keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Politikointia


Tänään olen syyslomasta huolimatta aamupäivän yksin, ja huomaan nauttivani tästäKIN tilanteesta. Toni lähti isänsä avuksi töihin, mikä on hyvä juttu joka kantilta katsottuna. Viimekesäisen työrupeaman jälkeen olen ollut huomaavinani Tonin suhtautumisessa isäänsä muutosta arvostavampaan, kunnioittavampaan. On hyvä, että poika näkee Meltsun toisessakin roolissa kuin mikä hänellä täällä kotona on. Kotonahan Meltsu on... hm, ehkä vähän avuton, tai korkeintaan statisti. Minä olen pirttihirmu, joka jyrää muut ja jakelee korkeintaan käskyjä, ja käsittääkseni kaikki osapuolet ovat siihen ihan tyytyväisiäkin. Paitsi minä itse toisinaan; haluan muulta perheeltä enemmän oma-aloitteisuutta joskus. Enihoo; töissä Meltsu on toisenlainen ja Tonin on enemmän kuin hyvä nähdä isästään myös se puoli.

Puhumattakaan siitä, miten hyvä Tonin on ymmärtää, mistä raha tulee, ja on hyvä oppia arvostamaan rehellistä työntekoa. Näkemään, ettei hyvinvointiin ole mitään oikotietä, vaan siihen on ponnisteltava.

Koska WoWissa on maintenance, aion paneutua nyt aamupäivästä työhommiin, ja jossain välissä olisi hyvä siivota Tonin tietokone. Ostettuani tämän pari vuotta sitten vanha jäi jokseenkin silleen, ja siinä kunnossa se on ollut sen jälkeenkin, kun kasasin sen uudelleen Tonin koneeksi. Oikein kunnon syyssiivous on yhä ajankohtaisempaa: pois kaikki turhat tiedostot ja varsinkin ohjelmat, kaikkien ohjelmien sekä ajureiden päivitys. Kone ei oikeastaan muuta tarvitse kuin tietyt perusohjelmat eli huspois lukuisat playerit ja muut. Jätän koneelle dvd-poltto-ohjelman, WoWin (tietenkin), virusskannerin, palomuurin ja Skypen. Plus tietty Wordin, Operan yms.

Mitä Skypeen tulee, niin toissapäivänä ostin viimeinkin mikrofoni/kuuloke-setin, varsin halvan sellaisen. Toni oli jo jonkin aikaa toivonut saavansa Skypen ja Meltsu puolestaan on valittanut, että joutuu kuuntelemaan Ventriloa minun raidatessani Suomi-köörin kanssa. Eilen fiksasin Skypen Tonin koneelle, ja sitähän testattiin jo juttelemalla sekä kaverille että Abuelolle Teneriffalle asti. Kätevä systeemi tuntuu olevan, ja plussana on ilman muuta ilmaisuus. Puolen tunnin puhelu kaverille ja varsinkin monen tuhannen kilometrin päähän ei onnistuisi Tonin kännykällä saldorajoituksen takia. Luultavasti seuraavaksi aletaan kyselemään webbikameran perään, koska sekä kaverilla että Abulla oli sellainen...

Porrasremontista kävin nappaamassa aamutuimaan kuvan. Kuisti, veranta eli PORTAAT (varsinaisia portaita ei ole korjattu, vaan meillä kuisteja sanotaan portaiksi, ja se on eri asia kuin porstua, joka on sama kuin sisäeteinen) melkein valmiina. Rapun eteen on tarkoitus saada vielä kunnollinen rappuralli, ja valkoisella aion vetää vielä ainakin oikealla näkyvän ikkunan pokat, mutta noin yleisesti ottaen homma on valmis. Ensi kesäksi olen suunnitellut portaan maalaamisen sisäpuolelta.

WoWissa on ollut oudon hiljaista nyt, kun Dea on pakollisella tauolla ennen kuin saa rahaa uuteen tietokoneeseen. Blizzard ei enää tue sen tyypin maccia, mikä Dealla on, joten hänen osaltaan pelaaminen on  tauolla. Huomaa kyllä, että Dea on Den Mama! Tuntuu ihan kuin ihmiset murjottaisivat enemmän tai vähemmän, eikä kukaan ole puheliaalla tuulella. En minäkään. Puhu siinä sitten, kun kukaan ei sano mitään. Eilen innostuin hankkimaan lisää lemmikkejä Ergalle. Nythän niitä voi olla huimaavat 20 kpl, joista 4 (myöhemmin 5) aktiivisina ts. mukana. 20 lemmikkiä tuntuu jo hiukan ylimitoitetulta, enkä varmaan koskaan niin monta hommaakaan, mutta oli kiva katsoa Petopiasta erilaisia eläimiä ja valita parhaat (lue: kauneimmat) päältä. Tosin ihan kaikkia en SV-speccinä saa, joten laitoin off-speccikseni BM, mutta en sittenkään saanut esim. chimaeraa. Pitää laittaa ensin talentit kuntoon. Laitetaan, kunhan keritään!

Kävin hakemassa pari kissaeläintä Winterspringistä: valkoisen puuman ja sinertävän tiikerin. Thousand Needlesistä hain cloud serpentin, sekin on valkoinen. Terokkar Forestistä hain kaksipäisen haaskalinnun. Sille annoin nimeksi Untuva ja sitä treenasin eilen. Wailing Cavernsista hain valkoisen krokotiilin, sille annoin nimeksi Lapikas. Shadowmoon Valleysta hain kirjavan dragonhawkin, jonka nimeksi tuli Silkki. Siinä ne taisivat ollakin... nyt minulla on 10 lemmikkiä. Osalta puuttuu siis vielä nimi.

Muutama päivä sitten mieleni teki puuttua erään henkilön politkointiin killassamme. Koska olen tällä hetkellä oikeastaan korkein "upseeri" killassa, olisin voinut huomauttaa asiasta tai jopa vaientaa ko. politiikon alun, mutta lopulta vain marisin Mikille privaviestinä asiasta. Ajattelin kuitenkin ottaa asian puheeksi Dean kanssa sitten joskus, kun hän pääsee peliin takaisin, ei niin, että "moite" kohdistuisi yksinomaan Mahiin, vaan olisi hyvä saada ihan esim. killan sääntöihin, että kiltachatissa pitäisi välttää sekä politiikkaa että uskontoa. Kumpikin aihe on hyvin tulenarka forumilla, jossa todellakin on ihmisiä ihan kaikista Euroopan maista, yhteiskuntaluokista, ja muutenkin; mahdollisimman erilaisista kulttuureista. Olisi eri asia, jos olisimme yhdessä nimenomaan politiikan tai uskonnon takia, mutta ei; olemme viettämässä luppoaikaa fantasiapelin merkeissä. Mielestäni tiukat poliittiset mielipiteet tai uskonnolliset näkemykset eivät kuulu sinne. Eivät varsinkaan tavalla, jolla Mah ne tuo esille. Okei, hän on vasta 16 ja intohimoinen kaikissa mielipiteissään, mutta mielestäni sen julkituominen, että USA, Englanti ja Israel ovat yksiselitteisesti pahoja, ei kuulu kiltachattiin. Mielestäni sille, että 6 englantilaista sotilasta kuolee Afganistanissa salamurhaajien toimesta, ei ole asia, jolle nauretaan. Mahin mielestä sotilaat olivat ansainneet sen, koska olivat valloittajina Afganistanissa aivan kuten englantilaiset olivat valloittaneet Irlannin. Shin ja minä emme voineet ajatella muuta kuin että nuo sotilaat olivat jonkun lapsia ja että olisivat yhtä hyvin voineet olla tanskalaisia tai suomalaisia. Asia ei ole sellainen, jolle sanotaan HAHAHA, ei varsinkaan kiltachatissa.

Kuten sanoin, Mah on vasta 16-vuotias ja siksi ymmärrän hänen vahvat mielipiteensä ja tarpeensa tuoda ne julki. Samaa tarvetta on kuitenkin vanhemmissakin ihmisissä (enkä puhu WoWista), voisi kai sanoa, että on olemassa tietty ihmistyyppi, jonka on ihan pakko tuoda julki kantansa joka asiaan, välittämättä pätkääkään siitä, loukkaako mielipiteillään muita. Ehkä joskus olin sitä mieltä, että asia on kuten kuuluukin; mielipiteen vapaus on meillä kaikilla, mutta olen kai tullut vanhaksi, kun nykyään ajattelen hieman toisin. Se, että VOI tuoda julki mielipiteensä, ei tarkoita sitä, että on PAKKO tehdä niin. Hienotunteisuus ja toisten kunnioittaminen on tainnut kokea melkoisen inflaation. Eikä kyse ole vain ylevästi poliittisesta ajattelusta, vaan ihmisten välisestä kanssakäymisestä ihan yleisestikin. Toki suurin osa ihmisistä edelleenkin osaa käyttäytyä ja ajattelee myös muita kuin itseään, mutta ihan varmasti jokainen meistä tuntee ainakin yhden ns. totuudentorven. Tiedättehän; sellaisen henkilön, joka "rehellisyyden" nimissä tuntee tarpeekseen sanoa, mitä ajattelee, välittämättä yhtään siitä, loukkaako sillä puhekumppaniaan vai ei. Hänhän oli vain rehellinen. Jos vastapuoli siitä loukkaantuu, se on vastapuolen vika. Vastapuoli on lapsellinen, koska pahoittaa mielensä rehellisestä palautteesta. Enkä ollenkaan väitä, etteikö rehellinen palaute olisi joskus ihan paikkansa ansainnut, mutta nyt puhun ihmisistä, joille se rehellinen mielipide tuntuu olevan pakkomielle.

Itseasiassa uskon, että nämä totuudentorvet käyttävät tätä kuuluisaa rehellisyyttään hyvänä tekosyynä loukata. "Kuule, minusta sinä olet ihan paska ihminen, eikä tästä nyt tarvitse suuttua, tämä on minun mielipiteeni ja mielestäni minun pitää olla sinulle rehellinen."

