tiistai 28. kesäkuuta 2011

Laiskista laiskottaa tää kesä


Juhannuksesta on toivuttu ihan kivasti. Tosin eipä yltiörauhallisessa kotijuhannuksessa nyt mitään toipumista olekaan, mutta nyt se joka tapauksessa on ohi ja koko perhe vammoitta. Aattona nautiskelimme häistä (niistä muutama sana tuonnempana), ensimmäisenä juhannuspäivänä Meltsu oli töissä oikeastaan koko päivän ja minä paistoin asiakkaalta saamamme villisian kinkun (5,4 kg - "varokaa hauleja", oli asiakas sanonut sen annettuaan) ja maistoin pari lasia Keijon tuomasta punkusta samalla, kun istuin TV-tuolissa virkkaamassa salusiinia. Toisena juhannuspäivänä alkoi tuntua kesäiseltä, puuhasin puutarhassa ja Meltsu kävi hakemassa toiselta asiakkaalta pienen laatikollisen mansikoita plus kaupasta kermaa, ja minä väsäsin meille kesän ensimmäisen mansikkakakun vähän kuin synttäreideni kunniaksi. Symttärilahjoja en saanut ja peräti kolme ihmistä muisti syntymäpäiväni; poikani, mieheni ja kummitätini. (Ja juu, en siis juhli synttäreitäni IKINÄ, enkä niistä ketään muistuttele).

Kuten otsikkokin kertoo, nyt laiskottaa. Sellaisella tavalla, että kun ajattelin, pitäisikö päivittää tätä blogia, tuntui, että äää-äh, en jaksa enkä viitsi. Ja ennen kuin kukaan älähtää blogin päivittämisen tarpeellisuudesta, niin tunnen olevani lähes velvollinen heittämään pari riviä silloin tällöin, koska tiedän, että minulla on niitä real life-ystäviä, jotka käyvät täältä lukemassa, mitä minulle kuuluu. Jos ei kuulu mitään, voi tulla huolestus, että mitä se sekopää nyt duunaa. Että masentuiko se nyt kokonaan (koska blue-fiilikset ovat minulla niitä hetkiä, kun en jaksa nakuttaa mitään mihinkään). Varmaan joku myös käy katsomassa täällä, että eikö siitä perkeleestä lähde henkikään ikinä vaan siellä se vaan näppistä takoo... No just sä, terve vaan sullekin.

Vaan ei, Saria vain laiskottaan ihanasti. Synttäripäiväni kunniaksi kesä teki tosiaan kurkistuksen tänne, miettien uskaltaisiko tulla peremmälle ja nyt näyttää siltä, että jo vain se uskaltaa taas asettua taloksi. Tuleviksi päiviksi on luvattu ihan hellelukemia, joista eilen saatiinkin ensimakua, kun auton lämpömittari näytti melkein hellettä, kun ajelimme Tonin kanssa iltapäivästä rannalle. Uimaankin uskaltauduimme! Vesi oli toki kylmempää kuin helleaallon aikana ja pari päivää sen jälkeen, mutta ei suinkaan kylmää. Oli ihana pulikoida vedessä parin viikon tauon jälkeen, ja nyt sitten tuleekin taas palattua vanhaan ts. käynemme uimassa useamman kerran päivässä. Ehkä ei kolmea kuitenkaan nyt, kun Toni on isänsä kanssa päivittäin töissä. Kyllä vain, meillä laitetaan 12-vuotias töihin tienaamaan. Olemme onnekkaita siinä, että meillä on työ, johon esiteinikin voi osallistua.

Minä menin töihin tienaamaan 20-vuotiaana. Kyllä, luitte oikein - en ollut ikinä edes kesätöissä. Nyt tiedän, että minun olisi pitänyt olla, mutta ei sitä silloin kai niin ajatellut... miksi en olisi ollut kotona, kun vanhemmat kumminkin maksoivat kaiken? Omituista kasvatusta, kun tarkemmin ajattelee. Mitään viikkorahaa en saanut, mutta sain suurinpiirtein kaiken, mitä halusin. Opiskeluaikana kaikki kuluni maksettiin ja minulla oli kauppaan tili, jotta pysyin leivissä ja makkaroissa. Lapsilisät sain käyttää itse ne pari viimeistä vuotta, kun niitä sain, ja kuten sanoin, jos tarvitsin jotain, pyysin sitä tai rahaa sen ostamiseen. Liekö siinä sitten syy, ettei työmotivaationi ole koskaan ollut mikään kovin korkea?

Toni sen sijaan aloitti työuransa jo 11-vuotiaana kaverin papan mansikkapellolla, ja kun se duuni oli ohi, pääsi isänsä kanssa tosiaan duuniin, jota on sitten jatkettu tänä kesänä. Uskon, että sekä isä että poika nauttivat työskentelystä yhdessä, ja tiedän, että Toni ei pane ollenkaan pahakseen 15 euron päiväpalkkaansa. Harva se päivä poika on laskemassa tienestejään ja on ilmoittanut säästävänsä niitä Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoita varten. Koska hänellä on koossa jo parisataa euroa, pelkään pahoin hänen suunnittelevan haarniskan ostamista...  huah.

Totta kai Tonin kesään mahtuu muutakin kuin työtä, hän kuitenkin ON vasta 12-vuotias. Huomiselle meillä on suunnitteilla päivä Tykkimäellä ja ensi viikolla Toni lähtenee Keijon kanssa päivän tai parin asuntoautoreissulle, kuten jo kahtena edellisenä kesänä. Sekin on hieno juttu; saavat olla kahdestaan. Tiedän, että Toni on Keijolle tärkeä ainoana lapsenlapsena. Sanon kurjasti, mutta toivottavasti Toni jääkin ainoaksi... koska ajatus - - eikun hetkinen! Enpäs sanokaan noin, unohdin tyystin, että Keijolla on kolme lasta. No hui. Eli sanonkin, että toivottavasti niin ihana abuelo kuin Keijo, saisi lisääkin lapsenlapsia, MUTTA toivottavasti keskimmäinen hänen lapsistaan ei ainakaan nykyisessä elämäntilanteessaan saata ketään raskaaksi. Nuin se pitää mennä.

Mutta sitten ne häät. Ne olivat ihanat, yhdet parhaista, joissa olen ollut, jos eivät jopa parhaat. Ne olivat hienostuneet, aikuismaiset ja niin hääparin näköiset kuin vain olla voi. Kun sekä morsio että sulho ovat yli 4-kymppisiä, ei tosiaankaan ole mieltä pitää leikkisiä ryyppyjuhlia, vaan häiden arvokkuus sopi kuin nenä päähän. Morsiolla oli mitä upein valkoinen, yksinkertainen puku, jossa oli pieni laahus ja morsiuskimppu oli itse taiteiltu (näin hänen tekevän sitä aamupäivällä puutarhassa) parista kallasta, mataroista ja kieloista. Sulholla oli frakki... vai shaketti? Juu, shaketti. Vihkimiseen ei kuulunut riisinheittoa, vaan sen jälkeen hääväki lähti suoraan kartanolle, minne morsiuspari tuli hetken kuluttua. Siinä oli tyyliä! Seisoimme kaikki pihalla ja pyökkikujaa (ovatko ne pyökkejä? emmä tiiä) pitkin lähestyi ihana 1930-luvun rolls royce. Pihalla pari astui siitä ulos ja poseerasi valokuvaajille. Tuli todella upeita kuvia, onnellinen pariskunta, rolls royce ja kartano. Oli kuin suomifilmistä.

Onnittelumaljat pihalla ja sitten ryhmityttiin onnittelemaan vastavihittyjä kartanon eteiseen. Heidän onnensa oli melkein käsinkosketeltavissa - lienenkö koskaan nähnyt yhtä onnellista morsiusparia! Lapsuudenystäväni oli yhtä hämillistä hymyä (hän on aina ollut hyvin ujo) ja morsian halasi kaikki. Väki ohjattiin yläkertaan ja siellä pöytiin. Ruokailu alkoi pian, tarjoilijoiden touhutessa ympärillä juomien kanssa; punaviini, valkoviini, kotikalja, mehu, maito, vesi, mitä saa olla. Alkuruuat noutopöydästä, ja aika pian tarjolle asetettiin myös pääruoka viereiseen noutopöytään. Silliä, kylmäsavulohta, vihersalaattia, parmesaanilastuja, mustaherukkahyytelöä... härkää ja lohta. Kerrassaan herrrrkullinen päivällinen! Meille osui lisäksi oikein mukava pöytäseuruekin ja juttua riitti naurun kera. Päivällisen jälkeen oli aikaa kierrellä ihastelemassa kartanoa niin sisältä kuin ulkoakin, morsiusparille pidettiin puhe ja nähtiin aviollinen suudelmakin. Sitten tuli komento takaisin pöytiin; oli kakkukahvien aika, kera konjakin/liköörin tietenkin.

Ja sitten? Ja sitten; menkää kotiin, häät olivat tässä.

Kyllä vain, ei tanssia eikä varsinkin typeriä leikkejä. Ei muuta alkoholitarjoilua kuin mitä ruuan ja kahvin kanssa (viiniä sai kyllä niin paljon kuin jaksoi juoda, tarjoilijat suorastaan tyrkyttivät sitä) joten häissä ei nähty myöskään yhtään humalaisia. Mutta häissä ei myöskään ollut yhtään "luppoaikaa" eikä turhia hetkiä, vaan kaikki sujui kuin rasvattu aikataulun mukaan. Tunnelma oli jotenkin leppoisa, vapautunut ja oli helppo jutella ihan vieraidenkin ihmisten kanssa, ja oli kiva tavata vanhoja tuttuja. Ajoin kotiin melkein hartaan tunnelman vallitessa; olin juuri ollut erilaisissa häissä ja tosiaan, kenties parhaissa ikinä. Tuollaiset kahden aikuisen häät pitääkin olla! Ei sotketa morsion tukkaa riisillä, ei pakoteta ketään nolaamaan itseään ja kaikki pääsevät ajoissa kotiin.

Kotiinpäästyämme (kello oli n. 21) lämmitimme vielä saunan, ja minä hain jopa vihta-ainekset. Toni kävi ensin saunassa ja sitten minä ja Meltsu yhdessä. Jäähdyttelimme löylyjen välillä saunan kuistilla (ruispellolta nousi usva, kaulushaikara huuteli järvellä, oli hiljaista ja rauhallista), kun morsiusparikin kotiutui. Näin sulhon kantavan lahjoja sisälle autosta, mutta missasin harmikseni sen, minkä Toni oli nähnyt ikkunasta; sulhon kantavan morsion kynnyksen yli.

En muista, olenko joskus ehkä jo linkittänyt tämän videon, mutta se sopii (myös) tähän. Paitsi että kyseessä on yksi suosikkilauluistani ja -elokuvistani, niin elokuva on myös kuvattu (osaksi) kartanossa, jossa em. häät olivat. Lisäksi tämä elokuva kuuluu minulla jokaiseen kesään. Tämä elokuva tuo minulle mieleen myös lapsuuteni, mummoni ... ja ne lapsuuden kesät, kun aina paistoi aurinko.



PS. Kiitos kommenteistanne, rakkaat ihmiset! Kaikki on ilolla vastaanotettu, luettu ja sydämeen talletettu - olen vain ollut liian laiska sitä ilmaisemaan.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Niin unohtuvi nuoruus


Juhannuksen lähestyessä uhkaavasti Facebookissa on taas ryhmiä, joissa lupaudutaan olemaan juhannuksena alkoholitta. Suhtaudun niihin samoin kuin vapun vastaaviin; minulle alkoholiton juhlapäivä on se oletusarvo, ei päinvastoin, joten minulla ei ole pienintäkään tarvetta osallistua yhteenkään "tänään en ole tillintallin"-tapahtumaan sen enempää juhannuksena kuin minään muunakaan juhlapäivänä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisin selvinpäin, ei pidä käsittää väärin. Saatan toki ollakin, mutta yhtä hyvin saatan maistella viiniä, kuten minä tahansa muunakin viikonloppuna tai jopa viikolla. Minulle kuitenkin ajokunnossa oleminen on oletusarvo, ei poikkeus, johon pitää pyrkiä.

Varsinkin näin juhlien aikaan tunnen itseni ihan ikälopuksi, kun en voi ymmärtää (enää) juhannuksen juhlimista viinan voimalla. Niin on unohtunut se, millainen olin itsekin hamassa nuoruudessani, tai varhaisaikuisuudessani aka reiluna parikymppisenä. Tänä vuonna, kun juhannus osuu oikealle paikalleen eli aatto on 24. päivä, muistan taas erityisesti SEN juhannuksen, jonka vietimme kaveriporukassa ex-mieheni vanhempien mökillä. Se on varmaan yksi niitä minun elämäni helmiä, joka säilyy mielessä kirkkaana vielä sittenkin, kun moni muu asia unohtuu. Sinä juhannuksena kaikki oli kohdallaan, vaikkakin myös kohellettiin ja itkettiin. Mutta ystävyys, rakkaus, nuoruus... ilo elämästä ja siitä, että se oli vielä edessä. Haitar niin haekeesti soi ja linnut kavahtivat kauemmas, kun me hypimme laiturilta järveen. Jopa sää oli kohdallaan; huikean sininen taivas, helle ja kuin pisteenä i:n päälle juhannuspäivän ukkoskuuro. Mitään ei puuttunut.

Täytyy vain hyväksyä, että se on mennyttä, joka ei koskaan palaa. Enkä minä sitä sillä tavoin kaipaakaan... on ehkä ihan aikuista etsiä muita tapoja viettää juhannuksensa ja antaa menneiden olla menneitä. Mutta huvittaahan se, että melkein paheksun juhannuksen ryyppäjäisiä nykyään, muistamatta ollenkaan, miten monta litraa viiniä ja olutta sitä itse tuli juhannuksina aikoinaan kumottua. Nyt ajatuskin siitä, että varaisin juhannukseksi kuusi pulloa viiniä, saa aikaan iik-reaktion; pystyn ajattelemaan vain päänsärkyä, joka hyökkää päälle puolen pullon jälkeen, eikä siis suinkaan seuraavana aamuna, vaan heti. Vedä siinä sitten toisella kädellä lisää viinaa ja toisella päänsärkypillereita, nou tänk juu.

