torstai 31. maaliskuuta 2011

Whataya Want From Me


Taas uusi talvipakkasaamu. Tänään on vielä kylmempää kuin eilen ja minä aloitin aamuni muutamalla painavalla sanalla. Tuntuivat hyviltä ääneen lausuttuina. Minä en ota tästä vastuuta, koska sinä et kuuntele etkä usko minua. Jaksaa taas yhden päivän rämpiä "vitun väliä"-asenteella. *virn*.

Eilen silmäilin Seiskan nettisivuja ja huomasin, että Adam Lambert ja Sauli Koskinen olivat olleet Lady Gagan synttäreillä. Kyllä, minä seuraan jossain määrin julkkisjuoruja ja ainakin yritän olla selvillä siitä, kuka on kukakin, kuten nyt vaikka Lady Gaga tai Adam Lambert. Sauli Koskisesta en muista kuulleeni ennen kuin hän alkoi deittailemaan Lambertia, mutta hän kai on joku BB-tähti ja sillä saralla julkkis täällä Suomessa. En ole koskaan seurannut BB:tä, joten näistä voittajista, jotka eivät ole lähteneet riekkumaan julkisuudessa esim. myymällä häpykarvojaan tai suurentamalla tissejään, en ole juuri mitään juttuja bongannut. Siinä mielessä isot pisteet Saulille. (Niin siis, voittiko hän BB:n? Edelleen epäselvää minulle).

Jotenkin vähän hassua, että suomalainen BB-tähti seurustelee maailmanluokan tähden kanssa, ja siitä kirjoitetaan Suomen lehdissä hirmuisen vähän. Olenkohan bongannut juttuja mistään muualta kuin Seiskasta (siis netistä, juorulehtiä meille ei tule kotiin, enkä niitä osta)? Kuitenkin, ainakin minun mielestäni, kyseessä on aika iso juttu! Adam Lambert on kuitenkin iso stara ihan ympäri maailmaa. Ja hei, Lady Gagan synttärit - jos melkein kuka tahansa muu suomalainen julkkis olisi ollut siellä, niin johan siitä olisi revitty otsikoita lehteen kuin lehteen. Eihän se nyt ihan jokapäiväistä ole kuitenkaan päästä Adam Lambertin kanssa Lady Gagan synttäreille. Mutta onko sitten niin, kuten ajattelen: kun kyseessä on m/m-pari, ollaan vähän hyshys? Tuntuu kuin modernissa Suomessamme moni media ei oikein tiedä, miten tähän asiaan nyt pitäisi suhtautua, joten ei suhtauduta oikein mitenkään. Leikitään, että ei ollenkaan huomata, että Sauli Koskinen menee Lady Gagan synttäreille Adam Lambertin käsipuolessa, vaikka lehdet ihan hyppäisivät lehtitelineistä silmille, jos Saulin tilalla olisi vaikka Martina Aitolehti. Ooh, voi sitä mölyä, Aitolehden kulmikasta naamaa ei pääsisi pakoon varmaan edes omaan vessaansa.

Enkä ollenkaan tarkoita, että Adamin & Saulin suhteesta pitäisikään vaahdota joka mediassa ja kaivella sieltä esille kaikkea törkyä. Ihan piristävää, että saavat olla suht rauhassa, ja erityisen hienoa on tapa, jolla he itse ovat kommentoineet suhdettaan. Täysipäiseltä ihmiseltä vaikuttaa Sauli, vaikka BB:n osallistuikin.

Kaikkea hyvää heille.

Kun nyt lähdin julkkiksia ruotimaan, otanpa taas esille blogihelmen Johanna Tukiaisen Seiska-blogista. Viimeisin päivitys itsessään oli taattua Tuksu-huttua eli vailla päätä, häntää ja todellisuuspohjaa, mutta mikä on kiinnittänyt huomioni, on ääkkösten puuttuminen. Jokin aika sitten Tukiainen kertoi riidastaan Arton kanssa ja kuinka Arto sen yhteydessä hajotti hänen tietokoneensa (miten, siitä hän on kertonut jo niin monia versioita, etten tiedä, mikä niistä mahtaa olla se virallinen...) ja tämän väitetyn tapahtuman jälkeen Tukiainen on kirjoittanut blogitekstinsä ilman ääkkösiä. Mutta kuinka ollakaan... Seuraava pätkä on ihan kopipaistettu hänen blogistaan:

Pitkan sairaalajaksoni jalkeen en osaa enaa nukkua yksin mielellaan, haluan etta vieressani on joku, joko vanhempani,siskoni tai vaikka joku tyttokaverini. Laitan aina vahintaan jonkun pienen lampun palamaan koko yoksi silla en kesta olla kokonaan pimeeässä.

Kiinnittyykö huomio erityisesti mihinkään? Eikö? Otetaan uudestaan, tummennan yhden sanan tekstistä.

Pitkan sairaalajaksoni jalkeen en osaa enaa nukkua yksin mielellaan, haluan etta vieressani on joku, joko vanhempani,siskoni tai vaikka joku tyttokaverini. Laitan aina vahintaan jonkun pienen lampun palamaan koko yoksi silla en kesta olla kokonaan pimeeässä.

Koko blogi on muuten kirjoitettu ilman ääkkösiä, mutta sanaan "pimeeässä" on jostain syystä löytynyt ä-kirjaimet. *repee ihan totaalisesti*.

Vaan se julkuista, noista meille niin rakkaista naamoista, tällä kertaa. Olisiko kamala yllätys, jos laittaisin tähän Adam Lambertin ihanan Whataya Want From Me-lurituksen? Hee, sen juuri laitan. Pidän ko. kappaleesta todella paljon ja tykästyin siihen jo silloin, kun se ilmestyi, eikä minulla ollut vielä mitään tietoa, kuka on Adam Lambert. Sanat ovat kuin suoraan omasta elämästäni Azerothissa. Pitäisi joskus kirjoittaa koko tarina paperille. Joskus.


keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Ei ole todellista


Yön aikana oli tullut lunta melkein kymmenen senttiä ja herätessäni vähän seitsemän jälkeen pakkastakin oli melkein saman verran ts. melkein kymmenen astetta. Huhtikuu painaa just päälle, mutta talvi ei vain halua hellittää otettaan. Päivällä kevät yrittää ottaa edes jonkinlaisen erävoiton talvesta varovasti sulattelemalla katoilta lunta, joka iltapäivästä tippuu vetenä alas räystäältä, mutta kun aurinko (jota ei yleensä edes näy) painuu mailleen, talvi kampittaa ja pakastaa ja pyryttää kaksin verroin. Tuntuu niin hullulta, että ennen tätä takatalvijaksoa meillä oli esim. portin edestä jo lumi sulanut, mutta nyt ei portti taaskaan aukea kunnolla, kun lunta on niin paljon. Täytynee ottaa tuura taas esiin ja hakata jää pois, että pääsee pihasta edes autolle.

Yön aikana tulleen lumimäärän nähtyäni ajattelin mennä takaisin nukkumaan vietyäni Tonin pysäkille, mutta en mennytkään. Otinkin kupin kahvia ja istahdin tähän käynnistymään hiljakseen. Kesäaikaan siirtyminen tuntuu vähän vaikuttavan minun sisäiseen kellooni; iltaisin ei väsytä, mutta päivisin väsyttäisi sitäkin enemmän. En kuitenkaan halua "haaskata" tätä aamuhetkeä nukkumiseen, otan sitten vaikka päiväunet, jos siltä tuntuu. Nyt kuitenkin on pilvetön taivas ja kaikesta huolimatta valo on keväinen. Mikäs tässä on istuessa ja lukiessa netistä päivän otsikoita.

Tuksun häälaskut maksamatta (kuka hullu sille mitään on laskulla antanut?). Intialaistaustaista ehdokasta syrjittiin - persukahakka (taidankin pyörtää ajatukseni äänestää persuja, varsinkin kun puolueen puhejohtajan lausumatkin ovat olleet vähän outoja viime päivinä). MasterChefin finalistit selvillä (minun suosikkini on Joonas!). Fukushimasta hurja mittaustulos (voi kökkö). Ville Leino teki kaksi maalia (ketä kiinnostaa).  Työmaalta löytyi kaksi pääkallo (hui).

Maailma makaa siis kuten ennenkin ja minä voin olla tyytyväinen siihen, että olen osa sitä. Lähden Azerothiin, shorel'aran!

Päivän video tämän linkin takana:

It's A Man's Man's Man's World

tiistai 29. maaliskuuta 2011

OI ihana kevät kera lumisateen ja pakkasen


Kaikki on tänään minua vastaan. Myös firefox... olin ehtinyt kirjoittaa tähän jo päivittäisen valitukseni siitä, kuinka maaliskuun 29. päiväna voi olla kymmenen pakkasastetta ja lumisadetta, olin ehtinyt kuvailla Meltsun eilisen onnettomuuden ja kirota sen, ettei teitä hiekoiteta, suolata eikä edes aurata, kun firefox päätti kaatua. Kaatua?! Ensimmäisen kerran sellainen tapahtuu minulle, sain oikein ilmoituksen, että firefox kaatui. Rassukka kompuroi kyllä ylös, mutta tekstini oli hävinnyt. Enkä kirjoita uudelleen, olkoon.

Mutta koira-asiasta olin ehtinyt kirjoittaa vasta muutaman sanan, joten otetaan uudelleen. Kävin eilen kirjastossa lyömässä löylyä koirakuumeeni kiukaalle eli selailemassa koirakirjoja, kun oli aikaa partiolaisia odotellessani. En edelleenkään ole ottamassa meille uutta perheenjäsentä, mutta oli kiva muistuttaa itselle, miten hienoja kavereita meillä jo nyt on. Uljas Wikimme ja vähämmän uljas, mutta ihan yhtä rakas, Mindimme.

Illalla keksin kuuklettaa, vieläkö löytäisin Wikin kasvattajan sivut netistä ja sieltä Wikin pentukuvan. Kasvattajasta kun ei ollut kuulunut mitään vuosiin, ja kas; sieltähän löytyikin uudet sivut. Olihan siellä Wikin pentukuva (Wiki kera sisarustensa ilman mainintaa siitä, että Wikikin on kuvassa), mutta muuten Wiki oli hävitetty sivuilta kokonaan... edes nimeä ei siellä enää mainita, eikä koiran nykyistä omistajaa. Minusta se oli tosi outoa, koska kyseessä on kuitenkin sukutaustaltaan ihan valiokoira, joskin sir Wiki nykyisellään on ihan epäkurantti kera yhden vaivaisen kiveksen. Toinen olla möllöttää vatsaontelossa, sen voi tuntea. Ko. vian takiahan Wiki kotikoiraksi myytiinkiin.

Silti tuntuu oudolta, että Wiki on tavallaan kadotettu kasvattajan sivuilta kokonaan ja että kasvattaja lakkasi pitämästä meihin yhteyttä, eikä enää edes vastannut Meltsun soittoihin. Tiedä sitten, onko kyse siitä, että Wikillä todettiin jo vuosia sitten nivelrikko, ihan nuorena koirana. Olisikohan Wiki ollut vasta reilun vuoden, korkeintaan kaksi. Koira alkoi ontumaan ja kun vein sen lääkärille, jossa se kuvattiin ja katsottiin, nivelrikko todettiin muistaakseni oikeassa etujalassa. Saimme hoito-ohjeet ja lääkkeet ja vaiva parani - ilmestyäkseen oikeaan takajalkaan. Nivelrikko todettiin molemmissa takajaloissa ja siitä asti asian kanssa on yritetty elää. Wiki on käynyt puolen vuoden välein kartopheeni-pistoksilla ja siitä on ollut paljon apua. Aiemmin Wiki söi erikoisruokaa, mutta nyt, kun Mindi saa ravintolisää tablettina, olemme luopuneet erikoisruuasta Wikin kohdalla ja se saa samoja tabletteja kuin Mindi (cartivet). Liikaa liikuntaa yritämme välttää sillä, ettemme lenkitä koiria kovin usein, eikä pitkiä lenkkejä ollenkaan. Onneksi omassa pihassa on tilaa temmeltää.

Aiemmin olimme tiiviissä yhteydessä Wikin kasvattajaan. Hän halusi tietää, mitä Wikille kuuluu ja toivoi myös kuvia. Osa lähettämistäni kuvista päätyi kotisivuille, joissa oli esillä kaikki heiltä lähteneet hauvelit. Monilla oli hienot listat saavutetuista palkinnoista, meillä vain toteamus, että Wiki on kotikoirana sen-ja-sen nimisten ihmisten luona. Se oli minusta mukava juttu, Wiki on olemassa myös ilman näyttelypalkintoja..! Vaan kun Wiki sairastui ja Meltsu soitti asiasta kasvattajalle, asia muuttui. Kasvattaja sai suurinpiirtein hepulin ja väitti, että olemme aiheuttaneet Wikille nivelrikon jollain konstilla, ja se siitä sitten. Sen jälkeen hän lakkasi vastaamasta Meltsun soittoihin ja nyt tosiaan sitten Wikiä ei ole enää edes olemassa hänen kasvattamanaan pentuna. Minusta se oli kummallista; emmehän missään vaiheessa syyttäneet häntä tai ketään Wikin nivelrikosta, vaan Meltsu totesi sen asiana, joka oli tapahtunut ja informoi kasvattajaakin siitä. Minä ainakin uskoin lääkäriä, joka totesi, että vaiva on yleinen pitkärunkoisilla koirilla ja that's it. Sitä voi yrittää leikkauksella parantaa, mutta tulos ei kuulema yleensä ole kovin onnistunut. Toinen, seniorilääkäri, jolta asiasta tiedustelin, ei suositellut leikkausta ollenkaan. Ennuste vaivalle ei ole kovin hyvä, leikattiin tai jätettiin leikkaamatta, mutta meillä on mennyt ihan kivasti sen kanssa kuitenkin. Cartivet-ravintolisään olen erittäinkin tyytyväinen; Wiki sai piikin viimeksi kesällä eli sillä on pärjätty nyt kohta vuosi normaalin puolen vuoden sijasta. Uskon tosiaan, että siitä on kiittäminen cartivetia.