Haloo, oikeasti, mihin katosi hienotunteisuus? Ja mitä tällä ns. rehellisyydellä oikeastaan voitetaan? Mitä minä saan siitä, jos saan kerrottua rehellisesti jollekin tuttavalleni, että hän on yhtä mielenkiintoinen kuin nauris ja että ihmettelen, miten hän koskaan on onnistunut noilla kasvoilla ja kropalla saamaan mitään muuta kuin sokea miehen? Esimerkiksi. Tai että sanon mileipiteenäni, että israelilaiset ovat seuraava aste perkeleestä, välittämättä yhtään siitä, että vastapuoleni sattuu asumaan Jerusalemissa?

Okei, olen vanhus, mutta pidän monesti mieluummin mielipiteeni ominani kuin räin niitä ihmisten silmille verhoten ne rehellisyyteen. Ei minulla ole mitään tarvetta sanoa kaikkea ääneen. Loppujen lopuksi, mitä merkitystä minun mielipiteilläni edes on? Jos haluan saada aikaan muutosta, on muitakin tapoja kuin huudella julki, mitä sylki sattuu suuhun tuomaan.

Pieni pikantti juttu: Mah oli aivan kauhuissaan, kun mainitsin, ettei Suomessa samaa sukupuolta olevilla pariskunnilla ole (ulkoista) adoptio-oikeutta. Hänestä se oli takapajuista ja hän kysyi, onko se uskonnollinen juttu, olemmeko ortodokseja. Kun sanoin, että olemme ev.luteja täällä, hän ei ollut koskaan kuullutkaan moisesta uskonnosta. Niin, eihän se olekaan kuin hallitseva suuntaus koko Pohjois-Euroopassa... ja tämä tiedostava irlantilaistyttö ei tiennyt sitä - - - ja kauhistelee siis puuttuvaa ulkoista adoptio-oikeutta samaan aikaan, kun hänen kotimaassaan abortit ovat laittomia, avioerot kiellettyjä JA samaa sukupuolta olevien pariskuntien sisäinen adoptiokaan ei ole mahdollista. Eikö hän tiennyt tätä omasta kotimaastaan?

Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa.

Päivän videoksi Ergan uusien lemmikeiden kunniaksi iki-ihana I'm a Hunter. Olen ollut s-postiyhteydessä yhteen videon tekijöistä, Frostheimiin, joka pitää netissä huntereille suunnattua sivustoa. Olen kiitellyt sivustosta ja sieltä saamistani kullanarvoisista vinkeistä.




tiistai 26. lokakuuta 2010

Pinkit reiskat


Syysloma. Ihanaa. Tai siis, eihän minulla mitään lomaa ole, koska katsantokannasta riippuen olen aina lomalla tai vaihtoehtoisesti en voi koskaan pitää lomaa, mutta Tonilla on syyslomaviikko, mikä tekee tästä koko viikosta ihan omanlaisensa. Juhlavan. Rutiineista poisolevan. On ihanaa jäädä kotiin kahdestaan Meltsun lähdettyä töihin, olla möllötellä kahdestaan. Syysloma tuntuu ihan erilaiselta kuin kesäloma, koska tätä ihanuutta kestää vain viikon, eikä tähän ehdi tottumaan tai suorastaan turtumaan, kuten kesälomaan ehtii. Syyslomasta ei tule arkea eikä rutiinia.

Eilen kävimme shoppailemassa hiukan. Toni tarvitsi uudet syyskengät ja tumput, ja puseroille, huppareille ja verkkareille on aina tarvetta myöskin. Mukaan tarttui kaikkea muutakin mukavaa, kuten airamin halloween-valosarja (pieniä irvistäviä kurpitsoita rivissä!) ja minulle pinkit feikki-reiskat. Niitä taitaa saada pinkkinä ihan aidoissakin, mutta feikit käyvät minulle ihan yhtä mainiosti; ostin ennen kaikkea popot talven pakkasia vastaan, enkä merkkiä. Suloiset pinkit popot! Kohta olen vaahtokarkkien kuningatar päästä jalkoihin.

Yskä ja räkä keuhkoissa alkavat viimeinkin helpottaa, toivottavasti. Syljeskelen edelleen limaa, mutta toivon, että enin on jo ulkona. Ainakin olo on paljon skarpimpi. Viikonloppuna ilma oli otollinen maalaamiselle ja luulisin saaneeni maalausurakkani valmiiksi. Hiukan vielä aion paikkailla valkoisella, mutta noin yleisesti ottaen voin alkaa korjaamaan siveltimiä ja maaleja pois. Otan ja postaan kuvan myöhemmin.

Päivän videoksi halloween-lamppujeni kunniaksi kohtaus yhdestä suosikkileffastani:

Tim Burton's Corpse Bride - Remains of The Day.

torstai 21. lokakuuta 2010

Pyssy


Huomasin, että porrasremontin yhteydessä jostain oli putkahtanut esiin minun vanha revolverini. Ei tietenkään oikea, vaan leikkisellainen. En ole kovin monta kertaa oikeata pidellyt käsissänikään, saati että minulla itselläni olisi sellainen... joskus salaa olen kosketellut ukin sodasta tuomaa nagania, lapsena. Missä lie sekin pyssy nyt? Isällä oli tapana ampua sillä kissoja - mikä kuulostaa varmaan aika rankalta, mutta ei silloin ollut mitenkään rankkaa. Maalaistalossa oli aina kissoja, jotka lisääntyivät holtittomasti ja ylimääräisistä hankkiuduttiin sitten eroon kuka milläkin keinoin. No mutta kuitenkin; minun revolverini.

Olin luultavasti suurinpiirtein saman ikäinen kuin Toni nyt, tai ehkä vähän vanhempikin, kun minulla oli menossa inkkari- ja länkkärivaihe, eikä leikeistä tullut kunnollista, koska minulta ei ollut pyssyä. Miten voi olla sheriffi ilman kunnon paukkurautaa?! Jostain syystä äiti ei suostunut ostamaan minulle sellaista, en muista miksi. Lienenkö ollut äidin mielestä jo liian vanha tai liian tyttö? Olin kuitenkin päättänyt saada pyssyn ja pyysin äidiltä rahaa joululahjoihin. Taisivat olla elämäni ensimmäiset joululahjat, jotka kävin ostamassa. Muistan ostaneeni Niinalle jonkin pehmolelun... ja itselleni leikkipyssyn. *virn*. Jännä juttu, että pyssy putkahti jostain esiin, kuvittelin sen joutuneen roskiin jo vuosikymmeniä sitten.

Leikin mielikuvitusleikkejä melko "vanhaksi". 14-vuotiaaksi, jos en ihan väärin muista. Tai oikeastaan en koskaan lakannut leikkimästä niitä, sillä mitä muuta WoWin pelaaminen on kuin suora jatkumo lapsuuteni inkkarileikeille? Vaikka varsinaiset lelut ovat jääneet pois, leikit ovat seuranneet minua koko elämäni, ja olen keksinyt erilaisia tarinoita päässäni aina. Joskus ne ovat muotoutuneet oikeiksi tarinoiksi paperille, useinmiten eivät. Kuvittelen jatkuvasti olevani joku muu, jossain muualla. Toisessa todellisuudessa, toisessa kropassa. Fiktiiviset hahmot käyvät päässäni keskustelua esim. kun maalaan tai käyn lenkillä. Voin olla niin uppoutunut siihen, mitä päässäni tapahtuu, etten aina havannoi, mitä ympärilläni tapahtuu. Siksikin WoW on minulle niin tärkeä; siellä pääsen toteuttamaan tätä puolta itsestäni paljon vapaammin kuin tässä ympäröivässä todellisuudessa. Toki tällä sijalla elämässäni voisi olla jokin muukin peli, ja aiemmin olikin, kun pääsin betatestaajaksi Pirates of the Caribbean online-peliin. Harmi kyllä, sen testaaminen oli pakko lopettaa, kun vanha koneeni ei jaksanut pyörittää sitä, ja oli keksittävä joku toinen peli korvikkeeksi päästyäni online-pelin makuun. WoW toimi vanhemmallakin masiinalla, ja toimii edelleen. Joskin sitten tulin ostaneeksi tehokkaammankin koneen... virallisen selityksen mukaan työkoneeksi, mutta en tainnut sillä selityksellä huijata Meltsua hetkeäkään.

Mitä porrasremonttiin tulee, niin maalaaminen on vieläkin vähän kesken ja sade pitää sen edelleen keskeneräisenä. Viimeksi vetelin valkoista toisen kerroksen oven karmeihin ja aloin sutia punamultaa seinään. Lopputulos näytti ensin huomattavasti eriväriseltä kuin vanha seinä, mutta useamman kerroksen ja kuivumisen jälkeen väri alkaa olla aika lailla sama. Se on edelleen vaaleampi ja tarvisee vielä muutaman maalikerroksen, jotta lauta ei enää kuulla maalista läpi. Sudin uutta maalia vanhan maalin päällekin ja porras näyttää heti muutenkin ryhdikkäämmältä, kun "helmat" ovat hyvässä maalissa.

Huono olokin verottaa maalausintoa hiukan. Keuhkoissa on räkää, joka soutaa ylös ja alas tulematta ulos, yskiminen tuntuu vievän tajun ja päänsärky jyskyttää ohimolla toista päivää. Eilen minä-taukki tein vielä sen virheen, että nukuin niin pitkään kuin nukutti... heräsin heittämään Tonin pysäkille puoli kahdeksan aikaan, kömmin takaisin sänkyyn - ja heräsin vasta kello 11! Olin koko päivän kuin nukkuneen rukous ja suorastaan huimasi. En enää ikinä nuku niin pitkään, koska siitä ei herää kunnolla koko päivänä. Ei sittenkään, vaikka kävin kaupoilla ja samalla apteekissa ostamassa niin päänsärkylääkkeitä kuin limaa irrottavaakin. Hyvä olo ei ole nytkään, vaan pää tuntuu pörröiseltä. Ehkä asiaan auttaisi jos söisi aamiaista..?

