perjantai 30. joulukuuta 2011

Tyyntä myrskyn jälkeen - - vai myrskyn edellä?


Meltsun paraneminen edistyy hienosti ja todella isoin harppauksin nyt, kun  hän viimein pääsi teho-osastolta keuhkotautiosastolle. Hän tarvitsee edelleen lisähappea, mikä tarkoittaa sitä, että ilman happiviiksiä ei kovin montaa hetkeä oleilla, ja samoin pissapussi kulkee mukana kaikkialle, minne hänkin, mutta muuten kaikki muut letkut on irrotettu ja lääkkeiden sun muiden mömmöjen vaikutus on hävinnyt niin että Meltsu on sen verran selväpäinen, mitä hän on ollut aiemminkin. Kuoleman porteilla käynyt mies ei tullut sieltä takaisin yhtään täysipäisempänä kuin sinne meni... *virn*. Hän pääsee jo itse sängyn laidalle istumaan ja käsien koordinaatiokin pelaa sen verran, että hän pystyy käyttämään omaa puhelintaan. On ihana kuulla puhelimeni pauhaavan Orgrimmarin teemaa ja näytössä näkyy soittajan kohdalla "Meltsu". Hänen puhelunsa kääntyvät edelleen minun numerooni, mutta viestiä hänelle voi laittaa. Eilen kävimme jo sairaalaan kahvilassa viinerikahveilla, ja Meltsu jaksoi istua pyörätuolissa oikein hyvin. Fysioterapeutin olen tavannut parikin kertaa ja eilen hän sanoi, että ei muista nähneensä toista yhtä motivoitunutta kuntoutujaa kuin armas aviomieheni..! Oli ajatellut, että olisivat eilen pitäneet huilipäivän, mutta se ei Meltsulle ollut sopinut. Ei Meltsu ehdi huilimaan, nyt pitää saada kädet toimimaan ja jalat alle.

Olen varovaisen toiveikas, että ehkä neljä viikkoa sairaalassa riittäisi ts. Meltsu pääsisi ensi viikolla kotiin. Ei varmastikaan vielä alkuviikosta, mutta ehkä jo loppuviikosta... Lähinnä kai kyse on siitä, miten keuhkot toipuvat, kroppaa voi treenata kotonakin. Kuten sanoin, tällä hetkellä lisähappea tarvitaan yhä. Meltsu jutteli eilen, että hänellä epäillään kehkojen ahtautumaa, kiitos 30 vuoden tupakoinnin. Asiaa tutkitaan kuitenkin vasta joskus tulevaisuudessa, nyt keskitytään toipumaan tästä taudista ensin.

Tupakointi kannattaa aina. Joopa. Ei sitä kannata lopettaa, ei sittenkään, vaikka jokainen sylilapsikin tietää, mitä se tekee ihmiselle ja varsinkin niille keuhkoille. Tupakoitsijat, jatkakaa vain pössöttelyä. Se on kuulkaa niin kivan näköistä se sitkeä, paksu tervalima, jota teiltä teho-osastolla imetään keuhkoista, kun keuhkokuume, johon teillä on tupakoimatonta suurempi riski sairastua, iskee oikein kunnolla.

Maanantaina olimme nelisen tuntia ilman sähköä, tiistaina sähköt olivat katkenneet joskus iltakahdeksan aikaan ja keskiviikkona ne olivat palautuneet tuossa kahden aikaan iltapäivästä. Meillä oltiin onnekkaita; sähköt eivät olleet siis pois edes vuorokautta! Keijo ei voinut ymmärtää, miten asiat sähköntoimituksen tiimoilta voivat Suomessa olla näin takapajuisesti - Espanjassa tämmöinen ei tulisi kuuloonkaan. Samaa ovat ihmetelleet muutkin ei-suomalaiset tuttavani, esim. irlantilainen tuttuni ei ymmärtänyt, miksei valtio turvaa sitä, että meillä olisi sähköä tarjolla 24/7. No nii-inpä. Kun ei kyse ole vain näistä suurmyrskyistä, vaan sähkönjakelu tökkii ihan muulloinkin. Toisella korvalla olen kuunnellut jälkipyykkiä näihin massiivisiin sähkökatkoihin liittyen ja ilmeisesti nyt valtiokin alkaa havahtumaan, että jotain olisi oikeasti tehtävä. Ilmajohtojen muuttaminen maakaapeleiksi maksaa ja kestää vuosia, ja tänä siirtymäaikana minä näkisin hyväksi asiaksi laittaa sähköyhtiöille tuntuvia sanktioita siitä, jos sitä sähköä ei kertakaikkiaan pystytä asiakkaille toimittamaan. Ei vaihtoehto voi olla se, että yhä useampi varsinkin maaseudulla asuva hankkii agregaatin. Tiistai-iltana kotiin ajellessamme olivat n. 15 viimeistä kilometriä täysin pimeitä. Ei katuvaloja, talojen ikkunoista loisti himmeä kynttilänvalo - lukuunottamatta maataloja, joissa oli täysi valaistus, kiitos oman agregaatin. Minä en uskaltaisi harkitakaan mitään maataloutta ilman omaa energianlähdettä, sen verran on takkuista ainakin tuo Vattenfallin touhu. Ei ihan oikeasti voi luottaa siihen, että sähköä riittää ihan normaalina, myrskyttömänäkin päivänä.

Miksiköhän jotkut ihmiset ovat kertakaikkisen perusnegatiivisia? Mikään ei koskaan ole hyvin, vaikka ulkopuolisen silmissä mikään iso juttu ei ole hullusti. Ihmiset, joilla oikeasti on vastoinkäymisiä elämässään, eivät vingu niistä samalla tavalla kuin nämä "ankeuttajat".

Enhän minä ole sellainen, enhän?

Tämä biisi alkoi soida päässäni toissa-aamuna, kun yllättäen saimme nauttia pikkupakkasesta ja minä hyödynsin sen kävelemällä Kidin kanssa venerantaan katsomaan auringonnousua.


maanantai 26. joulukuuta 2011

Verhottu tulevaisuus


Olen vasta viimeisten parin päivän aikana alkanut ymmärtää, miten pitkä prosessi Meltsun paraneminen ja kuntoutus tulee olemaan. Tuntuu kuin mitään edistystä ei olisi tapahtunut sen jälkeen, kun hän pääsi pois hengityskoneesta, vaan mies makaa teholla edelleen reporankana ja täysin autettavana. Joulu ei tosiaankaan ole paras aika olla fysikaalisen kuntoutuksen tarpeessa, kun fysioterapeuttikin viettää joulua. Hoitajat jumppauttavat kyllä useita kertoja päivässä, mutta se on vain jalkojen nostelua ja käsivoimien treenausta palloa puristelemalla. Meltsua nostetaan nosturilla tuoliin istumaan myös useita kertoja päivässä ja se on vielä niin iso ponnistus, että sen jälkeen Meltsu on sekainen. Milloin hän on sitä mieltä, että sukulaismies kävi juuri kavereineen häntä katsomassa, milloin sitä mieltä, että lähtee yöksi kotiin ja milloin taas selittää polttaneensa vain yhden tupakan ja kolme sikaria sairaalaan joutumisensa jälkeen.

Alan väsyä. Tahtoisin mieheni ja rakkaimman ystäväni jo takaisin edes tähän "normaaliin" maailmaan. On rasittavaa vakuuttaa hänelle, että hän tosiaankin asuu kotoa ja että minä en ole enkä ole koskaan ollut Essolla töissä. Tuntuu, ettei joulu voi olla kyllin nopeasti ohi. Fysioterapeutti tulee huomenna takaisin töihin ja kuntoutus pääsee alkamaan kunnolla. Toivon myös kovasti, että Meltsu pääsisi teholta normaaliosastolle, jossa olisi jotain muutakin tekemistä kuin maata liikkumattomana ja tuijottaa telkkaria. Toisia potilaita juttukavereiksi, ja ehkäpä Meltsu pystyisi istumaan pyörätuolissakin niin että häntä voisi tyrkätä vähän johonkin.

Tulevaisuutemme on kyllä nyt niin avoin ja verhottu kuin vain voi olla. Tällä hetkellä tuntuu, että Meltsun palaaminen töihin on täysin mahdotonta. Toipuminen tulee ottamaan niin pitkän ajan, ettei meillä ole minkään valtakunnan mahdollisuuksia pyörittää firmaa sitä aikaa ilman Meltsua ja R:n voimin. Ja mitä minä sitten - missä kunnossa mahtavat Meltun sitten joskus kotiuttaa; tarvitseeko hän ympärivuorokautista apua jolloin minunkin työurani joutuu katkolle? Tällä hetkellä en ole vuokratyöfirman käytettävissä, ilmoitin olevani siitä vapaalla tammikuun loppuun ainakin.

Onneksi olen viimeinkin pystynyt nukkumaan. Parina yönä olen vedellyt unosia n yhdeksän tuntia ja lisäksi olen molempina iltoina nukahtanyt TV:n eteen noin tunniksi. Eilinen jouluaamu valkeni ihanasti auringonpaisteisena ja pakkastakin oli viisi astetta, mistä riemastuneena laitoin Kidin valjaisiin ja kävelimme pitkän lenkin kylällä. Kotiin ehdittyämme sää lämpeni taas, alkoi sataa ensin räntää ja sitten ihan vettä. Juuri nyt ulkona myrskyää ja sataa, lämmintä +4C. Tuuli on niin kova, että on suoranainen ihme, että meillä on vielä sähköt. Tämä sää merkitsee sitä, että ulos ei ole menemistä. Sairaalassa käymme tietenkin, mutta en tiedä, pitäisikö samalla poiketa jossain muualla itseään piristämässä. Ei kai. Haluan vain käpertyä tv-tuoliin katsomaan leffaa.

lauantai 24. joulukuuta 2011

Lapsi syntynyt on maailmaan


Meltsu ei päässytkään pois teho-osastolta vielä eilen, on liian heikossa kunnossa noin fyysisesti, siis lähinnä kädet ja jalat eivät toimi. Kävimme eilen katsomassa ja oli ihana nähdä hänet siellä syömässä keittoa ja juomassa maitoa. Sairaanhoitaja syötti, koska Meltsu ei jaksa edes lusikkaa nostaa. Happinaamarikin oli poissa ja tilalla oli happiviikset. Meltsulle oli tuotu TV:kin ja kun tulimme osastolle, hoitaja toi tuoleja ja sanoi, että voimme viipyä ihan niin pitkään kuin haluamme. Ei mitään vartin rajoituksia, kun potilas on jo niin hyvässä kunnossa ja osastolla on muutenkin hiljaista. Olimme ehkä vajaan tunnin, ja sitten Meltsu alkoi selvästi olla niin väsynyt, että katsoin parhaaksi antaa hänen levätä. Olen joka päivä soittanut sairaalaan aamukahdeksan aikoihin, mutta tänään jätän sen myöhemmäksi; soitan vasta puolen päivän aikoihin, niin tiedetään, mitä lääkäri on kierrollaan sanonut - että pääseekö Meltsu tänään osastolle. Lähinnä ihan sitä vain meinaan, että tietää jo sairaalaan tullessaan, että mihin osastolle sitä lähtee suuntaamaan.

Pakko sanoa, että PHKS:n teho-osasto on huippu. Mahtava henkilökunta ja huippuhyvä hoito.

Eilen teimme viimeisiä jouluostoksia. Keijo antoi Tonille yhdistetyn synttäri- ja joululahjan, joten lähdimme Tonin kanssa etsimään pelejä myyvää liikettä. Trion Tilt oli lopetettu/muuttanut ja koska siinä ei ollut uutta osoitetta, lähdimme katsomaan, vieläkö Puolenkuun pelit oli Rautatienkadulla ja sieltähän se löytyi. Hyvä homma, että Tilt oli poissa! Nimittäin Puolenkuun peleissä oli todella hyvä valikoima käytettyjä = edullisia pelejä ja lisäksi hyvä palvelu. Terkut vaan sille namunnäköiselle ja ystävälliselle nuorelle miehelle. Olet oikealla alalla. Toni löysi viidelläkympillä kolme PS3:n peliä ja yhden PS2.n pelin. Juuri sitä, minkä hän olisi halunnut, ja mitä oli oikeastaan tullut etsimään, ei ollut, mutta kuinka ollakaan, kun poikkesimme Sokoksen peliosastolla matkalla herkkuosastolle, siellähän se peli pötkötti tarjouslaarissa! 75 eurolla Toni sai VIISI konsolipeliä. Tämä himoittu peli oli tietenkin!! Prince of Persia: The Forgotten Sands. Peli, jonka minä aion pelata myös (tietenkin!!!).

Tänään ohjelmassa on vielä salaattien tekeminen, siis katkarapu- ja porosalaatin ja lisäksi kokoan rosollin. Äiti oli tehnyt rosollia ja aineksia jäi paljon yli, joten sain ylimääräiset. Ihan ensin ajattelin kuitenkin käydä aamusuihkussa ja laittaa itseni jouluaattoisen nätiksi. Harmaat "silkki"housut, korallinpunainen tunika ja tummanpunainen lyhythihainen neulebolero. Sitten ne salaatit ja sitten istahtanen TV:n eteen ihan vain rauhoittumaan. Taidan sittenkin skipata kirkon, koska en halua lähteä ajelemaan yhtään mihinkään. Haluan vain olla ja unohtaa sen, että ulkona sataa vettä ja on kuraista... Iltapäivästä, kun lähdemme sairaalaan, laitan perunalaatikon uuniin niin että se on valmis siiheksi, kun tulemme kotiin, tai ainakin melkein. Voimme sitten käydä jouluaterialle.

Meidän piti olla Puertossa... piti istua etupihalla uima-altaalla ja juoda viiniä, ja illan hämärtyessä piti istua parvekkeella, syödä langustinoja ja juoda lisää viiniä.

Joku päätti toisin ja nyt pelataan sitten niillä korteilla, mitkä saatiin. Onneksi minulla on hyvä pakka, ei siellä huonoja kortteja olekaan.


perjantai 23. joulukuuta 2011

Ehkä joskus vielä nukun


Kuluneiden viikkojen aikana unirytmini on vähän päässyt vinksahtamaan poskelleen ja tänäänkin olin hereillä jo reippaasti ennen seitsemää, vaikka olisin voinut nukkua vaikka kuinka pitkään. Ei vain nukuta. Tosin iltaisin käyn nukkumaan jo ennen puoltayötä, joten nukuttuja tunteja tulee kumminkin ihan säällinen määrä. Olisi vain mukava vaihteeksi vedellä unosia vaikka tuonne yhdeksään, mutta ei se nyt vain ota toimiakseen. Kävin vaa'assakin tänään ja totesin olleeni tässä painossa viimeksi vuonna 2005. Oikein mikään ei maistu ja syön vain siksi, että toisinaan kumminkin on nälkä ja sitä paitsi syömättömyys pistää pyörryttämään.

Meltsu siirretään tänään normaaliosastolle. Eilen oli hengitysputki otettu pois ja kun kävimme katsomassa, Meltsu makaili sängyssä hengitysmaski naamallaan ja varsin kykeneväisenä puhumaan. Lihaskuntoutus lienee aloitettu jo, ja sitä tietenkin jatketaan osastolla. Meltsu on pelkkää luuta ja nahkaa maattuaan kaksi viikkoa aloillaan... lihakset ovat kertakaikkiaan sulaneet jonnekin, esim. siinä, missä ennen oli ihan kivankokoinen hauis, on nyt luu. Luuta ja löysää nahkaa. Sairaalaan joutumistaan Meltsu ei muista, ainoastaan sen, että hänellä oli lääkäriaika omaan terveyskeskukseemme. Täytyy tänään haastatella häntä siitä tarkemmin.

Joulusuunnitelmissa on nyt sitten paljon olemista sairaalassa, koska Meltsun tulevalla osastolla on ihan normaali klo 14-19 vierailuaika. Mietin, kuinka sovittaisin sen huomiseen aikatauluun - että käynkö ensin kirkossa, sitten menen sairaalaan ja meillä syödään jouluateria vasta illalla, vai kuinka asian järjestän. Tänään on ohjelmassa päivän valjettua kuusen haku Tonin kanssa, ja sitten imuroin / pesen tuvan lattian ja vaihdan puhtaat matot lattiaan. Päivällä Toni on menossa Keijon kanssa Lahteen ostamaan PS3:n pelejä, ja on vielä epäselvää, menenkö minä mukaan vai menemmekö eri reissulla käymään sairaalassa. Keijo saa käyttöönsä Meltsun opelin, niin emme ole kaikki yhden ja saman auton varassa. Iltasella paistan lanttulaatikon, hirvipaistin ja sitten vielä kinkunkin, sekä keitän + muussaan perunat perunalooraa varten. Looran paistan vasta huomenna. Siinähän ne sitten onkin, jouluruuat. Jaa ei olekaan, tänään täytyy tehdä myös kakku.

