keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Unien siniseen satamaan


Jokin aika sitten (viime viikolla? edellisellä?) minulla oli univaikeuksia. Se on hyvin harvinaista, olen aina nukkunut kuin tukki ja nähnyt mukavia unia. Nyt oli vaikea nukahtaa kevyeen uneen, jossa zombit laukkasivat. Siis oikeasti, uneksin mm. zombeista. Ei jösses sentään. Viime viikonlopusta alkaen olen nukkunut taas paremmin ja tunnen itseni virkeämmäksikin, lisäksi olen herännyt samaan aikaan muun perheen kanssa, enkä mennyt takaisin nukkumaan heidän lähdettyään töihin/kouluun, lukuunottamatta tätä päivää. Mutta kun eilen meni Azerothissa melkein kolmeen..! Toni meni tänään kouluun kahdeksaksi, mikä tarkoitti sitä, että vein hänet pysäkille puoli kahdeksaksi, ja sen jälkeen päätin kömpiä takaisin sänkyyn vielä pariksi tunniksi. Tuntuu levänneeltä ja pirteältäkin jopa!

Muuten on kyllä vähemmän pirteä olo. Sellainen fiilis, että tekisi mieli alkaa marista "mulla ei oo mitään tekemistä...". Mutta kun ei ole! Ei jaksa innostua oikein mistään ja aikaa innostumiseen tuntuu olevan ihan liikaa. Viime lauantaina siivosin kammarin oikein kunnolla, mm. pyyhin pölyt kirjahyllyn päältä, kehystin valokuvia ja laitoin niitä seinälle ja heittelin laatikoistani pois turhaa tavaraa. Nyt ei ole sitten oikein mitään siivoamistakaan, koska pelkän siivoamisen takia en ala siivoamaan ts. en esim. imuroi keittiötä vain sen takia, että olisi jotain tekemistä, vaikka ei ole mitään imuroimistakaan. Päivät kuluvat aika pitkälti tv:n edessä puikkoja helskytellen - onko se jotain "oikeata" tekemistä? En ole koskaan pitänyt sitä sellaisena tärkeänä hommana, jota itsessään voisi pitää "tekemisenä", vaikka jonkun toisen mielestä kutominen (neulominen) on harraste ja tärkeä tekeminen. MInulle se on aina ollut puhdetyö, jota tehdään siksi, etteivät kädet lojuisi toimettomana tv:tä katsellessa. Joskus kauan sitten, kun vielä katselin aktiivsemmin töllöä, tulikin tyrkättyä siinä sivussa villapaita jos toinenkin.

Lopetin tv:n katselun lähes kokonaan jo vuosia sitten, kun korvasin sen vuorovaikutteisemmalla medialla, jos näin voi sanoa. Ensin sen korvikkeena istuin keskustelupalstoilla lätisemässä läpiä päähäni ja kun siihen kyllästyin - tai pikemminkin totesin, että oli aika jatkaa eteenpäin, kun ärsyynnyin joistakin persoonista - siirryin elämään virtuaalielämää Azerothin ihmeelliseen maailmaan. Ei telkkarin tuijottaminen vedä mitenkään vertoja sille, että saa kavereiden kanssa taistella Lich Kingiä vastaan! Nykyään jos ja kun telkkarin eteen istahdan, se tapahtuu yleensä siksi, että haluan katsoa jonkin elokuvan tai pari jaksoa jotakin sarjaa dvd:ltä. Minun puolestani varsinaisesta kanava-tv:stä voisi ihan hyvin luopua, sieltä ei tule mitään sellaista, jota ihan välttämättä haluaisin nähdä. Tosin eilen olin merkannut sisäiseen kalenteriini: Nelonen, klo 20, Master Chef Finland. Kavahdan erityisesti kaikkia tosi-tv-ohjelmia, joten oli aika erikoista, että tämän halusin nähdä. Minulla on vieno toive, että tässä ohjelmassa ei silikoonitisseillä voiteta eikä julkisesti nakuilla... mikä taitaa olla trendinä monissa muissa ohjelmissa, joihin tavikset kilvan laukkaavat osallistumaan.

