torstai 23. joulukuuta 2010

Ja niin joulu joutui jo Pohjolaan


Kotimme alkaa olla suloisesti jo joulukuosissaan... tupa ja keittiö koristeltu ja suurin osa huomisen päivällisen ruuista valmiina. Tälle illalle olen säästänyt perunoiden keittämisen ja muussaamisen, laatikot paistan huomenna siten, että saan ne uunista sopivasti ruokailun alkaessa. Maksalaatikko ja punajuuripaistos ovat pakkasessa, kinkku ylvästelee jääkaapissa sinappikuorrutettuna ja leikkeleet sekä juustot on viety mökin jääkaappiin huomista odottamaan. Ilta on hämärtynyt, kuusen kynttilät sytytetty, tuli räiskähtelee uunissa.

On hyvä olla.

Siunattua Joulua Teille Kaikille!




maanantai 20. joulukuuta 2010

Kunnioita isääsi ja äitiäsi


Vaan mihin asti pitää kunnioittaa miestä, jolle olen suurimman osan elämästäni ollut pelkkää ilmaa (lukuunottamatta sitä, kun en halunnut rippikouluun ja isä löi pääni seinään ja nimitteli huoraksi), joka ei ole koskaan minulle kaunista sanaa sanonut, eikä milloinkaan ilmaissut, että olisin tehnyt jotain oikein? En mitenkään suostu uskomaan, että olisin tuon kaiken ansainnut, joten olen tullut siihen tulokseen, että vika on sittenkin isässäni.

Vanhan ajan kasvatuksen saaneena en ole kai koskaan sanonut isälleni yhtään poikkipuolista sanaa. Olen niellyt sanani, vaiennut, ohittanut olankohautuksella. Ei tosin isäkään ole minulle montaa sanaa elämänsä aikana sanonut, eikä ainakaan mitään henkilökohtaista. Meltsu sen sijaan on vuosien aikana saanut sanomisista enemmän kuin oman osansa, luultavasti nekin asiat, jotka isä olisi halunut sanoa minulle, jopa niinkin raadollisesta asiasta kuin minun tietokoneenkäytöstäni. Se, että käytän tietokonetta ja varsinkin se, että pelaan tietokonepelejä, on jotain, mitä isä ei ole koskaan hyväksynyt. Siis... aikuisten-oikeasti. Aikuisen tyttären tietokonepelaaminen saa 7-kymppisen käppänän raivon valtaan, ja siitä on riittänyt valitusta vuosiksi SÄHKÖNKULUTUKSEN takia. Suu vaahdossa isä on jaksanut selittää Meltsulle, kuinka me ajamme hänet perikatoon käyttämällä sähköä niin tuhottomasti. Siitäkin huolimatta, että maksamme itse omat sähkölaskumme.

Meltsu ei ole koskaan osannut yhtään mitään. Ei mitään, ei siitäkään huolimatta, että ilman häntä isä olisi ollut täysin lirissä kymmenisen vuotta sitten, kun isän vakituinen kuljettaja sairastui ja joutui pois työelämästä. Vuosia Meltsu teki töitä puoli-ilmaiseksi vailla yhtäkään lomapäivää, ja palkaksi sai vittuiluja siitä, ettei hän osaa mitään. Vuosikausia Meltsu ajoi autoa ja isä istui vieressä, koska oli viikosta toiseen niin kännissä, ettei rattiin kyennyt. On totta, ettei Meltsu osaakaan kaikkea, mitä isä osaa. Ei ymmärrä autojen korjaamisesta kovinkaan paljon, jo ihan siksi, että jos hän olisi halunnut oppia, isä käski hänet pois ilmoittaen, ettet sä juippi mitään osaa. Meltsu kelpasi korkeintaan ojentelemaan jakoavaimia ja kuuntelemaan vittuilua.

Vuosia isä kertoi kaikille, että Meltsu on hänen työnsä jatkaja. Meille oli selvää, että ostamme firman isältä, kun isä on siitä halukas luopumaan ja ymmärsimme, että isä on totta kai halukas sen meille myymään. Myymään! Ei antamaan, emme olleet vailla mitään armopaloja, kuten emme ole olleet missään asiassa. Emme asu isän omistamassa talossa ilmaiseksi, ja jopa ruohonleikkurin lainasta maksamme! Mutta siis firmasta; kun isän tuli aika luopua siitä, hän ei vaivautunut edes kertomaan meille asiasta, vaan kiertoteitse kuulimme, että isä oli laittanut paikallislehteen ilmoituksen "firma myytävänä". Kun vedimme isän tilille tästä, isä sanoi, ettemme tule ikinä saamaan edes lainaa mistään, emmekä pysty firmaa pyörittämään.

En oikein vieläkään tiedä, miten saimme itsestämme irti niin paljon, että kaikesta huolimatta ostimme firman. Eniten saamme varmasti kiittää Keijoa, joka meidän ollessa suurinpiirtein shokissa isäni kaksinaamaisuudesta, sattui olemaan Suomessa ja lähti ottamaan selvää mahdollisuuksistamme saada laina. Meillä ei ollut mitään vaikeuksia saada lainaa! Isä laittoi firman myynnin jäihin, minä lähdin yrittäjäkursseille ja hoidin meille lainat sekä Finnveralta että omalta osuuspankiltamme. Pankista olisimme saaneet lainaa ilman takaajia, mutta yllättäen isä sanoi tulevansa takaamaan - vaikka oli siihen asti mesonnut, että mitään lainoja ei sitten meille takaa (hei, olimmeko edes pyytäneet takaamaan? emme.)