Jouluateriamme koostuu tänä vuonna seuraavista:

- Perunaloora
- Lanttulaatikko
- Hirvipaisti (siis palapaistina, punaviinissä)
- Kinkku
- Maksapasteija
- Katkarapusalaatti
- Porosalaatti
- Graavilohi
- Lasimestarin lohi
- Rosolli
- Juustokakku

Edellisjouluihin verrattuna meillä on tänä vuonna siis tosi köyhä joulu... salaatteja olen yleensä laittanut viittä eri lajia, on ollut leikkeleitä ja juustoja jne. Tosin ajattelin ostaa juustoja tänäkin vuonna, pidän niistä ja Tonikin on nyt oppinut samaan. Toni rrrrakastaa parmesaania! Lahjapuolella on myös tosi köyhää, minulla on lahja Tonille ja Sebastianille ja that's it. Tosin tein pari pöytäliinaa, jotka olin ajatellut viedä lahjaksi Puertoon, mutta en ole viimeistellyt niitä. Olen miettinyt josko viimeistelisin toisen tänään ja kääräisisin pakettiin Keijolle. Kaunis ruusukuvioinen pöytäliina sopisi söpösti hänen ruokapöydälleen. En tiedä, ehkä en tee asialle mitään. Katsotaan nyt.

Eilen tein varsinaiset jouluostokset, siis ruokapuolella, tälle päivälle minulla on ainakin kukkien ostaminen. Joulukukkia täytyy olla, hyasintteja ainakin ja ehkä joulutähtikin. Hyasintin tuoksu sekoittuneena kuusen tuoksuun --- priceless.

Eilen juttelin B:n kanssa puhelimessa ja nyt minulla on paljon parempi olo heidän suhteensa. Keijon ystävä oli hakenut heidät tiistaina lentokentältä ja oli lupautunut toimimaan oppaana muutenkin. Eilen illalla B laittoi viestiä, ettei saa ko. ystävään yhteyttä ja josko viitsisin sanoa Keijolle, että ystävä soittaisi heille. Menin sanomaan ja Keijo totesi, että ystävällä on puhelin kiinni, ja pirautti sitten B:lle kertoakseen, ettei huolta, yrittävät soittaa sitten myöhemmin tai aamulla. Vaihdoin pari sanaa B:n kanssa ja B kertoi, että on ollut todella mahtavaa. Ovat kävelleet paljon, ovat aivan ihastuneita kaupunkiin, olivat käyneet Loro Parkissa, ovat ottaneet aurinkoa, ilmat ovat suosineet ja B kaipasi opastaan nyt siksi, että tämä oli luvannut viedä heidät huomenna (siis tänään) ajelulle vuoristoon ja Teidelle! Tuo oli enemmän kuin ihana kuulla. Lisäksi kun kerroin, että Meltsu pääsee huomenna (tänään) osastolle, B totesi, että hänen paras synttärilahja ikinä. B:llä on tänään nimittäin synttärit.

Jossain kaukana väijyy mustassa pilvessä se, mitä teemme elämämme kanssa sitten, kun Meltsu hieman vielä toipuu ja edessä on über-pitkä sairasloma ja on pakko tehdä suuria päätöksiä. Yritän olla ajattelematta sitä, koska se on asia, jolle en tässä vaiheessa voi yhtään mitään ja jota en halua ottaa vielä puheeksi Meltsun kanssa. Nyt on neljän päivän joululoma (firma on tänään kiinni) ja näiden päivien aikana en halua ajatella mitään epäolennaista, vaan keskityn Meltsuun, Toniin ja itseeni.

Joululta toivoisin pikkupakkasta ja ohutta lumipeitettä. Ei taida olla luvassa.


keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Erilainen joulu


Tästä joulusta piti tulla erilainen joulu ja sellainen siitä tosiaankin tulee. Ei kylläkään ollenkaan suunnitelmien mukainen paitsi siltä osin, että vietän sitä appiukkoni seurassa. A + B ovat eilen lentäneet Teneriffalle ja ei mene montaakaan hetkeä, ettenkö miettisi, mitä he siellä parhaillaan puuhaavat, kun minä kiroan tätä Suomen jumalattoman pitkää syksyä ja lasken tunteja siihen, että pääsen viettämään pidennettyä jouluviikonloppuani, että pääsen vähän ottamaan rennommin. Päätin pidentää joulua vielä yhdellä päivällä ilmoittamalla R:lle, että aatonaattona ei tarvitse tulla töihin, firma on silloin kiinni. Minun täytyy saada hengähtää hieman, ja saada yksi päivä jouluvalmisteluille. Tosin eihän niitä valmisteluita nyt ihan hirmuisesti ole.

Olen suunnitellut jouluaatoksi kirkollista ohjelmaa, vierailun sairaalassa tietenkin ja sitten jouluaterian, jolla tarjoan hirvipataa, perunalooraa, kinkkua, lasimestarin lohta, graavilohta ja ehkä kahta lajia salaattia, plus tietenkin rosollia. Pidän ihan hirmuisesti lanttulaatikosta, ja harkitsen josko pyöräyttäisin pienen sellaisenkin, vaikka luultavasti olen ainoa, joka sitä syö. Graavilohen ostan, mutta rakastamani lasimestarin lohi on jo jääkaapissa tekeytymässä, ihan itse laitoin. Tietysti jotain muutakin voi joulupöytään harkita, esim. leikkeleitä ja juustoja, koska Keijo on lupautunut osallistumaan kustannuksiin. Muut kuin nyt miettimäni menevät kuitenkin ostohommiksi, koska en ala väsäämään yhtään enempää kuin laatikot ja hirvipadan. Kinkku tarkoittaa tänä vuonna ihan pientä kinkkua, sellaista jonka nyt vielä aatonaattona jostain varaamatta saa. Kinkkurullakin käy, kunhan nyt kinkun makuun päästään. Jälkiruuaksi sitten jouluinen juustokakku, njam.

Joulukuusenkin ostamista mietin, koska ajatus siitä, että nyt pitäisi lähteä märkään metsään mässimään, ei kamalasti kiehdo. Ongelma on, että kolmemetristä kuusta on vaikea tunkea toyota yarikseen... Eilen katselin jo kuusia ja kyselin hintoja, mutta kuljetusongelma on todellista. Mitään pikkuista kuusta en suostu ostamaan, olen mieluummin ilman sitten. Tupamme on yhtä iso kuin monen koko asunto, joten joku pikkuinen minun mittaiseni kuusi nurkassa nököttämässä näyttäisi ihan naurettavalta. Ei semmoista!

Viime päivien aikana olen ollut ahkera ja toimelias. Olen venynyt asioihin, joihin en kuvitellut osaavani venyä, kuten esimerkiksi tinkimiseen kauppoja tehdessäni. Pölynimurini muuttui lohikäärmeeksi; se alkoi syökseä sinisiä liekkejä ja savua, joten minun oli pakko suunnata Giganttiin ostamaan uutta. Pölynimureita saa varsin edullisestikin, ja ajattelin ensin uhrata siihen satasen, mutta sitten tajusin, ettei meidän huushollissa ole mitään järkeä ajella jollain pilipali-imurilla. On koirankarvaa, hiekkaa ja ties mitä. Myyjä paria esitteli ja päädyin siihen halvimpaan - ja sain suuni auki oikeassa paikassa kysyäkseni "Paljonko voit tuosta ovh:sta tiputtaa?" Siis MINÄ tingin kaupassa kodinkoneen hinnasta! Ikinä en ole tinkinyt mistään missään. Ja niin lähti imuri matkaan ovh:ta halvemmalla *hyvä minä*.

Mutta kun olen nyt perheen pää, käsi ja jalka, minun täytyy kyetä hoitamaan myös ne hommat, jotka aiemmin olivat tavallaan Meltsun heiniä. Kuten kaupoissa tinkiminen.

Työntantajana toimiminen on oma lukunsa. En ole koskaan palkannut ketään ja jännäsin sitä aika paljon etukäteen. Mietin, mitä voisin tarjota palkkaa, millaista työaikaa ja muita ehtoja. Että olisiko niin hyvä ja kohtuullinen, vai tarjoanko liian vähän tai liian paljon, jolloin olen tyhmä, kun saisin jonkun hommiin halvemmallakin. Valmistauduin neuvotteluun ja tinkimiseen, ja varmistuin etukäteen siitä, mikä on TESin mukainen palkka voidakseni paukuttaa faktat pöytään tarvittaessa. Neuvottelu sujui hyvin! tein myös kirjallisen työsopimuksen, jotta ei tule missään vaiheessa mitään epäselvyyttä siitä, mitä olikaan sovittu ja luvattu.

Hartain toiveeni joulua ajatellen on, että Meltsu pääsisi normaaliosastolle, jolloin voisin viipyä hänen luonaan päivittäin pitempäänkin kuin reilun vartin. Kahtena päivänä Meltsu on ollut sen verran tolkuissaan, että on tuntenut ja tunnistanut minut, joskin eilen hän nukahti juuri, kun ehdin hänen luokseen. Huono ajoitus, olivat juuri antaneet unilääkettä. Aiemmin päivällä Meltsu oli ollut niin virkeänä, että oli vastaillut hoitajille päätään pudistamalla tai nyökkäämällä. Unilääke on vaihdettu pitkäkestoisesta lyhytkestoiseen ja ymmärtääkseni valveillaolojaksoja pidennetään koko ajan, mutta suurimmaksi osaksi Meltsu pidetään yhä unessa. Jos kaikki menee nyt hyvin, tarkoitus olisi poistaa hengitysputki lähipäivinä.

Saan sittenkin rakkaan ystäväni kotiin vielä joskus. En tähyä vielä siihen päivään, kun hän pääsee sairaalasta, vaan tosiaan nyt vasta siihen, kun hän pääsee teholta pois. Asia kerrallaan.


lauantai 17. joulukuuta 2011

Liian innokkaat auttajat


Ymmärrän kyllä, että ihmiset haluavat olla avuksi ja ymmärrän senkin, että joskus avun tarpeessa oleva ihminen saattaa olla siinä tilassa, että ei ymmärrä tarvitsevansa apua eikä osaa ottaa sitä vastaan. Mutta eikö kuitenkin olisi kohteliasta kysyä ensin, tahtooko ihminen apua ja millaista, eikä rynnätä auttamaan tavalla, joka on ennemmin asioihin puuttumista kuin auttamista? Minulle ainakin apu, jonka ilmeisesti olen pakotettu ottamaan vastaan, aiheuttaa tällä hetkellä lisää stressiä ja harmia. Kuvittelin, että voisin nyt viikonlopun hengähtää, mutta sen sijaan olen tänään herännyt seitsemältä pohtimaan miten järjestän asiat siten, ettei yli-innokas auttaja pääse niitä sotkemaan.

Samalla ärsyttää se, kuinka minut on nyt taas lutattu aivottoman pikkutytön asemaan, 46-vuotiaana. Minulle sanotaan, mitä pitää tehdä, kehen ottaa yhteyttä ja ilmoitetaan, että minun asioitani aletaan hoitaa minun puolestani. Koska olen liian kiltti sanomaan, että minun firma, minun asiat, painu vittuun sähläämästä, istun nyt panikoimassa, miten saan asiani muutamassa päivässä siihen kuntoon, ettei niihin ole puuttumista. Minä näin nykyisen tilanteen viimeinkin sopivana saumana lopettaa yritystoiminnan ja siirtyä uusille vesille; se on jotain, mistä olemme Meltsun kanssa nyt jo pari vuotta puhuneet, mutta kun olen maininnut läheisilleni, he ovat laittaneet asiaan jyrkän EIn. En minä sellaista saa tehdä. Mielipiteen vielä ymmärrän, koska sen esittäjät eivät voi tietää ajatuksen taustoja, mutta sitä en ymmärrä, että appiukko alkaa huutaa minulle, etteikö tilitoimisto nyt osaa minua yhtään neuvoa ja että minun pitää ottaa yhteyttä työvoimatoimiston johtajaan ja alkaa selvitellä näitä asioita. Tai itse asiassa, hän alkaa selvitellä heti joulun jälkeen, koska onhan hänellä aikaa.

Kyllä juu. Kirjanpitäjä neuvomassa minua työllistämisasioissa, appiukko istua pönöttämässä työvoimatoimiston johtajan juttusilla. Ehkä alla etelän auringon asiat rullaavatkin siten, että mennään heti sinne johtajan luo, mutta käsittääkseni Suomessa sentään vielä virkamieskoneisto pelaa siihen malliin, että virkailijat osaavat auttaa ihan siten kuin heidän toimenkuvaansa kuuluukin.

Nyt minun pitää sitten saada asiani äkkiä siihen kuntoon, ettei appiukolla ole tarvetta mennä meuhkaamaan kirjanpitäjälleni tai edes työvoimatoimiston pomolle. Olen äärimmäisen kiukkuinen tästä, koska kaikkien asioiden keskelläkin olen oma itseni ja tarvitsen edelleenkin aikaa miettiä ennen kuin toimin. Toisaalta, on asiassa hyvätkin puolensa, en nyt ainakaan mieti liian kauan. Olen kiukkuinen myös siitä, että minua ei tosiaan nyt kohdella aikuisena ihmisenä, jolla on määräysvalta omiin asioihinsa. Juuri nyt tuntuu siltä, että jos minua ei kohdella kuten toista aikuista ihmistä kuuluu kohdella, olen kohta jossain teholla makaamassa minäkin hermot riekaleina.

Kävinkin jo tilitoimistossa juttelemassa (en tiedä, tiesikö appi tätä, en muista sanoinko siitä hänelle) alustavasti ja sovin, että varaan sinne oikein ajan, jotta voimme selvitella sellaisia asioita kuten yrityksen toiminnan keskeyttäminen tai lopettaminen tai yrityksen myynti. Selvitämme, miten asiat kannattaa tehdä, ja mitkä ovat minkäkin toimenpiteen vaikutukset. Appiukon paasaamisella oli kyllä se vaikutus, että päätin ostaa itselleni lisää aikaa palkkaamalla R:n kokopäiväiseksi, alkuun nyt kuukaudeksi ts. määräaikaiseksi. Ehkä tammikuun lopulla Meltsu olisi siinä kunnossa, että pystyisi osallistumaan päätöksentekoon, koska en tässä tilanteessa halua toimia yksin. Tämä tilanne = Meltsun tila on edelleen vakava, mutta vakaa. Toiveet siitä, että hän vielä joskus tulee kotiin, ovat nyt vahvemmat jos mitään takapakkeja ei tule. Uskon, että pystyn maksamaan R:lle asiallisen palkan. Minun täytyy selvittää myös, mitä tukia on mahdollista saada, esim. vakuutuksesta tässä tilanteessa. Työllistämistukea ei saa määräaikaisiin sopimuksiin, ei nyt ainakaan mihinkään kuukauden tai kahden.

Olen vahva ihminen, olen fiksu, ja ennen kaikkea olen aikuinen ihminen. Olen toki vähän laiska ja mukavuudenhaluinenkin, mutta ihan oikeasti en ole mikään aivoton pikkutyttö, jollaisena minua nyt taas kohdellaan. Voin ymmärtää, että isä pitää poikaansa aina lapsena ja poikansa vaimoa yhtä lapsena, mutta se vituttaa minua silti ankarasti. Eilen olin niin raivoissani, että ehdin jo miettimään, miten voisin estää apen saapumisen Suomeen. Sen sijaan minun kai pitäisi miettiä, miten saisin kohteliaan asiallisesti sanottua, että hänellä ei ole oikeutta puuttua minun yritykseni asioihin, eikä alkaa auttamaan minua edes kysymättä, haluanko apua ja millaista. Sitä hän kyllä jaksoi tiedustella, mitä haluaisin tuliaisiksi, oikein moneen kertaan, kunnes sitten sanoin, että no voithan sä pullon jotain hyvää punaviiniä tuoda. Punkkupullo on asia, mihin minulla on sananvaltaa, oma yritykseni ei.

Ottaa ankarasti päähän tämä joulukuun sääkin. Työn puolesta on hyvä, että on syksysää, mutta kaipaan kovasti joulusäätä. Puhtaat matot odottavat pääsyä lattiaan pöntön päällä rullissa, koska en raaski levittää niitä lattialle kuraantumaan. Sadetta, räntää, loskaa, vettä, kuraa, mutaa, liukkautta. En yhtään ihmettelisi, vaikka joulu peruutettaisiin, kun pukki ei pääse reellään mihinkään. Sitä paitsi Petterikin on karannut, näin sen ylittämässä tietä naapurikunnan puolella yhtenä iltana (= komea peura asteli kiirettä pitämättä autoni nokan editse).

