lauantai 26. marraskuuta 2011

Tavallinen lauantai


En saanutkaan toivomiani tikkaita eilen, sillä Meltsun mielestä en pyytänyt häntä niitä tuomaan, vaikka omasta mielestäni kyllä sanoin, että ostaa ne 44 euron tikkaat minulle, että pääsen pesemään keittiön katon. No höh. Voisin tänään hakea tikkaat itse, mutta tiedä sitten, tarvitsenko niitä oikeasti. Taidan tarvita, onhan niillä jatkossakin varmasti käyttöä. Monesti olen kaivannut jotain tukevampaa kapuamisvälinettä kuin keittiöjakkara, jolta olen onnistunut ainakin kerran putoamaan ja itseni mustelmille siten saattamaan. Keittiön seinät sain eilen valmiiksi, ja suunnitelmissa on tässä joskus ihan lähitulevaisuudessa pestä ikkunaverho (kappa) ja ikkunankarmit. Ja se vitriini. Sieltä siis tavaraa jonnekin muualle (porstuan komeroon varmaan, koska en kuitenkaan menemään raaski heittää) ja sitten kiillotan kaikki ihanat perintöhopeani ja asettelen ne vitriinin lasiesineiden ym. kera.

Perintöhopeat, kuten sokerikko/kermakko/sokeripihdit-setti, jonka sain jokin aika sitten. Voi, miksi nykyaikana ei enää osteta tällaisia lahjoja?! Kun täytetään 50 vuotta, saadaan jotain "modernia", ehkä tosin saajalleen käytännöllisempää kuin hopeinen kahvikalusto, mutta kumminkin... Eihän se mummukaan koskaan näitä tarvinnut eikä käyttänyt, enkä luultavasti käytä minäkään, mutta mutta - on näillä oma arvonsa, ainakin minulle. Lupaan ja vannon, että kun minä neljän vuoden päästä täytän 50, näitä astioita käytetään! Olettaen että olen kotona kakkukahvejani juomassa. Jos satun olemaan jossain muualla, vaikkapa tuolla Atlantin rannalla, en vie kermakkoa kavereineen sinne sentään.

Eilen illalla huvittelin tsekkailemalla hotelleja läheltä paikkaa Loch Ness. Olin jo silloin, kun kävimme Lontoossa, alunperin menossa Edinburghiin (oliko se nyt sitten... 2008?), mutta lennot sinne olivat liian kalliita verrattuna lentoihin Lontooseen, joten se jäi. Mutta nyt on Norwegian... katselin, että toukokuussa pääsee halvimmillaan alle satasen sivu, tosin lennot menevät Arlandan kautta. Mutta silti. Toisaalta, hassua, että lento Teneriffalle on halvimmillaan muutaman euron halvempi kuin lento Skotlantiin! No, kumminkin. Lennot parisataa per nenä, ja löysin aivan ihania pieniä majataloja, joissa kuusi päivää maksaa 300-400 puntaa. Kokeilin kuuden päivän hintaa ihan vain huvikseni, lyhyempikin oleilu varmaan riittäisi. Meltsu ajatteli pidennettyä viikonloppua, neljä päivää.

Edelleenkin rakastan haavematkailua ja nojatuolimatkailua! Enkä yhtään tule siitä pahalle tuulelle, jos alan ajatella realistisesti, ettei meillä oikeasti ole varaa eikä mahdollisuuksia matkustaa Skotlantiin. Meltsulle matkan suunnittelu tarkoittaa sitä, että matka on tarkoitus toteuttaa juuri suunnitellulla tavalla, minä ajattelen ihan toisin. Ja ei, en nyt tarkoita, etteikö meillä olisi varaa ja mahdollisuuksia oikeasti matkustaa Skotlantiin ensi keväänä. On se mahdollista. Ihan arkipäivän menoista säästämällä ja nipistämällä minä olen tulevan matkan matkakassankin koonnut. Silloin kun pankkitilillä on ollut muutama "ylimääräinen" euro, olen siirtänyt ne matkakassaan, Meltsu myi skootterin pois > matkakassaan, kirpputorirahat, ja minun pieni palkkani on myös mennyt matkakassaan. On aivan realistinen tavoite saada kokoon rahat Skotlannin matkaa varten. Toistaiseksi se kuitenkin on haaveissa.

Meltsu tosin taitaa miettiä Skotlantiin matkustamista kahden minun kanssani, ja minä olisin halukas ottamaan Tonin mukaan. En tahtoisi jättää poikaa kokemuksen ulkopuolelle. Jälkeläiseni ehdottomasti ansaitsee kaikki mahdolliset kokemukset ikään kuin palkintona siitä, miten hyvin hänellä menee koulussa. Tuntuu, että poika petraa koulumenestystään lukuvuoden vanhentuessa entisestäänkin. Kokeista ropisee ysejä ja kymppejä ja opettajilta tulee kehuja tuntiaktiivisuudesta. Lisäksi Toni voitti hattu-teemapäivän kilpailun koulun parhaimmasta hatusta. Meni kouluun Disneylandista ostamamme Roope Ankka-hattu päässään ja seuraavana päivänä oikein kuulutettiin, että hänellä oli ollut paras hattu.