Mutta jos kasvattaja tosiaan on sitä mieltä, että me olemme aiheuttaneet koirallemme nivelrikon tai että syytämme häntä siitä, niin ihan vapaasti.

... Meltsu-parka. Tekee lähtöä töihin todella huonosti nukutun yön jälkeen. Eilinen kolari toi hänelle liian elävästi mieleen sen edellisen, jossa eräs henkilö keksi päättää huumeenhuuruisen elämänsä ajamalla päin Meltsun ohjastamaa mersua. Onneksi tällä kertaa ei kenellekään käynyt hullusti, ei edes autolle. Olisi voinut käydä pahastikin.

 Päivän videoksi laitan Zorron, uljaan schabradorin, lumileikkeineen muistuttamaan siitä, että oli sitten oikein "hieno" rotu tai tällainen tuplarotu kuten meidän Mindi-neitimme (Mindin rotuhan tunnetaan schabradorina erityisesti läntisessä naapurimaassamme, kuuklettakaa vaikka!), yhtä rakkaita ovat kaikki.

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Sanonko mä minne voitte työntää alkoholiongelmanne?


Ihan alustuksena, MTV3:n viihdesivuilla (viihde?!) oli Julia Tukiainen tunnustamassa alkoholiongelmaansa. Tässä juttu, ei se kovin pitkä ollut:

Julia Tukiainen kävi läpi katkaisuhoitojakson, jonka jälkeen hän uskoo selviytyvänsä raittiina.

– Olin katkaisussa. Se oli sairaan intensiivinen ja rankka, mutta mahtava juttu. Olin Hietalinnassa kaksi viikkoa, Julia Tukiainen kertoo MTV3.fin Viihdeuutisille.

– Alkoholia en juonut säännöllisesti, mutta sairastuin vuonna 2007 vakavaan masennukseen. Sen kanssa meni ylös ja alas. Olin pitkiä kausia juomatta. Kun paha olo iski päälle, niin retkahdin juomaan.

Julia ei kertomansa mukaan mennyt katkaisuhoitoon varsinaisesti vieroitusoireiden vuoksi. Hänen mukaansa hoito onnistui hyvin.

– Nyt en juo ainakaan pariin vuoteen. Otan antabusta päivittäin. Kun olen nyt Ruotsissa, niin ei ole ongelmaa. Suomi on minulle ahdistava paikka.

Julia myöntää julkisesti olevansa alkoholiriippuvainen henkilö.

– Ei katko tarkoita pahaa, vaan se tarkoittaa hyvää. Hienoa, että menin katkolle. Alkoholistin pitää myöntää ongelma itselleen: Olen alkoholisti.

Jokainen, jolla on lähipiirissä, tai vaikka vähän kaukopiirissäkin oikea alkoholisti, tietää, mitä paskaa ylläoleva on. Ei, en väitä, etteikö neiti Tukiainen olisi alkoholisti, sillä kyllä hän on, alkoholisti ja sekakäyttäjä, mutta samalla hän on oiva esimerkki siitä, kuinka ongelman voi kieltää myöntämällä sen. En puutu siihen, ettei ko. hoitolaitoksessa ole mitään kahden viikon hoitojaksoja (eli Julia on jättänyt hoidon kesken) ja etten usko, että mikään oikeanlainen, intensiivinen hoito olisi "mahtava juttu", vaan lähinnä siihen, miten Julia antaa meille loistavan esimerkin alkoholistin sielunelämästä.

En juo säännöllisesti, en mennyt hoitoon vieroitusoireiden takia, juon kun olen masentunut, juon koska Suomi on niin masentava paikka. Ihminen, joka oikeasti on sisäistänyt itsellään olevan alkoholiongelman, ei latele noita ikivanhoja latteuksia; ei minulla oikeastaan ole ongelmaa, ei ole oma syyni, että juon. "Olen alkoholisti" voi olla pelkkä tyhjä lause, ilman sisältöä. Jos ihminen on nolannut itsensä useaan kertaan tavalla, jolla Julia on, "minulla on alkoholiongelma" voi olla jopa mukava syy mokailuille ja juomiselle. Kiva selitys ja vähän sellainen... muodikaskin, eikö totta? Kerrankos glamour-ihmisillä nyt vähän alkoholiongelmaa on, ei sitä tarvi hävetä, päinvastoin. On mahtavaa päästä pariksi viikoksi hoitoon lepäämään ja sitten voikin tehdä päätöksen, että nyt en juo ainakaan kahteen vuoteen.

Kuinka monin eri tavoin alkoholisti osaakaan huijata niin itseään kuin muitakin. Melkein tekisi mieleni ihailla. En ihaile. Halveksun. Säälisin, jos en olisi nähnyt sitä, miten alkoholisti vahingoittaa läheisiään juomisellaan.

Lähipiirissäni on kaksi raitistunutta alkoholistia. Toinen raitistui pakosti, koska juopottelun takia hän sai aivoverenvuodon. Toki tiedän, ettei aivoverenvuotoon tarvita alkoholia, mutta tässä tapauksessa ihminen voi syyttää vain itseään. Omista elämäntavoista johtunut korkea verenpaine > verenpainelääkityksen unohtaminen ja jopa tarkoituksellinen poisjättäminen, kun viinahoureissa on sitä mieltä, etteivät lääkärit mitään tiedä ja että ei terve mies lääkkeitä kaipaa.

Toinen raitistunut alkoholisti on jaksanut olla juomatta 25 vuotta. Päivän kerrallaan, yhä vältellen tilanteita, joissa joutuu tekemisiin alkoholin tai humalaisten kanssa ja yhä käyden vertaistukiryhmissä useammankin kerran viikossa. Ihminen, joka on ymmärtänyt, miten on satuttanut läheisiään juomisellaan ja on yrittänyt hyvittää sen. Hänelle "olen alkoholisti" oli enemmän kuin pelkkä viihdesivuille henkäisty sana.

Lähipiirissäni oli ihminen, joka koko ikänsä yritti taistella irti alkoholista ja lopulta se voitti hänet. Minusta on surullista ajatella sitä pientä tyttöä, joka hukkasi elämänsä pulloon. En sure sitä aikuista naista, joka kännihoureissaan ajoi omia lapsiaan takaa veitsi kädessä, mutta sitä tyttöä säälin.

Lähipiirissäni on ihminen, joka sätkii alkoholin ja huumeiden otteessa. Hän on meidän oma "juliamme", joka aina toisinaan havahtuu keksimään, että hei, mähän olen alkoholisti ja soittaa meille itkien, että hänet pitää viedä hoitoon. Jos viedään, hän viihtyy siellä sen ajan, mitä menee pahimmista vieroitusoireista toipumiseen ja lähtee sitten pois todeten, että paikka oli ihan perseestä tai että ei hän olekaan tarpeeksi pohjalla sinne oikeiden alkoholistien parissa olemaan. Töissä ei viihdy, koska työkaverit ovat paskoja ja työ on niin inhaa, että ei sitä kestä selvinpäin. Rahaa ei ole ruokaan eikä vuokraan, mutta aina jotain löytyy, millä saa pään sekaisin. Kännissä ei olla köyhä eikä kipeä, vaikka laskuhumalassa sitten taas soitetaan ja itketään, että tapan itseni just jos et tule nyt tänne. Jos ei ole halua auttaa häntä ts. pomppia hänen pillinsä mukaan, alkaa tulla öisin törkeitä viestejä ja uhkauksia.

Sääliäkö pitäisi? Haistakoon nyt... ja kunnolla.


Ei se lopu ikinä


Nimittäin tämä talvi. Takatalvi tuntuu tulleen jäädäkseen ja lunta sataa yhä lisää ja lisää. Taitaa vaikuttaa minun mielentilaanikin, viime viikosta alkaen ei taas ole oikein huvittanut mikään. Hiffasin äsken, etten ole käynyt viikkoon ulkonakaan... mutta kuka tuonne edes viitsii mennä, jos ei ole pakko?

No jaa, tänään on maanantai ja minulla maanantaifiilikset. Usein viikonlopun jälkeen mielentila ei ole mikään kymppiplus, tiedä sitten mistä moinen johtuu. Varmaankin jokin opittu käyttäytymismalli, koska eihän viikonpäivissä sinänsä ole mitään eroa. Eilen jaksoin hörhöillä ja meikkasin ihan omaksi ilokseni, tänään en. Eilen laitoin uuden tunikan ylleni, tänään huomasin, että olin (tietenkin) roiskuttanut päälleni paellaa. Kuinkahan hyvin kurkuma lähtee pois puuvillasta..? Täytynee ostaa tahranpoistoainetta, kun tänään menen käymään kaupoilla samalla, kun kyyditsen partiolaisia.

Jotain sentään sain aikaiseksi viikonloppunakin; käskin, tai pikemminkin pyysin, Tonia käymään vaatekaappinsa läpi ja laittamaan pois kaikki pieniksi käyneet vaatteet tai vaatteet, joita hän ei jostain toisesta syystä halua käyttää. Niistä sitten valitsin roskiin ja kirpputorille menevät. Nyt on ihan hyvä äiti-fiilis siitä syystä, että hyvä lapsenkin on oppia katsomaan, mikä vaatekaapissa on tarpeellista, mikä ei. Ettei tule samanlaista kuin isästään .*köh*.

Teimme myös peräti kahden viikon ruokalistan yhdessä. Sekin on hyvä taito; oppia lukemaan ruokaohjeita ja miettiä, mitä tänään syödään. En oleta, enkä varsinkaan toivo, että Toni tulevaisuudessa tukeutuu tässä asiassa mahdolliseen puolisoonsa vaan osaa tehdä kaikki asiat ihan itsekin.

Tällä viikolla meillä syödään:

- Maanantai; paella, lohilaatikko, salaatti (eli syödään edellisviikkojen tähteet pois)

- Tiistai: juustoinen perunakeitto, leipä, jälkiruoka

- Keskiviikko; afrikkalainen jauhelihakuskus (jossa couscous korvataan riisillä), salaatti

- Torstai; lohikeitto, leipä

- Perjantai; Kanacurry, salaatti

- Lauantain; Liharuukku, peruna, salaatti

- Sunnuntai; pizza, salaatti

Lisäksi että muutamana vuonna tähän aikaan on jo sinivuokot kukkineet, muistan erityisesti sen kevään, kun olin raskaana... kuinka huhtikuun alussa istuin peräkammarissa ja minulla oli ikkuna auki... riihpihassa oli isoja pälviä ja peipposet konsertoivat. Juu, vittua päähän, tulkoon ikuinen talvi vaan, kun näemmä on tullakseen.

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Viittiskö vaiko eikö viittis


Olisinko tänään ahkera? Pyykkäisinkö, viikkaisinko, silittäisinkö, nostelisinko pirttipöytää, imuroisinko mattoja, pesisinkö lattiaa, istuttaisinko krysanteemin? Olisinko sporttinen, lähtisinkö pilkille, happihyppelylle, lenkille?

Rakastaisinko tänään? Huomenna, ylihuomenna, aina ja ikuisesti?

Paljon voisin tehdä, tai jättää tekemättä. Loppujen lopuksi, on ihanaa elää elämää, jossa ei sittenkään tarvitse tehdä mitään, ei ainakaan täällä kotona. No, kokkaaminen ehkä on aika must-juttu, koska raaka karjalanpaistiliha ei varmaan maistuisi kuin koirille, mutta noin yleisesti ottaen. Ei ole mikään pakko vaihtaa lakanoita juuri tänään tai imuroida mitään, jos tuntuu siltä, ettei riitä paukkuja.

JOS. Saattaapi niitä riittääkin, kunhan tästä käynnistyn. Nukuin ihanasti puoli kymmeneen ja uneksin taas kerran olevani Puertossa. En usko enneuniin (vaikka en myöskään tyrmää, etteikö joku voisi sellaisia nähdäkin, minä en näe - sinänsä ihme, että näinkin jalat-ilmassa-ihminen ei näe enteitä, ei etiäisiä, ei kalmoja, ei mitään sellaista, jota muutkin eivät näkisi), joten uneni Puertosta kertonevat vain siitä, miten valtavasti kaipaan sinne, varsinkin juuri nyt, kun kevät otti taas takapakkia ja päätti heittäytyä takaisin talveksi. Ensi yönä siirrytään kesäaikaan, eikä kesästä näy pienintäkään pihausta. No jaa, valo on edelleen keväistä, silloin kun ei lunta pyrytä kuin viimeistä päivää. Muutama vuosi sitten minulla oli huhtikuun ekana otettuja valokuvia keräämistäni sinivuokoista!
Olen heittänyt tulevaisuuteni oikeastaan kokonaan herran haltuun. Käy miten käy. Olen tehnyt tilanteen Meltsulle selväksi ja kaikkeni muutenkin, mutta hän haluaa odottaa syksyyn. Selvä, odotamme hänen halustaan, eikä minulla siksi tunnu olevan mistään mitään stressiä nyt. Päätös on hänen, vaikkakin vastuu toki yhteinen. So what. Jos kaikki käy hyvin, lähdemme syksyllä/talvella jopa pitemmäksikin aikaa Puertoon. Asiaa on alustavasti jo juteltu Keijon kanssa, joka itse toivoi meidän viipyvän kauemmin kuin vain viikon. Saapi nähdä nyt, kaikki on toki vielä auki. Ehkä asiat menevät toisin, mutta sitten ne menevät. Tärkeintä on kuitenkin ... niin, mikä? Elää ja nauttia ainutkertaisesta elämästämme.