Äiti ehdotti eilen, että voisimme viettää joulun yhdessä, kun appikin on täällä. Niina perheineen tahtoisi tulla äidin luo, koska ei jaksa/halua/viitsi laittaa omaa joulua ja äiti oli sitä mieltä, että kai me kaikki saman pöydän äärelle mahtuisimme. Ilmoitin heti, että ei missään tapauksessa. Minä en isän naamaa katsele. Olen nyt vuoden odotellut anteeksipyyntöä ja odottelen ihan kerkeästi toisenkin vuoden, mutta sitä tehdessäni en todellakaan ala teeskentelemään, että kaikki olisi ok ja samaan ruokapöytään istuisin. Varsinkin kun isä edelleenkin pelleilee niiden saatanan sähkölaskujensa kanssa. Sähköremontin jälkeen tein laskentataulukon, johon aina kuun vaihtuessa kirjaan ylös mittarin lukeman ja tällä kertaa OIKEIN. Isä vaan ei usko, edelleenkään, että oikea lukema on kymmeniätuhansia eikä satojatuhansia, joten hän lisää mittarin lukemaan yhden nollan perään ja laskuttaa meitä sen perusteella. Hänen mukaansa myös sähkön hintä on edelleen 13 senttiä per kWh, vaikka Vattenfallin laskusta näkyy, että se on vähän vajaat 11 senttiä. Eli jos kulutamme vaikka 100 kWh > oikein laskutettuna se olisi 11 euroa, mutta isän mielestä se on 1000 kWh x 13 senttiä per kWh = 130 euroa. Olemme vuosikausia maksaneet sen, minkä isä on laskuihinsa raapustanut eli aivan huiman verran enemmän kuin mitä olemme oikeasti kuluttaneetkaan. Mokomakin paska äijä. Ettäkö jouluna samaan pöytään mahtuisin - NEVAH.

Useampikin ystäväni on sanonut, että tässä nyt varmasti on se muutoksen paikka, mitä olen kaipaillut ja näin varmasti onkin. Asioita miettiessäni olen kuitenkin ehtinyt törmätä jo niin toisenlaisiin ajatusmaailmoihin kuin omani... lähinnä tarkoitan nyt tätä tilannetta, että ihmiset, joille asia ei kuulu pätkääkään, ovat sitä mieltä, että en missään tapauksessa voi lopettaa yritystoimintaa edes tilanteessa, että yrityskumppani on nyt viikon maannut hengityskoneen varassa unten mailla ja että hyvässä lykyssä on edessä puolen vuoden sairasloma. Ja "hyvässä" tarkoittaa tässä tilanteessa todellakin hyvää, koska kukaan ei vielä osaa ennustaa mitään jatkosta. Voi ihan hyvin olla, ettei Meltsu kuntoudu ikinä ennalleen. Nähdään, että yritystoiminta ja rahan ansaitseminen ovat niitä asioita, jotka merkitsevät. En muutoin voi ymmärtää ihmisten mielipidettä siitä, etten missään tapauksessa saa pistää firmaa jäihin - siis että he kuvittelevat, että tämä on joku rahasampo, jota haluamme takoa. No vitut ole. Pitää olla rahaa, tehdä rahaa, pitää omistaa. Miksi? Ei ihmisarvo ole kiinni pankkitilin saldosta eikä siitä, onko alla uusin mersu.

Totta kai minäkin rahasta pidän. On kiva, että on riittävästi rahaa ostaa kaksi lippua katsomaan Cesar Millania. On kiva päästä käymään elokuvissa, tai ostaa Elloksen alennusmyynnistä limenvihreä villatakki. On kiva, että on varaa maksaa WoWin kuukausimaksu. Mutta tarvitsenko minä muuta, rahaa ja ennen kaikkea omaisuutta? En koe tarvitsevani. Minä tahdon ja tarvitsen rakkaita ihmisiä ja mielenrauhaa, eikä niitä osteta millään valuutalla. Eikä missään ole tähtiin kirjoitettu, että meidän perheemme rahat täytyy tulla omasta yritystoiminnasta. Ei varsinkaan, kun kaikki vastuu ja harmit syövät ennen kaikkea Meltsun mielenrauhaa. Siksi ajattelenkin, että eikö NYT ole oikea hetki siirtyä seuraavaan elämänvaiheeseen.

Väitän, että osasyy Meltsun sairastumiseen on vuosikausia jatkunut stressi, joka huipentui siihen, mitä kaikkea piti muistaa ja hoitaa, että olisimme päässeet lähtemään unelmalomallemme. Toivon todella, että kaiken tämän jälkeen hän voisi nähdä asioita edes hieman siten kuin minä näen - että hän on liian arvokas jotta hänen pitäisi sietää kaikki paska, jota hänen päälleen on syydetty ja jonka hän on ottanut itseensä. Hän täyttää kuukauden päästä 42 - mihin kaikkeen me vielä ehdimmekään tulevien vuosien aikana, kun meillä vain on rohkeutta päästää irti, hypätä ja lentää?

Tänään kumminkin lennähdämme Tonin kanssa ensin teholle Meltsua katsomaan ja sieltä suoraan uimahallille. On lakananvaihtoviikko, eikä mikään tunnu niin hyvältä kuin käydä uimassa ja saunassa ja sitten iltasella painaa päänsä puhtaisiin, silitettyihin tyynyliinoihin.


perjantai 16. joulukuuta 2011

Prkleen pitkä päivä


Tästä päivästä ei tunnu tulevan loppua ollenkaan, ja ollaan vasta puolipäivässä. Koko viikon olen lentänyt ympäriinsä kuin tuli hännän alla ja kun tälle päivälle ei oikeastaan ole mitään tehtävää, olo on lähinnä pöpertynyt. Lisäksi olen väsynyt, mutta koen etten voi mennä nukkumaan... Mitä siitä nyt tulisi, jos firman tj nukkuu keskellä päivää, eikä vastaa puhelimeen? Jätän muutenkin monia puheluita vastaamatta koska 1) en vastaa jos ajan autoa ja 2) en vastaa jos olen sairaalassa. Olen touhunnut ja delegoinut ja jopa siivonnut... ja yhä riittää tätä päivää.

Itseäni ilahduttaakseni ostin kaksi lippua CESAR MILLAN LIVE-tapahtumaan, jonka on toukokuussa Hjallis Areenalla.

Ilahduin myös siitä, että linnut ovat viimeinkin hiffanneet, missä tänä vuonna on ruokintapiste. En halunnut laittaa lintulautaa takapihalle syystä että Mindistä on äärettömän mukavaa syödä maahan varisseita siemeniä, pähkinöitä ja linnunpaskaa, mikä taas minusta ei ole edes ajatuksena kovin miellyttävä. Siksi ostin ruokintatötsän, jonka ripustin tuvan ikkunan vuorilautaan niin että nyt voin kiikkailla ikkunan ääressä keinutuolissa ja tiirailla tinttejä.

Lasken tunteja ja minuutteja teho-osaston vierailuaikaan. Sitä tehdessäni voisin mennä Azerothiin.

torstai 15. joulukuuta 2011

Kuka sanoi, että elämän pitäisi olla helppoa?


Sitten, kun tämä on ohi, minä en tuhlaa elämästäni enää yhtä ainutta päivää mihinkään epäoleelliseen. Ja ei, laiskottelu tai WoWin pelaaminen ei minun mielestäni ole epäoleellista - jos nimittäin kuvittelitte, että aikomukseni on ryhtyä elämään jotain mallielämää tai henkistymään niin perkeleesti. Semmoinen ei ole mielessäni. Tulevaisuuteeni kuuluu edelleenkin kirjoja, elokuvia, videopelejä; ne tekevät elämän hauskemmaksi ja ovat hyvinkin oleellisia minun kohdallani.

Mutta mitä minä aion tehdä - ELÄÄ täysillä. En ole ihan varma, uskallanko nakuttaa suunnitelmiani ja ajatuksiani julki, koska jossain määrin taikauskoisesti kuvittelen, että niiden sanominen "ääneen" saattaisi johtaa siihen, että ne oikeasti tapahtuvat. Tarkoitan, että olen miettinyt, mitä teen, jos JOS-vaihtoehto tulee olemaan todellisuutta, ja ajattelen (tosi typerästi, kyllä), että jos nyt kerron, mitä olen ajatellut tekeväni jos JOS tapahtuu, niin se myös tapahtuu.

Jos mietin, mitä teen jos Meltsu ei enää tulekaan kotiin, niin leikkiikö Kohtalo tuosta pahastuneena kanssani ja varmistaa, ettei Meltsu tule kotiin?

Onko sallittua ja asiallista ottaa huomioon vaihtoehto, että vakavasti sairas läheinen kuolee? Onko korrektia miettiä, mitä tekee siinä tapauksessa tulevaisuudessa? Vai kuuluuko ihmisen vain mennä päivä kerrallaan eteenpäin ja uskoa koko ajan siihen, että läheinen paranee ja tulee vielä kotiin?

Varmaa on, että joskus tämä ON ohi, tavalla tai toisella, ja minulla on sen jälkeen vielä elämä tallella, tapahtui sitten mitä tahansa. Koko ihana elämä käytettävissä miten minä sen itse haluan käyttää. Minä haluan nähdä maailman ja elää vanhaksi. Minä aion tehdä sen.

* * * * *

Jotta ei tämä menisi ihan kamalan synkäksi, mainostan Tonin tämän hetken ehdotonta suosikkia kirjarintamalla; Skulduggery Pleasant eli suomennetuissa kirjoissa Keplo Leutokalma. Suomeksi kirjoja on ilmestynyt nyt neljä ja Tonin luettua ne kaikki ahmimalla, tilasin hänen hartaasta toiveestaan kirjat viisi ja kuusi alkuperäiskielellä. Seiskaluokkalaisellani ei mennyt viikkoakaan kun hän oli jo ahmaissut vitososan! Harry Potter-kirjoihin Toni ei koskaan saanut oikein otetta (meillä on muistaakseni kaksi, joista toisen hän on jaksanut lukea loppuun), mutta Keplo Leutokalma rulettaa.


keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Kakkaa taivaalta


Keli ja sää on ollut viimeiset päivät ettenkö sanoisi mielenkiintoinen. Matkalla kotoa sairaalaan tuli yhtenäkin iltana ensin lunta, sitten se muuttui ihan vedeksi, sitten rännäksi ja taas vedeksi. Pikkutiet ovat enemmän tai vähemmän vetistä mössöä, jossa liukastelen yariksellani samalla tavoin kuin voisin kuvitella ajavani kaurapuurossa. Renkaat eivät oikein tartu mihinkään ja luistelen sohjon päällä kieli keskellä suuta, etten lispahtaisi ojan puolelle. Normaali talvisää olisi kivaa vaihtelua, kiitos.

Olen saanut asiat rullaamaan aika kivasti ja toivon, että tilanne pysyykin tällaisena, eikä mitään ikäviä yllätyksiä tule. En todellakaan ole parhaimmillani diilaamaan niitä ainakaan kovin lunkisti, vaan saatan hyvin kuvitella, että jos esim. asiakas ryhtyy vittumaiseksi, minä avaan sanaisen arkkuni ihan tosissaan. Nyt ei yhtään ylimääräisiä harmeja eikä paineita, kiitos. Valehtelisin jos sanoisin, että käytän kaiken energiani selviämiseen tästä kaikesta; ei, on minulla yhä energiaa moneenkin asiaan, mutta tilanne kuitenkin on sellainen, etten kaipaa mitään ekstraa tähän kaiken päälle.

R:n kanssa homma tuntuu pelittävän. Olen venynyt asioihin, joihin en kuvitellut pystyväni venymään ja se saa minut sekä ylpeäksi että hämmästyneeksi. En edes ajattele, että "tämä minun täytyy tehdä", vaan teen sen, mikä täytyy sitä sen kummemmin ajattelematta. Enkö muka ole aina tiennyt, että vaikka olen mukavuudenhaluinen nautiskelija, joka pakoilee kaikkia ylimääräisiä liikkeitä ja vastuuta, minä tarvittaessa pystyn vaikka mihin ja osaan toimia loogiseksi ja kylmäpäisesti. Olen minä sen tainnut tietää. Muistan, kuinka joskus vuonna kivi ja keppi silloinen mieheni laukkasi heinäpellolta kotiin käsi verta valuen, kun kaljapullo oli hajonnut käsiin. Mies oli paniikissa ja pyörtymäisillään, mutta minä tiesin heti, mitä tehdä ja pidin pääni kylmänä. Ystäväni sanoi jälkeenpäin tästä tapauksesta (ex-mieheni sai muuten näppeihinsä aika mittavan määrän tikkejä), että sellainenhan minä olen; kun täytyy toimia eikä ole aikaa paniikkiin, minä toimin. No anyway, R:sta piti sanomani, että en tiennyt osaavani pomottaa. Olen katsonut päivittäin R:lle paikat ja reitit, ja esim. eilisestä sanoin, ettei kaikkia tarvitse välttämättä yhtenä päivänä ajaa, mutta R olikin ajanut ne kaikki. Miten ihmeessä minä pystyn pomottamaan R:n venymään parempaan suoritukseen kuin mitä hän tekee ollessaan Meltsun "alaisena"? Ohoo, Sari, sanon minä. Olen erittäin tyytyväinen R:un, vaikka hän tulikin maanantaina tapaamiseen tunti ja 10 minuuttia myöhässä. Siitä eteenpäin hän on osoittanut ahkeruutta ja omatoimisuutta.

Olen miettinyt elämää eteenpäin monelta eri kantilta. En (tietenkään?) tehnyt mitään suunnitelmia, kun en tiedä, miten tässä käy, mutta olen yrittänyt kuvitella elämää sairaslomalaisen kanssa ja elämää ilman Meltsua. Molemmissa tapauksissa elämä jatkuu. Teenkö ne jatkosuunnitelmat yksin (no, Tonin kanssa) vai Meltsun kanssa, sitä ei vielä tiedä kukaan. Selvää on ainoastaan, että elämä tulee muuttumaan. Minä näen muutoksen muutoksena parempaan. En ole koskaan ollut pessimisti, joka varautuu pahimpaan sen takia, että ei sitten pettyisi, jos suunnnitelmat eivät toteudukaan. Jos (alustava) suunnitelma ei toteudu, sitten tehdään toinen, sen mukaan mitkä ovat (mahdolliset) realiteetit. Lähinnä suunnittelen nyt sitä joulua, jonka piti olla erilainen joulu. Erilainen siitä tuleekin, mutta ei sillä tavalla, mitä kuvittelin. Päätin hakea kuusen joulutunnelmaa tuomaan, ja koska pesetin tupaan matot, ne totta kai vaihdetaan lattiaan. Lahjoja minulla on ostettuna Sebastianille ja Tonille... Sebun lahja piti jättämäni tänne ja Tonin lahja oli tarkoitus ottaa mukaan matkaan ja yllättää Toni sillä aattona. Olen kailottanut kovaan ääneen, etten osta lahjoja, enkä niitä halua ja se pitää yhä paikkansa. Pidän Tonin siinä luulossa, että lahjoja ei tule, joten spesiaalilahjani (vaikka vaatimaton onkin) on varmasti iloinen yllätys. Aattona kirkkoon ja haudoille monen vuoden tauon jälkeen, ja jouluateria koostunee kinkkurullasta, perunaloorasta ja salaatista. Ateria riippuu vähän siitä, onko meitä kaksi vai kolme sitä syömässä. Jos Jumala on niin armollinen, että saan aviomieheni jouluksi kotiin, pöytään laitan kaikkea, mistä Meltsu pitää. No, se on aika simppeli homma kyllä, Meltsu ei ole jouluruokien suurin ystävä. Joulu on siis tarkoitus viettää kaikinpuolin perimmäisten kysymysten äärellä.

Joulun jälkeen, heti kun se on mahdollista, lähden pois Suomesta. Pysyn poissa niin kauan kuin se on mahdollista. Onko se sitten Puerto, Pariisi, New York, mikä tahansa (siis ihan oikeasti), sen näkee sitten. Minulla on kolme tonnia kasassa heti, kun Norwegian palauttaa rahani ja siinä vaiheessa, kun lähden nollaamaan päätäni, tiedän todellakin sen nollauksen ansainneeni. Ja aionko lähteä yksin - en. Mutta en tässä vaiheessa tiedä vielä matkaseuraani, tiedän vain lähteväni ja mitä pitemmälle sen parempi, vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi myydä omaisuuttamme, tehdä veropetos, mitä tahansa. Minulla ei kuitenkaan ole mitään menetettävää, enhän oikeastaan omista mitään henkilökohtaisesti. Asun vuokralla, en omista edes autoani. Jos huonosti käy, olen tilanteessa, jossa minulla on pari autoa, moottorikelkka, erinäisiä soittimia yms, jotka voin muuttaa rahaksi. Varmaa on vain, että lähden.