Ensi viikolla Toni täyttää 13 ja samana päivänä on näytelmäkerhon joulunäytelmä, jota minä en pääse katsomaan. Sain ensi viikoksi iltatöitä, eräälle koululle siivoamaan ja iltavalvojaksi, ja työvuorot ovat enimmäkseen klo 16-21. Enimmäkseen; työvuoro on joka päivä vähän eri. Oikein innostuin, kun eilen soitettiin tuosta paikasta, koska pidän a) koululla työskenetelystä ja b) iltavuoroista. En panisi yhtään pahakseni, jos saisin vakituisen osa-aikaisen duunin koululla siivoojana. Mieluiten tietenkin samassa koulussa, jota Toni käy, pitkä työmatka on vähän harmillinen, joskin siihen tottuu, siis itse matkaan.

Tänään hemmottelen Tonia sillä, että käymme saunomassa Amanda-huvilalla. Bändillä on koko viikonlopun kestävät treenit, ja ovat vuokranneet em. mökin. Heidän treenatessaan minä ja Toni käymme mökillä saunomassa tuossa joskus iltapäivästä, tai illansuussa, en tiedä vielä tarkalleen. Sitä ennen heitämme Meltsun mökille ja käymme kirjastossa ja ehkä ostamassa ne hinkumani alumiinitikkaat. Huomenna haemme Meltsun ja S:n mökiltä ja käymme Pulkilla syömässä.

Siinähän se menee, viikonloppu. Ja koko elämä. Päivä kerrallaan. Hyvä niin.

Niin, ja Kidille täytyy ostaa arsenaali leluja! Kuten rautapallo... Pikkuinen on niin täynnä energiaa, että mikään tavanomainen ei riitä sitä purkamaan, vaan nyt pitää keksiä lisähommaa, kuten pallonheittoa. No, ehkä nyt ei kumminkaan rautapallolla - voihan olla että Kidi ei syö palloa, joka on koko ajan liikkeessä. Meltsu osti sille vetolelun, jossa oli pallo ja naru ja Kidi SÖI lelun kahdessa päivässä. Ei sen puoleen, niin teki Wikikin aikoinaan, eikä Wiki ollut edes puoliksi niin aktiivinen viliskantti kuin Kidi on. Kidi on ihan koko ajan liikkeessä, eikä kyse ole kävelyaskelista, vaan se juoksee. Juoksee, hyppii, räköttää...  välillä on pakko jo komentaa ja kieltää rääkkäämästä Mindiä ihan niin paljon kuin Kidi rääkkää. Näyttää kamalalta, kun Kidi roikkuu Mindin kaulassa tai poskissa hampaillaan, vaikka varmastikin Mindi ärähtää siitä vaiheessa, kun hermostuu. Silti.

Sanotaan, että corgit ovat itsepäisiä, ja Wikissä saimme pientä esimakua siitä. Voisin melkein sanoa, ettei Wiki ollut ihan tyypillisin corgi, vaan pikemminkin rauhallisemmasta päästä jopa siinä määrin, että ansaitsi sanottavan itseään Sir Wikiksi. Kidi puolestaan on kovapäinen, itsepäinen jopa siinä määrin, että olemme molemmat Meltsun kanssa saaneet osamme sen hampaista, kun salamannopea corgi ei tahdo luovuttaa lattialta poimimaansa roskaa hyvällä. Paljon koulutusta tarvitaan! Kidi on myös äärimmäisen välkky; se oppii asiat nopeasti, mutta monesti huomaa, että herralla on "tiedän miten tämä tehdään, mutta en tahdo tehdä sitä"-asenne.

Aivan ehdottomasti minusta tulee vanhempana crazy corgi lady! Pitäisiköhän sittenkin matkustaa Walesiin eikä Skotlantiin? Katsomaan corgeja oikein alkuperäisessä ympäristössään?


