olen kuitenkin ehtinyt törmätä jo niin toisenlaisiin ajatusmaailmoihin kuin omani... lähinnä tarkoitan nyt tätä tilannetta, että ihmiset, joille asia ei kuulu pätkääkään, ovat sitä mieltä, että en missään tapauksessa voi lopettaa yritystoimintaa edes tilanteessa, että yrityskumppani on nyt viikon maannut hengityskoneen varassa unten mailla ja että hyvässä lykyssä on edessä puolen vuoden sairasloma. Ja "hyvässä" tarkoittaa tässä tilanteessa todellakin hyvää, koska kukaan ei vielä osaa ennustaa mitään jatkosta. Voi ihan hyvin olla, ettei Meltsu kuntoudu ikinä ennalleen. Nähdään, että yritystoiminta ja rahan ansaitseminen ovat niitä asioita, jotka merkitsevät. En muutoin voi ymmärtää ihmisten mielipidettä siitä, etten missään tapauksessa saa pistää firmaa jäihin - siis että he kuvittelevat, että tämä on joku rahasampo, jota haluamme takoa. No vitut ole. Pitää olla rahaa, tehdä rahaa, pitää omistaa. Miksi? Ei ihmisarvo ole kiinni pankkitilin saldosta eikä siitä, onko alla uusin mersu.

Totta kai minäkin rahasta pidän. On kiva, että on riittävästi rahaa ostaa kaksi lippua katsomaan Cesar Millania. On kiva päästä käymään elokuvissa, tai ostaa Elloksen alennusmyynnistä limenvihreä villatakki. On kiva, että on varaa maksaa WoWin kuukausimaksu. Mutta tarvitsenko minä muuta, rahaa ja ennen kaikkea omaisuutta? En koe tarvitsevani. Minä tahdon ja tarvitsen rakkaita ihmisiä ja mielenrauhaa, eikä niitä osteta millään valuutalla. Eikä missään ole tähtiin kirjoitettu, että meidän perheemme rahat täytyy tulla omasta yritystoiminnasta. Ei varsinkaan, kun kaikki vastuu ja harmit syövät ennen kaikkea Meltsun mielenrauhaa. Siksi ajattelenkin, että eikö NYT ole oikea hetki siirtyä seuraavaan elämänvaiheeseen.

Väitän, että osasyy Meltsun sairastumiseen on vuosikausia jatkunut stressi, joka huipentui siihen, mitä kaikkea piti muistaa ja hoitaa, että olisimme päässeet lähtemään unelmalomallemme. Toivon todella, että kaiken tämän jälkeen hän voisi nähdä asioita edes hieman siten kuin minä näen - että hän on liian arvokas jotta hänen pitäisi sietää kaikki paska, jota hänen päälleen on syydetty ja jonka hän on ottanut itseensä. Hän täyttää kuukauden päästä 42 - mihin kaikkeen me vielä ehdimmekään tulevien vuosien aikana, kun meillä vain on rohkeutta päästää irti, hypätä ja lentää?

Tänään kumminkin lennähdämme Tonin kanssa ensin teholle Meltsua katsomaan ja sieltä suoraan uimahallille. On lakananvaihtoviikko, eikä mikään tunnu niin hyvältä kuin käydä uimassa ja saunassa ja sitten iltasella painaa päänsä puhtaisiin, silitettyihin tyynyliinoihin.


perjantai 16. joulukuuta 2011

Prkleen pitkä päivä


Tästä päivästä ei tunnu tulevan loppua ollenkaan, ja ollaan vasta puolipäivässä. Koko viikon olen lentänyt ympäriinsä kuin tuli hännän alla ja kun tälle päivälle ei oikeastaan ole mitään tehtävää, olo on lähinnä pöpertynyt. Lisäksi olen väsynyt, mutta koen etten voi mennä nukkumaan... Mitä siitä nyt tulisi, jos firman tj nukkuu keskellä päivää, eikä vastaa puhelimeen? Jätän muutenkin monia puheluita vastaamatta koska 1) en vastaa jos ajan autoa ja 2) en vastaa jos olen sairaalassa. Olen touhunnut ja delegoinut ja jopa siivonnut... ja yhä riittää tätä päivää.

Itseäni ilahduttaakseni ostin kaksi lippua CESAR MILLAN LIVE-tapahtumaan, jonka on toukokuussa Hjallis Areenalla.