Joka tapauksessa minun juhannussuunnitelmani ovat seuraavat: Huomenna Meltsu on aamupäivän töissä ja iltapäivästä huristamme J:n häihin. En edelleenkään ole ihan varma, mitä laitan päälleni... zizzin mekon tietenkin, mutta laittaisinko sen kanssa sinisen pitkähkön samettitakkini? Kirkossa on kuitenkin kylmä, ja niin on sääennusteiden mukaan kirkon ulkopuolellakin. Häät tarkoittavat toivottavasti sitä, että kotona ei illalla tarvitse enää mitään syödä. Juhannuspäivänä Meltsu on töissä ja ajattelin laittaa ruuaksi jotain naminami-lihaa ja uusia perunoita, tai yleensä jotain vähän juhlavampaa. Sunnuntaina minulla on syntymäpäivä, mikä ei aiheuta mitään toimenpiteitä, eikä sitä todennäköisesti kukaan muistakaan (hyvä jos minä itse). Mietin hieman, josko sitä lähtisi silloin vaikka Linnanmäelle, mutta paskat; Linnanmäen pysäköinti/kuljetus-palvelu starttaa vasta ensi viikolla ja ajatus siitä, että tökkisin yariksella ympäriämpäri Helsingin keskustaa parkkipaikan perässä ei oikein kiehdo. Toinen vaihtoehto on Tykkimäki, olimme siellä muutama vuosi sitten juhannuksena myös, ja juhannuksen paluuliikenteen ruuhkat Mikkelistä Helsinkiin päin olivat aika massiiviset.

Saa nyt nähdä. Keijo lähti eilen Savoon sukuloimaan ja tulee takaisin vasta juhannuksen jälkeen, joten olemme ihan oman perheen kesken. Tästä tulikin mieleen ihana juhannusmuisto siltä ajalta, kun Toni oli ehkä neljävuotias. Juhannusaattona tuli vettä taivaalta enemmän kuin laki sallii, mutta meitä se ei haitannut. Istuimme uusilla portailla, minä ja Meltsu valkkaria siemaillen ja Meltsu soitti kitaraa, Toni tamburiinia. Laitoin päivälliseksi härkää ja saunassa meillä oli tuore vihta, jonka olin juuri ennen kaatosadetta tekaissut hakemistani oksista.

Juhannuskoivutko? Nee-eh, en halua käydä enää kaatamassa puita ovenpieliin kuihtumaan. Lapsuudessani meillä oli aina komeat juhannuskoivut molempien portaiden edessä, pääsisäänkäynnin edessä oikein kolme koivua molemmin puolin. Minun puolestani tämä tapa saa jäädä, haen sen sijaan muutaman koivun- ja pihlajanoksan sekä portaille isoon maljakkoon että saunan pukuhuoneeseen.

Mutta miksi on niin KYLMÄ?! Tahdon kesän takaisin. Lämmittäisköhän tää biisi edes vähän?


tiistai 21. kesäkuuta 2011

Veri on vettä sakeampaa?


Minun suunnitelmani jättää alkoholipitoiset juomat kokonaan koki eilen pienen takaiskun, kun appiukko saapui tuoden muassaan kolme litraa australialaista punaviiniä. Kuinkahan kauan pönikkä mahtaa säilyä? Siis ennen kuin se menee vanhaksi - en tarkoita, että ryntäisin avaamaan sen ja valuttaisin sisällön hanasta massuuni alta aikayksikön, vaan tarkoitan tilannetta, että en avaa sitä. Jouluksihan olen yleensä pönikän ostanut ja se on mennyt ihan ruuan kanssa, kun on ollut syöjiä useampanakin päivänä, mutta tänä joulunahan meillä on aikomus olla jossain ihan muualla. Ehkä sielläkin tulee juotua punkkua, mutta en minä nyt tuota samaista pönikkää pitkin maailmoja rahtaa.

Aina tervehtiessäni Keijoa pitkän (puolen vuoden) eron jälkeen sekä täällä Suomessa että heillä Teneriffalla, halaamme lujasti ja poskisuukotamme. Niin eilenkin. Se tulee jotenkin luonnostaan, kun taas omien vanhempieni halaaminen ei tule ollenkaan luonnostaan. Ei se tule itseasiassa ollenkaan. Muistan halanneeni isää yhden kerran; ukin kuoleman jälkeen, kun mummukin oli joutunut sairaalaan. Äitiä olen tainnut halata muutaman kerran, kun hän onnitellut minua hääjuhlissani. (Kun on tullut mennyksi naimisiin kaksi kertaa, heh.) Äiti oli eilen paikalla, kun tervehdin Keijoa, ja mietinkin, miltä se hänestä mahtaa näyttää ja tuntua, kun niin iloisesti rutistelen aviomieheni isää, enkä omaani ikinä.

Nyt tietenkin on ihan eri juttu, kun en ole isän kanssa ollut edes puheväleissä puoleen vuoteen. Keijo oli hänen luonaan eilen käynyt juttelemassa ja isä oli harmitellut, ettemme ole väleissä, vaikka hän on aina yrittänyt vain auttaa. Ei juma, mitä soopaa. Minua auttoikin ihan helvetisti, että isä haukkui aviomieheni, minut ja yritti lyödä kepillä. Samoin minua on viime aikoina auttanut kovasti se, että isä on veloittanut joka kuukausi n. 40-50 euroa ylimääräistä sähkölaskussa. Äiti toi minulle alkuperäisen laskun yhtenä päivänä, että sain verrata sitä siihen laskuun, jonka isä minulle oli rustannut.

Olen vittumainen ämmä, mutta sittenhän olen. En suostu lässyttämään ja teeskentelemään kenenkään suhteen, enkä myöskään hyssyttelemään.

Keijoa ihailen jollain tasolla. Hän osaa olla väsyttävä ja pyrkii toisinaan neuvomaan vähän liikaa kuvitellessaan tietävänsä kaiken, mutta pidän myös hänen avoimuudestaan ja siitä, että hän on suurinpiirtein sinut menneisyytensä virheiden kanssa, tai ainakin vaikuttaa olevan. Hän tietää, mitä teki väärin, missä vika ja sen sijaan, että velloisi niissä asioissa, hän pyrkii NYT elämään niin, ettei tee samoja virheitä ja ehkä myös yrittää hyvittää tekojaan. Ei hyvittää hyvittämällä vaan korjaamalla sitä, minkä vielä voi korjata.

Viime yönä näin unta vaarista. Tuntuu hyvältä, kun edesmenneet ihmiset tulevat uniin. Alitajunta on jännä paikka; se säilöö ihmiset sellaisina kuin he olivat, vaikka tietoisesti ei heidän kuvaansa enää saisikaan selkeänä mieleen.

Miksiköhän rakkautta on joskus niin vaikea antaa? NIin vaikea, että siitä kieltäytyy milloin mihinkin syihin vedoten? Minäkin.

Eiiii näin vakava saa olla! Siksi laitankin päivän videoksi jotain vähemmän vakavaa ja sopivasti rietasta.


maanantai 20. kesäkuuta 2011

Maanantai makaa mahallaan


Uusi viikko, uudet kujeet. Elämä ainakin jaksaa kujeilla meidän kanssamme, sen sain huomata kuluneena viikonloppuna. Yhden paskan asian kun sain oikaistua, niin eikös elämä ottanut ja oikein monottanut päähän. Voi huokausten silta sentään. Ajatus siitä, että jätän koko paskan taakseni ja häivyn vuodeksi muualle, tuntuu aina vain paremmalta. Vituttaa ja harmittaa, ja on avuton olo. Mitä voi tehdä, kun ei voi mitään tehdä?

Höh ja pöh.

Nautin aamupalan kera eilisen lehden. Luen usein edellispäivän lehden vasta seuraavana aamuna - saman päivän aamunahan sen lukeminen olisikin mahdotonta, koska päivän posti lehtineen ehtii tänne yleensä vasta puoliltapäivin. Maksamme lehdestämme saman kuin kaupunkien elävät, vaikka lehden tänne ehtiessä uutiset ovat kaikkea muuta kuin tuoreita. Ihan sama siis, vaikka lukisinkin ne vasta seuraavana aamuna. No, kuitenkin, Sunnuntaisuomalaisessa oli parikin oikein mielenkiintoista artikkelia. Toinen käsitteli matkalaukkulapsia ja toinen feminismiä. Molemmat asioita, joita minä en oikein ymmärrä ja kerrankin molemmat ilmiöt oli kyseenalaistettu.

Matkalaukkulapsilla tarkoitettiin niitä lapsia, jotka vanhempien avioeron jälkeen reissaavat kahden kodin väliä vuoroviikon. Systeemi, joka on kai tulemassa yhä suositummaksi ja jota minä en ole koskaan ymmärtänyt. Jotenkin minun järkeni sanoo, että lapsi tarvitsee yhden, pysyvän kodin, eikä kahta, joiden välillä häntä riepotellaan, ja nyt näyttää siltä, että asiantuntijat ovat viimeinkin avanneet suunsa tässä asiassa ja todenneet ihan ääneen saman. Muutamia otteita jutusta:

Kaikilla kolmella (todellisella tai kuvitteellisella lapsella tässä jutussa huom.) on kaksi eri kotia ja kaksi hoitopaikkaa. Heillä on kaksi kotipihaa ja sänkyä, uusia sisaruksia sekä äiti- ja isäpuolia. Heillä on myös vaihtuvia hoitajia ja vielä enemmän vaihtuvia hoitokavereita. Kaikki lapset käyvät vanhempiensa vuorotyön takia vuoropäiväkodissa, jossa hoitoajat ja -päivät poikkeavat viikottain.

Matkustaminen vie voimia. Toiseen kotiin ja hoitopaikkaan sopeutumiseen kuluu aina päivä, pari. Silloin lapset ovat itkuisempia, väsyneempiä ja aggressiivisempia kuin normaalisti. Loppuviikon he roikkuvat tiukasti hoitajien helmoissa. - Saanko tulla teille? Edes synttäreille? Tuollaista he hokevat. Me edustamme lapsille pysyvyyttä ja turvallisuutta. Valitettavasti usein ainoina ihmisinä maailmassa, päiväkodin lastenhoitaja kuvailee. Illalla lapset pelkäävät, että hoitaja vaihtuu unille mennessä. Kuka lukee sadun? Kuka nukuttaa? Ja kuka hakee huomenna? Äiti, äidin entinen vai uusi kumppani?

Ja:

Murrosikäisille kahden kodin järjestely sopii pieniä paremmin. Vuoroviikkolapsista väitöstutkimuksen tehneen Hannariikka Linnavuoren mukaan muuttaminen stressaa isompaakin, mutta on miellyttävämpää kuin pelkät viikonlopputapaamiset. Alle kouluikäisillä perheen käsitys saattaa jäädä hataraksi. - Kun lapset piirtävät kodin, he piirtävät isän ja äidin kodin, mutta eivät itseään kumpaankaan. He kokevat olevansa vain kylässä vanhempiensa kodeissa, kertoo päiväkodin johtaja.

Päiväkodin henkilöstö perää lasten oikeuksia. - Vanhemmat voisivat miettiä enemmän lapsen parasta ja odottaa vähän pitempään uuteen suhteeseen hyppäämistä, toivoo lastenhoitaja. Joskus lapsen paras voi olla vain toisen vanhemman luona asuminen. - Vanhemman tulisi rakastaa lastaan niin paljon, että voi jopa luopua yhteisestä ajasta. Joustoissakin on rajansa. Kolmevuotias on saattanut vaihtaa kotia yli sata kertaa. Kuinka moni aikuinen suostuisi samaan? - Meillä voi olla edessä surullisten ihmisten pommi, joka räjähtää käsiin.

Ja vielä:

Professori Liisa Keltinkangas-Järvisen mukaan vuoroviikkosysteemi on haitallinen alle 3-vuotiaan kehitykselle. Siksi sitä ei voi suositella. - Kehityspsykologisen tutkimuksen mukaan jatkuva kodin vaihtaminen saattaa häiritä lapsen emotionaalista ja älyllistä kehitystä merkitsevästi. Alle 2-vuotias tarvitsee pysyvän kiintymyssuhteen. Näin pienellä ei ole selvitymiskeinoja siihen, että ympäristö ja ihmiset muuttuvat viikon välein. - Lapsi voi olla erossa kiintymyksen kohteestaan ikänsä lisäksi kaksi päivää eli 2-vuotias yhteensä neljä päivää ja 3-vuotias viisi päivää ilman, että suhde heikkenee tai katkeaa. Alle 3-vuotias pystyy kiintymään vain muutamaan ihmiseen, ja kiintyminen vaatii ihmisten jatkuvaa saatavillaoloa. Eron jälkeen lapsi aloittaa suhteen rakentamisen aina alusta ja toivoo, että suhde tällä kertaa jatkuisi. - Kun suhteen rakentamisen aloittaa riittävän monta kertaa, ei siihen enää viitsi satsata, sillä kukaan ei ole emotionaalisesti toista tärkeämpi. Tärkein on aina se, joka sillä hetkellä täyttää tarpeet.

Aika rankkaa tekstiä, vai mitä? Mutta ei ainakaan minun mielestäni mitään uutta, eikä mitään, mitä jokainen ei asiaa ajateltuaan tajuaisi järjellä - jos ei halua sumentaa sitä järkeä väittämällä jotain tyyliin, että minulla on yksinhuoltajana oikeus vapaisiin viikkoihini tai muuta yhtä hölmöä. Olen iloinen, että edes joku uskaltaa kritisoida tätä lasten matkalaukkuelämää ja puolustaa lastenkin oikeuksia.

Naisten oikeuksia sitten puolustetaankin niin intohimoisesti, että unohdetaan, että eivät kaikki naiset halua samaa. Kiva, että tämänkään mielipiteen kanssa en ole ihan yksin. Sunnuntaisuomalaisessa oli juttu myös tutkija Katriina Järvisestä alaotsikolla "Tutkija Katriina Järvisen mielestä feministit kieltävät biologian" ja erityisesti hihkaisin tämän lauseen kohdalla: "1980-90-luvulla painotettiin todalla paljon äidin oikeutta tehdä töitä. Järvisestä tuntui, että oikeus muuttui velvollisuudeksi."

