perjantai 29. huhtikuuta 2011

Hääpäivä!


Katen ja Williamin nimittäin. Katsoin juuri TV-ohjelmaoppaasta, että lähetys alkaa Ylellä klo yhdentoista tienoissa. Katsoisinko? Ehkäpä en, nämä häät eivät ole kiinnostaneet minua samassa määrin kuin Victorian ja Danielin häät kiinnostivat viime kesänä, Englannin kuninkaalliset lienevät minulle jotenkin kaukaisempia, eivätkä kaikesta huolimatta tunnu samalla tavalla "ihan tavallisilta ihmisiltä" kuin Ruotsin nuoret kuninkaalliset. Luultavasti katsonen jonkun spesiaaliohjelman/koosteen myöhemmässä vaiheessa.

Tänään ohjelmassa on kauppareissu. Tämä viikko on ollut kaikin puolin niin risa, etten ole ehtinyt tehdä edes viikon ruokalistaa, saati kauppalistaa sen pohjalta! Maanantaina söimme pakastimesta tähteitä (keittoja, pastaa yms.), koska olin puutarhavillinä, enkä malttanut tulla sisään laittamaan ruokaa. Tiistaiksi löytyi kaapeista ainekset hernekeittoon, keskiviikkona vuorossa oli ruokailu Mäntsälän shellillä (otin wieninleikkeen, joka siellä on aina hyvä) ja eilen ei jäänyt aikaa ruuanlaittoon, joten tarjolla oli ... pizzaa a la K-kaupan pakasteallas.

Tästä eteenpäin on sitten taas paluu päiväjärjestykseen. Kevyttä, maistuvaa, terveellistä. Enää pieni ponnistus ja minunkin painoni siirtyy uudelle kymmenelle, nimittäin alaspäin. Viikonlopun vappuiloittelu ei vaikuta meidän ruokalistaamme tai elämäämme muutenkaan yhtään mitenkään. Facebookissa kiertävä statuspäivitys siitä, että aikoo viettää selvän vapun ei koske minua, koska en millään keksi, miksi minun pitäisi tehdä moinen lupaus nimenomaan vapusta. Enkä keksi myöskään, miksi minun nimenomaan vappuna pitäisi juoda jotenkin erityisesti. 20 vuotta sitten olisin ehkä asian hiffannutkin, hehee. *vanha*

Matkakuume nousee nousemistaan. Vietin eilen taas hyvän tovin vertaillen hintoja ja hotelleja, google maps auki yhdessä ikkunassa. Aurinkomatkoilla näyttää olevan kauttaaltaan kaikki halvempaa! Ja ei, en ole siis itselleni hotellia etsimässä, vaan vieraillemme; sain eilen viestin Niinalta, että matka olisi kiva, joten nyt sitten katselen hotelleja nimenomaan siltä kannalta, mikä olisi lapsiperheelle mukava, edullinen ja tietenkin lähellä meitä. Monet hotellit ovat La Pazissa, harmi, se on kaukana ja hyvinkin vierasta aluetta minulle.

Vaan nyt menen Azerothiin. Uudessa patchissa lisätyt uudet heroic-instat tuli kokeiltua eilen ja nyt tahtoisin grindata Zul'Gurubia kunnes joku pomo (? en muista, mikä tai kuka) pudottaa minulle uuden jouskarin; TÄMÄN.

Päivän viiteoksi taas vaihteeksi muistoja 1990-luvulta.


torstai 28. huhtikuuta 2011

The Wall


Olen vieläkin aivan shokissa eilisen konserttikokemuksen jälkeen. En tiedä, mitä odotin, mutta en odottanut SITÄ, mitä tarjolla oli. Musiikin ja visuaalisten ärsykkeiden tulva, joka ei todellakaan jättänyt kylmäksi. Useammankin kerran huomasin kyynelten valuvan poskilleni, en vain voinut estää niitä tulemasta. Mielestäni The Wall oli upeasti päivitetty nykyaikaan; musiikki oli entisellään, hyvinkin entisellään, mutta nykytekniikalla ja linkittämällä sanoman tämän hetken maailmaan ja tapahtumiin, The Wall oli saatu ihan yhtä ajankohtaiseksi kuin tämän pivän sanomalehti. Sodanvastaisuus tuntui akuutimmalta asialta kuin koskaan, ylikansallistenyhtiöiden valta, ihmisten ahneus jne.

Teknisesti konsertti oli kuin loputon... mikä? Pieleen mennyt huumetrippi? Jokainen kuva upposi tajuntaan kuin juna, ja katsottavaa oli todella paljon. Jokainen pieni välähdyskin tuntui merkittävältä. Pyöreältä valkokankaalta syöksyi katsomoa kohti lentokone ja kohta se olikin "oikea" kone, joka kiisi hallin poikki, törmäsi muuriin ja syttyi palamaan. Katossa leijui jättimäinen sika, jonka kylkeen oli kirjoitettu tuttuja mainoslauseita. Lentokoneiden pommiluukkujen auetessa sieltä ei enää tippunut pommeja, vaan ristejä, sirppejä, vasaroita, daavidin tähtiä, dollarin merkkejä ja shellin simpukoita. Itse muuri oli alussa vain pala muuria lavan molemmissa reunoissa ja konsertin ensimmäisen osan kuluessa se kasvoi pala palalta niin että kun väliaika viimein tuli, lavan edessä oli jättimäinen, korkea muuri, joka toimi valkokankaana. Muurin rikkominen ei oikeastaan ollut niin vaikuttavaa kuin sen rakentaminen!

Jos missasitte konsertin (tänäänhän on toinen, ja The Wall kiertää Eurooppaa muistaakseni vielä heinäkuun loppuun... vai alkuun?), ja jos konsertista ilmestyy DVD, suosittelen ehdottomasti sen ostamista.

Arkisempiin asioihin; tänään kalastuskunnan kokous. Plääh. Onneksi Tonilla on partio samaan aikaan, mikä tarkoittanee sitä, että pystyn luistamaan sihteerin tehtävistä, koska minun pitää kuskata Toni partioon ja takaisin. Näin ainakin toivon... inhoan syvästi sihteerikön hommia, siitäkin huolimatta, että eihän siihen kuulu muuta kuin pöytäkirjan kirjoittaminen. Ärsyttävää, että ainoana paikalla olevana naisena minua automaattisesti hihkutaan keittiöstä kahvinkeittopuuhista sihteeriksi. Voi elämä. Asiaan kuuluu tietenkin myös se, että teen vuosittain kalastuskunnan tilit, vaikka virallisesti ne tekeekin Meltsu. Kalastusluvat myy virallisesti Meltsu, käytännössä minä. Naisen osa maaseudulla? Argh.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Pää kipiänä


Ou shit, heräsin jo varhain aamulla päänsärkyyn, tietäen, että päänsärkylääkkeeni olivat loppu. Otin yhden (viimeisen) buranan ja ryömin takaisin sänkyyni, mutta pakkohan sieltä oli jossain vaiheessa nousta odottelemaan loka-autoa saapuvaksi. Nyt päänsärky tuntuu vaanivan takaraivolla, valmiina käymään päälle oikein tosissaan... yritän lääkitä sitä kahvilla, toivoen, että kyse onkin vain kofeiinista ja vieroitusoireista. Join eilen tavanomaisen miljoonan sijasta vain yhden kupin kahvia, koska huomasin närästyksen vaivanneen koko pääsiäisen. Aika vähentää kahvinjuontia taas.

Vanha ja raihnainen, oivoi.

Olen hirmuisessa lähtökuumeessa nyt, kun Teneriffan matkan suunnittelu on käynyt ajankohtaisemmaksi. Eilen jo ilmoittelin eteenpäin, että todennäköisesti lähdemme 13.12, mutta illalla, kun surffailin muiden matkanjärjestäjien sivuilla, tulinkin toisiin ajatuksiin; Aurinkomatkoilta saisi suorat lennot 15.12 peräti 400 euroa halvemmalla kuin Finnmatkoilta. Katsoin toki myös muita lentoja, matkanjärjestäjien ulkopuolelta ja mielestäni Travellinkin kautta löysin halvimmat, vaan ei, kallistun edelleen näihin matkatoimistojen tarjoamiin. Halvin lento Helsingistä Teneriffalle meni ihan samoihin kuin Aurinkomatkojen, mutta siihen sisältyi koneenvaihto Berliinissä; menomatkalla vaihto sujuisi mukavasti, lentojen välillä olisi pari tuntia, mutta kotimatkalla vaihtoväli olisi keskellä yötä ja niin pitkä, että lennon kokonaisajaksi tulisi 22 tuntia! 22 tuntia Teneriffalta Helsinkiin, no way. Kun vaihtoehtona on suora, reilut 6 tuntia kestävä lento, on aika selvää, mikä valitaan.

* * *

Kas noin, nyt voi taas pestä pyykkiä ilman, että pesuvedet tulvivat pihalle. Ainakin seuraavat 2 viikkoa... Etupihan imeytyskenttä on luultavasti aivan täynnä/tukossa ja kun lokakaivot täyttyvät (nopeasti), ne tosiaankin täyttyvät, erityisesti tietenkin nyt, kun kaivoihin menee myös pinta- ja sulamisvesiä. Tarvitsisimme ehdottomasti uuden jätevesijärjestelmän, mutta kuka sen sitten kustantaa? Isä? Mitään toimimatonta ja kallista pienpuhdistamoa ei kannata edes harkita, joten umpisäiliö ainakin vessavesille olisi hyvä. Pesuvedet kai uusien lakien mukaan saisi imeyttää, mutta kannattaako sitten alkaa väsäämään systeemiä, jossa on umpisäiliö JA imeytys, ei varmaankaan.

No, katsellaan, mihin jätevesilaki seuraavaksi kehittyy. Susi jo syntyessään koko laki, ei meitä maalaisia VOI velvoittaa hankkimaan 10 000 euron systeemejä. Kenellä sellaiseen on edes varaa, harvalla.

Mutta Teneriffasta. Ilmeisesti päätimme ihan varmaksi, että viivymme tällä kertaa ihanat kaksi viikkoa. Siinä mielessä 15.12 olisi parempi aika lähteä, ettei Tonille tarvitsisi anoa koulusta lomaa kuin 6 päivää ja paluu Suomeen olisi uudenvuoden alla, 29.12. Eilen juttelin B:n kanssa ja hän alustavasti ajatteli lomaviikokseen viikkoa 51 eli olisivat meidän seuranamme sitten viikon, nimenomaan jouluviikon. Täytynee viestittää Niinalle näistä suunnitelmista ja tiedustella, miten se heidän halukkuutensa lähteä matkaan - -  että kiinnostaisiko joulu Teneriffalla ihan oikeasti?! Minä näen itseni jo värkkäämässä meille koko lössille erilaista joulupäivällistä Los Fraillesin asunnossa"mme"... oijoi... olohuoneeseen on katettu seisova pöytä ja olemme levittäytyneet pitkin asuntoa... parvekkeiden ovet auki, alhaalla vaahtoaa meri. Tuoksuja, viinilasien kilahduksia, naurua. Merileijonien mölinä kantautuu Loro Parquesta.

Elämä on tehty unelmista!

Meltsu toisinaan ahdistuu, kun minä unelmoin. Häntä harmittaa, kun unelmat ovat vain unelmia, eivätkä realistisesti ajatellen voi toteutua (siis moni minun unelmistani, ei tämä Teneriffa-juttu, tämä on realistinen), mutta minä en ajattele niin. Minä nautin unelmista jo sinällään. Meltsu ei esimerkiksi halua lukea minun Matkaopas-lehteäni, koska häntä harmittaa, ettei pääse matkalle. Minä matkaan mielikuvituksen voimalla ja nautin artikkeleista ja kuvista, ja ajattelen "kyllä minäkin joskus vielä..!" On mahdollista, etten minä koskaan ikinä, mutta ei se vähennä minun nautintoani yhtään.

Päivän videossa La Laguna, Teneriffan entinen pääkaupunki, ei kovinkaan kaukana Puertosta.


tiistai 26. huhtikuuta 2011

Hävitöntä mainostusta


Pakko laittaa mainostuksenomaisesti vielä tähän uusin "löytöni" musiikin saralla, ELUVEITIE.

Enjoy.

Se on ohi


Nyt voi viimein uskoa ihan kybällä siihen, että talvi on voitettu ja kevät on täällä. Pääsiäispyhinä luonto tuntui kuin riemuitsevan ylösnousemusta ja antoi meille esimakua tulevasta kesästä. Oli harmi, että minä en ollut aivan parhaimmillani (elimistö taisteli flunssapöpön kanssa ja voitti), enkä oikeastaan jaksanut puuhastella ulkona ennen kuin eilen, mutta eilinenkin oli niin nautittava kokemus, että maltoin tuskin mennä saunaan. Olisin mielelläni ollut sormet mullassa niin kauan kuin olisi riittänyt lämpöä olla ulkona ilman takkia.