Ilahduin myös siitä, että linnut ovat viimeinkin hiffanneet, missä tänä vuonna on ruokintapiste. En halunnut laittaa lintulautaa takapihalle syystä että Mindistä on äärettömän mukavaa syödä maahan varisseita siemeniä, pähkinöitä ja linnunpaskaa, mikä taas minusta ei ole edes ajatuksena kovin miellyttävä. Siksi ostin ruokintatötsän, jonka ripustin tuvan ikkunan vuorilautaan niin että nyt voin kiikkailla ikkunan ääressä keinutuolissa ja tiirailla tinttejä.

Lasken tunteja ja minuutteja teho-osaston vierailuaikaan. Sitä tehdessäni voisin mennä Azerothiin.

torstai 15. joulukuuta 2011

Kuka sanoi, että elämän pitäisi olla helppoa?


Sitten, kun tämä on ohi, minä en tuhlaa elämästäni enää yhtä ainutta päivää mihinkään epäoleelliseen. Ja ei, laiskottelu tai WoWin pelaaminen ei minun mielestäni ole epäoleellista - jos nimittäin kuvittelitte, että aikomukseni on ryhtyä elämään jotain mallielämää tai henkistymään niin perkeleesti. Semmoinen ei ole mielessäni. Tulevaisuuteeni kuuluu edelleenkin kirjoja, elokuvia, videopelejä; ne tekevät elämän hauskemmaksi ja ovat hyvinkin oleellisia minun kohdallani.

Mutta mitä minä aion tehdä - ELÄÄ täysillä. En ole ihan varma, uskallanko nakuttaa suunnitelmiani ja ajatuksiani julki, koska jossain määrin taikauskoisesti kuvittelen, että niiden sanominen "ääneen" saattaisi johtaa siihen, että ne oikeasti tapahtuvat. Tarkoitan, että olen miettinyt, mitä teen, jos JOS-vaihtoehto tulee olemaan todellisuutta, ja ajattelen (tosi typerästi, kyllä), että jos nyt kerron, mitä olen ajatellut tekeväni jos JOS tapahtuu, niin se myös tapahtuu.

Jos mietin, mitä teen jos Meltsu ei enää tulekaan kotiin, niin leikkiikö Kohtalo tuosta pahastuneena kanssani ja varmistaa, ettei Meltsu tule kotiin?

Onko sallittua ja asiallista ottaa huomioon vaihtoehto, että vakavasti sairas läheinen kuolee? Onko korrektia miettiä, mitä tekee siinä tapauksessa tulevaisuudessa? Vai kuuluuko ihmisen vain mennä päivä kerrallaan eteenpäin ja uskoa koko ajan siihen, että läheinen paranee ja tulee vielä kotiin?

Varmaa on, että joskus tämä ON ohi, tavalla tai toisella, ja minulla on sen jälkeen vielä elämä tallella, tapahtui sitten mitä tahansa. Koko ihana elämä käytettävissä miten minä sen itse haluan käyttää. Minä haluan nähdä maailman ja elää vanhaksi. Minä aion tehdä sen.

* * * * *

Jotta ei tämä menisi ihan kamalan synkäksi, mainostan Tonin tämän hetken ehdotonta suosikkia kirjarintamalla; Skulduggery Pleasant eli suomennetuissa kirjoissa Keplo Leutokalma. Suomeksi kirjoja on ilmestynyt nyt neljä ja Tonin luettua ne kaikki ahmimalla, tilasin hänen hartaasta toiveestaan kirjat viisi ja kuusi alkuperäiskielellä. Seiskaluokkalaisellani ei mennyt viikkoakaan kun hän oli jo ahmaissut vitososan! Harry Potter-kirjoihin Toni ei koskaan saanut oikein otetta (meillä on muistaakseni kaksi, joista toisen hän on jaksanut lukea loppuun), mutta Keplo Leutokalma rulettaa.


keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Kakkaa taivaalta


Keli ja sää on ollut viimeiset päivät ettenkö sanoisi mielenkiintoinen. Matkalla kotoa sairaalaan tuli yhtenäkin iltana ensin lunta, sitten se muuttui ihan vedeksi, sitten rännäksi ja taas vedeksi. Pikkutiet ovat enemmän tai vähemmän vetistä mössöä, jossa liukastelen yariksellani samalla tavoin kuin voisin kuvitella ajavani kaurapuurossa. Renkaat eivät oikein tartu mihinkään ja luistelen sohjon päällä kieli keskellä suuta, etten lispahtaisi ojan puolelle. Normaali talvisää olisi kivaa vaihtelua, kiitos.