Ruuasta puheenollen, aikoinaan Lontoon reissua varten ostamani farkut mahtuvat taas jalkaan (oikein farkku-farkut, ainoat siniseni) ja kesällä ostamani monitoimirintaliivit tuntuvat viimeinkin mukavilta. Parhaillaan ne ovat asennossa "push up" ja todistavat vääräksi kuvitelmani siitä, ettei runsaspovinen voisi pitää push up-liivejä. No jaa, kuvittelinhan myös, ettei runsaalle käy myöskään stringit. Tietysti asiasta voi olla montaa mieltä ja varmasti moni onkin sitä mieltä, että jos nainen on kokoa 44 tai enemmän, niin ei mitään stringejä tai push uppeja, mutta näyttäkää minulle se laki, joka nuo vaatekappaleet meiltä kieltää? Stringit ovat itseasiassa hyvin mukavat persevällä naisella. Minulla ainakin; monet "kunnon" alushousut puristavat vatsaa ikävästi mikäli ne eivät mene ihan vyötärölle asti, mutta stringit eivät ikinä (olettaen tietenkin, että ne ovat kokoa 46 eikä mitkään liian tiukat rimpulat). Kesällä mekon kanssa voikin kuljeksia ilman alushousuja. Suosittelen.

Farkkuihin sujahtamisesta innostuneena päätin viimeinkin ostaa uuden uimapuvun. Vanha kokouikkari alkoi loppukesästä tuntua ikävästi venähtäneeltä ja varauikkarini (toppi ja mekko) oli jo niin venähtänyt, että vippasin sen surutta roskiin. Olen uimapuvun suhteen hyvin kranttu, eikä minulla sitä paitsi ole halua eikä kiinnostusta lähteä kauppoihin kiertelemään sen asian takia tähän vuodenaikaan, joten surffailu nettikaupoissa on ollut hyvä vaihtoehto. Ja Cellbesiltä löytyi peräti KAKSI uikkaria, jotka olisin voinut kelpuuttaa!
Molempien hinnaksi tulee n. 50 euroa postikuluineen eli sama, jonka maksoin edellisestä (ihanasta 30-luvun tyylisestä) puvustani. Itse taivuin vihreän puvun kannalle, mutta mustan puvun nähdessään Meltsu huusi aah ja ooh, ja oli sitä mieltä, että se on juuri minun pukuni. Tilasin siis sen. Ja toiveikkaasti kokoa 44... uskon mahtuvani siihen jos en ihan vielä, niin kohta kumminkin. Uudessa puvussani tallustelen Playa Jardinilla joulukuun alussa, ja ensi kesänä minulla onkin sitten jo ylläni bikinit kokoa 38. Onpi onpi.

Olen rakastunut ruuanlaittoon. Kauppaan menee kerralla nykyään aina reilu satanen, mutta se sisältääkin sitten oikeastaan meidän viikon ruuat, sekä muut jutskat, kuten pesuaineet yms. Ja tietenkin eläinten ruuan. Se, että meillä syödään nyt määrällisesti vähemmän (tyyliin pihvi per lärvi, eikä niin monta pihviä kuin napa vetää), on johtanut siihen, etten enää niinkään katso hintaa, vaan ostan myös kalliimpia tuotteita. Tavallisen marinaadissa lilluvan tarjouspossun sijasta ostan luomupossua naturellina, esimerkiksi. Kalkkunaa, naudanpaistia. Kalaa ei tarvikaan ostaa, kun Meltsu kiskoo sitä järvestä harva se päivä. Järvitaimenesta tulee muuten aivan jumalainen keitto... perunaa, porkkanaa, sipulia ja (ruoka)kermaa. Paljon tilliä ja muutama katkarapu, lisäksi spelttileipää. Njam. Pakastekasviksia pakastimeen, niin että aina on jotain mistä ottaa. Ruisleipää ja tuoreita kasviksia. Kokojyväriisiä ja -makarooneja. Ja sitä rataa. Tänään ajattelin patistaa Meltsua tuomaan minulle fasaanin. Kyllä vain! K-kaupassa on riistaviikot ja tarjolla on niin fasaania, sorsaa kuin villisikaakin. Pakasteessa ollut fasaani oli vain n. 9 euroa kpl ja kokoa linnulla on n. kilo. En ole koskaan aiemmin syönyt saati laittanut fasaania.

Päivän videoksi en laita vain yhtä, vaan peräti neljä videota. WoWin kolmas lisäosa, Cataclysm, ilmestyy 7. joulukuuta ja sen kunniaksi haluan linkittää sekä alkuperäisen WoWin että kaikkien päivitysten viralliset cinematic trailerit.

Classic WoWin traileri, jossa näemme dwarf-hunterin, night elf-druidin, undead-warlockin, tauren-shamaani (ainakin luulen, että hän on shamaani), orc-warriorin (???) ja human-magen:





Burning Crusade-trailer, jossa esitellään uudet rodut, draenei ja blood elf, sekä Illidan-pahis:





 Wrath of The Lich King-traileri kera Arthaksen. (Arthas herättää Sindragosan?):





Ja viimeisenä... ihan tuore Cataclysm-traileri, jonka ekaa kertaa nähdessäni olin kirkumispisteessä. Oi oi oi. Vanha maailma muuttuu täysin Deathwingin herätessä... kaikuja siitä kuulee jo NYT; pelissä maa tärähtelee aika ajoin! Deathwing oikoo siipiään, mitä emme tietenkään RP-mielessä tiedä, ihmettelemme vain, mitä oikein on tapahtumassa:




maanantai 18. lokakuuta 2010

Homo homini lupus


Mielenkiinnolla olen seurannut kirkosta eroavien määrän huikeata kasvua viime tiistain Homoillan jälkeen. On vähän kuin Euroviisujen pistelaskentaa seuraisi! Paljonko lähtijöitä on nyt? 19 000? Minusta se on aika huikea määrä vajaassa viikossa, ja olen jopa miettinyt, pitäisikö minun lähteä virran mukana.

Mutta ei, enköhän minä jää kotoisen ev.lut kirkkomme rivijäseneksi edelleen, kuten olen ollut tähänkin asti. Kuulun kirkkoon, koska minut siihen on kasteessa liitetty, enkä ole nähnyt mitään syytä erotakaan. Kuulun kirkkoon myös siksi, että uskovana ihmisenä kuuluminen isompaan yhteisöön on minulle jossain määrin tärkeätä. Kuitenkin, jotain tekisi mieleni tehdä osoittaakseni, etten ole samaa mieltä kirkkomme päivi räsästen kanssa. En voi olla, eikä se Jumala, mihin uskon, taida olla sama Jumala, johon kirkkomme homovastaiset piirit uskovat.

Ahdistaa. En ole moneen vuoteen oikeastaan ajatellut jumalasuhdettani, koska asiassa ei ole ollut mitään ajattelemista. Meillä on välit kunnossa ja arki sujuu omalla painollaan. Jumala ON  ja antaa minun olla, ja jos tarvitsen jotain erityistä, hän on kuulolla sitä varten. Minun jumalasuhteeni on perheenomainen; arjessa elämistä, suurten elämysten säästämistä spesiaalihetkiin. Minun Jumalastani on lähtöisin kaikki hyvä ja kaunis, niin ihmisissä kuin luonnossakin. Linnunlaulu, auringonpaiste, rakkaus. Hän on tehnyt meille kauniin maailman, jota meidän tulee vaalia ja säilyttää. Kaikki se, mikä meissä on hyvää, on Jumalasta. Elämän tarkoitus on pyrkiä sitä hyvää kohti.

Hyvää kohti pyrkiminen toisinaan kyllä tahtoo vähän... mennä vituiksi, niin sanoakseni. Ihan meistä jokaisella. Minun Jumalani antaa kuitenkin uuden mahdollisuuden. Ja vielä toisenkin. Kuinka monta kertaa Raamatussa kehotettiinkaan antamaan anteeksi? Ei vain seitsemän vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. Miten voisimme antaa anteeksi toisillemme jos Jumala olisi armoton, eikä antaisi anteeksi meille?

Rakastan Jumalaani koko sydämestäni ja tunnen, miten Hänen rakkautensa ympäröi minut jokaisena päivänä. Ihan sellaisena kuin olen; vajaana ja syntisenä minuna.

Minä olen bi- ja transseksuaali. Siksi ahdistaa ihan hirmuisesti kuinka sukupuolisesti "erilaisia" mätkitään Raamatulla päähän. En varsinaisesti ota kantaa siihen, pitäisikö samaa sukupuolta olevia vihkiä avioliittoon - ehkä ei siinä tapauksessa, jos avioliitolla tarkoitetaan miehen ja naisen suhdetta -, mutta kummallinen ... hurskastelu ei ainoastaan ahdista vaan myös kiukuttaa. Homoja verrataan rikollisiin jopa; homoa/murhaajaa voi rakastaan ihmisinä, mutta teot pitää tuomita. Onko homous rikos?

Muutenkin, mitä NIIN kamalan PELOTTAVAA on miehessä, joka rakastaa toista miestä tai naisessa, joka rakastaa toista naista? Ei tästä ole kovinkaan monta vuotta, kun Eduskunnassa asti verrattiin homoja sikoihin. Jos saisi mennä naimisiin samaa sukupuolta olevan kanssa, niin seuraavaksi kai saisi naida vaikka sian. Toisaalta, syy miksi en enää vuosiin ole toiminut Setassa mukana, on se, että ahdistuin myös ilmapiirissä, jossa homous leimasi ihan kaikkea. Olenko MINÄ jotenkin kummallinen, kun en näe enkä koe homoseksuaalisuutta yhtään kummallisena asiana? Minulle se, ketä rakastan - - tai ehkä karkeammin sanottuna: Minulle se, ketä nain on ihan yhtä tärkeä tai vähän tärkeä asia kuin se, miten nain. Minulle on aivan samanarvoista se, tykkäänkö tehdä temput takaapäin kuin se, tykkäänkö tehdä ne naisen kanssa. Siis oikeasti - mitä välii?

En myöskään ymmärrä Raamattuun vetoamista nimenomaan tässä homoasiassa? Miksi se olisi edelleen validi, kun niin moni muu asia ei ole? Tämä kirjoitus on mielestäni oivallinen valoittamaan asiaa. Toivoisin todellakin, että joku, vaikkapa Päivi Räsänen sitten, kun niin näpsäkkä rouva on muutenkin, kertoisi vastaukset oheisiin kysymyksiin. Erityisesti orjuus kiinnostaa; tunnetusti laiskana vaimona ottaisin mielelläni vaikka norjalaisen orjan touhuamaan nurkkiin.