Elokuvien ja Tonin villapaidan kanssa on siis vierähtänyt tämä viikko. Haluan saada paidan pian valmiiksi (se lojui keskeneräisenä oman aikansa), jotta pääsen tekemään paitaa itsellenikin. Totesin tarvitsevani mukavia pitopaitoja arkeen! Lankojahan minulla riittää, niitä on luultavasti kymmenisen kiloa porstuan kaapissa... Paita on valmistunut seuraavien elokuvien vauhdittamana: lauantaina kotimainen Sauna, maanantaina Kerran sotureita ja Yamato sekä eilen Marie Antoinette ja Amadeus. Sunnuntaina kävimmekin koko perheen voimin leffassa katsomassa Napapiirin sankarit. Oli hauska! Suosittelen!

Tylsistymisen selättääkseni pieni annos ihan oikeata työntekoakin nyt. Siirrän A:n kotisivut viimeinkin verkkoon näkyville.

Päivän videoksi yksi lempivideoistani koko Juutuupissa. Miksi näin, keksikää itse. *virn*.





PS. Ah juu! Haluan ehdottomasti jakaa muutaman blogihelmen, joihin olen törmännyt tällä viikolla! Ensimmäisenä pätkä "kohumanageri" Tuija Järvisen blogista, jossa hän on pohtinut bioterrorismia:

Olen myös miettinyt tätä Saksan dioksiinikananmunatapausta. Onko rehuihin ihan vahingossa sekoittunut dioksiinia todellakin näin suuria määriä vai voisiko tämä olla nk. bioterrorismi-isku? Katsoin juuri pari päivää sitten erästä FBI-tutkimaa perunaruttokirjetapausta Yhdysvalloissa. Siinä oli kirjeisiin laitettu perunaruttobakteerijauhetta. Kirjeitä oli lähetetty senaattiin ja summittaisesti eri tahoille. Muutama ihminen kuoli sairastuttuaan perunaruttoon. Epäilty tiedemies/tohtori teki lopuksi itsemurhan, joten asia jäi mielestäni auki. Hän kuitenkin läpäisi valheenpaljastuskokeen.

PERUNARUTTO?! Nyt on pakko sanoa: roflmao!

Ja toinen on kohumanagerin manageroitavan, Johanna Tukiaisen, blogista, jossa hän intoilee tulevien häidensä tiimoilta:

Äääk, nyt solariumiin, sitten treenaamaan, sieltä sovittamaan turkista, vien Nassun pitkälle lenkille ja Stockmannilta tunnelmavaloja ostamaan. Huomisaamuna alkaa gravitaatiohoitoni Lääkärikeskuksessa Asema40 Haagassa, jossa saan kaikkia ihania kauneushoitoja! He lupasivat rakkaalle siskolleni Juliallekin ihania hoitoja!

GRAVITAATIOHOITO?! *reps kops*. Kyllä, ehdottomasti neiti Tukiaiselle jonkin sortin gravitaatiohoito tekisi hyvää, sen verran jalat ilmassa hän häidensä kanssa liitelee.

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Talviunessa


Kolmen viikon joululoma on ohi, mutta paluu normaaliin ei tunnu onnistuvan. Vuorokausirytmi on hakusessa, eikä syitä heräämiseen ole. Tekisi mieli vain nukkua, ihan siitä syystä, että tuntuu, ettei hereillä ole mitään mielekästä tekemistä. Outoa. Mihin kaikki tekemiset hävisivät? Ennen joulua tuntui olevan puuhaa liiankin kanssa. Paha pukki tuli ja vie kaikki aktiviteetit?

Mikään ei silti ole hullusti. Olen vain unessa niin henkisesti kuin vähän ruumiillisestikin. Olen käynyt uimassa ja kirjastossa, keksinyt uusia kivoja ruokia, kutonut monta paria sukkia ja katsellut perheen/Meltsun kanssa monia leffoja viime päivinä. Erityisesti tykästyin Nicolas Cagen tähdittämiin Noidan oppipoika ja Kapteeni Corellin mandoliini. Meillä on jopa dvd.soittimen kovalevylläkin paljon katsomattomia leffoja, niitäkin on tullut katsottua. Lukenut olen ahkerasti, viime yönä sain loppuun kirjan "Hinta", kirjoittanut Mirja Kuivaniemi. Suosittelen erittäin lämpimästi. En muista, milloin kirja olisi viimeksi saanut minut itkemään, tämä teki sen.