En ole moneen vuoteen ollut näin täynnä puutarhaunelmia. Ihan pieniä unelmia, kuten liljapenkkini uusimista. Eilen kiskoin rikkaruohoja ja villiintynyttä metsämansikkaa pois kukkapenkistä melkein apinanraivolla - - - tai ei, ei suinkaan raivolla, mutta varsin intensiivisellä otteella kuitenkin. Varmaan ihan muutaman päivän kuluessa näen, kuinka monta liljaa penkistä tänä kesänä nousee ja aion paikata kolokohdat uusilla liljoilla. Samalla karsin hieman kurttulehtiruusua samoin kuin mustialanruusua, jotka ovat ilmiselvästi päättäneet viedä kasvutilan liljoiltani..! Uutta multaa pitää myös saada, kunhan nyt saan ensin penkit siivottua.

Tuntuu kuin eläinkatras nauttisi keväästä vähintäänkin yhtä paljon kuin me ihmisetkin. Mindi "harrastaa" pihalla aamusta iltaan lintujen varjojen jahtaamista ja komentamista ja Wikiä puolestaan on ihan vaikea saada iltaisin sisälle. Hipponen viihtyy ulkona ja on aina siellä missä tapahtuu, esimerkiksi fasaanin perässä tepastelemassa. Kyllä vain, fasaanin! Pihapiiriin on ilmestynyt monen vuoden tauon jälkeen komea ukkofasaani törähtelemään ja sulkiaan pörhistelemään.

Tänään on sitten taas paluu arkeen rauhallisen pääsiäisen jälkeen. Toni lähti pyörällä kouluun ja Meltsu töihin kaverin kyydillä, koska yaris meni eilen Oskulle katsastusremonttiin ja renkaanvaihtoon. Saadaan ehkä jo tänään katsastettu ja huollettu auto kotiin, mikä olisi ihan kiva juttu ottaen huomioon, että huomenna sillä pitäisi päästä Helsinkiin Roger Waterin "The Wall"-spektaakkelia katsomaan. Minä kaiketikin ajan, tai sitten en. Aika usein on nyt käynyt niin, että minut on sovittu etukäteen kuskiksi ja sitten olen kuitenkin ajanut Meltsun kanssa kimpassa niin että minä olen ajanut Helsinkiin ja Meltsu sitten yöllä kotiin.

Eilen illalla katselin Teneriffan matkoja jo vähän vakavammalla silmällä, koska matkaan on aikaa reilut puolisen vuotta. Olemme pyytäneet nyt kahta pariskuntaa/perhettä mukaamme ja eilen vilkuilin, mitä hotelleja olisi tarjolla ottaen huomioon sen, missä me asumme ja millaisesta ystävämme pitäisivät. Suurin osa Finnmatkojen hotelleista taitaa olla La Pazissa, joka on ihan toisella puolen kaupunkia. Meitä lähinnä ovat Tenerife Ving ja Teneguia. Nämä ovat ihan lähekkäin (vastakkaisilla puolilla katua) ja meiltä kävelymatkan päässä, ainakin silloin, kun kävellään kaupunkiin päin... takaisinpäin yleensä ajellaankin taksilla, on sen verran jyrkkä nousu. Playa Jardin on myös ihan lähellä. Ystäviemme lisäksi mietin pääsiäisenä yhden extra-lapsen ottamista mukaan. Meillä oli Tonilla yövieras kahden yön ajan ja kun hän hihkui lammasta syödessään, ettei ollut ikinä aiemmin maistanut lammasta ja Teneriffasta taas totesi, ettei ole koskaan ollut lentokoneessa tai ulkomailla, minulla tuli mieleen, että noinkohan vanhempansa päästäisivät hänet meidän mukaamme. Jos vanhemmilla olisi mahdollisuus maksaa lennot yms. matkat (lentokentälle), niin muut kustantaisimme kyllä me. Pieniruokainen lapsukainen ja yösijahan ei maksa mitään. Olisi enemmän kuin kiva Tonillekin, jos olisi kaveri mukana! Juttelin asiasta Meltsun kanssa, mutta ei siitä sen enempää nyt. Tonille en maininnut mitään, enkä lapsen vanhemmillekaan. Asia on vielä idean asteella.

Pääsiäiseni alkoi mukavissa merkeissä, kun viime torstaina sain yllätyspaketin. Olin voittanut setin kauneudenhoitotuotteita kilpailusta, johon olin ihan unohtanut osallistuneeni! En edelleenkään muista, missä itseni kilpailuun edes klikkasin, olisiko ollut jonkun Facebookissa olleen mainoksen kautta. Joka tapauksessa sain varmistuksen sille, että ainakin jotkut "vastaa ja voita"-jutut ovat ihan oikeita ja niissä todellakin voi voittaa!

Päivän videoksi (ennen kuin singahdan pihalle puutarhahanskoissani) Britain's Got Talent-materiaalia. Tämän vuoden kisa on siellä alkanut ja eilen jymähdin pitkäksi aikaa katselemaan esityksiä. Pidin erityisesti tästä.

Razy Gogonea

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Täysikuu, sä ihme olet suurin öisen taivahan


Täydenkuun aikaan osa ihmisistä muuttuu susiksi ja valvoo tuskissaan, kun uni ei tule. Onkohan ilmiön taustaa vielä kunnolla selvitettykään, ei taida? Minulla kuitenkin on ihan toisinpäin; täysikuun aikaan unettaa ihan pirusti, nukun paljon ja näen tavallistakin pöhköpäisempiä unia. Viime yönä menin nukkumaan puoliltaöin ja nukuinkin sitten puoli yhteentoista, *köh*, mitä nyt seitsemän aikaan heräsin katsomaan, että Toni pääsee lähtemään kouluun kuten pitääkin. Olisin varmaan nukkunut pitempäänkin, jos äiti ei olisi tullut melkein ikkunan alle puutarhatraktorillaan pörisemään. Ihan hyvä, että tuli. Vaikka nukkuminen tavallista pitempään onkin nautinto, niin jotain rajaa siinäkin.

Ulkona on sateisen oloista. Kävin ulkona, mm. hain puita uuneihin, ja silloin ripotteli jo hieman vettäkin. Ihan hyvä; nyt vettä ja sitten pääsiäiseksi luvatut +20 astetta lämmintä, niin a vot, kevät on täällä ihan kybällä. Melkein kaikki lumi onkin sulanut, talon takana vain enää on komeita kinoksia. Etupihalla ei ole enää lumenhippustakaan, mutta voi, miten kurjalta nurmikko näyttää. Ei uskoisi, että siitä enää ikinä voisi mitään vihreätä nousta, mutta eiköhän se pian ole taas samanlainen rehevä viidakko kuin aina muulloinkin, täplitettynä tuhansilla pienillä auringoilla = voikukilla.

Olen yrittänyt soittaa asiakkaalle, joka jätti soittopyynnön. Epäselvyyttä laskussa, ja arvaan kyllä, missä päässä se epäselvyys on. Olen viimeiset... mmm... kuusi vuotta laittanut laskun tiettyyn osoitteeseen ja aina saman viitteen siihen, eikä mitään epäselvyyttä ole ollut. Vielä alkuvuodestakin kaikki oli ihan jees, mutta sitten meille tuli kirje, että arvoisa asiakkaamme, nimemme on muuttunut ja on nyt tämä monta riviä pitkä nimihirviö entisen helpon ja toimintaamme kuvaavan sijaan. Ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun joku vanha yhtiö/laitos muuttuu, kuten tässä tapauksessa, joksikin kuntayhtymäksi, jonka alle survotaan kasapäin vanhoja pienempiä yksiköitä. Kun sitten tulee postia, ei kukaan tiedäkään, mistä on kyse ja kenelle erityisesti laskut kuuluvat. Been there done that! Yrittäjänä minua riepoo se, että työ ei täällä päässä ole muuttunut yhtään miksikään ja silti hommasta koituu minulle vaivaa, kun minua pallotellaan henkilöltä toiselle kertomassa asioita, jotka HEIDÄN pitäisi tietää. Niin niin haloo, ettekö todellakaan tiedä, että teillä on paikkakunnalla X tällainen yksikkö, jossa tehdään tällaisia toimia - minä teen ne ja te maksatte minulle siitä?!

Puuh. Taitaa olla ruokatunti siellä päässä, tähän aikaan päivästä, joten jatkan soittamista hieman myöhemmin.

Odottelen pääsyä Azerothiin viikottaisen huoltokatkon jälkeen. Siellä on taas systeemit muuttuneet... en pelannut Ergalla varmaan viikkoon, kun en tuntenut siihen mitään mieltä tai intohimoa. Meillä ei ollut raideja, ja niiden puuttuessa en nähnyt syytä kerätä valor pointsejakaan heroicceja tekemällä. Mihin muka tarvisin epiccejä, kun ei kerta raidatakaan? Ergan sijaan loin toiselle serverille niinikään hunterin, jota olen levuttanut innokkaasti. Kun osaan pelata ko. classia jo ennestään, homma käy kuin tanssi; Itheliennubini on nyt jo lv76 ja jopa "sosiaalisessa" killassa. Todella sosiaalinen..! Kukaan ei edes tervehdi ja muutenkin taito olla ihan hiljaa näyttää tässä killassa olevan kaikilla hyvin hallussa. No, ei se oikeasti haittaa yhtään, koska liityin kiltaan ennen kaikkea siksi, että halusin hyötyä siitä, mitä lv8 killalla on tarjota, kuten 15 minuutin HS ja 10% extraa XP-pointseihin. Siitä hyvästä voin minäkin olla ihan hiljaa.

Nyt olen parina päivänä taas pelannut Ergallakin, ja onpa meillä merkitty kalenteriin kolme raidiakin tälle viikolle. Tosin epäilen hieman, toteutuvatko... On entistäkin hankalampaa nyt, kun Rav lähti, enkä tosiaankaan voi syyttää häntä siitä. Olen miettinyt itsekin lähtemistä, mutta en oikein tiedä, mihin menisin. Haluan raidata, mutta en halua raidauskiltaan ja haluan ennen kaikkea mukavan sosiaalisen ympäristön ja ihan oikean sellaisen, missä ihmiset todellakin juttelevat ja tulevat tutuiksi. Lisäksi haluaisin killan olevan "mature" eli aikuiseen makuun. No, saa nyt nähdä.

Eilen tein piiiitkästä aikaa instan Karalla hiiluna. Voi jösses, hiilaaminen ainakin holy priestinä on ihan tyhmää nyt Catassa. Tuntui, että hiki valui ja sydän hakkasi, kun saimme instan viimein päätökseen, enkä onnistunut tapattamaan muita kuin roguen pari kertaa. Kaikki energia ja mana meni tankin hiilaamiseen. Olin aiemmassa expansionissa niin tottunut siihen, että manaa riitti ja se, että se humpsahtaa puoleen jo missä tahansa trashissa, tuntuu ihan kamalalta. En ole ollenkaan varma, tulenko ikinä pelaamaan Karalla muutoin kuin keräilemällä yrttejä... se, mikä ennen oli nautinto, ei tosiaankaan ollut enää. Ehkä manan saisi riittämään jatkossa, kun saisin lisää gearia, mutta kun en tahdo mennä keräämään sitä instoihin, joissa olosta en nauti yhtään. *niisk*.

Päivän video!

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Pihtari


En ihan aina jaksaisi armaan aviomieheni avoimuutta ja sosiaalisuutta. Miehellä on suuri suu ja hän helposti möläyttelee asioita, ei toki loukatakseen ketään (hän huolestuu tosi helposti, ettei kukaan nyt vain loukkaantunut ja jopa soittelee ihmisten perään "ethän sä vain suuttunut?"), mutta hän ei tosiaankaan ole mikään mestari ennakoivassa ajattelussa.

Eilen vanha koulukaverini poikkesi meillä iltakahvilla lapsineen. En edes muista, milloin näimme viimeksi... koulu loppui vuonna 1981 ja mielestäni näimme sen jälkeen kerran vuonna 1985. Sitten katosimme molemmat maailman tuuliin, vaikka koulussa olimme melko hyvätkin ystävät. S muisti jopa olleensa meillä yökylässä, ja totta, niinhän hän olikin. Minä olin unohtanut sen. Hän oli yhtä puhelias ja avoin kuten ennenkin, ja toki puhe kääntyi seksielämäänkin. Auts, Meltsun seurassa ei ainakaan naisen pitäisi puhua seksistä..! Totta kai hänelle tuli tarve valottaa meidän seksielämäämme ja sitä kautta ladella viisauksiaan seksielämän tärkeydestä parisuhteessa. Jostain hassusta syystä minä en oikein ilahtunut siitä, että hän kertoi ihmiselle, jota en ollut nähnyt 26 vuoteen, ettei meillä ole ollut seksiä kolmeen kuukauteen, koska minua ei kiinnosta.