Muutama vuosi sitten isä sai aivoinfarktin ja oli pitkään sairaalassa. Kaikesta huolimatta sytytin Roomassa kynttilän hänen toipumiselleen ja saimme hänet jouluksi kotiin. Isän ryyppäämiselle tuli stoppi, mutta joko hänen koko perusluonteensa on sellainen, ettei hän halua nähdä kenessäkään mitään hyvää tai sitten pakollinen paikoillaan oleminen on antanut hänelle tilaisuuden ruokkia niitä ajatuksia, joita hänellä on ollut kai jo kymmeniä vuosia. Olisi hirmuisen helppo syyttää sairautta siitä, että isän pääasiallinen "harrastus" on istua sohvannurkassa ja puhua pahaa aivan kaikista ihmisistä, mutta se oli isässä jo ennen sairautta. Hänen ilkeilynsä on sitä luokkaa, että Meltsu ei enää käy hänen luonaan, ja siitäkin isä on saanut aiheen huutaa ja haukkua. Ja kyllä; Meltsulla todellakin on ollut tapana käydä isän ja äidin luona juttelemassa, siitäkin huolimatta, että hän tulee aina pahoilla mielin kotiin ja että olen sanonut hänelle, ettei kävisi. Hän kuitenkin on niin tavattoman kiltti ja hyväluontoinen, ja saanut saman kasvatuksen kuin minä; vanhempia ihmisiä on kunnioitettava. Jokainen joulu on ollut Meltsulle hammastenkiristys, koska hänen on ollut pakko viettää se isäni kanssa. Nyt tajuan, että olen tehnyt väärin, kun olen laittanut hänen tarpeittensa edelle omat tarpeeni siinä, että olen halunnut viettää jouluni KOKO perheeni kanssa, isä mukaanlukien.

Tänä jouluna isä ei meille tule. Ei enää, minä en halua enää.

Eilen aamulla isä, jonka en kuvitellut pääsevän kepin kanssa portaita ylös, ilmestyi tupaan, huutavana ja raivoissaan. Ymmärsin, että Meltsu oli unohtanut sähkökelan kulkemaan tien yli ja nyt se oli rikkonut lumilingon, kun isä oli ajanut siitä yli. Menin hakemaan Meltsun, joka vielä nukkui, ja isä huusi kuin hinaaja. Tuli perkelettä ja kuinka Meltsu on mitätön juippi ja paska. Isä yritti lyödä Meltsua kepillään, jolloin minulla naksahti kertakaikkiaan päässä. Menin väliin ja huusin "nyt riittää". Olin vähällä saada kepistä itsekin, mutta annoin tulla kaiken, mitä mieltä isästäni oikeasti olen. Sain kuulla naineeni mitättömyyden, jolloin huusin takaisin, että Meltsussa on minulle enemmän miestä kuin hänessä on koskaan ollut omalle akalleen. Se taisi olla ainoa, mikä isään upposi, ainakin se sai hänen kasvoilleen hölmistyneen ilmeen. Äidilläni on ollut avioliiton ulkopuolinen/puolisia suhteita varmaan viimeiset 30 vuotta, minkä tietää koko kylä. Samoin ilmoitin isälleni, että hän ei ole tervetullut meille jouluna. Isä huusi tietävänsä, että olemme konkurssissa. Nimitin häntä saatanan paskaksi ukoksi, joka jää kokonaan yksin katkeruutensa kanssa.

Ja niin edespäin. Mitä siihen sähkökelaan tulee, se ei ollut jäänyt tien poikki. Meltsu oli kelannut sen nätisti kasaan ja laittanut pienelle jakkaralle portinpieleen. Isä oli itse venkoillut linkonsa kanssa niin, että linko oli napannut kelan mukaan, mutta mitään vahinkoa siitä ei ollut lingolle tullut sen enempää kuin kelallekaan, jota äiti jo kiikutti meille takaisin. Huusinkin asiasta isälleni: "Saatana, itte et osaa pitää vitun linkoas enää tiellä vaan ajelet pitkin pihoja!"

Esimerkillinen tytär? Ei, vuosikymmeniä olen ollut hiljaa ja niellyt loukkaukset ja ohittanut aviomieheeni kohdistuvat loukkaukset, mutta en enää.

En käsitä, miten äiti kestää isää. Miten äiti on yleensäkään kestänyt kaikki nämä vuodet miestä, joka ei vaihda alusvaatteitaan varmaan kuukauteen, ja joka oikeasti paskoo housuihinsa - teki sitä jo ennen sairauttaan. Joka ei koskaan sano yhtään hyvää sanaa kenestäkään, eikä varmastikaan ole koskaan, ei ikinä kiittänyt äitiä siitä, että äiti on pysynyt hänen vierellään passaamassa äijää, joka ei pysty edes vettä itselleen keittämään. En todellakaan voi moittia äitiäni siitä, että hän hakee ilon elämäänsä toisen miehen sylistä. Moitin äitiä ainoastaan siitä, ettei hän ole jäänyt siihen syliin vaan pysynyt miehen vierellä, joka ei arvosta häntä vähääkään. En tiedä, kokeeko äiti, että hänen velvollisuutensa on pysyä aviomiehensä vierellä, tuli mitä tuli, vai miksi hän on jäänyt. Sääliikö hän isää? Kokeeko syyllisyyttä jostain? En tiedä, enkä ole kysynyt. Minulla ei ole sillä tavoin lämpimät välit edes äitiini. Minun sukupolveni naiset eivät ole äitinsä kanssa "ystäviä", kait. En tiedä. Ehkä joskus puhumme nämä asiat äidin kanssa, toivon niin.

En voi ymmärtää, miten isästäni on tullut sellainen kuin hän on. Hän valehtelee ja puhuu ihan hirmuisesti pahaa toisista ihmisistä. Hän nauttii toisten vastoinkäymisistä, on ollut sellainen jo vuosia, eikä sairaus muuttanut asiaa kuin pahempaan suuntaan. Ukki oli toki jäyhä sotaveteraani, mutta en voi edes kuvitella ukin puhuvan pahaa ihmisistä tai levittelevän perättömiä asioita. Ukki ei ollut sellainen. Ja mitä taas mummuun tulee - lempeämpää, suloisempaa ihmistä en tiedä kuin mitä mummu oli. Miten heidän pojastaan on voinut tulla niin katkera?