Minulla on aivan hirrrrrrmuinen kissa- ja koirakuume. Kolmas koira katraaseemme olisi aivan ihana - ja täysin järjetön ajatuskin! Siis oikeasti; ei mitään mieltä eikä tolkkua kasvattaa tätä kenneliä, mutta siitä huolimatta haaveilen uudesta karvaisesta perheenjäsenestä. Aion mennä jopa niin pitkälle, että ajaa hurautan ehkä jo huomenna Kodittomille kissoille katsomaan, millaisia asukkeja siellä on. Matkan pääasiallinen tarkoitus on tosin viedä eläimille vähän avustusta; kaappien siivoamisestani jäi yli mm. virttyneitä t-paitoja, pyyhkeitä yms. rievuksi ja nukkuma-alustoiksi ja jopa muutama vanha tyyny, joista saa kisumisuille kivoja petejä. Järjellä ajateltuna en tällä hetkellä voi auttaa kotia tarjoamalla, mutta jos tuolla tavoin voin, niin hyvä.

Ah, yksi asia on ratkennut jo. Meltsu päätti, että emme muuta mihinkään. Meillähän on ollut muuttoajatus mielessä siitä asti, kun isä tuli tänne kepillä huiskimaan ja siksikään minua ei ole oikein huvittanut mikään täällä kotona. Eläinten kohtaloa olen surrut ja sitä, että ne eivät pääsisi vapaasti pihalle (aitaukseen) ja että lenkittäminen olisi hankalaa, kun pitkiä lenkkejä ei voi tehdä. On ollut ajatus, että viitsiikö mitään aloittaa tai tehdä, jos tähän ei jäädäkään, ja minimalisointia olen suorittanut vähän silläkin mielellä, että jääpä vähemmän muutettavaa sitten. Nyt viitsii aloittaa ja tehdä! Ja jatkaa talon raivaamista sillä mielellä, että ei tätä kaikkea tarvita elämiseen; mukavampi elää vähemmän kaaottisessa kodissa. Roskis, varo vain, täältä pesee lisää kamaa!

On ihana antaa lopullisen päätöksen teko toiselle välillä. Ehkä olen liian vahva, liikaa vallankahvassa toisinaan kiinni. Unohdan, että en ole tässä yksin. On hetkiä, jolloin kaipaan ns. perinteistä maailmaa ja avioliittoa, jossa mies on näkyvä ja päättää ja nainen on kotona huolehtien kodista, miehestään ja lapsistaan. Kamalan anti-feministinen ajatus, mutta ihan oikeasti olisi joskus mukavaa vaihtelua elää elämää, jossa vastuu olisi jollain muulla.

Nyt istutan eilen ostamani keltaisen krystanteemin uuteen ruukkuun. Se on kuin pieni aurinko keittiön pöydällä.

 Päivän videoksi pieni muistutus siitä, miksi Puertossa on barrancoja ja miksi niitä EI kannattaisi käyttää parkkipaikkana... 

torstai 24. maaliskuuta 2011

Hurmiossa


Kun eilen ehdin jo kaivata tilaamiani vaatteita, niin eipä mennyt aikaakaan, kun posti tuli ja postin mukana saapumisilmoitus. Soitin heti Meltsulle ja pyysin häntä piipahtamaan matkahuollossa ja pyytämään pakettini sieltä - pienen paikkakunnan iloja on olla siinä mielessä tunnettu, että ei tarvita valtakirjoja ja erityislupia toisen postin lunastamiseen. Olikohan se viime kesänä, kun kävin matkahuollossa ostoksilla (samassa on kirjakauppa) ja rouva myyjä sanoi, että hei, sun miehelles onkin tullut paketti, vietkö sen samalla niin ei tarvitse laittaa siitä lappua kotiin. Kätevää!

Nyt vähän eksyin asiasta. Meltsu toi siis pakettini ja avasin sen melkein samalla innolla kuin lapsena joululahjoja..! Oli ihanaa, kun paketista plopsahti esiin valkoista ja pinkkiä. Ja pikkuisen mustaa/ruskeaakin, mutta yleisesti ottaen se oli kuin paketti valoa. Yksi pusero ja salsahame tulevat vielä myöhemmin, mutta näistäkin riittää iloa pitkäksi aikaa, kun välillä ihailen niitä ja odottelen kesää, että voin pukea ne ylleni. Joka rievussa koko oli nimittäin ihan oikea, eikä yhtään tarvitse laittaa vaihtoonkaan.

Myöhemmin tulevat vaatteet ovat mustaa/harmaata kylläkin. Mutta ajattelin, että musta polvipituinen salsahame olisi kiva näiden vaaleiden värien kanssa. Tuo kuvan oikeassa laidassa oleva riepu on täysipitkä hame, trikoota ja todella mukavan tuntuinen päällä. Sen kanssa sopii joku niukka toppi, tai vaikka tuo pitsitoppi vasemmalta. Kesä, tule jo..!
Taidan mennä uudelleen Ellokselle shoppailemaan, luottorajani kun on 600 euroa ja tarvitsisin kipeästi uusia rintaliivejä... ja kenkiä.

Päivän videoksi Lemmyä, koska Lemmy on osa elämääni siinä missä Gene Simmonskin... ja tämä biisi siksi, että Meltsu nimittää oikeaa kättäni iron fistiksi. Juu-uh, no mikä ettei; minä hallitsen rautaisella nyrkillä, siitäkin huolimatta, että jäin nyt sitten virallisesti meidän perheemme kääpiöksi. Meltsu on 181 cm pitkä ja painoa 102 kg (puolessatoista vuodessa painoa on tainnut lähteä 30 kg, hienoa) ja Tonin terveydenhoitaja totesi eilen 173 cm pitkäksi ja 90 kg painavaksi. Olen ollut hiukan huolissani Tonin painosta, mutta terv.hoitajan mielestä se on ihan hyvä ja sitä on tullut tasaisesti pituuteen nähden. Minä olen nyt sitten perheen lyhin ja kevyin. Keijukainen kokoa 46.

Ai juu, olenhan minäkin nähnyt Lemmyn livenä yhden kerran (Meltsu varmaan toistakymmentä kertaa) ja se riitti. Motörhead on ihan jees ja Lemmy mielenkiintoinen persoona, mutta jossain menee ihan oikeasti raja, kuinka kovaa voi soittaa ilman että korvat halkeavat. Motörheadin konsertissa Kaapelitehtaalla oli lähellä, etteivät minun korvani haljenneet.


keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Öisin minä rakastan


Viime yönä uneksin taas olevani niiiiin rakastunut. Ihana uni, vaikkakin rakkauteni kohde oli täysin fiktiivinen pääkoppani tuotos eli joku, jota ei (ainakaan minun tietääkseni) ole olemassakaan. Tai ei ainakaan kuulu minun tuttavapiiriini!  Ihme kyllä, tällä kertaa oli ihan kotimainen mies, joka lisäksi muistutti erehdyttävästi yhtä entistä poikaystävääni ulkonäöltään... ei todellakaan mikään adonis. Hän ei kuitenkaan ollut ko. henkilö, koska hänen nimensä oli Jukka. Sen muistan; Jukka. Mainitsemani ex-poikaystäväni nimi ei ollut Jukka. Vietin äsken varmaan 10 minuuttia miettimällä, mikä hänen nimensä oikeastaan oli, koska en millään saanut päähäni kuin hänen sukunimensä, mutta tulihan se sieltä, kelattuani ensin kaikki mahdolliset Esat ja Vesat ja ties mitkä. Karihan se oli.

On ihanaa rakastaa unissaan silloin, kun se valveilla on jäänyt taka-alalle. Tai ehkä "rakastaa" ei ole oikea sana, vaan pikemminkin; olla rakastunut. Olen unissani huiman rakastunut, perhosia vatsassa, sisälläni sulaa laavaa. Silloin, kun kohde on oikea, siitä jää hyvä mieli koko päiväksi. Vatsanpohjassa sykähtelee ja hymy hiipii huulille monta kertaa päivässä, kun muistelee sitä tunnetta. Ei ole ihmekään, että niin moni rakastuu rakkauteen ja rakastumisen tunteeseen, koska onhan se niin huikea. Oikea endorfiinipommi. Kyllä sitä kaipaa elämäänsä aina silloin tällöin, enkä näe mitään väärää siinä, että jos se kohdalle osuu, antautuu sille. Antautuu tunteelle, en tarkoita antautumista sille kohteelle. Tunne - ihastuminen, rakastuminen - ei satuta ketään. Jos tunne johtaa tekoihin, se on eri asia. En puhu aviorikoksesta enkä suhteeseen ryhtymisestä, vaan ihan siitä pyörryttävästä aivomyrskystä, jota ihastumiseksi kutsutaan.

Sääli, jos sille ei uskalla antautua.

Unissani minä antaudun ihan kaikille ja kaikelle. Ei ole mitään rajaa sillä, kuka tai mikä olen ja mitä teen. Unissani minä voin olla sitä, mitä tunnen olevani ja tehdä sitä, mitä kaipaan. Ja ei, en kaipaa rakastumista johonkin Jukka-nimiseen henkilöön, se tuli ihan yllättävänä (miellyttävänä) extrana.

Eilen sain viimeinkin siivottua peräkammarin hyllykaapin ja heitettyä roskiin/kirpparikasaan/lumppuihin tarpeettomat vaatteet niin minun kuin Meltsunkin hyllyistä. Minun vaatteeni mahtuisivat yhdelle hyllylle, mutta jaoin ne silti edelleen kahdelle; arkisemmat vaatteet ja vähän paremmat, jotka voi kiskaista päälle vaikka kauppaan mennessä. Ne parhaat rytkyt ovatkin tankokaapissa. Sinnekin voisi vielä varovasti vilkaista, olisiko jotain poisheitettävää.

Vaatteista tuli mieleen, että missäs minun tilaamani rytkyt Ellokselta viipyvät? Hinku sovitella niitä on jo kova.

Vaan mitähän tänään tekisin? Keskiviikkoaamu, olen herännyt seitsemältä, WoWissa maintenance - ei mitään tekemistä! Äsken maksoin laskuja pois muutaman ja oikein pelästyin, kun en löytänyt kuin yhden auton osamaksulapuista. YHDEN. Missä ovat muut? Ne ovat olleet viime vuodet tietyssä välissä maksettavien laskujen mapissa, mutta eivät ole enää. Olenko mä perkele maksanut auton kokonaan?! Siis oikeasti; onko se nyt maksettu? Täytyy kaivaa auton paperit esiin ja tarkistaa, milloin se pitikään olla maksettu kokonaan... näin maaliskuussahan se ostettiin ja kun sovittiin käsirahan jälkeen jäänyt summa maksettavaksi tasaerissä muutaman vuoden sisällä, niin olisiko nyt sitten käynyt niin, että tämä tosiaan oli se viimeinen erä? Enhän minä talitintti muista edes, milloin auto ostettiin... eh. Olisikin oikein tämän vuoden paras juttu, jos Meltsusta tulisi auton omistaja sen sijaan, että on sen haltija ja omistajana joku rahoitusyhtiö. (Kirjoitin ensin "haltia"... olisikin, heh.)


Jatkuu myöhemmin...

Jäi hieman kesken, kun äiti tuli laskunippunsa kanssa kysymään nettiaikaa ja hilpasin muutamaksi hetkeksi pois koneelta. Vielä piti tähän ihmettelemäni, että mitä KUMMAA Suomen ev.lut kirkossa oikein puuhataan?! Siis... ihan nyt suomeksi sanottuna: MITÄ VITTUA, EIKS SIELLÄ PITÄISI HUOLEHTIA IHMISTEN SIELUISTA EIKÄ SIITÄ, KENEN KANSSA KUKAKIN NAI?

Aikuisten-oikeasti.

Kyllä, tiedän mikä on kirkon virallinen kanta ja mielestäni se on ihan hyvä niin. Mutta miksi... mistä siellä sikiää näitä kaikenmaailman päiviräsäsiä parhaine kavereineen, joille SEKSI on jo ikäänkuin pakkomielle ja erityisesti samaa sukupuolta olevien seksi? Uusi eroaalto kuohahti jälleen, kiitos nuorille suunnatun homovastaisen kampanjan. Sekö tässä onkin näiden "vanhoillisten" tarkoitus; saada kirkosta pois kaikki modernimpi, suvaitsevampi aines, jotta saavat omanlaisensa kirkon? En tiedä, enkä tajua.

Mitä pahaa on rakkaudessa, oikeasti? Väärää rakkautta löytyy ihan kaikkialta, myös miehen ja naisen väliltä. Eikö pitäisi mieluummin saarnata rakkauden puolesta kuin alkaa pudotella päitä niiltä, joiden rakkauden kohde on muka väärä?