Ihan pakko linkittää Tomboyn aika korni pläjäys. *virn*. Sen jälkeen PITÄISI tehdä töitä tai maalata. Taidan mennä maalaamaan.




perjantai 15. lokakuuta 2010

Rentona hiljaa


Laiska vaimo on nyt ollut myös laiska blogin kirjoittaja. Ei ole mitään sanomista, olo on ollut vähän kurja (yskää ja nuhanpoikasta) ja totta kai ison osan ajastani on vienyt Warcraftin Catalysmia ennakoiva megapäivitys eli Patch 4.0.1. Kaikkien luokkien ja hahmojen talent-pinnat resetoituivat ja monet classeista kokivat ison muodonmuutoksen. Hunter varmaan muuttui eniten, kun mana lähti ja tilalle tuli focus. Samoin death knighteilla oli iso muutos se, että bloodista tuli tankkispecci ja muut muuttuivat puhtaasti dps-specceiksi. Pienimmistä muutoksista puhumattakaan... kuten että geareissa ei enää ole spell tai attack poweria ja kaikkien classien talentit vähenivät melkein 20:llä. Se on hyvä, talent-pointseja olikin ihan liikaa.

Totuttelu uuteen pelityyliin Ergalla on... hm, oikeastaan aika kivaa, ja tänään re-speccasin death knightini Shadimaksen, koska hän oli blood, eikä todellakaan aio jatkaa sillä linjalla ja ryhtyä tankiksi. Piti siis etsiä uudet talentit, glyphit ja rotaatiot frostille. Hyvä siitä tulee.

Viime yönä satoi ensilumen. Nyt maailma on valkoinen ja kaunis. Kaikki pensaat nuokkuvat raskaasta lumikuormasta, eikä aamulla ollut tien päälle asiaa kesärenkailla. Valot vilkkuivat koko illan, mutta onneksi sähköt kakesivat vasta yöllä. En tiennyt mitään koko sähkökatkosta, aamulla vasta kelloradio paljasti sähköjen olleen poikki. Aamiaisella luin eilistä lehteä, jossa kerrottiin tiistain sähkökatkoista ja mainittiin, että jossain päin sähköjen tulo oli kestänyt "muutaman tunnin". Muutaman tunnin?! Minusta 6,5 tuntia on vähän enemmän kuin vain muutama tunti.

Pari viimeistä päivää olen omistautunut aloittamalleni neuleelle.Ehdin jo kutoa resooria aika pätkän, kun tajusin, että silmukoita ei ollut riittävästi. Aloitin siis uudelleen ja loin 16 silmukkaa enemmän ja nyt työ näyttää siltä, miltä sen pitääkin näyttää mahtuakseen esiteinille. Samalla, kun olen antanut puikkojen helkkyä, olen katsellut yhtä suosikkisarjaani, "Minä, Claudius". En muista, olenko jo maininnut, etten katsele TV:tä juuri yhtään, mutta sen sijaan katselen tv-sarjoja DVD:ltä, elokuvia samoin. Pidän siitä, että voin itse valita mitä katson ja milloin - ja ennen kaikkea ilman mainoksia.

Maalausprojektini on tällä hetkellä kirjaimellisesti jäissä. Eilen pysyin sisällä paitsi yskän takia, niin myös siksi, että satoi räntää. Ei oikein otollinen sää maalaamiselle, ei sittenkään, vaikka nyt minulla olisi sitä punamultamaaliakin. Sitä ei todellakaan saa litran purkeissa, joten Meltsu osti pienimmän mahdollisen purkin - 20 litraa. No, vetelenpä sitten koko portaan sillä, ja "paikkailen" muutenkin eteläseinää. Samoin Meltsu osti minulle setin ihan pieniä pensseleitä, että saan mm. ikkunanpokat niin tarkasti kuin haluan.

Jostain syystä luminen maisema saa minut... rennoksi? Äkkiä en huomaakaan pyykkikasaa, joka odottaa viikkaamistaan tai keittiön lattialla pyörivää koirankarvakasaa, ainoastaan vihreissä tuikkuastioissa palavat tuoksukynttilät ja sen, miltä viimeiset pelargoniankukat näyttävät vasten ikkunan takana loistavaa valkoisuutta.

Päivän videoksi kohtaus Claudiuksesta.




tiistai 12. lokakuuta 2010

Private


Kirjoitettu läppärillä akun varassa alkaen puoli yhdeksän maissa, siirretty Vuodatukseen, kun taas saimme sähköä (vitun paljon kiitoksia, Vattenfall) eli klo –lisää tähän kellonaika, ja ehkä päivämääräkin, jos sähköä saadaan taas vasta vuorokausien kuluttua- - - n. klo 15.30!

No niin, siis jälleen kerran ihmettelen maailmaa talossa, jossa ei kuulu sähkölaitteiden hurinaa ja vain siksi, että ulkona tuulee hiukan tavallista enemmän. Mukava tapa viettää päivää sairastuvalla, eh? Normaalisti en olisi vielä tähän aikaan ollut hereillä jo toista tuntia, mutta Toni heräsi yskimään ja niiskuttamaan niin rajusti, että katsoin parhaaksi suosiolla nousta sängystä ja mennä surffailemaan nettiin. Lyheksi jäi sitten sekin ilo. (Jaa miten niin täydellisen kettuuntunut sähköyhtiöön..?) Toisaalta, toisenlaista iloa tuo tämäkin hetki, ihan näin: istun keittiön pöydän ääressä, kynttiläkruunun kaikki kuusi kynttilää tuovat pehmeätä valoa koko huoneeseen ja minä unohdun hetkittäin tuijottamaan ulos ikkunasta puutarhaan, missä tuuli pyörittelee omenapuiden lehtiä, tuo alas muutaman lumelta näyttävän hiutaleen silloin tällöin ja missä mustarastas herkuttelee viimeisillä omenoilla. Onneksi ehdin keittää kahvit ennen sähköjen häipymistä, joten mikäs tässä oikeastaan on ollessa.

Täytyykin muistaa etsiä lintulauta kohtapuoliin (lähiviikkoina) esiin. Tällä kertaa muistin jopa korjata sen keväällä pihasta pois! Samoin voisi muistaa purkaa trampoliinin, joka viime talven vietti pihalla ja josta lapioin eräänkin kerran lunta maahan, kun lumikuorma oli vähällä musertaa koko häkkyrän.

Tänään ajattelin tarinoida yksityisyydestä. Ihan siksi, että eilen illalla otin Naamakirja-kaveriksi yhden kiltalaisen, mikä tarkoittaa sitä, että kun hänellä on kavereina muitakin kiltalaisia minun lisäkseni, sitä kautta oikea nimeni tulee ainakin viiden ihmisen tietoon. Vielä ehkä vuosi… kaksi sitten se olisi häirinnyt, mutta ei enää. Jos se häiritsisi, en todellakaan kirjoittaisi julkista blogia, josta minä olen tunnistettavissa, vaikka en varsinaisesti henkilöllisyyttäni julistakaan. Internet on kummallisesti vääristänyt tarvettamme yksityisyyteen, tai ainakin minun kohdallani on. Olen ollut huomaavinani samaa muissakin ihmisissä.

Joskus aikaan ennen internettiä oli luonnollista kertoa nimensä, osoitteensa ja puhelinnumeronsa, eikä henkilöllisyyden piilottaminen minkään nimimerkin suojiin tullut mieleen kenellekään. Mutta sitten tuli internet ja sen suoma mahdollisuus olla anonyymi ja tehdä sen anonyymiteetin suojissa asioita, joita ei ikinä tekisi nimellään ja naamallaan. Asiantuntijat kehottivat varovaisuuteen; henkilöllisyys oli hyvä salata, tietoja itsestä ei kannattanut antaa. Ainakin minulla se johti oikeastaan jopa vääränlaiseen tarpeeseen suojata henkilöllisyyttäni. Edelleenkin minun on vaikea antaa puhelinnumeroani kenellekään, takaraivossa tykyttää ajatus, että entä jos alan saada häirikkösoittoja… Ja ennen oli normaalia, että numero oli jokaisen saatavissa puhelinluettelossa, eikä sen antamista eteenpäin arkaillut pätkääkään. Ihmiset esiintyivät nimillä, nykyään varotaan paljastamasta yhtään enempää kuin on pakko.

Vai onko ongelma sittenkin vain minun omani? Tulinko liian varovaiseksi annettuani liian paljon ihmisille, joihin luotin liikaa?

Ehkä olen alkanut saada takaisin luottamustani ihmisiin yleensä, kun uskallan taas olla ihan minä, niin netissä kuin sen ulkopuolellakin. Kun otan Naamakirja-kaveriksi satunnaisen tuttavan tai WoW-kaverin, se antaa pääsyn hyvin pitkälle minuun; ei ole mikään temppu kuuklettaa esiin osoitteeni ja yritykseni tiedot. So fucking what? On minulla nimi ja osoite, ja oikeasti, mitä kukaan niillä tekee? Korkeintaan lähettää minulle kimpun punaisia ruusuja, koska olen niin suloinen. Miksi kukaan haluaisi vahingoittaa minua, tai ilkeillä minulle tai miksi yleensäkään kukaan, jota en tunne ”oikeassa” elämässä ja jonka kanssa en ole muutoin tekemisissä, haluaisi minulta yhtään mitään? Ja mitä tähän blogiini tulee, kuten sanoin, olen tunnistettavissa (enkä yritäkään tehdä mitään jippoja vaikeuttaakseni tunnistamistani), mutta en kuitenkaan julista täällä henkilöllisyyttäni. Enhän minä tuolla kylilläkään kulje vieraiden keskellä kaulassani lappu, missä lukee henkilötietoni.