No juurikin näin! Vaikka itse tulin äidiksi vasta 1990-luvun lopulla, tunsin vahvasti ajan hengen, joka oli kotiäitejä syrjivä ja jopa halveksiva. Naisella ei ollut oikeutta käydä töissä ja jättää lapset hoitoon, vaan velvollisuus. Kotiäitejä kannustettiin vapautumaan kodin ja miehen ikeestä, löytämään itsensä ja jättämään lapsensa hoitoon, johon jokaisella lapsella oli oikeus. Tuo ajattelutapa ei sopinut minun ajattelutapaani lainkaan; en nähnyt "oikeanlaisena" feminisminä sitä, että naisten olisi pitänyt jättää lapsensa ja lähteä töihin, vaan sitä olisi ollut minun mielestäni se, että jokaisella naisella (äidillä) olisi ollut yhtäläinen mahdollisuus valita, halusiko töihin vai halusiko hoitaa lapsensa itse. Väitän, että rahallisesti siihen on mahdollisuus jokaisella äidillä, ja väitän, että siihen olisi halua myös useammilla kuin jotka sen ovat tehneet. Ulkopuolelta tuleva paine voi olla kova, erityisesti toisten naisten taholta ja on helppo uskoa siihen, että moderni nainen ei kökötä kotona miehen elättinä aka kotiäitinä. Eikä yhteiskuntakaan siihen kannusta, sillä vaikka kolmen erittäin tärkeän ensimmäisen vuoden aikana saa rahallista tukea, eläkettä ei kotiäideille kerry.

Joten olisiko mahdollista, että feministit avaisivat silmänsä ja keskittyisivät siihen, että naisilla olisi oikeus elää haluamaansa elämää, eikä pakottautua yhteen muottiin? Juttu oli muutenkin ajatuksia herättelevä, samoin kuin tuo matkalaukkulapsia käsittelevä, eli jos mahdollista, tsekatkaa eilinen Sunnuntaisuomalainen Etelä-Suomen sanomista, Ilkasta, Karjalaisesta, Pohjalaisesta tai Savon sanomista.

Mitenköhän muuten nykyään kotiäitien elämä sujuu? Myönnän, että kun minun kotiäitivuoteni olivat ohi Tonin ollessa reilun kolmen ikäinen (sen jälkeenkään en ole ollut vakituisessa kokopäivätyössä ja esim. koko Tonin ala-asteen ajan Toni on lähtenyt kouluun kotoa, jossa on ollut äiti paikalla, eikä ole koskaan palannut tyhjään kotiin - olen järjestänyt työni siten, että lapsen ei ole koulun jälkeen tarvinnut yksin olla), kadotin tuntumani kotiäitien arkeen ja ajatusmaailmaan. En siis tiedä, millainen kotiäitien arvostus on nykyään tai millaisia rahalliset tuet ovat. Enkä kadu sekuntiakaan niitä vuosia, jotka olin kotona minimipäivärahoilla.

Mutta nyt hiiteen vakavat asiat! Iloisia asioitakin on, niistä iloisimpana se tosiseikka, että appiukko on täällä tänään iltapäivällä. Muistaakseni torstaina hän soitteli Malagasta ja lupasi huristella läpi Euroopan hurjaa vauhtia, ja lauantai-iltana hän jo viestitti, että saapuu maanantaina iltapäivästä ja että ilmoittaa siitä jo nyt, koska merellä ei ole kenttää. On aina yhtä kivaa, kun hän saapuu ja aina yhtä helpotus, kun hän sitten kesän päätteeksi lähtee takaisin kohti Puertoa.

Viimeisenä haluan turista tuoksuista. Ostin nimittäin laivalta yhden niistä harvoista tuoksuista, jotka olen onnistunut kuluttamaan ihan loppuun. Kyseessä on Alyssa Ashleyn Musk, jonka Meltsu aikoinaan toi minulle jostain, koska tykästyi tuoksuun kovin. Pidin siitä itsekin - en kai muuten olisi suihkutellut pulloa tyhjiin asti. Muistan vain kaksi muuta tuoksua, jotka olen tyhjentänyt viimeiseen pisaraan... ei, vaan kolme, kaikki oikein ällöklassikoita. Cacharelin Anaïs Anaïs, teini-ikäni tuoksu. Salvador Dali, se ihan eka huulten muotoisessa pullossa. Ja vielä, totta kai, Diorin Poison. Näistä kaikista on vierähtänyt ei ainoastaan vuosia, vaan vuosikymmeniä, sittemmin olen jättänyt tuoksuttelun paljon vähemmälle ja olen viskonut roskiin kymmeniä pulloja, joista olen roiskaissut kaulalleni vain pari kertaa tai en ollenkaan. Viime aikoina olen taas kunnostautunut tuoksuttelussa(kin) ja näyttää erehdyttävästi siltä, että saan jossain vaiheessa kulutettua loppuun kaikki hyllyssäni nököttävät hajuvesipullot. Nyt kun panostan enemmänkin laatuun kuin määrään ts. tuoksut ovat harkiten hankittuja ja varmasti mieleisiäni, paitsi ne, jotka olen saanut. Jos en pidä saamastani tuoksusta, pistän kiertoon ja käytän vain niitä, joista todella pidän. Tuoksuvalikoimani tällä hetkellä:

- Lolita Lempicka; sain appiukolta, jäljellä enää muutama tippa, ja ainoa paikka, missä olen nähnyt tätä myynnissä, oli Puertossa parfymeria liki Plaza Chargoa - hintaa oli yli kuusikymmpiä, joten totesin "huhhuh" ja jätin pullon kauppaan.

- Diesel Fuel For Life Femme; sain joululahjaksi, lähes täysi pullo yhä

- Musk by Alyssa Ashley; ostin siis Baltic Prinsessiltä, itseasiassa matkapakkauksen, jossa oli myös suihkugeeli ja kosteusvoide, tykkään enämpi pienistä pulloista (tämä on 25 ml)

- Vanille Bourbon by Yves Rocher; lähes loppu - rakastan vaniljantuoksua ja mielestäni minulla on myös pikkupullo Body Shopin vastaavaa jossain

- Aqua Di Roma by Laura Biacotti; ostin itse, puolillaan - tätä tuoksua suihkaisin tänään kaulalleni.

Meidän perheen tuoksufriikki on kuitenkin Meltsu, jolla on valehtelematta tosiaan ainakin 50 erilaista tuoksua partaveden ja/tai dödön muodossa. Hänen putelinsa vievät vessassa niin paljon tilaa, että niille on pitänyt ostaa kaksi erillistä metallihyllykköä. Kumpikohan meistä olikaan se perheen ÄIJÄ?


perjantai 17. kesäkuuta 2011

Kuivuisinko?


Kävin äsken blogissa, jonka kirjoittaja pohti, olisiko aiheellista jättää alkoholi kokonaan, jos ja kun aika pienestäkin määrästä tulee kankkunen. Sopivasti olen pohtinut itse pienessä mielessäni viime aikoina ihan samaa, useastikin. Luin jostain lehdestä, joskus lähiaikoina, jutun naisesta, joka oli jättänyt alkoholin pois elämästään. Ei hänellä mitään ongelmaa sen kanssa siihen astikaan ollut ollut, hän oli vain halunnut kokeilla olla vuoden ilman päihteitä ja todennut sen niin hyväksi, että ei ollut palannut takaisin viinin pariin sen jälkeenkään.

Itse en yleensä juo humalahakuisesti, vaan olen pikemminkin tissuttelija. On mukava ottaa muutama lasi viiniä, se rentouttaa kivasti ja poistaa estoja. En kuitenkaan pidä humalan tunteesta enää nykyisin ja inhoan päänsärkyjä, jotka iskevät ihan liian helposti. Usein täytyy sen muutaman lasillisen jälkeen ottaa päänsärkytabletti, koska jomotus iskee kimppuun niin pian. Humala ja krapula tulee paljon helpommin kuin nuorempana, eikä se todellakaan ole yhtään kivaa. Niinpä sitä tulee yhä useammin mietittyä, mihin oikeastaan tarvitsen sitä paria lasillistakaan. Lisäksi kun ympärillä on niitä varoittavia esimerkkejä siitä, mihin liiallinen alkoholinkäyttö voi johtaa. En koe omaani mitenkään liialliseksi, mutta tosiaan; onko se yksikin lasi liikaa? Onko se tarpeellista?

Eilen kävin katsomassa Tonin kanssa varsin ex tempore Priestin. Katsoimme muutaman viime päivän aikana Matrix-trilogian ja eilen sain ahaa-elämyksen, että kun ei illalla muutakaan tähdellisempää ole, voisimme käydä leffassa. Meltsu ei halunnut mukaan, vaan jäi kotiin ja kävi kalastamassa meille parikiloisen hauen. Syömme siis tänään haukimureketta ja uusia perunoita. Mitä leffaan tulee, pidin siitä kovasti. Pidin myös leffaseurastani ja siitä tosiseikasta, että viimeinkin olen saanut kaverin käymään kanssani elokuvissa. Tai siis pikemminkin; leffakaverini on tullut siihen ikään, että voimme käydä yhdessä katsomassa elokuvia, joista molemmat pidämme.

Kävimme ex tempore myös uimassa eilen päivällä. Teki mieli pyöräilemään ja keksimme käydä rannassa tsekkaamassa, kuinka kylmää vesi olisi kylmien päivien ja vesisateiden jäljiltä. Onneksi otimme uimapuvut mukaan, koska vesi ei ollut yhtään kylmää! Se ei ollut viilentynyt sunnuntaista astettakaan (väitän minä), joten viihdyimme vedessä kauan. Nyt tuntuukin taas kesältä, kun aurinko paistaa ja tiedän, että vesi on lämmintä. On mukava odotella Ellokselta tilaamiani uima-asuja. Punaisia! Perinteistä uimapukua en enää päälleni pistä, koska en pidä siitä, miten sen kanssa olo tuntuu koko ajan epämukavalta, kun en tiedä, tursuuko lahkeista selluliitti vai häpykarvoitus, kun sen sijaan armeliaan uimamekon kanssa voi keskittyä siihen oleelliseen: vesileikkeihin.

Ja ihan turha sanoa, etteivätkö kanssauimarit katsoisi, mitä sieltä uikkarin lahkeesta vilkkuu. Kyllä katsovat, varsinkin naiset. Muille naisille on äärimmäisen tärkeätä että kanssasisarten venuksen kukkula on asianmukaisesti suorittu. Minä en ole vielä keksinyt, miksi minun pitäisi heidän silmiään varten itseni posliiniksi ajaa.


keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Pilkataan persuja, se on nyt in


Yritän välttää kaikkea politiikkaan puuttumista jo ihan siksikin, että en seuraa sitä mielestäni niin tiiviisti, että voisin muodostaa siitä kovinkaan tarkkoja mielipiteitä, tai että olisin asioista perillä edes puoliksi. Ajankohtaiset poliittiset tapahtumat menevät sisään lähinnä siitä kuulemattomasta korvasta ja katson niitä sillä puolella silmällä (ja silloinkin ilman rillejä). Hallitusneuvottelut eivät paljon kiinnosta, lähinnä olen huvittunut kun "helsingin herrat" asian kanssa tuskailevat saamatta aikaan mitään muuta kuin ylimääräisiä kapuloita rattaisiin. Kyllä se hallitus sieltä ennemmin tai myöhemmin syntyy, enkä usko, että Suomessa mikään muuttuu, oli kokoonpano sitten sitä tai tätä.

Mutta yksi asia, mikä minua on alkanut oikein tosissaan ottaa pattiin, on perussuomalaisten jatkuva mollaus. Sanon saman, minkä sanoin vaalien aikaan: en äänestänyt perussuomalaisia, enkä ole liittymässä ko. puolueeseen, jossa jyllää paljon sellaisia teemoja, joista en ole samaa mieltä - mutta myös paljon sellaisia, mihin nyökyttelen hyväksyvästi. Jo vaalien aikaan minua ärsyttivät ihmisten puheet, että muuttavat ulkomaille jos persut saavat vaalivoiton tai että suomalaiset ovat niin idiootteja, että äänestävät perussuomalaisia. Kuvittelin moisen älämölön jo laantuneen, mutta se on ilmeisesti roihahtanut uudelleen liekkiin hallitusneuvotteluiden yhteydessä. Olen lukenut viehättäviä yleistyksiä perussuomalaisten (minkä oletan tarkoittavan sekä puolueen kansanedustajia, jäseniä että heitä äänestäneitä) sivistystasosta ja älykkyydestä. Taitaa olla sanomattakin selvää, että yleistysten mukaan sivistystä ja älykkyyttä ei perussuomalaisilla juurikaan ole?

Ei jumalauta. Rakkaat "paremmat" kansalaiset, te "sivistyneistön" älykkäät edustajat - on hienoa, että teillä on resursseja mollata meitä ihan tavallisia suomalaisia. Ihme, että meidän tekemämme työ ja verorahamme yleensä kelpaavat tämän maan rakentamiseen, meidän palvelumme jokapäiväisen elämän helpottamiseen. Argh.

En jaksa käsittää enkä ymmärtää tätä vinkumista. Jos ei-persut ovat niin veetun sivistyneitä ja akateemisia, eikö heiltä voisi odottaa sitten sivistyneempää käytöstä kuin toisten suomalaisten mollaamista. Eikö sen mollaamisen sijasta voisi keskittyä miettimään vaikka sitä MIKSI perussuomalaiset saivat niin paljon kannatusta? Missä vanhat valtapuolueet ovat epäonnistuneet niin pahasti, että niin moni oli valmis antamaan äänensä juuri perussuomalaisille? Mitä asialle voisi tehdä perussuomalaisten kanssa yhdessä? Selvähän on, että jossain mättää, kun entinen pienpuolue näin tulee ja jyllää.

Väitteet siitä, että netin mielipidepalstat olisivat perussuomalaisten yliopisto ovat kaukana rakentavista mielipiteistä.

Helteet saisivat tulla takaisin jo. Ostin toissapäivänä Ellokselta sekä kokouimapuvun (mekko-osalla tietenkin) että uimahameen ja -topin. Viikonloppuna totesin, ettei ihminen mitenkään tule toimeen vain yhdellä uimapuvulla; kun toinen on vielä märkä, pitää kaapista löytyä toinen kuiva uimapuku! Ja mielellään sellainen, joka ei sano "ruts", kun sen vetää päälleen. Ei siksi "ruts", että se olisi jäänyt pieneksi vaan siksi, että kaikki jousteet ovat löpsähtäneet ja venyvät muotoon, josta ne eivät enää palaa. Tulos; uimarin päällä roikkuva vanunut epämääräinen säkki. Onneksi ei ollut kukaan rannalla juuri silloin sitä näkyä katsomassa..!