perjantai 25. marraskuuta 2011

Vähemmän laiska vaimo


Olen jotenkin onnistunut hankkiutumaan samaan mielentilaan, missä olin keväällä ts. minimalisoimaan asuinympäristöäni entisestäänkin. Parina päivänä olen siivonnut keittiötä, hinkannut seiniä ja muita pintoja kloriitilla millimetri millimetriltä ja yllättäen seinä näyttää saavan alkuperäisen, kirkkaankeltaisen (kyllä!) värinsä takaisin. Aiempina vuosina olen pessyt seinät vedellä, johon olen lisännyt kloriittia, mutta nyt touhuan hanskat ja kloriittin kastettu rätti kädessäni, ja toki sitten pyyhin seinät vielä vedellä. Puhdasta tulee! Tänään Meltsun pitäisi tuoda minulle sellaiset kätevät alumiinitikkaat, joilla pääsen turvallisesti katonrajaan asti pesemään katonkin. Vuosien varrella - enkä puhu vain niistä vuosista, jotka me olemme tätä taloa asustaneet - kertyy yllättävän paljon sellaista likaa, mitä ei oikeastaan edes huomaa, tai ehkä paremminkin; mihin silmä tottuu. Eilen kävin läpi ovien karmeja ja ohhoh, kuinka niistäkin tuli valkoisia! Kun keittiöstä on kyse, eikä huoneessa ole muuta liesituuletinta kuin avattava ikkuna, rasva ja höyry tarttuvat kiinni ihan kaikkeen.

Minulla on kaksi viikkoa aikaa tehdä suursiivous niin että kun palaamme takaisin kotiin Teneriffalta, voimme palata puhtaaseen ja siistiin kotiin. Se on äärimmäisen tärkeä juttu; Suomeen palaaminen vituttaa muutenkin jo ihan tarpeeksi, jos siinä joutuu tulemaan kotiin vielä sekasotkun keskelle, iskee kulttuurishokki ja masis samaan aikaan, se on vissi.

Toki muutkin huoneet pitää käydä läpi, mutta jotenkin keittiö on tärkein. Ehkä vietämme siellä kaikkein eniten aikaa, tai sitten sen yleisolemus vain vaikuttaa meihin kaikkein eniten. Tänään jatkan seinien pesemistä, samoin jalkalistat pitää puunata hyvin, ja olen miettinyt myös, pitäisikö lattiakin pestä kloriitilla. Kun tuntuu, että siitä lähtee likaa, vaikka sitä kuinka laahaa tavanomaisin ainein. Saan pyytämäni raput vasta illalla, joten tässä on koko päivä aikaa. Tai sitten käyn käsiksi tavaramäärään saatuani seinät pestyä. Minulla on valtavasti kauniita esineitä, jotka tahtoisin esille keittiön virtiiniin, mutta jotka eivät sinne kertakaikkiaan mahdu, kun olen sullonut sinne käyttöesineitä tai esineitä, joilla ei ole mitään käyttöä. Paremmalle kahviastiastolle löytänen paikan astiakaapista, kun asiallisesti organisoin ja vitriinistä voisi lähteä lätkimään esim. sarja glögi-mukeja, joilla ei ole ollut yhtään mitään käyttöä. Harmi, kun kirpputoriviikkonikin oli ja meni, olisin voinut laittaa myyntiin jotain lasitavaraakin.

Mitä kirpputoriin tulee, olen hirmuisen pettynyt tulokseen. Nettosin reilut 35 euroa, mihin en ole ollenkaan tyytyväinen. En tiedä, olivatko hintani sitten liian kalliita - onko 15 euroa uudenveroisista monoista (koot 39 ja 42) liikaa? Tai 20 euroa pari kertaa käytetystä miesten syystakista? Kai sitten. Kaupaksi meni oikeastaan vain luistelukypärä, luistimet ja yhdet käyttämättömät naisten saappaat. Tavara oli todella hyväkuntoista, esim. aivan uusia lastenkirjoja myin 4 euroa kappale, vain yksi meni kaupaksi. Ihmisillä ei kai sitten vain ole tarvetta hyville tavaroille. Suurimman osan tungin niistä kotona muovipusseihin ja kirjoitin päälle UFF. Mieluummin annan sitten ilmaiseksi pois kuin jätän vinttiin homehtumaan. Onneksi Meltsun kaveri ottaa ilomielin Meltsulle pieneksi jääneet XXXL-kokoiset vaatteet. Nekään eivät menneet kaupaksi, ihan käsittämätöntä; käsinneulottoja villapaitoja, haltin paitoja, kaikki käyttämättömiä. Villapaidoista taisin pyytää 20 euroa, paidoista 7 euroa. Eivät kelvanneet. Meltsun kaveri olisi voinut maksaakin jotain, mutta sanoin, että ei tarvitse; pääasia, että jollakin on käyttöä niille.

Aiempina vuosina olen saanut ihan kivasti 100 - 150 euroa viikosta kirpputorilla ja odotin nytkin samaa. Joko ihmisillä on liikaa rahaa tai sitten liian vähän, kun ei kelpaa. Pitäisi ehkä liittyä Facebookissa ryhmään, jossa ostetaan ja myydään kamaa Lahd... siis ei "kamaa", vaan tavaraa, Lahden seudulla. Ihan kaikkein parhaita tavaroita en sittenkään raaski heittää UFF:lle, esim. juuri nuo monot. Lisäksi nurkissa kuljeksii edelleenkin tietokonepöytä ja nyt myös sohvapöytä, kun jokunen viikko sitten ostin keskikammariin pienen sohvapöydän ja keittiöön uudet matot.

