perjantai 29. heinäkuuta 2011

Voi jehna ja ties mitä muuta


Heinäkuu lähenee loppuaan ja fiilikseni ovat tällä hetkellä kuin elokuu parhaimmillaan. Kuin kypsiä, täysiä tähkäpäitä, valmiita korjattaviksi. Oloni on suorastaan käsittämättömän hyvä, enkä ole aivan varma, miksi.

En ole varma siitäkään, pitäisikö minun tietää, miksi minulla on hyvä olla - pitäisikö analysoida jotta osaisin ammentaa hyvää oloa niihin hetkiin, kun oloni ei luonnostaan ole hyvä, vaiko pitäiskö vain todeta mainoksen sanoin: Elämä On. Varmaa on, että ainakaan juuri nyt ja tässä en ala pilkkomaan hyvää oloani atomeiksi, vaan annan sen huuhtoa ylitseni linnunmaitona.

Asioita joista iloitsen tällä hetkellä:

- Wiki, jota olemme alkaneet kutsua Koomapotilaaksi, voi todella hyvin. Se on saanut painoa takaisin, ruokahalu on hyvä ja pirteystaso on sitä luokkaa, että se kävi eilen jo "varastamassa" vessasta tyhjän wc-paperirullan, silppusi sen ja röhisi + kieppui tyytyväisenä tekonsa jälkeen. Ripulitilanteesta en tällä hetkellä tiedä, koska en ole nähnyt koiran paskovan... eilen kävin takapihalla tutkimassa jätöksiä, mutta en ollut aivan varma, oliko jumalaton torttu keskellä pihaa Koomapotilaan vai Pönökin.

- Lomamme Teneriffalla. A+ B kävivät meillä eilen ja löimme kättä päälle siitä asiasta, että he lähtevät Puertoon 20.12 ja tulevat sitten samalla lennolla meidän kanssamme pois. Tänä aamuna B laittoi minulle sitten viestiä, että matka on varattu! (Kiitos, ihana Norwegian tästä uudesta reitistä HKI-TFS!). On aivan mahtavaa saada ystäviä reissuun, ja ihana päästä tutustuttamaan heidätkin armaaseen Puertoomme.

- Keskiviikkona meillä oli 15-vuotishääpäivä. Emme juhlineet sitä mitenkään, mutta koska olin tuolloin Meltsun kanssa töissä, juttelimme henkeviä ja tajusin montakin asiaa paitsi omasta avioliitostani niin myös siitä, mikä elämässä oikeasti merkitsee jotain. Se ei ole raha, se ei ole työ, vaan se on perhe ja ystävät. Samalla tajusin jotain myös siitä, mikä minulle on tärkeätä, kun mietin, onko hääpäiväni elämäni ihanin päivä tai onko sitä lapseni syntymä. Vastaus molempiin kysymyksiin on; ei. Molemmat ovat toki merkittäviä, mutta jos pitäisi kertoa elämäni paras hetki, se oli kumpikaan noista. Ja sen tajuaminen, mikä ja mitkä ovat olleet elämäni parhaita hetkiä, sai minut tajuamaan yhä selvemmin sen, kuinka arki ja arkisuus ovat parasta elämässä.

- Pidän itsestäni yhä enemmän. Juuri äsken kävin taas vaihteesksi shoppailemassa Elloksen sivuilla,ostaen punaista ja beigeä ja persikkaa ja ties mitä, harmitellen vain sitä, että yhä makeimmat, kirkkaimmat, iloisimmat värit loistavat poissaolollaan. Minä olen minä ja niin hyvä juuri minuna. Ymmärrän, että minua on vuosia harmittanut se, että ison osan elämästäni se OIKEA minä on piiloutunut kilojen alle ja että en näytä siltä mitä tunnen olevani. Olen pukeutunut mustaan... piiloutunut mustaan, ja nyt tajuan, että osa ongelmaa on ollut juuri se, että olen tietoisen tiedostamatta piilottanut itseni. En toki edelleenkään aio ahtautua napapaitaan ja lantiofarkkuihin ja jättää epämääräistä löllöä pilkottamaan näiden kahden vaatekappaleen välistä, mutta EN myöskään ostanut tänään mustia farkkuja vaan ihanat epätasaisesti "vaalennetut" siniset. Ne näyttävät siltä kuin niille olisi kaatunut kloriittipullo ja uskon niiden näyttävän aivan upeilta 46 koon kropallani, yhdistettynä persikanväriseen hihattomaan tunikaan ja ns. street-kenkiin.

- Tänä iltana meillä on taas aikuisten ilta. Toni menee kaverilleen yökylään ja olen ajatellut, että voisimme Meltsun kanssa nauttia tänään rapuja ja valkoviiniä. 15 vuotta aviossa tarkoittaa myös hyvää seksielämää, kun voi olla oma itsensä toisen kanssa. Emmehän kumpikaan ole mitään täydellisiä pakkauksia ja voimme hyväksyä itsemme ja toisemme juuri sellaisina kuin olemme.

Vaan nyt katoan Azerothiin. VAIKKA hyväksyn kaikki n. 80 kiloani, niin en panisi pahakseni, vaikka minulla olisi vähän kiinteämmät reidet ja maha, josta tosin timmiä ei saa kuin leikkaamalla - ja yhtään enempää leikkauksia en todellakaan halua. Nykyinen leikkauskohtakin on ... ikävän tuntuinen, melkein tunnoton. Kyllä kai, kun kolme kertaa samasta kohdasta on avattu. Mutta siis, olen koko kesän hyvin laiskasti miettinyt pyöräilyn aloittamista ja nyt sen taidan tehdä, tänään. Uimapuku ja vesipullo mukaan niin voi välillä pulahtaa järveen ja sammuttaa janon.


tiistai 26. heinäkuuta 2011

Pilviä ja kultareunuksia


Jos viime keskiviikkona olikin sellainen päivä, että kaikki meni pieleen, niin eilen oli sitten juuri päinvastainen. Kai niin täytyy ollakin, että elämässä säilyy jonkinlainen balanssi, vai mitä?

Paitsi että kokeet osoittivat Wikin olevan vakavasti sairas, minä myös nyrjäytin nilkkani viime keskiviikkona (nivelsiteet vonkuvat aina silloin tällöin, mutta nyt linkutin pari päivää) ja lisäksi DNA osoittautui juuri niin ammattitaitoiseksi firmaksi kuin pelkäsinkin. Teknisestä tuesta siis kehotettiin minua vaihtamaan modeemini, soitin asiasta vielä mielestäni Prisman DNA-kauppaan, tosin puhelu meni kuitenkin johonkin valtakunnalliseen numeroon, mutta sieltä kerrottiin, että Prisman DNA-kaupasta saa uuden modeemin kun menee sinne vanhan kanssa. Arvatkaa vaan, saiko. Ei todellakaan, plus että myyjä siellä oli sitä mieltä, ettei vika ole modeemissa ensinkään, vaan koneeni verkkokortissa. Ajoin 80 kilometriä käytännössä aivan turhan takia, enkä tiedä vieläkään, kehen minun pitäisi ottaa yhteyttä tai minne mennä saadakseni nelisen vuotta vanhan modeemini tilalle uudemman, vaikka maksan lootasta 5 euroa per kuukausi. No, päästyään näkemään vähän mualimaa modeemini onkin toiminut paremmin, ilmoittaa olevansa un-plugged harvemmin.


Mutta siis, eilinen ihana hellepäivä. Toissailtana Keijo mainitsi Norwegianin aloittaneen suorat lennot Teneriffalle ja minä totta kai heti nettiin tutkimaan asiaan, ja todentotta; Norwegian lentää Helsingistä Teneriffalle lokakuun lopusta alkaen kaksi kertaa viikossa, tiistaisin ja sunnuntaisin! Eikä hintakaan pääse päätä huimaamaan, esim. 13.12 matkan hinta on 93 euroa 70 senttiä per nenä... Kyllä vain, jos edulliset päivät sopivat omaan kalenteriin, itse lennot voi saada menopaluuna alta kahdensadan. Woah. Toki kalliimpiakin päiviä löytyy, mutta tosiaan, jos omaa matkaa voi rukata hintakalenteriin sopivaksi, niin hinta vaikuttaa melkein liiankin hyvältä ollakseen totta. Valitsin siitä paikasta meille sopivan kahden viikon pätkän ja siirryin varaamaan ja maksamaan, mikä ei ollutkaan aivan helppoa, kun systeemi ei huolinut minun visaani eikä edes Keijon visaa. Yritin eilen aamulla uudelleen ja ei. Soitin asiakaspalveluun, eikä sieltäkään osattu auttaa, annettiin vain s.postiosoite, mihin laittaa reklamaatiota, mutta jätin laittamatta, koska päätin kokeilla vielä kerran visani depit-puolelta ja vhup - sieltä systeemi suostuikin ottamaan rahaa!