Tietenkään minun isäni tai edes äitini ei tarvitse rakastaa minun aviomiestäni. Heillä on oikeus ajatella, että olisin varmasti saanut paremmankin, mutta mielestäni se on ajatus, joka kuuluu pitää omana tietonaan. Mielestäni vanhempienkin pitää kunnioittaa lapsiaan ja näiden valintoja. Ei ole totta, etteikö Meltsu osaisi mitään. Hän osaa paljonkin ja on aikaansaava, vaikka ei ehkä osaakaan juuri niitä asioita, joita isä arvostaisi (tai no... en usko, että isä arvostaisi häntä, vaikka hän olisi ydinfyysikko, koska jokaisesta ihmisestä nyt vain täytyy löytää negatiivista). Minäkin joskus hermostun niihin asioihin, joita Meltsu ei osaa, totta kai, ja hän hermostuu niihin asioihin, joita minä en osaa tai en vain saa tehdyksi. Kaikesta huolimatta hän on MINUN aviomieheni ja lapseni isä. Hänen rinnallaan minä seison ja häntä minä puolustan.

Mitä Toniin tulee ja siihen, että hän näki pappansa tulevan tänne raivoamaan; tilanteen rauhoituttua Toni sanoi minulle: "Mä en ole koskaan tykännyt papasta ja nyt vielä vähemmän."

On isän häviö, että hänen lapsenlapsensa ajattelee noin. Tonin häviö se ei ole, koska hänellä kuitenkin on rakas mummu ja rakas abuelo.

Eräs ihminen vuosia sitten vertasi minua tiikeriemoon nähden sen negatiivisena asiana. En sietänyt perheeseeni kohdistuvaa arvostelua tai uhkaa, vaan koin, että minulla on oikeus elää elämääni juuri siten kuin itse haluan. Tiikeriemo, kyllä, sitä minä olen, mutta minulle itselleni se on aina ollut positiivinen asia.

Vakavan asian kevennykseksi lyhyt jouluinen elokuva. Käykäähän katsomassa palkintoja kahminut Rare Exports! Me kävimme eilen.

Mistä joulupukki tulee

perjantai 17. joulukuuta 2010

Kai tähän tottuu


Eilen oli ensimmäinen päivä Suomeen paluuni jälkeen jolloin EN palellut hillittömästi. Osasyy oli varmaan siinä, että pakkastakaan ei ollut kuin max viisi astetta, mutta kuitenkin... nelisen päivää olen vain hytissyt kylmästä niin päivällä kuin yölläkin. Päivävarustuksena on täytynyt olla pitkät kalsarit ja fleechousut, villasukat ja reiskat, collegepaita ja villapaita. Yöllä pyjaman alla on ollut myöskin pitkät kalsarit, päällä villapaita, jalassa villasukat JA vielä lisäksi olen nukkunut kahden täkin alla. Juu-u, eikä meillä ainakaan mittarin mukaan sisällä ole ollut yhtään sen kylmempää kuin normaalistikaan talvisin. Su-iltapäivällä pääsimme lähtemään La Reinasta noin kello kahdelta ja silloin lämpötila oli luultavasti se +27 celciusta, mikä se oli ainakin Puertossa päivittäin korkeimmillaan, ja kun sitten puolen yön jälkeen saavuimme kotiin, täällä mittari näytti kahtakymmentä pakkasastetta. Kroppani taisi saada shokin, vaikka mieleni kertoikin, että asiassa ei ollut mitään kummallista.

Muutenkin olen ollut tämän viikon ihan tööt. Meltsukin siitä huomautti yhtenä päivänä; olen vähän pihalla. Olen minä; paluu kotoisten huolien pariin tökkii oikein kunnolla. Tarkoituksella pyyhin kaiken mielestäni viikoksi ja nyt sitten kaikki se, minkä haluaisin, en ehkä unohtaa, vaan pyyhkiä kokonaan olemattomiin, nipistää koko ajan takaraivoa. No, olen minä saanut jotain aikaankin, tönkkö-olotilastani huolimatta ja nyt keskityn tulevaan jouluun. Tonilla alkaa tänään, tai oikeastaan huomenna, joululoma ja voin lipsahtaa takaisin siihen auvoiseen olotilaan, jossa ei tarvitse herätä kellon mukaan seitsemän jälkeen. Olen niin väsy..! Puertossa heräsin ihan ilman mitään kelloja seitsemän pintaan, reippaana ja levänneenä, kun taas täällä vetelin yhtenäkin päivänä unia yhteentoista sen jälkeen, kun olin kiikuttanut Tonin puoli kahdeksaksi bussipysäkille. Gaah.


Vaan Puerto de la Cruz. Ihana ihana ihana Puerto, joka lepää Atlantin rannalla kuin kerälle kiertynyt kissa, raottaen silmiään laiskasti silloin tällöin.


Matka ja loma olivat täydellisen onnistuneet, en tiedä, mitä olisin ottanut pois tai lisännyt. Jos ei oteta lukuun sitä, että viikko on varsin lyhyt aika, tietenkin... Mutta noin muuten. Vaikka emme olekaan mitään auringonpalvojia, totta kai silläkin on merkitystä, että ilmat suosivat. Ainoa päivä, jolloin ei tainnut olla aurinkoista, oli keskiviikko, ja senkin me vietimme merellä saaren eteläpuolella, missä aurinko jaksoi paistaa. Käsittääkseni etelässä onkin todennäköisemmin aurinkoisempaa kuin pohjoisessa, ja kai siksi se onkin pyhitetty matkailulle ja turisteille. Paikallista asutusta sieltä on aika turha etsiä, tai mitään muutakaan "aitoa" kanarialaista. Aurinkoa ja hiekkarantoja kyllä löytyy, ja eipä siinä mitään; on paljon ihmisiä, jotka haluavat lomaltaan juuri näitä asioita.