Kamasta tuli mieleen, että sukulaismies on nyt sitten saanut fudut päihdehuoltoyksiköstäkin, tai mikä huumevieroitushoitola se nyt sitten olikaan. Paikassa on tarkat säännöt siitä, että siellä ei olla päihteissä ja sen varmistamiseksi tehdään kokeita. Sukulaismiehellähän oli ollut yhtenä viikonloppuna promilleja (kuka yllättyi, käsi ylös? ... mmm, ei näy yhtään kättä) ja se oli sitten lähtö. Ilmeisesti tuolta ei kuitenkaan ihmisiä ihan taivasalle heitellä, joten kaipa auttoivat uuden asunnon löytämisessä. Olen siinä käsityksessä, että kaupungilla on jotain asuntola-jutskia näille elämän murjomille runkuille, joista ei ole elämään päihteetöntä elämää.

Joo, on rumaa tekstiä, mutta minä en vain jaksa tuntea myötätuntoa ihmistä kohtaan, joka soittelee isälleen pyytäen rahaa vuokraan, kun on lentänyt vieroituksesta pihalle, ja kun isä ei anna, tulee tappouhkaus. En muutenkaan tunne suurempaa myötätuntoa juoppoja ja narkkareita kohtaan, enkä varsinkaan tätä nimenomaista ihmistä kohtaan. Meille ei ole soittoja tai uhkauksia tullut, mutta ne, mitkä isänsä on saanut, ovat sitä luokkaa, että Meltsu on sanonut soittavansa välittömästi poliisit jos sukulaismies meille ilmestyy. Ei siksi, että ilmassa olisi mitään varsinaista uhkaa, vaan siksi, että emme kertakaikkiaan halua olla missään tekemisissä tämän ihmisen kanssa.

En vain jaksa käsittää, miksi minun pitäisi sääliä tai paapoa ihmistä, joka on itse itsensä hankkinut siihen pisteeseen, missä on. Joo, okei, ongelma ei ole päihteet, vaan ongelma on siellä taustalla se syy, mikä on ajanut tämän ihmisen käyttämään päihteitä (ja kyllä minä ne ongelmat tiedänkin), mutta kun kyseessä kuitenkin on aikuinen ihminen, soisin hänen ottavan itsestään ja elämästään vastuun ja hankkisi itselleen apua ennen kaikkea auttamalla itse itseään. Niin kauan kuin hän näkee, että ongelma on muissa, ei hänessä, minä en ole (enää) velvollinen auttamaan tai säälimään. Nada.

Elämä on niin hassua toisinaan. Kummallista. Meltsun mielestä MINÄ olen ollut kummallinen, ehkä masentunutkin. En tiedä, en mielestäni ole masentunut, mutta ehkä sellainen... pohtivainen. Kiertynyt oman itseni ympärille tavalla, jolla taidan aina talvisin kiertyä. Syön ihan vääränlaisesti ja aivan liian paljon, ainakin. Pitäisi ennen reissua saada kilo tai pari pois, jotta farkut eivät purista. Pikadieetti? Puertossa tulee sitten taas syötyä ihan asiallisesti lukuunottamatta sitä, että tumma leipää on vaikea löytää mistään. Tuoreita tuotteita, paikallisia sellaisia ... oi, ne banaanit! Kaupassa pyrin aina ostamaan paikallisia tuotteita, esim. perunoiden pitää olla paikallisia, eikä mistään manner-Espanjasta tuotuja. Odotan kovasti pääseväni Tacoronten maalaismarkkinoille! Pääsen sinne joko Finnmatkojen kautta (vastasivat sieltä, että toki saa mukaan änkeä, jos vain tilaa on) tai ehkä Keijo kyytisi minut / meidät sinne.

Mitä Keijoon tulee, hän kovasti odottaa meitä sinne, ainakin Meltsun mukaan. Mieltäni lämmitti kovasti, kun Meltsu sanoi skypessä ikävöivänsä isäänsä ja sai samansävyisen vastauksen. Onneksi edes jollakin on normalisoitumassa oleva isäsuhde. Ja onneksi Meltsussa on miestä sanomaan tunteensa ääneenkin. Minusta ei ole. Isästäni en sano mitään, mutta en varmaan koskaan pysty sanomaan äidilleni rakastavani häntä. En pysty sanomaan sitä edes lapselleni, vaikka hän on elämäni tärkein ihminen. Hirmuisen vaikea sitä on sanoa aviomiehellenikään. Eikä kyse ole siitä, että sanat olisivat vain sanoja, vaan siitä, että mielessäni ja kielessäni on lukko tässä asiassa. Ja varmaan monessa muussakin asiassa. Ehkä joskus opin.