Kokonaishinnaksi matkalle tuli 741 euroa. Halpalento, niin maksutta saa kuljettaa vain käsimatkatavarat, mikä tarkoittaa sitä, että 60 euroa meni matkatavamaksuihin - 10 euroa per max 20 kilon laukku per nenä per lento. 20 kiloon mahtuu todella paljon, emme viimeksikään onnistuneet pakkaamaan laukkuihimme edes kymmentä kiloa. Istuinpaikkojen varaus maksoi myös ja otin vielä peruutusvakuutuksen. Mutta silti..! 740 euroa verrattuna tähän asti halvimpaan löytämääni 1440 euron matkaan on AIKASLAILLA vähemmän. *mii häpi*

Sokerina pohjalla Wikin lääkärissä käynti eilen.

Koira onkin ollut varsin virkeänä viime päivät, ruoka on maistunut ja ennen lääkäriä Wiki väänsi jopa suht normaalit pötkötkin, ja lääkäri vaikutti jotenkin hämmästyneeltä koiran nähdessään. Kyseli onko koiralla ollut heikotusta, pyörtyilyä... No, ei ole mitään sinne päinkään. Otettiin sitten uudet verikokeet, peräti neljän putkilon verran ja niiden kokeet olivatkin aivan toiset kuin "omalla" lääkärillämme..! Verensokeri aivan normaali, jopa hyvä, samoin muut arvot tulehdusarvoja lukuunottamatta. Lääkäri sanoikin siinä vaiheessa, että niillä sokeriarvoilla, jotka kokeiden mukaan Wikillä oli viime viikolla, koiran olisi pitänyt olla itseasiassa koomassa, eikä juoksennella iloisena edestakaisin! Epäili jotain kummallista sokeripiikkiä tai sitten yksinkertaisesti virhettä.

Ultaäänitutkimuksesta Wiki suorastaan nautti. Herra makasi pehmeällä alustalla selällään, kaikki raajat levällään ja taisi ottaa siinä pienet torkutkin. Vain siinä vaiheessa havahtui, kun lääkäri pääsi haimaan asti; se oli ilmeisesti vähän aristava ja lääkäri näyttikin meille ruudulta, että haimassa on todellakin jotain vialla. Se ei näyttänyt siltä kuin pitäisi näyttää. Mutta mitään kasvaimeen viittaavaa ei mistään löytynyt ja epäilyksen polttopisteessä on nyt haimatulehdus, jota etsitään jatkotutkimuksilla. Samoin addisonin taudin varalta tehdään jatkotutkimus. Onneksi ne jatkotutkimukset tarkoittavat vain verestä tehtäviä lisäkokeita, ja vertahan otettiin riittävästi niitäkin varten. Jos kumpikaan testi ei näytä positiivista ja Wikin ripuli ja laihtuminen jatkuu, testataan jatkossa vielä haiman vajaatoiminta. Lueskelinkin ko. taudista netistä ja mielestäni oireet ovat ihan passelit siihen, mutta en tietenkään mennyt sanomaan sitä lääkärille. Ajattelen, ettei kukaan lääkäri ilahdu siitä, että potilas (tai tässä tapauksessa potilaan omistaja ) on tehnyt googlettamalla diagnoosin valmiiksi. *virn*.

Hoidoksi saimme tässä vaiheessa antibiootit tulehdukseen ja oman lääkärin määräämät antibiootit ripuliin vaihdettiin toisiin, jotka varmasti sopivat tulehduslääkkeiden kanssa yhteen. Lisäksi saimme pussillisen erikoisruokaa, "low fat"  ja hoito-ohjeeksi vähärasvaisen ruokavalion muutenkin. Hintaa tälle lääkärireissulle tuli 340 euroa, mutta näin mukavilla tuloksilla se ei harmita ollenkaan .

Wiki ei siis ole henkihieverissä sittenkään, vaan ehkä ei välttämättä parannettavissa, mutta hoidettavissa kuitenkin lääkehoidolla, tai jos kyseessä on haiman vajaatoiminta niin ihan sillä, että hauveli saa popsia (sian) haimaa päivittäin. En aio laskea puhelinta hetkeksikään näkyvistäni lähipäivinä eläinlääkärin soittoa odotellessani.

Ja vielä iloisia asioita; eilen juttelin B:n kanssa ja näyttää siltä, että hän ja A. voisivat olla seuranamme Puertossa jälkimmäisen viikon eli 20. -27.12. B. katseli lentoja ja hotelleja myös Norwegianilta ja sitä kautta heidän matkalleen tulisi hintaa n. 500 euroa per lärvi. Ei todellakaan paha sekään! Lupasin jutella tänään Keijon kanssa, josko hän osaisi suositella jotain hotelleja siitä "meidän" läheltä, onhan se mukavampi asustaa sen viikon ajan kävelymatkan päässä toisistamme.

Ja säätiedotus tälle päivälle sanoo:

Enimmäkseen heikkoa tuulta. Lisääntyvää pilvisyyttä. Päivällä puolipilvistä tai pilvistä ja paikoin sadekuuroja, itäosassa myös ukkosta. Yöllä yksittäiset sadekuurot ovat mahdollisia. Päivän ylin lämpötila 24...28 astetta, yön alin 15...20 astetta.

Voisinko siis olla tällä hetkellä mitään muuta kuin elämääni tyytyväinen? Ja kyllä, tiedän mitä maailmalla tapahtuu, joten turha tulla sanomaan minulle, että olen niin itsekeskeinen, etten välitä Norjan tapahtumista. Se että en pui tuntojani täällä, ei tarkoita sitä, etteikö minulla niitä olisi.

Aika pukeutua ja sitten ryhtyä töihin. Tänään lähtee nippu muistuksia niille tuhmille asiakkaille, jotka ovat unohtaneet maksaa laskumme. *grr*. Tai no, ehkä kyse ei olekaan tuhmuudesta vaan rahattomuudesta - ja sen tiedostaen en koskaan kovin hanakasti muistutuksia laitakaan ainakaan ihan "tavallisille" ihmisille. Meillä on myös asiakkaita, joiden maksamattomuus ei johdu siitä, etteikö heillä olisi rahaa.

Shaggy .


maanantai 25. heinäkuuta 2011

Kuulen Atlantin kutsun!





Matka varattu ja maksettu.

13. -27.12.2011 Puerto de La Cruz, Teneriffa, Kanarian saaret, Espanja. Suorat lennot Hki - Teneriffa eteläinen - Hki, kolme aikuista kaikkine maksuineen yhteensä 740 euroa via Norwegian Airlines.

Ihana, ihana Keijo, joka tiesi, että Norwegian on aloittanut suorat lennot Helsingistä Teneriffalle, en itse olisi ollenkaan tajunnut tsekata tuolta!

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Tropiikissa!

Eilen aamulla kahdeksan aikaan taivaiden herra, sir Ukkonen, yritti lännestä kimppuumme, mutta siinä kävi, kuten tavallista; paljon porua, vähän villoja. Läntisellä taivaalla oli nähtävissä ja kuultavissa pala hienoa showta, joka kuitenkin ehti loppua ennen kuin esiintyjäkaarti ehti tänne meille asti. Lopulta saatiin vain rankka, mutta lyhyt sadekuuro, jonka ansiosta ilma tuntui iltaan asti varsin trooppiselta. Saa nähdä, mitä tänään tapahtuu ja millaiseksi sää kehittyy, kun aamuyhdeksältä oli jo +25 lämpöastetta keittiön ikkunan mittarissa. Varmaa on ainakin, että uimakelit ovat aivan passelit.

En soisi näiden helteiden loppuvan ikinä. Tuntuu, että helteet saavat minut elämään ja tuntemaan, eikä vain helteet, vaan koko kypsä kesä tuoksuineen ja tuntuineen. Ei mikään ole ihanampaa kuin istua ulkona pimenevässä kesäyössä (joka ei koskaan ihan pimeäksi tulekaan) ja haistaa kypsyvä vilja, järvivesi ja pikemminkin aistia kuin todella nähdä lepakoiden tummat hahmot syöksymässä jossain lähelläni.

Olen joskus sanonutkin, että jos voisin valita kuolinhetkeni, se oli klo 8 kesäaamuna, kun aurinko paistaa jo melkein kuumasti, järvenpinta väreilee hieman ja ilman poikki sujahtelevat pääskysten nuolennopeat syöksyt. Se on täydellisin hetki (minulle) siirtyä pois tästä maailmasta siihen toiseen. Täydellisin hetki lähteä juhlista kotiin - kun ilo on ylimmillään ja naiset kauneimmillaan.