Mikä kirkko se on, joka rinnastaa samaa sukupuolta rakastavan ihmisen murhaajaan, mutta on valmis vihkimään Johanna Tukiaisen ja Arto Länsmanin pelleavioliittoon vain, jotta roskalehdistö rikastuisi vielä vähän?

Hei, kamoon nyt.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Repsahdus


Touhukkaan viime viikon vastapainoksi en tällä viikolla ole sitten jaksanutkaan mitään. Mutta hällä väliä, saapi sitä vaihteeksi olla tekemättä mitäänkään. Tai mitään ja mitään - tein minä eilen töitä ja sunnuntaina väänsin kolmenkertaisen satsin karjalanpiirakoita, mutta siis sillä tavoin "mitään" kuin vastaavasti viime viikolla tein paljon.

Tänään minun pitikin lähteä oikein töihin-töihin, mutta saa nähdä nyt sitten. Vielä eilen illalla Meltsu oli sitä mieltä, että mennään ja viedään Toni samalla kouluun, mutta seKIN muuttui jo, joten saa nähdä, miten yhteisen työpäivän käy. Se, mikä Meltsulle oli vielä eilen illalla punainen, saattaakin tänä aamuna olla sininen, joten varmaa ei voi olla mistään. Onneksi tiedän tämän vuosien kokemuksella. Ja ei, ei kyse ole siitä, että hän oli epäluotettava. Hän on vain impulsiivinen.

Olen jaksanut elää ruokalistani mukaan hienosti, ja perhe on nauttinut erityisesti uusista ruokalajeista. Olinkin ihan liian urautunut ruuanlaittoni kanssa! Tässä tämän viikon ruokalista:

- Maanantai; hernekeitto, karjalanpiirakat

- Tiistai; kalapullat ja katkaravut currykastikkeessa, kasviscouscous, salaatti

- Keskiviikko; jauheliha-sipulisoosi, pasta, salaatti/kasvikset

- Torstai; tulinen lohi-papukeitto, leipä

- Perjantai; kaalikääryleet, perunamuusi, salaatti/kasvikset

- Lauantai; espanjalainen liha-makkarapata, lohkoperunat, salaatti/kasvikset

- Sunnuntai; paella, salaatti/kasvikset

Meillä näyttääkin olevan espanjalainen viikonloppu!


perjantai 18. maaliskuuta 2011

Hetki ennen kuin käynnistyn


Olen pysynyt aivan ihanasti laatimassani ruokalistassa ja pitänyt sillä perheen suoranaisessa hurmiossa. Miesväki voi aina tsekata laatimaani ruokalistaa, se on ihan keittiössä näkyvillä, ja listaruuan lisäksi on ollut joka päivä pientä extraa ja yllätystä lisukkeiden kohdalla, esim. toissapäivänä lohilaatikon ja salaatin seuraksi pöytään putkahti kasviscurry ja eilen poro-juustokeiton kaverina oli tuoreita (juusto)sämpylöitä.

Touhutessani olen kuunnellut radiota (Radio Suomi, Lahden radio) ja nyt ihmettelenkin, mihin kummaan unohdin radionkuuntelun näin moneksi vuodeksi..! Nuorempana radio oli minulle hyvä ystävä ja tuntuu, että pysyin paljon paremmin selvillä maailman tapahtumistakin, kun kuulin niistä nimenomaan radiosta enkä lehdistä/tv:stä/netistä. Voisiko olla niin, että kun uutisessa/aiheessa on mukana kuvaa tai liikkuvaa kuvaa, sen katsotaan korvaavaan itse asiaa siinä määrin, ettei siihen tarvitse paneutua kovin tarkasti?

Japanin tilanne esimerkiksi; vähän aikaa sitten surffailin mm. Iltalehden sivuilla etsimässä uusinta tietoa Japanista, mutta löysin vain lyhyitä artikkeleita shokeeraavilla kuvilla, eivätkä ne tyydyttäneet minun tiedonjanoani ollenkaan. Huomasin kaipaavani pitempiä juttuja nettiin, en pelkästään iltapäivälehtien sivuille, heidän kohdallaan ymmärrän toki, että haluavat ihmisten ostavan lehden, jossa on enemmän asiaa (vaikkakaan ei edelleenkään mielestäni tarpeeksi), vaan ihan yleisesti. Vai onko ihmisistä tullut niin kiireisiä, laiskoja, jotain, ettei heillä ole aikaa tai kärsivällisyyttä lukea muutamaa riviä enempää?

Vai eivätkö ihmiset halua kuulla huonoja uutisia maailmalta? Järkkyykö perusluottamus elämään jos tietää ja tajuaa, että sen takia, että Japanissa pamahtaa ydinvoimala, meilläkin voi syntyä epämuodostuneita lapsia? Mukavampi lukea Madonnan paljaasta perseestä?

Minä en ole ihan varma, miksei elämä voisi olla samaan aikaan sekä hauskaa että vakavaa.Voihan se. Ei todellisuudelta tarvitse ummistaa silmiä voidakseen nauttia elämän mukavista, kauniista asioista. Hassuttelemalla pärjää aika pitkälle.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Emmie jaksantkaan


Totuttuani NIIN WoWiin en vain saa kiinni LotROsta millään tasolla, vaikka kuinka yritän.

Siispä pelaamisen sijaan olenkin sekoillut huushollauksen kanssa oikein urakalla. Silitin lakanoita, tiskasin astiat, kiillotin hellan kupariosat ja pesin hellan pinnan ja luukutkin. Lounaaksi söin pienen kupillisen rasvatonta mansikka-vanilja-jogurttia, banaanin ja appelsiinin. Lounaan kera nautin päivän lehden, jossa ei oikeastaan ollut mitään erityisen mielenkiintoista. Paikallislehden takasivulla puolestaan oli K-kaupan mainos; kauppias on vaihtunut ja uusi toivottaa asiakkaat tervetulleiksi kakkukahville perjantaina. Jutun ohessa oli aivan valloittava kuva uudesta kauppiaspariskunnasta, siinä olivat paitsi rouva ja herra niin myös heidän kaksi lastaan ja kaksi noutajaansa. Tulin siitä hirmuisen hyvälle tuulelle. En tiedä, ehkä se oli täysin harkittua (meidän perheenäitien) tunteisiin vetoamista, mutta ihan sama, minusta kuva oli ihanan ihmisläheinen ja inhimillinen ja antoi K-kaupallemme "kasvot".

Aamulla sain luettua "Aurinkotanssin" loppuun ja olihan siinä jotain, mistä en voi olla samaa mieltä kirjottajan kanssa. Hän nimittäin oli sitä mieltä, että kun maamme johdossa on sellaista porukkaa kuin siellä on, toisinajattelijoiden pitäisi jättää äänestämättä ja kun tarpeeksi moni jättäisi äänestämättä, päättäjät ehkä havahtuisivat huomaamaan, missä mennään. Minä väitän, ettei se kyllä noin toimi. Jos me/he/ne toisinajattelijat jättävät äänestämättä, samat naamat äänestetään eduskuntaan (ja muihinkin päättäviin elimiin) yhä uudestaan ja uudestaan. Se, että EI räkäise ääntään kuuluville äänestämällä, ei muuta mitään. Ketä muka edes kiinnostaisi sellaisten ihmisten mielipiteet, jotka vain kyhjöttävät jossain ja pitävät siten jotain hiljaista protestia? Nuu-uh, ei toimi, ja jokaisen aikuisen ihmisen pitäisi tämä kyllä ymmärtää.

On eri asia sitten jättää äänestämättä muista syistä, sen voin ymmärtää kyllä. Se voi olla oma hiljainen protesti, mutta ei nukkuvien puolue vaikuta mihinkään suuntaan eikä toiseen.

Jos haluaa todella muuttaa asioita, pitää lähteä pelaamaan samoilla säännöillä kuin muutkin. Jos minä haluan vaikkapa nyt eduskuntaan ihmisen, jonka koen ajavan juuri minulle tärkeitä asioita, niin totta hemmetissä äänestäminen on se keino hänet sinne saada ja päästä vaikuttamaan sitä kautta asioihin. Ja kyllä, tiedän, että se peli siellä on kovaa ja mahdollisuus päästä oikeasti vaikuttamaan asioihin on vaikeata, mutta mahdollisuus on entistäkin pienempi, jos ei edes yritä.

Tänään meillä on ruuaksi lohilaatikkoa ja koska se on oikeastaan aika... yksitoikkoinen ruoka, päätin tehdä sen seuraksi totta kai salaatin, mutta myös ruokalajin "lempeä kasviscurry", johon minulla onkin kaikki ainekset kotona tuoretta inkivääriä lukuunottamatta. Osaakohan Meltsu tuoda minulle kaupasta yhden inkiväärin?


Ylikierroksilla


Nukuinpas huonosti, hui sentään. Tuntui kuin olisin nukkunut hyvin kevyttä unta ja katselin vaihteeksi todella kaistapäisiä unia, joissa seikkailivat niin venäläiset huorat kuin bändikin... plus että kissa laukkasi sisään ja ulos koko yön ja valvotti osaltaan. Luultavasti eilinen päiväni oli vain liian reipas poloisille aivoilleni, enkä osannut lakata vouhkaamasta edes unessa, joten ei mitään vaarallista. Touhusinhan iltakahdeksaan asti keskikammaria uudelleenjärjestellen, ruuanlaiton ja leipomusten parissa, joten tänään ajattelin ottaa hieman rauhallisemmin. En ainakaan leivo! *virn*.

Eilinen ruoka onnistui paremmin kuin hyvin. Ainoa moka kävi päärynäkookospiirakan kanssa; olin lukenut jotenkin huonosti ohjeen ja ostanut liian vähän kookoshiutaleita, joten siihen tuli 4 dl:n sijasta n. 2,5 dl niitä, mutta ei se oikeastaan haitannut yhtään. Muuten päällinen onnistui todella hyvin, jopa Toni, joka ei pidä päärynästä, olisi syönyt vaikka koko piirakan yksinään. Karjalanpiirakat puolestaan; en ole koskaan tehnyt niin herkullisia piirakoita kuin tein eilen! Niissä oli makua ja sopivasti sitkoa, eivät olleet kovia eivätkä lötköjä. Perfect!

Mitä lihapullakeittoon tulee, en ollut koskaan aiemmin maistanut moista ihmettä, saati tehnyt. Meltsu on hiljattain saanut uudessa lounaspaikassaan lihapullakeittoa muutamia kertoja ja vaati sitä meillekin, joten etsin ohjeen ja tein. Mitä ihanaa, maistuvaa namia!

Minusta tuntuu, että minulle on talven aikana kasvanut taikakädet.

Nyt, koska WoWissa on maintenance, menenkin pelaamaan LotROa tässä samalla kun pikkuhiljaa käynnistyn ja aloittelen uutta päivää. Onneksi tänään ei ole ohjelmassa mitään muuta kuin ruuanlaitto.

Suut makiaks!


tiistai 15. maaliskuuta 2011

Energiapako


Taisin kuolla talven aikana. Ainakin jotain minusta kuoli pois; osa minua, jota en jää murehtimaan enkä kaipaamaan. Uskon, että joskus se vain tapahtuu; käyt maahan, nukahdat, kuolet ja heräät uutena. Tuntuu kuin olisin kuorinut päältäni pois kerroksen jotain, jota en enää tarvitse. Kuollut iho, kuori. Siihen jäivät palaset minuudestani, kun nousin ylös ja aloin kokeilla uusia, parempia siipiäni.

On vaikea selittää jotain, joka ei ole vielä selvää minulle itsellenikään. Ehkä en koskaan pysty selittämään sitä, sillä jos jotain minä en ole, niin se on selityksen mestari. En analysoi asioita rikki, en pane palasiksi ja tarkastele paloja yksi kerrallaan. Uskon, että kokonaisuuden rikkomisessa voi olla se vaara, ettei sitä pysty enää kasaamaan toimivaksi kokonaisuudeksi, jos sen paloittelee liian pieniin osiin.

Eilinen rentoutumisretki uimahalliin, kirjastoon ja kauppaan oli todella onnistunut! Piristi kovin, plus että löysin kirjastosta aivan valtavasti luettavaa. Illalla aloitin heti ensimmäisen kirjan, jota suosittelen lämpimästi muillekin, se on Arja-Liisa Landénin "Aurinkotanssi". Takakansi kertoo näin:

Elämä on tanssi ja valo sisällämme - Aurinkotanssi on romaani muutoksesta ja matkasta omaan itseen. Etsiessään omaa totuuttaan ja elämänsä tarkoitusta kirjan päähenkilö, keski-ikäinen nainen, lähtee Intiaan ja tapaa siellä naispyhimyksen. Tätä ennen hän on kohdannut Italiassa miehen, joka on kuin enkeli. Tullakseen lopulta vapaaksi ihmiseksi hänen on voitettava lohikäärme ja läpikäytävä täydellinen muutos elämässään.