Jos se olisi ollut edes totta, olisin luultavasti suuttunut. Nyt koin sen lähinnä hyvin kiusalliseksi "paljastukseksi"; en ole ollut seksin suhteen kovin aktiivinen, enkä halukas (ja olen kertonut Meltsulle siihen syynkin, ja hän on asian kanssa ok), mutta ei meillä nyt mitään kolmen kuukauden selibaattia ole ollut. Meltsu sanoi sen myöhemmin itsekin, kun mainitsin, että hän voisi joskus miettiä etukäteen, mitä möläyttelee; että eihän se ollut edes totta, vaan vitsi. Vitsi? Minä en oikein osaa keksiä, miksi piti vitsinä heittää hänelle täysin tuntemattomalle ihmiselle höpö-höpöä meidän seksielämästämme. Kai siinä joku meltsumainen logiikka on, en vain keksi, mikä.

Nyt sitten S on siinä luulossa, ettei meillä ole seksiä kuin muutaman kerran vuodessa. Ei se minua haittaa sinänsä, minulle on yleisesti ottaen aika yhdentekevää, mitä ihmiset minusta luulevat, mutta toisaalta, haluaisin näinkin intiimin asian ollessa kyseessä ihmisten vain luulevan. Minun seksielämäni on omani ja se ei ihan oikeasti kuulu entisille koulukavereilleni, enkä välttämättä haluaisi Meltsun sitä heille tarjoilevan.

En kuitenkaan ole vihainen Meltsulle. Olen hänet nainut vikoineen hyveineen päivineen ja hölösuisuus tulee siinä samassa paketissa mukana, tahdoin tai en. Hänen erikoinen luonteensa ja tarkkanäköisyytensä ihmisten suhteen on myös hyvä asia. Olisin välttynyt paljolta harmilta, jos olisin joskus kuunnellut hänen intuitiotaan joidenkin ihmisten kohdalla.

Vanhan luokkakaverin tapaaminen näin monen vuoden jälkeen niissä merkeissä, joissa hänet tapasin, oli hauska juttu. Oli ihana nähdä ja kuulla, mihin elämä oli häntä vienyt, ja miten me molemmat tunnistimme toisemme samoiksi ihmisiksi, jotka olimme 15-kesäisinä. Totta kai elämä oli lyönyt meihin molempiin merkkejään (en tarkoita ulkoisia - hänen mielestään olin "ihan saman näköinen" kuin silloin - mitä itse kyllä vahvasti epäilen!), mutta kun juttelimme, ainakin minä tunsin, että S:n perusluonne oli ennallaan. Ja samaa hän sanoi minulle; juuri noin tai näin teki se entinen Sarikin.

Tuli taas niin vahvasti tunne, kuinka hyvä onkaan olla juuri tämänikäinen. En kaipaa YHTÄÄN takaisinpäin, enkä tosin halua kiirehtiä elämää eteenpäinkään. Juuri tässä on hyvä.

Blogihelmi!

Taattua Tuija Järvistä:

Minä kysyn joka kerta edustamiltani artistilta/artisteilta ”uskaltaako” hän lähteä tähän julkiseen blogiesittelyyni, sillä osalta teistä (onneksi murto-osalta) tulee joka kerta sitä painokelvotonta ja hyvin ”ala-arvoista” kommentointia. Minä en itse enää nk. ”loan heittäjistä” paljoa perusta. Sitähän sanotaankin, että: Vittuileminenkin on välittämistä! Anteeksi lukijani tätä ”kirosanan” käyttöäni (ensimmäinen kerta muuten ja viimeinen), mutta tämä viesti menee nyt parhaiten perille näille ”ilkeilijöille” juuri tätä oikeata voimasanaa käyttäen.

AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA *cierii hervottomasta naurusta*. Nuo lainausmerkit.... *hihittää taas*.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

The Company of Wolves


Tuli pakottava tarve laittaa maistiainen tuosta mainitsemastani leffasta.


Velvollisuus, oikeus, whatever


Vaalit on nyt ohi ja spekulaatiot alkavat. Tänään olisi hyvä päivä keskittyä silittämään pyykkikasaa ja samalla kuunnella radiosta vaalien jälkipyykkiä. Se on aina mielenkiintoista; millaisia johtopäätöksiä toimittajat ja muut vetävät äänestystuloksista, ja mihin toimiin nyt pitäisi ryhtyä. Äänestysprosentti käsittääkseni oli ihan mukava, joten ihmisiä kiinnosti ja äänestyspaikoille vaivauduttiin. Minä hyppäsin seurojentalolle siinä välissä, kun olin lopettanut monen tunnin haravointiurakkani ja valmistauduin laittamaan päivällistä.

Minun ehdokkaani ei päässyt edes varasijalle. Sinänsä harmi, varsinkin kun äänestin tällä kertaa ennen kaikkea ihmistä, enkä niinkään puoluetta tai aatetta. Muina vuosina olen yleensä miettinyt myös sitä, onko ehdokkaallani mitään realistisia mahdollisuuksia tulla valituksi. Olen siis tavallaan pelannut varman päälle, ja kaiketi aina ennemmin minun ehdokkaani on Eduskuntaan sujahtanutkin. Ei siis tällä kertaa. Meltsun ehdokas tuli valituksi, hieno juttu.

Muina vuosina ehdokas on ollut minulle aika selvä jo heti alusta alkaen. Usein on kyseessä ollut jollain tavoin tuttu ihminen jostain yhteyksistä. Paikkakuntalainen, asiakas, tuttu julkisuudesta jne. Ikävä kyllä, osa heistä on ollut pettymyksiä sitten itse työssään, joten nyt oli ehdolla parikin tuttua ehdokasta, joita en missään tapauksessa aikonut äänestää tällä kertaa. Ehdokkaan löytääkseni minun piti tehdä useitakin "testejä" eri vaalikoneilla, ja joka kone tarjosi eri ihmistä. Uh-huh. Lopulta valitsin henkilön, joka ei ollut ykkösehdokas minkään vaalikoneen mielestä, mutta jonka mielipiteet minulle tärkeimmissä asioissa olivat lähellä omiani. Kovin samanhenkistä ehdokasta olisikin kai ollut ihan mahdoton löytää, koska ajatukseni eivät osu yksiin minkään puolueen teemojen kanssa. Mitä asioita pidän tärkeinä/kannatan, esimerkiksi: homoille samat oikeudet kuin heteroillekin, maahanmuuttoa rajoitettava, lisää ydinvoimaa, luomuviljelyä tuettava, verot ja eläkkeet + eläkeikä pidettävä ennallaan, maataloustukia ei saa leikata, kotona olevien vanhempien oikeus hoidattaa lapsensa päivähoidossa pois, kuntien palvelut takaisin kunnalle yksityisiltä, kerjääminen kiellettävä, Suomi Natoon yms. Ei taida oikein olla millään puolueella ohjelmassaan kaikkea tätä? *virn*.

Kevät on edennyt valtavin harppauksin viikonlopun aikana. On ollut kovin tuulista, eikä lehtien haravointi ole ollut ihan varteenotettava vaihtoehto aidatulla takapihalla > lehdet lentelevät naapurin pihalle, mutta olen huiskinut talon takana, jossa lehdet saavat vapaasti lennellä metsään sekä olen aidatulta pihalta kaaputellut pois sammalta, kuollutta heinää ja auringonkukansiemenroskaa. Olen nähnyt jo nokkos- ja sitruunaperhosia, krookukset ovat nousseet esiin ja mieleni on täynnä kevät/kukka/puutarhamietteitä. Olen tehnyt suunnitelmia ruusujeni suhteen; kaivan ylös teresianruusun, pohjantähden ja varmaan myös papulanruusun ja keltaruusun ja siirrän nämä takapihalle aidan viereen. Erityisesti pohjantähden, se olisi hieno kiemurrellessaan aitaa pitkin. Samoin keksin haluta kasvatuslaatikoita, jotka näppäränä tyttönä rakennan tietenkin itse. Lautoja meillä on pienen sahan verran. Laatikoihin niitä tavanomaisia juttuja (salaattia, tilliä jne.) sekä joriineita ja ehkä liljojakin. Niin, ja tomaatteja! Aion ostaa tomaatintaimia, sillä meillä menee tomaatteja nykyään tosi paljon, kun tykkään laittaa ruokiin monesti tomaatteja valmiin tomaattimurskan sijaan.

Ah, tomaateista puheenollen, tämän viikon ruokalista (jätän mainitsematta salaatit/kasvikset, koska ne kuuluvat jokaiseen ruokaan, jos ei ole keittopäivä):

- Maanantai: possu-nuudelipannu

- Tiistai: pekoni-tomaattikeitto (tätä oli viime viikollakin, mutta se oli NIIN hyvää, että uusintaa toivottiin)

- Keskiviikko: täytetyt silakkapihvit uunissa, peruna

- Torstai: juustoinen jauhelikeitto

- Perjantai: broilerinkoivet, kastike, riisi

- Lauantai: lampaanpaisti, savukala-munasalaatti, valkosipuliperunat, omenariisi

- Sunnuntai: puutarhurin sunnuntaipata, peruna

Lisäksi olisi aiheellista leipoa leipää/sämpylöitä/patonkia. Saimme kaverilta monta kassillista (kyllä!) ruisleipää, ja nyt alkaa tuntua, että ruisleipä tulee jo korvistakin... kaipaan vähän vaihtelua = vaaleaa leipää. En kuitenkaan halua mitään höttöä lisäaineilla höystettynä, joten leivon vaalean leivän mieluummin itse monivilja/spelttijauhoista. Toistaiseksi olen ostanut ne kaupasta, mutta seuraava askel lienee, että haen jauhoni paikallisesta myllystä, joka onkin aika kuuluisa tuotteistaan.

Hurahtamiseni Jamie Oliverin oppeihin alkaa todella näkyä perheessämme. Meltsun laihtumisesta olen tainnut jo mainitakin, nelisenkymmentä kiloa lienee lähtenyt, tosin ei tietenkään kaikki nyt viime viikkoina, mutta pysähtynyt painonlasku on nyt lähtenyt uudelleen käyntiin ja joulun jälkeen painoa on hävinnyt varmaan vielä 6-8 kiloa. Meltsu ei pysty menemään enää minnekään ilman kommentteja hänen painostaan... vaalivirkailijoista alkaen tuttavat ovat kyselemässä; "MITÄ sulle on tapahtunut, MITEN sä ton olet tehnyt?!". Myös Tonin varsi on solakoitunut kummasti, en itse sitä edes huomannut ennen kuin äiti huomautti siitä toissapäivänä kysymällä, että mihis Tonin maha on hävinnyt. Totta. Meidän karkkipullamössöhiirulaiselta on maha kadonnut, siitäkin huolimatta, että ei karkkia ole edelleenkään pannaan julistettu. Toni näyttää ikäistään paljon aikavammalta varsinkin nyt, kun kroppa on sopusuhtainen. Poika laittaa tyttöjen päät kohta pyörälle.

Minun pääni puolestaan on vähän raskas edelleen. En ole niin reipas kuin voisin olla, vaikka moni kiva juttu mieltä kohottaakin. Kuten uudet lakanat! Ostin Hobby Hallista vielä kolme settiä lakanoita niiden kolmen lisäksi, jotka ostin aiemmin, ja nyt meillä pitäisi olla lakanoita riittämiin tuleviksi vuosiksi. Lakanat saavat minut aina hyvälle tuulelle; niiden pyykkääminen, silittäminen ja viikkaaminen, ja ennen kaikkea se, miten ihanaa on sujahtaa puhtaiden lakanoiden väliin. Vanhat hapertuneet lakanat päätyvät isoon koriini, missä minulla on keräkaupalla matonkuteita... niistä alan vääntämään mattoa portaille jossain vaiheessa, niin että meillä on vielä tänä kesänä uudelta maalilta tuoksuvat portaat ja siellä uusi matto.

Mutta huoliakin on, ja asioita, joille en voi mitään, ja jotka koitan tunkea ajatuksissani taka-alalle. Tai jos heittäytyisikin ihan oloneuvokseksi yhteiskunnan tuella ja ryhtyisi henkistymään niin perkeleesti? Työnteko on niin vanhanaikaista ja henkisen kasvun esteenä.

Mietin päivittäin tarttumista kynään ja paperiin. Tahtoisin niin laittaa sanoiksi elämäni Azerothissa.

Suunnitelmia tälle viikolle... hm. Viikonloppuna on pääsiäinen ja otan sen pitkänä vapaana, kuten aina. Viikonloput ja vapaat ovat minulle tärkeitä, koska silloin ei tarvitse ajatella masentavia juttuja. Virastot ovat kiinni, posti ei kulje. Neljä päivää vapaata kaikesta, oih ja ihanaa. Jos vain hyvää keliä riittää, puutarhailen ainakin. Lauantaiyönä taidan lähteä kotikirkkoon messuun.

Päivän videoksi kauniita eläimiä ja Vangelista.