Käytin Wikin toissapäivänä siis eläinlääkärillä ja sieltä saamani uutiset olivat erittäin huonoja. Wiki on päällisin puolin kohtalaisessa kunnossa siinä mielessä, ettei se ole laihtunut aivan hirmuisesti ja on hetkittäin hvyvinkin reipas sekä ruokakin maistuu ajoittain. Tosin ruokahaluttomuus voi johtua tästä kuumuudestakin. Koira kuitenkin on laihtunut, on toisinaan vähän vaisu ja kieltäytyy syömästä, karvanlähtö ei ota asettuakseen ja pahin on tietenkin ripuli. Viime päivät koiraparka on ollut aivan vesiripulilla. Verikokeet paljastivat kuitenkin, että jotain on todella pahasti vialla. Verensokeri on erittäin alhainen ja veren valkosoluarvot sellaiset, ettei asteikko riittänyt niiden mittaamiseen. Tulokset olivat niin hälyyttävät, että eläinlääkäri soitti minulle samana iltana niistä, vaikka soittoaika oli sovittu seuraavaksi päiväksi. Se, mikä Wikissä on vikana, on vielä täysin arvoitus. Lääkärikin mukaan kyse voi olla kasvaimesta haimassa, leukemiasta... tai jopa molemmista. Jatkotutkimuksiin on kuitenkin mentävä niin pian kuin mahdollista ja hän suositteli meille Yliopistollista eläinsairaalaa - jossa hoitovuorokausi maksaa viitisensataa, ja jossa Wikin todennäköisesti pitäisi jäädä tehohoitoon. Turha varmaan mainitakaan, että se on meillä pois laskuista? Onneksi lääkäri oli sen verran fiksu, että ymmärsi asian (olen törmännyt lääkäreihin, joille on suuri hämmästys tai jopa käsittämätön asia, että joku ei halua tai edes voi laittaa useita tuhansia lemmikkinsä terveyteen) ja suositteli vaihtoehtona Lahden eläinlääkäriasemaa, jossa on mahdollisuus tutkia paremmin. On mahdollista, että sielläkään ei asiaan saada tolkkua ja ehkä suosittelevat jatkotutkimuksia Yliopistollisessa joka tapauksessa, mutta meidän rajamme menee siinä. Sain Wikille ajan maanantaiksi Lahteen ja oma lääkärimme lähetti Wikin kokeiden tulokset jo sinne valmiiksi. Olen toiveikas, mutta varautunut myös ikävämpiin uutisiin.

Joskus tuntuu, että rakastan eläimiä enemmän kuin ihmisiä. Minulla on aina ollut eläimiä vähintäänkin kaksin kappalein (ihan lyhyitä ajanjaksoja lukuunottamatta), koska yksi ei ole koskaan tarpeeksi ja lisäksi, tarvitseehan eläinkin eläimellistä seuraa. Edellisessä elämässäni minulla oli kaksi kissaa; ensin Mozart-karvalullukka yksin pienen hetken ja sitten otimme sille seuraksi Napoleonin, jonka elämä jäi kovin lyhyeksi. Kissa oli yksi niitä valkoisia kissoja, jotka ovat myös kuuroja ja se jäi oman auton alle. Aika pian Mozart sai seurakseen tiikerikuvioisen Roopen, kun ystävä joutui luopumaan siitä ja mielelläni tarjosin sille uuden kodin. Uuden elämän ts. avioeron jälkeisen kutsuessa molemmat kissat saivat kodin äidin luota. Maalaiselämään tottuneina en halunnut niitä kaupunkiin.

Ei mennyt kauankaan, kun perheeseen tuli sekarotuinen Lurppa-koira ja se sai muutaman kuukauden kuluttua kaveriksi vieläkin sekarotuisemman Tassun, jonka "pelastimme" samassa talossa asuvalta perheeltä. Muutto takaisin maalle ja sittemmin Tonin syntymä ja ennen kaikkea Tonin kasvaminen vauvasta leikki-ikäiseksi merkitsi perheemme kasvamista kahdella kissalla, kun Kodittomilta kissoilta meille muuttivat Peku ja Hipponen. Lurppa katosi eräänä päivinä omille teilleen, eikä tullut koskaan takaisin (hyvin todennäköisesti ilves vei) ja tuttavantuttavilta meille muutti sekarotuinen Mindi-neiti. Lehdessä oli tarjolla corgi ilmaiseksi "tietyin ehdoin" ja Meltsu innoissaan sinne soittamaan; ko. eläin oli jo mennyt (ja ehtona pennuttaminen - no way), mutta tarjolla oli toinen corgi edulliseen hintaan. Näin meille muutti Sir Wiki eli Region's Your O'Bogey ja meillä oli siis kolme koiraa ja kaksi kissaa. Tassu lähti koirien taivaaseen kunnioitettavassa 15 vuoden iässä ja reilu vuosi sitten Pekulle kävi samoin (tosin kissan ikää emme tienneet), joten nyt elelemme vain kahden koiran ja yhden kissan kanssa.

Summa summarum; niin paljon kuin eläimiäni rakastankin, muistan aina, että ne ovat vain eläimiä. Jos joku haluaa käyttää omaan eläimeensä tuhansia ja tuhansia euroja sen sairastuessa, niin totta kai, ihan vapaasti, mutta pliis, jos minä ajattelen maanläheisemmin, niin antakaa minun ajatella niin. Katselen mielelläni eläinsairaala-aiheisia tv-ohjelmia ja taidan kokea niistä pientä omantunnonpistosta, kun eläinten omistajat kertovat, mitä kaikkea ovat valmiit tekemään eläimensä hyvinvoinnin eteen. "Leikkaus ja hoito maksoi kymppitonnin, mutta mitäpä sitä ei tekisi ystävänsä eteen". Minä en tee moista karvaisen ystäväni eteen, enkä tule koskaan tekemään.

Mutta yhdestä asiasta olen varma; jos ikinä vielä otan uuden koiran, niin otan sille vakuutuksen, oli sitten rotukoira tai sekarotuinen! Mindin märkäkohtuun ja ristisidevammaan on uponnut melkein tonni ja en halvalla ole päässyt Wikin nivelrikon ja nyt tämän mystisen taudin kanssa.


keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Suomen kesä


Ei maailmassa kauniimpaa kuin heinäkuinen hellepäivä.

Kun poljin hiukset märkinä rannasta kotiin ruispeltojen poikki, alkoi päässäni soida tämä seuraava biisi. Ei mitään lisättävää runon sanoihin juuri nyt ja tässä.

Pitäisikö rakastua?


Itse asiassa rakastumisen tarve ei ole tänään enää niin akuutti kuin oli toissapäivänä. Silloin oli tunne, että romanssin, seikkailun, rakastumisen hakeminen olisi oikeastaan aika pop idea. Elämä tuntui sillä tavoin laimealta, että sitä maustamaan rakastuminen olisi ollut ihan omiaan. Veri kiersi kuumana suonissani, mutta sopiva kohde tunteille puuttui. Ja ei, en missään tapauksessa halua tai hae ns. "oikeaa" rakastumista siinä mielessä, että tahtoisin aloittaa suhteen kenenkään kanssa. En todellakaan, aviosuhteessa on ihan tarpeeksi enkä halua mutkistaa simppeliä elämääni millään draamalla. Mutta silti... tunnekuohu maistuisi, se kihelmöivä tunne vatsanpohjassa.

Vaan mistä sopiva kohde?

Potentiaalisin kohde tällä hetkellä on (tunnustan) Mik. Okei, olen häneen verrattuna ns. puumanainen, mutta sanon siitä huolimatta, että hän viehättää minua. Keskustelumme ovat monesti hiponeet jo syvällisyyden rajoja ja se, mitä hän paljastaa sisimäästään - ennen kaikkea ajatusmaailmastaan, miellyttää minua. Hän on n. 3-kymppinen italialainen, ja kuitenkin hänen ajatusmaailmansa on... öö... ihan jotain muuta kuin minä olen stereotyyppisesti ajatellut kolmekymppisen italiaanon ajattelevan. Voisinkohan olla häneen muutaman päivän ihastunut? Siihen asti kunnes mielialani tasaantuu ja löydän parempaa tekemistä kuin ihastua?

Matkakuumekin vaivaa hiukan, luettuani Mr V:n kertomuksen matkastaan Lontooseen. Minä kävin ko. kaupungissa muutama vuosi sitten erittäin ex tempore; eräänä syyskuisena sunnuntai-iltana Meltsu sanoi, että loppuviikosta voisi pitää neljä päivää lomaa ja lähteä käymään jossain kahdestaan, ja minä-tyttö siitä paikasta ostin meille torstaiksi lennot Lontooseen ja hotellin pariksi yöksi (ja lennot takaisin Suomeen, tietenkin). Olimme Lontoossa varhain torstaiaamuna ja takaisin Suomessa myöhään lauantai-iltana yhtä kokemusta rikkaampina. Jotain kuitenkin jäi; nimittäin jano nähdä Lontoota vähän pitemmänkin rupeaman ajan.

Maanalainen, stella-olut ja se hemmetin englantilainen aamiainen..! Siinä päällimmäiset muistot.