Olen saanut asiat rullaamaan aika kivasti ja toivon, että tilanne pysyykin tällaisena, eikä mitään ikäviä yllätyksiä tule. En todellakaan ole parhaimmillani diilaamaan niitä ainakaan kovin lunkisti, vaan saatan hyvin kuvitella, että jos esim. asiakas ryhtyy vittumaiseksi, minä avaan sanaisen arkkuni ihan tosissaan. Nyt ei yhtään ylimääräisiä harmeja eikä paineita, kiitos. Valehtelisin jos sanoisin, että käytän kaiken energiani selviämiseen tästä kaikesta; ei, on minulla yhä energiaa moneenkin asiaan, mutta tilanne kuitenkin on sellainen, etten kaipaa mitään ekstraa tähän kaiken päälle.

R:n kanssa homma tuntuu pelittävän. Olen venynyt asioihin, joihin en kuvitellut pystyväni venymään ja se saa minut sekä ylpeäksi että hämmästyneeksi. En edes ajattele, että "tämä minun täytyy tehdä", vaan teen sen, mikä täytyy sitä sen kummemmin ajattelematta. Enkö muka ole aina tiennyt, että vaikka olen mukavuudenhaluinen nautiskelija, joka pakoilee kaikkia ylimääräisiä liikkeitä ja vastuuta, minä tarvittaessa pystyn vaikka mihin ja osaan toimia loogiseksi ja kylmäpäisesti. Olen minä sen tainnut tietää. Muistan, kuinka joskus vuonna kivi ja keppi silloinen mieheni laukkasi heinäpellolta kotiin käsi verta valuen, kun kaljapullo oli hajonnut käsiin. Mies oli paniikissa ja pyörtymäisillään, mutta minä tiesin heti, mitä tehdä ja pidin pääni kylmänä. Ystäväni sanoi jälkeenpäin tästä tapauksesta (ex-mieheni sai muuten näppeihinsä aika mittavan määrän tikkejä), että sellainenhan minä olen; kun täytyy toimia eikä ole aikaa paniikkiin, minä toimin. No anyway, R:sta piti sanomani, että en tiennyt osaavani pomottaa. Olen katsonut päivittäin R:lle paikat ja reitit, ja esim. eilisestä sanoin, ettei kaikkia tarvitse välttämättä yhtenä päivänä ajaa, mutta R olikin ajanut ne kaikki. Miten ihmeessä minä pystyn pomottamaan R:n venymään parempaan suoritukseen kuin mitä hän tekee ollessaan Meltsun "alaisena"? Ohoo, Sari, sanon minä. Olen erittäin tyytyväinen R:un, vaikka hän tulikin maanantaina tapaamiseen tunti ja 10 minuuttia myöhässä. Siitä eteenpäin hän on osoittanut ahkeruutta ja omatoimisuutta.

Olen miettinyt elämää eteenpäin monelta eri kantilta. En (tietenkään?) tehnyt mitään suunnitelmia, kun en tiedä, miten tässä käy, mutta olen yrittänyt kuvitella elämää sairaslomalaisen kanssa ja elämää ilman Meltsua. Molemmissa tapauksissa elämä jatkuu. Teenkö ne jatkosuunnitelmat yksin (no, Tonin kanssa) vai Meltsun kanssa, sitä ei vielä tiedä kukaan. Selvää on ainoastaan, että elämä tulee muuttumaan. Minä näen muutoksen muutoksena parempaan. En ole koskaan ollut pessimisti, joka varautuu pahimpaan sen takia, että ei sitten pettyisi, jos suunnnitelmat eivät toteudukaan. Jos (alustava) suunnitelma ei toteudu, sitten tehdään toinen, sen mukaan mitkä ovat (mahdolliset) realiteetit. Lähinnä suunnittelen nyt sitä joulua, jonka piti olla erilainen joulu. Erilainen siitä tuleekin, mutta ei sillä tavalla, mitä kuvittelin. Päätin hakea kuusen joulutunnelmaa tuomaan, ja koska pesetin tupaan matot, ne totta kai vaihdetaan lattiaan. Lahjoja minulla on ostettuna Sebastianille ja Tonille... Sebun lahja piti jättämäni tänne ja Tonin lahja oli tarkoitus ottaa mukaan matkaan ja yllättää Toni sillä aattona. Olen kailottanut kovaan ääneen, etten osta lahjoja, enkä niitä halua ja se pitää yhä paikkansa. Pidän Tonin siinä luulossa, että lahjoja ei tule, joten spesiaalilahjani (vaikka vaatimaton onkin) on varmasti iloinen yllätys. Aattona kirkkoon ja haudoille monen vuoden tauon jälkeen, ja jouluateria koostunee kinkkurullasta, perunaloorasta ja salaatista. Ateria riippuu vähän siitä, onko meitä kaksi vai kolme sitä syömässä. Jos Jumala on niin armollinen, että saan aviomieheni jouluksi kotiin, pöytään laitan kaikkea, mistä Meltsu pitää. No, se on aika simppeli homma kyllä, Meltsu ei ole jouluruokien suurin ystävä. Joulu on siis tarkoitus viettää kaikinpuolin perimmäisten kysymysten äärellä.