PS. Olenko jo ehtinyt suositella elokuvaa The Company of Wolves? Yksi upeimmista (kauhu)leffoista ikinä, ja jäänyt mielestäni ihan liian vähälle huomiolle.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Kaikki on niin ISOA


Hih, kun muutaman päivän pitää silmälaseja, niin maailma näyttää pillarit päässä ihan jumalattoman isolta. Näyttökin on kuin taulu-TV naamani edessä.

Kevät etenee todella isoin askelin. Eilen sain ihailla joutsenpariskuntaa pellolla, päästivät todella lähelle. En varmaan ole nähnyt joutsenta luonnossa koskaan aikaisemmin niin läheltä, ainoastaan jossain Aulangolla. Piha kuivaa vauhdikkaasti ja eilen pääsin haravoimaan takapihalta oksia ja lehtiä. Ensimmäiset pyykitkin on jo kuivatettu ulkona narulla! Haravoin eilen niin innokkaasti, että harava katkesi, joten tänään Meltsu tuo minulle ihka uuden fiskarsin haravan. Takapihan aidattuun osaan en ole vielä käynyt käsiksi, siellä on yhä paljon lunta ja märkää. Kaikki koiranpaskat - tai siis tähän asti löytyneet - olen kerännyt pois, sain siihenkin ihan uuden työkalun: Meltsu toi minulle lasten hiekkaämpärin ja -lapion! Lapio on oranssi ja ämpäri on vaaleansininen ja siinä on Muumipeikon kuva. Mukana tuli myös kaksi muottia, Myyn ja Muumipeikon malliset, mutta ne vippasin roskiin todettuani, että minulla ei ole aikomustakaan alkaa muotoilla keräämääni "materiaalia"...

Ihana yllätys oli äsken huomata, että samettikukkani ovat nousseet taimelle! Juu-u, muutamassa päivässä. Isosamettikukan taimet kyhjöttävät mullassa vielä päät nöyrästi kumarassa, mutta ovat varmasti jo iltaan mennessä oikaisseet hennot vartensa, valmiina kasvamaan.

Päivän videoksi jotain, jota en sietänyt hamassa nuoruudessani, Abban lisäksi. Molemmat olivat kovasti muotia silloin ja taisi olla niin, että ikuisena kapinallisena minä en suostunut menemään muodin mukana. En pukeutunut kuten muut ikäiseni, enkä kuunnellut samaa musiikkia. Sittemmin olen tykästynyt niin tähän kuin Abbaankin. Ilmeisesti ko. musiikki kuitenkin jäi mieleen, vaikka yritinkin olla sitä kuuntelematta, ja tuo nyt mieleen muistoja ja saa minut myös hiffaamaan, että tämä on oikeasti paitsi ihan jees musiikkia niin myös ammattitaitoista.

Katoan aamupäiväksi Azerothiin, ciao!


keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Tänään ei paista aurinko


Mutta eilen mollukka möllötti taivaalla ja paahtoi lunta atomeiksi vauhdilla, joka sai tuntumaan siltä, että taisimme todellakin voittaa talven. Siitä hyvästi aurinko armas saa minun puolestani huilia tänään.

Päädyin ostamaan petunian siemenien lisäksi samettikukan siemeniä, ihan kahta lajia sekä pussin kelloköynnöksen siemeniä. Eilen kylvin petuniat ja samettikukat ja nyt ne nököttävät tuvan ikkunoiden edessä sievästi kuvun alla lämmössä hautuen. Tänään kylvän vielä kelloköynnöksen, jonka siemenet ovatkin sen verran isoja, että laitan ne suoraan jokaisen omaan turvekupposeensa.

Jotenkin vähän väsyttää lintujen ihanasta aamukonsertosta huolimatta. En ole kovin luottavaisella mielellä, kaiketi siksi, että asiat, jotka luulin selvittäneeni, eivät sittenkään olleet kovin selviä. Kun "päätös" piti taas suurinpiirtein kaksi päivää. Tähän olen tietenkin tottunut, mutta kun tässä tilanteessa ei ole vuosia aikaa vatkata päätöstä edestakaisin. Noh, pesen käteni ja maailma unholaan jääköön.

Päivän videoksi jotain, joka tuo minulle mieleen Rooman. Olimme Meltsun kanssa istumassa lauantai-iltaa eräässä ravintolassa lähellä Diocletianuksen kylpylää, ja istuimme ko. ravintolan katolla/terassilla. Paikalle tuli mies kitaran kanssa, soittaen ja laulaen totettaen myös asiakkaiden toiveita. Meltsu halusi tietää, osasiko muusikko tämän biisin, ja osasihan hän. Niinpä roomalaisessa ravintolassa saatiin kuulla L'italiano duettona kitaralla soitettuna ja suomeksi laulettuna.


maanantai 11. huhtikuuta 2011

Punahilkka


Eilinen leffa oli ihan viihdyttävä. Oli kauniita naisia ja komeita miehiä, ja omalla tavallaan jännittävä tarinakin (teinejä kiinnosti eniten, KUKA oli susi), ja visuaalisesti elokuva oli aivan upea. Ei mikään mestariteos kuitenkaan, mutta leffakäynnin arvoinen. Sen sijaan käynti Raxissa sen jälkeen oli varmaan meidän perheen viimeinen. Kuluneiden viikkojen aikana olemme tottuneet liian hyvään ruokaan ja jokainen suupala, jonka ko. lafkassa pistelimme ainakin Meltsun kanssa suuhumme, nostatti vain kysymyksen "miksi mä tätä paskaa syön?"

Ruuasta puheenollen, perheemme ruokalista tällä viikolla on seuraava:

- Maanantai: texmex-lihapullat, punaviinikastike (jäi lauantailta paljon yli), perunamuussi

- Tiistai; pippurinen kalkkunakeitto

- Keskiviikko; intialaiset seitipihvit, sitruunakastike, riisi

- Torstai; sipulipihvit (kokolihasta), peruna-jotain

- Perjantai: aromikas tomaattikeitto, ehkä joku ruokaisa piirakka sen seuraksi broilerista

- Lauantai; pesto-uunilohi, paahdetut perunalohkot

- Sunnuntai; hedelmäinen broileri, riisi

Kaikille päiville, paitsi ei keittopäiville, tulee tietenkin salaatti / kasvikset. Mietin jo ensi viikon ruokalistankin valmiiksi, mutta tänä aamuna huomasin, että sitä pitää vielä vähän muuttaa. Olen ajatellut, että viikossa saisi olla kaksi kalapäivää ja kaksi keittopäivää ja ensi viikon listassa ei ole kalaa kuin yhdelle päivälle, eikä broileria ollenkaan. Torstain kohdalle merkitsin "Shell", joka tarkoittaa sitä, että kun menemme Meltsun kanssa tuolloin Helsinkiin Roger Watersin konserttiin, käymme tuttuun tapaan Mäntsälän Shellillä syömässä. Tosin pääsiäinen vaikuttaa ruokalistaan siinä mielessä, että lammas on aivan must-juttu. Aiempina vuosina olemme käyneet vanhemmillani lauantaina herkkupäivällisellä, nyt luonnollisestikaan emme mene, vaan loihdin meille itse hyvän pääsiäismenyyn, tähän tapaan: lampaanpaisti, valkosipuliperunat, savukala-munasalaatti, omenariisi. Hmm... luultavasti vaihtanen maanantaiksi suunnitellun possu-nuudelipannun broileri-nuudelipannuksi tmv.

... Eh, hyvä minä.

Onneksi päätin sittenkin tarkistaa, onko Watersin konsertti 21. päivä. No, eihän se ole! Vaan 27. päivä. Mukava hiffata se tässä vaiheessa, eikä esim. vasta Helsingissä.

Tämän päivän suunnitelmissa on viikottainen kauppareissu, ja samalla pitää ostaa siemeniä ja ehkä multaakin. Haluan saada kaikki justskat itämään mahdollisimman pian. Puutarhaintoni on laantunut siitä, mitä se joskus pahimmillaan oli, mutta edelleen on mukava kylvää ja istuttaa. Joskus asiassa tosin tuppaa olemaan haittatekijöitä.

Toukokuussa on kaksikin ensi-iltaa leffoista, jotka on ihan pakko nähdä. Tietenkin Pirates of the Caribbean, sen todennäköisesti menemme porukalla katsomaan jo heti ensi-iltapäivänä, ja toinen on leffa nimeltä Thor. Trailerin perusteella meidän perhe tykkää. Ja eiköhän mukaan lyöttäydy taas jokunen esiteinikin... mikä on oikeastaan enemmän kuin toivottavaa. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että tulee esiteinejä auton täydeltä; meiltä saa kyydin, ja leffan + leffanamit saavat maksaa itse.

Päivän videoksi Thorin traileri.


sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Kakkelia


Kaunis sunnuntai, mutta ei edelleenkään tunnu YHTÄÄN huhtikuulta. Pikemminkin maaliskuun loppupuolelta, ehkä kuin olisi maaliskuun 20. päivä. Mutta kyllä se kesä sieltä on tulossa, uskon niin!

Viime yönä päässäni tapahtui ilmeisesti joku kummallinen ahaa-projekti. Ratkaisuja akuutteihin ongelmiin alkoi sataa siinä samassa, kun availin silmiäni ja Mindi ryömi kainalooni rapsuteltavaksi. Ensinnäkin, meille on tänään tulossa loka-auto tyhjentämään (tulvivan) paskakaivon ja ennen sen tuloa aion hakea navetasta ison saavin, tällätä sen kaivon viereen ja sitten kantaa siihen koiranpaskat pihalta. Saapi sen imaista tyhjäksi sitten samalla kuin ihmisten kakkelitkin. Olen nero!

Susannaa puolestaan on kiittäminen ajatuksesta istuttaa salin ikkunan alle poppiusta! Kiitos vielä kerran. Se kun kasvaa ja rehottaa kuin paraskin rikkaruoho, pärjää varmasti kuumassa ja kuivassa. Tuvan ikkunan alle puolestani aion laittaa petunioita. Siis ei parvekelaatikoihan (tai kyllä niihinKIN), vaan kapeaan kukkapenkkiin, jossa niin ikään on kuumaa ja kuivaa. Kunhan kunnon kevät saapuu, kaivan ylös malvat ja muut, joita siinä vielä on jäljellä, möyhin ja möyhennän. Petuniat kasvatan itse siemenistä. Muutama vuosi sitten tein samoin ja istutin petunioita saunan seinustalle. Ne rehottivat siinä monta vuotta > siemensivät aina seuraavaksi vuodeksi. Eli helppo ja elinvoimainen kasvi, kunhan vain jaksan kastella. Olen nero!

Ja nyt päälle ja pihalle!

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Ei havise pihapuu


Isän tilaama metsuri osoittautuikin tuttavaksemme Samiksi. Käväisipä meillä illalla eilisen urakan päätteeksi kahvillakin, ja tänään palasi kärräämään puut mukaansa, ja palauttelee ne sitten joskus polttopuiksi siististi pätkittyinä. Meidän pihasta lähti paitsi pihakoivu ihan kokonaan niin myös takapihan ikivanhasta koivuvanhuksesta yksi iso oksa ja paljon pienempiä ja nyt, Samin sanoin, "paine taloa kohtaan keveni". Takapihan koivun oksista osa hankasikin kattoa niin, että pienimmälläkin tuulella niiden ääni kattoa vasten kuului naapuriin asti. Näyttää kyllä oudolta... katkaistu oksa oli juuri se, minkä päällä varmaan ainakin kolme sukupolvia lapsia on kiipeillyt ja leikkinyt hevosta, minäkin.

Eilen lueskelin uutta "Me"-lehteä ja tykästyin kovin sen artikkeliin sosiaalisuudesta. Siitä, kuinka se voi olla vääränlaista, ja siitä, kuinka sosiaalisuus ei tarkoita sitä, että ihminen olisi sosiaalisesti ns. taitava. Ihminen voi käyttäytyä tökerösti, eikä osaa olla hienotunteinen, vaikka kuinka olisi sosiaalinen. Jutussa sanottiin mm:

    50 vuotta sitten muiden arvostusta haettiin teoilla ja käyttäytymisellä, sosiaalisiin taitoihin katsottiin kuuluvan avuliaisuus, luotettavuus, toisen huomioon ottaminen ja omista eduista tinkiminen.

     - Nyt on tärkeintä hallita luonteva jutustelu, small talk, joka sinänsä on hyvä asia. Ennen sitä olisi pidetty turhanpäiväisenä, Keltinkangas-Järvinen sanoo.

     Nykyisin korostuu ihmissuhteista hyötyminen oikeiden verkostojen avulla. Verkostojen rakentamisessa auttaa luonteva puhetaito ja kyky tuoda itseään esille.

     Keltinkangas-Järvisen mukaan käsitys sosiaalisuudesta on liikkuunut lähemmäs narsismia. Esimerkiksi nykyajan puhe verkostoitumisesta on kuin suora lainaus 60-luvun oppikirjoista, joissa kuvattiin narsistin ihmissuhteita.