WoWin parissa tietenkin vierähtää tunti poikineen, on ainakin jotain tekemistä. Siellä olinkin taannoin varsinainen bitch ja sanoin, mitä ajattelin. Harvoin äsähdän, mutta kun sitten niin teen, siihen on (ainakin omasta mielestäni) hyvä syy. Tällä kertaa keitti yli Telinan ylimielinen asenne muita kiltalaisia kohtaan. Dragon Slayersin henki EI ole se, että lytätään toisia ja saadaan nämä tuntemaan itsensä idiooteiksi sillä, että kohotetaan omaa arvoa ja osaamista kommenteilla "you all fail" tai "low dps is low dps". Telinan RL-avomies QQ järjesti lauantaiksi meille ensimmäisen raidin, johon oli ilmoittautunut muistaakseni 4 ihmistä... siis ei tietenkään ihmistä, olemmehan Horden puolella, *virn*... no, kumminkin, saivat houkuteltua vielä mukaan pari lisää. Olin itsekin melkein menossa, mutta Telinan kommentti Aerylle "if I was in my warlock, I would lol at your dps" sai minut päättämään toisin. Jäin pois. Seuraavana päivänä Telina ilmoitti kiltachatissa, että ihmiset eivät uskalla tulla raidiin ja käyttävät tekosyynä sitä, että eivät ole gearattuja. Suutahdin todella ja sanoin, että tai sitten oikea syy on se, että ihmiset tahtoisivat raidata vähemmän mulkkumaisessa ilmapiirissä. Selvä se, että kärkäs Telina hermostui, ja vastaili suorastaan asiattomasti. Minun kunniakseni on sanottava, että minä pysyin asiassa ja rauhallisena, ja sanottavani sanottuani vaikenin. Sanoin mm. että iloinen, normaali asenne olisi toivottava, ja että en todellakaan ole kiinnostunut siitä, millainen Telina on IRL, ainoastaan siitä, miten ihmiset käyttäytyvät pelissä.

QQ ja Telina ovat muodostuneet meille jonkinlaiseksi ongelmaksi, joka jakaa kiltaa tällä hetkellä. Kun toiset eivät täytä heidän standardejaan, he nykyään pysyttelevät omissa porukoissaan ja eivät esim. pyydä meitä muita (luusereita) mukaansa tekemään heroicceja. Alkuun pyysivät, mutta kun emme pystyneet riittävän korkeaan dps:ään ja sähläsimme, piikittelyn jälkeen jäimme heidän heroiccejensa ulkopuolelle. Olen keskustellut asiasta usean kiltalaisen kanssa ja näen, että tämä todellakin on tilanne. Dea on onneksi saanut uudemman macin ja lomansa pidettyä eli hän on jälleen mukana kuvioissa ja olen saanut hänellekin tilanteen kerrottua. Dea taitaa olla tällä hetkellä tarkkailevalla kannalla, tilanteesta tietoisena. Katsotaan mitä tapahtuu. Minua vain harmittaa niin vietävästi, että itse liityin kaksi vuotta sitten kiltaan, jossa tunsin olevan turvallista opetella peliä - ilmapiiri oli mukava, eikä onnistuminen ollut se pääasia, vaan yhdessä tekeminen ja opetteleminen. Nyt ilmapiiri tuntuu muuttuneen. Pari ihmistä haluavat meiltä muilta sellaista, jota emme osaa ja johon emme ole valmiita. Tällä hetkellä QQ ja Telina tekevät heroicceja ihan omassa porukassaan ja me muut sitten yhdessä. Teemme niitä lähinnä silloin, kun em. henkilöt eivät ole pelaamassa, ettei tarvitse pyytää mukaan meidän muiden töppöilyille nauramaan ja meidän hyvää mieltämme pilaamaan. Ei meitä haittaa, jos joku pomo niittaa meidät 5 kertaa ennen kuin pääsemme tekniikasta jyvälle, heitä haittaa jo se, jos ensimmäisellä kerralla ei onnistu täydellisesti.