Joulun jälkeen, heti kun se on mahdollista, lähden pois Suomesta. Pysyn poissa niin kauan kuin se on mahdollista. Onko se sitten Puerto, Pariisi, New York, mikä tahansa (siis ihan oikeasti), sen näkee sitten. Minulla on kolme tonnia kasassa heti, kun Norwegian palauttaa rahani ja siinä vaiheessa, kun lähden nollaamaan päätäni, tiedän todellakin sen nollauksen ansainneeni. Ja aionko lähteä yksin - en. Mutta en tässä vaiheessa tiedä vielä matkaseuraani, tiedän vain lähteväni ja mitä pitemmälle sen parempi, vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi myydä omaisuuttamme, tehdä veropetos, mitä tahansa. Minulla ei kuitenkaan ole mitään menetettävää, enhän oikeastaan omista mitään henkilökohtaisesti. Asun vuokralla, en omista edes autoani. Jos huonosti käy, olen tilanteessa, jossa minulla on pari autoa, moottorikelkka, erinäisiä soittimia yms, jotka voin muuttaa rahaksi. Varmaa on vain, että lähden.

Viime päivinä olen tuntenut ympärilläni ystävieni tuen ja rakkauden hetkittäin hyvinkin vahvana. Eniten on ilahduttanut tuki ja myötätunto tahoilta, joilta en sitä ole odottanut. Monikaan Meltsun kavereista ei tiedä Meltsun sairastumisesta, koska minulla ei ole heidän puhelinnumeroitaan, että olisin päässyt ilmoittelemaan, mutta joidenkin kanssa olen puhunut ja olen sanonut, että asiaa saa levittää kyllä. Haluan kaikkien tietävän, miksi Meltsusta ei ole kuulunut vähään aikaan mitään. Vaikka en välttämättä jaksaisi vastailla puhelimeen, on tuntunut hyvältä saada soittoja, joissa kysellään Meltsun vointia. Se osoittaa välittämistä. On ollut mielenkiintoista myös huomata, miten erilailla ihmiset suhtautuvat siihen, mitä heille kerron. Huomaa, kun ihminen ei halua uskoa, että teholla koneisiin kytketty ihminen on oikeasti vakavasti sairas. "Kyllä se siitä". No kuule, ei se välttämättä ollenkaan kyllä se siitä. En kuitenkaan jaksa alkaa selittämään, että tilanne on oikeasti vakava, koska sitten ollaan siinä tilanteessa, että minä joudun lohduttelemaan lohduttajaani. NYT tiedän mitä se on, kun lohdutettava itse joutuukin lohduttajan osaan. Eilenkin sain puhelinsoiton, jossa soittaja melkein nyyhki ja voivotteli, että on se kamalaa ja kyllä sulla on vaikeeta nyt. Koska kyseessä oli minulle melko tärkeä ihminen, en heittäytynyt ilkeäksi ja käskenyt suksia suolle, vaan ryhdyin lohduttelemaan häntä sanomalla, että no kyllä se siitä ja eihän tässä mitään.

Minulla on hetkeni, kun itken lohduttomasti pimeässä, mutta sille on tällä hetkellä aikansa ja paikkansa. Muut ajat minä teen, mitä täytyy ja siinä sivussa muistan, kuka olen ja miten minun pitää itseäni kohdella. Joku sanoisi minua ehkä kylmäksi, mutta minun mielestäni minä olen vain realisti silloin, kun sitä pitää olla.