     - Narsistille ihmissuhteet ovat hyötysuhteita: ei kannata seurustella joutavien ihmisten kanssa. Ongelmallista tässä on se, ettei nähdä syytä ja seurausta. Kun ihmissuhteissa korostuu tunteiden sijaan hyöty, lisääntyy ihmisten paha olo ja yksinäisyys.


Ajattelen, että ehkäpä juuri siksi inhoan niin syvästi verkostumista, tiimityötä yms. että koen nämä asiat niin syvästi pelkäksi oman edun tavoitteluksi. Olen itse ollut ihmissuhteissa, jotka ovat katkenneet siksi, että olen kokenut, että minusta yritetään hyötyä, ja se on entisestään vahventanut sitä "muuria", jonka pläjäytän itseni ja muiden väliin aina, kun minusta alkaa tuntua siltä, ettei vastapuoli pelaa rehellisin ja avoimin kortein. Verkostuminen on mielestäni ihan okei ja suositeltavaa työn puitteissa, ja miksei ihmissuhteissakin esim. siinä mielessä, että on näppärää kerätä ympärilleen vaikkapa sellaisten ihmisten verkko, jotka voivat toimia tarvittaessa lapsenvahteina, mutta se, että joskus tuntuu, ettei enää yhtäkään ihmissuhdetta voi solmia ilman, että mietitään jo heti miten minä tästä ihmisestä voisin hyötyä.

Sosiaalisesti taitava ihminen toimii rakentavasti erilaisissa tilanteissa, osoittaa jämäkkyyttä, kun tarvitaan ja hienotunteisuutta ja empaattisuutta, kun on niiden aika. Hän saa asiat sujumaan eikä hänen ympärillään esiinny ylimääräistä hälinää.

Ja ei, en väitä, että minä olisin jotenkin sosiaalisesti taitava 50 vuotta vanhoinen ihanteineni. Ei, olen sosiaalisesti aikamoinen tollo, uskon. Mutta ei se silti tarkoita, ettenkö arvostaisi sosiaalista älykkyyttä. Enhän minä osaa soittaa viuluakaan, mutta nautin silti viulunsoitosta.

Huomenna ajattelin nauttia elokuvasta. Meille on tulossa yövieraita ja huomenna pakkaannumme kaikki autoon ja huristamme katsomaan "Red Riding Hoodin". Samalla reissulla annamme kokkaavalle minälleni vapaapäivän ja menemme Raxiin mässäämään lisäaineita ja teollisesti tuotettuja pöperöitä. Nam. Kuten olen todennut; ei pizza tai hampurilainen silloin tällöin ketään tapa.

Päivän videoksi tämä, koska uneksin viime yönä delfiineistä. Video voisi olla minun kuvaamani; juuri tältä se näytti ja tuntui, kun seisoin veneen keulassa, ja delfiinit uivat kilpaa laivan kanssa ihan minun allani.


perjantai 8. huhtikuuta 2011

Eroprosessissa


Meltsu oli saanut viime yön aikana kaveriltaan viestin, joka oli ilmeisesti laitettu jakoon koko kaveriporukalle; K. ilmoitti, että heillä on eroprosessi menossa, vituttaa ja että palailee kuulolle joskus myöhemmin. Meltsu oli aika järkyttynyt, luulinkin ensin jonkun kuolleen hänen reaktiostaan - "VOI EI!" - hämmästyneenä. Meltsu ehti jo mureksia, että niin tärkeä kuin perhe ja lapset K:lle ovat olleet, ja nyt menee sitten lapset ja talo. Ai miten niin? Miksei voisi olla niin, että vaimo on löytänyt uuden, lähtee menemään ja jättää miehen lähihuoltajaksi ja asumaan entistä yhteistä kotia?

Miten asia on, sitä emme tiedä, mutta pidin siitä, että K. laittoi "tiedonannon" tilanteestaan. Ei ainakaan kenenkään tarvitse ihmetellä, jos hän ei ole oikein parhaimmalla tuulellaan.

Iloisempiin asioihin. Eilen tuijottelin räntäsadetta ja takapihaa ja mietiskelin, mitä sitä kesällä istuttaisi ja kylväisi. Aiemminhan meillä oli kasvimaakin, mutta olenkin tainnut kirjoittaa siitä, että kun emme osanneet vetää perunavakoja suoraan, isä ilkeyttään päätti kieltää enää kyntämästä ko. maaplänttiä kasvimaaksi. Viime kesänä yritin kasvattaa tavallisia kesäjuttuja talonpäädyssä, mutta ei siitäkään oikein mitään tullut. Vaikka kärräsin sinne multaa kuutiokaupalla, kaikki kuivi ja käpristyi, kastelusta huolimatta. Nyt mietinkin, mikä olisi sopiva monivuotinen kasvi sinne istutettavaksi; mikä kestäisi kuivuutta ja kuumuutta ja silti rehottaisi? Mitään uutta kukkapenkkiä tai kasvilauttia en aio alkaa raivaamaan, mutta ruukuissa voisin kasvattaa jotakin mukavaa. Tomaatteja ajattelin, ja sitten joriineita. Yrttejäkin ehkä.

Takapihalle haluaisin pöydän ja tuoleja. Olen jotenkin tykästynyt siihen, että se on ihan oma aidattu alueensa; se tuo tunteen, että sinne ainakaan ei ole idioottinaapureilla mitään asiaa. Aita on totta kai siksi, että koirat pysyvät sen sisällä, eikä siksi, että naapurit pysyvät ulkona, mutta silti. Nyt, kun kaksi omenapuuta on poissa, takapihassa on paljon tilaa ja aurinko paistaa sinne koko päivän. Ei ihanampaa paikkaa nauttia päiväkahveja tai istua lukemassa. Meltsu tietenkin huomautti, että ai siellä koiranpaskojen keskellä, mutta ne paskathan korjataan sieltä pois..! Varsinkin nyt, kun keksin, että helpoin konsti päästä niistä eroon on yksinkertaisesti raottaa paskakaivon kanssa ja viskata paskat sinne sen sijaan, että ihmettelisin, mihin se kyöräisin  maatumaan.

Liljapenkeilleni pitäisi tehdä jotain. ehkä pitäisi kaivaa liljat ylös ja möyhiä lännenpuoleinen penkki, ja istuttaa kaikki liljat sinne. Idänpuolelle voisi miettiä pientä kasvimaata JOS siltä tuntuu. En tiedä vielä. Tuvan ikkunan alle voisi keksiä myös jotain kivoja kasveja... mitä jos istuttaisinkin liljat siihen? Parvekelaatikoihin haluan ehdottomasti tänä vuonna petunioita tuvan ikkunoille. Ja mitä vielä? Papulanruusu ja keltaruusu pitäisi siirtää jonnekin nykyisestä paikastaan, poppius on riehaantunut täysin ja valloittaa kaiken kasvualan niiltä. Voisin siirtää ne takapihalle aidan viereen.

Tulee hieno kesä!

... Tuli traktori jonkin nostolaitteen kanssa. Pihapuuta aletaan kaataa. Toivottavasti tyyppi todellakin osaa hommansa, en mitenkään tahtoisi kohta kokea sitä säikähdystä, että jumalaton koivu rysähtää talon katolle,

Päivän videoksi iki-ihana Mishka, puhuva husky! Saa arvata, KUKA onkin tullut siihen tulokseen, että kun nykyisistä rakkaista aika jättää, meille tulee husky..?


torstai 7. huhtikuuta 2011

Siis, uuneja


Sain eilen Vuodatuksen ylläpidolle lähettämääni palautteeseen todella pikaisen vastauksen, ja asia luvattiin korjata. Tuli hyvä mieli, että ylläpitoa oikeasti kiinnostaa palvelun toimivuus. Kaikissa palveluissa ei näin ole!

Mutta yritänpä kirjoittaa uudellen sepustukseni, joka eilen katosi bittiavaruuteen. Meillä kävi nuohooja, mikä tarkoitti sitä, että jo edellisenä iltana vietin pienen tovin rullaamalla mattoja ja siirtelemällä kaikenlaista sälää ja serpaa niin että nuohoojalla oli esteetön pääsy uuneille ilman, että hän tahrisi ihan kaikkea mahdollista. Nuohoojamme on kyllä niin siisti kuin se hänen työssään on mahdollista, mutta sille nyt ei voi mitään, että nuohous sottaa. Eilen nuohouksen jälkeen menikin useampi tunti, kun pesin lattiat ja muut pinnat, rullasin matot paikoilleen jne. Tosin sain jonkun positiivisen shokin ja pesin samaan syssyyn tuvan seinistä puolet ja ajatuksenani olisi pestä toinen puoli tänään, olettaen ettei migreenini pahene tästä. (Tai että yleensä viitsin/jaksan nimenomaan tänään.) 1950-luvun röpelöinen seinäpahvi on aikain saatossa kiskonut itseensä uskomattoman määrän likaa... eikö olekin ihmeellistä?

Vaikka välillä tuntuukin, että kertakaikkiaan uuvun ja kyllästyn uunien lämmittämiseen (erityisesti koska se on PAKKO duuni tai sitten palellaan), niin kyllä minä kumminkin uunejamme enemmän rakastan kuin vihaan. Ja niiden lämmittämisessäkin se ikävin puoli on nimenomaan puiden hakeminen. Tänä talvena erityisesti... tupapuiden hakeminen kun oli sitä, että ensin työnsin vesikelkan puuvajalle ja sitten konttasin lumivallien yli vajaan. Sieltä heitin puun kerrallaan niin lähelle kelkkaa kuin mahdollista, konttasin takaisin kelkan luo, lastasin puut kelkkaan, työnsin kelkan portille ja sitten yksi kerrallaan kannoin puut sisään. Ai miksikö yksi kerrallaan? Koska tuvan uunin puut ovat oikeasti niitä kuuluisia "metrin halkoja", enkä minä yksinkertaisesti jaksa kantaa niitä kuin yhden kerrastaan. En oikein tajua, miksi puiden pitääkin olla niin helkkarin isoja. Kammareiden uuneihin puut puolestaan pitää hakea kottikärryllä toisesta vajasta. Yksi kukkura kärryllinen, josta ne sitten portilla lappaan puukoreihin, kori per kammari/uuni. Oikein kovilla pakkasilla keskikammarissa pitää lämmittää kaksi kertaa eli pitää tehdä kaksi kottikärryreissua päivässä, koska yhteen kärrylliseen sopii tasan se kaksi korillista. Ja vielä, jos on niin kylmä, että aamun ensitoimi on tulen sytyttäminen keittiön hellaan, pitää edellisenä päivänä muistaa pilkkoa (kirveellä) sopivia klapeja ja tuoda ne sisään, koska kuka sitä nyt aamuseitsemältä menee puita hakkaamaan?

Kaikesta huolimatta, ei mikään voita uunien lämpöä. Ei sitä tunnelmaa, ei tulen räiskettä. Lisäksi minussa on sen verran pyromaanin vikaa, että tulen sytyttäminen on minusta mukava kotityö. Yksi ihanimpia asioita on laittaa peräkammarin uuniin tuli ja sitten käpertyä sängylle viltin alle lukemaan hyvää kirjaa. Odottelen edelleen sähkömieheltä tarjousta sähköjen uusimisesta (en tajua, mihin sekin on jäänyt? eikö miehelle työ kelpaa?) ja siinä suunnitelmassa ei ole sijaa sähkölämmitykselle. En edes mieti uunien korvaamista sähköpattereilla. Tosin meillä on pari patteria käytössä talvisin; keittiössä ja peräkammarissa. Keskikammarin ja tuvan lämmitys on vain ja ainoastaan uunien varassa.

Eilen kiersin valokuvaamassa meidän huushollin uunit. Ihan ensin, tuvan iso leivinuuni eli muuri. Kärsineestä ulkomuodostaan huolimatta uuni pelittää edelleen erinomaisesti, eikä nuohoojallakaan ole siitä ollut mitään huomautettavaa. Muuri on meillä oikeastaan vain lämmitystä varten, enkä tule hyödyntäneeksi sitä ruuanlaitossa oikeastaan koskaan. Osaan kyllä paistaa siinä niin leivät, laatikot kuin kinkunkin. Olen vain liian laiska siinä, että miettisin mihin aikaan uuni pitää lämmittää, jotta se olisi vaikka klo 17 juuri sopiva lasagnen kypsennystä varten. Mutta tarvittaessa (eli yleensä kun Vattenfall päättää, ettemme taaskaan tarvitse sähköä pariin vuorokauteen) tiedän, miten uunin kanssa pitää toimia. Muurin päällä on se ns. pankko, joka on riittävän suuri vaikka nukkumiseen. Me emme kutsu sitä pankoksi, vaan muurinpäälliseksi. Aika usein kissa torkkuu siellä lämmössä ja kuivaan myös pyykkiä siellä. Muurin etuosa on nimeltään piisi. Meillä on piisillä vanha ompelukoneen raato. Meltsu pelasti sen jostain romukasasta kuvitellen tehneensä löydön. Ei tehnyt, näitä koneitahan on ihan kokonaisina (eli pöydän kera) ainakin täällä maalla joka talossa, mutta koska kone on kuitenkin aika soma, asetin sen koristeeksi. Niin, ja meilläkin on tämmöinen singer ihan toimivassa kunnossa.