M. on ollut kiireinen lopputyönsä kanssa, joten Ergien rakas K:kin on loistanut poissaolollaan. Kaipaan kovasti treffiä armaidemme välille, koska niin paljon on tapahtunut.

Mutta takaisin tähän näkyväiseen elämään. Töitä en ole löytänyt (olisin kai jo sanonut jos olisin), mutta onneksi omassa firmassa tuolla "kentällä" menee tällä hetkellä erinomaisesti. Meltsu on innoissaan ja motivoitunut. Se näkyy sitten kotonakin esim. juuri sillä, että vietämme enemmän aikaa yhdessä vaikkapa leffaa katsellen. Meltsu oli menossa nyt viikonloppuna Turkuun, mutta perui sen. Olin ihmeissäni, ettei meno, sen enempää kuin peruminenkaan liikuttanut minua mitenkään. Aiemmin olen riemastunut, kun hän on lähtenyt jonnekin vähän tuulettumaan ja olen saanut itsekin miesvapaan viikonlopun. Nyt en kaivannut sellaista. Käsittääkseni se on ihan hyvä merkki suhteemme nykytilasta, kuten sekin, että Meltsu eilen illalla kysyi, lähtisimmekö sunnuntaina elokuviin kaikki. Lähtisimme, kiitos. Pitääkin katsoa, mitä leffoja Lahdessa menee ensi viikonloppuna.

Päivän videoksi jotain, joka alkoi soida heti herättyäni päässäni.




sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Joko se nyt meni?


Vuodenvaihde nimittäin! Joulu, uusi vuosi, ja kohtahan se loppiainenkin pakkaa päälle, jyrää ja kipittää tiehensä. Niin se aika kuluu. Ja minä mukana. Puuh.

Summasummarum, joulunaika meidän perheessämme on mennyt... sanoisinko; äärimmäisen rauhallisesti. Nautin joulunodotuksesta täysin rinnoin puuhailemalla ruokien kanssa ja kuuntelemalla jouluista ohjelmaa radiosta. Jouluaatto meni rauhallisesti ja tavallista pienemmällä porukalla, koska meille porttikiellon saanutta isää ei meillä tosiaankaan näkynyt, mutta eipä näkynyt äitiäkään. En tiedä, eikö äiti halunnut jättää isää yksin vai oliko isä peräti kieltänyt äitiä tulemasta. Oikeastaan ihan sama minulle, päätös on äidin ja olkoon sitten niin. Tosin kuvittelin äidin tulevan meille ja tuovan muassaan lanttulaatikon, lihapadan ja jälkiruuan, kuten edellisinä vuosina ja se, ettei häntä meillä näkynytkään, tarkoitti sitä, että meillä ei ollut lanttulaatikkoa eikä jälkiruokaa ja lihapadan asemasta sulatin pikaisesti pakkasesta tapaninpäiväksi tarkoittamani lihapadan. Pikaisesti sulatettuna siitä tuli lähinnä lihamössöä ja harmitti, että se siksi meni tavallaan pilalle. Maussa ei ollut vikaa, mutta koostumus oli vähintäänkin epäilyttävä.

Niina perheineen kuitenkin oli meillä, ja jouluateria oli mukava. Juttelimme paljon matkastamme (matkoistamme), matkustamisesta ja siitä, että pitäisi saada Niina jotenkin innostumaan matkoista myös. Armas sisareni on vielä enemmän kotikissa kuin minä..! Puolisonsa hiukan "valitteli" sitä, miten hankala Niinaa on saada kotoa pois, yksi hotelliyö perheen kanssakin tuntuu olevan melkein liikaa. Juttelimme mahdollisuudesta lähteä tänä vuonna koko porukka Teneriffalle yhdessä. Se olisi minusta enemmän kuin ihanaa. Niinan poppoo voisi ottaa koko matkan ts. lennot ja hotellin (me tietenkin osaisimme sanoa, mikä hotelli on hyvä) ja me tavanomaiseen tapaan pelkät lennot. Meltsu jo väläytteli, että voisimme kaikki asua Los Fraillesissa, mutta eiiiiiii... siis oikeasti, Meltsu; 6 ihmistä reilun 50 neliön kaksiossa? Aivan varmasi Niina perheineen haluaa omaa rauhaa ja aikaa, samoin me itsekin.