No, on toki Puertossakin ranta! Mutta erilainen kuin eteläpuolen rannat. Kukaan ei varmaankaan matkusta Puertoon nimenomaan rannan takia, ja ehkä siksi oli mukava lojua yhtenä aamupäivänä juuri sillä rannalla. Uimaan ei päässyt yhtenäkään päivänä, vaan punainen lippu lepatti tangossaan iloisesti joka päivä silloin, kun meillä olisi ollut mahdollisuus pulahtaa mereen. Siitä huolimatta tuli kyllä kastuttua meressä... Ei tarvitse kävellä kuin siihen asti, että polvet kastuvat; Atlantilta vyöryvät mainingit kyllä huolehtivat lopusta! Toni telmi rantakuohuissa estotta ja minäkin otin ja tupsahdin turvalleni, kun oikein iso hyöky vetäisi jalat alta, työnsi pitkälle rantaa kohti ja veti taas takaisin merelle päin ennen kuin pääsin jaloilleni, pärskivänä ja kikattavana. (Meltsun mielestä se oli koko loman paras hetki; nähdä minun pyllähtävän nurin.)


Ja se hiekka..! Mustaa, hienoksi hioutunutta laavaa. Sitä oli rantareissun jälkeen ihan JOKA paikassa. Korvissa ja siellä. *virn*.

Kunnolla uimaan pääsimme paitsi omassa uima-altaassa (jonka vesi oli hui-kylmää, koska sitä ei lämmitetä, mutta juuri siksi ah niin ihanan virkistävää) niin myös vesipuisto Siam Parkissa, jossa vietimme yhden päivän. Onneksi puistossa ei ollut mitään ihmeempää ruuhkaa ja Toni pääsi siksi kokeilemaan kaikkia haluamiaan vesiliukumäkiä sydämensä kyllyydestä; portaita ylös, liukurilla alas ja taas takaisin samantien. Minä nautin auringosta ja lämmöstä, ja vedessä kisailun jätin vähän vähemmälle. Onnistuin jopa saamaan väriä pintaan..!


Sen sijaan meressä uiminen delfiininbongausretkellä oli pakko jättää väliin. Merenkäynti oli niin kova. Olimme suunnitelleet retkeä purjelaiva Flipper Unolla, mutta koska Puertosta ei järjestetty retkiä sinne, vaan katamaraanille, purjelaiva jäi kokematta. Halusimme kuitenkin nähdä delfiinit, valaat ja Los Gigantesin kalliot ja lähdimme katamaraaniretkelle. Se oli samanaikaisesti hauskaa ja ... ei-niin-hauskaa. Monet olivat merisairaina, eikä ollut kiva katsella oksentavia, kalpeita matkailijoita. Heille ei kai kukaan ollut etukäteen kertonut, että matkapahointipilleri ennen laivaan astumista on must-juttu jos merellä tuulee? Ja koska kyseessä on Atlantti, niin mitä todennäköisemmin merellä todellakin tuulee..! Säälitti sekin saksalainen nainen, joka heti alkumatkasta alkoi voida pahoin ja koko neljä tuntia vapisi ja oksensi. Jostain kumman syystä nimenomaan suomalaiset säästyivät taudilta. Meitä oli meidän poppoon lisäksi muutama muukin suomalainen perhekunta, eikä heitäkään vaivannut merenkäynti mitenkään. Ruoka ja sangria maistuivat, vaikka aallot keikuttivat alusta niin, että oli vaikeuksia saada sangria kannusta läikyttämättä kaikkea pitkin lattioita.

Delfiinit sitten; niitä todellakin nähtiin. Oli mahtavaa seisoa aluksen keulassa, kun delfiinit uivat sen kanssa kilpaa, hyppivät välillä ilmaan ja sitten heittivät selälleen ja kiisivät aluksen kanssa samaa vauhtia vatsat ylöspäin. Pallopäävalaita nähtiin myös, mutta ne käyttäytyivät valasmaisen majesteettisesti ja pysyttelivät hieman kauempana. Ja mitä Los Gigantesiin tulee, niin olivathan ne mahtava näky. 600 metriä merenpinnasta, ja sitä jatkui kilometrikaupalla.


Vuosi sitten en tajunnutkaan mistä kaikesta jäin paitsi, kun olin flunssassa ja pysyttelin pari päivää kämpillä. Ei se silloin tuntunut siltä kuin olisin jäänyt vaille jotain, ja toki sairastaminen siellä oli miellyttävämpää kuin kotona, mutta nyt, kun minua ei vaivannut kertakaikkiaan mikään ja jaksoin mennä viipottaa mieleni mukaan, koin ainutlaatuisia hetkiä. Monena päivänä kävin Tonin kanssa kävelyllä ihan vain kävelemisen takia ja siksi, että haluan nähdä asioita. Ei taksin ikkunasta näe sitä, mitä haluan, tai jos näkeekin, niin ei ainakaan kuule eikä varsinkaan haista. Samoin kun lähdimme kaupungille, kuvio oli aina se, että Toni ja minä lähdimme edeltä kävellen ja Meltsu huristeli myöhemmin perässä taksilla, ja treffasimme sitten jossain. Takaisin Los Fraillesiin emme tosin kävelleet - matka ylämäkeen kauppakassien kanssa tuntui ihan toiselta kuin alamäkeen! Itsenäisyyspäivän pippaloista kävelimme Tonin kanssa kyllä "kotiin", mutta teimme samalla pienen piipahduksen Punta Bravaan. Siellä kävimme illalla vielä uudelleenkin, Meltsun kiitäessä kaupungille La Bambaan laulamaan karaokea.

Muistelisin Keijon ihmetelleen vuosi sitten sitä, että "päästin" Meltsun menemään omia menojaan ts. yksin kaupungille illalla. Hän kyseli, oliko asia minulle todellakin OK, mitä minä mielessäni vähän ihmettelinkin. Miksei se olisi minulle OK? Minun mieheni on 4-kymppinen, aikuinen mies, miksi kummassa en antaisi hänen mennä minne mielii? Vai pitäisikö hänen jäädä minun kanssani kyhjöttämään kämpille, vai pitäisikö minun ehkä raahautua mukaan johonkin karaokebaariin, kun mieluummin kävelen Punta Bravassa tai lojun sohvalla hyvän kirjan kanssa? Paitsi että torstai-iltana minäkin piipahdin La Bambassa, jopa Toni oli mukana, vaikka paikkaan onkin ikäraja. Herrat lauloivat muutaman biisin (kyllä, Tonikin) ja häivyimme sieltä jo ennen yhdeksää. Plääh... joo, olihan se mukava saada palvelua suomenkielellä (toinen suomalaisten paikka Puertossa on Scandic), mutta oikeasti; minä olen kapakkakäyntini jo käynyt vuosia sitten. Ei saanut Meltsu minua enää lauantaina mukaansa katsomaan Matti Nykästä. *virn*.

