torstai 17. helmikuuta 2011

Vankina


Lumi, jää ja pakkanen on vanginnut minut! Hjälp! Tuntuu, että elämä on pysähtynyt niiden raamien sisään, minkä talon ulkoseinät ja korkeintaan aidattu etupiha muodostavat. Pois pääsisi, jos halua olisi, mutta mieluummin kyhjötän vankilani lämpimässä. Eipä siinä mitään, kuluuhan se elämä näinkin.

Onneksi meillä ei ole ollut aivan niitä hirmupakkasia, joista kaverit ovat raportoineet pitkin viikkoa. Alin taisi olla -38,9C, joka raportoitiin Seinäjoelta. Meillä on alimmillaan mittarin lukema pompsahtanut ihan pikkusen alle kolmenkymmenen miinusasteen ja sekin aamuyön viimeisinä tunteina. Muutoin lukemat ovat huidelleet -18 ja -28 asteen välillä. Toki, onhan sitä siinäkin, ja tuokin teettää töitä täällä kotona, jotta talo saadaan pysymään lämpimänä ja vesijohdot sulina. Aamun ensi toimi herättyäni on ollut laittaa tulet keittiön hellaan, mikä on suorastaan herttaista - tulee ihan nostalginen olo. Sen jälkeen pitää lämmittää keskikammarin pystyuuni ensimmäisen kerran, sitten alkaa lämmittämään tuvan leivinuunia, peräkammarin pystyuuni joskus iltapäivällä ja vielä ennen nukkumaanmenoa keskikammarin uuni uudelleen. Pitkin päivää pitää muistaa laskea vettä raanoista ja yöksi pitää jättää raanat tippumaan. En todellakaan aio päästää vesijohtoja jäähän enää ikinä! Tämä on toinen ankara talvi peräkkäin ja tämänkin talven aion selvitytyä sulin putkin. Erona edelliseen on se, että tänä talvena isä ei tule lainaamaan meiltä sulatusvälineitä, koska saarnatessaan meille, miten meidän pitää muistaa vesijohtoja, unohtaa omat vesijohtonsa ja antaa NIIDEN jäätyä. Njäh njäh.

Pakkasten takia Meltsukaan ei ole ollut töissä, mikä tietää meille yhä suurempaa lovea tuloissa. Mies kestää pakkasta, auton hydrauliikka ei. Auto on lämpimässä tallissa turvassa, mutta ulos sitä sieltä ei kannata ajaa. Jotain positiivista sentään, se lämmin talli. Ilman sitä ei pakkasten lauhduttua olisi kai ehjää autoakaan. Otamme tämän ajanjakson eräänlaisena talvilomana sitten, vaikkakin palkattomana sellaisena. Meltsu vie Tonin pysäkille/kouluun ja viihtyy sitten sängyssä pitkään. Iltapäivisin Tonin kotiuduttua nykerrymme kaikki lähelle keskikammarin uunia ja uppoudumme johonkin hyvään leffaan, kuten Hyvät, pahat ja rumat tai Vain muutaman dollarin tähden. Miten voi olla mahdollista, etten ollut nähnyt noita kumpaakaan aiemmin?! Morriconen musiikki on tuttuakin tutumpaa, mutta jotenkin itse leffat olivat jääneet näkemättä. Ihan hyvä, että dvd-hyllymme tarjonta on liki ehtymätöntä. *virn*.

Minusta tuntuu koko ajan, että odotan jotain, mutta en tiedä, mitä.

Päivän videoksi tämän hetken ehdoton suosikkini:


keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Kun mikään ei riitä


Ilmojen haltialle nimittäin. Lunta tulee tupaan ja turuille enemmän kuin laki sallii; joka aamu saa lapioida itsensä ulos, että yleensä saa portin auki, tulee pyryä, tulee tuiskua ja jos taivaalta ei tule materiaalia, niin sitten vinkuva tuuli kinostaa edellispäivinä satanutta lunta portin ja oven eteen. Voi elämä sentään.

Voi elämä sentään muutenkin, ihan koko elämälle. Laiskasta vaimosta tuntuu vahvasti siltä, ettei hän osaa olla kuten pitäisi - ja yhtä vahvasti tuntuu kuitenkin siltä, että se on enemmänkin toisten ongelma, ei Laiskan vaimon itsensä. Se, että en täytä toisten odotuksia, miten se minun ongelmani olisi? Se, että toiset eivät ymmärrä minun luonnettani, tai tapaani käsitellä omia ongelmiani, sitä kai voisi luonnehtia minun ongelmakseni siinä mielessä, että ehkä voisin "opettaa" ihmisille, mikä on minun tapani käsitellä omia asioitani ja että minun teoillani ei välttämättä ole yhtään mitään tekemistä toisten ihmisten asioiden kanssa - - mutta naah. Ainakaan vielä, tällä hetkellä, se että haluan miettiä omat asiani omassa rauhassani, ei häiritse minua itseäni. Ei sittenkään, vaikka se käsitetään itsekkyydeksi; en ole kiinnostunut muiden ongelmista, en ole läsnä, en tue.