Keittiössä meillä on siis puuhella. Kuten sen päällä olevasta liinasta (mummuni tekemä pellavainen kapiopyyhe itseasiassa) näkyy, minulla hella toimii lähinnä apupöytänä kokatessa. Hellan uunissa en ole koskaan nähnyt valmistettavan yhtään mitään, en edes lapsuudessani, enkä ole sitä itsekään ikinä käyttänyt. Vesisäiliö on hapertunut puhki, mutta hellaosa on siis lämmityskäytössä kylminä pakkaspäivinä. Silloin toki hyödynnän hellaa myös ruuanlaitossa, olisi järjenköyhyyttä laittaa hellaan tulet ja sitten kokata sähköhellalla vieressä. *virn*. Hella on kyllä ihana, viidessä minuutissa on keittiössä pehmeä lämpö.

Molemmissa kammareissa ja salissa meillä on ns. pönttöuuni. Ne ovat kaikki muuten samanlaisia, mitä nyt luukut ovat erilaisia. Tässä kuvassa on keskikammarin uuni, joka jostain syystä ei varaa lämpöä yhtä hyvin kuin peräkammarin uuni. Tai sitten keskikammari on jotenkin hatarampi kuin peräkammari, sekin on mahdollista. Salin uunia ei käytetä lainkaan, ja sali itsekin on meillä vain kesäkäytössä. Olen joskus yrittänyt lämmittää salinkin uunin, mutta en ole kauan jaksanut sitä savustusta... pitäisi kai tehdä jotain ihmejippoja, jotta saisi sen kunnolla vetämään. Uuni ja piippu on kyllä nuohottu, mutta uuni ei vain silti "toimi". Salihan on huone, jota on aina käytetty vain spesiaalijuhlissa, joten sitä ei ole viimeisten sadan vuoden aikana montaakaan kertaa lämmitetty. Minusta tuntuu, että muistan vain yhden tilaisuuden, jolloin se on lämmitetty. Ei, väärin, muistankin useampia. Kolme; Niinan ristiäiset ja kahdet lukuset. On siellä "juhlittu" myös ensimmäiset hääni, rippijuhlani ja mummun & ukin kasikymppiset, mutta nämä kaikki olivat lämpimänä vuodenaikana.

Sellaisia uuneja meillä. Vinttikammarissa on vielä yksi, porinmatti, mutta kylmillään. Silloin kun vinttikammari oli meidän tyttöjen huoneena, lämmityksenä oli ihan sähköpatteri, mutta muistelen, että silloin, kun huone oli vielä tätini, porinmattia olisi lämmitetty.

Summa summarum, täytynee lähteä hakemaan puita tähän tuvan uuniin..! Äitikin poikkesi jokin aika sitten puhumassa puuasiaa; meille tulee joku kaatamaan pihakoivumme (*nyyh*) ja siitä saamme polttopuita kivasti ensi talveksi niiden puiden lisäksi, jotka kaadetaan koivikosta. Voi, minun rakas koivupuuni..!!! Ymmärrän kyllä, miksi se pitää kaataa. Näytti to-del-la hurjalta, kuinka se taipui viime kesän Sylvi-myrskyn iskiessä tänne. Olin aivan varma, että meillä on kohta koivuvanhus katolla. On erittäin todennäköistä, että seuraava myrsky rojauttaisi koivun talon katolle.

Pihakoivusta tulikin mieleen puutarhasuunnitelmani ensi kesäksi, mutta niistä toisella kertaa.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Vuodatus kettuilee mulle


Kirjoitin pitkät pätkät uuneista ja nuohouksesta oikein kera kuvien, mutta kun yritin tallentaa, sain ilmoituksen, että kirjautumiseni oli vanhentunut ja minun olisi pitänyt syöttää käyttikseni ja salasanani uudelleen. Ihan hyvä muuten, mutta kun kirjaudun sisään Facebook-tunnuksillani ja tuossa kirjautumisikkunassa ei ollut lainkaan F-connect-namiskaa. En pystynyt edes klikkaamaan ikkunaa pois, jotta olisi voinut kopioida kirjoittamani leikepöydälle, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi sulkea koko selain. Pöh. Laitoin asiasta viestiä Vuodatuksen ylläpidolle, mutta kadonnutta tekstiäni se ei enää pelasta.

Okei, menen päänsärkyineni pötkölleni ja otan yhtä rennosti kuin Mindi-neiti.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Ei omena jne.


Eerik Weedfieldin tarina

Alustus

Sankari. Sitä minä joskus olin. Seisoin pelottomasti pahuutta vastaan. Mutta nyt, minä olen pahuutta. Nimeni on Eerik Weedfield, Theodore Weedfieldin poika. Weedfield oli arvostettu nimi kotona Redridgessä. Isäni kuului kuninkaan armeijaan, Redridgen urheisiin suojelijoihin. Äitini Janice Weedfield kuului kaupunginneuvostoon, joka päätti kylän asioista pormestarin kanssa. Minä ja siskoni Patricia olimme tuolloin vielä nuorukaisia. Patricia opiskeli maagiksi Ilgalarin tornissa itäisessä Redridgessä. Minä itse olin varsin taitava teräaseiden käyttäjä sekä varsin ketterä kiipeilijä. No, perustiedot olivat siinä. Saanen nyt kertoa, miten päädyin tänne, missä nyt olen.

Ulkona peipponen livertää kilpaa minun ylpeän äidinsydämeni kanssa.


Ei jalansijaa


Olipa hauska aamu; kun heräsin, koko perhe oli keittiössä ja minulle tuli todellakin olo, ettei huoneessa ollut enää yhtään vapaata tilaa, mihin jalkansa laskea surffatessaan kohti tiskiallasta ja omaa kahvikuppia. Oli esiteini, oli mies, oli kaksi koiraa makaamassa lattialla ja vielä kissa pöydällä. Tuntui, että sydämeni ihan suli sen näyn edessä; minun perheeni, minun rakkaani. Samalla hiffasin, että näinhän meillä on ollut viime aikoina aika useinkin; kun me ihmisperheenjäsenet keräännymme keskikammariin katsomaan televisiota, karvaiset perheenjäsenet siirtyvät hyvinkin pikaisesti samaan huoneeseen, ihan kissaa myöten. Jotenkin vielä Wikin käytöksen "ymmärrän", kun kyseessä kuitenkin on paimenkoira, mutta että noutaja... ja kissa?!

Ja se siitä tämänpäivän työpäivästä sitten taas vaihteeksi; istun kotona kumminkin. Enkä ollenkaan valita istumistani, koska tänään minulla on energiaa vaikka sitten kotona istumiseen. Taisin vain ladata akkujani kuluneet päivät, joiden aikana en tuntenut itseäni lainkaan energiseksi. Tai sitten latauduin eilisellä saunareissulla tai sitten asia, josta sain selvyyden, laukaisi minussa jonkin positiivisen varauksen. Varmuus epäilemääni asiaan saa minussa aikaan tunteen, että minun ei tarvitse enää välittää ko. asiasta. Hyvästi, menit jo, aikasi loppui, katosit. Sain myös hoidettua erään työhön liittyvän asian tavalla, joka miellyttää minua, ja se osaltaan piristää mielialaani noin satayksi pykälää.

Ja vielä; Meltsu oli pedannut itse oman sänkynsä. Siis... mitä? En ollut uskoa silmiäni. Hän petaa sen viikonloppuisin, kun huomautan asiasta, mutta näin viikolla en edes odota hänen tekevän sitä, koska minä kumminkin jään tänne ja minulla on aikaa kiertää petaamassa sänkyjä. Mitähän seuraavaksi? Hän hyökkää käsiksi tiskeihin ja tiskaa ennen kuin ehdin kissaa sanoa?

Meltsu on nyt laihtunut n. 40 kiloa siitä, kun napautin hänelle hänen painostaan kohta kaksi vuotta sitten elokuussa. Olin kyllä huomautellut siitä jo vuosia (ei kovin aikuismaista, tiedän), mutta vasta toteamus, etten enää nähnyt hänen sukupuolielimiäänkään kunnolla maharöllykän alta ja se, että sanoin sen hänen isänsä kuullen, joka tietenkin purskahti nauruun, sai jotain tapahtumaan. Tietenkin hän loukkaantui (olihan se rumasti sanottu), mutta se oli myös ainakin melkein totta. Nyt sitten armas mieheni, joka on aina sanonut, että alle satakiloiset punnitaan neuvolassa, saa itse suunnata neuvolaan 96 kilonsa kanssa. Hän sanoi eilen tähtäävänsä tasalukuun, joten vielä kuutisen kiloa menetettävänä. Ja kaikki on tapahtunut ihan ilman mitään vippaskonsteja, vain vaihtamalla esim. lounasruoka lihapiirakasta keittoon ja lisäämällä vihannesten ja kasvisten määrää ruuassa. Vielä jos saisin häntä vähentämään tupakointia. Hänen tupakointinsa ei sinänsä haittaa minua, mutta aamuinen tupakkaköhä on kamalaa kuultavaa.

Eilen sanoin hänelle, että hän näyttää melkein samalta kuin 22-vuotiaana ja tarkoitin sitä. Naamassa toki on 20 kuluneen vuoden jättämiä jälkiä, mutta paljon on samaakin kuin silloin. Silmien pilke, kun hän kurkistelee minua otsakiharansa alta.

Juttelimme eilen Tonin siirtymisestä syksyllä yläasteelle. Se on iso askel, ja totta kai huolestuttaa meitä. Onko sitä osannut kasvattaa lastaan riittävän vahvaksi ja rohkeaksi? Tähän asti hän on saanut elää jokseenkin pumpulissa ja ovatko ne eväät, jotka hänelle olemme antaneet, riittävät pitämään hänet omana itsenään myös "suuressa maailmassa"? Vaikka haluankin lapseni olevan oma itsensä, ainutlaatuinen, niin en halua hänen olevan niin ainutlaatuinen, että hän erottuisi joukosta liikaa. Pelkään hänen tulevan koulukiusatuksi, enkä todellakaan tiedä, mitkä ovat hänen keinonsa diilata tilanne. Eilen varovasti juttelinkin hänelle, että meidän pitää ostaa hänelle uusia vaatteita ylästetta varten; hiukan enemmän samanlaisia kuin muut käyttävät. Toni viihtyy verkkareissa ja trikoopaidoissa, eikä hän välitä, näkyykö kalsareiden vyötärönauha tai onko paita ehkä numeron liian pieni. Ensi syksystä asti toivon hänen sulautuvan ikäistensä joukkoon vähän paremmin, siis ulkonäöllisesti. Enkä tarkoita, että yrittäisin muuttaa hänet joksikin, mitä hän ei ole. En myöskään halua tasapäistää häntä, mutta en halua hänen erottuvan joukosta ainakaan alkuviikkoina. Hän on aikuisen miehen kokoinen ja varma mielipiteistään, mutta ne ovat asioita, jotka eivät suojaa häntä, jos joku päättää nujertaa hänen yksilöllisyytensä. En halua antaa kenellekään mitään nujerrettavaa ennen kuin hän on niin varma itsestään ja paikastaan, ettei häntä pysty nujertamaan, vaikka hän päättäisikin heittää farkkunsa ikkunasta ulos ja hypätä verkkareihin ja vanhaan t-paitaansa.

Mutta miksi naisten vaatteissa kaikki on nyt niin pinkkiä? Katselin Elloksen kesäkuvastoa eilen ja tuntuu, että pinkki tunkee jo ulos korvista. Pinkkiä ja persikkaa. Haluaisin kirkkaita värejä kuten oranssia ja vihreätä (ei mitään minttua). Ostettuani pari rosaa vaatetta en kaipaa enempää niitä, vaan väriä elämään! Huspois musta, hus hus hus! Oli aika, jolloin musta oli minun värini, mutta se tarve, joka minut sai pukeutumaan "surupukuun", on poissa. Se on minulle enää väri toisten joukossa, jota en suosi enempää kuin muitakaan.


maanantai 4. huhtikuuta 2011

Matoa koukkuun


Meidän perhe ei olisi meidän perhe, jos suunnitelmiimme ei olisi tullut ex tempore muutos tämänkin päivän osalta. Erittäin miellyttävä muutos! Meltsu kävi rekisteröimässä auton ja soitteli sitten, josko menisimmekin ihan kahdestaan uimaan aamu/keskipäivän ratoksi, Toni kun oli jo uimassa koulun kustantamana ja jos olisimme menneet illalla uimahalliin, olisi se ollut hänelle toinen käynti saman päivän sisään. Ajatus oli hyvä, joten tsekkasin, mikä uimahalli olisi auki maanantaiaamusta ja lähimmäksi osoittautui Hollolan uimahalli. Sinne siis. Nautinnollista pulikoida keskipäivän aikaan altaassa, istua saunassa ja liota suihkussa, ah ja oh. Taisin viimeksi nauttia vastaavasta ilosta Pariisin liepeillä, siis uimahalleilusta keskellä päivää.