Viime päivinä olen tuntenut ympärilläni ystävieni tuen ja rakkauden hetkittäin hyvinkin vahvana. Eniten on ilahduttanut tuki ja myötätunto tahoilta, joilta en sitä ole odottanut. Monikaan Meltsun kavereista ei tiedä Meltsun sairastumisesta, koska minulla ei ole heidän puhelinnumeroitaan, että olisin päässyt ilmoittelemaan, mutta joidenkin kanssa olen puhunut ja olen sanonut, että asiaa saa levittää kyllä. Haluan kaikkien tietävän, miksi Meltsusta ei ole kuulunut vähään aikaan mitään. Vaikka en välttämättä jaksaisi vastailla puhelimeen, on tuntunut hyvältä saada soittoja, joissa kysellään Meltsun vointia. Se osoittaa välittämistä. On ollut mielenkiintoista myös huomata, miten erilailla ihmiset suhtautuvat siihen, mitä heille kerron. Huomaa, kun ihminen ei halua uskoa, että teholla koneisiin kytketty ihminen on oikeasti vakavasti sairas. "Kyllä se siitä". No kuule, ei se välttämättä ollenkaan kyllä se siitä. En kuitenkaan jaksa alkaa selittämään, että tilanne on oikeasti vakava, koska sitten ollaan siinä tilanteessa, että minä joudun lohduttelemaan lohduttajaani. NYT tiedän mitä se on, kun lohdutettava itse joutuukin lohduttajan osaan. Eilenkin sain puhelinsoiton, jossa soittaja melkein nyyhki ja voivotteli, että on se kamalaa ja kyllä sulla on vaikeeta nyt. Koska kyseessä oli minulle melko tärkeä ihminen, en heittäytynyt ilkeäksi ja käskenyt suksia suolle, vaan ryhdyin lohduttelemaan häntä sanomalla, että no kyllä se siitä ja eihän tässä mitään.

Minulla on hetkeni, kun itken lohduttomasti pimeässä, mutta sille on tällä hetkellä aikansa ja paikkansa. Muut ajat minä teen, mitä täytyy ja siinä sivussa muistan, kuka olen ja miten minun pitää itseäni kohdella. Joku sanoisi minua ehkä kylmäksi, mutta minun mielestäni minä olen vain realisti silloin, kun sitä pitää olla.

Joulu lähestyy kaikesta huolimatta. Se erilainen joulu.


maanantai 12. joulukuuta 2011

Kuinkahan paljon sitä venyy?


Tekee mieli vähän kiipeillä seinille. Tai oikeastaan paljonkin. Niin monia selvitettäviä asioita, jotka eivät selvity yhdellä simppelillä puhelinsoitolla. Toki osa selvittyy, mutta sitten ne muut... Norwegian esimerkiksi, perkele sentään. Suomenkielisessä asiakaspalvelussa on hoono soomi-henkilö, joka tahtoisi yhdistää minut englannin- tai ruotsinkieliseen palveluun. Sanoin vittuuksissani, etten osaa kumpaakaan kieltä, koska odotan saavani palvelun nimenomaan suomeksi. Yhtiössä tuli ongelmaksi se tosiasia, ettei se debit-kortti, jolla alunperin olen matkani maksanut, ole enää voimassa. Ensin minua neuvottiin kysymään pankista, mutta koska arvasin, että asia tulee ongelmaksi, olinko soittanut pankkiin jo ETUKÄTEEN ja saanut sieltä ohjeet, joiden kanssa Norwegian on nyt ymmällään. Neiti hoono soomi lupasi soitella minulle tämän päivän aikana. Paree olis joo.

Koulu, lehti, lääkärintodistuksia, ja ennen kaikkea TYÖ. Äkkiä täytyykin diilata yksin koko firma ja hoitaa asioita, joista en oikeastaan tiedä mitään. En esim. ole löytänyt Meltsun ajovihkoa mistään. Käänsin eilen Meltsun puhelut minun puhelimeeni ja nyt vastailen siihen luvaten asiakkaille edes jonkinlaista palvelua tässäkin tilanteessa. En yhtään tiedä, mitä Meltsu on luvannut ja mitä tilauksia on ottanut vastaan. R:n kanssa minulla pitäisi olla palaveri, piti olla jo 40 minuuttia sitten, mutta herraa ei näy eikä kuulu. No, tosin sanoin, että tulee klo 9-10 välillä, mutta hän itse vastasi siihen "nähdään klo 9", joten todellakin odotin hänen tulevan silloin.

Meltsun tulehdusarvot olivat viime yönä taas nousseet ja nyt odotetaan lääkärin kierrosta, josko kokeiltaisiin toisia antibiootteja. Kaksi vuorokautta koomassa on kaksi vuorokautta koomassa. Ehkä paniikki ottaisi valtaansa jos antaisin sen tehdä niin.

Minä olen vahva kuin kallio. Minun täytyy.


sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Ei se aina mee niin


Joulu Teneriffalla vaihtuikin jouluksi jossain ihan muualla. En vielä edes tiedä, missä... kotona kai. Eniten harmittaa varmaan A + B:n puolesta, koska he joutuvat nyt lähtemään matkalle ilman meitä, heille outoon paikkaan. Itsellä ei siinä mielessä niin ole väliä, että saamme Norwegianilta rahat takaisin tai, toivottavasti, voimme siirtää lennon ajankohtaa myöhemmäksi. En tiedä vielä tarkalleen, onko mahdollista saada tavallaan uusi, hieman kalliimpi lento vanhan, halvemman, tilalle siinä tapauksessa, että matka peruuntuu sairastumisen takia. Huomenna tiedän paremmin, kun soitan Norwegianin asiakaspalveluun.

On ihan hirmuisen huonoa tuuria, että asiat menivät nyt näin. Niin paljon kuin tätä matkaa oli odotettu ja koko elämä suunniteltu sen mukaan, ettemme ole joulua kotona. Totta kai voisi sanoa ja sanonkin, että viis mistään matkoista, kunhan saan aviomieheni elossa ja terveenä takaisin kotiin (mutta tämän asian herättämistä tunteista en avaudu täällä - en halua että ne ihmiset, jotka muinoin teeskentelivät olevansa "ystäviäni", saavat enää minun tunteistani ja niiden raatelemisesta jotain sairasta nautintoa), mutta asia kuitenkin ON niin, että tämä matka oli todella tärkeä Meltsullekin. Ennen kaikkea hänelle.

Moni asia pitää nyt miettiä uudelleen, myös asioita, jotka eivät liity jouluun tai matkaan tai mihinkään aikaan muutenkaan. Oikeastaan olen kiitollinen tästä; muistan taas, MIKÄ on tärkeätä.


keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Näädät spreijaamassa


Johanna Tukiainen on taas viikonloppuna kunnostautunut; hänen (siis hänen vanhempiensa omistama) asuntonsa on myllätty ja tuhrittu. Hymy-lehti kertoo asiasta näin:

Johanna Tukiaisen Jollaksen-asunto tuhottiin pari päivää sitten. Paikalta löytyi yleisen kaaoksen lisäksi saatananpalvontaan liittyviä töhryjä, ja Johanna väittää myös häneltä viedyn 4 000 euroa keikkakäteistä.

Hymy tavoitti eilen lyhytsanaisen Johannan kommentoimaan asunnon tuhoja. Tukiaisella oli selvä näkemys siitä, ketkä ovat teon taustalla.

-Näädät tämän tekivät! Tukiainen tiesi.

Näädillä Tukiainen tarkoittaa Hymy.fi:n keskustelupalstoilla esiintyviä kirjoittelijoita, jotka seuraavat harrastuksenomaisesti Tukiaisen edesottamuksia, raportoivat niistä sekä selvittävät kohutähden lausumien todenmukaisuutta faktatietoon perustuen.

Ottamatta kantaa siihen, kuka asunnon on tuhonnut ja onko sitä lainkaan tuhottu, olen hihitellyt eräässä facebook-ryhmässä asian tiimoilta sen kirvoittamille kommenteille, onko itsekullekin jo tullut kutsua poliisikuulusteluihin näädäksi epäiltynä. Kysymys oli: "Joko on näätiä viety Pasila Viceen csi-ryhmän tutkittavaksi ja yksityisetsivän kuulusteluun?" ja siihen on vastattu mm:


- Ei viäläkään! Vaikka toivoin saavani putka-aamiaisen jo huomenna!!

- Hyss. Mä en sit oo kotona jos Pasi Pasilasta kysyy!

- Mut ne laitto jo maijaan, mutta karkasin kuusen alle. Nyt dataan täältä, koska väärinkäsitin naapurissa asuvan perheen apple mäcin ja wlan-yhteyden.

- Mä oon tänään puunannut kotini puti-puhtaaksi, ettei mun sormenjälkiä saada otettua.

- Mä vaihdoin jo alusvaatteetkin tohkeissani, jos tulee full-body-search! Mut ei, ei oo mittää kuulunut. Pettynyt, snif.

- Luovutuspyyntö on ilmeisesti mennyt Brasilian poliisille, kun poliisihelikopteri on pörrännyt alueella jo pari tuntia. Olen koettanut pysytellä piilossa...

- Mulla kävi eilen Poirot oven takana, en avannut.

- Mä lähden Miss Marplen kanssa huomenna kirkkokonserttiin, saa nähdä tehdäänkö kuulustelupöytäkirja samalla.

- RikopoliisiNI sanoi, ettei mua tarvii kuulustella koska mulla on niin pantava Peppu.

- Mulle taas poliisiylijohtaja soitti just linnan juhlista itkien, että ei ole ikinä nähnyt syyttömämpää näätää kuin minä ja että menee siitä henkilökohtaisesti vaikka valalle.

- Vanha kettu on pyöriny meidän talon ympärillä eilisestä :/ Silmukka kiristyy.

- Suposta soitettiin, että Tiitisen listakaan ei ole niin hot kuin Tukiaisen lista. En kuulemma täyttänyt kriteerejä... Olen puhas näätä.

- Heräsin itsenäisyyspäiväkrapulassa siihen, että CSI Chiang Mai kolkutteli oveen ja huuteli thaiksi jotain spreimaaleista ja Jollaksesta. Huutelin takaisin, etten varmana ollut minä ja että lukeekaa blögiäni, helvetin apaanit - apians of hell!

- Myös minä pääsin pälkähästä Pasila Vicen tavatessani. He myös samalla kertoivat, etten mitenkään voisikaan olla mikään avohoitopotilas, koska olen niin näyttävä ja rintani ovat upeat. Soittivatpa vielä myöhemmin kotiinikin itkien ja kehaisivat hurmaavaa luonnettani.

Tähän ei voi muuta todeta kuin LULZ. Iso, suorastaan suurin osa, tämän Johanna Tukiaisen antifanittamisen ts. näätimisen nautinnosta on  kanssanäätien verbaalinen ilotulitus!

Sen lisäksi, että olen hihitellyt näille jutuille, olen viikonloppuna mm. ulkoillut oikein kunnolla. La-su-yönä satoi viimeinkin ihan oikean ensilumen ja olen todella nauttinut siitä. Tänä aamuna oli oikeasti pakkastakin, viitisen astetta, ja se piristää fiilistä kummasti. Kunhan päivä tästä vielä valkenee vähän enemmän, on todellakin aika etsiä ne jouluvalot jostain kolosta.

Taidan tilata itselleni kampaajan. Lyhemmäksi vain ja jotain kivaa väriä, mahonkia vaikka!

Päivän video sitten - - sorry, en voinut vastustaa kiusausta.


maanantai 5. joulukuuta 2011

No se meni, se viikko


No, todellakin meni ja ennätysvauhtia, kun on jäänyt täälläkin käymättä! Ihan mukava ja mielenkiintoinen viikko oli kyllä; työ oli itseänäistä ja vastuullista ja samalla sopivan "helppoa" siinä mielessä, että se ei ollut raskasta ruumiillisesti eikä pitänyt ihan pää kolmantena jalkana kipittää, vaikka kiirettä saikin pitää. Kiireen selitti tosin osaltaan se, että aamuvuoroa tehnyt ihminen joutui sairaslomalle ja tein osan hänenkin töistään, osan kävi esimies tekemässä. Yhtenä päivänä tein jopa ekstraa niin että laskutettavia tunteja tuli muutama enemmän kuin etukäteen oli sovittu.

Jos pitäisi valita, tekisinkö iltavuoroa vai aamuvuoroa, iltavuoro voittaisi ilman muuta. Minua ei sinänsä haittaa yhtään olla kotona vasta klo 22, kun en koskaan muutenkaan käy nukkumaan ennen puoltayötä, ja aamulla voi sitten nukkua pitempään tai olla nukkumatta. Ainoa, mikä viime viikossa ja klo 21.15 päättyvissä vuoroissa haittasi, oli se, etten nähnyt Tonia koko päivänä muutoin kuin aamulla puolen tunnin ajan. Se oli kaikkein rankinta viime viikossa, vaikka sitä tapahtuikin vain kolmena päivänä. Jouduin myös jättämään Tonin näytelmän väliin, koska torstaina pääsin töistä vasta klo 19 ja näytelmä alkoi samaan aikaan. Perjantaina onnistuinkin siirtämään työvuoroani kolme tuntia aiemmaksi, tosin olin kotona sittenkin aika myöhään, kun kävin kaupoilla ja vielä viemässä Sebastianin lahjan pikapikaa.

Tälle viikolle ei minulle töitä olekaan tarjottu, ja Meltsu on sanonut useaan kertaan, ettei minun pitäisi niitä ottaa vastaan, vaikka tarjottaisiinkin, mutta en ole itse siitä ihan varma... Tuntuu vähän siltä, että jos minua kysytään loppuviikoksi (huomennahan on pyhäpäivä) samaan kohteeseen, jossa olin viime viikolla, saattaisin jopa sanoa "kyllä". Tämän viikon jälkeen kun en kumminkaan ole käytettävissä ennen kuin tammikuussa!

Tänään olen joka tapauksessa kotona, tai en ainakaan töissä. Ohjelmassa oman firman töitä, lisäksi minulle pitäisi tulla "vieras" eli leskirouva, joka aina näin ennen joulua käy taloissa myymässä joulukortteja ja muuta asiaan liittyvää (no, ennen jouluahan se yleensäkin tehdään...). Olen kovasti odotellut häntä tulevaksi, että ehdin varmasti ostaa ja postittaa kortit tällä viikolla, ja eilen Meltsu soittelikin hänelle ja kysyi, milloin olisi tulossa, että meillä tiedetään myös olla kotona silloin. Hänellä on aivan ihania, perinteisiä kortteja, ja ennen kaikkea hän itse on varmasti maailman ihanin ihminen. Hänen lämpönsä ja iloisuutensa sulattaa varmasti jäätiköitä ja vaikka yleensä koen teennäiseksi toivottaa siunattua joulua, hänelle sitä on helppo toivottaa. Odottelen myös soittoa eläinlääkäristä; tilasin Mindille ruokasäkin ja se pitäisi tulla tänään. Jos se on tullut, laitan Mindin autoon ja menemme a) hakemaan ruuan ja b) punnitsemaan Mindin.

Oma eläinlääkärimme jäi viime viikolla äitiyslomalle ja klinikka menee kiinni tammikuussa äitiysloman ajaksi. iso harmitus! Sinne ei saatu lääkäriä tuuraamaan, joten tämä on ainoa vaihtoehto. Emme toki lääkärittä jää; onhan meillä kunnan eläinlääkäri pienempiä juttuja varten, kuten ruokien tilaus, rokotukset yms, eikä seuraavaksi lähimmälle pieneläinklinikallekaan (jossa Mindi leikattiin) hirmuisesti matkaa ole, mutta olen pitänyt kovasti tästä omasta klinikastamme ja lääkäristä. Siellä olen saanut koirille nimenomaan kokonaisvaltaista hoitoa ja palvelua, mikä tarkoittaa minun kohdallani sitä, että lääkäri on ottanut huomioon paitsi minun toiveeni niin myös taloudellisen tilanteeni. Siellä toisessa lääkärissä kun pidettiin itsestään selvänä, että jos kieltäydyn 2000 euron leikkauksesta, kyse ei ole rahasta vaan lähinnä viitseliäisyydestäni. Tai tältä minusta tuntui, asia ei luultavasti ollut niin.