Juttelimme myös, että meidän pitäisi muutenkin viettää aikaa enemmän yhdessä. Meltsu leikki innokkaasti Sebastianin kanssa, mitä oli ilo seurata. Olemme vähän etäisiä puolin ja toisin, eikä sitä olisi liian myöhäistä korjata. Olemme kai aina olleet etäisiä. Taidamme siskoksina olla kuin yö ja päivä, vaikka meillä on toki paljon samaakin. Vai onko? En ole oikeastaan koskaan edes pohtinut. Kotikissa olen minäkin, mutta sillä mielellä, että kotini on linnani: poistun täältä ihan mielelläni erilaisiin tapahtumiin ja matkustelemaan, mutta en välitä kutsua meille vieraita (kovinkaan usein), enkä oikein jaksa sellaista sosiaalista toimintaa, joka vaatii minulta vuorovaikutusta.

Tapanina meillä oli R. syömässä avokkinsa kanssa (siihen tilaisuuteen tein uuden lihapadan siitä lihasta, mitä pakastimesta löytyi ts. pilkoin pataan maustettuja porsaanfileitä ja broilerinsuikaleita! ja tuli meinaan älyttömän hyvää), uudenvuodenaatto meni kotosalla hyvin rauhallisesti perheen parissa ja eilen juhlistimme vuoden ensimmäistä päivää käymällä Santa Fessä syömässä. Kotona söimme jälkkäriksi tekemäämme juustokakkua ja vielä illalla katsoimme iki-ihanan Pirates of the Caribbean; End of World-leffan. Meltsu ei jostain mystisestä syystä ollut nähnyt sitä koskaan (kun minä taisin käydä katsomassa sen leffassakin kolme kertaa...) ja sen päätyttyä antoi leffalle arvosanaksi täyden kympin. Tosin alku hänen mielestään oli sekava ja pitkäveteinen, mutta heti, kun Jack Sparrow astui kuvioon, alkoi tapahtua. Jei!

Nyt alankin sitten odottaa ensi kesään ja seuraavaa Pirates-leffaa..!

Eilinen päivä oli varmasti yksi parhaista uudenvuodenpäivistä ever. Ja muutenkin, viime ajat ovat olleet ... auvoisia? Toki meillä välillä räiskähtelee, mutta enimmäkseen ei. Eilen Lahteen ajellessamme tajusin, että ensi vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun tapasin Meltsun. 20 vuotta?! No vittu, ollaanko me jo niin vanhoja. *giggle*. Jos ei tässä ajassa ala särmät hioitumaan, niin ei kai sitten ikinä. Moni särmä onkin hioutunut, mutta on niitä muutama jätettävä jäljellekin. Viime aikoina olen huomannut erityisesti sen, miten samoin ajattelemme monista asioista, ja miten meidän toiveemme käyvät yksiin. Siihen kai rakastuinkin; että ajattelimme samalla tavoin asioista. Olemme lähtöisin aivan erilaisista ympyröistä, mutta elämänarvot meillä ovat jokseenkin samat. Lisäksi niistä asioista voidaan keskustella, ainakin silloin, kun olen keskustelutuulella. Aina en ole, vaan haluan, että minut jätetään rauhaan. En voi keskustella silloin, kun minua ei haluta keskustella, ihan hedelmätöntä. Ehkä vähän epäreilua, jos toinen haluaa puhua, mutta toisaalta, eikö kuitenkin ole järkevämpi tehdä se silloin, kun se molemmille sopii?