Totta kai jonkin sortin varovaisuutta täytyy edelleenkin noudattaa. Nettipankin tunnukset pidetään salassa, visa-kortin numeroa ei jaella minne sattuu. WoWiin olen liittänyt autenticatorin, joka ehkäisee tehokkaasti accountini hakkerointia ja koneella pyörii niin palomuuri kuin virusskannerikin. Jotain tolkkua, toki, mutta ei mitään hysteeristä oman henkilöllisyyden piilottelua ikään kuin minussa olisi jotain, mikä ketään kiinnostaisi.

Asiasta arkisempaan; pääsin eilen aloittamaan portaan maalaamisen, kun Meltsu toi valkoista maalia ikkunanpieliin (ja oven-) ja ruskeata maalia ovea varten. Olin juuri ehtinyt hinkata teräsharjalla vanhat irtonaiset maalit pois, ja aloin heti innoissani maalaamaan. En ehtinyt kahdessa tunnissa vielä paljon mitään! Tänään toivon pääseväni jatkamaan hommaa ja ainakin tällä hetkellä näyttääkin hyvältä. Ilma selkenee ja se, että lämpötila on melkein nollassa, ei haittaa, kun muistaa laittaa tarpeeksi päälle. Uuden oven pielet täytynee maalata kahteen kertaan, raakalauta kun imee maalia kuin sieni. *slurps*. Lisäksi punainen seinämaali on vielä kaupassa. Saakohan rautakaupasta ihan pieniä eriä punamultaa? Tai saako sitä yleensäkään pieniä eriä yhtään mistään?

Muita suunnitelmia; pesin eilen Tonin ainoan villapaidan siihen malliin, että se kutistui… No, joku ihan ihme tekokuituhörsö se olikin, mutta se, että se on nyt liian pieni hörsö, tarkoittaa sitä, että Toni tarvitsee uuden villapaidan. Taidan laittaa matonkuteiden leikkaamisen pienelle tauolle ja suitsait-sukkelaan tekaista Tonille uuden villapaidan isoilla puikoilla. Lankaahan minulla on vaikka vaatettaisin koko kylän uniikkivillapaidoillani. Minähän en nimittäin mitään ohjeita seuraile, vaan laitan puikot suihkimaan ja annan niiden elää ihan omaa elämäänsä. Lopputulos yllättää aina.

Tunti ilman sähköä nyt. Vieläköhän putkistossa olisi sen verran painetta, että vettä heruisi aamupesua varten? Juomavettä otinkin heti 10 litran ämpäriin, kun sähköt räpsähtivät poikki. Parin tunnin päästä täytynee alkaa tyhjentämään jääkaapin sisältöä ulos, siellähän on jääkaappilämpötila nyt. Pakasteille ei sen sijaan voi mitään, täytyy vain toivoa, että sähkö tulee takaisin ennen kuin pakastin alkaa sulaa. Ja puita pitää hakea, kämppä alkaa kylmetä.

Tää on niin tätä. Heja Vattenfall.

Päivän videoksi Stingiä kertomaan mitä tunnen Azerothissa.




sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Voihan vihkivala


Tänään, 10.10.10, on (ilmeisesti) jälleen suosittu vihkipäivä samaan tapaan kuin olivat 9.9.2009, 8.8.2008 jne. Asiaan liittyen muistaakseni Jyväskylässä oli järjestetty viime yönä sarjavihkiminen, jollainen oli keväällä Lahdessakin. Korviini särähti pahasti radiossa haastatellun papin toteamus siitä, että näin saa ihmiset keskittymään siihen, mikä on tärkeintä; ei satsaamaan muutamaa minuuttia kestävään toimitukseen, jonka takia saa maksella pankkilainaa pitkään, vaan itse aviolittoon.

Onko minun ymmärrettävä, että ne, jotka haluavat mennä vihille sukulaisten, ystävien ja tuttavien läsnäollessa ja jotka tahtovat juhlistaa tilaisuutta "isosti", eivät panostakaan kirkon toivomalla tavalla itse avioliittoon? Minunkin avioliittoni on ilmeisesti tuhoon tuomittu, koska todellakin otin lainaa häitä varten. Jäin työttömäksi määräaikaisesta työpaikastani ja Meltsulla oli määräaikaisia toinen toisensa perään, joten hääjuhla olisi jäänyt haaveeksi ilman lainaa, jota en saanut edes pankista vaan vakuutusyhtiöstä. Aikuisina ihmisinä emme myöskään halunneet vanhempiemme kustantavan häitämme, vaan halusimme tehdä kaiken ihan ITSE ja sillä tavalla kuin ITSE halusimme. Hyvin se onnistuikin ja häämme olivat taatusti "meidän näköiset".

Hääjuhlamme oli ennen kaikkea vieraillemme. Halusimme tarjota parasta, mitä pystyimme (olkoonkin, että se oli kinkkukiusausta ja salaattia!) ja halusimme, että kaikilla olisi mukavaa. Halusimme vähän erilaista valitsemalla erikoisemman paikan juhlallemme, emmekä missään tapauksessa halunneet häipyä omista juhlistamme ennen kuin viimeinenkin vieras oli saateltu taksiin. En ollenkaan tullut ajatelleeksi, ettemme niin tehdessämme panostaisi itse avioliittoon!

Mutta mikä meille itsellemme oli tärkeintä, se ei ollut juhla vaan vihkiminen. Sanoinkin, että juhla on vieraille, vihkiminen avioparille. Se, että lupauduimme toisillemme ja lupauduimme panostamaan avioliittomme pysyvyyteen. Lupauduimme tahtomaan.

Hemmetisti tahtomista tässä on tarvittukin. *virn*

Sudin oven kahteen kertaan valtilla ja pääsen viikolla toivottavasti maalamaan. Oven päätimme maalata ruskeaksi, seinään punamultaa ja valkoisella voisi vetää noita vanhojakin osia, jotka maalaamista näyttävät kaipaavan. Talo maalattiin tasan 10 vuotta sitten ja punamulta on kestänyt aikaa hyvin, valkoinen maali ei.




perjantai 8. lokakuuta 2010

Kärsi, kärsi, kauniimman kruunun saat


Tänään, kun kello herätti minut ja vilkaisin ulos, taivas oli aivan vaaleanpunainen. Ihan koko taivas, tai ainakin kaikki, mitä minun ikkunoistani näkyi. Absurdi näky, josta en ole varma, oliko se edes totta. Kun Toni tuli ehkä vartin päästä herättämään minua kertoakseen olevansa lähdössä kouluun (olin siis nukahtanut uudelleen, kuten joka aamu...) ja kun sanoin, että katso taivasta, Tonin reaktio oli "täh?". Katsoessani ulos, taivas oli ihan tavanomaisen siniharmaa, ei yhtään punaisia sävyjä.

Mutta minun maailmani on täynnä punaisia sävyjä! Ja keltaisia. Oransseja. Tänään tunnen itseni erityisen pinkiksi ja pörhöiseksi. Vaaka näytti 3 kiloa vähemmän kuin 2 viikkoa sitten, mikä oli kuin piste i:n päälle olotilassa, joka minut yllättäen on vallannut. Tämän olotilan nimi on "tahtoo tahtoo". Heti aamusta alkaen olen tahtonut. Tahdon nyt viimeinkin sen uuden tatuoinnin ja otan siksi uudelleen yhteyttä erääseen freelancen fantasy-taiteilijaan, jolle jo kerran laitoin sähköpostia saamatta vastausta. Nyt tökkään häntä Facebookin kautta. En keksi mitään syytä, miksi emme pääsisi sopimukseen tatuoinnista, semminkin kun en ole ilmaiseksi sitä vinkumassa. Totta kai taiteilijalle maksetaan työstä, tuli työ sitten seinälle tai ihoon. Voisin tietysti käyttää ko. taiteilijan valmiita töitä, mutta haluaisin aivan uniikin. Minulle tatuoidaan Ergie vasempaan lapaani, sen olen päättänyt jo aikoja sitten, mutta toteutuksen kanssa en ole pitänyt kiirettä = hosunut.

Seuraavana tahtoo-listallani on pari leikkausta. Naamaa pitää kiristää ja silikoonit pitää saada.

NOT.

Eikun oikeasti. Olen viime vuosina miettinyt, pitäisikö minun poistattaa nämä kaksi isoa luomea kasvoistani. Ne eivät koskaan ole minua haitanneet, ja lapsena niitä sanottiinkin kauneuspilkuikseni, mutta nyt olen alkanut miettimään, olisiko niistä hyvä päästä eroon. Ne tosiaan ovat hiukan eri kokoluokkaa kuin lapsena, jolloin minulla oli vain kaksi ruskeata läikkää kasvoissani, kun ne nyt ovat monen millin ulkonevia luomia. Voisin ottaa yhteyttä paikkakunnalla vaikuttavaan yksityiseen lääkäriasemaan niiden tiimoilta, koska terveyskeskusta näiden luomien takia on turha vaivata. Eivät ne ole mikään terveysriski, kunhan nyt vain tahtoisin nähdä, miltä näyttäisin ilman niitä.

Ja tissit sitten. Olen toivonut rintojen pienennystä niin kauan kuin jaksan muistaa. Enkä voi ikinä, mitenkään käsittää, miten kukaan, jolla on sievät A- tai B-kupin rinnat, voi haluta suuremmat. Antaisin omistani pois useita kuppikokoja milloin vain. Inhoan rintojani, olen aina inhonnut. En siedä, että niihin kosketaan. Ne ovat olemassa vain lapsen ruokkimista varten ja sitäkään hommaa ne eivät pystyneet suorittamaan kunnolla. Paskat tissit. Pienimmilläni olen ollut kokoa XS - 34 - 48 kg. Okei, se oli jo aika anorektista, mutta siitä huolimatta pullistelin D-kupin rinnoilla. Lihomisen myötä kuppikoko on luonnollisestikin kasvanut ja tällä hetkellä se on E. Normaalipainossani (joka mielestäni on 60 kg:n paikkeilla ts. koko 38) kuppikoko on ollut D tai DD. Koskaan ei ole hyvä olla, rintaliivit painavat, puristavat, pistävät, ahdistavat jne jne jne. Ilmankaan ei voi olla. Mitä antaisinkaan B-kupin rinnoista... Edes niistä. A-kuppi olisi vielä parempi. Olisi liian huomiotaherättävää leikkauttaa rinnat kokonaan pois, mutta jos se olisi mahdollista, en kaipaisi tissejäni päivääkään. Tällä hetkellä ja tällä elopainolla leikkaus ei tule kysymykseen. Tietääkseni edellytyksenä rintojen pienennykselle on tietyn painoindeksin alittaminen ja sitä minä en alita. En vielä. Katsotaan vuoden päästä, jolloin minulla ei ole kasvoissani yhtään luomea ja viides tatuointi...