Olen lukenut kirjaa nyt puoleenväliin ja se on herättänyt minussa paljon ajatuksia. Ei sinänsä mitään uutta siinä mielessä, että ajatuksia on herännyt ja kummunnut  minussa jo ehkä viikon verran, mutta kirjasta saamani oivallukset ovat vahvistaneet tunteitani ja mietteitäni entisestään. Aivan kuin kirjan nainen, minäkin olen vain paahtanut eteenpäin pysähtymättä nauttimaan hetkestä, vaikkakin ihan eri tavalla ja eri syistä. En toki koko elämääni, mutta ainakin muutaman vuoden. Olen tainnut taas, vaihteeksi, hukata itseni. Sitä on tapahtunut ennenkin. *virn*. Koko ajan on ollut kiire seuraavaan asiaan, ajatukseen, toimeen, hetkeen. Ei siihen ole tarvittu konkreettista liikettä, vaan olen ihan hyvin pystynyt porhaltamaan seuraavaan, seuraavaan ja seuraavaan olemalla fyysisesti paikallani tai ainakin pienellä alueella.

Tai oikeastaan muutos minussa on alkanut kääntyä todellisuudeksi jo pitempään kuin viime viikosta. Mutta olen tiedostanut sen vasta nyt. Ehkä suruni kuluneena talvena on ollut myös luopumisen surua, kun isäni käytös on saanut minut miettimään asioita ja näkemään niitä eri tavoin kuin aiemmin. Aika vahvana on tullut tunne katoavaisuudesta, ja samalla olen alkanut todella ymmärtää, ettei elämäni ole tavaroissa, vaan kokemuksissa, jotka olen varastoinut mieleeni ja jotka pystyn ottamaan sieltä esille aina ja aina uudestaan. Voidakseni palata kokemuksiini, minun täytyy samalla pysähtyä kuuntelemaan niitä, itseäni. Ei voi palauttaa mieleen sitä, miltä laakerinlehti tuntuu kädessä Rooman Forumilla, jos on koko ajan kiire eteenpäin, seuraavaan. Eihän elämä ole huomenna, se on tänään.

Landénin kirjassa puhutaan paljon rakkaudesta. En ole varma, kuinka paljon uskallan käyttää ko. sanaa itseni kohdalla. Kuinka laajalle se minusta ylettyy. Yleismaailmallinen rakkaus; on selvää, että ainakaan tällä hetkellä en pysty ulottamaan rakkautta aivan kaikkeen tai kaikkiin. Rakkauteen kuuluu hyväksyntä ja anteeksianto, mutta uskon, että anteeksiannon täytyy olla aito. Siihen ei voi pakottaa, vaan kun ihminen on todella valmis antamaan anteeksi, sen pystyy tekemään täydestä sydämestään. Jos yritän olla asettamatta itselleni tavoitteita huomista varten, siihen liittyy myös se, etten yritä pakottaa itseäni anteeksiantoon ennen kuin olen siihen valmis.

Mutta siis, rakkaudesta. Tuntuu kuin olisin kadottanut osan rakkaudestani puolisoonikin paahtaessani eteenpäin. Aivan kuin minulla olisi ollut laput silmilläni, enkä olisi kyennyt pitkiin aikoihin näkemään niitä asioita, joita hänessä rakastan - - tai pikemminkin; rakastettavana ihmisenä tavalla, jolla hän sitä on. En ole lakannut rakastamasta, mutta rakkaus on hetkittäin muuttunut itsestäänselvyydeksi, ihan liikaa. Meillä ei ole ollut aikaa kohdata toisiamme millään muulla kuin arkipäiväisellä tasolla.

Olen naimisissa ihmisen kanssa, joka avoliittomme alkuaikoina oli minun ollessani ulkona piiloutunut alasti vaatekaappiin ja kun tulin kotiin ja aloin ihmetellä, missä hän oli, hän avasi vaatekaapin oven laulaen "ystävä sä lapsien".

Eikä siinä ole mitään ihmeellistä.

Minä pystyn ihan samaan.

Olen kuitenkin kadottanut johonkin silmistäni hymyn, kun katson häntä. Viime aikoina olen alkanut löytää sitä uudelleen.

Olen antanut ihan liikaa aikaa ja tilaa asioille, jotka vievät energiaa tai tuovat minuun negatiivista energiaa. Eikä tämäkään suinkaan tapahdu ensimmäistä kertaa minun elämässäni; siivoan aina silloin tällöin pois negatiivisen energian tai energiapaon lähteitä elämästäni, ja siitä huolimatta en taida koskaan oppia tunnistamaan etukäteen kumpaakaan. Olisi helpompaa torjua negatiivinen energia sen sijaan, että joudun käyttämään omaa energiaani siitä eroon pääsemiseen, eikö? Mutta ei se taida vain mennä niin, ja ehkä sen ei ole tarkoituskaan. Eihän elämän kuitenkaan ole tarkoitus olla helppo. Hetkessä eläminen ei ole samaa kuin paikalleen jähmettyminen, pysähtyminen.

Minulla on vahva tunne siitä, että alan tuhota menneisyyttäni esine esineeltä. Olen säilyttänyt niin paljon kaikkea, en sano; turhaa, mutta sellaista, joka nyt vain pölyttyy vintissä, koska en ole raaskinut heittää sitä pois pelätessäni, että samalla kadotan jotain muuta. Vaikkapa nyt päiväkirjani. Olen kuljettanut niitä kaikkia mukanani, vaikka en ole halunnut edes lukea niitä. Olen ajatellut, että EHKÄ joskus haluan palata niihin tunteisiin ja tunnelmiin. Vaikkapa 80-vuotiaana kurkistaa siihen, millainen olin 15-vuotiaana. Olen myös säilyttänyt kaikki käsinkirjoitetut liuskat tarinoista, joita kirjottelin ollessani parikymppinen. Kaikki saamani kirjeet. Miksi olen niin pelännyt kadottavani muistoni, että olen tarrautunut kaikkeen siihen, missä olen kuvitellut muistojeni pysyvän?

Muistan teini-iästäni sen, mitä minun pitääkin muistaa ilman pölyisiä päiväkirjoja. Se tyttöhän on minun sisälläni vielä tänäänkin. Jos hävitän käsikirjoitukseni, en hävitä sitä, miltä tuntui kirjoittaa niitä. Muistan ilman yhtäkään vanhaa paperinpalasta ne tunteet ja tunnelmat, jotka koin silloin, siihen aikaan. Vaikka heittäisin pois saamani kirjeet, en silti ikinä kadota sitä tunnetta, minkä koin, kun avasin ja luin niistä jokaisen.

En tietenkään halua heittää pois kaikkea. Haluan yhä säilyttää muutaman kirjoittamani tarinan, ehkäpä yhden kouluaikaisista kalentereistani täynnä hassuja teinitytön merkintöjä, ehkä haluan säilyttää pari kirjettä, joilla on ollut minulle erityinen merkitys (vaikkapa rakkauskirjeen siltä yhdeltä hassulta...). Muutaman piirroksen, parin pitsisormikkaita.

Aion myös poistua niiden ihmisten parista, joiden seura luo minulle negatiivista energiaa. Olen ollut aktiivisena eräässä FB-yhteisössä, mutta jätän sen lopullisesti tänään. Huomasin, että piipahduskin ko. ryhmässä uuvuttaa ja vie minulta energiaa, jonka voisin kohdistaa johonkin muuhun, parempaan. Vielä kun oppisin tunnistamaan ne ihmiset, jotka tekevät saman minulle, jo etukäteen, enkä vasta sitten, myöhemmin, kun huomaan heidän tehneen minussa jo "tuhoa". Ei, minulla ei ole sellaisia ihmisiä elämässäni, ei tällä hetkellä, mutta olen kohdannut heitä ja tiedän, että tulen kohtaamaankin. Mutta ehkä on niin, että minuuteni tarvitsee myös näitä "energiasyöppöjä" matkallani kohti sitä, mitä olen.

Tiedättekö Stephen Kingin romaanin langolieereista? Minä kutsun näitä energiasyöppöjä mielessäni langolieereiksi.

Eilen sain yllätyspuhelun, joka teki minut iloiseksi, monellakin tapaa. Se muistutti minua siitä, että aivan kuten maailmassa on langolieereja, on myös näitä ihmisiä, jotka luultavasti aivan tietämättään hohtavat jotain... hm, en edes tiedä mitä. Kirjoitin jo "positiivista energiaa", mutta en ole varma, onko se oikea määritelmä, luultavasti ei. Ei hän soittanut minulle valaakseen minuun mitään energiaa vaan kertoakseen, että hiukan samantapaisessa elämäntilanteessa kuin missä minä olen, hän on päätynyt ratkaisuun. Olen iloinen siitä, että hän soitti. Se oli minulle merkityksellisempää kuin äkkiseltään luulisi.

Maailma on täynnä niin ihania ihmisiä. Kerron aivan liian harvoin heille sen, miten ihania he ovatkaan. Minun pitää petrata siinä nyt, kun ei vielä ole liian myöhäistä.

Mutta, jo riittää fiilistely. Arkisempiin asioihin. Tämän päivän ohjelmassa minulla voisi olla minimalisointiprojektini jatkuminen. Keittiö on aika hyvällä mallilla, joten siirtynen muihin huoneisiin. Ajattelin uskaltaa koskea Meltsun pyhättöön...! Hänellä on seinällään jos jonkinmoista sälyä ja serpaa Matti Nykäsen nimikirjoituksesta Tonin tekemiin isänpäiväkortteihin. Ei, en aio päättää, mitkä niistä ovat hänelle tärkeitä, mutta aion järjestellä ne jotenkin tolkullisesti hänen seinälleen, esim. kehystämällä kortit samoihin kehyksiin kollaasiksi ja laittamalla ne kauniisti siten esille. Myöhemmin leivon päärynä-kookospiirakan, ja jos oikein innostusta riittää, kenties karjalanpiirakoitakin! Minua leivotuttaa. Saatan myös varovasti kurkistella tänne tupaan sillä mielellä, mikä joutuu minimalisoinnin uhriksi. Hiukan kyllä hirvittää ajatellakin, mikä urakka omien arkistokaappieni kollaaminen on, iik.

Päivän videoksi laitan Vivaldia. Jostain kummallisesta syystä olen kuunnellut Vivaldin Neljää vuodenaikaa viime päivinä paljon. Suosikkini on Talvi, en tiedä miksi. Ehkä Vivaldi saa sen kuulostamaan niin toiselta kuin miltä se minusta tuntuu.


maanantai 14. maaliskuuta 2011

Ma-ma-maanantai


Fiilis on edelleen hyvä, ja olen ahkerana. Laskut (joita ei kovin montaa ollutkaan) olen saanut tehtyä, tulostettua ja kuoritettuakin. Asiakasrekisteriä olen hieman ehtinyt tsekata ja kauppalistaakin rustailla. Tiskit likoavat altaassa odottaen innokasta tiskaajaansa. Myöhemmin tänään ohjelmassa on uinti, kirjasto ja kauppa. Kyllä, saan tänäänkin auton käyttööni!

Eilen vietin tovin ruokaohjeiden parissa ja sain luotua meille tämän viikon ruokalistan. Sitten syötin kaikki ainekset taulukkolaskentaohjelmaan ja laskin kätevästi, mitä tarvitaan ja kuinka paljon ja sitten listan kanssa pystyinkin kollaamaan, mitä meillä on kotona ja valmiiksi ja mitä pitää ostaa. Siitä seuraava askel oli tietenkin kauppalistan kirjoittaminen - ja voi, miten se onkin lyhyt! Ei ikinä uskoisi, että listassa on viikon ruuat. Tosin totta kai siihen pitää lisätä kissanruokaa, pyykinpesuainetta yms. mutta kumminkin.

Laiskan Vaimon perheessä syödään tällä viikolla:

- nasi goreng, salaatti/kasvikst

- lihapullakeitto, jälkiruoka (en ole vielä päättänyt, mitä)

- lohilaatikko, salaatti/kasvikset

- juusto-porokeitto, patonki

- siskonmakkarakastike, perunamuussi, salaatti/kasvikset

- burgunbdinpata, valkosipuliperunat, salaatti/kasvikset

- braatvurstipasta, salaatti/kasvikset

Jälkiruoka ja leipä meillä eivät normaalisti kuulu ruokapöytään ollenkaan, mutta keittojen kanssa ne mielestäni sopivat. Pelkkä keitto on jotenkin vähän... aneemista. Leipä on meillä aamu- ja välipalaruokaa, ei varsinaisesti aterian lisuke ollenkaan.

Olen totaalisen ihastunut ohjelmaan "Jamie Oliverin ruokavallankumous". Paitsi että en voi lakata ihmettelemästä sitä, että USAssa pienille koululaisille syötetään pizzaa ja hampurilaisia päivittäin ja että heille ei anneta viestä ja haarukkaa, olen enemmän kuin iloinen nähdessäni, miten ohjelma vaikuttaa Toniin. Ihanteellinen ohjelma katsottavaksi yhdessä esiteinin kanssa, suosittelen lämpimästi! Ja toki se laittaa minut itsenikin ajattelemaan ruokaa ja syömistä, ja sitä, mitä sitä suuhunsa pistää. Missä ja miten se on tuotettu. Ja milloin se on tuotettu! Marinadissa lilluvat tehokasvatetut broilerinkoivet kiehtovat päivä päivältä vähemmän... Valmislihapullia lakkasin syömästä jo joulukuussa, kun Teneriffalta palatessa luin Iltalehdestä, MISTÄ ns. lihapullat oikeasti valmistetaan. Yäk. Samasta lehdestä luin, että kaupan quacamolessa on avokadoa 0.7%. Hei haloo?! Siinä on enemmän jopa suolaa kuin avokadoa. Arvatkaapa, ostanko nykyään avokadot ja teen quacamoleni itse, vai ostanko yhä valmista töhnöä?