Päivän videoksi jotain thalassianiksi .


tiistai 14. kesäkuuta 2011

Mediakuraa


Eilen eksyin suurinpiirtein vahingossa nettijulkaisuun (?) nimeltään Metrolive. Taisin mennä sinne jonkin Johanna Tukiaista käsittelevän jutun perässä (ko. juttu oli täysin käsittämätön referaatti jostain Tukiaisen facebook päivityksestä, mikä ulosannista päätellen oli kirjoitettu ns. kakspistekakkosissa) ja silmäni osuivat otsikkoon, mikä taisi mennä suurinpiirtein näin: "Outo ystävyys! BB-Sauli ja Idols-tuomari kaveeraavat. Suomen kuuluisin homo ja tunnetuin äijä viettivät yhteisen lomapäivän". Otsikko oli totta kai osuva ja koukuttava; mitä, onko Sauli pettämässä Adamia vai mitä tapahtuu?! Itse juttu olikin sitten ihan muuta. Siinä kerrottiin kuinka Sauli oli saapunut "nauttimaan ilmaisia juomia" Radio Aallon järjestämään konserttiin ja oli keskustellut LÄHES tunnin Jone Nikulan kanssa. Sauli oli myös "maailmantähden tavoin" kieltäytynyt kaikista haastatteluista.

En ollut ainoa, jota juttu kohahdutti. Juttuun oli jo siinä vaiheessa tullut kymmeniä kommentteja, joissa kritisoitiin jutun asenteellisuutta ja virheellisyyttä monilta osin. Ihmeteltiin, mitä "outoa" on siinä, jos homomies keskustelee tunnin heteromiehen kanssa - onko niin, että homoilla saisi olla vain homoja kavereita, vai miksi asia piti uutisoida näin. Ja erityisesti, mitä outoa on siinä, jos Idols-tuomari keskustelee miehen kanssa, joka seurustelee Amerikan kaikkien aikojen Idoliksi valitun miehen kanssa? Voisiko olla, että näillä kahdelle miehellä olisi jotain keskusteltavaa, vaikka toinen onkin homo ja toinen hetero? Jutussa oli myös kerrottu Adam Lambertin olleen Idols-voittaja, samoin siinä mainittiin Sauli Koskisen ottaneen nenäkorun. Lambert ei voittanut ja nenäkorukin on ollut Saulin sieraimessa ainakin vuoden. Ja mitä tulee Radio Aaltoon, oli kai aika loogista, että Sauli, joka on ko. radioasemalla töissä, oli paikalla. Ehkä ne "ilmaiset juomatkin" ikäänkuin kuuluvat työn kuvaan - mitä ne sitten olivatkaan. Juttuun oli liitetty kuva, jossa Saulilla oli todentotta kädessään juoma, nimittäin vesipullo. Ja ne haastattelut; Sauli on jo aiemmin todennut, ettei anna haastatteluja ja ainakin minun mielestäni hänellä on siihen oikeus. Hän on ottanut tämän linjan ja erityisesti seurustelustaan Adam Lambertin kanssa hän on ollut hyvin vaitonainen, mikä on kunnioitettava linja.

En linkitä tai kopipaista itse juttua tähän (sen löytää kyllä kuuklettamalla Metroliven), koska juttu on jokseenkin täysin erilainen nyt kuin eilen aamulla. "Toimittaja" (lainausmerkit sopivat tähän sanaan tämän henkilön kohdalla kuin nenä päähän) oli eilisen mittaan korjaillut juttua sen mukaan, mitä oikeaa tietoa hän oli saanut ilmeisesti juuri jutun kommenttiosiosta. Nyt jutussa on maininta siitä, että Sauli on Radio Aallossa töissä, MUTTA samalla siihen on linkitetty joku 4 vuotta vanha juttu, jossa Sauli kertoo, ettei työnteko huvita. Todella hienoa journalismia, Metrolive! Maininta nenäkorusta on myös poistettu ja juttua muokattu muutenkin. Erityisen huomattavaa on, että jossain vaiheessa päivää itse juttua ja sen tyyliä kritisoineita kirjoituksia alettiin poistamaan kommenttiosiosta! Loistavaa, Metrolive osoittaa olevansa Seiskan ja Hymyn veroinen aviisi tällä toiminnallaan.

Seiskan juttuja ei tosin enää voi kommentoida, mutta silloin, kun se vielä oli mahdollista, lehden linja oli sama kuin Metroliven näyttää olevan: Seiskaa tai itse juttua ja sen tekotapaa asiallisestikin kritisoineet kommentit poistettiin, kun sen sijaan jopa ihan selkeät herjaukset jutussa olleita ihmisiä kohtaan saivat jäädä. Esim. Johanna Tukiaista sai vapaasti huoritella ja taisi siellä olla ihan tappouhkauksiakin, mutta jos kommenteissa uskallettiin kyseenalaistaa Seiskan rooli tämän mielenterveydeltään selkeästi epävakaan glamour-prinsessan juopottelun rahoittajana, oli aivan varma, että kommentti poistui hyvin äkkiä. Hymy toimii samalla tavoin. Siellä tosin kommentit ovat kauttaaltaan siistimpiä, en tiedä sitten, sensuroidaanko niitä niin, että alatyyliset lohkaisut siivotaan pois (toivottavasti), mutta myös sieltä asiallisen kriittiset kommentit katoavat hyvin nopeasti. Tästä aiheesta löytyy loistava kirjoitus Anssi Kelan blogista: Hymiö.

Toinen ilmiö, jota ihmettelen, nimenomaan nettijulkaisujen kohdalla, on se, että uutiseksi kelpaa ihan mikä tahansa, eikä ns. toimittajalla ole mitään intressejä tarkistaa asian todenperäisyyttä. Koska sattuneesta syystä seuraan aika paljon uutisointia Johanna Tukiaisesta, käytän häntä esimerkkinä. Minusta on käsittämätöntä, miten hänen facebook-päivityksensä ja muutkin julkilausumansa menevät ihan sinällään uutisesta, eikä kukaan (paitsi lukijat) kyseenalaista niistä kai sanaakaan. Erityisesti MTV3 on kunnostautunut tässä. Toimittaja (? lol) Jari Kupiainen on ilmeisesti MTV3:n Jollaksen kirjeenvaihtaja - niin täysin kritiikittömiä juttuja ko. henkilö on MTV3:n viihdesivuille suoltanut. Ehkä sillä, että kirjoitetaan puuta heinää tai vaihtoehtoisesti toisena päivänä ihan potaskaa, on jokin viihdearvo, mene ja tiedä. Minua viihdyttäisivät paljon enemmän todenperäinen uutisointi julkkiksista, sillä kyllä heissä varmasti sitäkin riittää. Uutisointia niistä, jotka naamansa lehteen ja nettiin haluavat, ei niistä, jotka ystävällisesti kieltäytyvät haastatteluista - ja jos haastateltava kieltäytyy, niin toimittaja voisi osoittaa kypsyytensä ja olla repimättä juttua tyhjästä. Vinkkinä vaan sinne Metroliveen; jos ei ole kirjoitettevaa, älkää kirjoittako.

Johanna Tukiaisesta vielä, rouva on viime viikonloppuna kunnostautunut kiitettävästi hotelli Flamingossa ja sen lähiympäristössä. Johanna itse kertoo Seiskan blogissaan ensin kuinka Arto löi ja jätti hänet itkemään "koko yöksi" yksin hotellihuoneeseen. Seuraavaksi Seiskaan ilmestyikin juttu, jossa yön tapahtumista kerrotaan hieman toisin ja onpa jutussa kuvakin, jossa Johanna kirmaa kadulla pelkissä (liian pienissä) stringeissä. Johannan vastaiskuna tulee uusi blogikirjoitus, jossa hän selittää tapahtumat omalta kannaltaan. Kannattaa vilkaista, koko episodi on sirkushuvia ihan parhaimmillaan! Plus tietenkin on olemassa vielä se ilmeisesti aika lähellä totuutta oleva versio (joka ei ole luettavissa mistään aviisista), joka kertoo, kuinka Johanna jahtasi Artoa pitkin käytäviä ja järjestysmiehiä tarvittiin lähinnä pelastamaan Arto tämän raivottaren kynsistä. Samassa versiossa kerrotaan myös siitä, miksi poliisit oikeasti tulivat paikalle; poliisia tarvittiin, koska Johanna ei suostunut maksamaan taksimatkaansa. Vaan ei se mitään, Johanna Tukiainen tahtoo olla kansakunnan pelle ja se hänelle suotakoon. Minun on vain hänelle nauraessanikin vaikea käsittää, miksi kukaan tahtoo itselleen moisen roolin ja maineen.

Päivän videoksi minun teki mieleni ihan piruuttani laittaa Johannan uusi kesäsinkku "Hei ho Johanna" tmv. joka löytyy kyllä Youtubesta, vaikka sen väitetäänkin vuotaneen sinne ja sittemmin poistetun - on se siellä. En kuitenkaan ole ihan niin ilkeä, että laittaisin ketään kuuntelemaan sitä vinkumista (en itsekään kestänyt kuunnella biisiä loppuun), joten etsin jotain muuta, mukavampaa.

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Naisten kanssa


Pakko kirjoittaa samasta aiheesta, mistä luin tutusta blogista pari päivää sitten. Bloggaaja oli lukenut lehdestä onnellisuutta koskevan artikkelin lehdestä ja kimmastui hieman lehden väitteestä, että onni ja ilo palautuisivat naisen elämään parhaiten vuorovaikutuksessa toisten naisten kanssa. Jäin oikein miettimään asiaa, ja harmittelin, etten ole lukenut ko. lehteä, missä moista soopaa lasetellaan. En yhtään ihmettele, että väite nostaa joidenkin naisten niskakarvat pystyyn - minun niskakarvani törröttävät pystyssä vieläkin, vaikka luin vain muutaman valitun palan ko. blogista.

Kuulun niihin naisiin, joka on nimenomaan pettynyt oman sukupuolensa edustajiin. Olen ollut aina poikatyttö, johtuen varmasti ainakin osaksi siitä tosiasiasta, että olen jonkin sortin transgender - sisimmässäni en tunne itseäni naiseksi, tytöksi, mimmiksi whatever. Enkä edes haluaisi olla nainen, vaikkakin olen suurimman osan elämästäni sopeutunut rooliini naisena ihan hyvin. Olen tästä muutaman kerran blogissani maininnutkin, samoin olen tainnut sanoa, että olen myös biseksuaali. En siksi koe itseäni ihan norminaiseksi. En myöskään ole mikään telaketjufeministirekkalesbo, vaan tasapainottelen eri elementtieni välillä mielestäni ihan onnistuneestikin jos ja kun pidän mittarina sitä, onko minun hyvä olla. Kyllä minun on. En koe oloani kiusalliseksi uudessa lyhyessä salsahameessani, espadrilloksissa ja pinkissä pitsitopissa, en sittenkään vaikka se, mitä olen sanonut sukupuolestani, pitää edelleen paikkansa: lähtisin sukupuolenvaihdosleikkaukseen JOS se pystyisi takaamaan minulle onnistuneen seksielämän miehenä. Haluan kuitenkin elää täyttä elämää, enkä anna kastroida toimivia sukupuolielimiäni ja siksi otan mieluummin elämän naisen kropassa. Se, mitä tunnen pääni sisällä ja se, että se ei vastaa sitä, mitä näen peilistä, ei loppujen lopuksi ole mikään ongelma. Eikä elämäni miehenä eroaisi juurikaan elämästäni naisena. Luultavasti en käyttäisi miehenä mekkoja (enkä varsinkaan enää ikinä sukkahousuja! enkä tarvisi rintsikoita!), mutta muuten, mikä oikeasti muuttuisi? Alkaisinko pitää oluesta enemmän? Muuttuisiko musiikkimakuni, alkaisinko urheilulliseksi, kiinnostuisinko moottoripyöristä? Enkö enää pitäisi actionleffoista, lopettaisinko WoWin pelaamisen? Nuu-uh - en edes leikkaisi hiuksiani lyhyiksi, koska se, että pidän pitkistä hiuksistani, ei varmastikaan muuttuisi, vaikka heräisin huomisaamuna penis reittäni vasten pötköttämässä. Siis että penis olisi omani. Koska nukun yksin, pelästyisin pahanpäiväisesti, jos siinä jonkun muun mulkku lepäisi.

Mutta nyt eksyin asiasta, piti lätistä naisten välisestä ystävyydestä ja yleensäkin siitä, mitä ystävyys merkitsee kohdallani. Olen jokseenkin aina työskennellyt miesvaltaisella alalla ja miesvaltaisissa työpaikoissa (esim. insinööritoimistot, puolustusvoimat ja nyt sitten minut voi bongata isosta autosta) ja ainakin aiemmin koin, että tulen paremmin miesten kanssa toimeen. Nykyään en taida tulla toimeen oikein kenenkään kanssa, kun tarkemmin ajattelen... Tai pikemminkin; minulla ei ole tarvetta tulla toimeen miestenKÄÄN kanssa yhtään enempää kuin jokapäiväinen kanssakäyminen vaatii. Olen erakoitunut, enkä koe sitä ongelmaksi millään tasolla. Ainoa ongelma tulee siitä, että joskus tunnen, että minun ei pitäisi viihtyä näin hyvin oman itseni seurassa muiden ihmisten mielestä. Koen paineita siitä, että minun pitäisi olla enemmän ystävä ja minulla pitäisi olla enemmän ystäviä. Ja nyt sitten vielä, ei perkele; siitäkö se onni repeää, että viihtyy akkain seurassa? Ei helvetti.

Ihmettelen nykytrendiä, että ystäviä pitäisi olla ja erityisesti niitä naisystäviä. Olen itse kokenut jopa syyllistämistä siitä, että laitan aviomieheni joka ainoan naisen edelle elämässäni. Minulla oli joskus ystävä, joka yritti jopa rikkoa hyvät välini aviomieheeni mm. arvostelemalla meidän tapojamme ja jopa väittämällä, että aviomieheni pettää minua. Takanapäin tämä "ystävä" pilkkasi mm. aviomieheni tapoja ja pukeutumista. Noin esimerkkinä, olen kokenut joidenkin muidenkin "kadehtivan" sitä, millaiset välit minulla ja Meltsulla on. Sinänsä hassua, koska itse koen meillä olevan ihan normaalin avioliiton, johon sisältyy joskus rajujakin riitoja ja päätöksiä laittaa avioeropaperit  vetämään heti huomenissa. Joskus taas tuntuu, ettei meillä ole mitään avioliittoa ollenkaan vaan kaksi ihmistä asumassa saman katon alla vailla mitään tasoa, jolla kohdata. Kai pointti onkin juuri se, että riidoista huolimatta Meltsu on paras ystäväni ja sillä saralla ensisijainen ihminen elämässäni. En ole yhdellekään naisystävälle antanut lupausta myötä- ja vastoinkäymisistä, ja outona sitä kai pidettäisiinkin, jos niin tekisin.