Tämän viikon ohjelmassa on joulun- ja matkanaluspuuhia. Tänään ajattelin viimeinkin pestä keittiön katon (sain ne pyytämäni tikkaat viimeinkin viime torstaina). Viikonloppuna, kun koirat olivat yön yli hoitolassa (se viimeinen eli viides hoitokerta > seuraava puoleen hintaan) pesin keittiön lattian kloriitilla ja borstalla... ensin hinkkasin ja sitten pyyhin likaveden pois sinipiialla ja vielä viimeiseksi pyyhin lattian puhtaalla sinipiialla - lattia näyttää ihan uudelta! Samoin siivosin kammarit niin että ne ovat nyt valmiita jouluun. Käytin tuvan vihreät matot pesulassa ja ne odottavat nyt rullalla sitä, että viikonloppuna tai ensi maanantaina pesen tuvan lattian ja voin laittaa ne lattiaan. Jossain vaiheessa tällä viikolla voisin etsiä jouluvaloja, jos minulla niitä vielä yleensä on... muistan vuosi sitten paiskoneeni niitä roskiin, kun ei valosarjoissa palanut kuin osa lampuista. Kynttelikköjä ainakin on, en ole niitäkään vielä ikkunoille asetellut. Jotenkin tämä epäjoulumainen sää ja keli ei innosta mihinkään jouluvalmisteluihin. Tosin perjantaina ostin valkoisen hyasintin, istutin sen uudelleen jouluiseen astiaan ja asetin kammariin piirongin päälle tuoksumaan.

Matkan tiimoilta pitänee tehdä to do-lista, että varmasti muistan kaiken. Listalle kuuluu ainakin bussilippujen ostaminen, postin kääntäminen yms. Sanomalehdenkin voisi pistää paussille, koska kaksi viikkoa tarkoittaa kuitenkin 14:ää lehteä > iso nippu lehtiä, joita ei kuitenkaan tule luettua enää jälkikäteen. Laskuja ym. postia emme halua kotiin kasaantumaan, koska on suuri mahdollisuus, että isä käy niitä tonkimassa ja tekemässä omat tulkintansa, kuten esim. taannoinen tulkinta siitä, että meillä on pikavippejä, koska pankista tulee kirjeitä... Koska meille tulee postia myös perintätoimistosta (hei, on meilläkin perittäviä saatavia! ja sopimus tietyn perintätoimiston kanssa siitä, että he hoitavat perinnän), en viitsi ajatellakaan, minkä haloon isä niistä nostaisi. Siispä parempi, että posti jää jonnekin (jos mahdollista) ja sen sieltä matkan jälkeen haemme.

Tämä viikko vielä. Tämän jos jaksan, niin sitten on kaksi viikkoa vailla huolta huomisesta. Atlantin aaltoja, lämpöä, hyvää ruokaa (Meltsu haaveilee kalaravintolasta simpukoineen kaikkineen) ja rakkaita ihmisiä.


lauantai 26. marraskuuta 2011

Tavallinen lauantai


En saanutkaan toivomiani tikkaita eilen, sillä Meltsun mielestä en pyytänyt häntä niitä tuomaan, vaikka omasta mielestäni kyllä sanoin, että ostaa ne 44 euron tikkaat minulle, että pääsen pesemään keittiön katon. No höh. Voisin tänään hakea tikkaat itse, mutta tiedä sitten, tarvitsenko niitä oikeasti. Taidan tarvita, onhan niillä jatkossakin varmasti käyttöä. Monesti olen kaivannut jotain tukevampaa kapuamisvälinettä kuin keittiöjakkara, jolta olen onnistunut ainakin kerran putoamaan ja itseni mustelmille siten saattamaan. Keittiön seinät sain eilen valmiiksi, ja suunnitelmissa on tässä joskus ihan lähitulevaisuudessa pestä ikkunaverho (kappa) ja ikkunankarmit. Ja se vitriini. Sieltä siis tavaraa jonnekin muualle (porstuan komeroon varmaan, koska en kuitenkaan menemään raaski heittää) ja sitten kiillotan kaikki ihanat perintöhopeani ja asettelen ne vitriinin lasiesineiden ym. kera.

Perintöhopeat, kuten sokerikko/kermakko/sokeripihdit-setti, jonka sain jokin aika sitten. Voi, miksi nykyaikana ei enää osteta tällaisia lahjoja?! Kun täytetään 50 vuotta, saadaan jotain "modernia", ehkä tosin saajalleen käytännöllisempää kuin hopeinen kahvikalusto, mutta kumminkin... Eihän se mummukaan koskaan näitä tarvinnut eikä käyttänyt, enkä luultavasti käytä minäkään, mutta mutta - on näillä oma arvonsa, ainakin minulle. Lupaan ja vannon, että kun minä neljän vuoden päästä täytän 50, näitä astioita käytetään! Olettaen että olen kotona kakkukahvejani juomassa. Jos satun olemaan jossain muualla, vaikkapa tuolla Atlantin rannalla, en vie kermakkoa kavereineen sinne sentään.

Eilen illalla huvittelin tsekkailemalla hotelleja läheltä paikkaa Loch Ness. Olin jo silloin, kun kävimme Lontoossa, alunperin menossa Edinburghiin (oliko se nyt sitten... 2008?), mutta lennot sinne olivat liian kalliita verrattuna lentoihin Lontooseen, joten se jäi. Mutta nyt on Norwegian... katselin, että toukokuussa pääsee halvimmillaan alle satasen sivu, tosin lennot menevät Arlandan kautta. Mutta silti. Toisaalta, hassua, että lento Teneriffalle on halvimmillaan muutaman euron halvempi kuin lento Skotlantiin! No, kumminkin. Lennot parisataa per nenä, ja löysin aivan ihania pieniä majataloja, joissa kuusi päivää maksaa 300-400 puntaa. Kokeilin kuuden päivän hintaa ihan vain huvikseni, lyhyempikin oleilu varmaan riittäisi. Meltsu ajatteli pidennettyä viikonloppua, neljä päivää.

Edelleenkin rakastan haavematkailua ja nojatuolimatkailua! Enkä yhtään tule siitä pahalle tuulelle, jos alan ajatella realistisesti, ettei meillä oikeasti ole varaa eikä mahdollisuuksia matkustaa Skotlantiin. Meltsulle matkan suunnittelu tarkoittaa sitä, että matka on tarkoitus toteuttaa juuri suunnitellulla tavalla, minä ajattelen ihan toisin. Ja ei, en nyt tarkoita, etteikö meillä olisi varaa ja mahdollisuuksia oikeasti matkustaa Skotlantiin ensi keväänä. On se mahdollista. Ihan arkipäivän menoista säästämällä ja nipistämällä minä olen tulevan matkan matkakassankin koonnut. Silloin kun pankkitilillä on ollut muutama "ylimääräinen" euro, olen siirtänyt ne matkakassaan, Meltsu myi skootterin pois > matkakassaan, kirpputorirahat, ja minun pieni palkkani on myös mennyt matkakassaan. On aivan realistinen tavoite saada kokoon rahat Skotlannin matkaa varten. Toistaiseksi se kuitenkin on haaveissa.

Meltsu tosin taitaa miettiä Skotlantiin matkustamista kahden minun kanssani, ja minä olisin halukas ottamaan Tonin mukaan. En tahtoisi jättää poikaa kokemuksen ulkopuolelle. Jälkeläiseni ehdottomasti ansaitsee kaikki mahdolliset kokemukset ikään kuin palkintona siitä, miten hyvin hänellä menee koulussa. Tuntuu, että poika petraa koulumenestystään lukuvuoden vanhentuessa entisestäänkin. Kokeista ropisee ysejä ja kymppejä ja opettajilta tulee kehuja tuntiaktiivisuudesta. Lisäksi Toni voitti hattu-teemapäivän kilpailun koulun parhaimmasta hatusta. Meni kouluun Disneylandista ostamamme Roope Ankka-hattu päässään ja seuraavana päivänä oikein kuulutettiin, että hänellä oli ollut paras hattu.

Ensi viikolla Toni täyttää 13 ja samana päivänä on näytelmäkerhon joulunäytelmä, jota minä en pääse katsomaan. Sain ensi viikoksi iltatöitä, eräälle koululle siivoamaan ja iltavalvojaksi, ja työvuorot ovat enimmäkseen klo 16-21. Enimmäkseen; työvuoro on joka päivä vähän eri. Oikein innostuin, kun eilen soitettiin tuosta paikasta, koska pidän a) koululla työskenetelystä ja b) iltavuoroista. En panisi yhtään pahakseni, jos saisin vakituisen osa-aikaisen duunin koululla siivoojana. Mieluiten tietenkin samassa koulussa, jota Toni käy, pitkä työmatka on vähän harmillinen, joskin siihen tottuu, siis itse matkaan.

Tänään hemmottelen Tonia sillä, että käymme saunomassa Amanda-huvilalla. Bändillä on koko viikonlopun kestävät treenit, ja ovat vuokranneet em. mökin. Heidän treenatessaan minä ja Toni käymme mökillä saunomassa tuossa joskus iltapäivästä, tai illansuussa, en tiedä vielä tarkalleen. Sitä ennen heitämme Meltsun mökille ja käymme kirjastossa ja ehkä ostamassa ne hinkumani alumiinitikkaat. Huomenna haemme Meltsun ja S:n mökiltä ja käymme Pulkilla syömässä.

Siinähän se menee, viikonloppu. Ja koko elämä. Päivä kerrallaan. Hyvä niin.

Niin, ja Kidille täytyy ostaa arsenaali leluja! Kuten rautapallo... Pikkuinen on niin täynnä energiaa, että mikään tavanomainen ei riitä sitä purkamaan, vaan nyt pitää keksiä lisähommaa, kuten pallonheittoa. No, ehkä nyt ei kumminkaan rautapallolla - voihan olla että Kidi ei syö palloa, joka on koko ajan liikkeessä. Meltsu osti sille vetolelun, jossa oli pallo ja naru ja Kidi SÖI lelun kahdessa päivässä. Ei sen puoleen, niin teki Wikikin aikoinaan, eikä Wiki ollut edes puoliksi niin aktiivinen viliskantti kuin Kidi on. Kidi on ihan koko ajan liikkeessä, eikä kyse ole kävelyaskelista, vaan se juoksee. Juoksee, hyppii, räköttää...  välillä on pakko jo komentaa ja kieltää rääkkäämästä Mindiä ihan niin paljon kuin Kidi rääkkää. Näyttää kamalalta, kun Kidi roikkuu Mindin kaulassa tai poskissa hampaillaan, vaikka varmastikin Mindi ärähtää siitä vaiheessa, kun hermostuu. Silti.

Sanotaan, että corgit ovat itsepäisiä, ja Wikissä saimme pientä esimakua siitä. Voisin melkein sanoa, ettei Wiki ollut ihan tyypillisin corgi, vaan pikemminkin rauhallisemmasta päästä jopa siinä määrin, että ansaitsi sanottavan itseään Sir Wikiksi. Kidi puolestaan on kovapäinen, itsepäinen jopa siinä määrin, että olemme molemmat Meltsun kanssa saaneet osamme sen hampaista, kun salamannopea corgi ei tahdo luovuttaa lattialta poimimaansa roskaa hyvällä. Paljon koulutusta tarvitaan! Kidi on myös äärimmäisen välkky; se oppii asiat nopeasti, mutta monesti huomaa, että herralla on "tiedän miten tämä tehdään, mutta en tahdo tehdä sitä"-asenne.

Aivan ehdottomasti minusta tulee vanhempana crazy corgi lady! Pitäisiköhän sittenkin matkustaa Walesiin eikä Skotlantiin? Katsomaan corgeja oikein alkuperäisessä ympäristössään?


perjantai 25. marraskuuta 2011

Vähemmän laiska vaimo


Olen jotenkin onnistunut hankkiutumaan samaan mielentilaan, missä olin keväällä ts. minimalisoimaan asuinympäristöäni entisestäänkin. Parina päivänä olen siivonnut keittiötä, hinkannut seiniä ja muita pintoja kloriitilla millimetri millimetriltä ja yllättäen seinä näyttää saavan alkuperäisen, kirkkaankeltaisen (kyllä!) värinsä takaisin. Aiempina vuosina olen pessyt seinät vedellä, johon olen lisännyt kloriittia, mutta nyt touhuan hanskat ja kloriittin kastettu rätti kädessäni, ja toki sitten pyyhin seinät vielä vedellä. Puhdasta tulee! Tänään Meltsun pitäisi tuoda minulle sellaiset kätevät alumiinitikkaat, joilla pääsen turvallisesti katonrajaan asti pesemään katonkin. Vuosien varrella - enkä puhu vain niistä vuosista, jotka me olemme tätä taloa asustaneet - kertyy yllättävän paljon sellaista likaa, mitä ei oikeastaan edes huomaa, tai ehkä paremminkin; mihin silmä tottuu. Eilen kävin läpi ovien karmeja ja ohhoh, kuinka niistäkin tuli valkoisia! Kun keittiöstä on kyse, eikä huoneessa ole muuta liesituuletinta kuin avattava ikkuna, rasva ja höyry tarttuvat kiinni ihan kaikkeen.

Minulla on kaksi viikkoa aikaa tehdä suursiivous niin että kun palaamme takaisin kotiin Teneriffalta, voimme palata puhtaaseen ja siistiin kotiin. Se on äärimmäisen tärkeä juttu; Suomeen palaaminen vituttaa muutenkin jo ihan tarpeeksi, jos siinä joutuu tulemaan kotiin vielä sekasotkun keskelle, iskee kulttuurishokki ja masis samaan aikaan, se on vissi.

Toki muutkin huoneet pitää käydä läpi, mutta jotenkin keittiö on tärkein. Ehkä vietämme siellä kaikkein eniten aikaa, tai sitten sen yleisolemus vain vaikuttaa meihin kaikkein eniten. Tänään jatkan seinien pesemistä, samoin jalkalistat pitää puunata hyvin, ja olen miettinyt myös, pitäisikö lattiakin pestä kloriitilla. Kun tuntuu, että siitä lähtee likaa, vaikka sitä kuinka laahaa tavanomaisin ainein. Saan pyytämäni raput vasta illalla, joten tässä on koko päivä aikaa. Tai sitten käyn käsiksi tavaramäärään saatuani seinät pestyä. Minulla on valtavasti kauniita esineitä, jotka tahtoisin esille keittiön virtiiniin, mutta jotka eivät sinne kertakaikkiaan mahdu, kun olen sullonut sinne käyttöesineitä tai esineitä, joilla ei ole mitään käyttöä. Paremmalle kahviastiastolle löytänen paikan astiakaapista, kun asiallisesti organisoin ja vitriinistä voisi lähteä lätkimään esim. sarja glögi-mukeja, joilla ei ole ollut yhtään mitään käyttöä. Harmi, kun kirpputoriviikkonikin oli ja meni, olisin voinut laittaa myyntiin jotain lasitavaraakin.

Mitä kirpputoriin tulee, olen hirmuisen pettynyt tulokseen. Nettosin reilut 35 euroa, mihin en ole ollenkaan tyytyväinen. En tiedä, olivatko hintani sitten liian kalliita - onko 15 euroa uudenveroisista monoista (koot 39 ja 42) liikaa? Tai 20 euroa pari kertaa käytetystä miesten syystakista? Kai sitten. Kaupaksi meni oikeastaan vain luistelukypärä, luistimet ja yhdet käyttämättömät naisten saappaat. Tavara oli todella hyväkuntoista, esim. aivan uusia lastenkirjoja myin 4 euroa kappale, vain yksi meni kaupaksi. Ihmisillä ei kai sitten vain ole tarvetta hyville tavaroille. Suurimman osan tungin niistä kotona muovipusseihin ja kirjoitin päälle UFF. Mieluummin annan sitten ilmaiseksi pois kuin jätän vinttiin homehtumaan. Onneksi Meltsun kaveri ottaa ilomielin Meltsulle pieneksi jääneet XXXL-kokoiset vaatteet. Nekään eivät menneet kaupaksi, ihan käsittämätöntä; käsinneulottoja villapaitoja, haltin paitoja, kaikki käyttämättömiä. Villapaidoista taisin pyytää 20 euroa, paidoista 7 euroa. Eivät kelvanneet. Meltsun kaveri olisi voinut maksaakin jotain, mutta sanoin, että ei tarvitse; pääasia, että jollakin on käyttöä niille.