Nyt, käytyämme kolmannen kerran Puertossa, paikka alkaa tuntua tutulta ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Kaupungilla en enää eksyisi, ja paikat sekä kadut alkavat hahmottua päässäni selkeäksi kokonaisuudeksi. Nyt tiedän, missä on mitäkin kauppoja tai ravintoloita (voin esim. sanoa puhelimessa Meltsulle, että treffataan Rolonilla) ja tiedän, missä on taksitolppa. Mitä enemmän tunnen Puertoa, sitä enemmän sitä rakastan. Puerto ELÄÄ. Haluamatta mitenkään loukata niitä, jotka haluavat lomaltaan aurinkoa ja lämpöä, minun on pakko sanoa, että se on etelän ja pohjoisen ero (siis Teneriffalla); pohjoinen elää, etelä on hengetön. Turistikeskus on keinotekoinen, ja vaikka Puertossakin toki on turismia, siellä kuitenkin on myös paikallista elämää. Tai pikemminkin; nimenomaan paikallista elämää. Siellä on hankala tulla toimeen englannillakaan, koska eivät kauppiaat, tarjoilijat tai taksikuskit osaa englantia. Apteekissa asioidaan elekielellä ja keskeisimmät sanat on parasta kiltisti opetella espanjaksi. Ja kyllähän sitä pikkuhiljaa alkaakin oppia espanjaa, sana sanalta. On hyvinkin mahdollista, että kun (viimeistään) vuoden kuluttua menemme jälleen Puertoon, osaan espanjaa jo vähän enemmän.

En ehkä koskaan olisi tullut lähteneeksi ensimmäistäkään kertaa Teneriffalle enkä ainakaan Puertoon, jos Keijo ei asuisi siellä. Puerto ei taida olla niitä suosituimpia lomakohteita kuitenkaan ja jos Teneriffalle matkustetaan, on se sitten yleisemmin Los Americanos tai vastaava etelärannikolla. Olen iloinen siitä, että olen saanut tutustua nimenomaan Puertoon ja kiitollinen siitä, että Keijo on antanut meille sen mahdollisuuden. Tuntuu, etten voi kyllin ylistää Puertoa! Tai yleensäkin Pohjois-Teneriffaa. Toki elämää on Puerton ulkopuolellakin, minun silmissäni kaupunki näyttää jatkuvan yhtenä ja samana aina Santa Cruziin asti, enkä osaa sanoa sitäkään, missä Puerto de la Cruz loppuu ja La Orotava alkaa.

Mitä muuta voisin matkasta kertoa? Siitä, kuinka mukava oli kierrellä keskustan putiikeissa, hypistellä pöytäliinoja (ostin itselleni joululiinan ja pari liinaa lahjoiksi), istahtaa katukahvilaan hörppäämään yksi dorada. Siitä, kuinka kukot ja kanat tepastelivat rannan tuntumassa kadun varrella, kuinka ihmiset ulkoiluttivat lattiamopin näköisiä koiriaan, kuinka vanha mies syötti puluja ja kuinka ne laskeutuivat hänen olkapäilleen. Siitä, kuinka pilvet juoksivat taivaalla kuin elävät olennot ja kuinka salamat löivät kaukana meren yllä.

Ah ja oh, ristiriitaiset tunteet repivät pikkuruista sieluani kahteen suuntaan. *virn*. Eikun oikeasti; olen aina rakastanut Suomea ja kuvitellut, etten voisi koskaan rakastaa ainakaan mitään etelän maata. Voisinpas. Mutta kuten olen jo tässäkin blogissani todennut (olenhan..?), koti on siellä, missä sydän. Minun kotini voisi sittenkin olla muualla kuin Suomessa. Ei niin, etteikö minun sydämeni kuuluisi MYÖS tänne, mutta jo nyt osa siitä kuuluu Teneriffalle.

Vaan nyt - minun oli tarkoitus tarinoida vielä joulusuunnitelmistani, mutta huomaan kellon olevan jo niin paljon, että taidankin lähteä kiitämään kohti Lahtea. Vein eilen tuvan maton pesulaan ja haen sen tänään pois, plus että teen jouluostoksia samalla reissulla. Joulu on hyvin hanskassa tällä hetkellä, olen laatinut itselleni aikataulun, johon mahtuu monta vapaahetkeäkin. Tänään siis jouluostokset ja kun Lahdessa nyt käyn, ostan samalla "herkut" joulupöytään ts. juustot, oliivit, ehkä jotain erikoissillejäkin. Kaiken muun saan paikallisesta marketista, josta haen tilaamani kinkun ja maksapasteijan keskiviikkona. Huomiselle päivälle on suunniteltu joulusiivous, mikä tarkoittaa oikeastaan vain tuvan siivoamista. Eihän meillä ole siivotonta nytkään, miksi ihmeessä alkaisin raivokkaasti hinkata taloa lattiasta kattoon? Sunnuntaina leffaan Tonin kanssa. Maanantaina ajattelin hakea kuusen. Tiistaina minulla on hammaslääkäri ja samalla voin tuoda jo osan jouluruuista. Keskiviikkona haen (tai Meltsu hakee) siis kinkun. Torstaina on aatonaatto, silloin paistan kinkun, koristelemme kuusen (jos emme ole tehneet sitä jo siihen mennessä - missä muka sanotaan, että kuusi pitää koristella aattona?) ja käymme saunassa. Saunominen riippunee kelistä, jos on kova pakkanen ts. enemmän kuin pari astetta, omaa saunaa ei kannata lämmittää. Ajattelin tsekata uimahallin aukioloajat, josko kävisimme joulusaunassa ja -uimassa! Ja sitten onkin aatto, jonka otan rennosti, koska sille päivälle on vain perunalaatikon paistaminen (muut laatikot olen jo tehnyt etukäteen) ja salaattien rakentaminen. Hyvältä vaikuttaa!