Piipahdimme myös kaupassa ja ostimme viikon ruuat. Tällä viikolla meillä syödään:

- Maanantai; perunamuhennosta makkarasuikaleiden ja sipulin kera, salaatti/kasvikset

- Tiistai; lihapulla-papu-makaroonikeitto, leipä

- Keskiviikko; tonnikalalasagne, salaatti/kasvikset

- Torstai; broileri-kinkku-paprikakeitto, leipä

- Perjantai; rooibos-lihakastike, riisi, salaatti/kasvikset

- Lauantai; vasikankyljykset sitruunan ja salvian kera, valkosipuliperunat, salaatti/kasvikset

- Sunnuntai; intialaiset seitipihvit, sitruunakastike, perunamuussi (tai jotain vastaavaa), salaatti/kasvikset

Ostimme myös kaikille kolmelle irtokarkkipussit niin että kun ehdimme sopivasti Tonia vastaan bussipysäkille, pystyimme yllättämään hänet irtokarkeilla. Nyt on kaikilla raukea ja makea olo. Niin raukea, että taidan vetäytyä sänkyyni muutamaksi minuutiksi ja sulkea silmäni. Olen hyvin huvittunut ja aamupäivän tylsyys on tiessään.


Vallat ja veet


Oikea sanamuoto taitaisi tosin olla "vallat ja väet"... onko se CMX:N biisi? Albumi? Minulle tuli kuitenkin mieleen nimenomaan "vallat ja veet", kun katsoin keittiön ikkunasta ulos takapihalle. Sade valuu taukoamatta taivaalta, rummuttaa peltikattoa, muuttaa lumen hengenvaarallisen liukkaaksi jääksi ja paljastaa noin miljoona koiranpaskakasaa. Minulla oli tarkoitus mennä tänään siivoamaan paskoja pois, mutta ihan turha yrittääkään saada minua tuonne sateeseen ämpärin ja lapion kanssa.

Tämän päivän ohjelmaan kuuluu laskujen tekoa, kauppalistan laatiminen ja uintikerta koko perheen kera. Lisäksi kuuntelen eilen ostamiani albumeita (Adam Lambert: For Your Entertainment ja David Garrett: Rock Symphonies) ja yritän valaa itseeni jotain positiivista energiaa, joka pitäisi minut edelleen käynnissä. Tuntuu, että kevään otettua takapakkia minä vajosin takaisin usvaan, jossa ei oikein jaksa muuta kuin ihmetellä, että mitä minä ihmettelen.

Mieli kiertyy kuuden vuoden takaiseen masennukseeni. Varmaan kaikkein pahinta siinä oli se, miten vähän ymmärrystä sain niiltä ihmisiltä, joilta sitä olisin odottanut. Myötätunto ja apu olisi ollut varmaan jo liikaa vaadittu, millä tarkoitan sitä, että en ainakaan itse tiedä, millä voisin masentunutta lähimmäistäni auttaa, joten en odota sitä keneltäkään muultakaan. Kaamein kokemus ns. ystävien avusta ja myötätunnosta oli varmaan kuulla kiertoteise, ettei minua mikään vaivannut; että halusin vain huomiota. Että tämä erinomainen henkilö ainakin pystyi itse olemaan masentumatta; eihän se ollut muuta kuin otti itseään niskasta kiinni. Toivon todella, ettei ko. henkilön ole koskaan tarvinnut kokea, ettei se nyt ihan noin vain käy. Vai pitäisikö minun ehkä toivoa, että hän olisi sittemmin joutunut syömään sanansa ja kokemaan itse asian? Ehkäpä hän ei kuitenkaan ole sen arvoinen, että tuhlaisin häneen toiveitani.

Jossain määrin olen kyllä sitä mieltä, että omaan masentuneisuuteensa pystyy vaikuttamaan. Ainakin silloin, kun kyse on vähän blues-fiiliksistä, eikä siitä masennuksesta, johon ammattiauttajakin tarjoaa jo pillereitä avuksi. Niitä en koskaan huolinut, vaan päätin nousta suostani ilman - ja nousinkin. Enkä halua ollenkaan vähätellä niitä ihmisiä, jotka eivät siihen ilman pillereitä pysty, en todellakaan. Mutta on myös kotikonsteja blues-fiilisten selättämiseen. Minusta yksi tärkeimmistä on, että väsymyksestä huolimatta pakottaa itsensä liikkeelle, pois kotoa. Ennen kaikkea liikkeelle. Uinti oli minulle enemmän kuin tärkeätä tuolloin; ilman viikottaisia uimahallikäyntejäni kaikki olisi ollut paljon synkempää. Kävin myös paljon kävelyllä, vaikka nyt muistankin, kuinka kävelin katsoen vain jalkoihini, huomaamatta mitä ympärillä tapahtui.

Minun pitäisi jaksaa nytkin olla ulkona. En voi sanoa "enemmän ulkona", koska mikä tahansa on enemmän kuin nolla. En pysty pakottamaan itseäni lumihankeen, kolmenkympin pakkaseen ja nyt liukkauteen ja sateeseen. Uimahallikäynnit ovat onneksi aina odotettu tapahtuma viikottain, samoin kuin sen yhteyteen kuuluva kirjasto- ja kauppakäynti. Lisäksi minimalisointi on piristänyt ts. siivousvimma, joka minua vaivasi tässä vielä, kun näytti siltä, että kevät tulee. Nyt takatalven iskettyä ei ole oikein huvittanut nurkkien koluaminenkaan.

Kai se tästä. Nyt on vain niin hemmetin harmaa olo. Tylsä elämä. Bah.

Miksei kevät voi jo tulla? Tuleeko se enää ikinä?


sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Aviopizzaa


Hyvin laiskan raukea sunnuntai. Nukuin pitkään ja uneksin Miehestä. Näin hereillä minulla ei ole aavistuskaan, kuka hän mahtoi olla, mutta olin taas niiiiin rakastunut. Miestä paremmin kuitenkin muistan, kuinka olin työssä jollain maatilalla, jossa kasvatettiin kanttarelleja. Kyllä! Kanttarellinnostokone jyrräsi pellolla ja kun se palasi maatilan pihapiiriin, se kippasi kyydistään pihamaalle ison kasan kauneimpia kanttarelleja kuin olen ikipäivinä metsästä itse onnistunut keräämään. Ne olivat virheettömiä niin muodoltaan kuin väriltäänkin.

Pizza on parhaillaan uunissa ja toinen odottelee hellalla vuoroaan. Kohta pääsemme naaatiskelemaan kuumaa pizzaa ja kylmää maitoa kuka missäkin asennossa Meltsun sängyllä/TV-tuolissa lojuen, katselleen Amerikan idolsin tuloksia, ja vielä päälle Jamien ruokaohjelmaa. Täydellinen sunnuntai sateen valuessa taivaalta harmaana, harmaana ja vielä kerran harmaana.

Ensi viikolla aloitan viimeinkin työt myös kodin ulkopuolella. Johan olenkin tässä lorvinut ihan tarpeeksi... ja riittävän kauan Meltsulle marissut siitä, miten kallista on pitää ulkopuolista työvoimaa tässä tilanteessa, kun minäkin olen saatavilla sen sijaan, että tylsistyn kotona. Tosin huomenna olen vielä kotona, sillä Meltsu ajelee rekisteröimään yariksen omiin nimiinsä - todentotta tulimme maksaneeksi auton ihan kokonaan ja nyt se on oma!

Olen ihan hävyttömän tyytyväinen avioliittooni tällä hetkellä. Tuntuu, että kun muilla elämänalueilla ei ehkä natsaa ihan niin hyvin kuin voisin toivoa, on onnea olla naimisissa juuri tämän miehen kanssa. Onhan hänessä vikansa, mutta kuitenkin. Tärkeintä on tunne tämän liiton pysyvyydestä ja siitä, että yhdessä me jaksamme ja kestämme. Tunnen myös olevani hyväksytty ja rakastettu omana itsenäni. Kaikkien näiden vuosien jälkeen kuulen yhä olevani kaunis ja seksikäs. Meillä on hauskaa yhdessä, voimme keskustella tai olla hiljaa. Voimme myös riidellä pelkäämättä sen johtavan mihinkään muuhun kuin sovintoon.


lauantai 2. huhtikuuta 2011

Ruoka on ilomme


Eilen tein netistä löytämäni ohjeen mukaan kanacurrya ja voi jösses, miten hyvää siitä tuli! Nyt ymmärrän, mitä tarkoitetaan sillä, että jokin ruoka vie kielen mennessään - tämä oli ehdottomasti yhtä herkuinta herkkua, jota olen koskaan kokannut. Toni oli ihan yhtä haltioissaan, mutta Meltsulla alkoi hiki virrata jo siinä vaiheessa, kun hän tuli kurkistamaan keittiöön, mitä kannen alla hautui. Väitti liian tuliseksi, vaikka ihan aikuisten-oikeasti se ei ollut yhtään liian tulista, vaan ihana kombinaatio makeutta ja tulisuutta.

Käytin ruokaa kolme maustamatonta koipireittä sekä pienen paketin maustamattomia suikaleita, kun molemmat paketit olivat -30% lähestyvän eräpäivän takia. Ostan aina näitä "hintsuja" jos niitä on tarjolla ja osaksi siitä syystä pakastimemme onkin nyt täynnä kuin turusen pyssy... osa ansiota menee tosin hullun leipurin aikaansaannoksille, kun satsit ovat luokkaa 60 karjalanpiirakkaa ja litran sämpylätaikina. Tarvisisimme isomman pakastimen ja jääkaapin...

Kuvassa siis paitsi Dan Simmonsin "Yön lapset" ja ohje printattuna niin inkivääriä, sipuli, valosipulia, mieto chilipalko, limetti, tomaatteja, maustamatonta jogurttia, suolaa, kurkumaa, mustapippuria, jeeraa ja korianteria plus vanha mortteli, jolla tein kokonaisista koriantereista jauhettua korianteria. Lisäksi ruokaan tarvittiin vettä ja tietenkin öljyä/rasvaa paistamiseen.

Oi unelmaa, kunpa pääsisinkin Intiaan, Thaimaahan, ihan mihin vain maistelemaan ruokia! Ja totta kai tutustumaan maahan ja kulttuuriin muutenkin. Ja ihmisiin. Minun pienellä matkustuskokemuksellani olen sitä mieltä, että ihmiset ovat loppujen lopuksi kaikkialla samanlaisia. Meillä on toki eri tavat ja kulttuurit, mutta ihan samanlainen hymy meillä kaikilla on ja samalla tavoin me tunnemme rakkautta, iloa, surua, vihaa.

Ja paitsi että ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia, ihmiset kaikkialla ovat yleisesti ottaen ihan mukavia ja ystävällisiä .


perjantai 1. huhtikuuta 2011

Louis, Louis, always whining


Kun nyt alkuun pääsin vinkumisessani, niin haluan vinkua vielä toisestakin minua ärsyttävästä asiasta. Nimittäin siitä, että ihminen ei saa kotonaan olla sellainen ja siten kuin itse tahtoo.

Ja kysehän ei tosiaankaan ole siitä, etteikö ihminen oikeasti saisi olla kotonaan oma itsensä tai että pitäisi olla jotenkin henkinen ihminen - ei ollenkaan. Vaan kyse on siitä, että media, taas vaihteeksi, syöttää meille trendikästä ihmiskuvaa, jonka (jostain kumman syystä) halutaan uskotella olevan se oikea, mitä kohti pitää pyrkiä. En tiedä, osasinko tuoda tämän kantani riittävän hyvin esille aiemmassa kirjoituksessani. En siis tosiaankaan ole henkisyyttä itseään vastaan mitenkään, vaan sitä vastaan, että sitä tyrkytetään meille jonkinlaisena... oikeana totuutena.

Minusta kun elämässä tärkeintä on arkipäiväisyys.

Minulle arkipäiväisyys tarkoittaa myös sitä, että mies saa olla kotonaan, omalla sohvallaan, likaisissa kalsareissa. Olen huomannut, että tämä on asia, jota jaksetaan ivata ja nauraa; lähiöissä asuvat äidit, siwan kassat, elevät elämäänsä pesten sohvilla lojuvien miestensä paskaisia kalsareita. So what? Mitä hiton ivaamista siinä on? Miksi mies ei saisi tai voisi lojua omalla työllään hankkimallaan sohvalla mukavissa kalsareissa?