Aiempina vuosina olen saanut ihan kivasti 100 - 150 euroa viikosta kirpputorilla ja odotin nytkin samaa. Joko ihmisillä on liikaa rahaa tai sitten liian vähän, kun ei kelpaa. Pitäisi ehkä liittyä Facebookissa ryhmään, jossa ostetaan ja myydään kamaa Lahd... siis ei "kamaa", vaan tavaraa, Lahden seudulla. Ihan kaikkein parhaita tavaroita en sittenkään raaski heittää UFF:lle, esim. juuri nuo monot. Lisäksi nurkissa kuljeksii edelleenkin tietokonepöytä ja nyt myös sohvapöytä, kun jokunen viikko sitten ostin keskikammariin pienen sohvapöydän ja keittiöön uudet matot.

Kamasta tuli mieleen, että sukulaismies on nyt sitten saanut fudut päihdehuoltoyksiköstäkin, tai mikä huumevieroitushoitola se nyt sitten olikaan. Paikassa on tarkat säännöt siitä, että siellä ei olla päihteissä ja sen varmistamiseksi tehdään kokeita. Sukulaismiehellähän oli ollut yhtenä viikonloppuna promilleja (kuka yllättyi, käsi ylös? ... mmm, ei näy yhtään kättä) ja se oli sitten lähtö. Ilmeisesti tuolta ei kuitenkaan ihmisiä ihan taivasalle heitellä, joten kaipa auttoivat uuden asunnon löytämisessä. Olen siinä käsityksessä, että kaupungilla on jotain asuntola-jutskia näille elämän murjomille runkuille, joista ei ole elämään päihteetöntä elämää.

Joo, on rumaa tekstiä, mutta minä en vain jaksa tuntea myötätuntoa ihmistä kohtaan, joka soittelee isälleen pyytäen rahaa vuokraan, kun on lentänyt vieroituksesta pihalle, ja kun isä ei anna, tulee tappouhkaus. En muutenkaan tunne suurempaa myötätuntoa juoppoja ja narkkareita kohtaan, enkä varsinkaan tätä nimenomaista ihmistä kohtaan. Meille ei ole soittoja tai uhkauksia tullut, mutta ne, mitkä isänsä on saanut, ovat sitä luokkaa, että Meltsu on sanonut soittavansa välittömästi poliisit jos sukulaismies meille ilmestyy. Ei siksi, että ilmassa olisi mitään varsinaista uhkaa, vaan siksi, että emme kertakaikkiaan halua olla missään tekemisissä tämän ihmisen kanssa.

En vain jaksa käsittää, miksi minun pitäisi sääliä tai paapoa ihmistä, joka on itse itsensä hankkinut siihen pisteeseen, missä on. Joo, okei, ongelma ei ole päihteet, vaan ongelma on siellä taustalla se syy, mikä on ajanut tämän ihmisen käyttämään päihteitä (ja kyllä minä ne ongelmat tiedänkin), mutta kun kyseessä kuitenkin on aikuinen ihminen, soisin hänen ottavan itsestään ja elämästään vastuun ja hankkisi itselleen apua ennen kaikkea auttamalla itse itseään. Niin kauan kuin hän näkee, että ongelma on muissa, ei hänessä, minä en ole (enää) velvollinen auttamaan tai säälimään. Nada.

Elämä on niin hassua toisinaan. Kummallista. Meltsun mielestä MINÄ olen ollut kummallinen, ehkä masentunutkin. En tiedä, en mielestäni ole masentunut, mutta ehkä sellainen... pohtivainen. Kiertynyt oman itseni ympärille tavalla, jolla taidan aina talvisin kiertyä. Syön ihan vääränlaisesti ja aivan liian paljon, ainakin. Pitäisi ennen reissua saada kilo tai pari pois, jotta farkut eivät purista. Pikadieetti? Puertossa tulee sitten taas syötyä ihan asiallisesti lukuunottamatta sitä, että tumma leipää on vaikea löytää mistään. Tuoreita tuotteita, paikallisia sellaisia ... oi, ne banaanit! Kaupassa pyrin aina ostamaan paikallisia tuotteita, esim. perunoiden pitää olla paikallisia, eikä mistään manner-Espanjasta tuotuja. Odotan kovasti pääseväni Tacoronten maalaismarkkinoille! Pääsen sinne joko Finnmatkojen kautta (vastasivat sieltä, että toki saa mukaan änkeä, jos vain tilaa on) tai ehkä Keijo kyytisi minut / meidät sinne.

Mitä Keijoon tulee, hän kovasti odottaa meitä sinne, ainakin Meltsun mukaan. Mieltäni lämmitti kovasti, kun Meltsu sanoi skypessä ikävöivänsä isäänsä ja sai samansävyisen vastauksen. Onneksi edes jollakin on normalisoitumassa oleva isäsuhde. Ja onneksi Meltsussa on miestä sanomaan tunteensa ääneenkin. Minusta ei ole. Isästäni en sano mitään, mutta en varmaan koskaan pysty sanomaan äidilleni rakastavani häntä. En pysty sanomaan sitä edes lapselleni, vaikka hän on elämäni tärkein ihminen. Hirmuisen vaikea sitä on sanoa aviomiehellenikään. Eikä kyse ole siitä, että sanat olisivat vain sanoja, vaan siitä, että mielessäni ja kielessäni on lukko tässä asiassa. Ja varmaan monessa muussakin asiassa. Ehkä joskus opin.

Taidan kohta hilpasta DigiAnttilaan ja ostaa Lassi Valtosen levyn.


tiistai 22. marraskuuta 2011

Kroppa puhuu


Juttelin reilu viikko sitten B:n kanssa tästä kaamosajasta ja hän kertoili P-P Peteliukselta kuulemistaan viisauksista siitä, kuinka kaamosaikana lisääntynyt unentarve on vain merkki siitä, että meidän pitää levätä ja nukkua enemmän, eikä mikään sellainen asia, mikä pitää nujertaa jotenkin. Ei pidäkään pysytellä skarppina ja virkkuna silloin, kun koko keho ja mieli tahtoo kiertyä kerälle ja nukkua, vaan silloin pitää totella kehoa ja todellakin ottaa rennosti, levätä, nukkuakin. Pitää poltella tulta takassa ja kynttilöitä lyhdyssä ja olla vain.

Siitä huolimatta, että olen laiska vaimo, minulta se vain oleminen ei tahdo onnistua mitenkään. En voi käpertyä mihinkään vain olemaan, vaan ainakin käsieni pitää käydä. Helsk-helsk-helsk pistävät sukkapuikot tai virkkuukoukku silloinkin, kun luen kirjaa tai katson leffaa. Minuun lienee iskostettu vanha viisaus, ettei ihminen yksinkertaisesti saa olla jouten. Saatan kyllä tehdä jotain "tarpeetonta", esim. pelata WoWia tai pleikkaria, mutta että olisin tekemättä mitään - ei tule onnistumaan. Saanhan huonon omatunnon jo siitä, jos olen yöpuvussa liian pitkälle päivään! Lisäksi, jos yritän olla ihan jouten, huomaan heti miljoona pientä asiaa, jotka huutavat tekemättömyyttään. Tuntuu, että saisin luvan vain olla vasta sitten, kun talo olisi tiptop. (Toisaalta, tiptop-talo tyydyttäisi minua suuresti...)

Tänä aamuna painelin vaihteeksi takaisin petiin heitettyäni Tonin pysäkille. En ollut ehtinyt vedellä yöunta montaakaan tuntia, jämähdettyäni katselemaan X-Factor UK:n esityksiä Youtubesta vaihtoehtona sille, ettei Suomesta päässyt WoWiin eilen illalla juuri ollenkaan. Mielenkiintoinen vika jossain, luultavasti Ranskan päässä, koska nettiyhteydet täällä toimivat muuten ihan moitteetta. Vilkaisu forumeille juuri kertoi, että ongelma on yhä akuutti, joten en taida viitsiä edes yrittää WoWiin tänä aamuna. Eilen minua vaivannut migreenikin, joka alkoi tavanomaisesta poiketen vasta aamupäivällä, on poissa, joten olo on vielä unen jäljiltä hieman tuppurainen, mutta samalla pirteä. Tänään voisin siis yrittää saada aikaiseksi jotain, enkä vain nukkua talviunta.

Eilen laitoin Finnmatkoille sähköpostia ja kysyin mahdollisuudesta osallistua heidän retkilleen, vaikka en olekaan tällä kertaa heidän asiakkaansa. Kyllä kai sen pitäisi olla mahdollista - ei minulta viime vuonnakaan muistaakseni kysytty, olenko heidän kauttaan matkalla vai miten. Kahden viikon aikana olisi mukava käydä jossain, omatoimisesti kenties, koska en halua vaivata Keijoa mitenkään ylenpalttisesti. Hän on jo nyt anteliaampi kuin kukaan voisi edes vaatia. Meltsua kiinnostaisi kalastusretki ja minä taas bongasin mielenkiintoiset retket Mascaan ja La Lagunaan. Kalastus minua ei kiinnosta, vaikka alukselle pääsee mukaan toki katselijanakin. On jotenkin sellainen olo, että olisin siellä vain tiellä ja veisin paikan joltakin, joka haluaisi retkelle nimenomaan kalastamaan. Ajattelin tyrkätä mahdollisesti Tonin Meltsulle mukaan tulkiksi, koska Meltsun englanti on niin onnetonta ja Toni puolestaan sai juuri eilen englanninopettajaltaan palautetta, että hänen kokeittensa keskiarvo on 9,6, tuntiaktiivisuus 3/3 ja puheessa "hyvä aksentti". Aijai, sen siitä saa, kun antaa lapsukaisensa pelata videopelejä pienestä asti. Hyi minua.

Meillä tuli sitä paitsi eilen suoranainen draama näistä retkistä. Meltsu meni tokaisemaan (vitsinä, totta kai), että hän menee sitten sen kaksi viikkoa omia menojaan, koska saa meistä ihan tarpeeksi Suomessa. Me saamme mennä missä mielimme ja hän tekee saman. Taisin siihen todeta nasevasti "jaha" ja asia unohtui siiheksi, kun näytin Meltsulle netistä kalastusretkiä ja hän tajusi, etten minä olisi tulossa mukaan sellaiselle retkelle. Ei mitään sooloilua; totta kai menemme kaikki yhdessä retkille tai sitten ei ollenkaan! Muistutin herttaisesti, että hänhän ilmoitti menevänsä omia menojaan ja siihen nähden olen kovin kiltti, kun katson hänelle tietoa hänen haluamastaan retkestä - hän menee omia menojaan ja minä + Toni omiamme. Höhöhöö. Meltsu the Dramaqueen oli vauhdissa sen jälkeen koko loppuillaan. Sehän oli vitsi, tajuatko?! Kiletätydyin tajuamasta, koska minun mielestäni joskus voisi miettiä, mitä sieltä suusta päästelee, ja Meltsu menikin sitten nukkumaan ilmeisesti uskoen, että juonittelin jotain hänen päänsä menoksi. Voi elämä, sanon minä.

Talvi ei ilmeisesti tule ikinä. Sunnuntaiaamuna oli kylällä ollut jopa -12 pakkasastetta, tässä meillä vähän vähemmän järven läheisyydestä johtuen, ja eilen, kun pakkasta oli vielä muutama aste, höytyili taivaalta lunta. Se näytti kauniilta ja sai minut melkein tanssimaan ja laulamaan. Mutta laulu loppui tänä aamuna, kun pistin nenäni ulos ja aistin lämmön ja kosteuden. Eilinen sää sai mieleni suorastaan jouluiseksi ja piti oikein muistuttaa itseäni, ettei meillä tänä vuonna ole joulua ollenkaan. Ei perunalooraa, ei kuusta, ei hankien narskuntaa. Tai no jaa, viime vuosina hankinen joulu onkin ollut enemmän poikkeus kuin sääntö.

Mutta loppujen lopuksi, joulu on mielentila.


tiistai 15. marraskuuta 2011

Pakoputkia ja talvirenkaita


Talven tulo viipyilee edelleen, mutta ainakin yariksen talvirengastilanteen puolesta se saa jo tulla. Jätin auton viikonlopuksi Oskulle ja kävin eilen hakemassa sen allaan talvirenkaat, joten kelpaa taas ajella, vaikka aamuisin olisikin kuuraa maassa. Tosin ei ole suuremmin ollut. Viime viikolla oli se yksi kaunis aamu ja nyt tänä aamuna oli herätessäni sen verran pakkasen puolella, että piti raapata ikkunoita. Opeliin on talvirenkaat vielä vaihtamatta, Meltsu osti siihen M:lta ihan uudet. Opelista putosi sen sijaan eilen aamulla pakoputki, kun lähdin viemään Tonia pysäkille... En ehtinyt ajaa kunnolla edes kotipihasta ulos, kun aloin ihmettelemään takaa kuuluvaa klonksutusta ja lopulta teinkin postilaatikoilla U-käännöksen ja palasin kotiin tsekkaamaan tilanteen. Pakoputki roikkui takaa maassa! Paniikki. Herätin Meltsun laittamaan pakoputkea takaisin paikalleen, mutta klo 7:ltä aamulla ei uninen mies pyjamassa ole siinä hommassa parhaimmillaan ja lopulta Toni kävi herättämässä mummun kyytimään hänet pysäkille. Siinä vaiheessa oli jo myöhäistä ehtiä taksiin, mutta bussille poika sentään ehti. Aamun valjettua Meltsu sai pakoputken rautalangalla sen verran kiinni, että sai opelin ajettua Oskulle, jolla meni vain hetki siihen, että pakoputki oli taas kuten pitikin. Mikä lie putken pudottanut, luultavasti vain huono säkä. Sattuuhan noita.

Mutta joo, saisi se talvi pikkuhiljaa hiipiä tänne Hämeeseenkin. En niinkään kaipaa lunta, vaikka toki ohut lumikerroskin olisi kiva, mutta pakkasta kaipaan. Pesin viime viikolla portaan maton ja päätin laittaa sen takaisin paikoilleen vasta, kun pakkaset tulevat, joten tuossa se matto edelleen tönöttää rullalla. Vessaan on viritelty uusi patterimme, tällä viikolla tulee kuorma tupapuita - kaikki on siis valmista talvea varten.

Matkakuumekin nousee nousemistaan. Ei enää kuukauttakaan! Matkaa odotellessani voisin kuitenkin vaipua ihanaan, lämpimään talviuneen.


PS.

Tällä kertaa ei varsinaista blogihelmeä, mutta päivän piristykseksi sopii kuvateksti Johanna Tukiaisen valokuvagalleriasta Dolls-sivuilta. Kuvassa poseeraa Tukiaisen morsiusneito.

My other braidsmaid Katja from Lapland, who is a relative for my husband Arto. 

Lettineito Lapista, joka on mieheni sukulainen. Tosin mielestäni eräs Johannan FB-päivitys oli vielä parempi, siinä hän kertoi, kuinka Seiskan synttäreillä hänen pukunsa tanssi katolla... Jossain CV:ssään hän lisäksi kertoo, että hänellä on pitkä, vaalea kuulo.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Sota ja rauha

Hämmästyn oikein itsekin sitä faktaa, etten ole koskaan lukenut Tolstoin kirjaa "Sota ja rauha", tai edes harkinnut lukevani. Tosin en ole lukenut Tolstoilta mitään muutakaan. Nuoruusvuosinani keskityin kyllä ahmimaan Tsehovia, ja hän taitaakin olla ainoa venäläiskirjailija, johon minulla on jonkinlainen suhde. Toissapäivänä piipahdin kirjastossa palauttamassa viimeviikkoiset DVD:t ja nappasin samalla mukaani vuodelta 2007 olevan tv-filmatisoinnin em. kirjasta, 4 levyä kaikkineen, kesto yli 6 tuntia. Ahmin eilen silmilläni ja korvillani kolme ensimmäistä levyä ja olen aivan häikäistynyt! Mikä loistava tarina, ja kun en tosiaan ole kirjaa lukenut, en voi arvostella kuinka uskollinen sarja on kirjalle ja kuinka se on  onnistunut tavoittamaan sen tunnelman - näen vain ihastuttavan tarinan hyvin kerrottuna ja olen siltä osin tyydytetty. Tuskin maltan odottaa, että pääsen tänään katsomaan viimeisen osan ja saan tietää, miten Natashan ja Andrein käy.

Ylläolevan kuvan olen napannut muutama vuosi sitten Eremitaasissa, Pietarissa, jossa olin viettämässä viikonloppua. Siellä (Pietarissa siis) pitäisi visiteerata useamminkin, onhan sinne kuitenkin huomattavasti lyhyempi matka kuin esim. Tukholmaan. Hassusti se tuntuu kuitenkin olevan paljon kauempana kuin Tukholma, vaikka junamatkaakaan ei ole kuin muutama tunti. Hyvän tovin saa varata rajalla kököttämiseen, herra ties miksi. Näin maallikkona sitä kuvittelisi, että suomalaisturistienkin rahat kelpaisivat, mutta tuntuu kuin Venäjän puolella yritettäisiin tehdä mahdollisimman paljon sen eteen, että kantaisimme ropomme muualle. Tai en tiedä sitten, liekö käytäntö muuttunut sittemmin, tästä taitaa olla tosiaan nelisen vuotta, kun Pietarissa piipahdin.