Osin siksi ihmettelenkin tätä(kin) trendiä, että naisen pitäisi suuntautua NAISystäviinsä. Minusta tuntuu joskus, että naisen pitäisi vallan unohtaa elämänsä tärkein ihminen - aviomies - ja suuntautua joko niihin NAISystäviinsä tai sitten ihan itseensä. On ties mitä hiljaisuuden retriittiä ja sisimpänsä tonkimisseminaaria. Ihan kuin naisen elämässä aviomies olisi vain statistin roolissa.

Välihuomautus: puhun nyt siis miehen kanssa pariutuneista naisista. Sinkkunaisten elämästä minä en tiedä mitään, en ole ollut ikinä päivääkään sinkku, teoriassa ainakaan.

Joskus ihmettelen, mikä oikeastaan on aviomiehen rooli naisen elämässä nykyään. Jos onnikin löytyy yhteydestä toisiin naisiin? Toisiin naisiin?? Minulle ne toiset naiset ovat tuottaneet enemmän vitutuksen fiiliksiä kuin yksikään mies ikinä. Enkä toki sano, etteikö naisen seura olisi tuonut minulle myös positiivisia fiiliksiä, toki on. Suurin rakkautenikin lie ollut nainen, jopa siinä määrin, että joskus vieläkin kaipaan sitä tunnetta, miten hän sai minut palamaan, mutta jopa tähän suhteeseen tuli lopulta rumia sävyjä juuri siitä naisten välisestä "ystävyydestä".

Vai onko vain niin, että ajattelen kovin eri tavoin kuin suurin osa ihmisistä siksi, että kokemukseni omasta sukupuolestani leijuu vähän epämääräisesti jossain miehen ja naisen puolivälissä? Että jos tuntisin olevani "kokonainen" nainen, niin ajattelisin toisin? Ymmärtäisin naiset pääsääntöisesti rikkautena elämässäni, enkä jonain, jonka seura lähinnä väsyttää minua. Ikävien kokemusten jälkeen en edes halua päästää enempää naisia elämääni, eikä se ole edes tietoinen päätös, vaan pidän portit kiinni jotenkin automaattisesti. Nekin naisystäväni, joita ystävinäni ajattelen, saavat minusta oikeastaan hävyttömän vähän. En ole läsnä, en paikalla, en antamassa tai ottamassakaan muulloin kuin silloin, kun se minulle itselleni sopii.

Olen luultavasti nykyään pahin mahdollinen ystävä, joka naisella voi olla. En sano, että pelkäisin antaa itsestäni, tai antaa aikaani, mutta kavahdan sitä, että minulta vaaditaan jotain silloin, kun minulla ei ole sitä antaa. Olen kokenut, että jos annan itsestäni, avaudun, minulta vaaditaan sitä yhä enemmän ja on aikoja, jolloin minulla ei ole siihen halua eikä edes mahdollisuutta. Tunnen, että naisten välisessä ystävyydessä ikään kuin vaaditaan, että toinen on paikalla silloin, kun toinen sitä tarvitsee. Minä en ole ollut ja minua on syyllistetty siitä. Tai olen antanut itseni syyllistyä. Ehkä siksi en enää halua luoda ystävyyssuhteita, koska minusta ei ole niiden vaatimuksia täyttämään. En jaksa kuunnella sitä jäkätystä siitä, miten oikea ystävä toimii ja todisteluja siitä, miksi minä en ole oikea ystävä. Yhdenkään miehen kanssa minun ei ole koskaan tarvinnut käydä tällaisia keskusteluja.

En toki sano, että olisin lyönyt luukkuni lopullisesti kiinni ja että tietoisesti kavahtaisin kaikkea, mikä saattaisi johtaa ystävyyteen. Voin olla kaveritasolla aivan loistavaa seuraa eli en suinkaan istu nurkassa mököttämässä. Juttelen sujuvasti kaupan kassojenkin kanssa, mutta orastavat ystävyyssuhteeni tyssäävät nykyään viimeistään siihen, etten minä pidä yhteyttä. Ihmeellinen pitäisi ihmisen olla, että soittelisin perään tai laittaisin sähköpostia, nyt kun tarkemmin ajattelen. Luultavasti minun pitäisi vähintään rakastua tulisesti, jotta niin tekisin. Johtunee ainakin osaksi tavastani kokea ihmiset elämässäni enemmän tai vähemmän ohikulkijoiksi. Joku, en enää muista, kuka, sanoi joskus, ettei hänellä ole tarvetta raahata elämässään mukana epälukuista määrää entisiä koulu- ja työkavereita. Näin ajattelen itsekin. Jos kohtaan ihmisen, jonka kanssa ajatukseni osuvat yksiin, minulle ei tuota mitään vaikeuksia luopua hänestä, kun olosuhteet muuttuvat. Tätäkin piirrettä minussa on ihmetelty. Eräässä työpaikassani minulla oli työkaverina nainen, jonka kanssa meillä riitti juttua loputtomasti. Kun vaihdoin duunia, tämä nainen jäi vanhaan, enkä tainnut enää koskaan kuulla hänestä. Muistan kuinka tätä hämmästeltiin: "Miten niin ette pidä yhteyttä - tehän olitte niin hyviä ystäviä?!" Juu, niin olimme. Uskon, että annoin hänelle yhtä paljon kuin hän minulle, ja muistelen lämmöllä noita kuukausia ja häntä. Mutta miksi minun olisi pitänyt  "raahata mukanani" tätä ihmistä sen enempää? Ajattelen, että ei kaikkia suhteita ole tarkoitettukaan pysyviksi; ne voivat rikastuttaa monenkin ihmisen elämää ilman, että ne jäävät elämään. Tulit, kosketit sieluani ja jatkoit matkaasi.

Minun tapani olla ystävä onkin ehkä koskettaa silloin tällöin. En ole koko aikaa kosketusetäisyydellä ja saatan kieltäytyä koskettamasta juuri silloin, kun toinen sitä haluaa tai tarvitsee. Laitan omat tunteeni ja jaksamiseni AINA etusijalle mitä tulee ystäviini. Älkää odottako minulta yhtään enempää. Okei, turha pyytää, ettei minulta odotettaisi enempää: jos kerta trendi on, että ilo irtoaa naisten välisestä ystävyydestä ja naisten välinen ystävyys on sitä, että ystävä on aina läsnä ja kuuntelee ja laittaa aviomiehensä syrjään, niin minun tapani olla ystävä tai elää omaa elämääni ei tähän kaavaan sovi.

Joskus tunnen tosiaan syyllisyyttä, useimmiten (jos asiaa vaivaudun ajattelemaan) se vain vituttaa. Sanonko mä mihin voitte työntää naisten välisen ystävyytenne? Minulle sitä tärkeämpi on se ihminen, jonka olen rinnalleni valinnut ja joka on valinnut minut. Ihminen, jonka kanssa oleminen on helppoa ja mutkatonta siinä mielessä, että hän ei ole vaatimassa minulta sellaista, mihin en luonnostani taivu. Se, että hän ei vaadi sellaisia, kannustaa minut yrittämään taipumista myös siihen. Hänen käytöksensä ei saa minun defenssejäni aktivoitumaan ja hänelle voi jopa sanoa "anna mun olla". Ei hän välttämättä anna minun olla, mutta hänelle voi myös sanoa "painu nyt jo vittuun siitä", eikä se ole maailmanloppu. Ja kyllä, se toimii myös toisinpäin. Voin minä ottaa paskaa vastaan ja karistaa sen harteiltani, kun tilanne rauhoittuu. Hänen kanssaan voi elää elämää ilman, että sitä pitää analysoida puhki ja hänen kanssaan voi keskustella sanoittakin. Hänen kanssaan ei ystävyyden tarvitse olla niin helvetin vakavaa ja ryppyotsaista!

On totta, että ystävyys tuo iloa elämään, nyt kun asiaa mietin. Mutta pakotettu ystävyys ei sitä tee.

Asiasta toiseen; helteet näyttävät olevan ohi. En panisi pahakseni YHTÄ viileää sadepäivää, mutta ajatus siitä, että näitä nyt sitten jatkuu taas hamaan tulevaisuuteen asti, ei miellytä. Kuluneista päivistä muistuttavat vain rusketusrajat niskassa ja olkapäissä ja penkille heitetyt uikkarit. Voi elämä. Eilenkin kävin uimassa kolme kertaa. Ensin aamu-uinti Tonin kanssa, sitten iltapäivällä kävimme venerannassa uittamassa Mindin ja vielä illalla hyppäsimme saunasta autoon koko perhe ja ajaa hurautimme uimarantaan huuhtomaan hiet pois pinnasta ja nauttimaan sateesta ja hitaasti taivaanrantaan katoavasta ukkosesta.

Yllättäen ukkonen osui meillekin. Yllättäen siinä mielessä, että Salpausselkä yleensä tekee stopin ukkosille ja saamme siksi vain katsella niitä kaukaa, mutta tällä kertaa ukkonen hiipi kohdalle pohjoisesta ja räiskähti pari kertaa päälläkin. Tosin kyllä se ainakin puolitoista tuntia mietti, josko tulisi vai eikö. Touhukas päivä ja helle unetti minua ja oikaisinkin itseni viiden maissa viileään peräkammariin, kaukaista jyrinää kuunnellen. Vielä herätessänikin myrsky mietti, mitä tehdä ja päätti sitten syöksyä yli.


sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Ne kesäyöt


Jos oppisin elämään kylmät ja lumiset (ja pimeät) talvet yhtä täysillä kuin elän näitä lämpimiä kesäpäiviä, olisin varmaan oppinut elämästä jotain oleellista. Eihän elämän pitäisi olla niin kiinni siitä, mitä ikkunasta näkyy tai iholla tuntuu, mutta en voi sille mitään, että kesät elän, talvet pysyn hengissä.

Eilen kävin uimassa puoli yhdentoista aikaan yöllä vielä viimeisen kerran. Ilma oli viilennyt pariinkymppiin, mutta kun tulin kotiin, kuumuus viipyi vielä huoneissa. Nyt tuntuu toiselta. Yön raikkaus tuntuu sisällä, kun ulkona lämpötila alkaa kivuta kohti hellerajoja. Uimapukuni on heitetty aidalle kuivumaan, katselen sitä kaipaavasti ja mietin, josko ensin heittäisin kitusiini pari voileipää ja lähtisin sitten päivän ensimmäiselle uinnille vai tekisinkö toisinpäin.


lauantai 11. kesäkuuta 2011

Itämeren Prinsessa


Baltic Princess oli iloinen yllätys. Olin kuvitellut jotain yhtä kamalaa kuin aikoinaan olivat Fantaasia ja Meloodia (en muista, kummalla olen reissannut vai olenko molemmilla), mutta ne on onneksi saateltu jonnekin muualle liikennöimään (tai kenties romutettu) ja Tallink reissauttaa ihmisiä Prinsessalla. Kahden hengen hyttimme parisängyllä oli ensinnäkin todella mukava, ja jopa tilava kahdelle hengelle. Ikkuna oli iso, samoin TV ja lisäksi hytti oli siisti. Lisätyynyjä sai hakemalla siivoojalta. Vessatila tosin oli pieni, mutta mieluummin niinpäin kuin että tilaa suihkulle olisi otettu oleskelutilasta. Jääkaappia jäin kaipaamaan, mutta sehän ei hyttien varustukseen kuulu. Suite-luokkaan tottuneena olen tottunut myös jääkaappiin *öhöm*. Laivan yleisilme oli muutenkin siisti ja palvelu oli ihan hyvää. Meloodialla/Fantaasialla olin tottunut venäläisen töykeään palveluun, mutta ehkä EU:n ja euron myötä rakkaat lähisukulaisemme ovat opetelleet myös sitä palvelun tasoa, millä varmistetaan, että asiakkaat valitsevat heidät seuraavallakin kerralla. Kai ajankohdasta johtuen laivalla ei ollut väkeä turvoksiin asti ja ihmiset olivat niin sanotusti ihmisiksi. Tosin pitää muistaa, että minä vetäydyin yöpuulle illallisen jälkeen, enkä käynyt yökerhossa päinkään; siellä oli kuulemma ollut juopuneita myöhemmin yöllä, jopa siinä määrin, että joku nuori kolli oli yrittänyt pölliä Meltsun pikkulaukun, jota hän roikotti ranteessaan. Ei saanut juippi laukkua (jossa oli lompakko ja tupakat), mutta sai nyrkistä palleaan. Meidän isi on hyvin tarkka tuommoisissa asioissa; ei hänen omaisuuttaan saa yrittää pölliä. Oli sitten laittanut pojan vielä kumartamaan itselleen ja pyytämään anteeksi. Splendid!

Tallinnassa kaikki oli mallillaan, tosin aluksi Meltsu oli vähällä hiiltyä... ei sanonut mitään, mutta puhinasta huomasin kyllä, että hän alkoi leipääntyä kävelemiseen, kun luovin meitä kohti Vanhaa Kaupunkia, jossa Meltsu ei ollut koskaan käynyt. Nii-in, ne lukuisat kerrat Tallinnassa, eikä hän ikinä ollut päässyt jotain helvetin Merekeskusta kauemmas. Lisäksi, kun sitten pääsimme Vanhaan Kaupunkiin, Meltsua hermostutti, koska siellä ei ollut mitään eikä ketään. Ja miesparka oli nälkäinenkin - yleensä se olen minä, joka kiukuttelee nälkäänsä. Onneksi Vana Toomaksen kauniit tarjoilijatytöt tulivat ehdottelemaan aamiaista ja niinpä me istahdimme raatihuonetta vastapäätä mutustelemaan tummaa leipää leikkeleiden ja sillien kera, syömään munakokkelia ja puuroa ja juomaan mehua ja kahvia. Aamiainen 3,50 €, juomat maksoivat erikseen. Suosittelen ainakin kauniina kesäpäivänä; aamiainen raatihuoneen torilla on mukavaa vaihtelua. Kellokin tuli kymmenen siitä mutustaessamme, liikkeet aukenivat ja ihmisiä ilmestyi enemmän ja enemmän. Meltsukin alkoi viihtyä.