Meltsu taitaa parhaillaankin tepastella kodissamme pukeutuneena pitkiin kalsareihin ja aluspaitaan. Meillä ei ole sohvaa, joten hän ei loju sohvalla, mutta hän istuu omassa TV-tuolissaan katsellen kovalevyltä jotain tallentamaansa lännenleffaa. Hän ei juo kaljaa, mutta hänellä on vierellään lasi halpaa valkoviiniä. Toisinaan hän hyppää portaille tupakalle (luultavasti siellä on tölkki olutta) ja ohimennessään nuuhkaisee hellalla kiehuvaa kanacurrya, hipaisee minua, painaa huulensa minun niskaani.

Eihän hän mikään adonis ole perjantai-lookissaan, mutta enpä ole minä itsekään mikään kenenkään unelmien nainen. Miksi ihmeessä meidän pitäisikään? Tämähän on meidän kotimme, ja jos emme täällä voi olla vapaita tämän maailman vaatimuksista, niin missä sitten? Jos emme omassa kodissamme saa olla paskaisissa kalsareissa, pesemätön tukka ponnarilla, niin missä meillä on paikka, jossa ei tarvitse miettiä, ei pingottaa, ei pelätä, että joku tulee sanomaan, miten pitää olla?

Minua ärsyttää, että ihmisten arjelle nauretaan. Se kuitenkin on juuri se, mikä tätäkin maata pitää pystyssä, pyörittää, kuljettaa eteenpäin.

Mikä vitun vitsi muka on siwan kanssa, kolmen lapsen äiti, pyykkäämässä miehensä paskaisia kalsareita?

Kuka tunnisti otsikossa olevan lainauksen. Se oli yhdestä lempparileffastani.


Minä en ole henkinen ihminen


Meinasin ensin kirjoittaa otsikkoon, että hengellinen, mutta se on vähän eri asia kuin henkinen, ja sitä paitsi, minä olen hengellinen ihminen.

Mutta siis, henkinen en ole. En pahemmin pohdi asioita, jotka ainakin minä käsitän synnyiksi syviksi... en ole henkinen sillä tavalla, joka mielestäni on in ja pop tänä aikana. Ei minulla ole mitään hienoja ajatuksia elämästä ja maailmasta sen takana. Vaikka kuljenkin jalat ilmassa, toisaalta olen hyvin, hyvin arkipäiväinen ja kiinni tässä hetkessä, johon kuuluu ihan tavallisia juttuja. Joskus ajattelen, että minun pitäisi ehkä olla toisenlainen, ja kirjoittaa blogiinikin hienosti pohdiskelemistani asioista hienoin sanakääntein. Mutta ei, miksi ihmeessä pitäisi. Joskus minä ajattelen jopa, että ne hienoimmat ajattelijat ovat ehkä pohjimmiltaan teeskentelijöitä, jotka kirjoittavat ylevistä asioista vain näyttäytyäkseen trendikkäimpinä ja parempina kuin oikeasti ovatkaan. Hakeakseen huomiota ja hyväksyntää.

Toisaalta, kaikkihan me huomiota ja hyväksyntää haemme, minäkin toki. Jos en haluaisi mitään huomiota, en kirjoittaisi julkista blogia. Vaikka en kirjoitakaan huomion toivossa, niin jos en todellakaan haluaisi minkäänlaista huomiota, eikö tämä blogini olisi enemmän päiväkirjamuodossa joko ihan paperilla tai vain koneeni kovalevyllä? En kuitenkaan hae ystäviä, tuttavia, enkä odota tai oleta, että joku "löytää" minut tätä kautta. En ole laittanut edes sähköpostiosoitettani esille, en odota yhteydenottoja. Kommentointimahdollisuus sentään on olemassa, mutta en odota edes kommentteja ainakaan sillä mielellä, että toivoisin keskustelua, vuorovaikutusta mahdollisten lukijoideni kanssa. Minusta on kyllä kohteliasta vastata saamiini kommentteihin, mutta on ehkä huomattu, että ei minua aina huvita. Jokainen kommentti kuitenkin ilahduttaa, onhan se merkki siitä, että jotain ajatuksia olen herättänyt. Ja kyllä, blogini laidassa on kävijälaskuri, tai pikemminkin käyntilaskuri. Ihan omaksi ilokseni, lähinnä. Siitä tiedän, että joku on ainakin käväissyt kyläilemässä Laiskassa vaimossa.

Mutta henkisyydestä piti puhumani. Vielä kun muistaisin, mitä... mietin sitä äsken, kun tälläsin piilolinssejä silmiini, mutta nyt taisin jo unohtaa kaiken. Toki mietin päässäni kaikenlaista, ja joskus pohdin asioita ystävänkin kanssa, mutta silti tunnen, että minulta puuttuu sitä "oikeanlaista", trendikästä henkisyyttä. En tarkoita, että kaipaisinkaan sitä elämääni, taitoa pohtia syvällisesti, sillä en kaipaa, enkä oikeasti tunne olevani mistään vajaakaan, kun minulla ei sitä ole, kunhan nyt vain totean, etten ole sellainen. Tunnen olevani pieni ihminen sillä tavoin. Pieni ihan positiivisessa merkityksessä. Ehkä näissä arkipäiväisissä asioissa on minulle ihan riittävästi pohdittavaa ilman että minun pitäisi miettiä mielessäni jotain elämää suurempia juttuja.

En kuitenkaan tunne olevani myöskään pinnallinen ihminen siinä merkityksessä, minkä minä tuolle sanalle annan. Pinnallista ihmistä ei kiinnosta mikään, mikä siellä pinnan alla mahdollisesti liikkuu. En minä nyt ihan niin arkipäivän sfääreissä lentele, ettenkö omaisi mitään henkistä tajua. Elämä kuitenkin kasvattaa tajuamaan ja näkemään asioita, mutta minusta se ei ole mitään erityistä henkisyyttä, vaan ihan normaalia henkistä kasvua.

Joskus vain ärsyttää, kun tuntuu, että ihmisiltä nykyään odotetaan henkisyyttä ja ennen kaikkea sitä, että se tuodaan julki. Pitää tajuta ja tiedostaa ja pukea sanoiksi ja siinä vähän joogatakin ja pullistua kaikessa henkisyydessään kuin mikäkin sammakko soitimella (vai mitä ne sammakoiden kosiomenot nyt sitten ovatkaan). Pitää olla trendikkään henkinen multikulti-ihminen, joka imee itseensä ties mitä vinkuintialaista voimaa meditoimalla kuusen latvassa, jotta tuntee olevansa yhtä luonnon kanssa, ja ennen kaikkea pitää muistaa raportoida omasta erinomaisesta henkisyydestään kaikille, jotka suinkin ehtivät asiasta kiinnostua - ja siitähän pitää kiinnostua, koska muuten et sinäkään ole henkinen ihminen vaan kakkosluokan kansalainen ja tavis.

Enkä sano, että henkisyydessä itsessään olisi jotain väärää tai naurettavaa. Ei hyvänen aika, ei tietenkään ole. Olen vain ärsyyntynyt siitä, että siitä tehdään pakko ja oletusarvo. Koskee montaa muutakin asiaa kyllä (kuten tiimityötä, jota tunnetusti inhoan ihan kybällä...). Tuntuu, että jokainen vuosikymmen tarvitsee oman trendinsä, josta sinut tuntee oikeanlaiseksi ihmiseksi. 1990-luvulla oltiin positiivisia, 2000-luvulla tehtiin tiimityötä ja nyt sitten ollaan henkisiä.

Taidan vain olla ikuinen vastarannan kiiski, joka ei vain suostu sopeutumaan, mutta joka ei vaivaudu myöskään kapinoimaan vaan murahtelee toisinaan hiljaa tietokoneensa ääressä.

Tänään on aprillipäivä, jota myöskin inhoan. En pidä tunteesta, että minua huijataan, koska minua on helppo huijata. Tai koska minua on kusetettu sen verran pahasti, että leikkimielinen kusetuskaan ei minusta ole hauskaa. Ehkä siksi olenkin vähän kriittisellä tuulella tänään?

Elämä on hassu juttu. Ja ikääntyminen. Eilen aamulla huomasin, että minulla oli pussit silmien alla, valvomisesta kai ja liiasta kahvinjuonnista. Perkeleen kesäaika! Jäin oikein miettimään, miltä tässä iässä pitäisi näyttää ja miltä näytän. Olen välttynyt silmärypyiltä ja kaularypytkin ovat ihan elopainon ansiota, samoin kuin kakkoisleuan kumpare. Poskistani alkaa varmaan muutaman vuoden kuluttua viimeistään huomata mummuni sukupiirteitä. Maha roikkuu, kolme leikkausta ovat jättäneet jälkensä ja huonot elämäntavat ovat nypyttäneet reiteni appelsiinille. Ulkonäkö tai sen puute ei haittaa minua pätkääkään, mutta se, mikä joskus haittaa, on syvä kuilu sen välillä, miltä näytän ja mitä tunnen sisälläni. Haluaisin tietää, tuntevatko ihmiset yleensäkin tällä tavoin? Tosiasia, että olen ihan kohta lähempänä viittäkymppiä kuin neljääkymppiä, ei vaivaa minua, enkä vaivaannu myöskään selluliitistani, läskistäni enkä siitä, että en aina viitsi olla "naisellinen" ja ajaa kainalo- ja säärikarvojani vaan röyhkeästi töpötän uimahallissa karvoineni kaikkineni. Mutta se, kun ei tunne itseään keski-ikäiseksi naiseksi... tai siis tunnen kyllä, mutta kun en aina tiedä, miltä pitäisi tuntua. Kun tuntee itsensä ihan samaksi kuin parikymppisenä. Kun niin monet ajatukset ovat ihan samoja kuin silloin.

1980-luvun nuoriso, kasvoimmeko me koskaan aikuisiksi?

Teini-ikäisenä ero nuorten ja aikuisten, ja varsinkin vanhusten, välillä oli olemassa ja selkeä. Nuoret pukeutuivat nuorisomuodin mukaan ja kuuntelivat nuorisomusiikkia. Minä kuuntelin Pelle Miljoonaa, vanhempani humppaa. Oli ne aikuisten jutut ja nuorten jutut, eikä aikuisten kuulunutkaan ymmärtää nuorten juttuja. Nyt tuntuu, että tuo raja on ainakin hämärtynyt kovasti, ehkä jo kohta kadonnut kokonaan. Minä en voi sanoa, etten ymmärtäisi nuorten muotia tai musiikkia, koska olen itsekin sen saman muodin ja musiikin kuluttaja. Sillä joskus pohdinkin, että pitäisikö minun esim. pukeutua jotenkin toisin, kuten "aikuiset"? Että ei farkkuja ja hihatonta tunikaa iässä, jossa jotkut ystävistäni ovat tulleet jo mummoiksi? Että ei enempää tatuointeja, ei bootseja, ei Rammsteinia eikä Adam Lambertia? Ei? Eikö? Ei World of Warcraftia, ei fantasialeffoja, ei kuolaamista kauniiden poikien perään (niiden saavuttamattomien! ei oikeiden poikien kadulla)?

Toisaalta, myöskään "idolimme" eivät koskaan kasvaneet aikuisiksi. Aiemmin oli selvää, että nuoret esittivät nuorisomusiikkia nuorille, nyt ne samat muusikot ovat kasvaneet aikuisiksi ja esittävät ihan samaa musiikkia oman ikäisilleen ja näiden lapsille ja jopa lapsenlapsille. Siinä mielessä rajat tosiaan ovat hämärtyneet. Ajatellaan nyt vaikka Rammsteinia, jonka nokkamies Till Lindemann on poikkeus siinä joukossa, josta näen märkiä päiväunia; hän on Mies, ei ripaustakaan kaunista poikaa hänessä. Äijät ovat kohta viisikymppisiä ja silti tahkoavat lekalla päähän-musiikkiaan energialla, josta moni voi vain haaveilla. Ei heidän musiikkinsa ole suunnattu vain nuorisolle tai heidän itsensä ikäisille. Se on ... vain musiikkia, kaikille. Onko nykyään kaikki kaikille? Onko enää mitään sääntöä sille, miltä kohta viisikymppisen naisen tulee näyttää?

Tarvitsen vielä pikkuisen lisää henkistä kasvua, jotta lakkaan pohtimasta moisia ja olen vain sitä, mitä haluan olla ja tunnen olevani. Myös vähän lisää tyyli- ja tilannetajua voisin hankkia, koska on tilanteita, joihin ei marssita maihinnousukengissä ja appiukon vanhassa cowboy-tyylisessä nahkatakissa. *virn*.

Rammstein, niin ... Viimekertainen konsertti Hartwall-areenalla oli aivan loistava, eikä vähiten siksi, että olin saanut liput aivan mahtavalla paikalle, melkein niin lähelle lavaa kuin se yleensä oli mahdollista, jotta paikalta oli lavalla hyvä näkyvyys.