Ja siinähän ne joulusuunnitelmat tulivatkin!

Vaan nyt matkaan kohti Lahtea, ja loppupäivän sitten pelaankin WoWia. Ergie on nyt level 84 ja aion dingata tänään level 85. Mitä Cataclysmiin tulee, niin siitä sitten lisää toisella kertaa!

Päivän videoksi jotain, joka sisältää joulua ja WoWia.




tiistai 14. joulukuuta 2010

Oon mä täällä!


Eli, palasimme Suomeen ihan aikataulun mukaan (no, puoli tuntia myöhässä) myöhään sunnuntai-iltana ja aika sen jälkeen onkin mennyt matkasta palautuessa, WoWia pelatessa (hei! Ergie on jo level 82!) ja töitäkin tehden. Matkasta tuonnempana varmaan lyhyt yhteenveto, nyt vain totean sen olleen NAPPISUORITUS.

Mitään videota en nyt jaksa/ehdi etsiä, on aika värkätä jonkinsortin päivällinen... possua, perunaa ja vihreää mojoa. Ai miten niin sydämeni jäi Puertoon?!

lauantai 4. joulukuuta 2010

Tää niinku menis nyt!


Ihan kohta alkaa yli viikon nettipimento, adios vaan ja nähdään taas maanantaina 13. päivä tätä kuuta.




perjantai 3. joulukuuta 2010

Lähtökuumeessa


Eilinen uinti piristi mieltä ja kroppaa ihan kybällä! Viihdyin saunassa epätavallisen pitkään, mistä on kiittäminen partionjohtajaa, jonka kanssa meillä oli oikein mukava rupattelutuokio. Olemme suurinpiirtein samanikäisiä, saman pitäjän tyttöjä ja hänen serkkunsa on lapsuudenystävänsä, ja muutenkin; olemme molemmat yrittäjiä, meillä on samanikäisiä lapsia ja luulisin, että elämänarvommekin ovat suurinpiirtein yhteneväisiä. Pidän ihan ns. tavallisista ihmisistä, jotka uskaltavat olla sitä, mitä ovat. Tavallisia. Sillä, loppujen lopuksi, sitähän me kaikki pohjimmiltamme olemme; tavallisia. Olen tavannut hyvin harvoja ihmisiä, joita en lähtisi kuvaamaan sanalla "tavallinen", mutta monia tavallisia ihmisiä, jotka kuvittelevat olevansa tai haluavat olla ns. epätavallisia. Tunnistan itsenikin tästä joukosta, tai pikemminkin; tunnistan entisen minäni, ja tunnen, että siksi minulla on varaa hymähdellä näille wannabe-spesiaaleille.

Miksi pitäisi ammentaa voimaa jostain, mitä haluaisimme olla, sen sijaan, että ammentaisimme voimamme siitä, mitä olemme?

Okei, minä haluan olla verihaltija, mutta se kai on vähän toinen juttu? *virn*.

Innostuin uimisesta (ja siitä, miten kevyesti liikuin vedessä! paljonkohan oikein olen laihtunut, en ole käynyt vaa'assa moneen viikkoon) siinä määrin, että ostin 10 kpl:n sarjaliput uimahalliin, sekä aikuisten lippuja että lasten lippuja. Ehkäpä nyt tulee lähdettyä uimaan ihan aikuisten-oikeasti, kun uintikerrat on jo maksettukin etukäteen.

Tunnen, kuinka lähtökuume alkaa nostaa päätään, ja pieni paniikkikin. Hetkittäin tulee ajatus "kamalasti tehtävää ja muistettavaa, en mitenkään ehdi kaikkea!" - ja kuitenkaan en ole edes aloittanut tekemään mitään lähtövalmisteluja! Olen viime hetken ihminen. Vetkutan ja vetkutan ja teen sitten, kun aika kertakaikkiaan loppuu. Tai ei... ei ehkä niinkään. Pikemminkin mietin monet asiat valmiiksi päässäni ja sitten hiukan ennen ajan loppumista teen ne nopeasti, siististi ja valmiiksi. En säntäile ympäriinsä, vaan järjestelmällisesti laitan kaiken kuntoon. Meillä Meltsu on sellainen säntäilijä-tyyppi, laukkuja pakatessaankin juoksee ympäri taloa keräämässä tavaroita ja paiskoo niitä laukkuun siihen malliin, että lopulta minä saavun paikalle *tadatadaa*, tyhjennän laukun ja pakkaan sen uudelleen siten, että tilaakin jää vielä, sekä muistuttelen asioista, jotka hän laukustaan on unohtanut.

Jäljellä on pakkaaminen, jonka teen huomenna, kunhan olen pyykännyt pyykkikorin tyhjäksi ja kaikki mahdolliset vaatteet ovat puhtaita. Bussilippu Lahti-Hki pitää ostaa netin kautta, ja siinähän se oikeastaan. Huomenna vien koirat hoitolaan ja käyn samalla reissulla kaupassa ostamassa viemisiä Appilaan. HK:n sinistä lenkkiä, ruisleipää ja lakritsia... Mukaan pitää muistaa pakata myös omat kahvit, koska minun suuni ei kertakaikkiaan sulata espanjalaista kahvia. Koirille pitää muistaa laittaa mukaan lääkkeet ja "hoito-ohjeet" ts. ei pitkiä lenkkejä tällä kertaa. Ja säärikarvat pitää ajella! Taisin olla eilen uimahallissa ainoa naistensaunassa, jolla säärikarvat rehottivat. Mutta sekin on minua, ja siitä ehkä joskus toisella kertaa -  - naiseudesta ja vaikeudesta olla nainen, joka minun halutaan olevan (vaikka enhän minä olekaan nainen, joka minun halutaan olevan, ja se on joskus vaiketa muille.)

Summa summarum, ei kamalasti tekemistä kumminkaan. Tuntuu ihan uskomattomalta, että ylihuomenna tähän aikaan olemme jo ilmassa, matkalla kohti Atlanttia.