Kiertelimme siellä täällä, poikkesimme joissakin liikkeissä ja nautiskelimme kivasta pilvipoutaisesta, lämpimästä aamupäivästä. Palvelu kaikkialla oli ystävällistä ja kaupungilla oli paljon englantilaisia turisteja, kiitos luultavasti aivan Princessin lähelle ankkuroituneen Queen Elizabeth II:n. Ihastuin vanhan kaupunginportin luona oleviin kukkakioskeihin, valtavasti ihania kukkakimppuja sopuhintaan. Jos ei olisi ollut odotettavissa hellepäivää, olisin varmaan sortunut ostamaan, mutta onneksi järki voitti. Kotimatkan loppu kuumassa autossa tuskin olisi ollut hyväksi millekään kukalle, vaikka miten hyvin pakatulle.

Istuimme oluella ja avustimme rehellisiä kerjäläisiä minkä kerkisimme. Paikalle hoippui mm. nuori mies Curt Cobain-paidassaan, pahvimukissaan ja kantaen pahvikylttiä, mihin hän oli raapustanut, että tarvitsee rahaa kaljaan. Eikö tuo ole rehellisyyttä jos mikä? Pakko oli pojalle kaivella hiluja lompakosta ja samalla tietenkin haastella bändeistä ja musiikista. Ääntämyksestä huomasin, että hän oli venäläinen, mutta juttu luisti suomeksi aivan mainiosti. Meltsu tosin yritti useammankin kerran keskustella englanniksi paikallisten asukkaiden kanssa, mutta hänen englantinsa on sitä luokkaa, että kehotin häntä ensin suosiolla varmistamaan, josko se yhteinen kieli olisi kuitenkin suomi ja vasta sitten yrittämään englantia. Parhaat jutut saimme aikaan taksikuskin kanssa, joka kuljetti meidät satamaan. Hän oli yksi niitä, jotka eivät suomea osanneet (viron venäläisiä nimestä päätellen), mutta hänen englantinsa oli erinomaista ja saimme siinä ajomatkan aikana aika hyvän idean siitä, millaista tavallisen ihmisen elämä Tallinnassa on euroon siirtymisen jälkeen. Se, mikä minusta on hauskaa (koska rahaa ei tarvitse vaihtaa ja hintoja voi vertailla) ei kadunmiehestä ole yhtään kivaa, koska kaikki on kallistunut vähintään 25%. Olin jo ehtinyt unohtaa saman ilmiön Suomessa, kun nykyisiin hintoihin on tottunut ja maksaa kiltisti 4-5 euroa kaljatuopillisesta, oli sitten Helsingissä tai Tallinnassa.

Summa summarum; ehkä vielä tämän kesän aikana voisi piipahtaa Tallinnassa uudelleen, tällä kertaa viipyen kaupungissa kenties päivän tai pari.

Sillä välin, kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydillä... eikun. Tonin jäädessä mummun hoiviin, pappa oli villiintynyt ja ilmoittanut haluavansa ostaa pojalle uuden pyörän. Ai jaha? En tiedä, yrittääkö isä ostaa rahalla "anteeksiantoa" vai mikä lie idea, mutta voin kertoa, että yksi polkupyörä ei saa minua puhumaan hänelle puolen vuoden mykkäkoulunkaan jälkeen. Emme ole olleet missään tekemisissä joulukuisen häppeningin jälkeen, enkä aio olla vastakaan. En myöskään halua asettaa Tonia mihinkään välikäteen, enkä halunnut hänen tuntevan, ettei hän voisi ottaa pyörää vastaan, joten kun hän soitti ja kertoi asiasta, sanoin, että toki pappa hänelle pyörän saa ostaa. Olivat sitten samantien käyneet katsomassa ja maksamassa, mutta pyörä on edelleen liikkeessä, koska kenellekään ei ole ollut sopivaa autoa sen kuljettamiseen. Meidän yariksemme on edelleen J:lla, joka tuonee sen tänään iltapäivällä takaisin, minkä jälkeen pääsemme käymään kaupassakin. Fillariputiikki on kuitenkin silloin jo kiinni, joten Meltsu sopi, että liikkeestä toisivat pyörän tänään meille, korvausta vastaan luonnollisestikin.

Minunkin fillariini saatiin renkaisiin ilmaa, lopultakin. Ihme meteli piti nostaa siitäkin asiasta ennen kuin perheen miesväki vaivautui pumppaamaan ilmaa, rasvaamaan ketjut jne. Meltsu vain inisi, että kyllä pitää itse osata - no hitto, miksi pitäisi?! Jos Meltsulla on vaikka farkun lahje ratkennut, sanonko minä, että kyllä pitäisi herran itse osata? En sano, vaan otan neulaa ja lankaa ja ompelen, koska minä osaan.

Mutta joo, ihana ihana ihana hellepäivä tulossa taas. Nakkaan voileivän kitusiini ja polkasen madisonillani rantaan aamupäiväuinnille. C'est la vie.

Muuten, viron kielen aksentti on kamalin maailmassa siinä mielessä, että mikään ei tartu omaan puheeseen yhtä helposti! Jos juttelen hetkenkin ihmisen kanssa, joka puhuu viroa tai suomea viron aksentilla, huomaan saavani saman nuotin omaan puheeseeni alle aikayksikön.


keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Eesti Eesti kaipaan sinne perkeleesti


No, en kaipaa, mutta kiva sinne on kumminkin mennä - eli päädyimme sittenkin varaamaan ja ostamaan 22 tunnin risteilyn Tallinnaan! Äkkilähtötarjouksena oli tosiaan 59 euroa, A premium hytti, ja lisäksi varasin ja maksoin etukäteen illallisbuffetinkin. 119 euroa meiltä kahdelta yhteensä, ja matkat Helsinkiin ja takaisin ovatkin lähes ilmaiset, koska J. heittää meidät Länsisatamaan omalla autollamme ja käy hakemassa poiskin. J. on meille muutaman kympin velkaa ja maksaa sen takaisin uhraamalla muutaman tunnin ajastaan. Lainaamme äärimmäisen harvoin rahaa kenellekään, mutta J:lle aina, kun hän sitä pyytää, koska hänestä tietää, että se raha menee oikeasti tarpeeseen eikä humputteluun. Aika usein "laina" jää pyytämättä takaisinkin, rahana, mutta pyydämme sitten J:a kuskaamaan meitä lentokentälle/satamaan.

Mutta siis Tallinna. Mietimme eilen jo matkaohjelmankin. Lähtö on huomenna satamasta klo 18.30 ja ruokailu meillä kello 21 paikallista aikaa, mikä kai tarkoittanee klo 20 Suomen aikaa? Illaksi ei ole muuta ohjelmaa, todennäköisesti viihdymme hytissä vaaka-asennossa oikein hyvin. Aamusta lähdemme maihin ja kävelemme Vanhaan Kaupunkiin, missä nautimme aamupalaa jossain kivassa kahvilassa, ja tallailemme muuten vain. Laiva lähtee takaisin klo 13 ja laivalla lounastamme todennäköisesti jotkut hyvät biffit, ja vietämme aikaa esim. pubissa, karaokessa tms. Ostoksia ei ole tarkoitus tehdä tupakkaa ja nameja lukuunottamatta. Kaljakärryjä Meltsu jo eilen ehti etsiskellä, mutta jätti homman sikseen, kun sanoin, että joko kaljakärryt tai minä - me molemmat emme tähän matkaseurueeseen sovi. Sitä paitsi rahatilannekin on sellainen, että menemme muutenkin aika minimibudjetilla. Tupakat sallin, koska Meltsu kuitenkin tupakoi (asia, jota minä en voi muuttaa) ja laivalta tupakat saa yhä edullisemmin kuin Suomesta.

Koko loppuviikoksi on luvattu hellettä, joten reissaamme aivan unelmaolosuhteissa.

Tosin helle ei ole välttämättä mikään unelmien olosuhde lähteä tänään Lahteen vaateostoksille. Sovitus voi olla aika hikistä duunia, mutta olkoon sitten niin. Voihan olla, että selviydyn siitä ihan säädyllisessä ajassa. Reissun jälkeen pääsee sitten uimaan. Heitin kuin heitinkin eilen talviturkkini järveen, enkä suinkaan Likolampeen vaan nimenomaan järveen. Piipahdimme Tonin kanssa rannassa ja uskaltauduin veteenkin toteamaan, että olen minä kylmemmässäkin uinut ja kastauduin... ja uin ja uin ja uin. Minulle uiminen järvessä on paljon muutakin kuin virkistäytymistä ja puhdistumista, se on liki riitti - paljon enemmän.

Eilen sain myös kaikki loput kesäkukkani istutettua, eli siemenistä kasvattamani samettiruusut ja petuniat. Näyttävät oikein terhakkailta taimilta nyt ja varmasti loppukesästä saadaan ihailla niiden kukintaa. Nyt olen tehnyt kaiken puutarhani osalta; en ihan kaikkea, mitä olin alunperin ajatellut, mutta kaiken, mitä loppujen lopuksi päätin tehdä. Nyt vain kukkaloistosta nauttimaan ja onhan meillä, mistä nauttia. Ikivanha sireeni takapihalla alkaa pikkuhiljaa lopetella kukintaansa ja juuri eilen avautuivat ensimmäiset juhannusruusun kukkaset. Pari seuraavaa viikkoa koko piha tuoksuukin kuin paratiisin yrttitarha, kun ruusut kilpaa availevat nuppujaan; ensin vanha juhannusruusu ja sitten uusi, jalostetumpi versio kilpaa kera poppiuksen.

Kuvissa ylinnä minun pieni yrttitarhani uusilla portailla ja alinna toisille portaille lennähtänyt kesävieras.

Päivän videoksi Iron Manin traileri. Kyllä, tämä äiti ja keski-ikäinen rouva myöntää suoraan pitävänsä action-leffoista.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Loma-ahdistus


Meltsu on saanut päähänsä nyt oikein kunnolla, että tarvitsemme ensi viikonloppuna yhteisen loman. Hän ei saanut Sauna Openiin kaveria itselleen, eikä halua lähteä yksin, joten nyt sitten suunnitellaan päät sauhuten jotain irtiottoa ensi viikonlopuksi. Eilen surffasin ympäri nettiä kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen perässä, enkä siltikään löytänyt mitään, minne olisin todella halunnut mennä. Mökkiloma?  Hotelliloma?  Tallinnanristeily? Voi huokaus sentään, kun mikään ei oikeastaan huvittaisi. Baltic Princessillä olisi A-luokan hytti parisängyllä torstaina (jota suunnittelimme lähtöpäiväksi) 59 euroa, ja siihen päälle menopaluu Lahdesta Helsinkiin, se tekisi 70 euroa per nenä. Mutta siihen ruuat ja juomat... ja se tosiseikka, että Meltsu ei ikinä suostuisi jättämään yarista Lahden linja-autoasemalle reiluksi vuorokaudeksi ja siksi pitäisi jostain taikoa kyyti Lahteen ja takaisin. Ja kuitenkin homma menisi taas niin, että Meltsu lähtisi illalla yksin yökerhoon ja kun piipahtaisimme Tallinnassa, pitäisi istua täällä ja tuolla oluella ja sitten ravata jossain vitun Merekeskuksessa halvan kaljan ja tupakan perässä. Voi elämä. Emminänytjaksa.

Eikä saa käsittää väärin, että sinänsä olisin jotenkin Meltsun käytöstä vastaan. En ole. Mutta jos hän haluaa nimenomaan lähteä MINUN kanssani, silloin mennään MINUN ehdoillani, eivätkä ne sisällä yökerhoja, karaokea, kaljakärryjen perässä vetämistä, eikä istumista huurteisen äärellä. Minä haluan hytissä makoilua allekkain ja päällekkäin, hyvää ruokaa ja siihen hyvää viiniä kyytipojaksi, haluan tepastelua Tallinnan vanhassa kaupungissa, palaamista hyvissä ajoin laivaan ja jos ei olla hytissä allekkain tai päällekkäin, niin sitten ollaan kannella juttelemassa henkeviä. Keskenään. Ei bongata samanhenkisiä ja aleta jauhaa, onko Ozzy Osbournen uusi kitaristi parempi kuin entinen ja miksi.

Luultavasti emme kuitenkaan lähde yhtään mihinkään, koska minua ahdistaa ajatuskin ihan kaikesta lähtemisestä juuri nyt. Mikään sellainen, joka Meltsua huvittaisi, ei huvita minua ja se, mikä molempia huvittaisi, maksaa liikaa. En halua maksaa yhdestä hotelliyöstä 140 euroa, en varsinkaan kun samalla hinnalla pääsee kaksi ihmistä Lahdesta Tallinnaan ja takaisin. Mökkiloma Päijänteen rannalla olisi ihanaa, MUTTA en voisi nauttia siitä, koska ajattelisin koko ajan, että se olisi jotain, mitä Toni haluaisi. On luvattu helteisiä päiviä ja mikään ei olisi ihanampaa Tonille kuin saada olla yö tai kaksi mökissä järvenrannalla ja nauttia nimenomaan siitä veden läheisyydestä. En voisi lähteä mökille ja jättää Tonia kotiin.

Saa nyt nähdä. Piipahdus Tallinnaan olisi kiinnostavin vaihtoehto, mutta siitä täytyy keskustelle Meltsun kanssa vakavasti, nimenomaan noista minun "reunaehdoistani". Jos hän tosiaan haluaa olla MINUN kanssani, se ei silloin ole tupakan- ja oluenhakureissu. Ja ei, Meltsu ei koskaan ole varsinaisia oluenhakureissuja tehnytkään, ei edes kavereidensa kanssa, mutta minä hiillyn jo kaljakärryt nähdessäni, enkä ymmärrä, miksi sitä kaljaa pitää meren tuolta puolen kotiin rahdata. Rahdatkoon joku muu, en pane pahakseni, kun Meltsu ostaa muutaman laatikon kaveriltaan silloin tällöin, mutta että minä olisin samaa seuruetta jonkun kämäsen kaljakärryn kanssa - ei ei ja ei.