Minulla ei ole kovinkaan paljon ns. ystäviä ja varmasti heitäkään en muista niin usein kuin minun pitäisi. En tunne kaipaavani mitään bestistä, sielunsisarta, henkistä kumppania avioliittoni ulkopuolelta minun rinnalleni töpöttämään. Olen käynyt läpi yhden rankan ihmissuhteen ihmisen kanssa, jonka vaatimukset ystävyyden suhteen (nimenomaan vaatimukset) ja ystävän suhteen olivat niin tiukat, että se tosiasia, etten pystynyt niitä täyttämään, oli varmasti osasyy masennukseeni. Kun ajan ja todellisten ystävien - tai pikemminkin rehellisten ihmisten - tuella pääsin tästä suhteesta ohi ja yli, hyväksyin sen, etten minä ole se tyttökirjoista tuttu ystävä, joka haluaa suhteen, jossa kerrotaan kaikki, jaetaan kaikki ja jossa ystävä on se, joka säilyy, kun aviomiehet vaihtuvat. Minun paras ystäväni on minun aviomieheni - tilanne, jota joskus en olisi uskonut mahdolliseksi. Mielestäni aviomies oli erikseen ja ystävät erikseen, mutta sitten tapasin miehen, josta tuli ystäväni ja aviomieheni. En sanoisi, että puhumme aivan kaikesta, koska en varmaan kenenkään kanssa puhu ihan kaikesta (enkä haluakaan, enkä tunne mitään tarvetta siihen), mutta hänen kanssaan on kuitenkin kaikkein luontevinta puhua siitä, mistä nyt yleensä haluan puhua. Minun omalaatuinen, vajavainen, rakas aviomieheni. Joskus hermostun totaalisesti ja etsin jo avioerokaavaketta, mutta mitä pitemmälle aika kuluu, sen varmempaa on, että kyllä se nyt vaan on se vanha fraasi: kunnes kuolema erottaa. Ehkä. Kenties. Ei tulevaisuutta voi tietää, tietenkään, mutta ei se estä iloitsemasta nykyhetkestä ja ajattelemasta, että tulevaisuus ON.

Eilen lounaalla juttelimme uudelta kantilta tämän vuoden matkasta Teneriffalle. Juu-u, ajatuksena on siis saada myös Niina perheineen matkaan, mutta juttelimme myös, että mitä jos viettäisimme koko vuodenvaihteen Teneriffalla. Minä ehdotin. Meltsu ei ollut uskoa korviaan, koska olen aina sanonut, etten suurinsurminkaan viettäisi joulua missään muualla kuin Suomessa, ja nyt sitten ehdotin, että lähtisimme jouluksi muualle. Ajatus sinänsä Meltsusta oli hyvä; jouluvalmisteluihin pistetyllä rahallahan saisi yhden henkilön lennot Teneriffalle, ja minun hermoni säästyisivät. Öö, mitkä hermot? MInähän rakastan jouluvalmisteluja. Mutta ymmärsin kyllä hänen kantansa; ehkä pikemminkin säästettäisiin vaivojani kuin hermojani. Muuttuneesta mielestäni voidaan syyttää äitiä, joka ei tullut meille jouluna. Nimenomaan äidin puuttuminen sai minut näkemään joulun siinä mielessä ihan uudessa valossa, että jotenkin tajusin, ettei sen tarvitse olla aina samanlainen ollakseen joulu. Tuli sellainen olo, että okei, jos isän mielestä olen nainut paskan ja äitikään ei vaivaudu meille tulemaan, niin miksipä en voisi kokeilla sitten jotain ihan muuta? Yhden uudenvuoden olen Teneriffalla viettänytkin, ja kaksi joulunalusaikaa, kai siinä menisi joulukin samaan syssyyn. Siellä ei varsinaisesti joulua juhlita, ei samassa mittakaavassa kuin meillä, vaan loppiaista, mutta toki sielläkin joulu tulee. Voin jo kuvitella meidät jouluyön messussa. Harmi, etten ottanut valokuvia Puerton jouluvaloista, ne ovat kauniit, samoin kuin kaikkialla kukkivat punaiset ja valkoiset joulutähdet.

No, aika näyttää. Ensi jouluun on vielä melkoisesti viikkoja.