Taidan kohta hilpasta DigiAnttilaan ja ostaa Lassi Valtosen levyn.


tiistai 22. marraskuuta 2011

Kroppa puhuu


Juttelin reilu viikko sitten B:n kanssa tästä kaamosajasta ja hän kertoili P-P Peteliukselta kuulemistaan viisauksista siitä, kuinka kaamosaikana lisääntynyt unentarve on vain merkki siitä, että meidän pitää levätä ja nukkua enemmän, eikä mikään sellainen asia, mikä pitää nujertaa jotenkin. Ei pidäkään pysytellä skarppina ja virkkuna silloin, kun koko keho ja mieli tahtoo kiertyä kerälle ja nukkua, vaan silloin pitää totella kehoa ja todellakin ottaa rennosti, levätä, nukkuakin. Pitää poltella tulta takassa ja kynttilöitä lyhdyssä ja olla vain.

Siitä huolimatta, että olen laiska vaimo, minulta se vain oleminen ei tahdo onnistua mitenkään. En voi käpertyä mihinkään vain olemaan, vaan ainakin käsieni pitää käydä. Helsk-helsk-helsk pistävät sukkapuikot tai virkkuukoukku silloinkin, kun luen kirjaa tai katson leffaa. Minuun lienee iskostettu vanha viisaus, ettei ihminen yksinkertaisesti saa olla jouten. Saatan kyllä tehdä jotain "tarpeetonta", esim. pelata WoWia tai pleikkaria, mutta että olisin tekemättä mitään - ei tule onnistumaan. Saanhan huonon omatunnon jo siitä, jos olen yöpuvussa liian pitkälle päivään! Lisäksi, jos yritän olla ihan jouten, huomaan heti miljoona pientä asiaa, jotka huutavat tekemättömyyttään. Tuntuu, että saisin luvan vain olla vasta sitten, kun talo olisi tiptop. (Toisaalta, tiptop-talo tyydyttäisi minua suuresti...)

Tänä aamuna painelin vaihteeksi takaisin petiin heitettyäni Tonin pysäkille. En ollut ehtinyt vedellä yöunta montaakaan tuntia, jämähdettyäni katselemaan X-Factor UK:n esityksiä Youtubesta vaihtoehtona sille, ettei Suomesta päässyt WoWiin eilen illalla juuri ollenkaan. Mielenkiintoinen vika jossain, luultavasti Ranskan päässä, koska nettiyhteydet täällä toimivat muuten ihan moitteetta. Vilkaisu forumeille juuri kertoi, että ongelma on yhä akuutti, joten en taida viitsiä edes yrittää WoWiin tänä aamuna. Eilen minua vaivannut migreenikin, joka alkoi tavanomaisesta poiketen vasta aamupäivällä, on poissa, joten olo on vielä unen jäljiltä hieman tuppurainen, mutta samalla pirteä. Tänään voisin siis yrittää saada aikaiseksi jotain, enkä vain nukkua talviunta.

Eilen laitoin Finnmatkoille sähköpostia ja kysyin mahdollisuudesta osallistua heidän retkilleen, vaikka en olekaan tällä kertaa heidän asiakkaansa. Kyllä kai sen pitäisi olla mahdollista - ei minulta viime vuonnakaan muistaakseni kysytty, olenko heidän kauttaan matkalla vai miten. Kahden viikon aikana olisi mukava käydä jossain, omatoimisesti kenties, koska en halua vaivata Keijoa mitenkään ylenpalttisesti. Hän on jo nyt anteliaampi kuin kukaan voisi edes vaatia. Meltsua kiinnostaisi kalastusretki ja minä taas bongasin mielenkiintoiset retket Mascaan ja La Lagunaan. Kalastus minua ei kiinnosta, vaikka alukselle pääsee mukaan toki katselijanakin. On jotenkin sellainen olo, että olisin siellä vain tiellä ja veisin paikan joltakin, joka haluaisi retkelle nimenomaan kalastamaan. Ajattelin tyrkätä mahdollisesti Tonin Meltsulle mukaan tulkiksi, koska Meltsun englanti on niin onnetonta ja Toni puolestaan sai juuri eilen englanninopettajaltaan palautetta, että hänen kokeittensa keskiarvo on 9,6, tuntiaktiivisuus 3/3 ja puheessa "hyvä aksentti". Aijai, sen siitä saa, kun antaa lapsukaisensa pelata videopelejä pienestä asti. Hyi minua.