Eilen löysimme Tonille hääasun, joka mielestäni oikein hauska ja tonimainen. Pitänee hyväksyä, ettei hänestä tule mitään pikkutakkimiestä sen enempää kuin hänen isänsäkään on. Kokeilimme asiallisia suoria kesähousuja, mutta Tonin vartalonmallista johtuen ne näyttivät lähinnä pillifarkuilta eli kamalilta hänen yllään. Pojaksi Tonilla on leveä lantio, mikä tarkoittaa sitä, että lantiolta istuvat housut ovat vyötäröltä tosi väljiä, joten päädyimme ostamaan hyvin casualin oloiset reisitaskuhousut ja niihin ruudullisen lyhythihaisen paidan. Housut ovat ihan perusvaaleat, beiget, mutta paita turkoosin, vihreän ja ties minkä kirjava - ja siihen Toni tahtoi yhdistää samoja värejä toistavan hatun! Ostimme vielä housuihin vyön ja paitaan sopivan vaaleanturkoosin ravatin. Toni tulee olemaan hauskan ja persoonallisen näköinen hatussaan.

Itselleni en ostanut vielä mitään. Sovin, että saan auton käyttööni huomenna aamusta ja pääsen ajan kanssa ja yksikseni sovittelemaan vaatteita. En halunnut eilen tehdä sitä kiireessä, vaan päätin keskittyä Tonin vaatteisiin, sillä siten pääsisin tosiaan omia aikojani miettimään omia vaatteitani. Sen verran ehdin eilen, että löysin ihan sattumalta maailman ihanimman isommille naisille tarkoitetun liikkeen: Zizzi. Vaatteet olivat uskomattoman upeita, materiaalit, vaatteiden yksityiskohdat, kaikki. Sinne menen huomenna sovittelemaan ja kokeilemaan.

Totta kai piti ostaa eilen muutama leffakin, kun satuin tarjouskorille. Mukaan lähti Die Hard 2 ja Ironman 1. Matrixia en löytänyt, joten illalla tilasin Cdonista Matrix trilogian. Sitten alan vain odottelemaan sadepäiviä, jolloin istahtaa alas leffoja Tonin kanssa katselemaan. Mutta sitä ennen aiomme nauttia näistä luvatuista helteistä ihan kybällä; ihan kohtsillään aion hakea fillarini esiin ja huoltaa sen, jotta pääsemme pyöräilemään tulevina päivinä Likolammelle uimaan. Muutaman hellepäivän jälkeen uskaltaa varmaan jo Vesijärveenkin, mutta meille on tullut jokseenkin perinteeksi aloittaa uimakausi pikkuisella Likolammella, joka lämpenee muutamassa päivässä.  Vesi on rusehtavaa, rannalla on iso ampiaispesä, lammessa kasvaa ihanasti lumpeita ja sudenkorennot pärisevät ympäriinsä. Sinne ei mene edes kunnon tietä, vaan loppumatka pitää kävellä jos on autolla liikkeellä ja fillarillakin voi olla järkevämpää taluttaa jos ei halua mätkähtää nurin (mikä minulta onnistuu helposti, löysin muuten vielä yhden mustelman skootteri-äksidenttini jäljiltä, oikeasta kyljestäni). Ihana paikka. Vaikka se onkin ihan yleinen uimaranta, siellä harvoin on ketään. Ainoastaan yhden kerran paikalle osui eräs tuttavaeläkeläispariskunta, kun olimme siellä Tonin kanssa, muutoin olemme aina saaneet olla kaksin. Lukuunottamatta niitä miljoonaa ampiaista, tietty.


PS. Joo, okei, olen täysin haksahtanut Razy Gogoneaan, mutta koska haksahdan ja varsinkin hassahdan vähän väliä johonkin, tämäkin addiktio minulle sallittakoon. Pakko kopipaistaa tähän jotain Razysta sanottua (alleviivaus minun):

We all have seen The Matrix, the movie where Keanu Reeves dodged bullets in slow motion. Well, someone tried to recreate those moves on stage on Britain’s Got Talent.

Meet Razy Gogonea, a Romanian immigrant who, when he declared he would do the Matrix dance, many thought was insane. I did. I thought he was one of those weirdos we often see auditioning on American Idol. But, boy, was he a surprise!


Razy Gogonea actually ‘danced’ the Matrix moves on stage, live! These mere moves that had to be done by a computer because no human could possibly do it. But Razy did and it was amazing. He jumped, he bounced and, most of all, he did that backward slow motion thing that was simply unbelievable. Watch the video below to see what I mean. Razy Gogonea definitely has talent because if that’s not talent then I don’t know what is.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Vaatteita ja haaveita


Tonilla on tänään hammaslääkäri yhden aikaan (toivottavasti yaris palautuu kotiin siihen mennessä...) ja hän pääsee eroon raudoistaan. Yllättävän nopeasti ne hampaat suoristuivatkin, takaraudat olivat vuoden päivät, eturaudat vain elokuusta asti. Tänään hampaisiin laitetaan kaari pitämään hampaat kuosissaan jatkossakin ja siinäpä se, käsittääkseni. Vuosikausia sitä ensin jahkattiin ja kun sitten hommiin ryhdyttiin, kaikki kävikin nopeasti. Olisipa minunkin kouluaikoinani ollut samoin..! Hampaani olivat ja ovat vinommat kuin Tonin ikinä, mutta ei puhettakaan, että niitä olisi alettu suoristelemaan. Yksi hammas poistettiin, muistaakseni, että toinen mahtui tulemaan (eli aivan sama kuin Tonillakin), mutta kun uusi hammas oli saatu jotakuinkin oikealle paikalleen, koko hoito oli siinä. Alaetuhampaani niiaavat nätisti kaikki vasemmalle. Onneksi sentään samaan suuntaan.

Jokunen vuosi sitten kysäisin hammaslääkäriltä, paljonko hampaiden suoristaminen tulisi kustantamaan ja hinta oli sitä luokkaa, että harkinnen asiaa heti, kun olen voittanut loton päävoiton. Eli tahtoo sanoa, että kannan vinot hampaani hamaan hautaan asti - enkä niin tehdessäni suostu niistä murehtimaan, niitä häpeämään, enkä varsinkaan ala hymyilemään suu kiinni, se on ihan vissi ja varma. Puuteemme meillä on jokaisella, enkä tiedä ihan varmaksi, onko paras keino elää niiden kanssa peitellä niitä vaiko ehkä korostaa niitä parhaita puolia.

Olen katsonut ns. hömppäohjelmia viime aikoina aivan simona. Suosikkini on ehdottomasti "Ilme nuoremmaksi", josta katson niin britti- kuin aussiversiotkin. Minusta tuntuu, että olen muuttanut suhtautumistani kauneusleikkauksiin ko. ohjelmien myötä, sillä ilmeen nuorentaminen esim. löpsähtäneitä kulmakarvoja kohottamalla ei enää tunnukaan täysin idioottimaiselta ajatukselta. Moni ihan vain ulkonäköön vaikuttava toimenpide näyttää helpolta, nopealta ja varsin tehokkaalta. Ei se voi olla kovin kamala asia, jos silmäluomista leikataan pikkuisen pois, että saadaan katse avarammaksi, eihän? Tai jos valahtanut otsanahka niitataan tukanrajaan kiinni ja tiukemmalle.

Ei mutta ihan oikeasti. En aiemmin tainnut tietääkään, että ns. kauneusleikkaus voi olla myös tuollainen pieni ja lopputulos voi olla ihan asiallinen eikä mikään hannelelauri.Botoksin tuikkimista (jota sitäkin ohjelmassa harrastetaan) en vieläkään ymmärrä, enkä mitään ööveriksi menevää a la Johanna Tukiaisen huulet, mutta muuten suhtaudun sallivammin näihin kosmeettisiin keinoihin, joilla ikääntymisen jälkiä voi korjata. Ainakin keski-iässä - nuorten ihmisten leikkelyä en oikein ymmärrä ja toisessa päässä taas tulee vastaan jossain vaiheessa se piste, kun on hyväksyttävä ikääntyminen ja sen tuomat muutokset. Ei sitä otsanahkaakaan voi loputtomiin kalloon niitata, jossain vaiheessa luonnonlait ottavat vallan.

Em. ohjelmien mukavinta antia on varmaan vaatestailaus. Koska muuttujat ovat useinmiten about minun ikäisiäni ja myös jossain määrin tukevahkoja, on kiva saada vinkkejä siihen, miten itse voisin korostaa parhaita puoliani. Sitä knowhowta tulen tarvitsemaan tänään, kun hammaslääkärivisiitin jälkeen olemme menossa Lahteen häävaateostoksille. Toni tarvitsee housut, paidan ja kravatin ja minä puolestani ihan kaiken. Minulla ei ole kertakaikkiaan mitään. Okei, on yhdet hyvät rintaliivit ja alushousuja pilvin pimein, mutta muuten. Hattu, puku, sukat, kengät, laukku, kaikki. Luultavasti minun tarvitsee ostaa meikkejäkin, koska taannoin heitin kaikki vanhat meikkini roskiin eikä minulla ole käytössäni kuin ripsiväri ja musta/valkoluomiväripaletti. Jaa, on minulla musta rajauskynäkin, ja tietenkin valokynä, värivoide ja puuteri sekä muutama huulipuna. Puku... en tiedä edes, haluanko hameen vai housut. Ja millaiset kengät. Hattu ja hattuun sopiva laukku. Argh. Eikun. Ihanaa, shoppailemaan! Luultavasti lapsukaiseni menettää hermonsa, mutta palkintona siintelee lounas ja kenties Mr. Mallorcan uusi levy.

Meillä oli Meltsun kanssa mukava lauantai-ilta, kun Toni meni kaverinsa kanssa mökkiin yöksi ja saimme olla illan aivan kahden. Pojat kävivät kahdestaan saunassa ja siksi saimme Meltsun kanssa myös saunoa kahden. Istuimme iät ja ajat saunan kuistilla juttelemassa, mm. tulevaisuudestamme. Meltsu kysyi, mitä olen ajatellut ryhtyä puuhaamaan ja tuntui hyvältä tajuta siinä turistessamme, kuinka paljon minulla on mahdollisuuksia. Heitin vain ajatukseni ilmaan, että voisin kouluttautua vaikka eläintenhoitajaksi, mutta totta tosiaan; niinhän minä voisinkin! Voin lähteä opiskelemaan ihan mitä vain ja tehdä mitä vain. Ei minulla siis ole suunnitelmia ryhtyä eläintenhoitajaksi, se oli vain esimerkki siitä, mitä voisin halutessani tehdä. En vielä tiedä, mitä haluan, eikä asia ole ajankohtainenkaan. Tuli kuitenkin hyvä mieli siitä, että minulle on koko maailma yhä avoin... tai pikemminkin se on sitä NYT. Nuorempana näin tulevaisuuteni pikemminkin putkena ja jonain, mikä piti luoda ... turvalliseksi asiaksi? elää, joten tuntuu melkein siltä kuin eläisin nyt nuoruuttani enkä 20 vuotta sitten. Turvallisuus on muuta kuin velaton, oma asunto ja auto ja työ ja ties mitä. Turvallisuus on minulle rakkaat ihmiset ympärilläni ja elämänkumppani, johon voi luottaa.

Päivän videoksi vähän Matrixia. Vuokrasimme ko. leffan joskus vuosia sitten, eikä se koskaan löytänyt meiltä kotia, koska Meltsun arvion mukaan se oli "paska leffa". Minä muistan kuitenkin pitäneeni siitä ja miettineeni sitä varmaan useamman päivän sen nähtyäni. Kiitos Razyn olen päättänyt viimeinkin ostaa leffan ja katsoa sen uudelleen, välittämättä siitä, onko se Meltsusta sontaa tai ei.


sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Suru puserossa


Ei voittanut Razy talentti-kisaa, ei. Ihan harmittaa, koska olin toivonut Razyn voittoa todella - mikä sinänsä on ihmeellisen kummallista minun kohdallani, koska silloin, kun olen näihin talenttikisoihin syventynyt, en ole yleensä kovin vahvasti toivonut kenenkään voittoa, eikä minulla ole ollut ehdotonta suosikkia. Razy tuli neljänneksi, mikä on toki valtavan hyvä saavutus. Toivon todella, että hän ei katoaisi takaisin tuntemattomuuteen, vaan voisin edelleenkin ihailla hänen uskomatonta tanssiaan.

Niin, ja voittaja! Se oli (onneksi) Jai McDowall. Eli se toiseksi paras vaihtoehto. Onneksi pikkuinen Ronan Parke ei voittanut; ei siksi, etteikö hän olisi sitä ansainnut, vaan siksi, että mielestäni hän oli ehdottomasti liian nuori mihinkään julkisuusmyllytykseen. Hänellä on koko elämä aikaa toteuttaa unelmiaan, nyt hän voi vielä keskittyä kasvamaan.

Mitä meidän "pikkuiseen" (Tonihan on samanikäinen kuin Ronan) tulee, hän toi eilen kotiin ihan kivan todistuksen 8.5 keskiarvolla. Se oli sama kuin joulun välitodistuksessa, vain musiikkinumero oli pudonnut ysiin ja matikkanumero puolestaan noussut ysiin. Paras numero Tonilla edelleenkin on englannissa, kymppi. Sen siitä saa, kun on huono äiti ja antaa pienokaisensa pelata videopelejä viisivuotiaasta asti. Äidinkieli on ysi, mistä Toni oli hieman tyytymätön, koska kokeista oli kaikista tullut 9+ tai 9½ ja aineista 10+ ja 6/5 pistettä. Kaikki muut aineet olivat sitten kaseja. Vallan mainio todistus siis, hyvä sillä on siirtyä yläasteelle.

Tänään on suunnitelmissa siirtyä ihan kohta Tonin ja yhden yökylässä olevan extra-lapsen kanssa nuorisoseurantalolle katsomaan mopoja. Letka on startannut kymmeneltä ja saapunee sinne 30-60 minuutissa, Meltsu kavereineen mukana.

Ihanaa sunnuntaita kaikille!

Niin, ja tietenkin RAZY!