Lisäksi juttelimme ammatillisesta tulevaisuudestamme. Mietimme yhtiömuodon muutosta ja sitä minun pitäisi alkaa puuhata jo huomenissa. Yritän vetäytyä irti firmasta siinä määrin, että minusta ei tarvitsisi maksaa YELiä tai muita vakuutuksia, jotka tällä hetkellä tuntuvat aivan turhalta rahanmenolta, koska ei käytännössä tee muuta työn tiimoilta kuin pari tuntia toimistotöitä viikossa. Samoin pitänee selvittää palkkaukseen liittyviä asioita, koska meillä on kiikarissa erittäin pätevä tyyppi, jonka voisimme palkata, jos vain saisimme siihen tukia valtiolta. Työllistämistuki, oppisopimus..? Olen näitä jo aiemmin yrittänyt netistä hiukan selvittää, mutta joko olen tumpelo tai sitten työvoimatoimiston sivut ovat äärimmäisen sekavat tai puutteelliset, koska mielestäni en ole asiasta saanut mitään tolkkua. Lienee parempi mennä naamakkain asiasta keskustelemaan. Kolmas asia on oma työllistymiseni. Voisin toki jatkaa kotona näin, käytännössä kotiruovana, mutta niin paljon kuin tästä nautinkin, on alkanut tuntua yhä selvemmin siltä, että tahtoisin jotain muutakin. Osa-aikatyö tai määräaikainen työ. Ehkä mieluummin tuo määräaikainen (tai määräaikainen ja osa-aikainen), koska en kuitenkaan tahdo sitoutua tekemään työtä kodin ulkopuolella 8 tuntia päivässä määrättömäksi ajaksi. Muutama kuukausi silloin tällöin kuulostaisi enemmän kuin passelilta. Paitsi tietenkin jos löytyisi joku kiva duuni, johon lähtisin riemusta kiljuen joka aamu. On minulla tällaisiakin duuneja ollut; itku silmässä olen niistä pois lähtenyt. Joistain olen lähtenyt silmissäni ilonkyyneleet; pääsinpähän siitäkin hell holesta.

Löysinkin jo MOLista unelmaduunini, jonka suhteen olen yhä kahden vaiheilla. Toimistotyötä, 1-3 kk... edellytyksenä kaupallinen koulutus, jota minulla ei siis ole, ja ostoreskontran hallinta. Piti oikein tsekata, mikä hitto on ostoreskontra... eh. Saapuvien laskujen mapittamista käsittääkseni, jota olen tehnyt yhdessä duunissani ja teen toki omassa fimassanikin. Mainontaa, asiakaspalvelua yms. En tosiaan tiedä, olisiko minusta siihen, ja ennen kaikkea, oletettaisiinko minun osaavan ja hallitsevan kaiken ihan jo ennestään, lähinnä tuo ostoreskontra, vai näytettäisiinkö minulle, miten se nimenomaisessa firmassa tehdään. Puuttuva kaupallinen koulutus saattaa olla se kompastuskivi, jonka takia minua ei joka tapauksessa valittaisi, mutta voisinhan hakea tuonne kuitenkin. Mutta kuten sanoin, en ole varma, hallitsisinko kaikkea sitä, jota minun pitäisi hallita. Jos epäröin, onko minusta siihen, pitäisikö minun laittaa hakemus vai eikö pitäisi? Hankalaa. Ja kivaa! Kivaa kun on hankalaa!!

Eilen pohdin vaihteeksi taas käyntiä kosmetologilla. En ole koskaan käynyt, ja nyt voisi olla korkea aika. Ja muutenkin - pitäisikö minun alkaa pukeutua ikäni mukaisesti? Miten keski-ikäiset tantat, jotka eivät halua pukeutua jakkupukuihin ja joilla on isoja tatuointeja, pukeutuvat pukeutuessaan ikänsä mukaisesti? Olen hylännyt jo jonkin aikaa sitten vanhan "tyylini" ts. en oikein enää viihdy mustissa farkuissa ja mustassa jonkun bändin logolla varustetussa t-paidassa (osaksi siitäkin syystä, etteivät vanhat t-paidat ole mahtuneet päälle *hahahaa*) , mutta en ole löytänyt tilallekaan mitään. Mahdan näyttää yleisesti ottaen aika kamalalta. Ei niin, ettäkö nyt kamalasti välittäisin, mutta JOS ajattelen lähteväni taas tuonne ihmisten ilmoille rahaa tienaamaan, niin voisin näyttää edes siltä, että minut otettaisiin vakavasti. Tyylikonsultti olisi kiva juttu. Hei, tulkaa hakemaan minut "Nätti nakuna"-ohjelmaan! Olen nätti nakuna, mutta tahtoisin olla nätti vaatetettunakin. Ja sitten voisin opetella meikkaamaan. Ostin lentokentän taxfreestä ripsivärin, ja kun en siinä unenpöpprössä oikein osannut panna hanttiin myyjälle, hän sai minut ostamaan YSL:n pidentävän ja tuuhentavan, joka maksoi n. 15 euroa enemmän kuin mitä olen tottunut ripsiväreistäni marketissa maksamaan. Harmitti ensin, mutta UIJUI, kun onkin ihana ripsari! Rakastan YSL:n kultaista holkkia, jo sen kosketteleminen saa minut tuntemaan oloni ylelliseksi, puhumattakaan siitä, miten hyvin väri levittyy ja pysyy. Ei paakkuunnu, ei varise ja todellakin pidentää ja tuuhentaa. Aivan ehana. On on.