Meillä tuli sitä paitsi eilen suoranainen draama näistä retkistä. Meltsu meni tokaisemaan (vitsinä, totta kai), että hän menee sitten sen kaksi viikkoa omia menojaan, koska saa meistä ihan tarpeeksi Suomessa. Me saamme mennä missä mielimme ja hän tekee saman. Taisin siihen todeta nasevasti "jaha" ja asia unohtui siiheksi, kun näytin Meltsulle netistä kalastusretkiä ja hän tajusi, etten minä olisi tulossa mukaan sellaiselle retkelle. Ei mitään sooloilua; totta kai menemme kaikki yhdessä retkille tai sitten ei ollenkaan! Muistutin herttaisesti, että hänhän ilmoitti menevänsä omia menojaan ja siihen nähden olen kovin kiltti, kun katson hänelle tietoa hänen haluamastaan retkestä - hän menee omia menojaan ja minä + Toni omiamme. Höhöhöö. Meltsu the Dramaqueen oli vauhdissa sen jälkeen koko loppuillaan. Sehän oli vitsi, tajuatko?! Kiletätydyin tajuamasta, koska minun mielestäni joskus voisi miettiä, mitä sieltä suusta päästelee, ja Meltsu menikin sitten nukkumaan ilmeisesti uskoen, että juonittelin jotain hänen päänsä menoksi. Voi elämä, sanon minä.

Talvi ei ilmeisesti tule ikinä. Sunnuntaiaamuna oli kylällä ollut jopa -12 pakkasastetta, tässä meillä vähän vähemmän järven läheisyydestä johtuen, ja eilen, kun pakkasta oli vielä muutama aste, höytyili taivaalta lunta. Se näytti kauniilta ja sai minut melkein tanssimaan ja laulamaan. Mutta laulu loppui tänä aamuna, kun pistin nenäni ulos ja aistin lämmön ja kosteuden. Eilinen sää sai mieleni suorastaan jouluiseksi ja piti oikein muistuttaa itseäni, ettei meillä tänä vuonna ole joulua ollenkaan. Ei perunalooraa, ei kuusta, ei hankien narskuntaa. Tai no jaa, viime vuosina hankinen joulu onkin ollut enemmän poikkeus kuin sääntö.

Mutta loppujen lopuksi, joulu on mielentila.


tiistai 15. marraskuuta 2011

Pakoputkia ja talvirenkaita


Talven tulo viipyilee edelleen, mutta ainakin yariksen talvirengastilanteen puolesta se saa jo tulla. Jätin auton viikonlopuksi Oskulle ja kävin eilen hakemassa sen allaan talvirenkaat, joten kelpaa taas ajella, vaikka aamuisin olisikin kuuraa maassa. Tosin ei ole suuremmin ollut. Viime viikolla oli se yksi kaunis aamu ja nyt tänä aamuna oli herätessäni sen verran pakkasen puolella, että piti raapata ikkunoita. Opeliin on talvirenkaat vielä vaihtamatta, Meltsu osti siihen M:lta ihan uudet. Opelista putosi sen sijaan eilen aamulla pakoputki, kun lähdin viemään Tonia pysäkille... En ehtinyt ajaa kunnolla edes kotipihasta ulos, kun aloin ihmettelemään takaa kuuluvaa klonksutusta ja lopulta teinkin postilaatikoilla U-käännöksen ja palasin kotiin tsekkaamaan tilanteen. Pakoputki roikkui takaa maassa! Paniikki. Herätin Meltsun laittamaan pakoputkea takaisin paikalleen, mutta klo 7:ltä aamulla ei uninen mies pyjamassa ole siinä hommassa parhaimmillaan ja lopulta Toni kävi herättämässä mummun kyytimään hänet pysäkille. Siinä vaiheessa oli jo myöhäistä ehtiä taksiin, mutta bussille poika sentään ehti. Aamun valjettua Meltsu sai pakoputken rautalangalla sen verran kiinni, että sai opelin ajettua Oskulle, jolla meni vain hetki siihen, että pakoputki oli taas kuten pitikin. Mikä lie putken pudottanut, luultavasti vain huono säkä. Sattuuhan noita.

Mutta joo, saisi se talvi pikkuhiljaa hiipiä tänne Hämeeseenkin. En niinkään kaipaa lunta, vaikka toki ohut lumikerroskin olisi kiva, mutta pakkasta kaipaan. Pesin viime viikolla portaan maton ja päätin laittaa sen takaisin paikoilleen vasta, kun pakkaset tulevat, joten tuossa se matto edelleen tönöttää rullalla. Vessaan on viritelty uusi patterimme, tällä viikolla tulee kuorma tupapuita - kaikki on siis valmista talvea varten.

Matkakuumekin nousee nousemistaan. Ei enää kuukauttakaan! Matkaa odotellessani voisin kuitenkin vaipua ihanaan, lämpimään talviuneen.


PS.

Tällä kertaa ei varsinaista blogihelmeä, mutta päivän piristykseksi sopii kuvateksti Johanna Tukiaisen valokuvagalleriasta Dolls-sivuilta. Kuvassa poseeraa Tukiaisen morsiusneito.

My other braidsmaid Katja from Lapland, who is a relative for my husband Arto. 