Tälle päivälle suunnitelmissa on siis portaan laatikoiden siivous ja lisäksi pitää kuskata Toni kaverin synttäreille. Huomennakin minulla on kuskin hommia: lupauduin viemään yhden autolastillisen partiolaisia leirille. Nii-ih, minä olen se luottokuski... minulta kun kysyy, saa aina vastauksen "joo, kyllä mä vien".

Päivän videoksi... jotain. Eilinen oli yksi suosikkibiiseistäni ja ihan siksi, että pidän siitä niin paljon. Pidän Scooterista muutenkin. Ah joo, laitetaan Megaherzia, kun nyt saksalaiselle linjalle lähdettiin.




torstai 7. lokakuuta 2010

Se pyörii sittenkin


Porrasremontti pääsi kuin pääsikin tänään alkamaan! Meltsu ja R. tunkkasivat portaat suoraan ja laittoivat lecaharkkoja sokkeliksi sekä repivät paneloinnin oven oikealta puolelta pois. Vasen puoli olikin sen verran hyvässä kunnossa, että riitti, kun vähän nakutteli paneleita kiinni. Samoin oven kynnys (tmv.) saatiin paikoilleen. Lauantaina remppaa olisi tarkoitus jatkaa ja sitä ennen minun pitäisi ehtiä (lue: viitsiä) siivota portaan laatikoista kaikki (Meltsun) roinat pois. Luulen, että siivoan kaikki suoraan roskikseen. Saa mukavasti säilytystilaa taas. Lauantaiksi taisi jäädä oven karmien ja oven itsensä laittaminen, panelointi ja alimman rapun uusiminen. Joskus myöhemmin sitten maalataan, en tiedä vielä vedelläänkö punamullalla (kannattaako sitä muutamaa litraa hankkia?) vai lipsutaanko linjasta ja laitetaan öljypohjaista shittiä vaan.

Tulee hieno. Ja käytännöllinen! On aina mukavaa, kun talossa on alaovi, joka menee kiinni. Erityisesti talvella on kivaa, kun ei tuiskuta lunta koko porstuaa täyteen.

Muita uusia, iloisia asioita:

Laukku! Tarkemmin sanottuna käsilaukku, mitä ei kuvasta täysin hahmota. Aivan valtavasti lokeroita ja taskuja, ja lisävarusteena olkahihna, josta en tosin tiedä, mihin se olisi tarkoitus kiinnittää. Näin tämän kaunokaisen eilen paikallisella kirpputorilla ja ihastuin heti. Koska en missään tapauksessa tarvitse uutta laukkua, tämä olisi jäänyt sinne missä olikin, jos hinta olisi ollut yhtään korkeampi, mutta mielestäni 2 euroa täysin käyttämättömästä käsilaukusta ei ole turhan paljon. Nainen minussa otti vallan! Tämä laukku saa lähteä kanssani Teneriffalle, mutta sitä ennen pitää löytää siihen sopivat kengät - tai käyttää ihanista ihanimmat (Ellokselta ostetut) "gladiaattori"-sandaalini suutarilla. Tai jos sittenkin lähtisin vaikka ihan kohta katsomaan, onko Elloksella vielä jotain kivoja popoja alessa...
Mies minussa aka Ergie on Azerothissa muuttamassa yhteen K:n kanssa. Viimeinkin avoliittoon! *virn*. Ihan oikeaan sellaiseen, eikä vain "tuu mun luo yöksi"-liittoon. Ergielle on tarjottu pientä asuntoa ostettavaksi Murder Rown varrelta ja olen varma, että hän ostaa sen. Alustavasti K:n kanssa jo puhelivat siitä, että asunto olisi yhtä lailla K:n koti. Asiasta täytyy vielä keskustella tarkemmin.

Ergien tuleva asunto on siis Murder Rowlla, se on Court of the Sunilta tullessa oikealla puolella, ensimmäinen ovi. Tiedän jo, millainen se on sisältä! Alakerrassa on pieni keittiö ja huone, jota voisi kutsua vaikka ruokailuhuoneeksi. Yläkerrassa on makuuhuone ja kylppäri/vessa, jossa on amme. Se (amme siis) on Ergielle hyvin tärkeä, samoin kuin kunnollinen keittiö. Ergie rakastaa ruuanlaittoa ja on erinomainen kokki! Muiden kotitaloushommien kanssa onkin sitten niin ja näin... vaatehuollosta hän ei tajua yhtään mitään, ja saa monesti K:n sanomaan hellästi: "You are so helpless sometimes."

Meillä olisi kiltaraidi tuossa ihan 10 min kuluttua, mutta olen klikannut siihenKIN "declined". Tosin ajattelin ihan kohta logata Ergaksi (olen tällä hetkellä Shadilla, siis parhaillaankin minulla on WoW auki). K. ei ole onlinessa nyt, joten tämän illan suunnitelmiin ei kuulune RP-sessiota. Voisin hommata jotain edelleen Shadilla, tai Ergalla tai vaikka Karalla... hm.




keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Tyypillistä


Tänä aurinkoisena keskiviikkona olen pukeutunut vaaleanpunaisiin villasukkiin, seepra-raidallisiin trikoisiin, mustaan mekkomalliseen tunikaan ja vaaleanpunaiseen huppariin. Olen taas nähnyt levottomia unia, joista ei sen enempää, koska niissä ei esiintynyt tällä kertaa julkkiksia, mutta jotka siitä huolimatta jättivät kummallisen hyrinän jonnekin vatsanpohjaani. Mistähän nyt tuulee? Nappailemani tabut ja pudonneet kaksi kiloa alkavat vaikuttaa?

Koska keskiviikkoaamu merkitsee yleensä WoWin maintenancea, olen päättänyt viettää tämän keskiviikon aamupäivän ihan oikeasti työn merkeissä. Asiakasrekisteri vaatii päivitystä ja lisäksi minun pitäisi selvitellä työllistämistukiasioita. Tosin minun pitäisi selvitellä myöskin, miten 15. päivä ilmestyvä patchi vaikuttaa oikeasti hunterin ominaisuuksiin... mana katoaa ja tilalle tulee roguen ja warriorin energyä vastaava jutska, jonka mekaniikasta minulla ei ole hajuakaan. Ja ammuksille saamme sanoa hyvästit! Hunter muuttuu classeista kaikkein eniten, eli kovasti on opettelua edessä niin nyt patchin jälkeen kuin varsinkin joulukuusta alkaen, kun Cata iskee päälle oikein kunnolla.

Iik, Cata..! Sitä on ainakin vuosi vaahdottu (minä en ole) ja tuntuu uskomattomalta, että se on pian täällä ja todellisuutta. Julkaisupäiväksi on varmistunut 7.12 eli se julkaistaan juuri silloin, kun olen poissa Suomesta. Täytyy tilata se jo etukäteen niin että se odottaa minua kotona, kun lennähdän takaisin Teneriffalta. Kaikki kaverit saavat ison etumatkan ja dingaavat level 85 varmasti jo ennen kuin minä ehdin ladata koko peliä... *niisk*. Tekevät kuitenkin jo uusi heroicceja, kun tulen kotiin. *niisk niisk*. Vora eilen sanoi ottaneensa töistä jopa viikon loman juuri julkaisupäivän aikaan voidakseen keskittyä peliin. Tiedä sitten, oliko se vitsi. Ja hei, en minä nyt ihan aikuisten-oikeasti sitä sure, että Cata julkaistaan, kun minä en ole paikalla. Kyllä minä ehdin, enkä ajatellut pitää kauheata kiirettä levelille 85 muutenkaan; koko Azeroth muuttuu niin paljon, että aion nauttia kybällä kaikesta uudesta, enkä tehdä mitään power-level burstia max levelille.

Mutta siis, tänään ja nyt; töitä. Hieman toisella tavoin kuin eilen vielä oli suunnitelmissa. Eilen Meltsu sanoi, että tulen hänen kanssaan töihin ainakin sen verran, että annan hänelle kyydin, ja varmuuden vuoksi minun olisi hyvä ottaa työvaatteetkin mukaan. Tasan kello 9 meidän pitäisi olla kahvilassa, joten minun olisi parasta laittaa kello herättämään. Minulla oli omat epäilykseni, mutta tein toki työtä käskettyä ja olin klo 8.30 reippaana tyttönä valmiina lähtöön - - Meltsu tosin nukkui edelleen. Kävin kysymässä, että eikös meidän pitäisi lähteä, ja sain vastauksen: "Eikun puol kymmeneksi ... ja mä meenkin yksin."

Niiiiiiiiiiiiiiin tyypillistä. Tyypillistä.

Saa nähdä, miten käy tälle viikolle suunnitellun ovi/porrasremontin. Uusi ovi ja karmit tulivat jo viikonloppuna, mutta nyt pitäisi vielä saada portaat ts. vanha veranta tunkattua vähän pystympään ja uusittua ulkoverhoilua vähän, ja tietenkin fiksattua karmit ja ovi paikoilleen. Jos tämä projekti, jota on nyt tehty jo kaksi vuotta, toteutuu viimeinkin, niin hyvä juttu. Jos ei, niin kaipa tässä vielä vanhallakin ulko-ovella pärjäillään. Ei meillä nämä jutut koskaan kovin äkkiä tapahdu! Vessan ikkunaakin saatiin odottaa vuoden.

Ja vauvauutisia. On. Kas kas. Kerrankin minä huomasin jotain! Minä, joka en yleensä huomaa mitään kenessäkään, vaikka henkilö ilman päätä vastaan tulisi.