Elämä on yllätyksiä täynnä. Lontoossa meidät yllätti monikin asia. Ensimmäinen ylläytys oli pubi, johon pysähdyimme matkalaukkuinemme oluelle, kun nousimme maanalaisesta Holland Parkin asemalla; paikan italialainen omistaja kysäisi, mistä olimme kotoisin ja Suomen mainittuamme hän heti tiesi, mistä tultiin; olihan hän käynyt monesti Suomessa, jossa hänen ystävänsä asui ja pyöritti pizzeriaa Lahden torin laidalla. No just... Toinen iso yllätys ja Meltsulle varmasti reissun kohokohta oli Hard Rock Cafeessa viettämämme tunnit. Vip-kortilla (joka ei ollut omamme, huom.) saimme todellisen vip-palvelun mm. siten, että kun pääruoka oli kovin myöhässä, talo tarjosi huurteiset stellat. Meltsu oli taivaissa jo itse ravintolan puolella, mutta korkeampiin sfääreihin hän nousi, kun pääsimme tutustumaan myymälän puolella olevaan Vaultiin, joka oli kellarissa, kaltereiden ja lukkojen takana oleva holvi. Nuori kaveri, joka sitä meille esitteli, varoitteli kovasti koskemasta mihinkään, mutta niin siinä vain lopulta kävi, että Meltsu pääsi kokeilemaan Kissin Gene Simmonsin kuuluisaa lihakirvesbassoa.

Hotellihuoneemme oli pieni ja siellä haisi homeelle. Näkymä oli takapihalle, joka oli niin pieni, että sinne mahtui puun alle pöytä ja pari tuolia. Mutta siinä oli silti jotain ... idyllistä! Mukavaa huoneessa oli eräänlainen minikeittiö, jossa oli pesuallas, jääkaappi ja mikroaaltouuni sekä ruokailuvälineitä. Ekana iltanamme Meltsu haki läheisestä intialaisten pyörittämästä minimarketista kaikkea jännää, jota lämmitimme mikrossa. Sängyt olivat todella mukavat ja TV:kin kuului huoneen varustukseen. Hotellin omistaja istui respassa ja hänen sukulaistyttönsä häärivät keittiössä osaamatta yhtään englantia. Siis tytöt, omistaja osasi kyllä. Veikkaisin heidän olleen jostain entisen itäblokin maasta. Lisäksi hotellimme lähellä oli aivan uskomattoman ihana goottilaistyylinen kirkko... tai mikä lie viktoriaaninen. Siinä se nökötti muiden talojen väliin ahdettuna kuin joku olisi unohtanut purkaa sen.

Sitten kun olen rikas ja kuuluisa ja eläkkeellä, minä kierrän koko maailman, se on vissi ja varma. Nyt täytyy tyytyä (tämän hetken taloudellisessa tilanteessa) halvimpaan vaihtoehtoon eli appiukon kämppään Puerto de La Cruzissa, mikä sekään ei ole ollenkaan hullumpi vaihtoehto.

Tämän päivän ohjelmassa on eläinlääkäri ja kai se sitten on ajeltava lähimpään DNA-kauppaan. Wikin ripuli on jatkunut jo riittävän kauan > lääkärille. DNA-kaupasta tarvitsen luultavasti uuden modeemin, koska nettiyhteyden saaminen on nykyisellä vaikeata. Nettikaapeli on un-plugged harva se kerta, kun koneen avaa ja sitä saa sitten avata ja sulkea, ja vehdata modeeminkin kanssa, moneen kertaan ennen kuin masiina suostuu kytkeytymään nettiin. Eilen soittelin tekniseen tukeen (missähän hevonkuusessa sekin fyysisesti lienee..!) ja sieltä annettiin tukea arvelulleni, että vika olisi modeemissa. Tänään luulin soittaneeni Prisman DNA-kauppaan, mutta paskat, puhelu meni sekin hevonkuuseen aka johonkin valtakunnalliseen palvelupisteeseen, josta tosin sain tarvitsemani avun, ainakin sillä erää. Halusin tietää, miten modeemin vaihto käytännössä toimii, kun minulla on vuokramodeemi; ei kai kaupasta nyt kenelle tahansa anneta modeemia ilmaiseksi mukaan eli pitääkö minun jotenkin todistaa olevani siihen oikeutettu. Kuulema vanha modeemi mukaan ja kauppaan .

Anteeksi nyt, mutta DNA on perseestä. Tai no jaa, ei minulla mitään suurempaa aihetta ole valittaa juuri DNA:n palvelusta, mutta juntisti kaipaan niitä aikoja, kun minulle palvelun tarjosi P-H:n puhelinyhdistys ja kun palvelunumeroon soitti, sieltä vastasi oikea ihminen, joka osasi heti yhdistää minut oikeaan paikkaan ja siellä tiedettiin heti, mistä soitin, kun vain esittelin itseni. Jos oli vikaavikaavikaa, niin korjaaja lähti tulemaan heti paikalle. Tänään, kun soitin DNA-kaupan valtakunnalliseen palvelunumeroon, palveluhenkilö siellä toisessa päässä ei alkuunkaan tajunnut mistäpäin Suomea soitin, kun ilmoitin paikkakunnan.

Ehkä olen vain kalkkis.


maanantai 18. heinäkuuta 2011

Cadillacilla fallosparatiisiin


Tänään on taas SELLAINEN maanantai, ettei työnteko oikein nappaa. Ei sitten millään, tosin ei oikein nappaisi mikään muukaan. Luulenpa, että kunhan nyt olen nakuttanut tähän muutaman sanasen, avaan excelin ja teen työt kipikapi siihen vaiheeseen, että Meltsulla on kotiuduttuaan jotain tarkastettavaa. Hän kun haluaa vielä varmistaa minun laittamani hinnat. Mikäpä siinä.

Nyt on taas ollut vähän vähemmän helteistä, mutta uimakelejä siltikin. Lauantainakin kävimme kaksi kertaa uimassa ja eilen kerran. Vesi on viileämpää kuin hellejaksoina, mutta ei kylmää kuitenkaan. Ja ennen kaikkea sinilevä on hävinnyt kokonaan, se olikin aika inhottavaa. Vesi oli vihreänä ja haisi. Tosin ei se minua uimasta estänyt. Mutta minähän sanon muutenkin "ää mitä välii vittua päähän" niin sinileville kuin toksoplasmoosillekin. Olen liian juntti välittääkseni asioista, jotka ovat olleet olemassa vuosituhansia olematta mikään ongelma kenellekään.

Näin viime yönä tavallistakin hullumpia unia. Ensinnäkin vaari oli jättänyt minulle perinnöksi vanhan cadillacinsa (oikeastihan hänellä ei ollut koskaan edes ajokorttia, saati mitään autoa), oikein sellaisen hienon jostain 1930-luvulta. Auto oli aivan toimiva, ja käytin sitä ihan kuten autoa käytetäänkin. Se oli hopeinen, avomalli, ja autoon kuului olennaisena osana pitkävartiset nahkaiset ajohanskat. Hanskat olivat ruskeat. Auton sai käyntiin ensin kiertämällä kammesta ja sitten starttaamalla avaimesta. Yritin kerran mäkistartillakin, mutta se ei autoa käynnistänyt, piti veivata.

En tiedä, ajelinko hienolla cadillacillani vai millä jollekin merenrantaklubille, jossa asiakkaina oli pelkkiä miehiä ilman housuja. Hyvin estotta he tepastelivat ko. paikassa, esitellen vehkeitään, jotka poikkeuksetta olivat juhlakunnossa ja aika... mammuttimaisia. En ollut aivan varma, oliko korrektia tuijottaa, mutta ei voinut olla tuijottamattakaan.

Olen kuullut usean naisen sanovat, että miehinen elin on ruma. Minä olen aina ollut eri mieltä.


torstai 14. heinäkuuta 2011

Ne ei tykkää musta


Ihmisten väliset suhteet ovat vaikeita, jopa Azerothissa ja jopa silloin, kun kyse ei olekaan niin ihmisten välisistä suhteista vaan verihaltioiden, taureenien, örkkien, epäkuolleiden, peikkojen ja goblinien (mikä mahtaisi olla goblinin suomenkielinen vastine? maahinen? jos goblin on maahinen, mikä sitten on gnome?)

Eilen päädyimme puimaan killan officer-chatissa ongelmaa, jonka meille loi Lee purkamalla mieltään ymmärtääkseni sekä Mikille että Chuchulle siitä, että me emme pidä hänestä. Emme tervehdi, emmekä halua lähteä hänen kanssaa heroicceihin, ja tämä siksi, että kannamme hänelle kaunaa siksi, että Mististä erottuaan Rava liittyy EB:een eikä takaisin meille DS:iin. Eeee... eh? Taisimme olla kaikki yhtä äimänkäkenä näistä väitteistä, jotka Lee todellakin uskoo ja tuntee tosiksi, ja joita me emme varmasti ole koskaan tulleet ajatelleeksikaan. Totta, emme varmastikaan tervehdi häntä, ja nimenomaan /slayer-chatissa, mutta keskustelu siellä on muutenkin hyvin ajoittaista ja erittäin harvoin tervehditään ketään muutakaan - mikäli ko. henkilö ei itse hihkaise "moi" ensimmäisenä. Minä ainakin ignooraan kaikkia tasapuolisesti, koska säästän jutteluni kiltachattiin. Ja totta, olemme useamman kerran kieltäytyneet lähtemässä heroicceihin hänen kanssaan - koska ajankohta on ollut sopimaton, ei missään tapauksessa siksi, että juuri hän olisi ollut pyytäjänä. Ja mitä Ravaan tulee, ainakaan minä en ole hetkeäkään ajatellut, että Lee olisi "ryöstänyt" hänet jotenkin meiltä. Eihän Rava lähtenyt meiltä liittyäkseen hänen kiltaansa, vaan ihan muista syistä ja jätti sitten uuden kiltansa ja liittyi EB:een.