Joulu lähestyy kaikesta huolimatta. Se erilainen joulu.


maanantai 12. joulukuuta 2011

Kuinkahan paljon sitä venyy?


Tekee mieli vähän kiipeillä seinille. Tai oikeastaan paljonkin. Niin monia selvitettäviä asioita, jotka eivät selvity yhdellä simppelillä puhelinsoitolla. Toki osa selvittyy, mutta sitten ne muut... Norwegian esimerkiksi, perkele sentään. Suomenkielisessä asiakaspalvelussa on hoono soomi-henkilö, joka tahtoisi yhdistää minut englannin- tai ruotsinkieliseen palveluun. Sanoin vittuuksissani, etten osaa kumpaakaan kieltä, koska odotan saavani palvelun nimenomaan suomeksi. Yhtiössä tuli ongelmaksi se tosiasia, ettei se debit-kortti, jolla alunperin olen matkani maksanut, ole enää voimassa. Ensin minua neuvottiin kysymään pankista, mutta koska arvasin, että asia tulee ongelmaksi, olinko soittanut pankkiin jo ETUKÄTEEN ja saanut sieltä ohjeet, joiden kanssa Norwegian on nyt ymmällään. Neiti hoono soomi lupasi soitella minulle tämän päivän aikana. Paree olis joo.

Koulu, lehti, lääkärintodistuksia, ja ennen kaikkea TYÖ. Äkkiä täytyykin diilata yksin koko firma ja hoitaa asioita, joista en oikeastaan tiedä mitään. En esim. ole löytänyt Meltsun ajovihkoa mistään. Käänsin eilen Meltsun puhelut minun puhelimeeni ja nyt vastailen siihen luvaten asiakkaille edes jonkinlaista palvelua tässäkin tilanteessa. En yhtään tiedä, mitä Meltsu on luvannut ja mitä tilauksia on ottanut vastaan. R:n kanssa minulla pitäisi olla palaveri, piti olla jo 40 minuuttia sitten, mutta herraa ei näy eikä kuulu. No, tosin sanoin, että tulee klo 9-10 välillä, mutta hän itse vastasi siihen "nähdään klo 9", joten todellakin odotin hänen tulevan silloin.

Meltsun tulehdusarvot olivat viime yönä taas nousseet ja nyt odotetaan lääkärin kierrosta, josko kokeiltaisiin toisia antibiootteja. Kaksi vuorokautta koomassa on kaksi vuorokautta koomassa. Ehkä paniikki ottaisi valtaansa jos antaisin sen tehdä niin.

Minä olen vahva kuin kallio. Minun täytyy.


sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Ei se aina mee niin


Joulu Teneriffalla vaihtuikin jouluksi jossain ihan muualla. En vielä edes tiedä, missä... kotona kai. Eniten harmittaa varmaan A + B:n puolesta, koska he joutuvat nyt lähtemään matkalle ilman meitä, heille outoon paikkaan. Itsellä ei siinä mielessä niin ole väliä, että saamme Norwegianilta rahat takaisin tai, toivottavasti, voimme siirtää lennon ajankohtaa myöhemmäksi. En tiedä vielä tarkalleen, onko mahdollista saada tavallaan uusi, hieman kalliimpi lento vanhan, halvemman, tilalle siinä tapauksessa, että matka peruuntuu sairastumisen takia. Huomenna tiedän paremmin, kun soitan Norwegianin asiakaspalveluun.

On ihan hirmuisen huonoa tuuria, että asiat menivät nyt näin. Niin paljon kuin tätä matkaa oli odotettu ja koko elämä suunniteltu sen mukaan, ettemme ole joulua kotona. Totta kai voisi sanoa ja sanonkin, että viis mistään matkoista, kunhan saan aviomieheni elossa ja terveenä takaisin kotiin (mutta tämän asian herättämistä tunteista en avaudu täällä - en halua että ne ihmiset, jotka muinoin teeskentelivät olevansa "ystäviäni", saavat enää minun tunteistani ja niiden raatelemisesta jotain sairasta nautintoa), mutta asia kuitenkin ON niin, että tämä matka oli todella tärkeä Meltsullekin. Ennen kaikkea hänelle.