 * * *

Tänään olen le-vo-ton.




tiistai 5. lokakuuta 2010

Sen pituinen se


Tänä aamuna perhe lähti samaa matkaa töihin/kouluun ja minä käytin tilaisuuden hyväkseni nukkumalla tavallista pitempään. Tavallisesta poiketen en herännytkään jyskyttävään migreeniin, kuten hyvin usein nukuttuani "liikaa", vaan hyvin hämmentyneenä, ja huvittuneena. Juuri ennen heräämistäni olin nimittäin uneksinut Jack Davenportista. Kävelin hiekkarannalla, en tiedä sen tarkemmin missä, mutta luultavasti jossain ulkomailla. Edelläni ajoi polkupyörällä Jack Davenport, joka ilmeisesti kuului minun seurueeseeni. Meitä oli muitakin, mutta en muista sen tarkemmin. Davenport oli pukeutunut kesäisesti shortseihin ja T-paitaan ja lisäksi hän oli iloisesti humalassa, nauroi ääneen ja mutkitteli fillarillaan. Ja sitten TÖPS, hän meni nurin pyörällään ja lensi mahalleen hiekkaan. Ilmeisesti hänen housunsa putosivat (koska ihan varmasti hänellä oli ne vielä fillaroidessaan!) ja kun hän siinä makasi mahallaan ja kikatti hillittömästi, näin kuinka hänen kalunsa oli taipunut ja kuikuili nyt jalkojen välistä. Fallos suorastaan, ja kun hän nousi seisomaan, se roikkui hänen jalkojensa välissä varsin mahtavan kokoisena. Oli sekä pitkä että paksu. Ja PS. Ilmeisesti Jack Davenportia ei ole ympärileikattu.

Tästähän se on sitten hyvä aloittaa tämäkin päivä, Davenportin kulli mielessä.. *krhm*.

Aika usein naiset sanovat, etteivät ole kiinnostuneita miesten elimistä sinänsä ja että ne ovat oikeastaan rumia. Olen ilmeisesti poikkeus siinä joukossa, koska minusta söpö kulli on todellakin söpö. Katselen mielelläni alastomia miehiä ja heidän miehisiä ruumiinosiaan juhlakunnossa. Siis en "luonnossa"! Toki katselisin, jos siinä ei olisi ikäänkuin jotain hiukan moraalisesti epäilyttävää näin naituna naisena. Ei sitä oikein voi miesten saunaankaan tunkea, tai tuttavia tuijotella. Mutta kuvamateriaalia kyllä löytyy - ja syystä, joten en täysin ymmärrä, parasta materiaalia löytyy toisille miehille suunnatuilta sivustoilta/julkaisuista. Olen sisäinen homo? Mutta se on sitten jo toinen juttu se.

Tämän päivän ohjelmaan voisi sisältyä mm. passifloran istuttaminen isompaan ruukkuun ja matonkuteiden leikkaaminen Maanalaista armeijaa katsellen. Kuteita on kertynytkin jo niin mittava kasa, että täytynee ottaa esille isompi koppa, missä niitä säilyttää. Olen päättänyt (ainakin melkein) virkata peräkammariin uudet matot vanhojen Sotkan mattojen tilalle. Vanhat matot olivat uutena söpöt, mutta nyt, koska ne ovat niin ohuet, ne tuppaavat menemään rullalle. Siis kirjaimellisesti; ne alkavat rullautua tiukalle rullalle päädyistä.

Arvatkaa mitä laitan päivän videoksi? *virn*.




maanantai 4. lokakuuta 2010

Tänään en tykkää veroista


Olen ollut ahkera tytteli! Tehnyt laskuja, maksanut omia ja tarkistanut tilit ts. tsekannut, kenelle lähtee muistutus ja kuka onneton saa muistuksen perintätoimiston kautta. Olemme perintätoimiston asiakkaita myös näin päin. Perintätoimistosta puheenollen, olivat maksaneet liikasuorituksen takaisin viime viikolla... Laitoin firmaan sähkpostia ja pyysin saada osoitteen, mihin voisin lähettää firman tiedot liikasuorituksen maksamista varten, ja sain vastauksen: "Saanko asia- ja tilinumeron?" Laitoin kyseiset tiedot menemään, mutta en koskaan saanut  vastausta kysymykseeni - ja sitten maksu pätkähtikin tilille noin vain, varoittamatta. Tekisi mieleni sanoa söpösti "hei haloo", mutta jääköön nyt sanomatta. Tarkasti kerrotaan, miten liikamaksun voi saada takaisin (jos olisin laittanut tilitiedot kirjallisesti, mukaan olisi pitänyt liittää mm. kopio kaupparekisteristä!) ja sitten rahan saakin tilille ihan vain heittämällä sähköpostilla, eikä edes vaaditun muotoisella, vaan ihan henk.koh. postistani.

Verottajakin muisti kirjeellä ja tekisi mieleni sanoa siihen asiaan vähän jotain enemmänkin kuin vain "hei haloo?". Minulle mätkyjä 1600 euroa, Meltsulle yli 2000. No HEI HALOO?! Kuinka helvetin paljon me oikein tienaamme, kun joka vuosi pitää laittaa lisäveroa lisäveron päälle? Tässä sitten maksellaan veroja tämän maan johanna tukiaistenkin puolesta, kun ei ole pokkaa ottaa glamouria asennetta ja todeta maksamattomista veroista; "mitä välii?" Ei taitaisi olla minusta siihen. Voin olla hutilus ja laiska, mutta en koskaan tarkoituksella röyhkeä tai suorastaan rikollinen. Ja mitä Johanna Tukiaiseen tulee, hän on sanonut (jonkun muun sanoja lainaten); "Itken mieluummin mersussa kuin ladassa", mutta minä heitän siihen oman vastineeni ja totean, että sittenkin:

Itken mieluummin omassa ladassani kuin lainamersussa.

Eilen aamulla meinasi itkettää ihan muista syistä. Otin la-iltana muutaman lasin viiniä, ja krapula alkoi jo heti illalla. Totesin, että luultavasti minun pitää siirtyä vesilinjalle kokonaan, koska pienikin määrä alkoholia saa minut tuntemaan kuin olisin juonut sammion. Se ei ole ollenkaan miellyttävä tunne; olla krapulassa vaikka en ole juonut siihen vaadittavaa määrääkään, saati että olisin ollut siinä kunnossa, että tuntisin krapulan olevan luonnollinen seuraus moiseen ilonpitoon. Ikä ja hormonit?

Iloisiakin asioita: tilaamani DVDt saapuivat tänään! Taas on monta tuntia Maanalaista armeijaa katsottavana.

Päivän videoksi jotain iloista. Mitähän... Juu! Tunak Tunak Tun saa aina suupielet hymyyn!




perjantai 1. lokakuuta 2010

Meillä nukutaan


Eilen, kun kömmin sänkyyni kirjan kera, unohduin muistelemaan, miten meidän nukkumajärjestelymme ovat tässä vuosien varrella muuttuneet. Täydellisestä symbioosista erillisiin makuuhuoneisiin!

Silloin, joskus kauan sitten, kun muutin yhteen Meltsun kanssa, meillä ei ollut edes sänkyä, pelkät patjat lattialla, mutta läheisyyttä sitäkin enemmän. Sitä olin jäänyt edellisessä liitossani kaipaamaan; läheisyyttä ja että voisin nukkua toisen ihmisen kainalossa, saman peiton alla. En muista, kumman hankimme ensin, sängyn vai tuplaleveän peiton... molemmat meille kuitenkin ilmestyivät, joskin sänky oli halvin mahdollinen Askon malli ja siitä putosi pohja jo heti ensimmäisenä aamuna. Ei, emme tehneet mitään pervoa, siitä yksinkertaisesti vain romahti pohja. Sitten saimmekin talonmieheltä kunnon työkalut sängyn kasaamista varten ja siitä tuli niin tukeva, että kun vuoden päästä pääsimme muuttamaan kaupungin vuokra-asuntoon, sänkyä oli melkein mahdoton saada purettua muuttokuorman mukaan. Palveli se kuitenkin meitä vielä vuoden tai kaksi ja saimme jopa myytyä sen eteenpäin patjoineen kaikkineen! Toisessa patjassa oli tosi syvä kuoppa, koska Lurppa oli yrittänyt haudata sinne luun, mutta kuitenkin... Mahdoimmekohan saada jotain sata markkaa siitä, se oli iso raha meille silloin.

Loppuvuodesta 1995 olimme molemmat määräaikaisessa työsuhteessa, mikä tarkoitti sitä, että meillä oli varaa ostaa uusi sänky. Osamaksulla tosin, ja kyllähän 3000 markan sängyssä maksamista riittikin koko seuraavaksi vuodeksi, jos en väärin muista. Iskusta oikein joustinpatjat, 10 vuoden takuulla. Tuplapeiton alla köllöttelimme edelleen, tosin yhteisnukkumisen ylle alkoi kerääntyä synkkiä pilviä siinä määrin, että puoli vuotta häidemme jälkeen muutin sängystä kokonaan pois, enkä yhteiseen sänkyyn ole palannut. En jaksa muista, oliko Meltsu aina kuorsannut, mutta vuonna 1996 se alkoi olla häiritsevää. Todella häiritsevää, ja lopulta tilanne oli se, että en saanut kunnolla nukutuksi senkään takia, että odotin vain, koska se hirveä rohina alkaa. Ja alkoihan se, ja minä aloitin tönimisen ja kiroamisen, ja siirryin lopulta sohvalle nukkumaan. Koin valaistuksen ja totesin, että mitä järkeä minun on herätä keskellä yötä, vihaisena, kun voin mennä illalla olohuoneeseen nukkumaan ja nukkua yöni hyvin - ja myös Meltsu voi nukkua omansa haluamallaan tavallaan, kun vaimo ei muksi nyrkillä joka yö. Niinpä minä sitten jo illalla petasin itselleni pedin olkkarin lattialle ja aamulla siirsin patjan ja peitot makuuhuoneen puolelle.