Juttelimme sitten yleisestikin siitä, miten jotkut ihmiset peilaavat omaa onnellisuuttaan nimenomaan siihen, miten paljon heistä pidetään, tai miten paljon heillä on kavereita. Miten suosittuja ovat. Jos huomiota ei tule, johtopäätös on; "ne ei tykkää musta". Sitten alkaa juuri se, mitä Leekin on tehnyt kuluneet viikot, kiukuttelua, kyräilyä ja draamakuningattaren elkeitä. Se on rasittavaa, kaikille. On varmasti ihmiselle itselleenkin rasittavaa varmistella koko ajan, että mitä muut hänestä ajattelevat ja tykkäävätkö varmasti ja on rasittavaa myös kavereille olla vähän väliä vakuuttelemassa, että tykätään tykätään. Mik mietti, että pitäisikö meidän nyt huomioida Lee jotenkin erityisesti, mutta minä olen kyllä eri mieltä tuosta. En ala kohtelemaan Leetä yhtään eri tavoin kuin muitakaan vain siksi, että hänen egonsa tarvitsee spesiaalipönkitystä. Jos hänen ongelmansa on se, ettei hän usko ihmisten pitävän hänestä, ratkaiskoon ongelmansa itse jossain muualla kuin - herrajjestassentään - virtuaalimaailmassa. Sekin vielä; kyseessä on PELI ja ajanviete, mitä merkitystä oikeasti on, pitävätkö ihmiset siellä sinusta ja kuinka paljon ja kuinka suosittu olet?

Samaan ilmiöön törmää toki myös ihan täällä oikeassa elämässä. Yhtä rasittavaksi olen kokenut sen täälläkin; kun ihminen vähän väliä varmistelee, että mitä minä hänestä OIKEASTI ajattelen, ja kun en oikeasti ajattele paljon mitään ja vastaan jotain ympäripyöreää, alkaa painostus siitä, että eikun sano nyt mitä oikeasti ajattelet. Siinä sitten mietin, mitähän tuo ihminen minun haluaa nyt sanovan, kun se, mitä todellakin ajattelen, ei kelpaa, ja sepitän sitten jotain sopivan kivaa. Siitäkin hän on aivan varma, että valehtelen, enkä ole rehellinen, joten paskan marjat mitä sitä sitten sanoo.

Vai olenko minä itse joku kumma otus, kun suurimman osan ajasta en välitä paskaakaan siitä, mitä minusta ajatellaan?


keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Kotirouvan jupinapäivä


Kun ruusu kuihtuu, hoida liljaa
kun äiti suuttuu, ole hiljaa.

Pikkuhiljaa ainakin aviomieheni on paras ollakin hiljaa. Ketutus siitä, kuinka sanani kaikuvat kuuroille korville ja pöydille, pinnoille ja nurkkiin kertyy tavaraa, alkaa uhkaavasti keittää kattilaani yli. Siis - aikuisten-oikeasti nyt hei! Mikä on vaikeinta siinä, että edes joskus siistisi omat jälkensä ja jopa ilman, että minä pyydän miljoona kertaa tai saan raivokohtauksen (tämä tapahtuu ehkä neljännesvuosittain)? Olen ehkä kolmisen viikkoa nyt pyytänyt Meltsua siivoamaan keskikammarin vaatekaapista oman osastonsa, tai ei edes varsinaisesti siivoamaan, vaan käymään sen läpi sillä mielellä, että mitä vaatteita hän todella käyttää, mitkä joutavat roskikseen ja mitkä kierrätykseen/kirppikselle. Olen sanonut asiasta näiden viikkojen aikana neljä tai viisi kertaa ja saanut ehkä kolme kertaa vastauksen "joo, teen sen tänään, ihan varmasti". Sanomattakin selvää, että mitään ei ole tapahtunut. (En kai minä muuten tässä marisisi). Eilen väsyin, kyllästyin, sain tarpeekseni. Joskus aiempina kertoina olen alkanut viskoa vaatteita ja muita tavaroita jätesäkkiin, jonka olen raahannut sitten saliin, mutta tällä kertaa olen kiltimpi. Pesen, silitän ja viikkaan Meltsun vaatteet kuten tähänkin asti, mutta sen sijaan että yrittäisin survoa niitä enää vaatekaappiin, vien ne nätisti salaiseen piilooni. Ihan varmasti jossain vaiheessa herra aviomies alkaa ihmetellä, mihin kaikki vaatteet katoavat. Suloiseen tapaani luultavasti kerron heittäneeni ne uuniin.

Toinen marimarimarinan aihe on kasa dvd-levyjä, jotka olen uhannut useita kertoja heittää roskiin, jos niitä ei kertakaikkiaan saa keskikammarin pöydältä takaisin koteloihin ja hyllyyn. Yhdessä vaiheessa Meltsu kasasi ne tupaan cd-soittimen viereen luvaten pyhästi setvivänsä pinon vähän myöhemmin. Kun olin useamman kerran uhannut vipata ne siitäkin roskiin, ne matkasivat seuraavaan etappiin eli porstuan senkin päälle. Ei pyhä jysäys sentään. Miksi oi miksi niitä ei voi laittaa koteloihin ja hyllyyn? Kuinka kamalasti kahdelta ihmiseltä meneekään energiaa ja aikaa niihin, kun niiden kanssa pelataan ja pelleillään.

Joo joo, helpoimmalla pääsisin, kun tekisin nuokin hommat itse ja pitäisin turpani kiinni, mutta mutta. Pitääks mun? Oonks mä velvollinen?

Taidan alkaa roudata myös dvd-levyjä salaiseen piiloon.

Eilinen sade/ukkosrintama toi niin paljon vettä taivaalta, että sadevesisaavini ovat taas melkein täynnä! Nyt riittää tomaateille taas sadevettä ja kukkapenkitkin jaksavat vähän aikaa ilman kastelua. Sadetta ei kuitenkaan tullut ihan niin paljon kuin ilmatieteenlaitos uhkasi, eikä sää muutenkaan ollut niin surkea, eikä ole tälläkään hetkellä. Eilen illallakin oli mukavan lämmin ja se, mikä vasta lämmintä olikin, oli uimavesi. Ei-helteillä ei tule kolmea kertaa järveen hypättyä, mutta iltauinnille pitää kyllä päästä, varmasti tänäänkin.

Vitsin kikki, WoWissa vaihteeksi normipitkä maintenance, ja juuri, kun mieli palaa tekemään Firelandsin dailyjä. Pari tuntia pitää tässä ihmetellä, mitä tekisi, kun kotitöiden puolellakaan ei ole muuta tekemistä kuin sen miettimistä, mihin herra aviomiehen tavaroita piilottelisi.

Ah joo, viimeisen Harry Potter-leffan ensi-ilta tänään. Milloinkohan minä hurauttaisin esiteinilauman kanssa ko. pläjäyksen katsomaan, en ainakaan tulevana viikonloppuna. Ehkä ensi viikolla, kun olen luvannut saman porukan leffaan viedä, jonka käytin katsomassa edellisenkin. Itseäni ei Potter jaksa kiinnostaa, ei nyt eikä lähimenneisyydessäkään. Kirjoja lukemattomana en ole päässyt tolkulle elokuvien sisällöstä ja toisaalta, sen perusteella, mitä niistä olen saanut tolkkua, ei minua kiinnosta kirjojakaan lukea.

Sen sijaan tätä päivän videon elokuvaa odotan innolla! Ensi-ilta elokuun lopulla. Verta ja irtopäitä, mikä sen suloisempaa.


tiistai 12. heinäkuuta 2011

Punaista ja makeaa

Tämä päivä alkoi ukonilmalla. Pidin siitä, kuinka se vaani pitkään jossain taivaanrannassa miettien, lähtisikö ylittämään järveä ja harjuja, ja päätti sitten varovasti purjehtia hiukan ohitsemme, pudottaa vetisen lastinsa puutarhaamme. Nyt ulkona viipyy yhä harmaus ja viileys, ja minun oloni on rentoakin rennompi.

Päivän videoksi muistoja siitä Aleksanterinkadulla sijainneesta baarisat (onko se samassa paikassa vieläkin? taitaa olla), jonka jukeboxissa oli tämä biisi. Kuuntelimme sitä Meltsun kanssa yhä uudestaan ja uudestaan, ja Meltsu lauloi mukana, ottaen kasvoni käsiensä väliin kohdassa "päivällä sä otat aurinkoo, iltaisin vain kaunis oot".

Kesä. Kesä kesä kesä.


maanantai 11. heinäkuuta 2011

Piikkinä lihassa


Auts auts auts - yöllä oli iskenyt joku luupiikki-mikä-lie oikeaan kantapäähän ja meno on nyt epämääräistä koikkelehtimista, kun ei kärsi laskea kantapäätä maahan. Jalkaterän venyttely ja kaikenlainen vääntely tuntuu auttavan, joten lähitunnit aion viettää tekemällä nilkka/kantapääakrobatiaa ja istumalla tässä kuin tatti. Istuminen tässä sisältää myös jokamaanantaisen aktiviteettini eli laskujen kirjoittamisen asiakkaille, joten ihan vain pelaamassa ja blogeja lukemassa en tässä istuksi.