Moni asia pitää nyt miettiä uudelleen, myös asioita, jotka eivät liity jouluun tai matkaan tai mihinkään aikaan muutenkaan. Oikeastaan olen kiitollinen tästä; muistan taas, MIKÄ on tärkeätä.


keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Näädät spreijaamassa


Johanna Tukiainen on taas viikonloppuna kunnostautunut; hänen (siis hänen vanhempiensa omistama) asuntonsa on myllätty ja tuhrittu. Hymy-lehti kertoo asiasta näin:

Johanna Tukiaisen Jollaksen-asunto tuhottiin pari päivää sitten. Paikalta löytyi yleisen kaaoksen lisäksi saatananpalvontaan liittyviä töhryjä, ja Johanna väittää myös häneltä viedyn 4 000 euroa keikkakäteistä.

Hymy tavoitti eilen lyhytsanaisen Johannan kommentoimaan asunnon tuhoja. Tukiaisella oli selvä näkemys siitä, ketkä ovat teon taustalla.

-Näädät tämän tekivät! Tukiainen tiesi.

Näädillä Tukiainen tarkoittaa Hymy.fi:n keskustelupalstoilla esiintyviä kirjoittelijoita, jotka seuraavat harrastuksenomaisesti Tukiaisen edesottamuksia, raportoivat niistä sekä selvittävät kohutähden lausumien todenmukaisuutta faktatietoon perustuen.

Ottamatta kantaa siihen, kuka asunnon on tuhonnut ja onko sitä lainkaan tuhottu, olen hihitellyt eräässä facebook-ryhmässä asian tiimoilta sen kirvoittamille kommenteille, onko itsekullekin jo tullut kutsua poliisikuulusteluihin näädäksi epäiltynä. Kysymys oli: "Joko on näätiä viety Pasila Viceen csi-ryhmän tutkittavaksi ja yksityisetsivän kuulusteluun?" ja siihen on vastattu mm:


- Ei viäläkään! Vaikka toivoin saavani putka-aamiaisen jo huomenna!!

- Hyss. Mä en sit oo kotona jos Pasi Pasilasta kysyy!

- Mut ne laitto jo maijaan, mutta karkasin kuusen alle. Nyt dataan täältä, koska väärinkäsitin naapurissa asuvan perheen apple mäcin ja wlan-yhteyden.

- Mä oon tänään puunannut kotini puti-puhtaaksi, ettei mun sormenjälkiä saada otettua.

- Mä vaihdoin jo alusvaatteetkin tohkeissani, jos tulee full-body-search! Mut ei, ei oo mittää kuulunut. Pettynyt, snif.

- Luovutuspyyntö on ilmeisesti mennyt Brasilian poliisille, kun poliisihelikopteri on pörrännyt alueella jo pari tuntia. Olen koettanut pysytellä piilossa...

- Mulla kävi eilen Poirot oven takana, en avannut.

- Mä lähden Miss Marplen kanssa huomenna kirkkokonserttiin, saa nähdä tehdäänkö kuulustelupöytäkirja samalla.

- RikopoliisiNI sanoi, ettei mua tarvii kuulustella koska mulla on niin pantava Peppu.

- Mulle taas poliisiylijohtaja soitti just linnan juhlista itkien, että ei ole ikinä nähnyt syyttömämpää näätää kuin minä ja että menee siitä henkilökohtaisesti vaikka valalle.

- Vanha kettu on pyöriny meidän talon ympärillä eilisestä :/ Silmukka kiristyy.

- Suposta soitettiin, että Tiitisen listakaan ei ole niin hot kuin Tukiaisen lista. En kuulemma täyttänyt kriteerejä... Olen puhas näätä.

- Heräsin itsenäisyyspäiväkrapulassa siihen, että CSI Chiang Mai kolkutteli oveen ja huuteli thaiksi jotain spreimaaleista ja Jollaksesta. Huutelin takaisin, etten varmana ollut minä ja että lukeekaa blögiäni, helvetin apaanit - apians of hell!

- Myös minä pääsin pälkähästä Pasila Vicen tavatessani. He myös samalla kertoivat, etten mitenkään voisikaan olla mikään avohoitopotilas, koska olen niin näyttävä ja rintani ovat upeat. Soittivatpa vielä myöhemmin kotiinikin itkien ja kehaisivat hurmaavaa luonnettani.