Vieläköhän Viipuriin tehdään matkoja samalla tavoin kuin aikaisempina vuosina? Siellä olen käynyt pari kertaa laivalla, ensin Saimaan kanavaa pitkin ja toisella kertaa matkasimme muistaakseni Kotkasta Suomenlahtea pitkin. Mieleen on jäänyt erityisesti Viipurin kauppahalli.

Viime yönä oli ollut pakkasta asteen verran, tai taitaa siellä olla vieläkin. Ihana ilma - ja niin oli yölläkin, kun kävin ulkona ja lämpötila oli vielä plussan puolella. Kuu ja tähdet loistivat taivaalla kilpaa ja ilman kosteus tiivistyi katolle ja tippui pisaroina alas räystäältä. Vaikka syksy onkin väsyttänyt, olen kuitenkin myös pitänyt tästä lämpimästä ja suht kuivasta syksystä.

Viikonloppuna menemme A & B:lle saunomaan ja suunnittelemaan matkaa. Enää viisi viikkoa...! Sen kunniaksi videokuvaa rannalta... saksaa en osaa, mutta tiedän, mitä tarkoittaa "baden verboten", ja tässä videossa näkyy hyvin, miksi se baden on aika usein verboten. Saisi nyt tulevan kahden viikon aikana olla edes päivä tai pari, että mereen pääsisi uimaan! Tosin suunnitelmissa on mennä pulikoimaan Lago Martianezille, eipähän vie meri mukanaan, tosin muistaakseni Keijo sanoi siitäkin, että kun oikein myrskyää, ei sinnekään ole menemistä, koska aallot lyövät sinne asti.

Sitä ennen tänään kumminkin uimahallille saunaan ja pulikoimaan!

maanantai 7. marraskuuta 2011

Minä, keski-ikäinen nainen


Hektisen viikonlopun (extra-lapsia kylässä koko viikonlopun, plus pitkäkestoisen kiukkuinen aviomies siinä vielä lisänä) jälkeen on enemmän kuin ihana viivähtää yksin kotona ainakin tämä päivä. Tai no, illalla on menoa ja töitäkin pitäisi tehdä, mutta juuri nyt tuntuu hyvältä vain olla. Pitkästä aikaa menin takaisin nukkumaan vietyäni Tonin pysäkille ja vaikka kaikenlaista häiriötä olikin (Kidi haukkui ja jossain vaiheessa kömpi päällenikin kissaa kiusaamaan yms.), nautin suuresti tunteesta, että minulla oli oikeus olla siinä. Nukahdinkin, ja näin unta, että Arto Länsman oli meillä Johanna Tukiaista paossa ja poimi minulle takapihaltamme kimpun luonnonkukkia... tästä ihastuneena yritin päästä päivittämään asiasta Facebookiin, mutta nettiyhteys tökki pahasti.

Aamupalan painikkeeksi nautiskelin uusinta Saran numeroa. Tilasin ko. lehden joskus alkuvuoden puolella määräaikaisena ja kun siitä soitettiin ja tarjottiin kestotilausta, otin sen. Lehti alkoi ilmestyä viitisen vuotta sitten ja muistan saaneeni siitä näytenumeron silloin kotiin. Selasin ja heitin pois tuskastuneena siitä, että en todellakaan kokenut olevani lehden kohderyhmää. Joko lehti on sittemmin muuttunut, tai sitten minä... nyt tunnen lehden olevan suunnattu juuri minulle ja luen sen kyllä kannesta kanteen. Eikä tunnu yhtään pahalta kokea olevansa juuri sellainen, jollaiselle ko. lehti on tarkoitettu. Minähän OLEN keski-ikäinen nainen.

No, nainen ja nainen. On aikoja, jolloin tunnen hyvinkin vahvasti olevani jotain ihan muuta ja sitten on taas näitä aikoja, ettei minulla ole mitään tarvetta tuntea olevani yhtään mitään muuta kuin miltä minun ulkoinen sukupuoleni näyttää ja miten se minut määrittelee. Nyt on menossa "hyväksyn itseni juuri tällaisena"-kausi, kaiketikin.

Elämä tuntuu juuri nyt niin täydeltä. Kuin viinilasi, piripintaan täytetty. Toni laittoi juuri teksiviestiä, kertoi saaneensa äidinkielen kokeesta kympin ja kemian kokeesta ysin. Poika pärjää koulussa todella hyvin, kaikkien aineiden koenumerot ovat olleet tuota samaa luokkaa. Sitä suurempi syy varata meille teatteriliput asap. Olen päättänyt tutustuttaa Tonin vimeinkin oikeaan teatteriin. Käymme katsomassa "Pikku vampyyrin" ja "Cabaretin", sitten voimme siirtyä ehkä "vakavampiin" näytelmiin.


tiistai 1. marraskuuta 2011

Ohi syyskuun, läpi repalaisen lokakuun


Aamun valjetessa pihalla seisoessani tajusin hämmästyksekseni, että marraskuu alkoi tänään. Lämpötila oli viime yönä käväissyt ainakin lähellä nollaa jos ei peräti pikkuisen sen alapuolellakin, sillä auton etuikkunassa oli ihan ohuelti kuuraa, mutta muuten maailma ei näyttänyt yhtään marraskuiselta. Iltapäivälehdet ovat hehkuttaneet lämpimän syksyn jatkumista ja sen tajuaminen, että on tosiaankin jo marraskuu, sai minut huomaamaan myös, miten lämmintä on todellakin ollut. Emme ole leikanneet vielä hannankasvejakaan maahan, koska niissä on edelleen lehdet! En muista yhtään aiempaa syksyä, että ne olisivat ehtineet edes kukkia loppuun ennen kuin pakkanen on purrut ne kuoliaiksi.

Kaunis aamu.

Sain eilen kolme lisäpäivää nykyiseen työsopimukseeni ja mielelläni otin ne vastaan. Eli näillä näkymin torstai on viimeinen päivä näitä luokkahuoneita mopaten, mutta tilanne voi hyvin muuttua vielä tällä viikolla. Voisin omasta puolestani olla nykyisessä duunissa vaikka ihan sinne joulukuun alkuun asti. En tosin tiedä, kuinka kannattavaa se oikeasti on rahallisesti. Palkka ei ole mikään iso ja toisaalta, matkakulut ovat. Jokainen sentti kuitenkin kerryttää eläkettäni ja lisäksi en halua väheksyä sitä vaikutusta, mikä työllä on mielenterveyteen.

Eilen katselin loppuun "Taivaan pilarit" (miksiköhän kirja on suomennettu taivaan pilareiksi, kun alkuteos kertoo maan pilareista..?) ja pidin siitä todella paljon. Siksi en malttanutkaan jättää viimeistä dvd-levyä (kaksi viimeistä jaksoa?) tälle päivälle, vaan pakko oli valvoa yhteen asti nähdäkseni sarjan viimeisenkin minuutin. Sarja oli hienosti tehty ja oli uskollinen kirjalle varsin hyvin. Suosittelen todella!


sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Löytöjä


Kävin eilen kirpputorilla hakemassa hinnoittelulappuja ja samalla kiertelin siellä muutenkin. Olin jo lähdössä pois, kun silmäni osuivat lattianrajassa nököttävään kulhoon ja jälkiruokamaljoihin. Näyttivät tutuilta ja aloin niitä myyjän kanssa ihastelemaan ja muistelemaan, kuinka lapsena ollessani meillä oli juuri tuon saman sarjan kaadin ja juomalaseja. Siinä ihastellessani katsoin settiä tarkemmin ja tajusin, kuinka hyvässä kunnossa, hieno ja halpa se oli. Jopa minä tajusin, että se oli oikeasti paljon arvokkaampi kuin siitä pyydetyt parikymmentä euroa ja koska se todellakin oli Riihimäen Lasin Kirsi-sarjaa, joka ON kaunis ja koska meillä ei ollut minkään valtakunnan jälkiruokasettiä, tunsin vahvasti, että tulen katumaan jos en nyt osta sitä siitä. Ja niinpä ostin.

Kotona kuuklettelin, mitä tämä Nanny Stillin suunnittelema ihanuus mahtaa noin yleisesti ottaen maksaa ja löysin tietoa, että jo pelkästä kulhosta pyydetään 30 €. Eli hyvät kaupat tein, Meltsunkin mielestä! Olen niin ihastunut tähän settiin, että ties vaikka alkaisin kerätä tätä sarjaa. Sitten minulla olisi kolme minulle rakasta sarjaa, joita yritän metsästää ja bongata, tolkullisuuden rajoissa toki. Tämä ja Arabian "Fasaani" ja se sini/punaruusuinen "OB42".

Elämä tuntuu juuri nyt enemmän kuin mukavalta. Asiat, jotka eivät tee siitä mukavaa, ovat olemassa edelleen ja varmasti ne alkavat lievästi sanottuna vituttaa minua kunhan vuosi tästä vanhenee ja varsinkin kun uusi vuosi taas alkaa. Kuvittelin, että tämä syksy olisi tuonut niihin muutosta, mutta eipäs tuonutkaan. Luultavasti kaikki kaatuu niskaan kerralla, mutta jotenkin en nyt jaksa välittää, tai pikemminkin; asia ei juuri nyt ole akuutti. Enää reilu kuukausi lomaamme Puertossa ja SIELLÄ aion elää niin täysillä kuin pieni ihminen ikinä pystyy elämään. Ja ei, en tarkoita, että aion kekkaloida humalassa tai harrastaa villiä seksiä gigolon kanssa, vaan tarkoitan elämistä tässä ja nyt. Tuhansien kilometrien välimatka arkeen tarkoittaa sitä, että arkisia huolia ei tarvitse ajatella, koska niille ei kuitenkaan voi yhtään mitään sieltä kaukaa. Kokemuksesta tiedän, että voin keskittyä vain niihin asioihin, jotka ovat sillä hetkellä. Niihin asioihin, jotka pysyvät, olin sitten missä päin maailmaa tahansa. Mukavankokoisen matkakassan ansiosta voimme elää lomallamme myös sillä tavoin mukavasti, että mihinkään ostoksiin en ole budjetoinut, mutta arjessa ei tarvitse miettiä, missä halvimmalla syödään, vaan voimme fiiliksen mukaan syödä joku "ulkona" tai kokkailla kotona. Itse asiassa tahtoisin kokkailla kotona, vuosi sitten ei oikeastaan ehditty sitä tehdä ollenkaan. Rakastan Puerton kauppoja! Palvelutiskejä, juustotiskejä, hedelmätiskejä... pyrin ostamaan paikallisia tuotteita niin paljon kuin mahdollista.

Kurpitsastanikin tuli tosi hieno!

Kaiversin sen perjantaina ja asetin ulos portinpieleen mörköjä pelottelemaan. Näyttää pimeässä hienolta, kun oranssinhohtava iso kurpitsa möllöttää ikään kuin ilmassa (se on vanhan kukkatelineen päällä) ja sen yläpuolella leijuu pari riviä pienempiä = halloween valosarjamme.

Tänään ohjelmaani kuuluu wowittamista, DVD:n katselua (lainasin eilen kirjastosta sarjat "Taivaan pilarit" ja "Pompeiji - hävitys") ja niiden ohella verhon virkkaamista, ehkä kirpparitavaroiden laputtamista, pihatöitä ja muutamia koirankatsojia ts. tutut ja kylänmiehet poikkeavat ihailemaan Kidiä.

WoWista puheenollen, seuraavassa expansionissa päästään sitten pelaamaan pandoina.


perjantai 28. lokakuuta 2011

Suuri kurpitsa


Eilen sain kaupantädiltä kurpitsan!

Kaikkea sitä sattuukin. Olin Tonin kanssa näytelmäkerhon jälkeen kaupoilla, kuten tavallista, siinä ainoassa kaupassa, joka kirkonkylässä on auki enää kahdeksan jälkeen, teimme ostokset ja kassalla huomasimme, että hedelmäosastolla oli pieniä halloweenkurpitsoita. Aloimme muistella menneiden syksyjemme kurpitsalyhtyjä ja marisimme, kuinka kaupan kurpitsat olivat ihan liian pieniä kaivertamiseen, ja että mistäs me silloin yhtenä vuonna ostimmekaan sen ison... Kassa, jonka kanssa on aina kiva vaihtaa useampikin sana (hän on aina iltavuorossa torstaisin ja olemme tulleet jo oikeastaan tutuiksi) kysyi äkkiä, haluammeko oikein ISON kurpitsan, hyppäsi tuolista ylös ja singahti tiehensä pyytäen meitä vahtimaan kassaa sen ajan. Jäimme hölmöinä katsomaan perään, eikä mennyt kuin hetki, kun hän tulla puuskutti takaisin kantaen painavalta näyttävää muovikassia, jossa oli - kurpitsa! Tarjosin toki rahaa, mutta hän sanoi, että ei ei, ei maksa mitään. Asiakas oli tarjonnut hänelle kurpitsoita ja hän oli ottanut ilomielin tarjouksen vastaan, kuvitellen saavansa monta kiloa kesäkurpitsaa, joten yllätys oli ollut melkoinen, kun asiakas oli tuonut hänelle nimenomaan kurpitsan. Hän ei tiennyt, mitä sillä olisi tehnyt, ei jaksanut alkaa raastamaan sitä autottomana kotiinsa ja myymäläpäällikkökin oli alkanut jo marista, että nyt toi kurpitsa helttiin täältä..! Joten hän oli enemmän kuin iloinen voidessaan antaa kurpitsan meille!

Oi jee, tänään on ohjelmassa on siis kurpitsalyhdyn kaivertaminen. Eilen ripustelin halloween-lyhdyt aitaan ja tänään voisin etsiä halloween-kynttilälyhtyni; ne ovat kuin pieniä ämpäreitä, joissa on irvistävä naama, sisään laitetaan tuikku. Jos menen tänään käymään kaupassa, voisin ostaa jotain halloween-krääsääkin. Lepakoita ja semmoista.

Tämän päivän ohjelma on vielä ihan auki. Minun pitää ainoastaan muistaa viedä adressi J:lle, joka vie sen sitten huomenna mennessään S:n hautajaisiin. Kauniin adressin Meltsu ostikin. Tai oikeastaan kukkakauppias sen valitsi, ohjeistin nimittäin Meltsua, että menee kukkakauppaan ja selittää Se:lle, millaisen ihmisen muistolle adressi tulee. Meltsu nimittäin oli ensin omatoimisesti valitsemassa adressia R-kioskilta ja soitteli minulle väliaikatietoja... auringonlaskua tai sitten valkoisia liljoja sinisellä pohjalla. Ei ei ei, nuo ovat vanhemmalle ihmiselle tarkoitettuja adresseja, nyt piti löytää toisenlainen adressi. Se:n suosittelemassa adressissa oli kukkivan puun oksa... joku lila, en tuntenut lajia, ja nyöri tupsuineenkin oli vaaleanlila. Sisällä oli värssy siitä, kuinka vain Jumala tietää päiviemme määrän. Pidin kovasti.

Hautajaisista tuli mieleen, Wikin hautakivessä ei sitten ollutkaan kullattuja kirjaimia. Oletin siinä olevan ja olisin oikeastaan halunnutkin kullatut kirjaimet, mutta kaivertaja oli käyttänyt taiteilijan vapauttaan ja tehnyt kirjaimet ja numerot hiukan "huolimattomasti" ja jättänyt ne valkoisiksi. Kiven nimi on "Suunnaton tyhjyys" ja se kuvaa hänen mukaansa juuri sitä, kun rakas ystävä lähtee liian aikaisin. Sopii luontoon myös paremmin kuin perinteinen suorakaiteen muotoinen kivi, jossa on kullatut tekstit. Tassullahan on sellainen, mutta Tassun viimeinen leposija onkin hautausmaalla. Olen kyllä erittäin tyytyväinen kiveen.

Jaha, päivän ohjelma selkiytyikin hieman. Meille odotellaan Tonin luokkakaveria, joka olisi voinut jäädä meidän puolestamme yöksikin, mutta juuri tuli tieto, että hän ei voi jäädä yöksi. Siispä pyyhin pois päiväsuunnitelmastani sen, mitä ehdin jo vähän miettiäkin; en vie poikia uimahalliin ja kaupoille. Sen sijaan, jos ilma tuosta hieman selkiytyy (on todella sumuista ja märkää), voisin jatkaa eilistä projektiani nimeltä "piha talvikuntoon". Eilen Tonin kanssa jo leikkasimme humalat alas, niitimme kirjolehtiset heinät ja aloitimme takapihan haravoinnin. Yleensä en ole haravoinut syksyllä, mutta onpa sitten vähemmän haravoimista keväällä, plus että koiranpaskat löytyy pihalta helpommin, kun ei tarvitse niitä lehtien seasta etsiä...