Takana über-mukava viikonloppu taas kerran. Osasyyllinen siihen tietenkin on aivan loistava sää ja keli, eli helle, johon en IKINÄ kyllästy. Meillä +32C ja Puertossa +18C, höhöhöö. Myös ukkosta on saatu, mutta sadetta ei juuri nimeksikään, vaikka sitä nimenomaan puutarha ja sadevesiastiani kaipaisivat. Viikonloppuun kuului myös lapsivapaata olemista Meltsun kanssa, mikä piristää mieltä vielä oikein erityisesti. Toni lähti kaverinsa ja isoisänsä kanssa perjantaina puoliltapäivin matkaan ja kun Meltsu kotiutui töistä tavalliseen aikaan, pakkasimme mukaan pelastusliivit ja hyvän mielen ja lähdimme järvelle. Olikin mitä ihanin ilma puksutella pitkin Vesijärveä kahden vavan kanssa. Paikka paikoin järvi oli aivan peilityyni ja jossain Päijänteen yllä nousi ukkonen. Näytti upealta tumma pilvi taivaanrannassa, ja sitä vasten läikehtivät salamat. Mitään jyrinää ei kuulunut. Kalansaalista tuli yhden komean kuhan muodossa, tosin vippasimme kalan takaisin järveen, koska viikolla oli jo itsepyydystettyä kuhaa naatiskeltu parinakin päivänä niin meillä kuin naapurissakin. Meltsu taikoi meille jostain esiin kylmät oluet ja mikäpä olisi ollut sen ihanampaa kuin rötköttää veneen keulassa kylmä olut kourassa, salamat äänetöntä tulta iskien itätaivaalla ja siinä vastapäätä armas aviomies vilkuilemassa pilke silmäkulmassa sitä, mikä pilkahteli röyhelöisen mekkoni alta. Kalareissun päätteeksi hyppäsimme vielä järveen ja siinä vaiheessa kaakosta nousi toinen ukkospilvi, joka jyskytti meille taustamusiikkia, kun pulikoimme vedessä kuin kaksi iloista kalaa.

Lauantaina matkalaiset kotiutuivat illansuussa ja saimme samalla jälleen yhden extralapsen. Eilen aamupäivällä lapsukaiset lähtivät fillareilla rannalle ja palasivat sieltä sellaista vauhtia, että tarvittiin astmapiippua. Nimittäin täysin käsittämättömästä suunnasta (sieltä, mistä ei "ikinä" nouse ukkospilveä) napsahti ukkonen päälle alta aikayksikön niin että vaikka lapsukaiset nousivat järvestä ensimmäisen jyrähdyksen kuultuaan, he ehtivät reilun kilometrin matkalla kastua kokonaan ja pelästyä ihan kohdalla räsähtänyttä ukkosta. Pelästyin kyllä minäkin, kun arvasin, että lapset olivat lähteneet tulemaan kotia kohti ukkosen noustessa, eikä heitä vielä missään näkynyt. Soitin Tonille, joka läähätti puhelimeen "kohta kotona", ja ei mennyt kauankaan, kun he polkivat pihaan parasta vauhtiaan.

Ukkonen jytisikin näillä main jonkin aikaa ja lapsukaiset viettivät aikaa uusilla portailla kera jytinästä säikähtäneiden koirien. Vettä ei tosiaan saatu juurikaan yhtään kaikesta huolimatta; nurmikko kastui, mutta esim. pihalla olevat ruukkukukkani tarvitsivat jo illalla kastelua, eikä sadevesiastioiden pinta noussut yhtään.

Rammsteinin perjantaina myyntiin tulleet liput myytiin loppuun alta aikayksikön eli tässä tapauksessa kai alle vartissa. Ensimmäisen kerran elämässäni minä jäin ilman..! Siis siltä erää, en toki ihan kokonaan ilman jäänyt.

Olin valmiina klo 10.00 ja aloin takoa palvelua välittömästi. Ihan turhaan. Pääsin jonottamaan ja aikani jonotettuani sain ilmoituksen, että nettikaupassa oli ruuhkaa; "yritä myöhemmin uudelleen". Myöhemmin? Eeeeen voi yrittää myöhemmin, koska haluan liput nyt ja HETI. Aikani yritettyäni pääsin taas jonottamaan ja oi oi oi, joskus klo 10.20 palveluun asti toteamaan, että tarjolla oli tasan YKSI lippu. Eiiiih. Yritin uudelleen todetakseni, että nyt ei ollut enää edes sitä yhtä lippua ja hyvin pian suora linkki Rammsteinin lipunmyyntiin katosikin Lippu.fin etusivulta. Konsertti loppuunmyyty. Murheissani soitin Meltsulle, että jäätiin rannalle, pitänee sitten vain maksaa itsensä kipeiksi ns. mustan pörssin lipuista, koska minulla ei ollut PIENINTÄKÄÄN aikomusta jäädä tätä konserttia vaille. Minähän menen sinne, vaikka pää kainalossa ja vaikka minun pitäisi ryöstää joku lipun saadakseni! Heitin ilmaan ajatuksen, että mahtaisiko R-kioskin systeemin kautta vielä saada lippuja ja Meltsu innostui; tosiaan, hänhän soittaakin kioskille ja kysyy. Annoin tapahtumakoodin Meltsulle ja ei mennyt kuin max viisi minuuttia, kun Meltsu soitti ilmoittaakseen, että laitapa mulle rahaa niin voin käydä lunastamassa ja maksamassa meidän lippumme Ärrältä. Uijui.

Meillä kävi taas kerran oikein ZÄGÄ. R-kioskin ihanainen Anne oli tsekannut lippuja heidän järjestelmänsä kautta, mutta yhtään paikkaa ei ollut ja sitten äkkiä nämä kaksi paikkaa pompsahtivat esiin ja hän varasi ne samantien. Hätätilanteessa olisimme kelpuuttaneet erillisetkin paikat (pääasia, että paikalla oltaisiin!), joten oli tosi ihana saada vierekkäiset paikat, eikä ollenkaan huonommilta paikoiltakaan. Miäletön juttu, nyt vain helmikuuta odottamaan.

Oh, appiukko on syvästi vaikuttunut siitä, että kun hän tuo minulle pyykkinsä pestäväksi, minä palautan ne pestyinä, silitettyinä ja viikattuina. Se nyt kai on vähintä mitä voin tehdä? Eivätkö muka kaikki kunnon miniät palvele miehensä isää? *virn*


perjantai 8. heinäkuuta 2011

Touhua ja tohinaa


Saakelin piilolinssi ei nyt ota asettuakseen silmääni kunnolla. Vaikka kuinka huuhtelee ja asettelee uudelleen, linssissä tuntuu joku roska tai vastaava. Ei ole kiva tunne, kun silmää kutittaa... No, jos ei kohta ala tuntua paremmalta, vippaan koko linssiin roskiin ja avaan uuden parin, riittäähän näitä, kun minun käytölläni piilolinssit ovat vain kesä/loma/uimahallikäyttöön.

... No nyt tuntuu mukavammalta. Koska vanhuus ei tule yksin, taitaa olla aika käväistä vaihteeksi optikolla tässä joskus. Vanha vaiva, etten näe silmälaseilla lähelle, on palannut ja piilolinsseillä en näe sitäkään vähää, kun en voi tehdä kuten rilleillä; ottaa pois ja katsoa ihan omilla silmilläni. Siinä sitten räpsyttelen ripsiäni avuttomana ja ihmettelen, kuka tulisi lukemaan minulle pienellä painetun tuoteselosteen. Kummalliset silmät minulla. Eikö yleensä tämä mummonäkö etene siten, että ihminen ei näe omilla silmillään nimenomaan lähelle? Minä näen lähelle ihan hyvin, siis ilman rillejä, mutta rillit päässä esim. langan pujottaminen neulansilmään on mahdotonta. Voisiko olla, että näköni on kahdessa vuodessa entisestään parantunut? Onko se kohta korjaantunut kokonaan ja voin heittää rillit tyystin pois?! Lääketieteellinen ihme!

Minun oli tarkoitus lähteä töihin tänään Meltsun mukana, mutta sitä suunnitelmaa oli muutettava, kiitos Lippupisteen, joka aloittaakin Rammsteinin lippujen myynnin vasta klo 10 tavanomaisen klo 9:n sijaan. Ei minun kymmenen jälkeen enää kannata mihinkään töihin lähteä, plus että Meltsun kannattaa vielä vähemmän odotella minua siihen asti, joten jäin sitten kotiin tätäkin hellepäivää viettämään. Hyvä sinänsä, pestyt pyykit vyöryvät pitkin pöytiä siihen malliin, että on aika tarttua silitysrautaan ja kesyttää koko pyykkikasa, plus siistiä huushollia muutenkin. Uusi kaasugrillimme pitänee myös hilata pihalla, kun sen nyt viimeinkin kasaan saimme, kahden miehen ja yhden naisen voimalla. Voisin sanoa pari valittua sanaa "kokoa itse"-kaasugrilleistä, mutta jääköön nyt sanomatta.