Mutta jos elämä on painanut minut polvilleni, jos raahustan pohjamudissa ja yritän epätoivoisesti tarttua johonkin, joka pitäisi minut pinnalla, ei minulla ole energiaa enää tukea ketään muuta.

Oma moka tietenkin, jos ja kun en huuda maailmalle julki, kuinka sattuu, mutta kuten sanottu, en itse koe sitä virheekseni. Minun tapani on pohtia asiat mielessäni, pyöritellä niitä, kieritellä, kaarrella, katsoa monesta eri vinkkelistä. Minun tapani on myös perääntyä, pistää pääni pensaaseen, paeta maahan jota ei ole. Joskus viivyn matkallani niin kauan, että hetki, joka olisi voinut korjata asiat, menee ohi ja kaikki on auttamattomasti hukassa - mutta koskaan ei niin hukassa, etteikö mitään ulospääsyä olisi. Koskaan ei mikään ovi ole niin suljettu, etteikö oven ja karmin välistä pujahtaisi pieni valonsäde.

Kierrän itseni kerälle, suljen maailman pois, nukahdan ja nukun. Kun herään, vedän jalkaani meksikolaiset bootsini ja marssin päättäväisin askelin kohti uutta tuntematonta.

That's me.

Jostain kumman syystä mieleeni alkoi pulpahdella Henri Michaux'n säkeitä, jopa siinä määrin, että piti mennä etsimään salista kirjanen "Harhailla, laiskotella". Siteeraan hiukan tuonnempana joitakin säkeitä. Muistin oikein, että kirja oli nimenomaan salin eikä peräkammarin kirjahyllyssä... ja kirjaa hakiessani ihan säikähdin, kun huomasin, kuinka monta kirjaa olen roudannut kammarista sinne! Tuli "oi, onks tämäkin täällä"-fiilis moneen kertaan. Mutta pakkohan kirjat on jonnekin tunkea. Viimeksi maanantaina siivosin taas peräkammarin kirjahyllyä tyhjemmäksi, kun se pursuili tavaraa ja myöskin pölyä.

Olimme viime viikonloppuna A:n ja B:n luona saunomassa. Heillä on viime vuonna valmistunut talo, joka oli ... ooh ooh, kertakaikkiaan ihana, ja sai minussa aikaan kateuden pistoksia. En siinä mielessä, että toivoisin heillä olevan vähemmän ihanan kodin tai että tahtoisin itse juuri samanlaisen, ei. Modernia taloa ja 140 vuotta vanhaa talonpoikaistaloa ei kai edes voi verrata ihan yksi yhteen, mutta mikä herätti minua kaihoisia tunteita, oli uuden talon valoisuus, avaruus ja ennen kaikkea sellainen... mm, kliinisyys? Ei kliinisyys negatiivisessa mielessä, vaan siten, että kaikki oli puhdasta ja selkeää. Talossa ei ollut yhtään ylimääräistä ja silti se oli tavattoman kodikas. Oma huusholli alkoi suorastaan vituttaa; miten meillä voi olla aina niin sekaista ja ennen kaikkea niin hel-ve-tin paljon kamaa?

Okei, perheessä on kolme hamsteria, jotka eivät halua luopua mistään, se on selvä. Mutta jonkin sortin vamma sekin kai on, josta voisi päästä eroon ja siitä pitäisi (minun mielestäni) päästäkin eroon. Ja ei, meillä ei tosiaankaan näytä siltä kuin muistaakseni Nelosen ohjelmassa "Himohamstraajat", mutta ilman mitään himojakin meillä on ihan liikaa tavaraa. Kaipaan tilaa, avaruutta, selkeyttä. Miten sitä voi saavuttaa perheessä, jossa yhdellä on n. 100 t-paitaa ja 50 deodoranttia? Ei, tämä ei ole vitsi. Kaikki aikakauslehdet, jotka meille tulee, pitää myös säilyttää. Niitä ei saa laittaa paperinkeräykseen, koska niistä on maksettu. Tosin olen salaa muiluttanut vanhoja Soundeja tai MK-lehtiä jätepaperin sekaan, eikä niiden perään ole kukaan edes kysellyt. Enkä minä itsekään ole yhtään parempi. Piirongin laatikoista löytyy käyttämättömiä koruja, avaamattomia hajuvesipulloja ja 20 vuotta vanhoja luomivärejä. On lehtileikettä, paperikopsua, liian pieniä pikkupöksyjä. Niin paljosta voisi luopua ja saada sitä kaipaamaani avaruuden tuntua.