Jossain vaiheessa pitäisi alkaa laputtamaan kirpputoritavaroitakin. Tarkoitus on, että kaikki kirpputorin tuotto menee matkarahastoon.

Kidin ex-omistajillekin voisin laittaa sähköpostia ja kertoa, miten Kidi on kotiutunut. Mielestäni Kidi on nyt asettunut tänne kunnolla, eikä hössötä ympäriinsä ihmetellen, missä hän on ja eihän nämä ihmiset nyt vaan lähde pois. Toki pikkuinen edelleenkin hössöttää, mutta sehän on luonnollista, pentuhan se vielä kuitenkin on. Viime yönä ei ollut tullut enää vahinkoja sisäänkään, luultavasti voin kiittää siitä itseäni ja sitä, että olen palkinnut Kidin pihalla pisujen ja kakkojen jälkeen. Koira vaikuttaa tavallista välkymmältä, muuten... erittäin makupalaorientoitunut ja sen saisi varmasti oppimaan vaikka mitä. Kidin huomion saa 110%:sesti makupalaa (tai lelua) vilauttamalla, katsekontakti on aivan huippuhieno. Pikkuisesta tulisi varmaan hyvä agilitykoira.

Ja vielä muutamia blogihelmiä a la Johanna Tuksu Tukiainen:

VIP tiloissa on tarjolla shampanjan lisäksi paljon muitakin juomia kuten viinejä, suuria ilmapalloja sekä suuri synttärikakku Julialle, joka on tietysti myös glamour henkinen ja kimalteinen. (Glamourhenkinen ja kimalteinen Julia kuulostaa.. pelottavalta plus että enpä ole ennen kuullutkaan juotavista ilmapalloista).

Sain kunnian päästä kuvattavaksi n.13-30 vuotiaiden lumilautailijoiden urheilulehteen nimeltä Slammer. Minulle haluttiin pinkki harsomekko päälle jossa on söpö rusetti vyötäröllä ja poseerasin sängyllä kirjan kanssa, taustalla Julian leopardikangas seinäkoristeena. Minulla on korvissani jäätelötuutit ja he halusivat tunnelmasta mahdollisimman tyttömäisen.  (Tässähän kävi niin, että koska Johanna hölötti asian etukäteen blogissaan, Slammer perui koko sopimuksen. Harmi, olisin halunnut nähdä, poseerasiko Johanna korvissaan ingmanin vai valion tuutit, ja mikähän maku... ettei olisi ollut ihan kuningatartuutit!)

Ja vielä lopuksi musiikkia yhdestä suosikkileffastani ever.


torstai 27. lokakuuta 2011

Kuoleman kuu

Eilen kuulin, että syöpä oli ottanut voiton S:sta, kahden vuoden taistelun jälkeen. Asia ei sinänsä yllättänyt, olihan P. viimeksi jutellut Meltsulle, että lääkitys oli lopetettu, mutta siitä huolimatta se hätkähdytti. En tuntenut S:a kovin hyvin, Meltsu ehkä paremmin ja ainakin pitemmältä ajalta, joten en voi väittää, että olisin vajonnut varsinaisesti suruun, mutta kieltämättä nieleksin kyyneleitä eilisillan. Elämä ei tosiaankaan ole aina ihan reilu ja kuten Meltsulle sanoinkin; olisi tässä lähipiirissä ollut paljon joutilaampiakin lähtemään kuin S.

Meltsu laittoi P:lle eilen viestiä ja kysyi, voiko soittaa. Kyllä se sopi, joten Meltsu soitti P:lle, joka oli yllättäen töissä. On vaikea sanoa mitään tolkullista ystävälle, joka on jäänyt leskeksi, sen huomasi Meltsun äänestä ja takkuilevista sanoista. Sanat eivät vain riitä, niitä ei ole. Onneksi P. pystyi puhumaan tunteistaan ja ajatuksistaan ja siihen Meltsu omaan kokemukseensa nojaten kehottikin; puhu puhu ja puhu. Älä jää yksin, älä haudo ajatuksia yksin mielessäsi vaan puhu. Minua surettaakin ehkä enemmän P:n tilanne ja jaksaminen kuin varsinaisesti S:n kuolema sillä tavoin, että elämääni olisi jäänyt valtava aukko hänen poistuttuaan. Hänen kohdallaan kaikki on kuitenkin ohi ja minun uskoni on se, että hän on siellä, missä ei ole enää kipua eikä taistelua. Kipu ja taistelu on nyt P:llä, tai pikemminkin; se jatkuu vielä täällä. Onhan P:kin taistellut samalla tavoin nämä kuluneet kaksi vuotta, on pakottanut itsensä jaksamaan, on iloinnut kun näytti, että syöpä oli voitettu ja on jaksanut taas, kun syöpä kävi entistä vahvempana päälle.

Hautajaiset ovat nyt tulevana lauantaina ihan vain S:n lähimmille ystäville ja sukulaisille. P. sanoi, ettei hänellä ole varaakaan mitään sen kummempaa järjestää ja voin kuvitella, ettei ehkä voimiakaan. Olisin oikeastaan halunnut osallistua hautajaisiin, mutta laitamme J:n mukana vain adressin, jonka Meltsu tänään ostaa. Sanoin, että katsoo jonkun kauniin, joka sopii S:lle ja Meltsu lupasi laittaa ensin minulle kuvia tarjonnasta ennen ostopäätöstä.

Näin S:n viimeksi kesällä, en muista oliko se ennen vai jälkeen J & M:n häiden, joihin hän ei jaksanut osallistua. Mieleen jäi kanyyli rinnassa ja vesipullo, josta hän naukkaili jatkuvasti. Se ei kuitenkaan ole se kuva, joka hänestä jäi mieleeni elämään. Ehkä se kuva, jota mielessäni tulen aina vaalimaan on edelliseltä kesältä, kun istumme nauraen saunassa, juoruamme ja hän sureksii sitä, ettei enää voi käyttää bikineitä arpisen vatsansa takia. Nauroimme arvillemme, heitimme löylyä, pulahdimme uimaan ja joimme lisää punkkua. S. oli selättänyt syöpänsä, elämä näytti hyvältä, oli mitä ihanin kesäilta ja kaikki oli täydellistä. Muistan hänen rakkautensa kissoihin, kotiin, matkusteluun. Muistan hänet aina, kun joku sanoo "Barcelona".

Hyvää yötä, kaimani. Nuku hyvin.

* * *

Oma elämäni on edelleen seesteinen ja auringonpaisteinen jopa näin sateisenakin päivänä. Wikin hautakivi tuli tiistaina ja ostin haudalle myös lyhdyn ja valkoisen kanervan. Nyt on hauta siltä osin valmis, ehkä istutan siihen ensi keväänä jotain kukkaa, tai pensasta. Tassun haudallehan istutin juhannusruusun, mutta koska Wikin hauta on mäntyjen katveessa, ruusu ei ehkä kasva siinä. Alppiruusu kenties? Saa nähdä nyt keväällä sitten.

Kidi on kotiutunut meille oikein hyvin. Olemme onnistuneet lyhyessä ajassa pilaamaan ed. omistajien koulutuksen ts. opettaneet Kidin haukkumaan ja hyppäämään sänkyyn . Hyvin loikkaa sänkyyn ja vauhdilla! Siisteyskasvatuksessa on vielä vähän toivomisen varaa; tänä aamunakin oli ollut pienet kikkareet tuvan lattialla, mutta onneksi ne ovat helposti napattavissa talouspaperiin ja heitettävissä vessanpönttöön. Tuntuu ylellisyydeltä, että kyseessä on tosiaan kikkare eikä vetelä lätäkkö, joka pakkautuu niin mattoon kuin lattianrakoihinkin... Operaatio "Lihota Kidiä, laihduta Mindiä" on myös hyvässä vauhdissa. Molemmilla on omat erikoisruokansa, Mindillä Hill'sin canine mobility reduced calorie ja Kidillä Royal Caninin medium junior. Jälkimmäistä tosin saa ihan lemmikkieläinliikkeestä, joten se ei sinänsä ole erikoisruokaa kuten tuo Mindin ruoka, jota pitää tilata eläinlääkärin kautta. Helvatan kalliita molemmat..!

Meillä oli Meltsun kanssa keskustelu Kidin hankkimisesta, tai pikemminkin yleensä koiran hankkimisesta. Meltsuhan intoili isosta koirasta Mindin tyyliin tai vaihtoehtoisesti englanninbulldogista, ja oli sitä mieltä, että ei corgia ainakaan, kun taas minä olin sitä mieltä, että corgi. Corgi löytyi ja yllättävän nopeasti löytyikin. Meillä kävi uskomaton säkä, että samana päivänä, kun minun ilmoitukseni laitettiin Suomen welsh corgi-seuran sivuille, Kidin kasvattaja huomasi sen ja kehotti Kidin omistajia ottamaan meihin yhteyttä. Eilen Meltsu totesi minun olleen oikeassa: kyllähän meillä oli sittenkin nimenomaan corgin mentävä aukko perheessämme ja onnistuimme täyttämään sen maailman ihanimmalla corgilla. Mutta oliko niin, että meille otettiin corgi, koska MINÄ halusin sen? Oliko se "corgi tai ei mitään" ja eikö Meltsun mielipide noutajasta tai bulldogista painanut yhtään mitään? Sanoin, että noutajan ja bulldogin kohdalla Meltsun mielipide ei tosiaankaan painanut, mutta ei siksi, että se oli hänen mielipiteensä vaan siksi, että minä en halunnut ISOA koiraa. Niin rakas kuin Mindi onkin, sen koko on joskus ongelmallinen. 40 kiloa silkkaa koiraa, sitä ei nostella, ei pidetä sylissä eikä aina hallitakaan, jos se päättää lähteä oravan perään ja viedä taluttajansa mennessään. Ei toista tämmöistä, ei enää ikinä. Tai no jaa. Enpäs sanokaan "ei koskaan" tässä asiassa, parempi niin. Mutta kuitenkin; jos corgia ei olisi löytynyt etsinnöistä huolimatta, myös joku toinen keskikoinen haukku olisi ollut minulle OK. Minulla ei ollut / ei ole corgin lisäksi edes mitään toista suosikkirotua, ja tulokas olisi ihan hyvin voinut olla sekarotuinenkin, pääasia, että se olisi ollut ehkä max 20 kg, mieluummin pienempikin. Onneksi corgi kuitenkin löytyi. Näin on ihanasti hyvä.

Kaikki ovat tyytyväisiä, eikä vähiten Mindi. Kaksi viikkoa vanha neiti kyhjötti pedillään kerällä, nyt se telmii pikkuisen kanssa ahkerasti ja milloin ei telmi, rötköttää keskellä lattiaa tyytyväinen virne naamallaan. Niin sitä vanhakin nuortuu!

Meltsu varasi meille eilen paikat avioliittoleirille, jota partiosta tuttu pariskunta vetää. Tiesin, että sellaisia järjestetään ja että nimenomaan A & J toimivat vetäjinä, ja leiri on kiinnostanut minua kovasti. Ei siksi, että meillä olisi ongelmia, sillä niitä ei tällä hetkellä ihme kyllä ole, vaan siksi, että minusta kannattaa avioliittoleireillä nimenomaan silloin, kun ongelmia ei vielä ole. Ennaltaehkäisyä. No, Meltsu innostui leirin kanssa hiukan liikaa ja pyysi J:aa nimenomaan varaamaan meille paikat, kun puhe oli, että hän vain kyselee leiristä vähän ja sitten mietimme, menemmekö tuonne. Ja siis, tämä leirille osallistuminen oli nimenomaan Meltsun idea. No, kuitenkin, hetken asiasta keskusteltuamme Meltsu soitti J:lle uudelleen ja perui osallistumisemme. Ensinnäkin leiri on mielestäni ihan järjettömän kallis, 270 euroa / 2 vrk. Seurakunnan leirikeskuksen tietäen en ole valmis maksamaan noin paljon majoituksesta siellä ruokineen, varsinkin kun samanpituinen isä-poika-leiri samassa paikassa maksaa 45 euroa. Tuosta parisuhdeleirin hinnasta 50 euroa on opintomateriaalia tms. mutta siltikin, 220 euroa on liikaa juuri nyt meidän kukkarollemme. Mieluummin säästän ne rahat reissuun. Katsomme leiriä uudelleen ensi vuoden puolella, silloin voisi olla meille vielä passelimpi leiri; yrittäjäpariskunnille.

Toinen leiriä "estävä" asia on kirpputoripaikkani, joka pitäisi tyhjentää juuri samana lauantaina, kun leiri on. Joko lähtisin sitä sieltä tyhjentämään tai sitten delegoisin homman jollekin muulle. Kumpikin huono vaihtoehto.

Asiakkaista puheenollen, Meltsu hilltyi tänään kai elämänsä ensimmäisen kerran asiakkaaseen niin, että haistatti tälle vitut. En moiti häntä. Kyseessä on asiakas, joka aina vaatii palvelua HETI ja jos (ja kun!) Meltsu sanoo, että ei onnistu heti, alkaa sitten vinkua huonosta asiakaspalvelusta. Näin on tapahtunut aiemminkin; Meltsu ei pystynyt toimittamaan tilausta heti, joten asiakas sanoi, että hän siirtyy käyttämään toista yrittäjää. Pariin vuoteen hänestä ei mitään kuulunutkaan, mutta nyt tänä kesänä on taas soittoja tullut. Luultavasti ei tule enää. Asiakas soitti ja sanoi, että tarvitsee auton tänne HETI. Meltsu asiallisesti sanoi, että täyttä on, pystyn tulemaan aikaisintaan maanantaina. Asiakas siihen, että aina teiltä saa huonoa palvelua > Meltsu hiiltymään ja ilmoittamaan, että tilaa muualta ja haista vittu *släm puhelin kiinni*. Hulluinta koko episodissa on, että vaikka tämä asiakas aina vaatii palvelun HETI, niin hän ei todellakaan maksa samalla vauhdilla; ei maksa heti kun saa laskun, ei maksa eräpäivänä, ei maksa pikkuisen myöhässä ja voi olla, ettei maksa edes maksumuistuksen saatuaan. 

On käsittämätöntä, miten jotkut ihmiset kuvittelevat olevansa jotenkin etuoikeutettuja saamaan palvelun heti, menemään muiden edelle. Normaalisti ihminen tajuaa, että kun palvelun tilaa, sitä pitää jonottaa ja odottaa. Esim. jos minun pitää viedä autoni huoltoon, soitan ja kysyn, milloin ehtii. En voi soittaa ja sanoa, että huolla autoni HETI. Ymmärrän, että on olemassa varauskirja ja siellä vapaita aikoja silloin, kun on. Jos tarvitsen lääkäriä, soitan ja varaan ajan. En pääse HETI paitsi päivystykseen. Kampaajalle varataan aika, en pääse tuoliin HETI ja ohita muita varauksia. Isä sanoikin kerran eräälle asiakkaalle hyvin; asiakas oli soittanut ja sanonut; "Saanko auton tänne 24.8 klo 14.15?". Isä oli todennut, ettei tämä mikään taksi ole. Ei ole edelleenkään mikään taksi, vaan Meltsu suunnittelee päivän ajot ja reitit monta päivää etukäteen. Jos siihen väliin joku änkeää väkisin, tarkoittaa se, että ei ehkä ehditäkään hoitaa niitä hommia, jotka oli jo aiemmin sovittu. Mutta ei. Jotkut ihmiset ovat minäminäminäminä eikä kukaan muu. Jos joku jatkuvasti käyttäytyy tuolla tavoin, on hän mielestäni haistavittunsa ansainnutkin.

Halloween lähestyy, ja Azerothissakin on Hallows End-juhla täydessä vauhdissa. Uusista juhlista, joita anglosaksinen maailma meille tunkee Halloween on se, josta todella pidän ja jonka toivoisin kotiutuvan tännekin, ehkä suomalaiseen makuun muuntuneena, mutta kuitenkin. Meillä on useina vuosina ollut kurpitsalyhty tai parikin, jos vain sopivia kurpitsoja on kaupasta löytynyt kaiverrettavaksi. Viime vuonna ostin söpön valosarjan pieniä kurpitsoja, pitääkin etsiä se esiin ja ripustaa portaille nyt, kun portailla on pistorasiakin.