Sanonpas sittenkin.

Kuka helvetti on keksinyt tämän trendin, että joka ainut vehje ja mööpeli pitää kasata itse!!??

Ihan perseestä semmonen.

Tavissuomalaisella on varaa ostaa vain näitä huonekaluiksi kutsuttuja palapelejä ja niiden laatu on täyttä paskaa. Minun ei tarvitse kuin vilkaista arkistokaappejani heti vasemmalla puolellani todetakseni asian. Ovet lenkottavat, laatikoista putoilevat pohjat ja saumat repsahtelevat jne. Ilman puusepän ammattitutkintoa ja huipputason rakennussarjaa mööpeleitä ei saa asiallisesti edes kasattua ja lopputulos on sitten juuri tuollaista. En jaksa tajuta, ketä moinen edes hyödyttää? Iskua, Askoa, Sotkaa, Ikeaa ja muita vastaavia kai, kun huonekalut on uusittava parin vuoden välein. Jos minulla olisi varaa, en pierisikään mihinkään Ikeaan päin, vaan teettäisin huonekaluni puusepällä. Onneksi minulla on paljon vanhoja huonekaluja peruina isovanhemmiltani, esim. tämä kirjoituspöytäni, joka on niin massiivista puuta, että hyvä kun jaksan ilman apua sitä mihinkään liikuttaakaan.

Toni lähtee tänään isoisänsä ja kaverinsa kanssa pienelle asuntoautoreissulle, mikä tarkoittaa sitä, että olemme Meltsun kanssa kahden pari päivää. Jei! Ehdotin kahdenkeskisen aikamme alkajaisiksi kalareissua, ja sain Meltsun varsin hämmästymään. Emme ole käyneet kalassa vuosiin, vaikka aiemmin - ennen Tonin syntymää - viihdyimme järvellä melkein aina kun mahdollista. Monet ihanat hellepäivät on tullut veneessä vietettyä 1990-luvun lopulla ja meillä on paljon hauskoja muistoja isojen kalojen ja minun veneestä putoamisieni muodossa. Tänään, kun ei ole kiirettä mihinkään, eikä mitään aikatauluja (Tonin ollessa kotona pyrin aikatauluihin ts. meillä on kunnollinen ruoka tiettyyn aikaan ja totta kai Tonilla on nukkumaanmenoaika yms.) on enemmän kuin mukava lähteä kalaan.

Päivän touhuihin minulla kuuluu myös pihan parturointi. Olen useampana päivänä siistinyt aidan vierustoja ja tänään saan homman loppuun. Ja ehkä pakastimeen voisi kurkistaa; Meltsu toi eilen pakastemansikat, laitoin ne pakastimeen, mutta vain "huiskien" eli en katsonut, mitä sieltä voisi heittää pois. Tänään voisin tehdä siellä hiukan inventaariota ja saada tilaa mahdollisille mustikoille ja vatuille.


torstai 7. heinäkuuta 2011

Kuningas Erik


Oijoi, hellepäivä aluillaan taas! Minun on erittäin vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka kiroavat lämmintä ja hellettä (heidän on varmasti yhtä vaikea ymmärtää sitä, miten minä vihaan lunta ja kylmyyttä), sillä niin kuumaa en ole Suomessa koskaan kokenut, että minun olisi ollut liian kuuma. Kroppani toimii kuten ikäiselläni kuuluukin ja siksi en ole mikään yli-ihminen, vaan minunkin pitää muistaa ihan normaalit nykkisäännöt ts. pysy poissa auringonpaahteesta tai älä ainakaan mene sinne ilman suojakertoimia ja muista juoda, joten ei kyse ole siitä, että kestäisin hellettä jotenkin muita paremmin. Mutta miten siitä nautinkaan..! Ei minua vaivaa edes työpäivä likaisessa kuorma-autossa vailla muuta ilmastointia kuin avattu ikkuna. Hiki juoksee, mutta antaa juosta vaan, ei näitä suloisia kesäpäiviä täällä liiaksi asti todellakaan ole. Ja mikäs sen ihanampaa kuin työpäivän jälkeen hyppy järveen.

Oi autuutta, voi ihanaa elämää.

Ihmisiltä on päässyt unohtumaan, miten normaalia elämää eletään täällä Suomessa. Talvisin lehdissä on ohjeita "näin pukeudut pakkasella" ja nyt kesällä ohjeistetaan, miten ollaan silloin, kun mittari hätyyttelee hellelukemia. Voi jösses, sanon minä. Ihanko oikeasti ihmiset ovat nykyään niin ääläisiä, etteivät esimerkiksi tiedä huolehtia nestetasapainosta tai suojata päätään auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta heinäkuussa? Tämän nyt ehkä jotenkin ymmärtäisi, mutta sitä en enää ymmärrä, ettei talvellakaan osata pukeutua oikein tai että lumi ja pakkanen seisauttavat koko Suomen. Äimistellään lumipyryä ja luetaan lehdestä ohje käyttää pitkävartisia töppösiä, ettei mene kenkään lunta. Vai olenko minä taas kerran liian maalainen tajutakseni miten cityihmiset elävät? Kaikki tuollaiset ovat minulle itsestäänselvyyksiä.

Eilen löysin salin kirjahyllystä yhden suosikkikirjoistani kautta aikain. En etsinyt sitä, vaan yhtä toista rakasta kirjaa lapsuudestani, kun tämä töpsähti käteeni. Mika Waltarin Kaarina Maununtytär. En edes muista, kuinka monta kertaa sen lapsena luin, ja lopulta hukkasin sen johonkin. Se oli kadoksissa varmaan 30 vuotta ennen kuin muutama vuosi sitten löysin sen vintiltä, kantensa kadottaneena, ja pelastin sen salin kirjahyllyyn, sinne unohtaen. Nyt se osui käsiini, kun ihmettelin, mikä kanneton raasu se siinä pönöttää. Kaarinan ja Erikin tarinahan se siinä. Otin lukeakseni ja olen valmis katoamaan taas siihen taikamaailmaan. Täytynee viedä kirja jonnekin kirjatohtorille, koska se ehdottomasti ansaitsee ympärilleen pahvikannet, jollaiset siinä ennen oli. Kirja on toinen painos, vuodelta 1942 ja haluan nimenomaan TÄMÄN kirjan, en mitään muuta painosta tästä kirjasta.

Päivän videoksi Rosvo-Roopea, josta - yllätys yllätys - tulee mieleen ne samat lapsuuden kesät ja mummu kuin niin monesta muustakin vanhasta suomifilmistä. Ei siksi, että olisi ollut lapsi näiden elokuvien ollessa ensi-illassa (en ollut, pikemminkin vanhempani olivat lapsia silloin), mutta minunkin lapsuuteni 1960- ja 1970-luvuilla oli varmasti hyvin samanlainen kuin heidän aiemmin. Ehkä uusi aika rynni 1960-luvulla muualle Suomeen, mutta tänne se ehti paljon myöhemmin hippiaatteineen. Minut kasvatettiin Rosvo-Roopea laulellen ja opetettiin rakastamaan Munkkiniemen kreiviä, enkä siitä voi olla pätkääkään pahoillani edes tänä päivänä.

Erityisesti laulu Rosvo-Roopesta on minulle rakas; kuten sanoin, minut kasvatettiin sitä laulellen. Minun ei tarvitse edes yrittää, kun jo muistan ne monet kerrat, kun istuimme mummun kanssa mummun ja ukin sängyllä pitsipeitteellä, mummu lähempänä ikkunaa pitsiäliinaa virkaten, minä hänen takanaan ja mummu lauloi minulle Rosvo-Roopea (tai vaihtoehtoisesti "Itse tuoppini jäljet mä tunnen"), synkistäen aina ääntään siinä kohdalla missä sanotaan "yks nappi oli irti hän ompeli sen kiin, samalla hän ompeli myös sydämensä siin". Kohta oli minulle täysin käsittämätön monta, monta vuotta (taisin vasta aikuisiällä tajuta kielikuvan) ja päättelin tämän kamalan tapahtuman menneen niin, että paita oli Roopen päällä, kun Oolannin impi alkoi ommella irronnutta nappia ja jotenkin ompeli napin kiinni niin tiukasti, että se ei ollut ainoastaan paidassa, vaan myös Roopen ihossa ja ihan sydämessä asti. Lisäksi, kun lopussa kerrotaan kuinka Roope "lesken eessä nöyrtyi ja joutui naimisiin, ja sillä lailla hiljaa hirtettiin", ymmärsin tämän hiljaa hirttämisen liittyneen jotenkin siihen nappiin, joka oli ommeltu hänen sydämeensä. Vaikea oli olla hurjana merirosvona, kun tönötti nappi rinnassa ihan sydämeen asti ommeltuna.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Voi iso kyynel


Taas on yksi tyyppi, jolla on takanaan loistava tulevaisuus, heittänyt kupin nurkkaan ja siirtynyt taivaalliseen laulukuoroon. Lehdet pursuavat liikuttavia tarinoita siitä, miten ihmeellinen tämä väärinymmärretty nero olikaan ja miten maailma nujersi hänet raadollisuudellaan.