Nyt sitten tahdon jonkun sellaisen pakeille, joka puhdistaa ja rentouttaa naamani oikein kunnolla, kertoo mitä tököttejä minun pitäisi käyttää ja opastaa minua meikkaamaan itseni ns. luonnollisesti. Poskipuna! En ole koskaan käyttänyt poskipunaa, koska en yksinkertaisesti tajua, miten sitä pitää käyttää. Varjostukset, aurinkopuuteri ja muut jutut ovat minulle hebreaa. Tulisinko niiden kanssa tutuksi?

Oh oh, haaveita ja suunnitelmia. Korostan taas, että en välttämättä koskaan toteuta näitä höpsötyksiäni, joten ei kannata tulla sanomaan, että "aina säkin vaan puhut, tekisit jotain". Joskus teenkin, joskus en. Hyvä niin. Mun elämä!

Ja nyt kipikapi Azerothiin, jossa Ergie the Pervy on jo pitkään ollut lv85 ja on nyt missiossa hankkia itselleen Exalted-titteli, johon vaaditaan 40 exaltedia factionia (tällä hetkellä 36 kasassa), sekä missiossa hankkia itselleen ratsuksi valkoinen kana, kirjava lintu ja luurankohevonen, mikä tarkoittaa Magister Terracen ja Setthek Hallsin tekemistä heroiccina ja Stratholmen tekemistä. Se, että Ergan HP on noussut 30k:stä 107k:hon, tarkoittaa sitä, että BC-heroicit ovat helposti soolottavissa... ja sitä, että Erga pystyy Tonin DK:n kanssa tekemään kimpassa koko Karazhanin!

Päivän videoksi... kyllähän te arvasitte, että se on tämä, eikö ?! (Odotan ihan hirmusti näkeväni Ian McShanen Mustaparran roolissa! Yksi suosikkinäyttelijöistäni.)




lauantai 1. tammikuuta 2011

Onnellista alkanutta vuotta 2011!


Mielenkiintoinen tapa juhlistaa vuoden vaihtumista; istun kotona koneella, juon mustikkalimpparia ja mietin, ottaisinko kahvia vai en. Pitäisi pysyä hereillä vielä puolitoista tuntia ihan tässä yksinäni ja sitten reilun tunnin verran yariksen ratissa. Heitän vuoden alkajaisiksi Keijon klo 2.45 bussille, muutoin olisinkin varmaan mennyt nukkumaan jo heti sen jälkeen kun leffa "Face / Off" loppui. Keijon lento Teneriffalle lähtee aamulla klo 7, joten hän hankkiutuu lentokentälle tässä yön aikana, eikä minulta ole suuri uhraus häntä bussipysäkille viedä.

Mitähän päässäni mahtoi liikkua, kun ajattelin, että Meltsu voisi päästä ensi viikolla sairaalasta...? Ei todellakaan pääse, enkä tiedä edes, pääseekö hän sieltä lainkaan suoraan kotiin, vai onko seuraava etappi ehkä joku kuntoutuslaitos. Keuhkot ovat edelleen lisähapen tarpeessa ja jalat ovat kuin keitetyt makaroonit. Kädet toimivat jo vähän, mutta nekin tarvitsevat jumppaa, jumppaa ja vielä kerran jumppaa. Onneksi pää toimii ihan kuten pitääkin.

Taidan mennä Azerothiin... kunhan olen ensin tsekannut Haraldin ruokalistan. Huomisen suunnitelmissa on lounastaa Tonin kanssa Haraldissa.