Lettineito Lapista, joka on mieheni sukulainen. Tosin mielestäni eräs Johannan FB-päivitys oli vielä parempi, siinä hän kertoi, kuinka Seiskan synttäreillä hänen pukunsa tanssi katolla... Jossain CV:ssään hän lisäksi kertoo, että hänellä on pitkä, vaalea kuulo.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Sota ja rauha

Hämmästyn oikein itsekin sitä faktaa, etten ole koskaan lukenut Tolstoin kirjaa "Sota ja rauha", tai edes harkinnut lukevani. Tosin en ole lukenut Tolstoilta mitään muutakaan. Nuoruusvuosinani keskityin kyllä ahmimaan Tsehovia, ja hän taitaakin olla ainoa venäläiskirjailija, johon minulla on jonkinlainen suhde. Toissapäivänä piipahdin kirjastossa palauttamassa viimeviikkoiset DVD:t ja nappasin samalla mukaani vuodelta 2007 olevan tv-filmatisoinnin em. kirjasta, 4 levyä kaikkineen, kesto yli 6 tuntia. Ahmin eilen silmilläni ja korvillani kolme ensimmäistä levyä ja olen aivan häikäistynyt! Mikä loistava tarina, ja kun en tosiaan ole kirjaa lukenut, en voi arvostella kuinka uskollinen sarja on kirjalle ja kuinka se on  onnistunut tavoittamaan sen tunnelman - näen vain ihastuttavan tarinan hyvin kerrottuna ja olen siltä osin tyydytetty. Tuskin maltan odottaa, että pääsen tänään katsomaan viimeisen osan ja saan tietää, miten Natashan ja Andrein käy.

Ylläolevan kuvan olen napannut muutama vuosi sitten Eremitaasissa, Pietarissa, jossa olin viettämässä viikonloppua. Siellä (Pietarissa siis) pitäisi visiteerata useamminkin, onhan sinne kuitenkin huomattavasti lyhyempi matka kuin esim. Tukholmaan. Hassusti se tuntuu kuitenkin olevan paljon kauempana kuin Tukholma, vaikka junamatkaakaan ei ole kuin muutama tunti. Hyvän tovin saa varata rajalla kököttämiseen, herra ties miksi. Näin maallikkona sitä kuvittelisi, että suomalaisturistienkin rahat kelpaisivat, mutta tuntuu kuin Venäjän puolella yritettäisiin tehdä mahdollisimman paljon sen eteen, että kantaisimme ropomme muualle. Tai en tiedä sitten, liekö käytäntö muuttunut sittemmin, tästä taitaa olla tosiaan nelisen vuotta, kun Pietarissa piipahdin.

Vieläköhän Viipuriin tehdään matkoja samalla tavoin kuin aikaisempina vuosina? Siellä olen käynyt pari kertaa laivalla, ensin Saimaan kanavaa pitkin ja toisella kertaa matkasimme muistaakseni Kotkasta Suomenlahtea pitkin. Mieleen on jäänyt erityisesti Viipurin kauppahalli.

Viime yönä oli ollut pakkasta asteen verran, tai taitaa siellä olla vieläkin. Ihana ilma - ja niin oli yölläkin, kun kävin ulkona ja lämpötila oli vielä plussan puolella. Kuu ja tähdet loistivat taivaalla kilpaa ja ilman kosteus tiivistyi katolle ja tippui pisaroina alas räystäältä. Vaikka syksy onkin väsyttänyt, olen kuitenkin myös pitänyt tästä lämpimästä ja suht kuivasta syksystä.

Viikonloppuna menemme A & B:lle saunomaan ja suunnittelemaan matkaa. Enää viisi viikkoa...! Sen kunniaksi videokuvaa rannalta... saksaa en osaa, mutta tiedän, mitä tarkoittaa "baden verboten", ja tässä videossa näkyy hyvin, miksi se baden on aika usein verboten. Saisi nyt tulevan kahden viikon aikana olla edes päivä tai pari, että mereen pääsisi uimaan! Tosin suunnitelmissa on mennä pulikoimaan Lago Martianezille, eipähän vie meri mukanaan, tosin muistaakseni Keijo sanoi siitäkin, että kun oikein myrskyää, ei sinnekään ole menemistä, koska aallot lyövät sinne asti.

Sitä ennen tänään kumminkin uimahallille saunaan ja pulikoimaan!

maanantai 7. marraskuuta 2011

Minä, keski-ikäinen nainen


Hektisen viikonlopun (extra-lapsia kylässä koko viikonlopun, plus pitkäkestoisen kiukkuinen aviomies siinä vielä lisänä) jälkeen on enemmän kuin ihana viivähtää yksin kotona ainakin tämä päivä. Tai no, illalla on menoa ja töitäkin pitäisi tehdä, mutta juuri nyt tuntuu hyvältä vain olla. Pitkästä aikaa menin takaisin nukkumaan vietyäni Tonin pysäkille ja vaikka kaikenlaista häiriötä olikin (Kidi haukkui ja jossain vaiheessa kömpi päällenikin kissaa kiusaamaan yms.), nautin suuresti tunteesta, että minulla oli oikeus olla siinä. Nukahdinkin, ja näin unta, että Arto Länsman oli meillä Johanna Tukiaista paossa ja poimi minulle takapihaltamme kimpun luonnonkukkia... tästä ihastuneena yritin päästä päivittämään asiasta Facebookiin, mutta nettiyhteys tökki pahasti.