Mutta se ruuasta tällä erää. En aio alkaa saarnaamaan asiasta, enkä muutenkaan vauhkoamaan siitä. Aion edelleenkin herkutella toisinaan Pizza Buffassa tai piipahtaa Hesessä, kun siltä tuntuu - en ryhdy miksikään ruokanatsiksi, vaan totean, että kohtuus kaikessa. (Ja aion ostaa tänään itselleni karkkia!)

Muutenkin on shoppailufiilis - siitä huolimatta, että minun oli pakko verottaa säästötiliä taikoakseni jostain rahat omalle tililleni kauppareissua varten. Ehe... Shoppailin Elloksella (syystä että sieltä saa tavaraa kivasti osamaksulla) ja sain ostoskoriin peräti 7 tuotetta. Tonille nippu kalsareita ja itselleni puseroita ja pari hametta kesää varten.

Minusta tuntuu, että minulla oli jotain muutakin sanottavaa, mutta unohdin sen... Onhan maanantai!

 Päivän videoksi 1920-luvun muotia.


sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Autereita


Huu-ah, valkoviini ei välttämättä ollut hyvä idea tipattoman helmikuun jälkeen. Heräsin aamulla inhaan päänsärkyyn, mutta selätin sen sitten päänsärkytabletilla ja nukkumalla pitkään. Yhteentoista! Onhan sunnuntai, pilvinen sellainen, ja kostea, ja aivan loistava päivä elää pienesti uunin kupeessa perheen kera telkkaria töllöttäen. Ensin Amerikan Idols, sitten Jamie Oliverin ohjelma ja vielä illammalla kotoinen Idols. Ohessa aion leikata matonkuteita, koska talvi on ohi ja niin on minun kiinnostukseni kutomiseen. Sainkin aikaiseksi yhden villapaidan ja 5-7 paria sukkia, en muista monetko niitä pakkasten aikaan oikein väänsin. Nyt suunnitelmissa on virkata "matot" portaiden penkille ja lattialle. Ärsyttää kun talon sisääntuloväylä on kuin kaatopaikan pikkuserkku. Uudet tekstiilit piristävät varmasti!

Päivään kuuluu myös päivällinen; aion yrittää tehdä lindströminpihvejä. Löysin toisenlaisen ohjeen kuin mitä kerran aikaisemmin kokeilin. Ne "pihvit" eivät pysyneet kasassa hetkeäkään, ja lopulta pihvit muuttuivat lindströminpaistokseksi... ei se pysynyt edes sen vertaa koossa, että olisin voinut tehdä siitä murekkeen!

Ruoka on jännittävää. Tästä lähtien aion miettiä aina sunnuntaisin viikon ruokalistan etukäteen.

Ihanaa sunnuntaita kaikille.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Lauantai-iltana ihan hiljaa


Tuntuu melkein uskomattomalta, ettei yskitä eikä pyörrytä eikä pahemmin jumitakaan. Muutama viikko sairaana ja tunsin itseni ihan romuksi. Nostaa kunnioitustani niitä ihmisiä kohtaan, jotka oikeasti kamppailevat jonkin sairauden kanssa päivästä toiseen! Kuten rakas ystäväni; en tiedä, pystyisinkö ikinä handlaamaan elämäni tavalla, jolla hän pystyy.

Olen eilen ja tänään jatkanut elämäni minimalisoimista. Eilen siivosin keittiön kaappeja ja tavaraa meni roskiin pussikaupalla. Tänään jatkoin hommaa, vaikkakaan en löytänyt enää kovin paljon roskiin heitettävää (keittiöstä). Muutama vanha alumiininen kakkuvuoka kuitenkin löysi uuden kodin roskiksesta, samoin muutama säröille halkeillut lautanen. Ihan aikuisten-oikeasti olen säästänyt säröilleet lautasetkin mentaliteetilla, että niistä voi vielä syödä, kun ruoka kerran niissä pysyy..! Ostin juuri ennen joulua uusia (halpoja) lautasia, on minulla ihan varmasti varaa viskoa halkeilleita menemään. Kaikki vanhat pakasterasiat päätyivät niin ikään pakasterasioiden taivaaseen ja säästin vain muutaman, jotka mahtuivat kaappiin. Alakaappiin tuli sen verran tilaa, että sain kaikki monitoimikoneen osat kauniisti sinne, pois kaapin päältä pölyttymästä. Kaapin päälle jäivät vielä talousvaaka (tarpeellinen), leivänpaahdin (luksusta joskus) ja nippu tarjottimia. Vuosikausia käyttämättä siellä olleet hopeatarjottimet näyttävät mie-len-kiin-toi-silt-ta.

Minulla on paljon hopeaesineitä. Rakastan niistä jokaista. Isoäitini isoäidin ruokalusikoista isoäitini kermakkoon. Tarjottimia, hiihtokilpailujen palkintoja 1920-luvulta. Ne ovat minulle kaikki kovin rakkaita, mutta ... miksi pirussa hopean pitää tummua tavalla, jota se tekee?! Kunhan löydän sopivan välin (pian), rätti viuhuu ja hopeankillotusaine käryää.

Nyt olen ihan hiljaa, yksin hereillä. WoW on auki, mutta en pelaa kovin intensiivisesti. Maistelen valkoviiniä tässä koneella ja tunnen oloni rennoksi ja melkein ikiaikseksi. Päivälliseksi syödyn merimiespihvin loppu odottaa hellalla jääkaapittamistaan. Mindi nukkuu pedillään. Ulkona muutama aste pakkasta, kuu ja tähdet.

Olen tämän viikon tuntenut tavattoman vahvasti. Olen ollut omassa elämässäni läsnä.


perjantai 11. maaliskuuta 2011

Kuulet kun tulen


Eilen tapahtui sitten se, minkä olimme odottaneetkin tapahtuvaksi; toyotasta putosi pakoputki. Siitä kiittäminen on - jälleen kerran - tätä perkeleenmoista talvea ja sitä, ettei tietä pystytty pitämään auki samaa vauhtia kuin lunta painoi alas taivaalta. Tie on ollut kuin kynnöspelto, ja jo varmaan kuukausi sitten Meltsu totesi, että jos auto ei kestä sitä rytyytystä ja pakoputki putoaa, hän laittaa laskun uudesta tiehoitokunnalle. Eipä kestänyt, ei. Ja tuskin siitä tiehoitokuntaakaan laskutetaan, koska tiestä huolehtii kuitenkin ihan ihminen oman työnsä ohessa, emmekä oikeasti odota kenenkään pystyvän ihmeisiin luonnonvoimia vastaan.

Vituttaahan se silti.

Tällä hetkellä taivaalta höytyilee luntaräntää. Se ei vituta, vaan rauhoittaa. Antaa sataa vaan, kevät on kuitenkin jo voittanut ja uusi lumi on enää vanhan surma. Tulppaanit hehkuvat keittiön pöydällä ja näin pilvisenäkin päivänä valo on aivan omanlaistaan; siinä on lupaus kesästä.

 Hyvä oloni tuntuu kestävän. En jaksa ... tai pikemminkin en viitsi huolehtia asioista, joille en voi mitään ja käännän katseeni asioihin, joista voin nauttia ja ammennan iloa. Löydän iloni ihan hassuista pikkuasioista, kuten tänään, kun luin uusinta Matkaopas-lehteä. Monta numeroa on jäänyt melkein kokonaan lukematta ihan siksi, että kaukaisista lomapaikoista lukeminen on lähinnä vain ottanut pannuun, mutta nyt on ollut mukava lueskella monikin artikkeli ihan sanasta sanaan. Lyhyt matkakertomus Goalta nosti vedet silmiin! Pystyin kuvittelemaan elävästi sen kaiken, ja iloitsin siitä, että pääsin sanojen välityksellä mukaan matkaan. Melkein maistoin meren.

Olen yrittänyt edelleen minimalistaa kotiani. Olen aloittanut sen omasta vaatekaapistani ja vipannut roskiin jo osan alusvaate- ja yöpukulaatikoiden sisällöstä. Hamsterinluonteeni vain yrittää harata vastaan minkä kerkiää..! En millään saa heitettyä menemään yhtä numeroa liian pieniä stringejä, joita ei ole käytetty kertaakaan (juuri siksi, että ne ovat liian naftit... ostin ne Kappahallin XLNT-mallistosta ja ihan omankokoiseni, mutta ne eivät sitten olleetkaan sopivat) tai tummanpunaista silkkitoppia + boksereita, joita on myöskin käytetty vain muutaman kerran, mutta jotka nyt eivät mahdu minulle. Venyneet ja risaiset vaatteet, tai vaatteet, joista en ole koskaan oikeastaan edes pitänyt, saavat kyllä mennä, mutta mutta... Samoin porstuan kaapissa olevat liian pienet vaatteeni saavat edelleenkin jäädä sinne, tiedän että varsin typerästi, odottamaan aikaa, kun olen taas kokoa 38, mutta en halua luopua pellavajakusta, läikehtivästä samettijakusta, silkkipaidasta tai sinikettuturkistani. Ne eivät haittaa jokapäiväistä elämääni, joten saavat jäädä sinne. Odottamaan.



PS. Oijoi, minun on ihan pakko lainata jälleen muutama blogihelmi Tuija Järviseltä. Erityisesti tämä aina lämmittää mieltäni:

Istuimme siinä sitten jonkin aikaa aulabaarissa. Pian seuraamme liittyi kuitenkin Johanna Tukiaisen miestuttava. Hän kysyi minulta: ”Olenko Tuija Järvinen?” Vastasin olevani.

Niin siis... mitä? Johanna Tukiaisen tuttavahan EI kysynyt, onko Tuija Järvinen Tuija Järvinen, vaan onko HÄN ITSE Tuija Järvinen. Blogissa ei, ikävä kyllä, selvinnyt missään vaiheessa, mitä Tuija Järvinen tähän vastasi. Jättiköhän hän ko. miehen siihen käsitykseen, että heitä oli kaksi Tuija Järvistä vai kuinka...

En voi lakata ihmettelemästä Tuija Järvisen viehtymystä lainausmerkkeihin. Ne ovatkin hänen blogissaan oikein hänen tavaramerkkinsä - - vai pitäisikö laittaa "tavaramerkkinsä"? Katsokaa nyt:

7 Päivää -lehdellä oli tietääkseni yksinoikeus avioparin häihin. Suomen eri mediatahot (melkein kaikki) ovat jo kuitenkin kirjoittaneet paljon häistä tähän mennessä ja julkaisseet lukuisia valokuvia. ”Mediavakoilijoita” on ollut ilmeisesti paikan päällä Saariselällä ja jotkut ”häävieraatkin” ovat takuuvarmasti antaneet omia rahavinkkejään lehdille. Häävierailla pitäisi aina allekirjoituttaa ”vaitiolosopimus” vahingonkorvauksenkin uhalla, jotta näitä ”mediavuotoja” ei tulisi ainakaan suoraan häävierailta. Jostain päästä nämä vuodot aina pääsevät läpi anyway, niinkuin nytkin ovat!

7 Päivää -lehden harras pyyntö oli, etten itse kirjoittaisi blogissani häistä ainakaan vähään aikaan. Enkä siis ole tätä ennen kirjoittanutkaan itse häistä mitään. Moni on jo niistä kertonut kuitenkin julkisuudessa ennen minua, joten olen sitä mieltä, että minäkin voin jo tässä vaihessa kertoa ”omat” kokemukseni häävieraana. En ole mielestäni kellekään vaitiolovelvollinen, enkä ole allekirjoittanut sopimuksia minkään tahon kanssa. Tuskin myöskään kerron teille enää mitään sanottavammin uutta (mitä ei siis jo lehdissä olisi ollut!), paitsi ne asiat, joissa ITSE olen ollut mukana! Minulla on vain kerrottavana nk. ”omakohtaiset kokemani asiat.”

*tikahtuu nauruun*

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

The magic of pölypussi and Antti Muurahainen


Taivahan talikynttilät. Jos en tuntisi itseäni niin hyvin kuin tunnen, voisin melkein vannoa, että olen matkalla kohti maanista vaihetta. *virn*.

Olen pärjäillyt yhdellä ainoalla pölynimurin pölypussilla jo jonkin aikaa; mielestäni olen tyhjentänyt kertakäyttöpussin kahdesti taistelussani koirankarvoja vastaan tilanteessa, jossa en ole päässyt ostamaan uusia pölypusseja, enkä ole liioin viitsinyt tuottaa niitä Meltsulla, koska en ole luottanut hänen kykyynsä ostaa juuri oikeita pusseja. Toissapäivänä ostin paketin pusseja ja äsken, kun aikomukseni oli viimeinkin vaihtaa pölynimuriin UUSI pussi ja ryhtyä metsästämään koirankarvoja jotta voisin silittää lakanat karvaamatta niitä kokonaan, löysinkin kaapista vajaan paketin pölypusseja. Ei vermutti sentään. Kaapissa on ollut kolme iskemätöntä pölypussia koko tämän ajan, kun olen tyhjentänyt kertakäyttöpussia ja käyttänyt sitä uudelleen ja uudelleen..!

*muahahaa*.