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Talenttei


Minun talenttini taitaa olla itseni murjominen ja kummallisiin tilanteisiin joutuminen... huomasin eilen illalla ihan uuden mustelman vasemman rintani alla, siinä, mihin skootterin sarvi ilmeisesti minua tökkäisi. Höhöö. Ei sentään luita taida olla poikki. En olisi varmaan huomannut koko venttiä (en näe rintojeni alle, enkä normaalisti yritä edes katsella sinne), mutta illalla laitoin toiset rintaliivit ja ihmettelin, mikä pistää ja sattuu. Njah, kyllä se siitä.

Olen hirmuisen innoissani, sillä tänään on suosikkini Razy Gogonean vuoro esiintyä Britain's Got Talent 2011-shown semifinaaleissa. Tällä viikolla on joka ilta ollut kahdeksan esitystä, joista kaksi on päässyt jatkoon ja tänään esiintyvät viimeiset. 40 esiintyjästä karsiutuu siis 10, joiden ensimmäinen koitos on jo huomenna. Töllöstähän näitä ei voi seurata, ei ainakaan näiltä peruskanavilta, jotka meillä näkyvät, mutta minun onnekseni on Youtube, jossa iltaisin olen roikkunut odottamassa, että joku kiltti sielu lataa illan esitykset sinne. Ohjelman viralliselta kanavalta näkee melko pian itse esitykset, mutta monen kohdalla haluan nähdä vähän ekstraakin ja tuomareiden kommentit myös.

Suosikkini on ihan alusta asti ollut romanialaissyntyinen tanssija, Razy Gogonea, jonka tyyli ja persoonakin ovat ihan omaa luokkaansa. En ole koskaan aiemmin nähnyt vastaavaa; aivan kuin hän olisi kehittänyt jotain uutta. Pidän hänen... dramatiikastaan. Kun Michael Morel ja Razy Gogonea laitettiin "kaksintaisteluun", Michael oli hauska ja Razy ennenkaikkea dramaattinen. Hänen koreografiansa ja esiintymisasunsa sopivat hyvin yhteen ja täydentävät toisiaan. Tuntuu, että molemmissa on jännittäviä yksityiskohtia. Ennen tämän illan viimeistä semifinaalia suosikkini on aivan ehdottomasti skottilaulaja Jai McDowall. Hän jäi karsinnoista mieleen kyllä, mutta eiliseen semifinaaliin hän oli todella panostanut. Hänessä osuu kaikki kohdalleen, niin persoona kuin äänikin. Minulle ihmisen persoona merkitsee myös, ei ainoastaan taito tehdä hommansa hyvin. Niin Razyssa kuin Jaissa ihastuin heidän vaatimattomuuteensa ja siihen, että he eivät ehkä ole täysin tietoisia siitä, kuinka hyviä omalla alallaan oikeasti ovat.

Suomen Talent-kisaa en katsonut, milloin se nyt sitten olikaan, pari vuotta sitten? Finaalia katsoin sen verran, että tiedän kyllä, kuka sen voitti (ansaitusti, mielestäni), mutta muutoin se jäi vähälle katsomiselle, samoin kuin X-Factor, kun Britannia X-Factorin katsoin Youtuben kautta myöskin. Olemme pieni kansa, ja en tiedä sitten, siitäkö se johtuu, ettei kotimaisiin talent-skaboihin oikein riitä mitään... voittaja-ainesta? Hiukan epäilyttää, meitä on kuitenkin 5 miljoonaa, kai täältä nyt jotain oikeitakin kykyjä löytyisi? Lisäksi suomalaisilla on jotenkin kummallinen maku starojensa suhteen. Kaksi viimeistä Idols-voittoa on mennyt ihan väärille henkilöille, kun ne nuoret, joista oikeasti olisi idoleiksi, on vipattu syrjään jo ennen kärkikolmikkoa. Edellisen kerran Pete Parkkonen sai lähteä ja nyt tämä Ilpo. Enkä minä sitä, etteikö Martti olisi ollut hyvä; on hän ja tykkäsin hänestä ihan alusta asti, mutta jotenkin tuntuu, että hänen markkinansa ovat jossain muualla, aivan samoin kuin herttaisen Koop Arposen.

Princekin on taas tulossa Suomeen. Itse en niin välitä, mutta toivon todellakin, että konsertti viimein toteutuu. Ystävä on odottanut ihan liian kauan jo!!! Come on, Prince.

Päivän videoksi Jain eilinen esitys, josta ihmettelen vain yhtä asiaa. Miksi Ritari Ässä sanoo häntä "normal looking everyday guy"? Hänhän on aivan über söpö, juuri sillä miehisellä tavalla, jolla mies saakin olla söpö! Kelpais mulle... *wanha rouwa riehaantuu*.

KLIKITI-KLIK TÄSTÄ.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Sari ajaa


On hemmetin hyvä, että piilokamera oikeasti osuu kohdalle äärimmäisen harvoin. Eilen olin oikein iloinen, ettei sen enempää piilokamera kuin kukaan muukaan silminnäkijä ollut paikalla, kun harjoittelin ajamaan skootterillani... olisi siinä ollut yhdellä jos toisella naurussa pitelemistä.

Minähän en - ihme kyllä - ollut aiemmin ajanut mitään kaksipyöräistä fillaria lukuunottamatta; en mopoa, en moottoripyörää, nada. Eilen Meltsu huikkasi minut kesken kukkien kastelun kokeilemaan skootteria ja ajattelin, että no hemmetti, menen. Hyppäsin pyörälle, ajoin riihpihaan ja takaisin ja siitä innostuneena lähdin Meltsun kehotuksesta käymään postilaatikoilla. Tiehaaraan asti kaikki meni hyvin, mutta sitten piti kääntää skootteri. Käännös meni jotenkin pitkäksi ja ajoin suoraan ruispeltoon niin että tössähti. Yritin päästä sieltä pois, annoin kaasua, lisäsin kaasua, hyppäsin pois satulasta, työnsin skootterin tielle, kaasutin, annoin liikaa kaasua - ja koko vehje ampaisi eteenpäin huimaa vauhtia, minä ohjaustangosta roikkuen hölkkäsin perässä, unohdin kumpaan suuntaan kaasun saa höllättyä ja kaasutin yhä hurjemmin. Skootteri karkasi, kellahti tielle, minä juoksin perässä, kompastuin, kaaduin ajokkini päälle ja takerruin kiinni ohjaustankoon  - push-up-liivieni kaarituesta. Meni hetki ennen kuin pääsin irti siitä hötäkästä.

Sain skootterin pystyyn ja polvet verillä ihmettelin, miten sen saa uudelleen käyntiin. Ei mitään hajua. Onneksi Meltsu oli ollut tarkkana ja kun en parissa minuutissa ollut takaisin pihassa, hän hyppäsi autoon ja tuli pelastamaan minut pulasta. Ajoin kuitenkin takaisin kotiin ja vasta sitten sain pikaoppitunnin pysähtymisestä... olisi se Meltsu voinut aiemminkin kertoa, että skootteri ei sammu, vaikka kaasun höllää kokonaan.

No joo, minä en lannistu! Ajatukseni minihameen hankkimisesta tosin taidan hylätä, ainakin siiheksi, kun polvet parantuvat, mutta muuten skootteri vaikuttaa oikein kivalta kesäpeliltä. Pitänee hankkia joku söpö kypärä, koska nykyiseni on malliltaan kökkö ja käytän sitä moottorikelkkaillessa. Jaa juu, moottorikelkkaa olen kyllä ajanut, mutta ei kai sitä lasketa ajokokemukseksi tässä yhteydessä, eihän siinä ole pyöriä?

Eilen sain aikaiseksi paljon muutakin kuin rikkimenneet polvet. Leikkasin takapihan nurmikon, hain grillin esille ja puhdistin sen (grillasimme illalla ja söimme kirjaimellisesti ulkona) ja minimalisoin siivoamalla komeron ja heittelemällä sieltä roskiin vanhoja astioita, yhden risan kahvinkeittimen ja silitysraudan. Miksi ihmeessä minä nekin olin säästänyt? Keitin ei keitä, rauta ei lämpiä, verkonpainoiksiko olin ajatellut? Lisäksi osallistuin Lambin kilpailuun ja voitin rannekkeen Linnanmäelle! Siihen oikeuttava lahjakortti tullee ensi viikolla postitse. Pitää osallistua useammankin kerran, jospa voittaisimme rannekkeet koko perheelle.

Päivän päätteeksi paitsi että raidasimme omalla porukalla BWD:ssä ja saimme Magmawin nurin, niin selasin Tampereen hotellitarjontaa. Tarvitsemme kaksi koiranhoitokertaa, jotta joulukuinen hoitokerta olisi kuudes ja saisimme sen puoleen hintaan, mikä tarkoittaa sitä, että meillä on tarkoitus hoidattaa hauvelit kaksi kertaa yhden yön tässä vaikkapa kesän aikana saadaksemme sen viisi hoitokertaa kokoon. Meltsu on menossa Sauna Open Airiin ja sai eilen päähänsä, että haluaa minut sinne. Tarvitsisimme ehdottomasti parisuhdeaikaa asap (ja koiranhoito liittyy tähän siis siten, että koirat menisivät hoitoon sen sijaan, että äiti ja Toni hoitaisivat ne), siitä olemme molemmat samaa mieltä, mutta emme siitä tosiaankaan, olisiko Ozzy Osbournen kuunteleminen juuri parasta parisuhdeterapiaa. Meltsu hehkutti kivaa hotelliviikonloppua Tampereella, jossa rentoutuisimme, kävisimme katsomassa bändejä ja syömässä hyvin ja menisimme hotelliin sitten, kun siltä tuntuu. Mutta kun minusta ei tunnu ollenkaan siltä! Tampereen hotellien selaaminen aiheutti minussa suorastaan ahdistusta. Minä en halua mihinkään tamperelaiseen hotelliin, en metallifestareiden tungokseen enkä koko Tampereelle. Eikä minulla mitään Tamperetta vastaan ole, ei metallia, eikä edes Ozzya. Minä en vain nyt halua noita asioita, mikäli parisuhdeajasta ja rentoutumisesta on kyse.

Muutenkin Meltsu tuntuu nyt helteen tainnuttama unohtaneen, että minullakin voi olla omia suunnitelmia ja haluja. Tai eilen oli tämä tilanne (oluella saattoi olla osuutta asiaan, siis hänen juomallaan, ei minun), voi olla että tänään se on toinen. Kuulin ikäänkuin ilmoitusasiana, että S. olisi tulossa meille, hänet pitäisi hakea bussiasemalta, ja ruokakin pitäisi tarjota. Jaha. Ihan kiva kuulla se pyhäpäivän aattona, kun ruokaa ei tosiaankaan ole varattu kuin perheelle. Meltsu iloisesti totesi, että siwa on auki, mutta onko muka helatorstaina? S. on tosi kiva tyyppi ja mielelläni tarjoan hänelle ruuat, mutta olisiko mitenkään mahdollista saada tietää asiasta aiemmin.

 - - - Haha, kysin juuri Meltsulta, että mitäs sen ruokailun kanssa nyt sitten tehdään, kun syöjiä on yksi enemmän ja vastaus oli: "Emmä sitä tänään tänne halua". Mun mies, joo.

Mutta asiaan "mitä minä haluan?". Minä haluaisin nimittäin pois. Jotain ihan erilaista. Jonnekin ihan muualle. Kauas muista ihmisistä. Jos joku esimerkki pitäisi sanoa, tahtoisin viettää viikonlopun vaikka Turun saaristossa, pienessä idyllisessä mökissä. Olettaen tietenkin, että olisi hyvä ilma... auringon kilo meren aalloilla, lokit, ja jos ei ehkä hiljaisuus niin kuitenkin vain luonnon äänet ympärillä. Ei mitään mökissä istumista kaatosateella, sitä voin tehdä kotonakin. Tai viikonloppu jossain maatilamatkailupaikassa. Jossakin, joka olisi mahdollisimman ei-hotellimainen. Maatilahan ei sinänsä ole minulle mikään elämys, mutta olisi silti kiva päästä jonnekin vähän eri ympäristöön. Jonnekin Pohjanmaalle tai Pohjois-Karjalaan, tai... jonnekin. Tai sitten johonkin pikkukaupunkiin, jossa olisi puutaloja ja idyllisiä kujia. Olisi ihana viettää viikonloppu Wanhassa Porvoossa.

No jaa, koska Meltsu perui jo puheensa S:n tulemisesta meille, hän todennäköisesti on eri mieltä myös siitä Sauna Open Airista. Hän itse on menossa sinne kyllä, mutta ehkä ei enää tänään olekaan elämän ja kuoleman asia saada minut sinne mukaan.

Taidan mennä tutkimaan Porvoon majoitustarjontaa...


keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Kirsikankukkien aikaan


Nyt alkaa todellakin tuntua kesältä! Ensimmäinen kesäkuuta ja hellerajan rikkoutuminen on jo lähellä, vaikka kello on vasta himpun yli yhdeksän. Todella hieno päivä Tonin pyöräretkelle; luokka ajaa kuntakeskukseen ja takaisin ja sitten vielä myöhemmin Toni ajaa koulusta kotiin. Tulee pitkähkö kotimatka, eikä välttämättä kovin turvallinen reittikään (ne tukkirekat, ne tukkirekat...), mutta toisaalta, kai lapseen on jossain vaiheessa pakko alkaa luottamaan. Normaalistihan Toni tulee taksilla, mutta ei taida fillari mahtua taksiin, kun sinne pitää lapsetkin mahtua. Niinpä tuntuu jopa järkevältä, että poika ajaa kymmenisen kilometriä kotiin, onhan se kuitenkin asfalttitie ja keli hyvä. Ei siinä kauan mene. Äsken vippasin Tonin ja fillarin omalla autolla kouluun, mutta nyt olen taas autotta, kun Meltsu lähti töihin.

Matkalla koululle ihailin vanhalla sepän pajalla kasvavia kirsikkapuita. Ne olivat komeimmassa kukassaan maanantaina, nyt jo kuihtumaan päin. Kovin on lyhyt kirsikankukan elämä... niinkuin omenankukankin. Sepän mäki on aina keväisin pienen hetken ajan kuin valkoinen hyöky kirsikoiden kukkiessa. Puut ovat vanhoja ja känkkyräisiä, enkä yhtään tiedä, tuleeko niihin edes marjoja ja kuka ne syö - rastaat varmaankin - mutta sen pari päivää koko mäki on kuin pieni ihme. Siinä olisi oiva paikka viettää kirsikkajuhlaa.

Hemmetin hyvä olo. Syleilen koko maailmaa.