Asumisen suhteen olen kuitenkin välitilassa. En tiedä oikein, mitä haluan ja mitä tapahtuu. Viime viikolla kävi viimeinkin sähkömies, monen vuoden vitkuttelun jälkeen, katsomassa, mitä täällä pitäisi tehdä ja mitä voisi tehdä. Hän teki alustavan suunnitelman, joka hänen mielestään oli hyvin "riisuttu" ts. siihen katsottiin uusien johtojen ja pistorasioiden paikat, sekä muutama kattolampun paikka lisää kera kytkinten. Isä, jonka kanssa en edelleenkään ole puheväleissä, oli äidin kautta antanut määräyksen, että vain kammareiden 70 vuotta vanhat johdot uusitaan, sillä 40 vuotta sitten uusitut johdot ovat edelleen ajanmukaiset, koska sähkötekniikka ei ole muuttunut sitten vuoden 1970. No eipä ole, juu. Tuo suunnitelma tosin vesittyi jo heti sillä, että myös tuvan johdot ovat vuodelta kivi ja keppi. No, fakta kuitenkin on, että kaikki johdot on uusittava ja sähkökeskus samoin, mikäli jotain uusimaan käydään. Uudet johdot eivät käy yksiin vanhan sähkökeskuksen kanssa ja sitten taas vanhat johdot eivät enää sovi uuteen sähkökeskukseen. Tällä hetkellä odottelen sähkömieheltä hinta-arviota, jonka voin sitten antaa äidille, joka vie sen isälle. Olen 99%:n varma, että isä tyrmää koko suunnitelman ja sähköjen uusiminen jää. Se ei harmita minua, koska kuten sanottu, olen välitilassa. En ole varma, haluanko jäädä tänne ollenkaan. Tällä hetkellä haaveilen valosta ja tilasta ja avaruudesta ja ja ja... kuten jo tuli todettua. MUTTA jos sähköjen uusiminen todella toteutuu, saattaa olla, että saan haluamani valon ja tilan tunnun. Vanhat sähköjohdot revitään pois, mikä sai sähkömiehen jo harmittelemaan etukäteen seiniin jääviä jälkiä - mutta huihai, ei niihin mitään jälkiä jää, koska minä ostan maalia ja pensseleitä ja laitan sudin laulamaan. Pois pois 80-luvun vihreä väritys ja 70-luvun keltainen! Kangasjäljitelmätapetit saavat mennä samassa syssyssä. Ja jo on perkele, jos ei myös läjäpäin turhaa materiaa saa häätöä tästä huushollista..!

Azerothissa Ergie on viimeinkin päässyt onnistumisen makuun Cata-raidaamisessa. Viime lauantaina saimme viimeinkin nurin ensimmäisen pomon Bastion of Twilightissa, Halfuksen. Tänään meillä on tarkoitus joko jatkaa Halfuksesta eteenpäin eli niitata lohikäärmekaksikko Valiona ja Theralion, tai sitten kokeilla Halfusta uudelleen. Saapi nähdä nyt sitten. Mukavinta on, kun voimme nykyään tehdä näitä 10-miehen (ja naisen) raideja ihan omalla porukalla. Dragon Slayerseilla menee ihan hyvin siis.

Mutta se, mikä pamahti mieleen Henri Michaux'lta:

Elämä virtaa yhtä nopeasti kuin sinä sitä käytät, pitkä se on vain sille, joka osaa harhailla, laiskotella. Kuolemansa aattona toiminnan ja työn mies huomaa - liian myöhään - elämän luonnollisen pituuden, sen jonka myös hän olisi voinut tuntea, jos vain olisi osannut pidättäytyä jatkuvasti sekaantumasta kaikkeen.

*

Sinä et ole koskaan päässyt perille ihmisistä. Etkä sinä ole myöskään todella tarkkaillut, enempää kuin perin pohjin rakastanut tai inhonnutkaan heitä. Sinä olet selaillut heitä. Hyväksy siis että he samoin selailelvat sinua, etkä ole muuta kuin lehti'ä, muutama lehti.

*

Tapahtuipa sinulle mitä tahansa, älä koskaan ala luulla - perusvirhe - itseäsi mestariksi, älä edes huonon ajattelun mestariksi. Sinulla on paljon tekemistä, suunnattomasti, melkein kaikki. Kuolema tulee korjaamaan vielä raakileen.