Kirjauduin äsken NetAnttilan asiakkaaksi voidakseni ostaa ja ladata sieltä musiikkia. Halusin nimittäin aivan välttämättä saada juuri TÄSSÄ ja NYT Adam Antin albumin "The Very Best Of". Pyöriskelin Juutupissa kuunnellen Adam Lambertia ja hiffasin, että hän tuo mieleeni Adam Antin, sitten hainkin jo Adam Antin musiikkia - ja äkkiä lanteeni lähtivät liikkeelle ja suuni kaartui hymyyn. PAKKO saada Antin levy taustalle soimaan, kun tiskaan, imuroin, silitän.

Nyt levy soi jo koneellani. Minä poistun tanssahdellen takavasemmalle kera silitysraudan ja laulan da diddley qa qa...!

Loppujen lopuksi, mitä vitun välii.

Elämä on.


Syvemmälle valoon


Tuntuu aivan uskomattomalta, miten lyhyessä ajassa tunnen itsessäni tapahtuneen muutoksen ja matkan pois pimeydestä valoa kohti alkaneen. Vielä viime viikolla makasin sängyllä ja tunnustelin kyyneliä, jotka pyrkivät ylös sielusta, vaikka en edes tiennyt, mikä itketti. Tänään tuntuu niin toiselta, erilaiselta, uudelta. Vaikka mikään ei oikeastaan ole muuttunut; asiat eivät ole paremmin eikä tulevaisuus yhtään sen turvatumpi. En edes vakuttele itselleni "asioilla on tapana järjestyä" (tiedänhän, että niillä on!) enkä ole ammentanut mistään mitään naminami-energiaa yltiöpositiivisilla hokkuspokkustempuilla. Tuntuu vain paremmalta, mutta en tiedä miksi. Väliäkö tuolla. En ole kovin ahkera analysoimaan asioita tai ihmisiä tai ilmiöitä, yleensä elelen vain ja otan asiat niin kuin ne ovat.

Kaiken kaikkiaan pidän itsestäni. Olen oma ihmiseni ja haluan olla itselleni hyvä. Joskus lyön itseäni laimin ja joskus haluan hemmotella. Nyt on hemmottelun vuoro. Koska rahani loppuivat (aivan totaalisesti) ennen kuin ehdin toteuttaa ajatukseni käydä kosmetologilla, naisellinen puoleni saa nyt nautiskella iloista, joita voin tarjota kotioloissa. Uusi päivävoide tuntuu hyvältä aamuisin, vanha tuttu yövoide iltaisin. Katson peiliin, otan esille kultaholkkisen YSL:n ripsivärini, sipaisen ripseni esille. Valokynä kävisee unesta tummien silmänalusten tienoilla, kaulalle suihkaus Dieselin Fuel for Life-tuoksua (tai ehkä Lolita Lemplickaa, tai Biagottin Aqua di Romaa...), jonka jälkeen on aika valita päivään sopivat alushousut. Vilkaus kaappiin kertoi, että minimaalisuutta tarvittaisiin myös siellä... eh. Ei-niin-kovin-puhtaat hiukset nutturalle, johon työnnän kaksi isoa klipsiä ja vielä korviin hopeiset riipukset (4 kpl). Olen valmis kotipäivään!

Mietin jo näin aamupäivästä tämän päivän ruokalistaa. Olen ajatellut käyttää lopun kaalin ja tehdä kaalilaatikon. Meillä oli kaalilaatikkoa jo viime viikolla, mutta Meltsu toi niin ison kaalin, että siitä on vielä ainakin puolet jäljellä. Siis kaalilaatikko kera ehkä broilerisalaatin. Eiliseltä on jäänyt yksi broilerin rintaleike, voisin hyödyntää sen. Eilinen ruoka olikin aivan taivaallinen pläjäys, Broilerijutska a la Laiska Vaimo.

Tarvitaan pintamaustettuja broilerin rintapaloja (tai mitä ne nyt olivatkaan, leikkeitä, fileitä, whatever) 4 kpl. Pari porkkanaa, pala lanttua, yksi sipuli, 1 pieni punainen paprika, pala kesäkurpitsaa, vettä, punaviiniä (minulla on aina alkoholitonta ruuanlaittoa varten kotona, eipä tule juotua, kun ei sitä kertakaikkiaan voi juoda, mutta ruuanlaitossa ok) ja yksi kanaliemikuutio. Sekä tummaa suurustetta ja creme bonjour-välimeren yrtit ruuanvalmistusmöhnöä.


Broilerinpalat ruskistetaan pannulla ja siirretään pataan. Kuutioidut tai muuten vain sopivasti pilkotut porkkanat, lanttu ja sipulit käytetään myös pannulla ja sitten pataan paprikan ja kesäkurpitsan kera. Pannulle kaadetaan loraus vettä, liuotetaan lihaliemikuutio siinä ja sitten loraus punaviiniä päälle. Liemi pataan, pata uuniin 200 asteeseen reiluksi (hyvin reiluksi) tunniksi.


Pata otetaan uunista ja kasvikset + liha siivilöidään liemestä pois. Liemi laitetaan kattilaan (ja muu ruoka vielä hetkeksi uuniin, josta on lämpö käännetty pois > pysyy lämpimänä), sekaan laitetaan muutama lusikallinen creme bonjouria, keitetään kastikkeeksi suuruksen avulla.


Tarjoillaan kauniista tarjoiluastioista riisin ja rakkaudella rakennetun salaatin kera. Pöydässä saa mielellään olla pinkkejä ja liloja tulppaaneita.


Viime kuukausien aikana olen katsonut TV:tä enemmän kuin vuosiin. Muutamia ohjelmia seuraan jopa säännöllisesti, ja nimenomaan ohjelmia, joita katson Meltsun ja/tai Tonin kanssa. Koko perheen ohjelmia ovat sekä Suomen että USAn Idols ja Tonin kanssa katson joka jakson Master Chef Suomi-ohjelmaa. Meltsun kanssa syvennymme sarjaan Poliisit. Nyt sunnuntaina bongasimme Jamie Oliverin ohjelman Food Revolution (tmv.), se vaikutti erittäin mielenkiintoiselta. Subilta näyttää alkavan tässä kuussa sarja, jota tulee varmasti seurattua Tonin kanssa; Merlin. Lähetysaika, klo 20, on oikein passeli meille. Luonnollisestikin katsomme edelleen elokuvia ja sarjoja dvd:ltä, mikä sopii meille yleisesti ottaen paremmin kuin TV:n seuraaminen. Viime viikonloppuna katsoimme leffan Last Airbender, ja viime viikolla, kun minä olin edelleen sairaana ja Toni hiihtolomalla (hänkin oli sitä edeltävän viikon pois koulusta ilmeisesti saman taudin takia, josta minä nautiskelin kamalat kaksi viikkoa) katsoimme Lord of the Rings-trilogian ties kuinka monennen kerran. Katsoimme myös 1941 - Anteeksi, missä on Hollywood, jonka tilasin hiljaittain Cdon.comilta; yksi suosikkileffoistani, jonka halusin Tonin näkevän.

Uimassa en ole käynyt kohta kolmeen viikkoon. Kolmisen viikkoa sitten olimme Kuutamouinnissa; uimahalli oli auki tavallista pitempään ja klo 19-22 oli terapia-allashuoneen takassa tulet. Uimahallin puolesta tarjottiin mehut, sinapit ja ketsupit, omat makkarat piti olla mukana. Oli ihastuttavaa! Ulkona oli pakkasta kolmisenkymmentä astetta ja me istuimme altaan reunalla makkaraa mutustaen. Olen ottanut tavaksi käydä uimassa joka viikko, mutta taudin takia on jäänyt kaksi viikkoa väliin. Kirjastoonkaan en päässyt, mutta onneksi sain lainani uusittua ihan soittamalla kirjastoon. Ihan hyvä niin; jos olisin päässyt palauttamaan kirjat ajoissa, Helvetin piirit olisikin jäänyt lukematta, mikä olisi ollut sääli! Kuten sanoin, en ole oikein päässyt sisälle scifiin (fantasia ja kauhu ovat enemmän minun juttuni), mutta tämä kirja ainakin tempaa mukaansa kuin juna. Suunnitelmissani on päästä huomenna uimahallille ja kirjastoon, jos se vain Meltsun puolesta onnistuu ts. saan auton käyttööni. Tarkistin jo, että kirjasto on auki vain klo 17:ään, joten täytynee ensin käydä siellä ja vasta sitten hypätä altaaseen.

... Posti saapui. Laskuja, laskuja ja lisää laskuja. Yksi lasku, jonka maksan mielelläni, lähettäjänä H-Town Oy, laskun kohteena "World of Warcraft, kestotilaus". WOW-lehden pystyy nyt tilaamaan kotiin, ja totta kai minä tilasin sen! Ei tarvitse enää ostaa irtonumeroita ja lisäksi tilaajille lehti näkyy tulevan pari päivää aiemmin kuin kauppoihin...! Tämän vuoden ekan WOW-lehden ilmestymispäivä oli 25.2 ja meille se tuli jo kaksi päivää aiemmin. WOW-lehti - suosittelen! Tilasin sen heti, kun huomasin asian, mutta siitä myös soitettiin minulle kotiin (olin osallistunyt lehden kilpailuihin ja siitä olivat saaneet nimeni + puhelinnumeroni). Kerroin tietenkin jo tilanneeni lehden, mutta pitkitin puhelua lähettämällä lämpimät kiitokset lehdestä koko tekijätiimille. En yhtään liioitellut, kun sanoin, että meillä sekä äiti että poika lukevat lehden kannesta kanteen ja kaikki numerot säilytetään kirjahyllyssä, koska niitä luetaan uudestaan ja uudestaan.

Päivän videoksi laitan Stingiä, koska tänään minusta tuntuu Stingiltä. Olen kuunnellut ko. artistia tässä samalla nakutellessani ja yrittänyt keksiä, mikä Stingin esitys sopisi tähän päivään. Päädyin seuraavaan, en siksi, että tuntisin oloni jotenkin ... jätetyksi tai haikeaksi, vaan siksi, että yhdistelmä Brel + Sting on kiehtova. Tosin Stingin ranskanääntämys saa minut melkein kirkumaan... ja samalla se on yksi asioista, jotka lisäävät tämän esityksen kiehtovuutta.


tiistai 8. maaliskuuta 2011

Venetsian karnevaaleilla


Eilen illalla niskajumi oli sitä luokkaa, että silmissä säkenöi. Tänä aamuna tuntui paaaaaljon paremmalta ja siksi pitkästä aikaa viihdyinkin Azerothissa pitkän tovin - ja taas on niska ihan jumissa. Hullu. Ja siitä huolimatta istun TAAS tässä nakuttamassa - mutta on ihan pakko kertoa Venetsian karnevaaleista tässä ja nyt. Myöhemmin voin sitten yrittää houkutella Meltsun kanssani pitkälle kävelylle. Houkutella tai peräti raastaa mukanani lenkille. Molemmat olemme sen tarpeessa.

Mukavinta olisi lenkittää kahta virkeää koiraa, mutta kun virkeillä koirilla on molemmilla nivelvaiva, niitä ei edes saa lenkittää pitkiä lenkkejä . Ravintolisällä ja hyvin rajoitetulla liikunnalla ts. vain lyhyillä lenkeillä oman pihan ulkopuolella molemmat ovat siinä kunnossa, etteivät nilkuta, ja siinä kunnossa haluan ne pitää.

Mutta siis, Venetsian karnevaalit..!

Azerothissa juttelin Mikin kanssa; hän mainitsi vetäneensä pari päivää sitten eyelineriä silmiinsä ihan IRL (in real life) ja ennen kuin ehdin kysyä, oliko hän taas pukeutunut Jack Sparrow'ksi, hän sanoikin kekkaloineensa Kapteeni Jackin asussa. Vaadin häntä viimeinkin laittamaan esille kuvan itsestään ko. asussa, eikä mennyt kuin viitisen minuuttia, kun kuva Slayersien forumille ilmestyi. Woah! Kuvassa oli jotain tuttua ja kysyinkin, missä se oli otettu. Viime lauantaina Venetsiassa. Venetsian karnevaalit! Tajusin, että nehän ovat nyt! Oi, onnekas Mik, joka asuu lähellä Venetsiaa, oli viikonloppuna käynyt karnevaaleilla juhlimassa. Oijoi. Voivoi.

Niin kauan kuin muistan, olen halunnut päästä Venetsian karnevaaleille juhlimaan oikein sydämeni kyllyydestä. Olin jo ihan unohtanut tämän haaveeni, mutta nyt Mik muistutti minua siitä enemmän kuin elävästi. Ja samalla hän muistutti minua siitä, että Venetsia on oikeasti olemassa ja siellä on karnevaalit joka vuosi ja niissä on ihan oikeita ihmisiä. Mik kertoi, ettei lauantai ehkä ollut paras päivä olla siellä; väkeä oli kuin meren mutaa, mutta hauskaa oli ollut. No, varmasti oli... Ja jonakin päivänä minä olen siellä mukana pitämässä hauskaa, vannon sen.

*huokailee haikeasti*

Eilinen kaupassakäynti piristi enemmän kuin olisin voinut kuvitellakaan. Sain ruokakauppaan menemään 180 euroa... Mutta kun kaikki oli loppu, joten kärryyn päätyi niin tuoretta chiliä kuin sinimailasen itujakin, ja lihaa pienen teurastamon verran! Plus kaksi kimppua tulppaaneja ihan vain siksi, että olen niin ihana ja ansaitsin kaksi kimppua tulppaaneita.