Tähän ei voi muuta todeta kuin LULZ. Iso, suorastaan suurin osa, tämän Johanna Tukiaisen antifanittamisen ts. näätimisen nautinnosta on  kanssanäätien verbaalinen ilotulitus!

Sen lisäksi, että olen hihitellyt näille jutuille, olen viikonloppuna mm. ulkoillut oikein kunnolla. La-su-yönä satoi viimeinkin ihan oikean ensilumen ja olen todella nauttinut siitä. Tänä aamuna oli oikeasti pakkastakin, viitisen astetta, ja se piristää fiilistä kummasti. Kunhan päivä tästä vielä valkenee vähän enemmän, on todellakin aika etsiä ne jouluvalot jostain kolosta.

Taidan tilata itselleni kampaajan. Lyhemmäksi vain ja jotain kivaa väriä, mahonkia vaikka!

Päivän video sitten - - sorry, en voinut vastustaa kiusausta.


maanantai 5. joulukuuta 2011

No se meni, se viikko


No, todellakin meni ja ennätysvauhtia, kun on jäänyt täälläkin käymättä! Ihan mukava ja mielenkiintoinen viikko oli kyllä; työ oli itseänäistä ja vastuullista ja samalla sopivan "helppoa" siinä mielessä, että se ei ollut raskasta ruumiillisesti eikä pitänyt ihan pää kolmantena jalkana kipittää, vaikka kiirettä saikin pitää. Kiireen selitti tosin osaltaan se, että aamuvuoroa tehnyt ihminen joutui sairaslomalle ja tein osan hänenkin töistään, osan kävi esimies tekemässä. Yhtenä päivänä tein jopa ekstraa niin että laskutettavia tunteja tuli muutama enemmän kuin etukäteen oli sovittu.

Jos pitäisi valita, tekisinkö iltavuoroa vai aamuvuoroa, iltavuoro voittaisi ilman muuta. Minua ei sinänsä haittaa yhtään olla kotona vasta klo 22, kun en koskaan muutenkaan käy nukkumaan ennen puoltayötä, ja aamulla voi sitten nukkua pitempään tai olla nukkumatta. Ainoa, mikä viime viikossa ja klo 21.15 päättyvissä vuoroissa haittasi, oli se, etten nähnyt Tonia koko päivänä muutoin kuin aamulla puolen tunnin ajan. Se oli kaikkein rankinta viime viikossa, vaikka sitä tapahtuikin vain kolmena päivänä. Jouduin myös jättämään Tonin näytelmän väliin, koska torstaina pääsin töistä vasta klo 19 ja näytelmä alkoi samaan aikaan. Perjantaina onnistuinkin siirtämään työvuoroani kolme tuntia aiemmaksi, tosin olin kotona sittenkin aika myöhään, kun kävin kaupoilla ja vielä viemässä Sebastianin lahjan pikapikaa.

Tälle viikolle ei minulle töitä olekaan tarjottu, ja Meltsu on sanonut useaan kertaan, ettei minun pitäisi niitä ottaa vastaan, vaikka tarjottaisiinkin, mutta en ole itse siitä ihan varma... Tuntuu vähän siltä, että jos minua kysytään loppuviikoksi (huomennahan on pyhäpäivä) samaan kohteeseen, jossa olin viime viikolla, saattaisin jopa sanoa "kyllä". Tämän viikon jälkeen kun en kumminkaan ole käytettävissä ennen kuin tammikuussa!

Tänään olen joka tapauksessa kotona, tai en ainakaan töissä. Ohjelmassa oman firman töitä, lisäksi minulle pitäisi tulla "vieras" eli leskirouva, joka aina näin ennen joulua käy taloissa myymässä joulukortteja ja muuta asiaan liittyvää (no, ennen jouluahan se yleensäkin tehdään...). Olen kovasti odotellut häntä tulevaksi, että ehdin varmasti ostaa ja postittaa kortit tällä viikolla, ja eilen Meltsu soittelikin hänelle ja kysyi, milloin olisi tulossa, että meillä tiedetään myös olla kotona silloin. Hänellä on aivan ihania, perinteisiä kortteja, ja ennen kaikkea hän itse on varmasti maailman ihanin ihminen. Hänen lämpönsä ja iloisuutensa sulattaa varmasti jäätiköitä ja vaikka yleensä koen teennäiseksi toivottaa siunattua joulua, hänelle sitä on helppo toivottaa. Odottelen myös soittoa eläinlääkäristä; tilasin Mindille ruokasäkin ja se pitäisi tulla tänään. Jos se on tullut, laitan Mindin autoon ja menemme a) hakemaan ruuan ja b) punnitsemaan Mindin.