Aamupalan painikkeeksi nautiskelin uusinta Saran numeroa. Tilasin ko. lehden joskus alkuvuoden puolella määräaikaisena ja kun siitä soitettiin ja tarjottiin kestotilausta, otin sen. Lehti alkoi ilmestyä viitisen vuotta sitten ja muistan saaneeni siitä näytenumeron silloin kotiin. Selasin ja heitin pois tuskastuneena siitä, että en todellakaan kokenut olevani lehden kohderyhmää. Joko lehti on sittemmin muuttunut, tai sitten minä... nyt tunnen lehden olevan suunnattu juuri minulle ja luen sen kyllä kannesta kanteen. Eikä tunnu yhtään pahalta kokea olevansa juuri sellainen, jollaiselle ko. lehti on tarkoitettu. Minähän OLEN keski-ikäinen nainen.

No, nainen ja nainen. On aikoja, jolloin tunnen hyvinkin vahvasti olevani jotain ihan muuta ja sitten on taas näitä aikoja, ettei minulla ole mitään tarvetta tuntea olevani yhtään mitään muuta kuin miltä minun ulkoinen sukupuoleni näyttää ja miten se minut määrittelee. Nyt on menossa "hyväksyn itseni juuri tällaisena"-kausi, kaiketikin.

Elämä tuntuu juuri nyt niin täydeltä. Kuin viinilasi, piripintaan täytetty. Toni laittoi juuri teksiviestiä, kertoi saaneensa äidinkielen kokeesta kympin ja kemian kokeesta ysin. Poika pärjää koulussa todella hyvin, kaikkien aineiden koenumerot ovat olleet tuota samaa luokkaa. Sitä suurempi syy varata meille teatteriliput asap. Olen päättänyt tutustuttaa Tonin vimeinkin oikeaan teatteriin. Käymme katsomassa "Pikku vampyyrin" ja "Cabaretin", sitten voimme siirtyä ehkä "vakavampiin" näytelmiin.


tiistai 1. marraskuuta 2011

Ohi syyskuun, läpi repalaisen lokakuun


Aamun valjetessa pihalla seisoessani tajusin hämmästyksekseni, että marraskuu alkoi tänään. Lämpötila oli viime yönä käväissyt ainakin lähellä nollaa jos ei peräti pikkuisen sen alapuolellakin, sillä auton etuikkunassa oli ihan ohuelti kuuraa, mutta muuten maailma ei näyttänyt yhtään marraskuiselta. Iltapäivälehdet ovat hehkuttaneet lämpimän syksyn jatkumista ja sen tajuaminen, että on tosiaankin jo marraskuu, sai minut huomaamaan myös, miten lämmintä on todellakin ollut. Emme ole leikanneet vielä hannankasvejakaan maahan, koska niissä on edelleen lehdet! En muista yhtään aiempaa syksyä, että ne olisivat ehtineet edes kukkia loppuun ennen kuin pakkanen on purrut ne kuoliaiksi.

Kaunis aamu.

Sain eilen kolme lisäpäivää nykyiseen työsopimukseeni ja mielelläni otin ne vastaan. Eli näillä näkymin torstai on viimeinen päivä näitä luokkahuoneita mopaten, mutta tilanne voi hyvin muuttua vielä tällä viikolla. Voisin omasta puolestani olla nykyisessä duunissa vaikka ihan sinne joulukuun alkuun asti. En tosin tiedä, kuinka kannattavaa se oikeasti on rahallisesti. Palkka ei ole mikään iso ja toisaalta, matkakulut ovat. Jokainen sentti kuitenkin kerryttää eläkettäni ja lisäksi en halua väheksyä sitä vaikutusta, mikä työllä on mielenterveyteen.

Eilen katselin loppuun "Taivaan pilarit" (miksiköhän kirja on suomennettu taivaan pilareiksi, kun alkuteos kertoo maan pilareista..?) ja pidin siitä todella paljon. Siksi en malttanutkaan jättää viimeistä dvd-levyä (kaksi viimeistä jaksoa?) tälle päivälle, vaan pakko oli valvoa yhteen asti nähdäkseni sarjan viimeisenkin minuutin. Sarja oli hienosti tehty ja oli uskollinen kirjalle varsin hyvin. Suosittelen todella!