Ja nyt otan käteeni kirjan, joka minulla on työn alla (Jeff Long - Helvetin piirit, scifiä, jota harvemmin luen) ja käyn sängylleni pitkäkseni. Niskani tarvitsee kunnon venyn.


maanantai 7. maaliskuuta 2011

Ihana valo


Pitkä, synkkä talvi on kääntynyt viimeinkin kevääseen. Vaikka vielä on lunta ja tälläkin hetkellä pakkasta melkein kymmenen astetta, tunnen kuitenkin, kuinka talven selkä on taittunut ja kevät kiitää meitä kohti linnunnopein siivin. Valo kertoo sen minulle. En tarvitse siihen aurinkoa (tänäänkin on pilvistä), kyse on valon ... väristä ja siitä, kuinka se tuntuu herättävän minut solu solulta aamuisin ja kuinka iltaisin ennen auringon painumista mailleen, valo antaa minulle lupauksen siitä, että on täällä taas seuraavana aamuna. ihana valo, kevään valo. Se valo, joka sytyttää talitinin laulamaan titityy ja lennättää mustarastaan lintulaudalle.

Tuntuu kuin olisin nukkunut kuukausia. Nyt kun katson taaksepäin, talvessa ei ole montaakaan hetkeä, johon tarttua, joita muistaa. Lunta, pimeyttä ja hyytävää kylmyyttä. Avuttomuus, viha ja ... pako uneen. Älkää tulko hehkuttamaan minulle talven riemuista, minä en koe mitään riemua tästä talvesta. Tämä on ollut sekä henkisesti että ruumiillisestikin erittäin raskas talvi, joka on laittanut minut ajattelemaan ja kyseenalaistamaan. Joka on myös valaissut minulle sitä, mikä elämässä on tärkeätä, joten ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin.

Hassu huomata, että asiat, jotka aiemmin merkitsivät niin paljon, ovat nyt niitä, joilla on joko vähäisin merkitys tai joiden merkitys on heittänyt mielessäni häränpyllyä ja ne ovat muuttuneet asioiksi, jotka mielihyvän sijaan nyt ahdistavat minua. Maalla asuminen esimerkiksi. Oli aika, jolloin elämässäni oli tärkeätä asua juuri täällä. Ei riittänyt asua maalla, vaan halusin asua nimenomaan tällä maalla, jota minun sukuni askeleet olivat takoneet jo sata vuotta ennen minua. Se merkitsi. Oli tärkeätä elää täällä, jossa jokainen puu ja ruohonkorsikin tuntui olevan tuttu vuosien takaa. Nautin kasvimaastani ja puutarhastani. Kuvittelinko, että elämäni voisi aina jatkua samanlaisena? Kuvittelin kai. Ei se jatkunut. Idyllin voi helposti tuhota vääränlaiset uudet naapurit. Se, että minun maailmaani tunkee toinen maailma, jossa poliisit ja kännissa ajaminen ovat arkipäivää, eikä ollenkaan hävettävä tai kavahdettava juttu.

Inhoan kesäisiä perjantai-iltoja, kun joudun kuuntelemaan 90-luvun suomipoppia vastoin tahtoani ja kännisten mölinää Minä, joka en ymmärrä musiikin huudattamista maalaismaisemassa. Minä, joka haluan kuulla pääskysten liverryksen ja sen, kuinka rukiinkorret kuiskailevat hiljaa lempeässä tuulessa.

En ole edelleenkään puheväleissä isäni kanssa. En ole nähnyt häntä (paitsi ikkunasta) sitten joulukuun, enkä haluakaan nähdä. Siitä huolimatta hänen olemassaolonsa ahdistaa minua.

En jaksa ymmärtää, miksi isä haluaa elää elämänsä (sen mitä siitä on jäljellä) vihassa ja halveksunnassa. Tai siis niissä tunteissa, missä hän sen nyt sitten näyttää elävänsä. Miksi 7-kymppinen mies, joka ei ole kuitenkaan millään idiootin tasolla, ei pysähdy katsomaan omaa elämäänsä ja huomaa eläneensä sen tavalla, joka jättää hänet yksin hetkellä, kun hänellä olisi aikaa läheisilleen ja ystävilleen. Siltä se minusta ainakin näyttää, tietää en voi, mitä hän todella ajattelee ja tuntee. Ajatteleekohan mitään.

Jo aikoja sitten äiti yritti hiukan tasoitella isän käytöstä vetoamalla isän sairauteen ja yritti ymmärtää sitä kautta. Minä, kovasydäminen, en ymmärtänyt silloin, enkä ymmärrä nytkään. Kun kyse ei ole muutoksesta, jonka sairaus olisi tuonut tullessaan, vaan jostain, joka oli olemassa ennen sairauttakin. Silkka ilkeys. Ilkeys, joka ei pahimmillaan ole koskaan kohdistunut minuun minään muuna kuin välinpitämättömyyteenä, mutta Meltsua isä sen sijaan on takonut sanoillaan vuosia, koska Meltsu on meistä kahdesta se "heikompi". Ei heikko, mutta heikompi siinä mielessä, että häntä on helpompi loukata kuin minua. Minulla on teflonimpi pinta ja osaan sulkea korvani, lähteä pois. Meltsu ottaa enemmän itseensä ja sitä isä on käyttänyt hyväkseen vuosia. Kuinkahan monet kinat meillä onkaan käyty siitä, kun olen kysynyt, miksi hän sietää itsensä mollaamista, miksi ei sano vastaan?

Niin kauan kuin isä on oikeustoimikepoinen eikä holhouksenalainen, minä katson hänen olevan myös vastuullinen omasta käytöksestään ja kykenevä ymmärtämään tekonsa ja niiden seuraukset. Joulukuuhun asti minä siedin hänen oikuttelujaan, kuten sitä, että hän ei antanut enää meidän laittaa kasvimaata, koska emme osanneet istuttaa perunaa riittävän suoriin riveihin edellisenä vuonna. Siedin hänen väitteitään siitä, että olin lakannut lämmittämästä uuneja, ja lämmitin talon sen sijaan sähköllä > kulutimme sähköä aivan liikaa. Siedin sitä, ettei Meltsu osannut tehdä mitään oikein ja että meistä sai puhua takanapäin asioita, joissa ei ollut totuutta edes siemeneksi (olenko jo maininnut, että luottokorttini on otettu pois minulta jo aikoja sitten? hiffasin tänä talvena, että olin viimeinen, joka sai tietää siitä isän puhuttua sitä jo varmaan vuosi sitten pitkin kylää; meiltä on visa-kortitkin otettu pois [no, ei todellakaan ole]). Joku kummallinen opetettu "kunnioitus" omaa isää kohtaan on istunut takaraivossani kaikki nämä vuodet. Ajatus siitä, että hän kuitenkin on isäni ja ainoa isä, joka minulla koskaan on ollut.

Ymmärrän äitini suhtautumista isään. Ymmärrän ja toisaalta en ymmärrä. On hänelle itselleen paljon helpompi vain antaa olla, myötäillä ja suurimman osan olla vain kuuro ja mykkä. Mutta itse äitinä en ymmärrä sitä, että hänellä ei ole halua puolustaa omaa tytärtään. Jos Meltsu levittelisi Tonista valheita pitkin kyliä, minä en pitäisi suutani kiinni ja vetäytyisi "en kuule, en näe, en puhu"-strategian taakse. Ja ei, en odota äidin valitsevan "puolta" ja poistuvan omalta mukavuusalueeltaan kyseenalaistamalla isän sanat ja teot. Mutta se, että hän ei ole niin tehnyt, on muuttanut minun suhtautumistani häneenkin.

Tähän asti olen tuntenut, että isäni ja äitini ovat perhettäni siinä missä mieheni ja poikanikin. Enää en tunne niin. Napanuora katkesi joulukuussa. Nyt kun katson itseäni ja elämääni, tunnen vahvasti, että perheeni on nimenomaan mieheni ja lapseni. Heille olen vastuussa tekemisistäni, heidän luonaan minun paikkani on. Äkkiä tuntuu... aikuiselta?

Olen ollut kaksi viimeistä kuukautta vankina omassa kodissani. Lumen ja pakkasen vanki, sekä sen, ettei minulla ole ollut autoa käytössäni. Lunta on tullut niin valtavasti, että kellään ei ole riittänyt energiaa lapioida sitä pois samaan tahtiin, joten meillä on ollut tieltä vain kapea tallattu polku ovelle. Pakkanen on pakottanut koko perheen pysymään sisällä ja pari viikkoa Toni oli ainoa, joka pystyi jatkamaan jokapäiväistä elämäänsä suurinpiirtein tavalliseen tapaansa. Meltsulla ei ollut mitään asiaa töihin ja minun päiväni menivät ennen kaikkea sen varmistamisessa, että vesi juoksi ja tuli paloi. Silti oli koko ajan kylmä, kylmä, kylmä. Kaksi täyttä viikkoa olimme täysin ilman tuloja. Aikana, joka on vuoden hiljaisin muutenkin. Se ahdisti ja ahdistaa yhä, kun viime talven vastaavasta jaksostakaan ei ole vielä toivottu, vaan maksut laahaavat koko ajan myöhässä. Pelko ja huoli omasta taloudellisesta selviämisestä painaa hartioita niin, että pää on koko ajan kipeänä. Meltsu jaksaa olla optimistinen, minä en niinkään. Siihen päälle vielä kahden viikon ankara flunssa, jonka aikana kuume sahasi ylös ja alas, keuhkoja poltti ja päätä särki - -  minä en ole niin vahva ihminen, ettenkö uupuisi tässä tilanteessa.

Tämän uuvuttavan talven ansiosta moni asia mielessäni on muuttunut. Minulla on haave, toive, visio siitä, kuinka jatkossa haluaisin elämäni elää, ja uskokaa tai älkää, tällä hetkellä minun haaveeni on ihan tavallinen elämä kerrostalokolmiossa! Mitä minä elämältäni haluaisin; säännöllisen palkkatyön meille molemmille = pois huolen toimeentulosta ja varmuuden siitä, että säännöllinen tilipäivä pitää meidät hengissä. Haluaisin asunnon, joka ei hautaudu lumeen ja jossa ei tarvitse elää sähkökatkojen ja pakkasen armoilla. Haluaisin elää lähempänä ehkä toisia ihmisiä, mutta ennen kaikkea kauppoja, kirjastoa, uimahallia... Haluaisin elämän ilman koirankarvoja ja ehkä 1/3 tavaramäärästä, joka meillä nyt on. Minimaalisuutta! Sitä haluan yhä edelleenkin, en elämää kera 80 musta t-paidan, 50 deodorantin ja kolmen hyllyllisen kirjoja. Haluan lisää niitä hetkiä, joista olemme saaneet nauttia tämän talven aikana. Olemme olleet yhdessä enemmän kuin koskaan ja nauttineet siitä. On ollut ihana istahtaa katsomaan leffaa tai Idolsia kaikki yhdessä.

Ei mikään enää sido minua tänne. Se, mitä minä elämältäni haluan, kulkee minun mukanani sinne, minne menen jos niin haluan. Minä haluan perheeni. Minun mieheni ja poikani ovat minun elämäni, ja kun me olemme yhdessä, meillä on kaikki.

Tunnen irtautuneeni, katkoneeni siteeni.

En tiedä, mitä tapahtuu ja tapahtuuko mitään. Meltsu ei ole vielä valmis tekemään ratkaisuja suuntaan eikä toiseen, vaan haluaa katsoa tämän kesän ja tehdä (ehkä) päätöksiä syksyllä. Hänelläkin on ajatuksensa, ja joitakin niistä hän on väläytellytkin. Nimenomaan ajatuksia, juuri kuten minullakin. Ei vielä ratkaisuja, ei päätöksiä, pelkkiä ajatuksia.

Ah, ja tietenkin; miten unohdinkaan mainita haaveeseeni kiinteästi kuuluvan elementin. Isla de Tenerife. Tiedän jo nyt, että se tulee kuulumaan tulevaisuuteemme kiinteästi, oli tulevaisuutemme sitten sitä, mistä haaveilen tai jotain muuta.

Vaan nyt minun lienee parasta lähteä kävelylle, venyttelemään niskaani. Päänsärky on ihan valmiina hyökkäämään kimppuun, nimenomaan niska/jännityspäänsärky, jota en voi liennyttää edes päänsärkylääkkeillä, koska ne loppuivat eilen. Pakko yrittää pysytellä päänsäryn edellä ja selättää se ennen kuin se selättää minut. Päivän ohjelmaan kuuluu laskujen teko, mutta sen on nyt pakko odottaa. Myöhemmin iltasella saan käyttööni AUTON ja pääsen käymään kaupassa ensimmäisen kerran varmaan kuukauteen. Odotan kuin kuuta nousevaksi sitä hetkeä, kun pääsen hedelmä/vihannesosastolle..! Ruokaremonttinikin on kärsinyt pahasti talvesta ja sairastelustani, voimattomuudestani edes ajatella kunnolla, mitä kirjoittaisin ostoslistaan Meltsun tuotavaksi.

Päivän videoksi minulla olisi montakin vaihtoehtoa, joista en osaa kahden välillä valita. Siksi laitan tähän molemmat.





Hassu juttu, huomasin juuri, että molemmat artistit olen nähnyt livenä Hartwall areenalla. Cohenin viime vuonna ja Aerosmithin heinäkuussa 2007. Se ei kuitenkaan ollut syy, miksi en osannut valita päivän videota juuri näistä kahdesta.