Öh...

Lienen aiemminkin narissut siitä, miten vaikea minun on tuntea myötätuntoa yhtäkään alkoholistia, narkkaria, sekakäyttäkää, you name it, kohtaan, eikä asenteeni ainakaan ole lientynyt viime aikoina. Minulta ei heru yhtäkään kyyneltä kännipäissään sössöttävää luuseria kohtaan, joka itkee, kuinka kaikki on mennyt ja elämä on paskaa. Kuinka ei ole asuntoa, ei muijaa/äijää, ei töitä... kuinka elämä potkii ja hän itse on aseeton sen edessä. Kato peiliin, luuseri ja tule sitten itkemään mulle.

En tiedä, enkä tunne ketään, josta olisi tehty alkoholisti vasten tahtoaan. Vai tietääkö joku muu tyypin, jolle vuodesta toiseen on kaadettu suuhun väkisin viinaa ja näin tehty hänestä päihteiden käyttäjä? Sairaus. Ja vitut, mikä sairaus vie ihmiseltä päätäntävallan siitä, juoko vaiko ei juo?

Okei, olen karkea ja raaka ja ties mitä vielä, mutta kun ei ymmärrystä riitä "nyt mä olen ihan pohjalla, mulla ei ole mitään"-soitoille. Ei varsinkaan, kun takana on se loistava tulevaisuus, jonka on onnistunut ihan itse viskaamaan luotaan menemään. Se onnistuu niin olympiaurheilijalta kuin tavis-varaosamyyjältäkin, enkä minä ole tarpeeksi enkeli sitä itkua kuuntelemaan, enkä varsinkaan palasia keräilemään. On tässä omakin elämä, jota osaltaan haittaavat kaikenmaailman vinkujat viinoineen ja nappeineen.

Mutta se siitä. Mielipiteeni tuli taas kerran selväksi, ja nyt, kun WoWissa on weekly maintenance, aion mennä nauttimaan auringosta pihalle ja siistimään aidanvieruksia. Eilen risteilin pitkin takapihaa ruohonleikkurilla ja nyt puutarhasaksillanki parturoin ne kohdat, joihin leikkurilla ei pääse. Hellehattu päähän ja menoksi.

Ah joo! Olin unohtaa. Rammstein tulee helmikuussa Suomeen.


tiistai 5. heinäkuuta 2011

Kotini on mun


Huaah, onhan ollut vipinää viime päivät. Olen touhunnut kovasti ja ollut nimestäni poiketen hurumycket ahkera, mm. pesemällä kammarien matot ja tekemällä suursiivouksen kammareissa ts. imuroinut, mopannut, pyyhkinyt pölyt jne. Taidankin ottaa tavaksi; onhan mukavampi nukkua ja viettää aikaa, kun villakoirat eivät louskuta sängyn alla ja muutenkin koko paikka ei ole oikeiden koirankarvojen vallassa. Raikkaassa huoneessa on mukava nukkua, ja matonpesun jäljiltä extra-ihanuutta tuo mäntysuovan tuoksu. Lisäksi kolme yötä meillä viihtynyt ylimääräinen esiteini on tuonut oman lisänsä vipinään, vaikka hän helppohoitoinen onkin, eikä ole aiheuttanut mitään lisätoimenpiteitä lukuunottamatta sitä, että Toni nukkui kaksi yötä vieressäni. Ensimmäisen yön nuoriso nukkui mökissä, mutta liekö sunnuntaina (suht kaukana) jytisseet ukkoset vaikuttaneet siihen, ettei vieraamme enää toisena yönä saanut unta siellä, vaan halusi samaan huoneeseen kanssani. Käytäntö tässä tapauksessa on se, että vieraalle annetaan Tonin sänky ja Toni majoittuu minun parisänkyyni minun kanssani. Muuten kiva, mutta enhän minä pysty nukkumaan... Ensimmäisen yön pyörin hereillä kilpaa kissan kanssa, joka oli syvästi järkyttynyt oudoista nukkumisjärjestelyistä, ja kun sitten viime yönä nukuin suht sikeästi edellisyön valvomisesta väsyneenä, sain tietenkin vieraakseni tutun "nukuit liikaa, lällällällää"-päänsäryn.

Vaan nyt on vieras palautettu mummolaansa, ja Toni lähtenyt isänsä mukaan töihin. Minä olinkin Meltsun mukana töissä sekä perjantaina että eilen ja nautin siitä suuresti. Aion nauttia suuresti myös tästä viileästä ja pilvisestä tiistaista, jonka vietän kotona, se on vissi ja varma. Tosin vielä enemmän nauttisin, jos pilvet suvaitsisivat väistymään ja päästämään auringon taas esiin. Mieluummin iltapäivällä, koska aion jossain vaiheessa leikata takapihan nurmikon ja se on mukavampi tehdä jotenkin muuten kuin auringonpaisteessa ja helteessä. Plus uusi grilli pitänee kasata; ostimme sunnuntaina viimeinkin kauanhimoitsemani kaasugrillin. Vanha, loppuunpalvelllut ja myöskin -palanut pallogrilli saa lentää roskiin.

Aamupalalla luin vaihteeksi taas eilistä lehteä, jossa oli mielenkiintoinen juttu kansanedustajista sosiaalisessa mediassa, lähinnä Facebookissa. Intouduin siitä pohtimaan omaa suhdettani Facebookiin, sillä viime aikoina minulla todellakin on muodostunut siihen jonkinlainen suhde, enkä ole siellä vain siksi, että kaikki muutkin ovat. Ensimmäisen kerran tein itselleni Facebook-tilin muutama vuosi sitten, mutta en viihtynyt siellä kovin pitkään, koska koin, ettei se vastannut minun odotuksiani eikä tarvettani. Tein uuden tilin noin vuosi sitten ja nyt homma toimii mielestäni juuri siten kuin se minulle parhaiten sopii. Johtuen varmasti myös tästä blogistani - koen, että blogini ja Facebook-tilini toimivat yhteen ja täydentävät toisiaan. Facebookissa nakutan lyhyitä tilapäivityksiä, jaan kuvia ja linkkejä ja ennen kaikkea kurkin, mitä kavereille kuuluu, ja täällä taas "tilapäivitykseni" ovat pidempiä ja saan sanottua enemmän kuin muutaman merkin verran. En tosin tiedä, kuinka paljon enemmän kirjoitan itselleni kuin muille. Kumpaakaan. Ja miksi en kirjoita yksityistä päiväkirjaa jos kerran kirjoitan enemmän itselleni kuin muille. Ja miksi minulla on kommentointimahdollisuus, peräti ihan sensuroimaton sellainen.

Facebookissa olen saanut muutamia "uusia" ystäviä viime päivinä, lainausmerkit siksi, että kyseessä ovat hyvin vanhat ystävät. Pari päivää sitten törmäsin vanhaan ystävään niiltä ajoilta, kun olimme Meltsun kanssa vielä seurusteleva pari ja eilen minulle napsahti kaveripyyntö ihmiseltä, jonka kadotin 9. luokan jälkeen. Sinänsä hassua, enhän ole enää samanniminenkään kuin 15 vuotta sitten tai 25 vuotta sitten. Tällä hetkellä minulla on käytössä kolmas sukunimi sitten syntymäni ja hyvin todennäköisesti myös viimeinen. Ei enää sukunimenmuutoksia minulle, kiitos. Mukavaa kuitenkin tulla löydetyksi tällä tavoin.

Tällä hetkellä minulla on 35 Facebook-kaveria. Kavereiden määrällä laskettuna olen siis ihan luuseri... kun eikös se kavereiden määrä määritä ihmisen arvon tällä Facebook-aikakaudella? Yritän pitää määrän pienenä niin että muistan kaikki kaverini ja ennen kaikkea; tunnen kaikki kaverini henkilökohtaisesti jotain kautta. "Oikean elämän" kavereita, kirjekavereita jne. Joitakin kaveripyyntöjä olen torjunut, esim. Tonin kaverin pyynnön - olen aikuinen ja minulla saattaa olla seinälläni "aikuista" sisältöä, jota en tahdo 12-vuotiaiden kurkkivan. Plus että käsittääkseni tuon ikäinen ei saisi edes hankkia FB-tiliä. Joitakin ihmisiä olen myös poistanut kaverilistaltani heidät sinne hyväksyttyäni.

Vaan nyt katoan Azerothiin tekemään Firelandsiin pääsyyn oikeuttavia dailyjä!


perjantai 1. heinäkuuta 2011

Onni on myöskin

... työpäivä rakkaan elämänkumppanin kanssa hikisessä ja likaisessa kuorma-autossa ja sen jälkeen yhdessä pulahdus Vesijärveen taivaan herran (vai rouvako tuo ilmojen haltija lienee?) miettiessä, kasaisiko ukkospilven vai eikö kasaisi.

Ihanaa alkanutta heinäkuuta kaikille.