Vuonna 1998 muutimme tänne, emmekä ensin tajunneet talon luonnetta, vaikka minäkin sentään olin viettänyt täällä lapsuuteni. Peräkammarista tehtiin "olohuone", jonne tuli sohvaryhmä, kirjahylly yms. Keskikammariin laitettiin Meltsulle parisänkymme ja minä... mitä tein minä? Hain vintiltä kapean laverin itselleni tuvan nurkkaan (täsmälleen samaan paikkaan, missä nyt on tämä "toimistoni"). Hyvin siinä nukutti, mutta nyt ihmettelen moista älynväläystä. Olinhan raskaanakin; eikö minun olisi pitänyt nukkua mukavasti sängyssä? Raskauteni loppuvaiheessa ostimme Sotkasta halvan 120 cm leveän joustinpatjan ja fiksasimme sen peräkammariin. Siinä vaiheessa taisi vanha nahkainen kulmasohva saada lähtöpassit seuraavaan kotiin, joskin peräkammari leikki edelleen olevansa joku "olohuone", jossa minä siis majailin, nukkuen yöni jossain nojatuolin takana.

En nukkunut kauan peräkammarissa, ehkä kuukauden, korkeintaan kaksi. Toni syntyi ja koska hänen sängylleen löytyi paikka keskikammarista, oli luonnollista, että minä ja Meltsu vaihdoimme sänkyjä ja huoneita. Minä pääsin vihdoinkin 160 cm leveään parisänkyymme ihan yksin! Siitä lähtien olen roikkunut siinä kynsin hampain. Luovuimme viimeinkin myös ajatuksesta, että 140 vuotta vanhassa maalaistalossa pitäisi olla joku hemmetin "olohuone" ja päädyimme ihan omaan asumisratkaisuumme, jollainen meillä on edelleen: meillä on tupa, keittiö ja kaksi kammaria. Aika pian vaihdoimme huoneita uudelleen niin että minä ja Toni asetuimme peräkammariin ja Meltsu keskikammariin. Peräkammarissa meillä on kirjahylly ja hyllyssä minun telkkarini, keskikammari taas on Meltsun valtakuntaa niin, että siellä on kaikki dvd:t ja isompi telkkari, ja sieltä löytyy peräti yksi nojatuolikin (tv-tuoli). Lähin sohva löytyy salista, joka meillä on eksta-huoneena ja käytössä vain kesäisin. Lähinnä varastona, ei sitä viitsi siivoilla tai lämmitellä.

Eksyin vähän aiheesta. Tonin kasvaessa Tonin sänkykin on kasvanut. Ensin oli pinnasänky, sitten hankittiin sellainen jatkettava jutska. Tonin aloittaessa koulun tuli aiheelliseksi hankkia työpöytä ja koska vanha talo asettaa rajoituksia tilankäytölle, ns. monitoimisänky oli erinomainen ratkaisu: korkeahko sänky, jonka alla oli ulosvedettävä pöytätaso ja laatikostot. Kuvittelin sen menevän monta vuotta, koska olihan se kuitenkin aika normimittainen 90 x 200 cm (kait), mutta ei ääh. Vuosi sitten Toni alkoi jo valittaa, että sänky on pieni ja peittokin on pieni! Olikohan se samoihin aikoihin vai vähän aiemmin, kun ostimme Meltsulle uuden sängyn... Vanha alkoi olla jo aikamoinen lutku ja kun sitten ostimme sen tilalle 120 cm leveän jenkkisängyn ja heivasimme vanhan pihalle ajatellen, että kai sen joku ostaa, huomasimme, että jouset törröttivät patjasta läpi ihan näkyvissä. Ei ihmekään, että Meltsulla oli kumma hiertymä persauksissa. No, se sänky lensikin sitten nuotioon. Aikamme Tonin tilannetta ihmeteltyämme päädyimme ostamaan hänelle 120 cm leveän parvisängyn ja sinne alle kirjoituspöydän. Se oli oikeastaan ainoa järkevä vaihtoehto, jälleen kerran tilanpuute oli esteenä sille, että olisimme voineet oikeastaan edes harkita jotain muuta. Toni kun ei ole kiinnostunut muuttamaan yläkertaan vinttikammariin... eikä tarvikaan. Kyllä me vielä samaan huoneeseen mahdumme, varsinkin nyt, kun Tonilla on tavallaan ihan oma soppi. Eikä Toni kuorsaa...

Summa summarum; meillä aviomies nukkuu omassa makuuhuoneessaan ja äiti + poika toisessa. Kaksi sängyistä on 120 cm leveitä ja yksi 160 cm leveä. Kolme tuplapeittoa ja lukematon määrä tyynyjä... minulla neljä tyynyä, Tonilla kolme ja Meltsulla neljä. Mikä ihmeen tyynyfetissi meidän perheellämme on?! Mutta kun eihän se sänky ole vain nukkumista varten! Sängyssä lojutaan katsomassa telkkaria, pelaamassa pleikkaa, kirjoittelemassa läppärillä tai ihan kynällä, lukemassa... Monitoimikeskus siis! Sänky on ihana asia. Minun sänkyni ainakin. Myös rauhallinen yöuni on tärkeä juttu ja vaikka Meltsu lopettaisi kuorsaamisen justiinsa (en itse asiassa edes tiedä, kuorsaako hän vielä), en todellakaan palaisi samaan sänkyyn. Ei enää ikinä toista ihmistä minun sängyssäni piehtaroimassa, puhumassa unissaan, potkimassa, sätkimässä, haisemassa.

Tietysti joskus on pakko nukkua samassa huoneessa ja jopa samassa sängyssä. Yritän muistaa kuljettaa korvatulppia mukanani, koska joskus erillisten makuuhuoneiden järjestäminen on isäntäväelle hankalaa. Los Fraillesissa me jaamme makuuhuoneen, mutta kyllä sen kestää, niiden korvatulppien avulla. Minulla pitäisikin olla korvatulpat mukanani jokaisen laukun pohjalla, niin ei varmasti unohtuisi... Viimeksi, kun vietimme hotelliviikonloppua ja olimme Seurahuoneen sviitissä, niin olohuoneen lattiallahan minä sen yön vietin. *huoks*. Korvatulpat olivat unohtuneet, ja nukkuminen Meltsun vieressä ei onnistunut. Erilliset makuuhuoneet ovat meille niin selviö juttu, että helposti unohtuu, ettei se ole yleinen tapa. Olen saanut siitä kuittailua, ennen kaikkea seksielämän suhteen. Yleinen luulo on, että erilliset makuuhuoneet = ei seksielämää. Kyllä, nukumme eri huoneissa, mutta en usko, että ihmiset yleensäkään harrastavat seksiä nukkuessaan. En minä ainakaan, jotenkin siitä nauttii enemmän, kun on hereillä. Tonillekin meidän järjestelymme on se "normaali" (tietenkin), jopa siinä määrin, että muutama vuosi sitten hän tiedusteli, onko yleistäkin, että äidit ja isät nukkuvatkin samassa sängyssä. Oli jossain kaverillaan huomioinut moisen poikkeavuuden. Kerroin tietenkin, että on se paljon yleisempää kuin tämä meidän tapamme. Vanhempanikin nukkuvat erillisissä makuuhuoneissa, joten näkyy olevan tapana meidän suvussamme laajemminkin.

Azerothissa Erga on aivan minun vastakohtani. Yksi hänen suurimpia onniaan on saada nukkua K:n kanssa, tosin kun suhde on toisinaan enemmän tai vähemmän etäsuhde, niin ehkä niistä yhteisistä hetkistä pitää kiinni vielä enemmän. Meidän sulkkumme nukkuvat saman peiton alla, alasti, toisiinsa kietoutuneina. Siis silloin, kun olosuhteet sen sallivat.

Azerothista puheenollen, nyt MINÄ olen the drama queen. Menetin hermoni totaalisesti toissailtana, kun Shin alkoi vaatia, että hänen altinsa, Loran, pitää lisätä meidän raid invite-listallemme. On sovittu, että siellä on vain yksi hahmo per nenä, koska se on Dealle huomattavasti helpompaa sillä tavoin kuin pitää lukua kaikkien alt-hahmoista. Yksi hahmo saa kutsun ja kuittaa sen, ja sitten voi raidia kasatessa ilmaista, millä hahmolla haluaa tulla. Mutta e-hei, meidän Shin tahtoo tässäkin asiassa olla poikkeus. TässäKIN. Meillä on paljon muitakin yhteisiä sääntöjä, jotka eivät Shiniä koske. Mainitsin Shinille asiasta; että meillähän on tämä tapa, että vain yksi saa kutsun, jolloin Shin alkoi vinkumaan, että mutta kun Loran on mun main-raidaaja nyt. Kysyin, että alanko minäkin vaatimaan erillisen kutsun kaikille neljälle hahmolleni, ja että jos Loran on main, miksei Shin sitten voi vaihtaa Lorania sinne vitun kalenteriin. "Well, okey then if that makes you happy." Siinä vaiheessa tuli olo, että pitäkää tunkkinne saatana. Kilkkasin itseni ulos kaikista raideista, joita meillä oli merkittynä killan kanssa ja päätin, että pidän parin viikon tauon niiden kanssa. Mik laittoi minulle yksityisviestiä, että älä Shinistä välitä, ja ehkä minä en välitäkään niin juuri Shinistä (hän on kuitenkin myös tosi kiva tyyppi), vaan SIITÄ, että meillä säännöt eivät näytä koskevan muita kuin minua. Suututtaa olla aina se, joka noudattaa sääntöjä; tuntuu että olen ainoa, joka niin tekee ja sitten jään paitsi monista asioista, jotka saisin sääntöjä rikkomalla. Vähän suututtaa sekin, ettei Dea tarmokkaammin puutu sääntörikkomuksiin, tai sitten uusi niitä sääntöjä. Ärsyttää niin hemmetisti, kun tosiaan erityisesti Shin tekee mitä lystää ja lisäksi joka hemmetin raidissa odotuttaa itseään, menee afk:ksi - ja nyt kun hän raidaa Loranina, niin ei hallitse omaa classiaan ei sitten yhtään. Hän on kyllä surkein holy priest, jonka tiedän. Fakta.

Vaan 25-man raideista en pidä taukoa! Mutta nehän eivät olekaan meidän kiltamme käsissä, vaan Somnolencesta lähtöisin. Niissä on mukavaa, eikä niiden sääntöjä edes Shin voi kiertää, kun on selkeät säännöt, jotka koskevat vain kyseistä raidia. Tänä iltana taas.