Päivän videoksi jotain jouluista! Enkä malta olla kertomatta yhtä jouluista lapsuusmuistoa, mikä putkahti päähäni tämän joululaulun myötä... Tapahtui varmaan joskus 70-luvulla, telkkarista tuli ohjelma, jossa oli hönö-pukki; pukkiparka, joka tonttuili, eikä osannut kai tehdä mitään oikein. Muistan lasten huokailleen "voi hönö-pukkia". Samana vuonna isä oli joulupukkina kylän joulujuhlissa seurojentalolla ja sai äidiltä välittömästi nimityksen Hönö-pukki - isä nimittäin oli niin päissään, että lahjojen jakamisesta oli tulla täydellinen fiasko. En tiedä, kuinka moni sen huomasi, ja ei siinä sinänsä ollut mitään ihmeellistä edes; uskon, että olisi pukkina sitten ollut kuka tahansa kylän isäntämiehistä, pukki olisi ollut ihan yhtä hönössä. Se jäi kuitenkin mieleen yhtenä hupaisista lapsuusmuistoista ja sen jälkeen hönö-pukki on ollut meillä tietynlainen käsite. Ja ei, itse jouluun meillä ei alkoholi kuulunut pienimmässäkään muodossa, joten se, että isi leikkii pukkia päissään, oli todellakin hupaisa vitsi.




torstai 2. joulukuuta 2010

Detox-kuurille mars mars


Gaah, pullo vsop-glögiä jaettuna kahdelle illalla on vähän liikaa > takana kaksi huonosti nukuttua yötä. Väsyttää, mutta uni ei tule... Eilenkin menin sänkyyn jo puoli kymmeneltä, koska olin niin väsynyt, etten jaksanut rymytä edes Azerothissa, mutta heti sänkyyn kellahdettuani huomasin, ettei nukuta pätkääkään. Nukkumisen sijaan luinkin Reino Lehväslaihon kirjan "Rintamalotat". En yleensä lue sotakirjoja, enkä tiedä, miksi tämä kirjastosta oli mukaani tarttunut, mutta luettava se oli, kun sen kerran aloitti. Suosittelen lämpimästi.

Tänään lähden tosiaan detox-kuurille P:joen uimahalliin. Lupauduin kuskaamaan partiolaisia ja totta kai pulahdan itsekin altaaseen (altaisiin), kun uimahallille menen. Pääsen testaamaan uutta uimapukuanikin! Uimista ja saunomista, ja taas uimista. Olen miettinyt kausikortin ostamista uimahallille osana kiinteytysprojektiani, mutta toistaiseksi suunnitelma on edelleen miettimisen asteella. Muutamia vuosia sitten kävin uimahallissa useita kertoja viikossa, mutta sitten se jäi, kun elämäntilanne muuttui hiukan. Yrittäjällä ei enää ollut niin aikaa (tarkoitan lähinnä Meltsua) ja uiminen liittyi kiinteänä osana masennukseni "hoitoon"; pakotin itseni pois kotoa edes sen verran, että kävin uimassa.

Uimisesta puheenollen, pitääkin varmistaa piilolinssien kunto... vaikka arvaankin niiden kuivuneen koppuroiksi koteloihinsa, kuten viimeksi! Nou hätä tässäkään asiassa, minulla on vielä ainakin 4 paria jäljellä. Minun käytölläni ne kestävät varmaan vielä pari vuotta. En juurikaan pidä piilolinssejä kuin kesäisin, mutta silloin pidänkin niitä päivittäin. Aurinkolasien asetteleminen silmälasien päälle on vähän hankalaa, samoin kuin uiminen rillit päässä. Piilolinssit rules!

Aika paljon muutakin pitää alkaa varmistelemaan, onhan lähtöön enää muutama päivä. Meillä oli aikomus mennä lauantaina elokuviin, mutta päätimmekin käydä katsomassa leffan vasta matkan jälkeen. Lauantaista tulisi muuten ihan liian tiukkaan aikataulutettu, koska vien koirat silloin Karvaturriin - jos siihen pitäisi vielä mahduttaa leffakäynti ja laukkujen pakkaaminen, niin krääh. Minun herkät hermoni vinkuisivat glögin perään, ja eihän se käy, nyt ollaan siis detox-kuurilla. (En ihan oikeasti edes tiedä, mitä "detox-kuuri" tarkoittaa, mutta se kuulostaa passelilta! *virn*). Onneksi pakkaamista ei ole kovinkaan paljon, viimeksikin meillä kolmella oli yksi matkalaukku. Siis kolme ihmistä = yksi laukku. Plus jokaisella pieni laukku, jonka sai ottaa matkustamoon. Mutta silloin olivat lakossa ne tyypit, jotka lastasivat lentokoneita ja peläten, etteivät laukkumme koskaan tulisi perille, pakkasin pikkulaukkuihin kaiken tarpeellisen ja loput matkalaukkuun, jonka uskoin jäävän kentälle ja eksyvän matkalle. Vasta kentällä kuulimme, ettei lakko koskenut lainkaan sitä lentoyhtiötä, jolla olimme lähdössä matkaan, eikä siksi ollut pelkoa laukkujen hukkumisesta sen enempää kuin lennon myöhästymisestäkään. Tänä vuonna lakkoilevat lentäjät ja lentoemot, mutta jälleen; ei koske meitä. Lennämme TUIfly Nordic-yhtiön koneella, vuosi sitten tavallaan sattumalta, tänä vuonna aivan tarkoituksella. Sunnuntaille olisi ollut tarjolla toinenkin lento Teneriffalle, toisen lentoyhtiön koneella ja hiukan halvemmallakin, mutta todella tyytyväisinä palveluun, jota saimme TUIflyllä vuosi sitten, halusimme ehdottomasti saman yhtiön lennolle tälläkin kertaa. Finnairilla oli paljon oppimista TUIflyltä, ennen kaikkea palvelussa. Aikuisten oikeasti, enkä ole ollenkaan ainoa, joka on sitä mieltä, että Finnairilla palvelu on pahimmillaan jopa töykeätä. Se on harmi, koska periaatteesta lentäisin mieluiten Finnarilla, mutta sittenkin mieluiten sillä lentoyhtiöllä, jossa ymmärretään asiakaspalvelusta jotain. Mietihän sitä, Finnair.