Oma eläinlääkärimme jäi viime viikolla äitiyslomalle ja klinikka menee kiinni tammikuussa äitiysloman ajaksi. iso harmitus! Sinne ei saatu lääkäriä tuuraamaan, joten tämä on ainoa vaihtoehto. Emme toki lääkärittä jää; onhan meillä kunnan eläinlääkäri pienempiä juttuja varten, kuten ruokien tilaus, rokotukset yms, eikä seuraavaksi lähimmälle pieneläinklinikallekaan (jossa Mindi leikattiin) hirmuisesti matkaa ole, mutta olen pitänyt kovasti tästä omasta klinikastamme ja lääkäristä. Siellä olen saanut koirille nimenomaan kokonaisvaltaista hoitoa ja palvelua, mikä tarkoittaa minun kohdallani sitä, että lääkäri on ottanut huomioon paitsi minun toiveeni niin myös taloudellisen tilanteeni. Siellä toisessa lääkärissä kun pidettiin itsestään selvänä, että jos kieltäydyn 2000 euron leikkauksesta, kyse ei ole rahasta vaan lähinnä viitseliäisyydestäni. Tai tältä minusta tuntui, asia ei luultavasti ollut niin.

Tämän viikon ohjelmassa on joulun- ja matkanaluspuuhia. Tänään ajattelin viimeinkin pestä keittiön katon (sain ne pyytämäni tikkaat viimeinkin viime torstaina). Viikonloppuna, kun koirat olivat yön yli hoitolassa (se viimeinen eli viides hoitokerta > seuraava puoleen hintaan) pesin keittiön lattian kloriitilla ja borstalla... ensin hinkkasin ja sitten pyyhin likaveden pois sinipiialla ja vielä viimeiseksi pyyhin lattian puhtaalla sinipiialla - lattia näyttää ihan uudelta! Samoin siivosin kammarit niin että ne ovat nyt valmiita jouluun. Käytin tuvan vihreät matot pesulassa ja ne odottavat nyt rullalla sitä, että viikonloppuna tai ensi maanantaina pesen tuvan lattian ja voin laittaa ne lattiaan. Jossain vaiheessa tällä viikolla voisin etsiä jouluvaloja, jos minulla niitä vielä yleensä on... muistan vuosi sitten paiskoneeni niitä roskiin, kun ei valosarjoissa palanut kuin osa lampuista. Kynttelikköjä ainakin on, en ole niitäkään vielä ikkunoille asetellut. Jotenkin tämä epäjoulumainen sää ja keli ei innosta mihinkään jouluvalmisteluihin. Tosin perjantaina ostin valkoisen hyasintin, istutin sen uudelleen jouluiseen astiaan ja asetin kammariin piirongin päälle tuoksumaan.

Matkan tiimoilta pitänee tehdä to do-lista, että varmasti muistan kaiken. Listalle kuuluu ainakin bussilippujen ostaminen, postin kääntäminen yms. Sanomalehdenkin voisi pistää paussille, koska kaksi viikkoa tarkoittaa kuitenkin 14:ää lehteä > iso nippu lehtiä, joita ei kuitenkaan tule luettua enää jälkikäteen. Laskuja ym. postia emme halua kotiin kasaantumaan, koska on suuri mahdollisuus, että isä käy niitä tonkimassa ja tekemässä omat tulkintansa, kuten esim. taannoinen tulkinta siitä, että meillä on pikavippejä, koska pankista tulee kirjeitä... Koska meille tulee postia myös perintätoimistosta (hei, on meilläkin perittäviä saatavia! ja sopimus tietyn perintätoimiston kanssa siitä, että he hoitavat perinnän), en viitsi ajatellakaan, minkä haloon isä niistä nostaisi. Siispä parempi, että posti jää jonnekin (jos mahdollista) ja sen sieltä matkan jälkeen haemme.

Tämä viikko vielä. Tämän jos jaksan, niin sitten on kaksi viikkoa vailla huolta huomisesta. Atlantin aaltoja, lämpöä, hyvää ruokaa (Meltsu haaveilee kalaravintolasta simpukoineen kaikkineen) ja rakkaita ihmisiä.