Asiakaspalvelusta tuli mieleen, ravintola Esperancesta ei ole tullut vastausta sähköpostiini. Hyvää palvelua ravintolalta... Olisikohan pitänyt kysyä myös, saako heille tuoda muitakin eläimiä kuin koiria, esim. vuohia?

Päivän videoksi tulee nyt jotain ihan randomia, koska mielessäni ei ole mitään erityistä, enkä tiedä, mikä sopisi tämän päivän blogitekstiinikään. ... Ah jei! Leffasta "Uuno Epsanjassa"! Ihana, nostalginen pläjäys, jota katsoessa tekee mieli huokaista syvään. Niin monia kasvoja, joita ei enää ikinä tulla muualla näkemään kuin taivaallisessa näyttelijäkaartissa.




keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Liukas lätkä


Tai no, ei ehkä liukas, mutta lätkä kuitenkin. Sen siitä saa, kun yrittää pois vanhasta ja hyväksi havaitusta; kokeilemastani, uudesta kakkupohjasta tuli lätkä ts. se päätti olla kohoamatta yhtään mihinkään. Olisikohan viagrasta ollut apua..? Tein pienemmän annoksen kuin ohjeessa oli, ajatellen, että kahden täytekerroksen sijasta muutamalle syöjälle riittää yksi täytekerros, mutta kakkupohjan päättäessä lätkiintyä ei siihen pystynyt tekemään yhtään täytekerrosta.

Vaan nou hätä. Heittelinpä sitten täytteeksi aiotut sössöt kakun päälle ja kuorrutin koko komeuden kräämillä.
Uskon vakaasti, että maku kuitenkin on ihan passeli. Kakun lisäksi vieraat saavat vähän erikoisempia joulutorttuja: otin niitä piparkakkumuoteilla. Ja vielä sipsejä ja limpparia sekä jotain uutuus-pikkusuolaisia suoraan kaupan pakastealtaasta. Pizza- ja tortilla... jotain? Wrappeja? Niitä alan paistella kohtapuoliin, kunhan olen hetken levännyt ja lirputtanut kieltäni keramiikkapikarissani, joka on täytetty vsop-glögillä. *virn*.

Kävin eilen Alkossa ja ostin pullon glögiä ihan vakaana tarkoituksenani päästä siihen olotilaan, etten ottaisi mitään kovin vakavasti. Käytin nimittäin Mindin lääkärillä, ja vaiva, jota olin kuvitellut nivelrikoksi ja joksikin, joka menee ohi lääkityksellä, osoittautui paljon pahemmaksi. "Polven etummaisen ristisiteen repeämä", sanoo diagnoosi ja hoidoksi suositellaan leikkausta esim. Espoon eläinsairaalassa. Hintaa toimenpiteelle napsahtaa hyvin helposti pari tonnia, joten ottaen huomioon meidän perheemme tulot nimenomaan näin talviaikaan, ei liene mikään ihme, että ensihoidoksi itselleni suosittelin jotain, joka saa aikaan hetkellisen "mitä välii"-tunteen.

Mindin tilanne ei onneksi ole akuutti siinä mielessä, että mitään päätöksiä pitäisi tehdä juuri nyt. Neiti sai tulehduskipulääkkeet ja ohjeen olla liikkumatta liikaa, plus nivelvaivoihin tarkoitettu ravintolisä olisi myös hyvä juttu. Ennen joulua en (emme) varmaankaan päätä asiassa vielä yhtään mitään; sunnuntaina lähdemme viikoksi muille maille vierahille ja sinne EN aio ottaa mukaan yhtäkään kotoista huolta, ja sen jälkeen alan puuhata joulua. Mutta sitten on varmaan jotain päätettävä. Leikkaus vai lääkehoito? Leikkaus on kallis, mutta se korjaisi vaivan, kun taas lääkehoito olisi vain oireiden hoitamista ja voisi johtaa siihen, että toisen, terveen jalan rasittuessa sekin repsahtaisi. Lääkäri sanoi, että muutamat hänen potilaistaan ovat valinneet lääkehoidon, mutta oli sitä mieltä, että jos Mindi olisi hänen koiransa, hän valitsisi leikkauksen. Isolla koiralla vaiva ei häviä mihinkään, plus että Mindi on erittäin hyväkuntoinen ja edessä on vielä monta, monta vuotta koiranelämää.

Kyllähän minä jo tiedänkin, mitä neidillemme haluan. Koiranelämää vailla nilkutusta ja kipuja. Asia pitää vain vielä miettiä kunnolla.

Mitä koiriin noin yleisesti ottaen tulee, viime viikonlopun jälkeen sähköiseen mediaan on tupsahdellut sekä valokuvia että videopätkiä Johanna Tukiaisen keikasta Järvenpäässä ravintola Esperancessa. Kuvissa ei muuten olisi mitään erikoista, mutta niissä monissa poseeraa neiti Tukiaisen surullisenkuuluisa Nassu-koira. Kyllä vain, ravintolassa. Asiaan liittyen laitoinkin ko. ravintolaan sähköpostia seuraavasti:

 
Hei!

Ilokseni huomasin, että ravintolaanne saa elintarvikelaista välittämättä tuoda myös koiria. Olen tammikuun alussa tulossa pääkaupunkiseudulle isokokoisen noutajani kanssa (hänet leikataan Espoon eläinsairaalassa) ja tiedustelisinkin, että voiko koiran tuoda ravintolaanne myös lounasaikaan, vai vain ilta-aikaan? Olisi mukava päästä syömään ilman että joudun jättämään leikkauksesta pöpperöisen koiran autoon odottamaan.

Terveisin XX.


Ai minäkö ilkeä? En suinkaan! En vain pidä siitä, että tietyt ihmiset kuvittelevat, etteivät lait ja asetukset koske heitä.

 * * *

 Päivän videoksi jotain, mikä tuli minulle ajankohtaiseksi tasan 12 vuotta sitten.